TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI II

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

TARUA JA TOTTA

TOINEN OSA

Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.

KUUDES KIRJA.

Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt, puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa, että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen. Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää, joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa, huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti: en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan, mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni, että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani, en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet. Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana. Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän. Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia, jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen. Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous, uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava. Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen, tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa. Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi. Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni; se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset, yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni, oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani, mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen, puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan, ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin, että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni, joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt, ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään! Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista. Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa, Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden, Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa; minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen, antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä, jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut: sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen. Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi, kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme, jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän tunsi minun liikkuessani etäällä.

Jos sisarukset olivat ensimmäisinä vuosinansa leikkineet ja oppineet, kasvaneet ja kehittyneet täysin yhtä rintaa, joten heitä olisi hyvinkin voinut pitää kaksoisina, niin tämä yhteys, tämä luottamus säilyi yhä ruumiillisten ja henkisten voimien kehkeytyessä. Nuoruusiän mielenkiinnon, sen ihmetyksen, jota herätessään aiheuttavat aistilliset, henkisiin muotoihin pukeutuvat vietit ja aistillisia hahmoja omaksuvat henkiset pyrinnöt, kaikki näitä asioita koskevat mietteet, jotka meitä pikemmin pimentävät kuin kirkastavat, niinkuin sumu peittää eikä valaise laaksoa, josta pyrkii kohoamaan, monet niistä koituvat erehdykset ja selkkaukset sisarukset kokivat ja kestivät toistensa keralla ja saivat omituisista tiloistansa sitäkin vähemmän selkoa, kun läheisen sukulaisuuden pyhä arkuus, heidän tahtoessaan päästä lähemmäksi toisiansa, tulla selvyyteen, sitäkin valtaavammin heitä toisistansa erotti.

Minä puhun tässä vastahakoisesti siitä, mitä monta vuotta sitten ryhdyin kuvailemaan voimatta kumminkaan saada asiaa suoritetuksi. Kun liian pian kadotin tämän rakastetun, käsittämättömän olennon, tunsin olevan riittävästi aihetta johdattaa mieleeni hänen arvoansa, ja niin syntyi minussa runollisen kokonaisuuden suunnitelma, jonka puitteissa olisi ollut mahdollista kuvailla hänen yksilöllisyyttänsä; mutta siihen ei löytynyt muuta muotoa kuin Richardsonin romaaneissaan käyttämä. Ainoastaan mitä täsmällisimmin, loppumattomin yksityiskohdin, jotka kaikki elävästi ilmaisevat kokonaisuuden luonnetta ja ihmeellisestä syvyydestä kummuten antavat jonkinlaisen aavistuksen tuosta syvyydestä, ainoastaan siten olisi jossakin määrin voinut onnistua tämän merkillisen persoonallisuuden kuvaileminen; lähde näet voidaan ajatella, mikäli se virtaa. Tästä kauniista ja hurskaasta aikeesta, kuten monista muistakin, minut vieroitti maailman hälinä, ja nyt minulla ei ole muuta neuvoa kuin hetkiseksi kutsua esiin tuon autuaan hengen varjo ikäänkuin taikakuvastinta käytellen.

Hän oli pitkä, hento- ja hyvärakenteinen, ja hänen käytöksessään oli jotakin luontaisen arvokasta, joka sulautui miellyttävään pehmeyteen. Hänen kasvonpiirteensä, jotka eivät olleet huomattavat eivätkä kauniit, kertoivat olennosta, joka ei ollut eikä voinut olla sopusoinnussa itsensä kanssa. Hänen silmänsä eivät olleet näkemistäni kauneimmat, mutta syvimmät, niiden takaa odotti eniten, ja kun ne ilmaisivat jotakin kiintymystä, rakkautta, niin niissä oli verraton loiste. Ja kumminkaan tuo ilme ei ollut hellä, kuten se, joka tulee sydämestä tuoden samalla mukanansa jotakin kaihomielistä ja ikävöivää; tämä ilme tuli sielusta, se oli täyteläinen ja runsas, näytti tahtovan vain antaa tarvitsematta ottaa mitään vastaan.

Varsinaisena hänen kasvojensa rumentajana, vieläpä siinä määrin, että hän toisinaan saattoi näyttää todella rumalta, oli sen ajan muoti, joka ei ainoastaan paljastanut otsaa, vaan teki vielä kaiken voitavansa sitä näennäisesti tai todellisesti, sattumalta tai tahallisesti suurentaakseen. Koska hänellä oli mitä naisellisin, puhtaanakaareutuvin otsa ja samalla suuret, mustat kulmakarvat ja ulkonevat silmät, niin siten syntyi ristiriitaa, joka ei ainakaan vetänyt puoleensa ketään vierasta, jos ei suorastaan tympäissytkään. Hänellä oli siitä jo varhain tunto, joka kävi yhä kiusallisemmaksi, mitä kauemmaksi hän eteni niihin ikävuosiin, joina molemmat sukupuolet kokevat viatonta iloa voidessaan toisiansa miellyttää.

Kenellekään ei oma hahmo voi olla vastenmielinen; rumimmalla samoinkuin kauneimmallakin on oikeus iloita olemuksestansa, ja koska hyväntahtoisuus kaunistaa ja jokainen hyväntahtoisesti itseänsä kuvastimessa silmäilee, niin voi väittää, että jokaisen täytyisi mielikseen itseänsä katsella, vaikka sitä vastustelisikin. Sisareni taipui kuitenkin siinä määrin ehdottomasti ymmärryksenomaiseen asiain käsittelyyn, ettei hän mitenkään voinut tässäkään kohden olla sokea ja typerä; päinvastoin: hän tiesi, ehkäpä selvemminkin kuin kohtuullista oli, jäävänsä leikkikumppaneistansa ulkonaiseen kauneuteen nähden erittäin paljon jälkeen eikä osannut omaksua lohdutuksekseen, että oli sisäisiltä avuiltansa heitä verrattomasti etevämpi.

Jos naishenkilön puuttuva kauneus on korvattavissa, niin tässä tapauksessa sen teki kaikkien ystävättärien häneen kohdistuva luottamus, kunnioitus ja rakkaus; olivatpa he vanhoja tai nuoria, heillä oli kaikilla samat tunteet. Hän oli kerännyt ympärillensä erittäin miellyttävän seuran; ei puuttunut nuoria miehiäkään, jotka osasivat siihen pujahtaa, joten melkein jokainen tyttö löysi itsellensä ystävän; hän yksin jäi ilman. Jos näet jo hänen ulkomuotonsa oli jossakin määrin tympäisevä, niin sen takaa kuultava sisäinen olemus oli sekin pikemmin torjuva kuin puoleensavetävä; arvokkuus näet aina pakottaa toisen henkilön vetäytymään takaisin omaan itseensä. Hänellä oli siitä elävä tunto, hän ei sitä minulta salannut, ja hänen kiintymyksensä suuntautui sitä voimakkaammin minuun. Seikka oli kylläkin omituinen. Kuten uskotut, joille ilmaisemme rakkaussuhteen, vilpittömän osanottonsa nojalla muuttuvat todellisiksi myötärakastajiksi, kasvavatpa kilpakosijoiksikin, lopulta kenties todella saaden kiintymyksen suuntautumaan itseensä, samoin kävi meidän sisarusten. Kun näet minun ja Gretchenin välinen suhde raukesi, niin sisareni lohdutti minua sitä vakavammin, kun hän salaiseksi tyydytyksekseen havaitsi vapautuneensa kilpailijattaresta, ja samaten täytyi minun, mikäli hän osoitti minulle oikeamielisyyttä, kaikessa hiljaisuudessa melkein vahingoniloisena tuntea olevani ainoa henkilö, joka häntä todella rakasti, hänet tunsi ja häntä kunnioitti. Kun nyt minussa aika ajoin uusiutui Gretchenin menettämisestä aiheutunut tuska ja minä aloin yht'äkkiä itkeä, valittaa ja käyttäytyä rajusti, niin minun epätoivoni herätti hänessä samanlaista epätoivoista kärsimättömyyttä kaiken saavuttamatta jääneen, epäonnistuneen ja ohivilahtaneen vuoksi, joten me molemmat tunsimme itsemme äärettömän onnettomiksi, sitäkin enemmän, kun tässä omituisessa tapauksessa uskotut eivät saaneet muuttua rakastavaisiksi.

Onneksi puuttui oikullinen lemmenjumala, joka tarpeettomasti aiheuttaa ylen paljon pahaa, kerrankin hyväätekeväisesti asiaan auttaakseen meidät kaikesta pulasta. Minä seurustelin uutterasti erään nuoren englantilaisen kanssa, joka opiskeli Pfeilin koulukodissa. Hän osasi hyvin tehdä selkoa kielestänsä, ja minä harjoitin sitä hänen kerallansa saaden samalla kuulla yhtä ja toista hänen maastansa ja kansastansa. Hän seurusteli pitkät ajat meidän luonamme minun voimatta havaita hänessä kiintymystä sisareeni, mutta hän lienee sentään kaikessa hiljaisuudessa elätellyt sellaisia tunteita aina intohimoon asti, sillä vihdoin asia tuli arvaamatta ja yht’äkkiä ilmi. Sisareni tunsi hänet, piti häntä arvossa, ja hän ansaitsi sen. Hän oli usein ottanut kolmantena henkilönä osaa englantilaisiin keskusteluihimme, me olimme molemmin yrittäneet hänen suustansa oppia englantilaisen ääntämisen merkillisyyksiä omaksuen siten äänensävyn ja soinnin ohella opettajamme erikoisimmatkin persoonalliset omituisuudet, joten lopulta kuulosti sangen kummalliselta, kun me yhdessä ollen puhuimme kuin yhdestä suusta. Hänen yrityksensä oppia meiltä samalla tavalla yhtä paljon saksaa ei tahtonut ottaa onnistuakseen, ja luulenpa havainneeni, että tuo pieni lemmenjuttukin suoritettiin sekä kirjallisesti että suullisesti englanninkielellä. Nämä nuoret henkilöt sopivat varsin hyvin toisillensa: mies oli kookas ja hyvärakenteinen kuten sisarenikin, vain vielä solakampi; hänen pienet ja suppeat kasvonsa olisivat voineet olla todellakin sievät, ellei rokko olisi niitä liiaksi rumentanut; hänen käytöksensä oli rauhallinen, varma, voipa sitä toisinaan sanoa kuivaksi ja kylmäksikin; mutta hänen sydämensä uhkui hyvyyttä ja rakkautta, hänen sielunsa jaloutta, ja hänen kiintymyksensä olivat yhtä kestävät kuin varmat ja tyynet. Nyt tämä vakava pari, joka vasta äskettäin oli toisensa löytänyt, esiintyi ihan erikoisena toisten joukossa, jotka olivat jo paremmin keskenänsä tutustuneet, olivat kevytmielisemmät, tulevaisuuteen nähden huolettomat ja ajattelemattomasti solmivat suhteita, jotka tavallisesti häipyvät olemattomiin tulevaisten vakavampien liittojen hedelmättömänä alkunäytelmänä ja erittäin harvoin vaikuttavat jatkuvasti elämään.

Sellainen hilpeä seura ei jättänyt käyttämättä hyväksensä kaunista vuodenaikaa ja viehättävää seutua. Usein järjestettiin vesimatkoja, koska ne ovat huviretkistä kaikkein seurallisimpia. Mutta liikuimmepa vesitse tai maitse, joka tapauksessa ilmenivät heti eri vetovoimat; jokainen löysi parinsa, ja muutamille miehille, jotka eivät olleet lupautuneet ja joiden joukkoon minäkin kuuluin, ei jäänyt minkäänlaista naisseuraa tai enintään sellainen, jota ei olisi hupaisena päivänä itsellensä valinnut. Eräs ystävä, joka oli samassa asemassa ja jolta lienee puuttunut naispuolinen kumppani etupäässä siitä syystä, että hän, vaikka olikin erittäin leikkisä ja älykäs, oli vailla sitä hellyyttä ja huomaavaisuutta, jota sellaiset liitot välttämättä edellyttävät, lupasi nyt, jo usein leikkisästi ja henkevästi olotilan vaikeutta valitettuansa, seuraavan kerran kokoonnuttaessa esittää ehdotuksen, jonka toteuttamisesta koituisi apu hänelle ja koko seurueelle. Hän täyttikin lupauksensa. Kun näet erään erinomaisen vesimatkan ja erittäin miellyttävän kävelyretken jälkeen varjoisain kukkulain välimaalle leiriytyneinä nurmikolla loikoen tai sammaleisilla kallioilla ja puunjuurilla istuen olimme hilpeinä nauttineet maalaisaterian ja ystävä näki meidät kaikki iloisina ja hyvällä tuulella, niin hän käski kujeellisen arvokkaasti kaikkia istuutumaan puoliympyrään, jonka eteen hän astui alkaen saarnata mahtipontisesti seuraavaan tapaan:

»Korkeasti kunnioitetut ystävät ja ystävättäret, parilliset ja parittomat! — Jo tästä puhuttelusta taidetaan havaita, kuinka tarpeellista on, että astuu esiin katumussaarnan pitäjä kolkuttamaan seurueen omaatuntoa. Osa minun jaloista ystävistäni on parillinen ja mahtanee niin ollen voida varsin hyvin; toinen osa on pariton ja voi ylen huonosti, kuten minä omasta kokemuksestani vakuuttaa taidan; ja jos kohta rakkaat parilliset tässä ovatkin enemmistönä, niin jätän kuitenkin harkittavaksenne, eikö ole seurallinen velvollisuus kaikista huolta pitää. Miksi liitymmekään lukuisina yhteen, ellemme sitä varten, että olisimme keskinäisessä vuorovaikutuksessa? Mutta kuinka se taitaa tapahtua, kun piirissämme on jälleen havaittavissa niin monia pieniä eriseuroja? Kaukana olkoon minusta, että näistä kauniista suhteista mitään pahaa ajattelisin tai niitä loukata tahtoisin; mutta kaikki aikanansa! Siinä kaunis, korkea sana, jota tosin ei kukaan ajattele, kun ajanvietteistä on riittävästi huolta pidetty.»

Sitten hän jatkoi puhettansa yhä vilkkaammin ja hupaisemmin asettaen seurallisia hyveitä ja helliä tuntoja vastatusten. »Viimeksimainittuja», sanoi hän, »meiltä ei voi milloinkaan puuttua, me kuljetamme niitä aina mukanamme ja jokainen saavuttaa niissä helposti ja harjoittelematta mestaruuden; ensinmainittuja meidän sitävastoin tulee etsiä, meidän tulee vaivautua, jos mielimme ne saavuttaa, ja miten pitkälle niissä edistynemmekin, emme kuitenkaan koskaan opi niitä täysin vallitsemaan?» — Nyt hän alkoi käydä käsiksi yksityiskohtiin. Monikin lienee tuntenut itsensä satutetuksi, ja välttämättä täytyi toisiansa silmäillä; mutta ystävämme nautti sitä etuoikeutta, ettei hänen sanoistaan milloinkaan pahastuttu, joten hän voi häiriytymättä jatkaa:

»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä, ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan, että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»

Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut, ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:

»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä — »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme, ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni, kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu; mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin, ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja sen pitää nyt tapahtuman.»

Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä. Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa jäädä ennallensa.»

Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit, heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.

Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme Solonimme huusi: »Ite, missa est!» Jokainen kuljetti arvan hänelle määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.

Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen: jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon ajaksi.

Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan, sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä, että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti, käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia, jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet, sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa, kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.

Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.

Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen. Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin. Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen »Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee, kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.

Ystäväni sepittämä sankariruno todisti sekin osaltansa tuon huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin, rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat. Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä, että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai Zachariaen »Renommistille».

Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin »Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta Baylen ja syvennyin siihen.

Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni, koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät vain siinä, mikä heille soveltuu.

Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan, ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen ja juttelemiseen.

Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon, tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi. Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki, mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi, sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi. Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni, joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se, joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä, muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.

Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä. Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja, saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.

Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin; hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät, jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa, hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.

Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet, suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle; tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta, kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun, tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä pelkkää onnea ja tyydytystä.

Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan, jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta ja ottaa osaa elämännautintooni.

Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää milloinkaan siellä käydä.

Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan, palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon mukainen.

Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä, mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin. Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina, että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän, kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita. Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.

Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi, ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.

Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa, ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen vastoinkäymisten muistot.

Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan, näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani, omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni katselemassa.

Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset, puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat minua usein öisille kävelyretkille.

Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta, äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti meistä kummastakin hyvää huolta.

Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi, kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen, ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa, että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia, joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.

Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen, vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori, oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi, etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.

Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta. Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa harjoituksiin.

Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa, säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön, sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti häntä lähestymään.

Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen, paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat. Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista, jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi lumen keralla.

Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa. Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä, että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille, jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta järjestelmällisesti ja täydellisesti.

Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä, kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan, edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat, koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet, kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja harkintaan.

Samalla kuin siten opin paljon enemmän tuntemaan kuin perusteellisesti itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.

Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.

Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.

Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.

Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan, kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.

Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.

Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella, ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina, siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se, että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja, ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.

Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän. Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää, miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.

Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita, että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan. Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.

Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä, vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti» pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.

Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana, kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän kumppaneita.

Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista. Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa uskonnollistakin vaikutusta.

Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen. Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys. Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua, joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä, opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti, opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä välttämättömänä.

Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä. Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen, ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä; sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia; muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat», joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin, lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä, mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.

Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.

Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta. Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään; minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa. Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta, joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.

Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa, olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä, mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä, meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin poimia paljon moitittavaa.

Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa, jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.

Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta, kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen pelon ja ahdistuksen valtaan.

SEITSEMÄS KIRJA.

Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.

Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella, saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.

Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin omassa piirissä.

Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti, vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni toisesta toiseen.

Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen, sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä. Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa kutsuttiin avuksi toinen.

Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa, jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille, lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin. Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.

Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä, ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön yritys.

Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena, tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.

Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva, mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten, todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio johtui sellaisista siveellisistä eduista.

Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin, ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan kunnioituksen.

Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.

Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin, vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten sitä hyödyksemme käyttäisimme.

Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon, joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.

Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille esitettävissä.

Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme, voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta, joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?

Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat, sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään muu.

Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.

Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin. Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä voi arvata, mitä he tulevat tekemään.

Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen, oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim. hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen, sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee runouden tärkeimpänä tehtävänä.

On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.

Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa, ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista; kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä, jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella, muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään, toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin runouskin.

Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.

Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas, joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta kuvailevalle runoudelle.

Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa. Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana, ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe? Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.

Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa; tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: Si javais le malheur d'être né prince.

Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan. Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa. Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren, hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät, piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta, jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin- ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja opettavista keskusteluistamme.

Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa, missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.

Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön, mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos, kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme verraten kauan erittäin säädyllisesti.

Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari, sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin», Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae, runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä. Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen, Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat, hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden, ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia asioita koskevia arvostelmiani.

Tässä seurassa minä tulin keskustelujen, esimerkkien ja oman harkintani nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon. Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa, ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen, jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon», »Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin »Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat; oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi. Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin; hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan. Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää, sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa. Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi. Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana. Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat, joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi onnettomasti.

Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi, seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi, niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla, keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin, ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan, niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan, jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.

»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta. Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten, aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia johtotähtiä.

Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin. Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista. Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot, joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet aloittamaan parempia aikoja.

Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius; Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin suuntautuva vertailu.

Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia, jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta, millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista, kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.

Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.

Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten pohjaksi.

Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita, odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa, että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä, että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta, teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.

Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi. Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja apostolien puolesta.

Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä, poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten, laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.

Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi, jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa, koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja, vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.

Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem, Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä. Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi, ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta yleisöäkin varten.

Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi. Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla, mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.

Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin, oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa. Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina. Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja ihastusta.

Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa, ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe» enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der schönen Wissenschaften».

Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet, kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta, joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma, joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi, vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta.

Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet, minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.

Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista runoilijoista.

Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa, missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen runoelman muotoon.

Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea niiden täydellisintä tehoisuutta.

Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat, askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat jo siten häviämättömän arvon.

Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu. Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta. Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria, joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten kypsyttämiseen.

Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen: »Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen, että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.

Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan. Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista yhtymää.

Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila, jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni, ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa askel askeleltakin.

Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista, monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini, hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti epigrammaattäseen käänteeseen.

Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen. Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun yrityksen.

Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia, joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join, ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi. Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä. Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta, että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja, joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.

Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa, omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti, etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku», jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.

Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä, ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia. Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti; mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria, joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen, kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen, vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu, toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen, salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset. Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on »Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli suhtauduttu suopeasti.

Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien, nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa, ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä [»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].

Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera »Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan teatterissa nähneet.

Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat. Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani, mutta hajallaan ja tarkoituksetta.

Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa, olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi, jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista olosuhteista.

Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin, ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa. Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni, kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti, että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki? Minä aion yrittää sen tehdä.

Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa, hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut. Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä, ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia, ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten, niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja ikuisuutensa.

Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut, niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty, nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman. Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää, varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa: kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää, vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.

Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa, älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja keventää ahdistuksenalaisten mieltä.

Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset, merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka jumaluudesta kumpuavat.

Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.

Nämä henkiset ihmeet eivät kumminkaan verso toisten hedelmien tavoin luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän, mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki, mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen, jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta. Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa, voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa, vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan olemuksellansa.

Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?

Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.

Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista, mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani, jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan, vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se, minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.

Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa, päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin, mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus, jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen tavallisuudesta.

Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.

Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa. Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua, piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita, jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui, veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: Laissez le faire, il nous forme des dupes.

Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita, hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi. Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin, kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, — kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.

Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin, suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni kuvaillut.

Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta, etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä, mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen, että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin. Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan. Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen, jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan tuntenut.

Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen. Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite, jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa. Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä. Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä, miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen kykyjensä epäilemisestä.

Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen, jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi, päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä, ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme, käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään, kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin, joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.

Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu, ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä, kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.

Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.

Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen privatissime vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa, kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia, hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa, mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät, että avioliitto oli solmittava.

Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena, milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä sen liian vähälle.

Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta; mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi, että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon, heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen, lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden toiveiden vuoksi.

Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.

Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme, juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä kirjoitin talon seinään:

    Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
    Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
    Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
    Se luovan neron kakku, originellin makee.
    Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
    On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
    Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
    Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
    Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
    Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
    Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
    Niin patriootin itkun kokee katakombi.
    Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
    Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
    Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
    Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
    On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
    Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.

Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi. Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus, jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta, miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille, kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa, ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille. Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille, mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme, jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena. Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina. Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin, joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta. Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä. Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin, vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle, milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.

Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa, jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan hovista säilyvän onnen.

Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan, juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin, minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita, joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma. Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen, että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta, jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä hiljaisemmaksi.

Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään, ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä, joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä kokemattomana ihmisenä.

Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle, ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista, varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.

Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa. Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat, jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu! Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.

Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja hilpeään tapaansa:

Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.

KAHDEKSAS KIRJA.

Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa; jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot, mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia, jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä; sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti, oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin kaikenlaisia syrjäajatuksia.

Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä, maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.

Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja, enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä, että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia, vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan, hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.

Niihin aikoihin oli d'Argenvillen kirja »Maalaajien elämästä» käännetty saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti. Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut. Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään säilynyt.

Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli; jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina samaa suopeutta.

Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana, tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se, että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot, onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan. Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa, mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..

Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat, hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla, vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon; Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.

Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa, varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina, luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin, kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.

Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.

Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.

Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä, jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut. Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon», teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma ut pictura poesis oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin. Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten, jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.

Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.

Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun esineeksi.

Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa, niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut, mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.

Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä. Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä, että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta, noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja. Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita. Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen. Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus. Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin, se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan. Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin kaihoavin mielin.

Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista. Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä. »Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun luonani ihan toiseksi.»

Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun, vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä, että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä. Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni, me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen perinnäiseen toimintaan.

Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena, tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi viisaudenharjoittajiksi.

Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia, huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista, toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.

Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen, niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet, kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti minulta evänneen.

Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja, neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä, ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle erittäin suotava.

Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.

Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani, kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani, ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa. Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani kaiken unen.

Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä, enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista, mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen, jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.

Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.

Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille, joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa. Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.

Näitä oivallisia, henkeä ja aistia oikeaan taiteeseen valmistavia kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa, joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan, kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta, jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.

Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt, sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa, ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.

Erittäin miellyttävä ja minulle terveellinen oli tutustumiseni Breitkopfin perheeseen. Bernhard Christoph Breitkopf, perheen varsinainen perustaja, joka oli saapunut Leipzigiin köyhänä kirjanpainajakisällinä, oli vielä elossa ja asui Kultaisessa karhussa, Neumarktin varrella sijaitsevassa melkoisessa rakennuksessa, Gottsched asuinkumppaninansa. Hänen poikansa, Johann Gottlob Immanuel, oli hänkin mennyt jo aikoja sitten naimisiin ja oli useiden lasten isä. Osan melkoista omaisuuttansa he luulivat käyttävänsä parhaimmalla tavalla, kun rakensivat taloansa vastapäätä toisen, Hopeisen karhun, joka suunniteltiin itse kantataloa korkeampi ja avarampi. Minä tutustuin perheeseen juuri taloa rakennettaessa. Vanhin veli lienee ollut muutamia vuosia minua vanhempi, hyvärakenteinen nuori mies, joka harrasti musiikkia ja oli tottunut hyvin käsittelemään sekä flyygeliä että viulua. Toinen veli, vilpitön, kelpo sielu, hänkin musikaalinen, elähdytti yhtä hyvin kuin vanhinkin useasti toimeenpantuja konsertteja. He molemmat, samoinkuin vanhemmat ja sisaretkin, olivat minulle suopeat; minä olin heidän apunansa taloa rakennettaessa ja viimeisteltäessä, sisustettaessa ja siihen muutettaessa, ja tulin siten käsittämään monia sellaiseen asiaan liittyviä seikkoja; samalla minulla oli tilaisuutta nähdä Oeserin oppeja sovellettuina käytäntöön. Uudessa talossa, jonka siten näin syntyvän, minä olin usein vieraana. Me askartelimme paljon yhdessä, ja vanhin sävelsi muutamia minun laulujani, jotka painettuina olivat varustetut hänen nimellään, mutta ei minun, ja jotka ovat jääneet vähän tunnetuiksi. Minä olen valikoinut niistä paremmat ja sijoittanut ne muiden pienten runoelmieni joukkoon. Nuorukaisten isä oli keksinyt tai täydellistänyt nuottienpainamistaidon. Hän salli minun käyttää hyväkseni kaunista, enimmälti kirjapainotaidon alkuperää ja kehittymistä käsittelevää kirjastoa, joten minä hankin itselleni joitakin tietoja siltä alalta. Lisäksi minä löysin sieltä muinaisaikaisia aiheita esittäviä hyviä vaskipiirroksia ja jatkoin siinäkin suhteessa opintojani, jotka edistyivät sitäkin enemmän, kun melkoinen rikkipainoskokoelma oli muuton aikana joutunut epäjärjestykseen. Minä toimitin sen jälleen kuntoon niin hyvin kuin osasin, ja jouduin siten pakostakin käyttämään apunani Lippertin ja muiden teoksia. Eräältä lääkäriltä, tohtori Reicheliltä, joka hänkin oli saman talon asukkaita, minä aika ajoin kysyin neuvoa, koska tunsin itseni huonovointiseksi, joskaan en sairaaksi, ja niin me vietimme yhdessä hiljaista, miellyttävää elämää.

Tässä talossa minä sain vielä erään toisenlaisenkin tuttavan. Ullakkokamariin näet muutti vaskenpiirtäjä Stock. Hän oli Nürnbergistä kotoisin, erittäin ahkera ja töissään tarkka ja kunnollinen mies. Samoinkuin Geyser piirsi hänkin Oeserin piirustusten mukaan suurempia ja pienempiä levyjä, jotka tulivat yhä enemmän käytäntöön romaaneja ja runoja julkaistaessa. Hänen piirtimensä teki erittäin siistiä jälkeä, joten teos nousi etsausliuoksesta melkein täysin valmiina ja hänen tarvitsi vain sitä hieman korjata hyvin käsittelemällänsä kaivertimella. Hän suunnitteli tarkoin, kuinka kauan levy tulisi häntä askarruttamaan, ja mikään ei kyennyt keskeyttämään hänen työtänsä, ellei hän ollut suorittanut päivän tehtäväksi asettamaansa työmäärää. Niin hän istui leveän pöytänsä ääressä ison päätyikkunan luona, erittäin siistissä tuvassa, jossa vaimo ja kaksi tytärtä olivat hänen kotoisena seuranansa. Viimeksimainituista on toinen onnellisissa naimisissa ja toinen on oivallinen taiteilijatar; he ovat elinikäni pysyneet minun ystävinäni. Minä jaoin nyt aikani ylempien ja alempien kerrosten kesken ja kiinnyin kovin mieheen, joka oli vääjäämättömän uuttera erinomaisen leikkisä ja itse hyvänluontoisuus.

Minua viehätti tämän taidelajin siisti tekniikka, ja minä liityin hänen seuraansa valmistaakseni jotakin samantapaista. Harrastukseni oli jälleen suuntautunut maisemiin, jotka yksinäisillä kävelyretkilläni näyttivät minusta huvittavilta, sinänsä saavutettavilta ja taideteoksissa käsitetlävämmiltä kuin inhimillinen hahmo, joka minua säikytti. Niinpä syövytinkin hänen johdollansa erinäisiä Thielen ja muiden kuvaamia maisemia, ja vaikka teokset olivatkin harjaantumattoman käden tuotteita, ne sentään saivat aikaan joltisenkin vaikutuksen ja herättivät katselijoissa suopeita mielialoja. Laattojen pohjustus, niiden siveleminen, raavinta ja vihdoin syövyttäminen tarjosi monenlaista askarrusta, ja minä olin pian ehtinyt niin pitkälle, että kykenin monissa seikoissa mestariani avustamaan. Minulta ei puuttunut syövyttämisen edellyttämää tarkkaavaisuutta, ja harvoin mikään epäonnistui; mutta minä en ollut kyllin varovainen suojatakseni itseäni niiltä vahingollisilta huuruilta, joita sellaisissa tapauksissa yleensä kehittyy, ja ne lienevät olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, joista myöhemmin jonkin aikaa kärsin. Näiden töiden lomissa suoritettiin toisinaan puupiirroksiakin, jotta kaikki tulisi koetelluksi. Minä valmistin erinäisiä pieniä koristekuvia ranskalaisten mallien mukaan, ja monet niistä havaittiin kelvollisiksi.

Sallittakoon minun tässä vielä muistella eräitä miehiä, jotka asuivat Leipzigissä tai oleskelivat siellä lyhyen ajan. Piirikunnan veronkantaja Weisse, mies parhaassa iässään, hilpeä, ystävällinen ja avulias, voitti meidän kiintymyksemme ja kunnioituksemme. Me tosin emme tahtoneet tunnustaa hänen teatterikappaleitansa ehdottomasti mallikelpoisiksi, mutta sallimme niiden sentään itseämme ihastuttaa, ja hänen oopperansa, joihin Hiller loi kevyellä tavallansa eloa, huvittivat meitä kovin. Hampurilainen Schiebeler kulki samaa latua ja hänen teoksensa »Lisuart ja Dariolette» saavutti sekin meidän suosiomme. Eschenburg, kaunis nuori mies, ainoastaan hieman meitä vanhempi, kunnostautui eduksensa opiskelijoiden joukossa. Zachariae suvaitsi viipyä muutamia viikkoja luonamme ja aterioi, veljensä neuvosta, samassa pöydässä kuin me. Me pidimme, kuten oikeus ja kohtuus olikin, kunniana, kun saimme tehdä vieraamme mieliksi tarjoamalla pari erikoista ruokalajia, runsaamman jälkiruoan tai valikoidumpaa viiniä, ja hän, kookas, hyvärakenteinen, mukava mies, ei salannut hyvään ateriaan kohdistuvaa kiintymystänsä. Lessing saapui erääseen aikaan, jolloin meillä oli mielessämme, mitä lieneekään ollut; me emme suvainneet lähteä minnekään hänen tähtensä, jopa karttelimmekin niitä paikkoja, jonne hän saapui, luultavasti sen vuoksi, että pidimme itseämme liian hyvinä seisomaan syrjässä emmekä voineet mitenkään vaatia pääsyä hänen lähempään tuttavuuteensa. Tämä hetkellinen typeryys, joka ei kumminkaan ole mikään harvinaisuus vaateliaissa ja oikukkaissa nuorukaisissa, tosin myöhemmin kosti itsensä, kun näet minä en tullut milloinkaan silmin näkemään tuota erinomaista ja mitä suurimmassa määrin arvossa pitämääni miestä.

Kaikissa taidetta ja muinaisaikaa koskevissa harrastuksissa jokainen kuitenkin piti aina silmällä Winckelmannia, jonka kunto tunnustettiin isänmaassa ihastunein mielin. Me luimme ahkerasti hänen teoksiansa ja yritimme perehtyä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa hän oli ensimmäiset kirjoittanut. Me löysimme niistä useita mielipiteitä, jotka näyttivät olevan Oeseriltä peräisin, vieläpä viimeksimainitun laatuisia leikkipuheita ja päähänpistojakin, emmekä hellittäneet, ennenkuin olimme muodostaneet suunnittaisen käsityksen niistä oloista, joissa nämä merkilliset ja toisinaan kuitenkin varsin arvoitukselliset teokset olivat syntyneet. Erikoisen tarkkaa lukua emme asiasta kumminkaan pitäneet, sillä nuoriso kaipaa pikemmin virikkeitä kuin opetusta, ja tämä ei ollut viimeinen kerta, jolloin sain kiittää sibyllan kirjoituksia huomattavan sivistyksellisen tason saavuttamisesta.

Kirjallinen elämä oli silloin kauniissa vaiheessa, eteviä henkilöitä kohdeltiin vielä kunnioittavasti, joskin Klotzin aiheuttamat kahakat ja Lessingin kiistat jo viittasivat siihen, että tämä kausi tulisi pian päättymään. Winckelmann nautti sellaista yleistä, eittämätöntä kunnioitusta, ja tunnettua on, kuinka arka hän oli kaikelle julkisuudessa esiintyvälle, mikä ei näyttänyt olevan hänen hyvin tunnetun arvonsa mukaista. Kaikki aikakauskirjat ylistivät häntä yksimielisesti, arvokkaammat matkustavaiset palasivat oppia saaneina ja ihastuneina hänen luotansa, ja hänen esittämänsä uudet näkökannat levisivät tieteeseen ja elämään. Dessaun ruhtinas oli voittanut itselleen samanlaisen kunnioituksen. Nuorena, hyvin ja jalosti ajattelevana, hän oli matkoillaan ja muuten osoittautunut erittäin miellyttäväksi mieheksi. Winckelmann oli häneen ylen ihastunut ja käytteli hänestä puhuessaan mitä kauneimpia lisänimiä. Siihen aikaan ainoalaatuisen puiston järjestäminen, rakennustaiteeseen kohdistuva harrastus, jota von Erdmannsdorf toiminnallansa tuki, puhui kaiken muun ohella hyvää ruhtinaasta, joka toisille loistavana esimerkkinä ollen lupasi palvelijoille ja alamaisille kultaista aikakautta. Nyt me nuoret miehet saimme suureksi iloksemme kuulla, että Winckelmannin piti palata Italiasta, käydä ystävänsä ruhtinaan luona, poiketa matkallaan Oeseriä tapaamassa ja niinmuodoin tulla meidänkin näköpiiriimme. Me emme ollenkaan odottaneet pääsevämme hänen kanssaan keskustelemaan, mutta toivoimme hänet näkevämme, ja koska siinä iässä mielellään tehdään jokaisesta aiheesta huviretki, niin olimme jo sopineet siitä, että lähtisimme ratsain ja vaunuissa Dessauhun, aikoen kauniissa, taiteen kunniaan kohottamassa seudussa, hyvin hallitussa ja samalla ulkonaisesti kaunistetussa maassa erinäisissä paikoissa väijyskellä saadaksemme omin silmin nähdä noiden meitä verrattomasti etevämpien miesten siellä käyskelevän. Oeser itse oli ihan haltioissaan, kun tuota vain ajattelikin, ja ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta iski keskuuteemme tieto Winckelmannin kuolemasta. Muistan vielä paikan, missä sen ensi kerran kuulin: Pleissenburgin pihalla, lähellä sitä pientä porttia, josta tapasimme nousta Oeserin luo. Vastaani tuli eräs oppilastoveri, joka sanoi, ettei Oeser ollut tavattavissa, ja ilmoitti syyn. Tuo kamala tapahtuma sai aikaan suunnattoman vaikutuksen; syntyi yleinen valitus ja voivotus, ja miehen varhainen kuolema kiihti hänen elämänsä arvoon kohdistuvaa tarkkaavaisuutta. Ehkäpä hänen toimintansa, jos hän olisi sitä jatkanut korkeampaan ikään saakka, ei olisikaan vaikuttanut niin voimallisesti kuin nyt, kun kohtalo teki hänet, samoinkuin useat muut erinomaiset henkilöt, erikoisen huomattavaksi määräämällä hänelle omituisen ja inhan surman.

Rajattomasti Winckelmannin kuolemaa valittaessani en ollenkaan aavistanut, että piankin joutuisin olemaan huolissani oman elämäni vuoksi; terveydentilani näet ei ollut näihin aikoihin suinkaan kiitettävä. Jo kotoa minä olin saanut mukaani eräänlaisen sairasluuloisen taipumuksen, joka pikemmin vahvistui kuin heikontui uuden, enimmältä istuen ja hitaasti käyskellen vietetyn elämän nojalla. Rinnan kipu, jota Auerstädtin onnettomuuden jälkeen silloin tällöin tunsin ja joka kerran ratsun selästä syöksyttyäni oli huomattavasti äitynyt, sai minut alakuloiseksi. Sopimaton ruokajärjestys pilasi ruoansulatukseni, väkevä Merseburgin olut himmensi aivoni, ja kahvi, joka varsinkin kerman keralla aterian jälkeen nautittuna herätti minussa aivan erikoisen tummia mielialoja, herpaisi sisäelimeni ja tuntui kerrassaan lakkauttavan niiden toiminnat, joten olin senvuoksi kovin peloissani voimatta kumminkaan ryhtyä noudattamaan järkevämpää elämäntapaa. Mielialani, joita tukemassa olivat riittävät nuoruuden voimat, häilyivät hillittömän hilpeyden ja apean epämieluisuuden tunnon välimaalla. Siihen aikaan oli lisäksi alettu käyttää kylmiä kylpyjä, joita ehdottomasti suositeltiin. Tuli maata kovalla vuoteella, kevyen peiton alla, joten säännöllinen huokosten toiminta kerrassaan estyi. Tämän ja muiden, väärinymmärretyistä Rousseaun ehdotelmista johtuvien hullutusten piti muka saattaa meidät lähemmäksi luontoa ja pelastaa meidät tapainturmeluksesta. Noudattamalla valikoimatta ja järjettömästi vaihdellen kaikkia mainittuja neuvoja joutuivat useat henkilöt kokemaan mitä suurinta vahinkoa, ja minä kiusasin hyvää elimistöäni siinä määrin, että siihen sisältyvät eri järjestelmät lopulta välttämättä tekivät salaliiton ja nousivat kapinaan kokonaisuutta pelastaakseen.

Eräänä yönä minä heräsin ankaraan verensyöksyyn, ja olin vielä siinä määrin voimissani ja tajuissani, että voin herättää huonekumppanini. Kutsuttiin tohtori Reichel, joka mitä ystävällisimmin minua auttoi, ja niin minä häilyin päiväkausia elämän ja kuoleman vaiheilla, ja alkavan parantumisen ilokin himmentyi sen vuoksi, että tuon purkautuman aikana oli muodostunut kaulan vasemmalle puolelle paise, joka ehdittiin havaita vasta nyt, vaaran mentyä ohi. Paraneminen on kuitenkin aina miellyttävä ja ilahduttava asia, vaikka se tapahtuukin hitaasti ja vaivalloisesti, ja koska luonto oli minussa auttanut itseänsä, niin minä näytin nyt muuttuneen toiseksi ihmiseksi; minä näet olin muuttunut hilpeämmäksi kuin pitkiin aikoihin ja olin iloinen tuntiessani sisäisen olemukseni vapaaksi, joskin minua ulkonaisesti uhkasi pitkäaikainen kärsimys.

Erikoisesti minua tänä aikana rohkaisi se, että näin, kuinka monet oivalliset miehet olivat ansaitsemattani minuun kiintyneet. Sanon ansaitsemattani, sillä heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, jota en ollut rasittanut ilkeillä oikuilla, ei yhtäkään, jota en olisi sairaalloisen itsepäisyyteni vuoksi useita kertoja loukannut, vieläpä oman vääryyteni tunnossa joitakin aikoja uppiniskaisesti kartellutkin. Tuo kaikki oli unohdettu; he kohtelivat minua mitä lempeimmin ja kokivat minua huvittaa juttelemalla kanssani osaksi huoneessani, osaksi ulkona, niin pian kuin sain neljän seinän sisältä poistua. He lähtivät kanssani ajeluretkille, kestitsivät minua luonansa maalla, ja näytti siltä, kuin toipuisin piankin.

Näistä ystävistä mainitsen ennen kaikkea silloisen Leipzigin raatimiehen, myöhemmin pormestarin, tohtori Hermannin. Niiden pöytäkumppanien joukossa, joihin Schlosser minut tutustutti, hän oli se, johon aina suhtauduin samoin. Hänet sopi varmaan lukea uutterimpien akadeemisten kansalaisten joukkoon. Hän kävi mitä säännöllisimmin luennoillansa, ja hänen ahkeruutensa pysyi aina tasaisena. Minä näin hänen askel askeleita, vähääkään suunnastansa poikkeamatta, saavuttavan tohtorinarvon ja kohoavan sitten asessoriksi minkään seikan tuntumatta hänestä vaivalloiselta ja vauhdin ollenkaan liiaksi kiihtymättä tai hidastumatta. Hänen leppoisa luonteensa veti minua puoleensa, hänen opettavat keskustelunsa kiinnittivät mieltäni; luulenpa tosiaankin iloinneeni hänen säännöllisestä uutteruudestansa etupäässä sen vuoksi, että ajattelin saavani tunnustukseni ja kunnioitukseni nojalla omaksua ainakin osan niistä ansioista, joista en kuitenkaan voinut itse ylpeillä.

Yhtä säännöllinen kuin tehtäviensä hoitamisessa hän oli kykyjensä harjoittamisessa ja huviensa nauttimisessa. Hän soitti varsin taitavasti flyygeliä, kuvasi aistikkaasti luonnon aiheita ja yllytti minua tekemään samoin. Niinpä minä jäljensinkin hänen menetelmäänsä käyttäen harmaalle paperille mustalla ja valkoisella liidulla monta Pleissen pajukkoa ja monta tämän hiljaisen veden somaa sopukkaa aina samalla kaihomielin askarrellen omissa mielijohteissani. Hän osasi vastata toisinaan naurettavaan käyttäytymiseeni hilpein pilanteoin, ja minä muistan useita toistemme seurassa viettämiämme hupaisia hetkiä. Niinpä hän kutsui minut leikkisän juhlallisesti luoksensa ilta-aterialle, missä me erikoista säädyllisyyttä noudattaen vahakynttilän valossa kahden kesken nautimme niinsanotun raatijäniksen, joka oli luonnossa maksettuna virkapalkkana juossut hänen keittiöönsä, suvaiten höystää ateriaa monilla Behrischin tyyliin leikatuilla kokkapuheilla ja viinin väellä. Tuolle oivalliselle ja edelleenkin uutterasti tointansa hoitavalle miehelle, joka tosin aavistetussa, mutta koko laajuudeltansa arvaamattomassa sairaudessani soi minulle mitä uskollisimmin apuansa, luovutti minulle aina vapaata aikaansa ja osasi kirkastaa synkkää tuokiota palauttamalla mieleen aikaisempia hilpeitä hetkiä, tunnustan yhä vielä vilpittömän kiitollisuuteni ja olen iloinen saadessani pitkien aikojen kuluttua tehdä sen julkisesti..

Tämän arvoisan ystävän ohella minua erikoisesti hoivasi bremeniläinen Gröning. Minä olin vasta hiljattain häneen tutustunut, ja hänen hyväntahtoisuutensa ilmeni minulle vasta onnettomuuden sattuessa; minä tunsin tämän suopeuden arvon sitä elävämmin, kun ei kukaan hevin pyri lähempään yhteyteen sairaan henkilön kanssa. Hän teki kaikkensa minua huvit taakseen, estääkseen minua painumasta omaa olotilaani koskeviin mielihauteisiin ja kuvaillen ja lupaillen minulle pikaista parantumista ja tervettä toimintakykyä. Elämän varrella olen sittemmin useasti iloinnut kuullessani, kuinka hyödylliseksi ja onnea tuottavaksi tämä erinomainen mies on osoittautunut hoitaessaan kotikaupunkinsa tärkeimpiä asioita.

Ystäväni Horn osoitti hänkin nyt lakkaamatta kiintymystänsä ja huomaavaisuuttansa. Koko Breitkopfin talo, Stockin perhe ja monet muut kohtelivat minua kuin läheistä sukulaista, ja niin vaikutti lukuisten ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuus mitä hienotunteisimmin lievittävästi minun olotilaani.

Seikkaperäisemmin on minun tässä sentään mainittava eräs mies, jonka tulin tuntemaan vasta tänä aikana ja jonka opettavainen seura siinä määrin minut tenhosi, että tosiaankin unohdin murheellisen tilani. Hän oli Langer, myöhemmin kirjastonhoitaja Wolfenbüttelissä. Tätä erittäin oppinutta ja monitieteistä miestä ilahdutti minun palava tiedonjanoni, joka nyt sairaalloisen herkkyyden vuoksi ilmeni kerrassaan kuumeentapaisena. Hän koki minua tyynnyttää selvien harkintojen nojalla, ja minä saan kiittää hänen tosin lyhytaikaista seuraansa paljostakin, kun hän näet osasi monella muotoa minua opastaa ja huomauttaa, mihin minun oli juuri sinä aikana suuntauduttava. Minä tunsin olevani sitäkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa tälle merkittävälle miehelle, kun seurani saattoi hänet jossakin määrin vaaralle alttiiksi; kun näet hän sai Behrischin jälkeen hovimestarin viran nuoren kreivi Lindenaun luona, niin vanha kreivi asetti nimenomaiseksi ehdoksi, ettei uusi kasvattaja saanut seurustella kanssani. Langerin teki kovin mieli tutustua sellaiseen vaaralliseen olentoon ja hän tiesi kohdata minut useasti jossakin vieraassa paikassa. Hän kiintyi minuun pian ja menetteli viisaammin kuin Behrisch: nouti minut yön aikaan, me lähdimme yhdessä kävelemään, keskustelimme mielenkiintoisista asioista, ja minä saattelin hänet vihdoin aina hänen lemmittynsä ovelle saakka; tämä ulkonaisesti ankaralta näyttävä, vakava, tieteellinen mies näet ei ollut voinut välttää erään erittäin rakastettavan naishenkilön verkkoja.

Minä olin jo joitakin aikoja sitten vieraantunut saksalaisesta kirjallisuudesta ja samalla omista runollisista yrityksistäni ja käännyin jälleen, kuten sellaisessa autodidaktisessa kiertokulussa helposti käy, rakkaiden vanhanajan kirjailijain puoleen, jotka yhä vielä rajoittivat henkisten toivelmieni näköpiiriä ikäänkuin kaukaiset, ääriviivoiltaan ja ainemääriltään selvät, mutta osiltansa ja sisäisiltä suhteiltansa tuntemattomat sinivuoret. Minä tein vaihtokauppaa Langerin kanssa: luovutin hänelle kokonaisia koreja saksalaisia runoilijoita ja arvostelijoita saaden sensijaan joukon kreikkalaisia kirjailijoita, joiden käyttelyn piti minua virkistää, miten hitaasti toipumiseni tulisikin edistymään.

Ystävysten toisillensa suoma luottamus kehittyy yleensä asteittain. Keskinäinen sopusointuisuus ilmenee aluksi yhteisissä askarruksissa ja harrasteluissa; sitten ulottuvat tiedonannot entisiin ja nykyisiin intohimoihin, erittäinkin rakkausseikkailuihin; mutta sitäkin syvemmät siteet punoutuvat suhteen pyrkiessä täydellisyyteensä: uskonnolliset vakaumukset, sydämen asiat, jotka kohdistuvat katoamattomaan, muodostavat ystävyyssuhteen perustuksen ollen samalla sen huipun koristeena.

Kristillinen uskonto häilyi oman historiallispositiivisen olemuksensa ja puhtaan deismin välillä, ja viimeksimainitun, joka perustui siveellisyyteen, piti vuorostaan luoda moraalin perustus. Luonteiden ja ajatustapojen erilaisuus ilmeni tällöin lukemattomin vivahduksin, varsinkin kun asiaan vaikutti vielä eräs ratkaiseva eroavaisuus: kun heräsi kysymys, missä määrin järki ja missä määrin tunne voi ja sai olla sellaisissa vakaumuksissa osallisena. Vilkkaimmat ja henkevimmät miehet osoittautuivat tässä tapauksessa perhosiksi, jotka toukkatilaansa ajattelematta heittävät yltänsä sen koteron, jonka suojassa ovat kehittyneet orgaaniseen täydellisyyteensä. Toisia, mieleltään uskollisempia ja vaatimattomampia, sopi verrata kukkasiin, jotka kauneimpaan kukoistukseensa ehdittyäänkään eivät tempaudu irti juurestaan, emärungostaan, vaan juuri tämän läheisen yhteenkuuluvaisuutensa nojalla kypsyttävät halutun hedelmän. Langer kuului viimeksimainittuun lajiin, sillä vaikka olikin oppinut mies ja erinomainen kirjallisuudentuntija, hän sittenkin voi asettaa Raamatun kaikkien perinnäisten teosten joukossa erikoiselle sijalle ja pitää sitä peruskirjana, jonka nojalla yksin voimme esittää siveellisen ja henkisen sukupuumme. Hän kuului niihin, jotka eivät tahdo voida tajuta välitöntä suhdetta suureen maailmojen Jumalaan, ja senvuoksi hän välttämättä tarvitsi välitystoimintaa, jonka vertauskuvia hän oli keksivinään kaikkialla, maallisissa ja taivaallisissa olioissa. Hänen miellyttävää ja johdonmukaista esitystänsä kuunteli kernaasti nuori mies, joka sairauden maallisista asioista erottamana erittäin mielellään suuntasi eloisan henkensä taivaallisiin asioihin. Koska olin Raamattuun hyvin perehtynyt, tuli nyt kysymykseen ainoastaan usko, sen jumalalliseksi julistaminen, mitä olin tähän saakka inhimillisesti kunnioittanut, ja se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin tähän kirjaan ensi kertaa perehtyessäni pitänyt sitä jumalallisena. Kärsivälle, tunnoiltansa aralle, jopa heikollekin, evankeliumi oli niinmuodoin tervetullut, ja vaikka Langer olikin uskoinensa erittäin järkevä mies ja korosti nimenomaisesti sitä, ettei saa sallia tunteen vallita, ei antautua haaveilun eksytykseen, en kumminkaan olisi oikein tietänyt, miten käsitellä Uutta Testamenttia tunteettomasti ja ilman innostusta.

Sellaisissa keskusteluissa me vietimme paljon aikaa, ja hän mielistyn minuun, uskolliseen ja hyvin valmistuneeseen käännyttämäänsä siinä määrin, että arvelematta uhrasi minulle useita kaunoiselleen määrättyjä hetkiä, joutuipa vielä vaaraan tulla ilmiannetuksi ja kuten Behrisch isäntänsä karsauden esineeksi. Minä puolestani osoitin hänelle mitä suurinta kiitollisuutta, ja jos se, mitä hän hyväkseni teki, olisi minä aikana hyvänsäkin ollut kallisarvoista, niin silloisessa tilassani sen täytyi olla minulle mitä suurimman kunnioituksen veroista.

Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin, niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa, jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen, niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.

Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa. Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa ja ystävällisyyttä.

Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa, mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti. Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta, ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.

Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa. Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä, itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata. Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää. Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään, ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan, niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta, täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs, kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.

Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa ja katkeroittaa.

Luonnostaan erittäin vilkas ja hilpeä äitini eleli näissä oloissa erittäin ikäviä päiviä. Vähäiset taloustoimet olivat pian suoritetut. Kelpo naisen aina askarteleva mieli tahtoi löytää jotakin harrastettavaakin, ja lähimpänä oli uskonto, johon hän turvautui sitäkin mieluummin, kun hänen parhaat ystävättärensä olivat sivistyneitä ja hartaita jumalanpalvelijoita, Heidän joukossaan oli ylinnä neiti von Klettenberg. Hän on sama henkilö, jonka keskusteluista ja kirjeistä ovat sukeutuneet »Wilhelm Meisteriin» sisällytetyt kauniin sielun tunnustukset. Hän oli hentorakenteinen, keskikokoinen; hänen sydämellinen luontainen käytöksensä oli suuren maailman ja hovin hiomana käynyt sitäkin miellyttävämmäksi. Hänen erittäin somat vaatteensa muistuttivat herrnhutilaismaista pukua. Hän oli aina hilpeä ja rauhallinen. Sairauttansa hän piti ohimenevän maallisen olemassaolonsa välttämättömänä osana, kesti tuskansa mitä kärsivällisimmin ja oli kivuttomina väliaikoina vilkas ja puhelias. Hänen mieluisimpana, ehkäpä ainoanakin puheenaiheenansa olivat ne siveelliset kokemukset, jotka ovat itseänsä huomioitsevan ihmisen voittona; niihin liittyivät uskonnolliset vakaumukset, jotka erittäin viehättävällä, jopa nerokkaallakin tavalla käsiteltyinä tulivat hänen mielestään kysymykseen luonnollisina ja yliluonnollisina. Tarvitaan tuskin enempää palauttaakseen sellaisten esitysten ystävien mieleen tuota seikkaperäistä, heidän sieluunsa sepitettyä kuvausta. Hänen nuoruudesta saakka noudattamansa kehitysura, ylhäinen sääty, jonka piirissä hän oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa, hänen henkinen vilkkautensa ja omalaatuisuutensa estivät häntä varsin hyvin sopimasta toisten samaa pelastuksen tietä kulkevien naisten seuraan. Rouva Griesbach, etevin heistä, tuntui liian tuimalta, kuivakiskoiselta, oppineelta: hän tiesi, ajatteli ja käsitti enemmän kuin toiset, jotka tyytyivät tunteensa kehittelemiseen, ja oli senvuoksi heille kiusallinen, koska jokainen ei voinut eikä tahtonutkaan kuljettaa mukanansa autuuden tiellä niin suuria varuksia. Sensijaan ilmenivät useimmat muut hieman yksitoikkoisina, koska noudattelivat määrättyä oppisanastoa, jota olisi varsin hyvin käynyt vertaaminen myöhempien hempeätunteisten sanavarastoon. Neiti von Klettenberg kulki omaa tietänsä molempien äärimmäisyyksien välimaalla ja näytti hieman itsekylläisesti kuvastelevan itseänsä kreivi Zinzendorfin olemuksessa, jonka vakaumukset ja vaikutukset todistivat korkeampaa syntyperää ja ylhäisempää säätyä. Nyt hän löysi minusta mitä tarvitsi: nuoren, vilkkaan, tuntematonta pelastusta osaltansa tavoittelevan olennon, joka, vaikka ei voinutkaan pitää itseänsä erinomaisen syntisenä, ei kumminkaan ollut missään mukavassa olotilassa eikä aivan terve enempää ruumiiltaan kuin sielultaankaan. Hän iloitsi siitä, mitä luonto oli minulle antanut, sekä monesta, minkä olin itse itselleni hankkinut. Ja jos hän myönsikin minulla olevan useita etuja, ei se suinkaan ollut hänelle nöyryyttävää, ensiksikään hän näet ei aikonut kilpailla mieshenkilön kanssa ja toiseksi hän uskoi ehtineensä uskonnolliseen sivistykseen kuuluvissa asioissa paljon minua kauemmaksi. Minun rauhattomuuteni, kärsimättömyyteni, pyrkimykseni, etsimiseni, tutkimiseni, mietiskelyni ja epäröimiseni hän selitti omalla tavallansa eikä salannut minulta vakaumustansa, vaan vakuutti minulle peittelemättä kaiken johtuvan siitä, ettei minulla ollut lepytettyä Jumalaa. Minä puolestani olin nuoruudestani saakka uskonut Jumalani ja minun välisen suhteen olevan varsin hyvän, kuvittelinpa monenlaisten kokemusten nojalla niinkin, että hän saattoi olla minulle hieman velkaa, ja olin kyllin uskalias otaksumaan, että minulla oli hänelle jotakin anteeksiannettavaa. Tämä omahyväisyys perustui rajattoman hyvään tahtooni, jota hänen mielestäni olisi pitänyt paremmin auttaa. Helppo on arvata, kuinka usein minä ja ystävättäreni jouduimme tuon johdosta kiistaan, joka kuitenkin aina päättyi mitä ystävällisimmin ja monesti, kuten keskusteluni vanhan rehtorin kanssa, tähän ponteen: että minä olen hupsu poika, jolle täytyy antaa paljonkin anteeksi.

Koska kaulassa oleva paise minua kovin kiusasi, kun näet lääkäri ja haavuri aluksi aikoivat kasvannaisen karkoittaa, sitten, kuten sanoivat, kypsyttää ja vihdoin katsoivat hyväksi sen puhkaista, niin minun oli pitkät ajat kärsittävä pikemmin hankaluutta kuin kipuja, vaikka parantumisen loppuaikoina alinomainen syövytyskivellä ja muilla polttavilla aineilla siveleminen pakostakin sai jokaisen uuden päivän näyttämään ylen harmilliselta. Lääkäri ja haavuri kuuluivat hekin lahkolaishurskaitten joukkoon, vaikka olivatkin luonnonlaadultansa mitä erilaisimmat. Haavalääkäri, solakka, hyvärakenteinen mies, kevyt ja taitavakätinen, valitettavasti hieman hivutustautinen, osoitti olotilansa sietämisessä todella kristillistä kärsivällisyyttä eikä sallinut tautinsa vaikuttaa häiritsevästi ammatin harjoittamiseen. Lääkäri, käsittämätön, ovelasti silmäilevä, ystävällisesti puheleva, muuten sekava mies, oli voittanut hurskaiden piirissä aivan erikoisen luottamuksen. Toimeliaana ja tarkkaavaisena hän lohdutti sairaita; mutta kaikkein eniten hän laajensi potilaspiiriänsä osaavasti salavihkaa näyttämällä joitakin salaperäisiä, itse valmistamiansa rohtoja, joista ei kukaan saanut mitään hiiskua, koska lääkkeiden anto oli lääkäriltämme ankarasti kielletty. Eräitä jauheita, jotka lienevät olleet jonkinlaisia ruoansulatusta edistäviä aineita, hän ei siinä määrin salaillut; mutta siitä tärkeästä suolasta, jota oli lupa käyttää vain suurimmissa vaaroissa, oli puhe ainoastaan uskovaisten kesken, joskaan kukaan ei ollut sitä vielä nähnyt eikä sen vaikutusta kokenut. Herättääkseen ja vahvistaakseen sellaisen yleislääkkeen mahdollisuuteen kohdistuvaa uskoa lääkäri oli vähänkään vastaanottavaisuutta havaitessaan suositellut potilaillensa eräitä mystillisiä kemiallis-alkemistisia kirjoja tehden ymmärrettäväksi, että niitä ominpäin tutkimalla voi varsin hyvin päästä niin pitkälle, että sai tuon kalleuden omaksensa, mikä oli sitäkin välttämättömämpää, kun lääkkeen valmistamistavan ilmoittaminen sekä fyysillisesti että varsinkin moraalisista syistä oli hankalaa, ja tuon suuren tuotteen oivaltamiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen vaadittiin luonnon kaikkien salaisuuksien tuntemista, koska se ei ollut mikään yksityinen, vaan yleinen asia, vieläpä sellainen, että se kaiketi voitiin tuottaa eri tavoin ja erimuotoisenakin. Ystävättäreni oli kuunnellut näitä houkuttelevia sanoja. Ruumiin pelastus liittyi ylen läheisesti sielun pelastukseen; ja voiko osoittaa toisillekaan suurempaa hyväntekeväisyyttä, suurempaa armeliaisuutta kuin hankkimalla itselleen välineen, jonka avulla voi monta kärsimystä viihdyttää ja monta vaaraa torjua? Hän oli jo salaa tutkinut Wellingin teosta Opus mago-cabbalislicum, mutta koska tekijä kohta itse himmentää ja sammuttaa sytyttämänsä valon, niin neiti von Klettenberg etsi ystävää, joka olisi hänen seuralaisenansa tässä valon ja pimeyden vaihtelussa. Vähin ponnistuksin saatiin tämä sairaus minuunkin istutetuksi. Minä hankin mainitun teoksen, joka kaikkien sellaisten teosten tavalla voi suoraviivaisesti seurata sukujuurtansa aina uusplatoniseen koulukuntaan saakka. Teosta tutkiessani pyrin ennen kaikkea mitä tarkimmin havaitsemaan ne hämärät huomautukset, joiden nojalla tekijä viittaa kohdasta toiseen luvaten siten ilmaista, mitä salaa, ja merkitsemään reunaan sellaisten toisiansa selvittävien kohtien sivunumerot. Mutta niinkin kirja vielä oli varsin hämärä ja käsittämätön; ainoana voittona oli se, että oppi tuntemaan eräänlaisen sanaston ja saattoi sitä mielin määrin käytellessään otaksua ainakin jotakin lausuvansa, joskaan ei ymmärtävänsä. Mainittu teos puhuu sangen kunnioittavasti edeltäjistänsä, ja niin me innostuimme hankkimaan käsiimme itse lähteet. Me ryhdyimme nyt tutkimaan Theophrastus Paracelsuksen ja Basilius Valentinuksen teoksia, samoin Helmontia, Starckeyta ja muita, joiden suuremmassa tai vähemmässä määrin luontoon ja mielikuvitukseen pohjautuvia oppeja ja ohjeita me yritimme oivaltaa ja noudattaa. Minua miellytti erikoisesti Aurea Calena Homeri, jonka nojalla luonto, joskin kenties haaveelliseen tapaan, esitetään kauniisti yhteenliitettynä, ja niin me uhrasimme, osaksi yksin, osaksi toistemme seurassa, paljon aikaa näihin eriskummallisuuksiin ja vietimme pitkänä talvena, jonka aikana minun oli pysyteltävä huoneessa, iltamme erittäin hupaisesti kolmisin, äitini meidän seurassamme, iloiten näistä salaisuuksista enemmän kuin olisimme niiden selviämisestä voineet iloita.

Minua oli kuitenkin vielä odottamassa ankara koettelemus. Häiriytynyt ja voipa sanoa ajoituin tuhoutunut ruoansulatus aiheutti sellaisia taudinoireita, että ankaraa pelontuskaa tuntien luulin menettäväni henkeni ja mitkään käytetyt keinot eivät ottaneet auttaakseen. Tässä äärimmäisessä hädässä äitini ahdistuksissaan mitä kiivaimmin vaati neuvotonta lääkäriä luovuttamaan yleislääkkeensä. Kauan vastusteltuansa hän riensi yösydännä kotiinsa ja toi palatessaan pienen pullosen kristallisoitunutta kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin potilaalle. Tuskin olin tuon alkaliselta maistuvan suolan nauttinut, kun tilani lieventyi, ja sinä hetkenä tapahtui sairaudessa käänne, joka johti asteittain parantumiseen. On sanomattakin selvää, kuinka suuressa määrin tämä seikka vahvisti lääkäriin kohdistuvaa uskoamme ja lisäsi uutteruuttamme sellaisen aarteen hankinnassa.

Ystävättäreni, joka asui orpona ja vailla sisaruksia isossa, hyvällä paikalla sijaitsevassa talossa, oli jo aikaisemmin hankkinut itselleen pienen lieskauunin sekä kohtalaisen suuria tislausastioita ja käsitteli Wellingin ohjeiden mukaisesti sekä merkittäviä lääkärin ja mestarin viittauksia noudattaen varsinkin rautaa, jossa väitettiin piilevän kaikkia terveellisimpiä voimia, kunhan osasi sen hajoittaa; ja koska kaikissa tuntemissamme teoksissa oli tärkeällä sijalla ilmasuola, joka piti ottaa avuksi, niin näihin toimiin tarvittiin alkaleja, joiden piti ilmaan haihtuessaan yhtyä noihin ylimaallisiin olioihin ja lopulta tuottaa salaperäinen, verraton välisuola.

Olin tuskin ehtinyt jossakin määrin toipua ja voin paremman vuodenajan suosimana jälleen oleskella vanhassa päätyhuoneessa, kun jo ryhdyin minäkin hankkimaan itselleni vähäisiä kojeita: pieni lieskauuni hiekkahautiminensa oli valmiina, ja minä opin sangen pian muuttamaan palavan sytyttimen avulla lasisia keitinpulloja kolpakoiksi, joissa eri seoksia oli haihdutettava. Nyt käsiteltiin salaperäisellä, eriskummallisella tavalla omituisia makrokosmoksen ja mikrokosmoksen aineosia, ja ennen kaikkea yritettiin ennenkuulumattomalla tavalla tuottaa välisuoloja. Eniten minua kuitenkin pitkän aikaa askarrutti niinsanottu Liquor Silicum (piiliuos), jota syntyy, kun sulattaa puhdasta kvartsikiisua soveliaan alkalimäärän ohella. Siitä koituu läpikuultoista lasia, joka sulaa ilmassa ja esiintyy kauniina kirkkaana liuoksena.

Henkilö, joka on kerrankin sen valmistanut ja omin silmin nähnyt, ei varmaankaan moiti niitä, jotka uskovat prima materiaan ja mahdollisuuteen vaikuttaa siihen ja sen avulla edelleen. Tämän piiliuoksen valmistamisessa minä olin saavuttanut erikoisen kätevyyden. Mainista löytyvä kaunis, valkoinen piikivi tarjosi mitä parhaimman aineksen, ja muista seikoista samoinkuin uutteruudestakin minä pidin huolta parhaani mukaan. Lopulta minä sittenkin väsyin, kun pakostakin huomasin, ettei piiaines suinkaan ollut yhtynyt suolaan niin kiinteästi kuin olin filosofista ajatusjuoksua noudatellen uskonut; se näet erkani jälleen varsin helposti, ja kauneinkin kivennäisliuos, joka oli eräitä kertoja suurimmaksi kummastuksekseni ilmennyt animaalisen hyytymän muodossa, eritti sittenkin aina jauhetta, joka minun oli pakko selittää hienonhienoksi piitomuksi, mutta jonka olemuksessa ei ilmennyt mitään tuottoisaa, minkä nojalla olisi voinut toivoa tämän neitseellisen maan siirtyvän äitiyden tilaan.

Miten omituisia ja hajanaisia nämä menetelmät lienevätkin olleet, minä opin niistä kuitenkin yhtä ja toista. Minä pidin tarkoin silmällä kaikkia ilmaantuvia kiteytymiä tutustuen monien luonnonolioiden ulkonaisiin muotoihin, ja koska hyvin tiesin, että kemiallisia asioita oli uudemmalla ajalla esitetty säännöllisempää menetelmää noudattaen, niin tahdoin saada tuosta yleisen käsityksen, joskin salaisuuksia jo hieman tuntien kovin vähän kunnioitin apteekkareita ja kaikkia niitä, jotka käyttelivät tavallista tulta. Boerhaven kemian-oppikirja herätti minussa kuitenkin tavatonta mielenkiintoa ja vietteli minut lukemaan useitakin hänen teoksiansa. Kun pitkäaikainen sairauteni oli muutenkin johtanut minut lääkeopillisiin asioihin, sain siten opastusta tutkiakseni tuon oivallisen miehen aforismejakin, jotka varsin mielelläni painoin mieleeni ja muistiini.

Toinen, hieman inhimillisempi ja silloiselle kehitykselleni hyödyllisempi askarrus oli siinä, että tarkastin Leipzigistä kotiin lähettämäni kirjeet. Mikään ei anna meille parempaa tietoa itsestämme kuin se, että jälleen näemme edessämme mitä olemme muutamia vuosia sitten tuottaneet, joten voimme katsella itseämme objektina. Minä tosin olin silloin vielä liian nuori, ja noiden paperien kuvailema aika oli liian likellä. Koska ei yleensäkään ole nuoruudessa helppo vapautua eräänlaisista omahyväisistä luuloista, niin ne ilmenevät varsinkin siinä, että halveksimme itseämme sellaisina kuin lähin menneisyys meidät osoittaa; kun näet aste asteelta selviää, että se, mitä pidämme oivallisena itsessämme ja muissa, ei olekaan pätevää, niin luulemme parhaiten pelastuvamme tuosta pulasta, kun heitämme itse pois, mitä emme voi pelastaa. Niin kävi minunkin. Samoinkuin olin Leipzigissä vähitellen oppinut halveksimaan lapsellisia puuhiani, samoin näytti minusta nyt yliopistouranikin mitättömältä; minä en käsittänyt, että sen täytyi olla minulle erittäin arvokas juuri sen vuoksi, että se oli kohottanut minut korkeampaan havaitsemisen ja oivalluksen tasoon. Isäni oli huolellisesti koonnut ja nitonut sekä hänelle että sisarelleni lähettämäni kirjeet; olipa hän niitä tarkkaavasti parannellutkin ja korjannut sekä oikeinkirjoitus- että kielivirheitä.

Nämä kirjeet hämmästyttivät minua ensinnäkin ulkoasullansa: minä säikähdin uskomatonta käsialan rappeutumista, joka jatkui vuoden 1765 lokakuusta seuraavan tammikuun keskivaiheille. Mutta sitten ilmaantui maaliskuun keskivaiheilla yht’äkkiä aivan rauhallinen, säännöllinen käsiala» jota muuten olin tottunut käyttämään ainoastaan kilpakirjoituksissa. Asian aiheuttama ihmetys muuttui Gellertiin kohdistuvaksi kiitollisuudeksi, kun nyt johtui mieleeni, että hän, meidän jättäessämme kirjoitelmiamme hänen nähtäväksensä, oli asettanut miellyttävällä tavallansa pyhäksi velvollisuudeksemme harjoittaa kättämme yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin tyyliämme. Tuon huomautuksen hän esitti joka kerta, kun sai nähtäväksensä epäselvän, huolimattoman käsialan; samalla hän usein sanoi kovin mielivänsä ottaa oppilaittensa käsialan kauneuden opetuksensa tärkeimmäksi tehtäväksi, varsinkin kun arveli riittävän useasti havainneensa, että hyvä käsiala tuo mukanansa hyvän tyylin.

Muuten saatoin huomata senkin, että kirjeisiini sisältyvät ranskan- ja englanninkieliset kohdat oli kirjoitettu vapaasti ja vaivattomasti, joskaan ei ihan virheettömästi. Minä olin jatkanut näiden kielten harjoittamista myöskin kirjoittaessani Georg Schlosserille, joka yhä oleskeli Treptow’ssa ja jonka kanssa olin pysynyt katkeamattomassa yhteydessä. Siten minä sain tietoa monista maailman oloista (hänen elämänsä näet ei aina sujunut ihan sillä tavalla kuin hän oli toivonut) ja aloin yhä lujemmin luottaa hänen vakaaseen, jaloon ajatustapaansa.

Eräs toinen huomio, jota kirjeitä selaillessani en voinut välttää, oli se, että kelpo isäni oli parasta tarkoittaen tuottanut minulle suurta vahinkoa ja saanut minut omaksumaan sen eriskummallisen elämäntavan, johon olin lopulta joutunut. Hän näet oli monta monituista kertaa kehoittanut minua pidättymään korttipelistä; mutta hovineuvoksetar Böhme vielä eläessään osasi minut taivuttaa omaan ajatustapaansa selittäen isäni kehoituksen koskevan ainoastaan väärinkäyttöä. Kun varsin hyvin oivalsin asiasta seuraelämässä koituvan edun, sallin mielelläni hovineuvoksettaren ratkaista asian. Minussa tosin oli pelivaistoa, mutta ei pelihenkeä: minä opin kaikki pelit helposti ja nopeasti, mutta en osannut milloinkaan pitää tarkkaavaisuuttani kokonaisen illan kuluessa asianomaisessa vireessä. Jos siis aloitinkin varsin hyvin, niin lopulta sittenkin tein virheen ja aiheutin häviön itselleni ja muille, joten lähdin aina nyreissäni joko illallispöytään tai seurasta pois. Kun rouva Böhme, joka ei pitkällisen sairautensa aikana ollut tietenkään voinut pitää huolta pelaamisestani, sitten kuoli, niin isäni oppi pääsi kohta voimaan: aluksi minä pyysin anteeksi, etten voinut saapua pelaamaan, ja kun sitten ei enää tiedetty, mitä minulle tehdä, niin kävin itselleni vieläkin hankalammaksi kuin muille, kieltäydyin kutsuista, jotka niin ollen kävivät harvemmiksi ja häipyivät lopulta kerrassaan olemattomiin. Pelaaminen, joka on erittäin suositeltavaa nuorille henkilöille, varsinkin niille, joilla on käytännöllinen mielenlaatu ja jotka haluavat liikkua suuressa maailmassa, ei tosin voinutkaan muuttua harrastukseni esineeksi, koska en edistynyt, pelasinpa miten paljon tahansa. Jos joku olisi yleisin näkökannoin asiaa minulle selittänyt ja huomauttanut, kuinka tässä eräät merkit ja enemmän tai vähemmän sattumakin muodostavat jonkinlaisen aineksen, joka soveltuu arvostelukyvyn ja toiminnan harjoitusvälineeksi, jos olisi minun sallittu seurata useampia pelejä yht'aikaa, niin olisin kaiketi voinut helpommin asiaan perehtyä. Joka tapauksessa synnyttivät nämä huomiot nyt puheenalaisena ajankohtana minussa sen vakaumuksen, ettei seurapelejä ole kartettava, vaan on pikemmin pyrittävä saavuttamaan niiden harjoittamisessa jonkinlaista taitavuutta. Aika on äärettömän pitkä, ja jokainen päivä on astia, johon voi vuodattaa erittäin paljon, jos tahtoo sen todellakin täyttää.

Niin monella muotoa minä yksinäisyydessäni askartelin, sitäkin enemmän, kun monien aikojen kuluessa omaksumieni harrastelujen henget saivat tilaisuutta jälleen ilmaantua. Niinpä johduin taasen piirustamaankin, ja koska tahdoin aina pitää välittömänä aiheenani luontoa tai pikemmin todellisuutta, niin kuvasin huoneeni kaikkine huonekaluineen ja siinä olevine henkilöineen, ja kun tuo ei enää huvittanut, esitin kaikenlaisia kaupungin juttuja, joita parhaillaan kerrottiin ja joihin yleinen mielenkiinto kohdistui. Esityksistäni ei puuttunut luonteenomaisuutta eikä eräänlaista aistia, mutta hahmoissa valitettavasti ei ollut oikeita suhteita eikä varsinaista ytimekkyyttä, ja tekotapakin jäi ylen utuiseksi. Isäni, jota nämä asiat yhä vielä huvittivat, tahtoi saada kuvani selvemmiksi; sitäpaitsi piti kaiken olla valmista ja loppuunsuoritettua. Senvuoksi hän antoi ne kiinnittää pahviin ja varustaa reunaviivoilla; saipa maalaaja Morgenstern, hänen kotitaiteilijansa — sama mies, joka on myöhemmin tehnyt itsensä tunnetuksi, jopa kuuluisaksikin kirkkonäköaloillansa — tehtäväkseen piirtää huoneiden ja avaruuksien perspektiiviset linjat, jotka tosin esiintyivät verraten räikeinä hämärästi kuvaamieni hahmojen rinnalla. Isäni uskoi siten pakottavansa minua yhä suurempaan täsmällisyyteen, ja minä kuvasin hänen mieliksensä monenlaisia hiljaiseloaiheita, jotka voin suorittaa selvemmin ja täsmällisemmin, kun todellisuus oli mallina edessäni. Vihdoin johtui jälleen mieleeni syövytyspiirrosten valmistaminen. Minä olin sommitellut verraten mielenkiintoisen maiseman ja tunsin itseni erittäin onnelliseksi saadessani hakea käsille vanhat Stockilta saamani reseptit ja työtä tehdessäni muistella menneitä hupaisia aikoja. Minä syövytin levyn aivan pian ja annoin ottaa siitä koevedoksia. Onnettomuudeksi ei sommitelmassani ollut valoa eikä varjoja, ja minä kiusasin nyt itseäni yrittäen saada laattaan kumpaakin lajia; mutta kun en ihan tarkoin tietänyt, miten siinä oli meneteltävä, en saanut teostani valmiiksi. Niihin aikoihin minä voin tavallani aivan hyvin, mutta näinä päivinä minua alkoi ahdistaa vaiva, joka ei ollut milloinkaan ennen minua vaivannut. Kurkkuni näet oli käynyt ylen kipeäksi ja varsinkin se, mitä nimitetään kitakielekkeeksi, oli kovin tulehtunut; minä voin ainoastaan ankaraa tuskaa tuntien mitään niellä, ja lääkärit eivät tietäneet, mitä asialle tehdä. Minua kidutettiin kurluttamisella ja sivelemisellä voimatta vammaani korjata. Vihdoin minä ikäänkuin mieleen johdatuksen nojalla huomasin, etten ollut syövyttäessäni ollut kyllin varovainen ja että olin siinä työssä usein ja kiihkeästi puuhaillessani vian itselleni aiheuttanut ja sitä yhä uudistanut ja lisännyt. Lääkärien mielestä asia tuntui uskottavalta ja aivan pian varmaltakin, ja minä luovuin syövytyskokeistani sitäkin mieluummin, kun ensimmäinen ei suinkaan ollut hyvin luonnistunut ja minulla niinmuodoin oli pikemmin syytä teostani salata kuin näytellä. Minun oli sitä helpompi lohduttautua, kun piankin havaitsin vapautuvani kiusallisesta kivusta. En kumminkaan voinut olla ajattelematta, että samanlaiset Leipzigissä harjoittamani puuhat lienevät hyvinkin olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka ovat tuottaneet minulle ylen paljon kärsimystä. On tosin ikävystyttävää ja toisinaan surullistakin pitää liiaksi silmällä itseänsä ja omaa vahinkoansa ja hyötyänsä, mutta kun ottaa huomioon toisaalta ihmisen omituisen luontoperäisen taipumuksen, toisaalta elämäntavan ja nautintojen äärettömän erilaisuuden, niin on varmaan ihme, ettei ihmissuku ole jo aikoja sitten riuduttanut itseänsä olemattomiin. Inhimillisessä luonnossa näyttää piilevän omalaatuinen sitkeys ja monipuolisuus, koska se voittaa kaikki, mitä sen tielle sattuu tai mitä se itsellensä omaksuu, ja ellei voikaan sitä olemukseensa sulattaa, tekee sen ainakin vaarattomaksi. Suuren kohtuuttomuuden sattuessa sen tosin täytyy kaikesta elementtien vastarinnasta huolimatta taipua, kuten monet paikkakunnalliset taudit ja paloviinan vaikutukset vastaansanomattomasti meille osoittavat. Jos kykenisimme pelokkaiksi muuttumatta tarkkaamaan, mikä moniseikkaisessa kansalais- ja seuraelämässämme vaikuttaa meihin edullisesti, mikä taas epäedullisesti, ja jos voisimme pahojen seurausten vuoksi luopua siitä, mikä tosin nautintona meitä miellyttää, niin saisimme helposti poistumaan varsin useita hankaluuksia, jotka rakenteemme muuten terveenä säilyessä kiusaavat meitä usein enemmän kuin itse tauti. Valitettavasti on ravintojärjestystä koskevien seikkojen laita samoin kuin moraalisten: me emme kykene virhettä oivaltamaan, ennenkuin olemme siitä vapautuneet, ja niinmuodoin ei asiasta koidu mitään voittoa, koska seuraava virhe ei näytä edellisen kaltaiselta eikä siis voi tulla tunnetuksi samassa hahmossa.

Lukiessani niitä kirjeitä, jotka olin lähettänyt Leipzigistä sisarelleni, jouduin pakostakin havaitsemaan, että olin heti yliopistollisen opetuksen alkuasteella pitänyt itseäni erittäin älykkäänä ja viisaana: olin näet jotakin opittuani kohta paneutunut itse professoriksi muuttuen siten heti opettavaiseksi. Oli varsin hupaista huomata, kuinka olin Gellertin luennoillaan meille kertomia tai neuvomia kohta sovelluttanut sisareeni ollenkaan oivaltamatta, että elämän samoinkuin lukemisenkin piirissä voi jokin asia olla nuorukaiselle sovelias silti naishenkilölle kelpaamatta. Me laskimme yhdessä leikkiä tuosta apinoimisesta. Leipzigissä sepittämäni runoelmatkin olivat minusta jo liian mitättömiä: ne tuntuivat minusta kylmiltä, kuivakiskoisilta ja ihmissydämen tai -hengen tilojen ilmaisemiseen nähden liian pintapuolisilta. Kun minun nyt oli jälleen lähdettävä kotoa erääseen toiseen yliopistoon, sain tuosta aihetta rakentaa uuden rovion teoksistani. Useita aloitettuja näytelmiä, joista muutamat oli sommiteltu kolmanteen tai neljänteen näytökseen saakka, toiset vasta luonnosteltu, samoin monia muita runoelmia, kirjeitä ja papereita joutui liekkien omaksi, ja tuskin säästyi mitään muuta kuin Behrischin käsikirjoitus, »Rakastuneen oikku», ja »Rikoskumppanit», jota yhä edelleen erikoisen hartaasti korjailin ja, koska kappale oli jo valmis, muokkasin vielä kerran sen jäsennyksen tehdäkseni sen sekä eloisammaksi että selvemmäksi. Lessing oli »Minnan» kahdessa ensimmäisessä näytöksessä esittänyt draaman sommittelun saavuttamattoman esikuvan, ja minä koetin parhaani mukaan saada selkoa hänen ajatuksestaan ja tarkoituksistaan.

Olen tosin jo sangen seikkaperäisesti kertonut siitä, mikä minua noina päivinä liikutti, kiihdytti ja askarrutti, mutta siitä huolimatta minun täytyy palata käsittelemään sitä harrastusta, jonka yliaistilliset asiat olivat minussa herättäneet; minä näet päätin kerta kaikkiansa muodostaa niistä itselleni käsityksen, mikäli se kävi päinsä.

Melkoisesti vaikutti minuun silloin eräs käsiini sattunut tärkeä kirja. Se oli Arnoldin teos »Kirkon ja kerettiläisten historia». Tämä mies ei ole pelkkä harkitseva historioitsija, vaan on samalla hurskas ja herkkätuntoinen. Hänen mielipiteensä sointuivat hyvin minun omaksumiini, ja hänen teoksensa ilahdutti minua erikoisesti sen vuoksi, että sain monista minulle aikaisemmin mielettömiksi tai jumalattomiksi kuvailluista kerettiläisistä edullisemman käsityksen. Vastustuksen henki ja taipumus paradoksiin piilee meissä kaikissa. Minä tutkin ahkerasti eri mielipiteitä, ja kun olin varsin usein kuullut sanottavan, että jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi oma uskontonsa, niin minusta tuntui mitä luonnollisimmalta, että minäkin kykenisin sommittelemaan oman uskontoni, ja niin minä ryhdyin työhön sangen mielelläni. Pohjana oli uusplatonismi; lisäksi tuli hermeettisiä, mystillisiä ja kabbalistisia aineksia, ja niin minä rakensin itselleni maailman, joka näytti kylläkin omituiselta.

Minä saatoin hyvinkin kuvitella jumaluuden, joka ikuisista ajoista tuottaa itse itseänsä; mutta koska tuottaminen ei ole ajateltavissa ilman moninaisuutta, täytyi sen välttämättä kohta ilmestyä itsellensä eräänä toisena, jonka me tunnustamme pojan nimisenä; heidän molempien täytyi sitten jatkaa tuottamistointa ja he ilmenivät jälleen itsellensä kolmantena, joka sekin oli yhtä olevainen, elävä ja iankaikkinen kuin kokonaisuus. Mutta siten oli jumaluuden kehä suljettu, ja he itse eivät olisi enää kyenneet tuottamaan täysin itsensä kaltaista. Koska tuottamisvietti yhä jatkui, niin he loivat erään neljännen, johon kuitenkin jo sisältyi ristiriita, koska sen piti olla heidän tavallansa ehdoton ja sentään heihin sisältyvä ja heidän rajoittamansa. Tämä oli Lucifer, jolle nyt luovutettiin koko luomisvoima ja josta kaiken muun olevaisen piti kehkeytyä. Hän osoitti kohta rajatonta toimintakykyänsä luomalla kaikki enkelit oman kuvansa mukaan ehdottomiksi, mutta häneen itseensä sisältyviksi ja hänen itsensä rajoittamiksi. Sellaisen loiston ympäröimänä hän unohti korkeamman alkuperänsä luullen löytävänsä sen itsestänsä, ja tästä ensimmäisestä kiittämättömyydestä aiheutui kaikki se, mikä ei meistä näytä sointuvan jumaluuden ajatukseen ja tarkoituksiin. Mitä enemmän hän sitten keskittyi itseensä, sitä epämieluisammaksi täytyi käydä hänen olonsa ja samoin kaikkien niiden henkien, joita hän esti autuaasti kohoamasta alkulähteeseensä. Sitten tapahtui se, mitä meille mainitaan enkelien lankeemuksena. Osa niistä kerääntyi Luciferin ympärille, toinen osa kääntyi takaisin kohti alkulähdettänsä. Tästä koko luomakunnan keskittymisestä, — sillä se oli Luciferin aiheuttama ja sen täytyi häntä seurata, — syntyi sitten kaikki se, mitä havaitsemme aineen muodossa, mitä miellämme painavana, kiinteänä ja pimeänä, mutta joka jumalallisesta olemuksesta polveutuen, joskaan ei välittömästi, niin ainakin suoran sukulaisuuden nojalla, on yhtä ehdottomasti mahtava ja ikuinen kuin isä ja isovanhemmat. Koska siis koko onnettomuus, jos on lupa sitä niin nimittää, aiheutui ainoastaan Luciferin yksipuolisesta suuntautumisesta, niin tästä luomuksesta tosin puuttui parempi puoli: siihen näet sisältyi kaikki se, mitä saavutetaan keskittymisen avulla, mutta siitä puuttui kaikki se, minkä yksin laajentuminen voi saada aikaan; ja niin olisi koko luomakunta lakkaamatta keskittyessään voinut hävittää itsensä, tuhoutua isänsä Luciferin keralla ja menettää kaikki jumaluuden kaltaiseen ikuisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Tätä olotilaa katselivat elohim vähän aikaa, ja heillä oli valta joko odottaa niitä aioneja, joiden kuluessa kenttä jälleen puhdistuisi ja he saisivat tilaisuutta uuteen luomiseen, tahi käydä käsiksi nykyhetkiseen ja korvata sen puuttuvaa äärettömyyttä. He valitsivat nyt viimeksimainitun vaihtoehdon ja korvasivat pelkän tahtonsa nojalla silmänräpäyksessä koko sen puutteen, joka sisältyi Luciferin menestykselliseen alkuyritykseen. He antoivat äärettömälle olemistolle kyvyn laajentua, liikkua heitä kohti; elämän varsinainen valtimo oli jälleen toiminnassa, ja itse Luciferkaan ei voinut väistää sen vaikutusta. Tämä kausi on se, jona ilmestyi se, minkä me tunnemme valona, ja jossa alkoi se, mitä me tavallisesti merkitsemme luomakunnan nimellä. Miten suuressa määrin tämä nyt jumaluuden alinomaa vaikuttavan elonvoiman nojalla asteittain monistuikin, puuttui kumminkin olento, joka olisi kyennyt saamaan jälleen aikaan alkuperäisen yhteyden jumaluuden ja luomakunnan välille, ja niin luotiin se ihminen, jonka tuli olla kaikin puolin Jumalan kaltainen, jopa aivan samakin kuin Jumala, mutta joka jälleen oli Luciferin tilanteessa sen vuoksi, että oli samalla kertaa ehdoton ja rajoitettu, ja koska tämän, olemisten kaikkia luokkia vallitsevan ristiriidan piti hänessä ilmetä ja täydellisen tajunnan sekä nimenomaisen tahdon myötäillä kaikkia hänen tilojansa, niin oli arvattavaa, että hänestä täytyi tulla samalla kertaa täydellisin ja epätäydellisin, onnellisin ja onnettomin luomus. Pian näytteli hänkin täydellisesti Luciferin osaa. Hyväntekijästä erottuminen on varsinaista kiittämättömyyttä, ja niin tuli tuo luopumus toisen kerran ilmeiseksi, vaikka koko luominen ei ole eikä ollut muuta kuin alkuperäisestä luopumista ja siihen palaamista.

On helppo huomata, kuinka lunastus tässä ajatellaan sekä ikuisten aikojen takaa päätetyksi että vielä ikuisesti välttämättömäksi, vieläpä niin, että sen täytyy uudistua kerta toisensa jälkeen kehkeytymisen ja olemisen koko aikana. Tässä mielessä on mitä luonnollisin asia, että itse jumaluus paneutuu ihmishahmoon, jonka oli jo ennakolta varannut verhoksensa, ja että se lyhyeksi ajaksi omaksuu ihmisen kohtalon tämän samanlaistumisen nojalla korostaakseen sitä, mikä on ilahduttava ja lievittääkseen sitä, mikä on tuskallista. Kaikkien uskontojen ja filosofiain historia osoittaa meille, että tämän suuren, ihmisille välttämättömän totuuden ovat eri kansat eri aikoina monin eri tavoin, vieläpä rajoittuneisuutensa mukaisesti omituisten tarujen ja kuvienkin muodossa perintätietona säilyttäneet. Riittää, kunhan tunnustetaan, että elämme olotilassa, joka tosin näyttää vetävän alaspäin ja painostavan meitä, mutta joka sittenkin suo tilaisuutta, jopa asettaa velvollisuudeksemmekin, kohota ja täyttää jumaluuden tarkoitukset siten, että toisaalta pakostakin itseytyen toisaalta emme unohda säännöllisin valtimoniskuin itseydestämme vapautua.

YHDEKSÄS KIRJA.

»Sitäpaitsi kokee sydän useasti erilaisia, varsinkin seurallisten ja hienojen hyveiden hyväksi koituvia tunteita, ja siinä syntyvät ja kehittyvät herkemmät tunnot. Varsinkin painuvat mieleen monet seikat, jotka opettavat nuorta lukijaa tuntemaan ihmissydämen salattuja sopukoita ja sen intohimoja. Tämä tieto on kaikkea latinaa ja kreikkaa arvokkaampi, ja Ovidius oli siinä suhteessa varsin oivallinen mestari. Se ei kumminkaan vielä ole varsinaisena syynä siihen, että nuorten luettavaksi annetaan vanhanajan kirjailijoita, siis Ovidiuskin. Me olemme saaneet hyvältä Luojalta koko joukon sielunkykyjä, joiden asianmukaisesta viljelystä tulee muistaa huolehtia, vieläpä heti ensimmäisinä vuosina, ja joita ei missään tapauksessa käy kehitteleminen metafysiikan, latinan tai kreikan avulla: meillä on mielikuvitus, jonka ei suinkaan tule saada omin neuvoin vallata ensimmäisiä sen tielle osuvia mielikuvia, vaan jolle on tarjottava soveliaimmat ja kauneimmat kuvat ja siten totutettava ja harjoitettava ihmismieltä tuntemaan ja rakastamaan kaikkialla, itse luonnossakin, kauneutta sen määrätyissä, tosissa ja myöskin hienoissa ilmenemismuodoissa. Me tarvitsemme sekä tieteitä että jokapäiväistä elämää varten koko joukon sellaisia käsitteitä ja yleisiä tietoja, joita emme voi saada mistään oppikirjasta. Meidän tunteitamme, taipumuksiamme ja intohimojamme on edullisella tavalla kehiteltävä ja puhdistettava.»

Tämä »Allgemeine deutsche Bibliothekiin» sisältyvä huomattava kohta ei ollut ainoa lajiansa. Sangen monelta taholta ilmaistiin samansuuntaisia periaatteita ja samanlaisia vakaumuksia. Ne vaikuttivat meihin nuorukaisiin erittäin voimakkaasti, sitäkin nimenomaisemmin, kun lisäksi tuli vielä Wielandin tarjoama esikuva: hänen toisen, loistavan tuotantokautensa teokset todistivat selvästi, että hän oli kehittänyt itseänsä sellaisten periaatteiden mukaisesti. Ja mitä voimmekaan enempää vaatia? Filosofia syvänsekavine vaatimuksinensa oli poistettu, vanhat kielet, joiden oppimiseen liittyi ylen paljon vaivaa, nähtiin työntyvän syrjään; oppikirjat, joiden riittävyyttä koskevan arveluttavan sanan oli jo Hamlet korvaamme kuiskannut, kävivät yhä epäiltävimmiksi; meitä neuvottiin tarkastelemaan levotonta elämää, jota varsin halukkaasti itse elimme, ja intohimoja, joita osaksi tunsimme, osaksi aavistimme omassa povessamme, ja jotka aikaisemmin soimattuina nyt välttämättä ilmenivät tärkeinä ja arvokkaina, koska niiden piti muodostaa opintojemme tärkein esine ja koska niiden tuntemista ylistettiin hengenvoimiemme etevimpänä kehittämisvälineenä. Sitäpaitsi sellainen ajatustapa sointui aivan hyvin minun omiin vakaumuksiini, vieläpä runollisiin puuhiini ja askarruksiinikin. Niinpä suostuinkin, nähtyäni jo monen hyvän aikomuksen raukeavan, monen kelpo toivelman häipyvän, isäni suunnitelmaan, jonka mukaan minun oli lähdettävä Strassburgiin. Siellä minun oli määrä viettää hilpeätä, hauskaa elämää jatkaen opintojani ja lopulta tulla tohtoriksi.

Keväällä minä tunsin terveyteni, mutta sitäkin enemmän nuoren mieleni ennalleen toipuneeksi ja kaipasin jälleen pois kotoa, joskin aivan toisista syistä kuin ensikerran lähtiessäni: nämä samat huoneet ja suojat, joissa olin ylen paljon kärsinyt, olivat käyneet ilottomiksi, ja isän ja minun välille ei voinut sukeutua mitään miellyttävää suhdetta: minä en voinut antaa hänelle täysin anteeksi, että hän oli sairauteni uusiutuessa ja minun hitaasti toipuessani osoittanut kohtuutonta kärsimättömyyttä, ei ollut kohdellut minua lohduttavan suopeasti, vaan päinvastoin oli useasti puhunut säälimättömästi siitä, mikä ei ole kenenkään ihmisen vallittavissa, ikäänkuin se olisi riippunut yksinomaan tahdosta. Toisaalta minäkin monin tavoin loukkasin ja solvasin häntä.

Nuoret henkilöt näet tuovat yliopistoista mukanansa yleisiä käsityksiä, mikä tosin onkin hyvin ja oikein; mutta koska he niinmuodoin luulottelevat olevansa erittäin viisaita, niin he käyttelevät noita käsityksiä mittakaavana arvostellessaan olevia oloja, jotka siten enimmälti pakostakin joutuvat kärsimään. Niinpä minä olin saanut rakennustaiteesta, talojen sisustamisesta ja koristamisesta yleisen käsityksen ja sovelsin sitä nyt keskusteltaessa varomattomasti omaan taloomme. Isäni oli suunnitellut sen koko sisustuksen ja oli erittäin järkähtämättömästi saattanut rakennustyöt päätökseen, ja siinä ei ollutkaan mitään moitteen sijaa, mikäli sen tuli olla yksinomaan hänen ja hänen perheensä asumuksena; olivatpa varsin monet muutkin Frankfurtin talot siihen tapaan rakennetut. Sisäportaat kohosivat vapaina ja koskettivat avaroita eteisiä, jotka olisivat nekin voineet varsin hyvin olla huoneita; me vietimmekin kauniin vuodenajan aina niissä. Mutta tämä yksityisen perheen mieluisa, hilpeä olo, tämä vapaa liikkuminen eri kerroksissa muuttui mitä hankalimmaksi, jos talossa asusti useampia perhekuntia, kuten olimme ranskalaisen majoituksen aikana saaneet liiankin kipeästi kokea. Kiusallista kohtausta isän ja kuninkaanluutnantin kesken ei olisi ollenkaan sattunut ja isäni olisi muutenkin joutunut vähemmän kärsimään kaikenlaisista ikävyyksistä, jos portaat olisi Leipzigin malliin sijoitettu syrjemmälle ja jokaista kerrosta olisi ollut sulkemassa ovi. Kerran minä kovin ylistin tuota rakennustapaa, esitin sen etuja ja todistelin isälleni, että hänenkin talonsa portaat olivat siten sijoitettavissa. Tuon johdosta hänet valtasi kerrassaan uskomaton suuttumus, sitäkin kiivaampi, kun minä olin vähän aikaisemmin moitiskellut eräitä monikiemuraisia kuvastimenkehyksiä ja hylännyt muutamat kiinalaiset seinäverhot. Sattui kohtaus, joka tosin hillittiin ja tasoitettiin, mutta joka kuitenkin joudutti lähtöäni kauniiseen Elsassiin. Äskettäin kulkunsa aloittaneissa mukavissa postivaunuissa minä suoritin matkan pysähtymättä ja varsin lyhyessä ajassa.

Minä olin asettunut asumaan majataloon »Zum Geist» ja kiiruhdin heti tyydyttämään hartainta haluani: käymään lähemmäksi tuomiokirkkoa, jota matkakumppanit olivat minulle jo kauan osoitelleet ja jota niin pitänyt silmällä pitkän matkaa. Kun nyt ensin näin tuon jättiläisrakennuksen kapean kadun kehystämänä ja sitten jouduin seisomaan tosin verrattain ahtaalle torille, liian lähelle katsottavaani, niin se sai minussa aikaan aivan omalaatuisen vaikutuksen, jota en kumminkaan kyennyt heti kehittelemään. Omaksuin sen sillä kertaa sellaisenaan, epäselvänä, ja nousin kiireesti rakennukseen päästäkseni näkemään korkeata, heljää aurinkoa, jonka piti kerrallaan osoittaa minulle tämä laaja, vauras maa.

Niinpä näin tasanteelta kauniin seudun, jossa minun oli sallittu toistaiseksi elää ja oleskella, näin melkoisen kaupungin, sen ympäristössä laajalle leviävät, ihanain tuuheiden puiden reunustamat ja halkileikkomat vainiot, sen silmiin pistävän kasvullisuuden runsauden, joka Reinin juoksua noudatellen on sen rantojen ja saarten luonteenomaisena kaunisteena. Samoin moninaisen vihreyden koristama on se etelästä käsin leviävä laakea maa, jota Ill huuhtelee; lännessäkin, vuoriston puolella, on useita alanteita, jotka metsineen ja rehoittavine niittyineen muodostavat yhtä viehättävän näköalan, ja pohjoista, kukkulaisempaa aluetta halkovat lukemattomat pienet purot edistäen kaikkialla nopeata kasvua. Kun ottaa vielä huomioon, että noiden runsauttansa uhkuvien nurmien, noiden somasti siroteltujen lehtojen välillä oleva hedelmäinviljelykseen soveltuva maaperä on ylt’yleensä oivallisesti muokattu, viheriöivä ja kypsää satoa tuottava, että sen parhaissa ja viljavimmissa kohdissa näkyy kyliä ja vuokratiloja, ja että tätä laajaa, silmänkantamattomiin leviävää, ikäänkuin uutena paratiisina ihmiselle tarjoutunutta tasankoa rajoittavat lähempänä ja etäämpänä osaksi viljelyksenalaiset, osaksi metsäiset vuoret, niin käsittää, kuinka ihastuneena minä siunasin sallimustani, joka oli minulle toistaiseksi määrännyt niin kauniin asuinpaikan.

Sellainen raikas katse kohti uutta maata, jossa meidän on määrä jokin aika viipyä, on omituinen, sekä miellyttävä että aavistutteleva, vielä sikäli, että kokonaisuus lepää edessämme kirjoittamattomana tauluna. Siihen ei ole vielä merkitty yhtäkään osaksemme tulevaa surua eikä iloa, tuo heleä, värikäs, eloisa pinta on meille vielä mykkä, silmä kiintyy esineisiin ainoastaan mikäli ne ovat sinänsä merkittäviä, kiintymyksen ja intohimon asiana ei vielä ole erikoisesti korostaa toista tai toista kohtaa; mutta tulevaisten asiain aavistus saa jo nuoren sydämen levottomaksi, ja tyydyttämätön kaipuu vaatielee salaa sitä, minkä pitää ja mikä saattaa olla tulossa ja mikä joka tapauksessa, olipa se onnea tai tuskaa, huomaamattamme omaksuu sen seudun luonteen, jossa oleskelemme.

Korkeudesta alas laskeuduttuani minä viivyin vielä vähän aikaa katselemassa kunnianarvoisaa rakennusta; mutta tänä ensimmäisenä kertana, enempää kuin lähiaikoinakaan, en kyennyt itselleni täysin selvittämään, miksi tuo ihmeellinen teos minun silmissäni näytti suunnattomalta ja olisi sellaisena minua välttämättä säikähdyttänyt, ellei se samalla olisi säännösteltynä tuntunut minulle käsitettävältä ja yksityiskohtaisesti valmiiksi suoritettuna kerrassaan miellyttävältäkin. Minä en kumminkaan ryhtynyt miettimään tätä ristiriitaa, vaan annoin tuon hämmästyttävän muistomerkin sellaisenaan rauhallisesti edelleenkin itseeni vaikuttaa.

Minä vuokrasin pienen, mutta hyvällä paikalla sijaitsevan ja miellyttävän asunnon Fischmarktin, kauniin, pitkän kadun eteläiseltä puolelta. Kadulla vallitseva alinomainen liike tuli jokaisen askarettoman tuokion avuksi. Sitten minä jätin suosituskirjeeni ja löysin suosijaini joukosta erään kauppiaan, joka perheinensä taipui minun riittävästi tuntemiini hurskaisiin mielensuuntiin, joskaan ei ollut kirkosta eronnut, mitä ulkonaiseen jumalanpalvelukseen tulee. Sen ohessa hän oli ymmärtäväinen mies eikä suinkaan nöyristelevä teoissaan ja toimissaan. Pöytäseura, jota suositeltiin minulle ja jolle minua suositeltiin, oli erittäin miellyttävä ja hupainen. Pari vanhaa neitiä oli jo kauan ollut säännöllisesti ja menestyksellisesti tätä ruokalaa hoitamassa; vieraita lienee ollut kymmenkunta, vanhempia ja nuorempia. Viimeksimainittujen joukosta minä muistan parhaiten erään Meyer-nimisen, lindaulaisen. Vartaloltansa ja kasvoiltansa hän olisi voinut olla kaikkein kaunein mies, ellei hänen koko olemuksessaan olisi samalla ilmennyt jotakin hutiloivaa. Samoin rumensi hänen erinomaisia luonnonlahjojansa uskomaton kevytmielisyys ja hänen oivallista luonnonlaatuansa hillitön huolimattomuus. Hänen avomieliset, iloiset kasvonsa olivat pikemmin pyöreät kuin soikeat, aistivälineitä, silmiä, nenää, suuta ja korvia sopi sanoa runsaiksi, ne ilmaisivat nimenomaista täyteläisyyttä olematta silti ylen suuret. Varsinkin hänen suunsa siroine huulineen oli erittäin viehättävä, ja koko hänen ulkomuotoonsa loi omituisen ilmeen se, että hän oli »aave», t.s. että hänen kulmakarvansa nenän yläpuolella yhtyivät, mikä seikka kauniissa kasvoissa ainakin aiheuttaa mieluisan aistillisuuden ilmeen. Hilpeydellänsä, vilpittömyydellänsä ja hyvänluontoisuudellansa hän saavutti kaikkien ihmisten suosion; hänen muistinsa oli uskomattoman hyvä, hänen ei tarvinnut luentoja kuunnellessaan ollenkaan jännittää tarkkaavaisuuttansa; hän säilytti kaikki kuulemansa ja oli kyllin henkevä kaikkea hieman harrastaakseen, sitäkin helpommin, kun opiskeli lääketiedettä. Kaikki vaikutelmat säilyivät eloisina hänen mielessään, ja hänen vallattomuutensa luentojen toistamisessa ja professorien matkimisessa yltyi usein siihen määrään, että hän, oltuaan aamulla kolmella eri tunnilla, päivällispöydässä antoi professorien esittää vuorotellen kappaleita luennostansa, toisinaan hyvinkin nopeasti miestä vaihtaen. Sellainen kirjava luento meitä usein huvitti, mutta tuntui usein rasittavaltakin.

Muut olivat enimmälti hienoja, tasaisia, vakavia miehiä. Heidän joukossaan oli eräs eläkettä nauttiva Ludwigin-ritari, mutta enemmistön muodostivat ylioppilaat, jotka kaikki olivat tosiaankin hyvänluontoisia, kelpo miehiä. Tavallista viinimäärää ei kumminkaan ollut hyvä ylittää. Puheenjohtajamme, eräs tohtori Salzmann, piti huolta siitä, ettei hevillä niin tapahtunut. Hän oli jo kuudennellakymmenellä, naimaton, ja oli jo vuosikausia käynyt tässä päivällispöydässä pitäen sitä järjestyksessä ja hyvässä maineessa. Melkoisen varakkaana hän piti ulkoasunsa aina hyvässä kunnossa, kuuluipa hän niihinkin, jotka aina käyttävät kautokenkiä ja sukkia ja kulkevat hattu kainalossa. Hatun päähän asettaminen oli hänelle aina erinomainen tapahtuma. Hän kuljetti tavallisesti mukanansa sateenvarjoa hyvin muistaen, että kauneimmat kesäpäivät usein tuovat ukonilmoja ja sadekuuroja maille manterille.

Tälle miehelle minä puhuin aikomuksestani jatkaa Strassburgissa lakitieteellisiä opintoja voidakseni mahdollisimman pian tulla tohtoriksi. Koska hän varsin hyvin tiesi kaikki, niin minä kysyin häneltä, mitä luentoja minun oli kuunneltava ja mitä hän asiasta yleensä arveli. Siihen hän vastasi, ettei Strassburgissa suinkaan ollut laita niinkuin saksalaisissa yliopistoissa, joissa pyritään kouluttamaan lakimiehiä sanan avarassa ja oppineessa merkityksessä. Täällä, sanoi hän, vaikutti suhde Ranskaan sen, että kaikki oikeastaan suunnattiin kohti käytäntöä ja järjestettiin ranskalaiseen, tosioloisuudessa mielellänsä pysyttelevään tapaan. Jokaiselle pyrittiin opettamaan eräitä yleisiä periaatteita, eräitä alkutietoja, sanottiin sanottava mahdollisimman lyhyesti ja rajoituttiin välttämättömimpään. Sitten hän tutustutti minut erääseen henkilöön, joka nautti opintojenohjaajana suurta luottamusta ja pian osasi voittaa minunkin luottamukseni. Minä aloin johdannoksi keskustella hänen kanssaan lakitieteellisistä asioista, ja minun laverteluni hämmästytti häntä melkoisesti; olen näet tähänastisessa esityksessäni jättänyt mainitsematta, että olin Leipzigissä oleskellessani sentään tullut oivaltamaan lakiasioita, joskin hankkimani tiedot kokonaisuudessaan voivat käydä pikemmin vain yleissilmäyksestä kuin nimenomaisesta asiantuntemuksesta. Vaikka emme voisikaan kehua akadeemisen elämämme aikana erikoisesti ahkeroivamme, tarjoutuu meille siinä kuitenkin joka suhteessa verrattoman edullisia kehittymismahdollisuuksia, koska ympärillämme on aina henkilöitä, jotka tiedettä vallitsevat tai etsivät, joten saamme aina, joskin tajuamattamme, jotakin ravintoa tuosta ilmakehästä.

Hetken aikaa kärsivällisesti kuunneltuaan minun jaarittelujani lukujenohjaaja huomautti, että minun oli ennen kaikkea pidettävä silmällä lähintä tarkoitustani, nimittäin tutkintojen suorittamista ja promotiota, jonka jälkeen voin siirtyä käytännölliseen toimintaan. Rajoittuakseni ensimmäiseen seikkaan, sanoi hän, mainitsen vain, ettei asiaa suinkaan venytetä ylen avaraksi. Ei kysytä, miten ja missä jokin laki on syntynyt, mitkä sisäiset tai ulkonaiset seikat sen ovat aiheuttaneet; ei tutkita, kuinka aika ja tottumus ovat sitä muovanneet, enempää kuin sitäkään, onko se kenties väärän tulkinnan tai nurjan oikeudenkäytön nojalla muuttunut kerrassaan vastakkaiseksi. Sellaisiin tutkimuksiin uhraavat oppineet miehet koko elämänsä; me sitävastoin kysymme nykyjään voimassaolevaa, painamme sen lujasti muistiimme, jotta se on aina käytettävissämme, kun haluamme siihen turvautua asiakkaittemme hyödyksi ja suojaksi. Niin me varustamme nuoret miehemme lähintä elämää varten, ja lisän löytymisestä pitävät huolta heidän kykynsä ja käytännöllinen toimintansa. Sitten hän antoi minulle kysymysten ja vastausten muotoon kirjoitetut vihkonsa, joiden sisällystä voin jokseenkin sallia heti itseltäni kuulusteltavan, koska Hoppen pieni lainopillinen katkismus oli vielä täysin muistissani; hieman ahkeroiden minä opin lisäksi, mitä opittava oli ja osoitin itseni vastoin tahtoani mitä helpoimmin kokelaaksi.

Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi (minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen, koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan, jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.

Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa. Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan. Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.

Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely- ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta. Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta ja luottamusta seurapiirissämme.

Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet, joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria, olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti, koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti. Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten maalausten mukaan.

Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen verhon taakse.

Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi. — Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä, kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus. — En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat, ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin, enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.

Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet kylliksemme silmäillä.

Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa: Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa, joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.

Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.

Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme. Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen, jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin, kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen. Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin. Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa. Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.

Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut, kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto- ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä, myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen. Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa. Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata heidän omaisuuttansa.

Strassburgilaiset ovat intohimoisia kävelijöitä ja siihen heillä lienee täysi syy. Suuntasipa askelensa minne tahansa, aina kohtaa joko luonnollisia tai entisinä ja nykyisinä aikoina tahallisesti suunniteltuja huvipaikkoja, joissa kaikissa on kävijöinä, nauttijoina hilpeätä, hupaista väkeä. Suuren kävelijäin määrän tekivät täällä naishenkilöiden vaihtelevat puvut vieläkin ilahduttavammaksi kuin muilla paikkakunnilla. Porvarillisen keskiluokan tytöt käyttivät vielä ylöskiedottuja, isolla neulalla kiinnitettyjä palmikoita sekä eräänlaista niukkaa vaatepartta, jossa millainen laahuste hyvänsä olisi ollut haittana. Ja miellyttävä seikka oli se, ettei tämä vaatetus noudattanut jyrkkää säätyrajaa, koska oli vielä olemassa eräitä varakkaita, ylhäisiä perheitä, jotka eivät tahtoneet sallia tyttäriensä luopua tästä asusta. Muut käyttivät ranskalaista vaatepartta, ja tämä puolue käännytti joka vuosi joitakuita kannattajiksensa. Salzmannilla oli paljon tuttavia ja vapaa pääsy kaikkialle, mikä oli erittäin mieluisaa hänen seuralaisellensa, varsinkin kesällä, koska kaikkialta puutarhoista, läheltä ja kaukaa, löytyi hyvä vastaanotto, hyvä seura ja hyvät virvokkeet ja useasti kutsuttiin viettämään erinäisiä iloisia päiviä. Eräässä sellaisessa tapauksessa minä sain tilaisuuden varsin nopeasti suosittautua eräälle perheelle, jossa vierailin toista kertaa. Meidät oli kutsuttu, ja me saavuimme määrättyyn aikaan. Seura ei ollut suuri, muutamat pelasivat, ja toiset käyskelivät kuten ainakin. Myöhemmin, kun oli lähdettävä aterialle, minä näin talon emännän ja hänen sisarensa keskustelevan vilkkaasti ja, kuten näytti, ilmeisesti neuvottomina. Minä satuin juuri heidät kohtaamaan ja virkoin: Hyvät rouvat, minulla tosin ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, mutta kenties voin antaa teille hyvän neuvon tai teitä palvellakin. He esittivät nyt minulle kiusallisen tilanteensa: he näet olivat kutsuneet aterialle kaksitoista henkilöä, ja nyt oli eräs sukulainen palannut matkalta ja tulisi siis kolmantenatoista olemaan ikävä memenio mori, joskaan ei itsellensä, niin ainakin muutamille vieraille. — Asia on varsin helposti autettavissa, vastasin minä: sallinettehan, että minä poistun ja pidätän itselleni korvausoikeuden. Arvokkaina ja hienokäytöksisinä henkilöinä he eivät tahtoneet millään muotoa ehdotukseeni suostua, vaan lähettivät etsimään naapuristosta neljättätoista. Minä annoin sen tapahtua, mutta kun sitten näin palvelijan tyhjin toimin palaavan puutarhan portista, pujahdin pois ja vietin iltani hupaisesti Wanzenaun vanhojen lehmusten alla. Luonnollinen seuraus oli, että tämä kieltäymys minulle runsaasti korvattiin.

Eräänlainen yleinen seurallisuus ei ole enää ajateltavissa ilman korttipeliä. Salzmann uudisti rouva Böhmen hyvät opetukset, ja minä olin sitä kuuliaisempi, kun olin tosiaankin oivaltanut, että tämän pienen uhrauksen avulla — jos uhrauksesta sopii tässä puhua — kävi hankkiminen itselleen seuraelämässä monta huvia, jopa suurempaa vapauttakin kuin muuten saisi nauttia. Vanha, unohdettu piquet-peli etsittiin niinmuodoin esille, minä harjoittelin pelaamaan whistiä, järjestin itselleni opintojenohjaajan neuvoja noudattaen pelikukkaron, jonka piti olla joka tapauksessa koskematon, ja nyt minä sain tilaisuutta viettää ystävieni keralla useimmat illat kaikkein parhaissa seurapiireissä. Minuun suhtauduttiin enimmälti hyväntahtoisesti ja suotiin anteeksi monia pieniä säännöttömyyksiä, joista kuitenkin ystäväni tavallisesti minulle huomautti, tosin sangen lempeästi.

Jotta kumminkin saisin vertauskuvallisesti kokea, kuinka tärkeätä on ulkonaisessakin suhteessa sopeutua seuraelämään ja noudattaa sen vaatimuksia, pakotettiin minut sellaiseen, mikä minusta tuntui maailman epämieluisimmalta asialta. Minulla tosin oli erittäin kauniit hiukset, mutta strassburgilainen kähertäjäni vakuutti minulle kohta, että ne oli takaa leikattu aivan liian lyhyiksi ja että hänen oli mahdotonta saada niistä hius-asua, jossa voisin esiintyä, koska säännön mukaan sai olla olemassa vain vähän lyhyitä ja kähäriä otsahiuksia, kaikki muu päälaelta alkaen sitävastoin oli sidottava palmikolle tai hiuspussiin. Niinmuodoin ei hänen mielestään ollut muuta neuvoa kuin suostua valetukkaan, kunnes luonnollinen kasvu olisi jälleen ehtinyt kohentua ajan vaatimusten mukaiseksi. Hän vakuutti minulle, ettei kukaan tulisi koskaan huomaamaan tätä viatonta petosta, jota minä aluksi vakaasti vastustelin, jos voisin heti siihen suostua. Hän piti sanansa, ja minä kävin aina mitä parhaimmin käherretystä ja hyvähiuksisimmasta nuoresta miehestä. Mutta kun minun täytyi varhaisesta aamusta alkaen pysytellä niin koristeltuna ja puuteroituna ja samalla varoa, etten hiostumisen ja kiivaan liikunnon vuoksi kaunistettani ilmaisisi, niin tämä pakko tosiaankin vaikutti osaltansa paljon siihen, että minä käyttäydyin toistaiseksi rauhallisemmin ja säädyllisemmin, totuin käymään hattu kainalossa ja siis myöskin solkikenkiin ja silkkisukkiin puettuna; kumminkaan en voinut olla käyttämättä iholla hienoja nahkasukkia Reinin hyttysten varalta, jotka kauniina sunnuntai-iltoina leviävät yli niittyjen ja puutarhojen. Kun siis minun näissä oloissa täytyi pidättyä kiivaasta ruumiillisesta liikunnosta, niin keskustelumme kehittyivät yhä vilkkaammiksi ja kiihkeämmiksi, olivatpa kaikkein mielenkiintoisimmatkin, mihin olin siihen saakka milloinkaan ottanut osaa.

Tuntemis- ja ajattelemistapani teki minulle aivan helpoksi sallia jokaisen olla mitä oli, vieläpä mitä tahtoikin olla, ja niin hankki raikas, nuorekas, avoin mieleni, joka melkeinpä ensi kertaa avautui täyteen kukkaansa, minulle erittäin paljon ystäviä ja kannattajia. Pöytäseuramme lisääntyi suunnilleen kaksikymmentä henkilöä käsittäväksi, ja koska Salzmannimme yhä edelleenkin käytti totunnaista menetelmäänsä, niin kaikki pysyi vanhalla tolallansa, muuttuipa keskustelu melkein säädyllisemmäksikin, koska jokaisen nyt oli varottava useampia henkilöitä. Uusien tulokkaiden joukossa oli eräs mies, joka erikoisesti herätti mielenkiintoani; hänen nimensä oli Jung ja hän on sittemmin tullut tunnetuksi Stilling-nimisenä. Vanhanaikaisesta vaateparresta huolimatta hänen olemuksessaan oli eräänlaisen karkeuden ohella jotakin aranherkkää. Hiuspussiperuukki ei rumentanut hänen huomattavia ja miellyttäviä kasvojansa. Hänen äänensä oli vieno, olematta silti pehmeä ja heikko, kaikuipa se sointuisena ja voimakkaanakin, kun hän sattui innostumaan, mikä tapahtui erittäin helposti. Oppiessaan hänet lähemmin tuntemaan löysi hänestä tervettä järkeä, joka lepäsi tuntehikkaan mielen perustalla ja senvuoksi salli kiintymysten ja intohimojen määrätä itseänsä, ja samalta tunteikkaalta pohjalta kehittyi myös mahdollisimman puhtaana hyvään, toteen ja oikeaan suuntautuva intomieli. Tämän miehen elämän juoksu näet oli ollut erittäin mutkaton, mutta siitä huolimatta täynnä tapahtumia ja monenlaista toimintaa. Hänen tarmonsa ytimenä oli horjumaton usko Jumalaan ja siitä välittömästi koituvaan apuun, jonka hän arveli ilmeisesti näyttäytyvän todeksi lakkaamattomassa huolenpidossa ja varmassa pelastumisessa kaikesta hädästä, kaikesta onnettomuudesta. Jung oli eläessään kokenut sellaista usein, tapahtumat olivat äskeisimpinäkin aikoina, hänen Strassburgissa ollessaan, useasti uusiutuneet, joten hän erittäin ilomielisenä vietti tosin kohtuullista, mutta kuitenkin huoletonta elämää ja harrasti mitä vakavimmin opintojansa, joskaan ei voinut varmaan tietää, kuinka tulisi toimeen seuraavana neljännesvuotena. Nuoruudessaan, ollessaan sydenpolttajaksi rupeamassa, hän ryhtyi räätälinammettiin ja opiskeltuansa siinä ohella omin päin korkeampia asioita hän opinhaluista luontoansa noudattaen hankki itselleen koulumestarintoimen. Tämä yritys epäonnistui, ja hän palasi ammattiinsa, josta hänet kuitenkin kerta toisensa perästä houkuteltiin poikkeamaan, koska jokainen helposti häneen luotti ja kiintyi, ja lopulta hän otti jälleen vastaan kotiopettajantoimen. Syvällisimmästä ja varsinaisimmasta sivistyksestänsä hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa sille laajalle-levinneelle ihmislajille, joka etsi autuutta omin neuvoin ja Raamattua ja hyväätarkoittavia teoksia lukien, jotka toinen toistansa neuvoen ja toinen toisellensa asioitansa uskoen tavoittelivat mielenylennystä ja saavuttivat siten sivistystason, jonka täytyi herättää ihailua. Kun näet heissä aina ilmenevä ja heidän yhteiskunnallista elämäänsä kannattava harrastus lepäsi mitä yksinkertaisimmalla siveyden, hyväntahtoisuuden ja hyväntekeväisyyden pohjalla, ja ne poikkeukset, joita niin rajoitetuissa oloissa elävien henkilöiden keskuudessa voi sattua, ovat merkitykseltänsä mitättömät, joten heidän omatuntonsa säilyi enimmälti puhtaana ja heidän henkensä yleensä kirkkaana, niin ei syntynyt mitään keinotekoista, vaan todellakin luonnollinen kulttuuri, joka oli toisia parempi vielä sikäli, että soveltui kaikille ikäkausille ja säädyille ja oli luonnostansa yleisesti seurallinen, minkä vuoksi nämä henkilöt olivat tosiaankin kaunopuheiset omassa olokehässänsä ja kykenivät soveliaasti ja miellyttävästi ilmaisemaan kaikkia sydämenasioita, sekä kaikkein arimpia että kaikkein karuimpia koskevat ajatuksensa. Niin oli nyt kelpo Junginkin laita. Muutamien harvojen, joskaan ei nimenomaan samanmielisten, niin ainakin sellaisten henkilöiden joukossa, jotka eivät selittäneet hänen ajatustapaansa vierovansa, hän esiintyi puheliaana, vieläpä kaunopuheisena; varsinkin elämänvaiheitansa hän kertoi mitä miellyttävimmällä tavalla ja osasi saada kuulijan selvästi ja eloisasti kuvailemaan mieleensä kaikkia olotiloja. Minä yllytin häntä esittämään niitä kirjallisesti, ja hän lupasi. Mutta koska hän ilmaisutavaltansa muistutti unissakävijää, jolle ei saa huutaa, jos ei mieli nähdä hänen syöksyvän alas korkeudestansa, vienoa virtaa, jolle ei saa asettaa mitään estettä, ellei mieli kuulla sen pauhaavan, niin hänen täytyi useasti tuntea olonsa suuressa seurassa epämieluisaksi. Hänen uskonsa ei sietänyt mitään epäilystä eikä hänen vakaumuksensa minkäänlaista pilkkaa. Ja jos hän ystävällisesti keskusteltaessa olikin ehtymätön, niin hän sitävastoin kerrassaan tyrehtyi kohdatessaan vastustusta. Sellaisissa tapauksissa minä tavallisesti autoin häntä seikasta selviytymään, ja hän palkitsi minut osoittamalla vilpitöntä kiintymystä.

Koska hänen luonnonlaatunsa ei suinkaan ollut mikään vieras asia, kun olin jo oppinut sen ystävissäni ja ystävättärissäni tyystin tuntemaan, ja koska se luontevuudessaan ja koruttomuudessaan minua yleensä miellyttikin, niin hän tuli ehdottomasti parhaiten toimeen minun kanssani. Hänen henkensä suunta oli minulle mieluisa, ja minä jätin rauhaan hänen ihmeuskonsa, joka hänelle hyvin sopi. Salzmannkin kohteli häntä säästäen; sanon säästäen, koska Salzmannin täytyi luonteensa, olemuksensa, ikänsä ja olotilansa nojalla kuulua järkeviin tai paremmin sanoen ymmärtäväisiin kristittyihin ja pitää heidän puoltansa ja koska heidän uskontonsa oikeastaan perustui luonteen nuhteettomuuteen ja miehekkääseen itsenäisyyteen, joten he eivät mielellään puuttuneet sellaisiin tuntoihin, jotka olisivat helposti voineet johtaa heidät hämärille, haaveellisille aloille, jopa kenties pilkkopimeäänkin. Tämäkin ryhmä oli kunnioitettava ja lukuisa; kaikki kunnialliset, kelpo ihmiset ymmärsivät toisiansa ja noudattivat samoja vakaumuksia sekä samaa elämänsuuntaa.

Lerse, hänkin pöytäkumppanimme, kuului myös tähän ryhmään: täysin oikeamielinen ja rajoitettua onnenosaansa kohtuullisesti ja tarkasti käyttelevä nuori mies. Minä en ole milloinkaan nähnyt ylioppilaan järjestävän elämäänsä ja kulutustansa niin niukaksi. Hän esiintyi kaikkein siisteimpänä ja kuitenkin aina samoissa vaatteissa; hän näet käsitteli vaatevarastoansa mitä varovaisimmin, piti ympäristönsä puhtaana ja asetti jokapäiväisessä elämässä aina samanlaisia vaatimuksia. Ei sattunut koskaan, että hän olisi johonkin nojannut tai laskenut kyynäspäitänsä pöydälle; hän ei milloinkaan unohtanut merkitä lautasliinaansa, ja palvelijalle oli aina onnettomuudeksi, elleivät tuolit sattuneet olemaan täysin puhtaat. Kaikesta tästä huolimatta hänen ulkonainen olemuksensa ei ollut vähimmässäkään määrässä jäykkä. Hän puhui avomielisesti, varmasti ja kuivan vilkkaasti, ja kevyt ironinen leikinlasku soveltui hänelle varsin hyvin. Hän oli hyvärakenteinen, solakka ja verrattain kookas, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja vähäpätöiset, hänen pienet siniset silmänsä kirkkaat ja läpitunkevat. Sen lisäksi, että hänellä oli aihetta monella muotoa opettaa meitä hyville tavoille, me pidimme häntä vielä miekkailumestarinammekin; hän näet käytteli säilää erittäin taitavasti. ja häntä näytti huvittavan harjoittaa meidän kanssamme tuota ammattia aina turhantarkkuuteen asti. Me hyödyimmekin hänestä toisinaan ja saimme olla hänelle kiitolliset monesta seurallisesta hetkestä, jonka hänen neuvostansa vietimme hyvää ruumiinliikuntoa harjoittaen.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa nojalla Lerse soveltui erinomaisesti toimimaan ero- ja kilpailutuomarina kaikissa pienissä ja suurissa kahakoissa, joita piirissämme sattui, joskin vain harvoin, ja joita Salzmann ei kyennyt isällisellä tavallansa tyynnyttämään. Ilman ulkonaisia muotoja, jotka aiheuttavat yliopistoissa paljon onnettomuutta, me muodostimme olosuhteiden ja hyvän tahdon luoman seuran, jota moni muu tosin saattoi tilapäisesti hipoa voimatta kumminkaan siihen tunkeutua. Sisäisten ikävyyksien arvostelemisessa Lerse aina osoitti mitä suurinta puolueettomuutta, ja ellei kiistaa enää voitu sovittaa sanoin ja selityksin, niin hän osasi mitä kunniallisimmalla tavalla ohjata asian niin, että edellytettävä hyvitys muodostui vaarattomaksi. Siihen tehtävään ei tosiaankaan kukaan voinut olla häntä soveliaampi; hänellä olikin tapana usein sanoa, että koska taivas ei ollut häntä määrännyt sodan enempää kuin lemmenkään sankariksi, niin hän tahtoi romaanikuviona ja miekkamiehenä tyytyä näyttelemään todistajan osaa. Kun hänessä ei milloinkaan tapahtunut vähintäkään ikävää muutosta ja kun hänet voitiin katsoa oikeaksi hyvän ja pysyväisen mielenlaadun esikuvaksi, niin hänen kuvansa painui rakastettavana syvälle mieleeni, ja kun kirjoitin Götz von Berlichingin, tunsin olevan aihetta pystyttää muistomerkki ystävyydellemme ja antaa kelpo miehelle, joka osaa arvokkaalla tavalla alistua toisen johdettavaksi, Frans Lersen nimi.

Hänen siten alinomaa osatessaan kuivan leikilliseen tapaansa meille muistuttaa, mitä olemme velkaa itsellemme ja toisille ja kuinka on asiat järjestettävä, jotta voi mahdollisimman kauan elää sovussa ja rauhassa ihmisten kanssa olemalla aina hieman varuillansa, minä puolestani sain sisäisesti ja ulkonaisesti taistella ihan toisenlaisten olosuhteiden ja vastustajien voittamiseksi, koska näet kamppailin itseäni, olevaisia oloja, jopa elementtejäkin vastaan. Terveydentilani oli sikäli hyvä, että se riittävästi tuki minua kaikissa haluamissani ja velvollisuuksiini kuuluvissa tehtävissä; jäljelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen liikaherkkyys, joka toisinaan järkytti tasapainoani. Voimakkaat äänet olivat minulle vastenmieliset, sairaalloiset oliot herättivät minussa inhoa ja kammoa. Mutta erikoisesti minua vaivasi pyörrytys, jonka valtaan jouduin aina silmäillessäni alas korkeudesta. Kaikkia näitä puutoksia minä yritin korjata, vieläpä hieman kiivaastikin, koska en tahtonut hukata aikaa. Iltasoiton aikana minä astelin monien rumpujen vierellä, joiden valtavat pärrytykset ja lyönnit olivat saada sydämen povessani pakahtumaan. Minä nousin ihan yksin tuomiokirkontornin huippuun ja istuin niinsanotussa kaulassa, nastan eli kruunun — miten sitä nimitettäneenkään — alla, kenties puolisen tuntia, kunnes uskalsin jälleen astua ulkoilmaan, missä tuskin neliökyynärän kokoisella tasanteella seisoen, voimatta juuri pidellä mistään kiinni, näkee edessänsä loppumattomiin leviävän maan, lähimmän ympäristön ja kirkon koristeiden peittäessä kaikki, minkä päällä ja yläpuolella seisoo. Tuntuu kerrassaan siltä, kuin kohoisi ilmapallossa korkeuksiin. Näitä pelon ja tuskan tiloja minä uudistin, kunnes vaikutelma kävi minulle ihan yhdentekeväksi, ja myöhemmin, vuoristoretkilläni ja geologisissa tutkimuksissa, suurilla rakennuksilla, missä juoksin kilpaa rakennusmiesten kanssa vapainalepääviä niskahirsiä ja katonreunaa pitkin, vieläpä Roomassakin, missä on suoritettava juuri sellaisia uhkayrityksiä, jos tahtoo lähemmin perehtyä huomattaviin taideteoksiin, minulla oli noista alkuharjoituksista suurta hyötyä. Anatomia oli sekin minulle kaksin verroin arvokas sen vuoksi, että se opetti minua sietämään inhoittavimpiakin näkyjä samalla tyydyttäen tiedonhaluani. Niinpä kävinkin kuulemassa vanhemman tohtori Ehrmannin kliinillisiä sekä hänen poikansa pitämiä lapsenpäästöopillisia luentoja aikoen samalla kertaa oppia tuntemaan kaikki olotilat ja vapautua kaikesta inhoittavien olioiden aiheuttamasta arkailusta. Minä pääsin tosiaankin niin pitkälle, ettei mikään sellainen seikka voinut milloinkaan saada minua menettämään malttiani. Mutta minä en kokenut terästää itseäni ainoastaan näitä aistimusvaikutelmia vaan myöskin mielikuvituksen ahdistuksia kestämään. Niinpä osasinkin muuttaa itselleni yhtä yhdentekeviksi pimeiden kirkkomaiden aavistuttelevat ja kammottavat vaikutelmat, ja siinäkin suhteessa edistyin niin pitkälle, että päivä ja yö ja jokainen olopaikka oli minulle samantekevä, vieläpä siinä määrin, että kun minussa myöhempinä aikoina heräsi halu päästä kerran jälleen kokemaan sellaisessa ympäristössä nuoruuden miellyttäviä pelon väristyksiä, voin tuskin missään määrin niitä pakottaa syntymään, vaikka käyttelin apunani mitä eriskummallisimpia ja kaameimpia mielikuvia.

Tätä pyrkimystäni päästä vapautumaan ylen vakavan ja valtaavan painostuksesta, joka edelleenkin minussa vallitsi ilmeten minulle milloin voimana, milloin heikkoutena, auttoi nimenomaisesti se vapaa, seurallinen, liikunnollinen elämäntapa, joka yhä enemmän veti minua puoleensa, johon totuin ja jota vihdoin opin täysin vapaasti nauttimaan. Maailmassa eläjän ei ole vaikea havaita, että ihminen tuntee itsensä vapaimmaksi ja täydellisimmin puutoksistansa irtautuneeksi ajatellessaan toisten vikapaikkoja ja miellyttävästi niitä soimaillessaan. Meissä herää jo melkoisen miellyttävä tunto, kun moittein ja pahoin puhein asetumme kaltaisiamme korkeammalle, ja niinpä harrastaakin hyvä seura, kuuluipa siihen harvoja tai lukuisia henkilöitä, mieluimmin juuri sellaista. Mutta verraton on mieluisa omahyväisyytemme, kun ylennämme itsemme korkeampien ja johtavien henkilöiden, ruhtinaiden ja valtiomiesten tuomitsijoiksi, pidämme julkisia laitoksia kömpelöinä ja tarkoitustansa vastaamattomina, otamme huomioon ainoastaan mahdolliset ja todelliset esteet tunnustamatta aikomuksen suurisuuntaisuutta enempää kuin sitä myötävaikutustakaan, jota on kaikissa yrityksissä odotettava ajalta ja olosuhteilta.

Ken muistaa Ranskan valtakunnan silloisen tilan ja tuntee sen tarkoin ja yksityiskohtaisesti myöhempien esitysten nojalla, voi helposti kuvailla mielessään, kuinka silloisessa puolittain ranskalaisessa Elsassissa puhuttiin kuninkaasta ja ministereistä, hovista ja suosikeista. Minun oppimishalulleni ne olivat uusia ja nenäkkyydelleni ja nuorekkaalle itsekylläisyydelleni erittäin tervetulleita seikkoja; minä otin kaikki tarkoin huomioon, merkitsin uutterasti muistiin ja näen nyt siitä vähästä, mikä on jäänyt jäljelle, että sellaiset tiedot, olkoonpa, että ne on hetkenänsä sepitetty vain tarinain ja epäluotettavien yleisten huhujen nojalla, kuitenkin saavat myöhemmin eräänlaista arvoa, koska niitä käyttäen voi vertailla vihdoin ilmitulleita salaisia asioita jo silloin havaittuihin ja julkisiin, aikalaisten oikein tai väärin arvostelemaa jälkimaailman vakaumuksiin.

Silmiinpistävänä ja meidän kadunkulkijain joka päivä nähtävänä oli kaupungin kaunistamista koskeva suunnitelma, jonka suorittaminen alkoi mitä omituisimmalla tavalla muuttua piirroksista todellisuudeksi. Intendentti Gayot oli ottanut muovatakseen uudestaan Strassburgin mutkikkaat ja epätasaiset kadut ja perustaakseen tarkasti säännöllisen, melkoisen, kauniin kaupungin. Eräs pariisilainen rakentaja, Blondel, piirusti sitten ehdotelman, jonka mukaan sataneljäkymmentä talonomistajaa voitti alaa, kahdeksankymmentä menetti ja muut jäivät entiseen oloonsa. Tämän hyväksytyn, mutta kerrallaan suoritettavaksi mahdottoman suunnitelman piti nyt ajan mittaan kehittyä täydelliseksi kaupungin sillävälin sangen omituisesti häilyessä muodon ja muodottomuuden välillä. Jos näet oli esim. suoritettava sisäänpäin kaartuva kadun sivu, niin ensimmäinen rakentamishaluinen eteni määrättyyn rajaan saakka, samoin saattoi tehdä hänen lähin naapurinsa, mutta yhtä hyvin vasta kolmas, neljäs, joten taka-alalle jääneiden talojen edustalle muodostui mitä mauttomimpia esipiha-aukeamia. Väkivaltaisesti ei tahdottu menetellä, mutta pakkoa käyttämättä ei olisi päästy ollenkaan eteenpäin; senvuoksi ei kukaan saanut kerran tuomitussa talossaan korjata tai järjestää mitään, mikä koski katua. Kaikki nämä omituiset satunnaiset mauttomuudet tarjosivat meille vaelteleville tyhjäntoimittajille mitä tervetulleinta aihetta viljellä ivaamme, esittää Behrischin tapaan suunnitelman toteuttamisen jouduttamista koskevia ehdotelmia epäillen aina koko asian mahdollisuutta, vaikka monen uutena kohoavan kauniin rakennuksen olisi pitänyt saada meidät toisiin ajatuksiin. En tiedä sanoa, missä määrin pitkä aika on edistänyt mainittua aietta.

Eräs toinen asia, josta Strassburgin protestantit mielellään keskustelivat, oli jesuiittain karkoittaminen; Nämä hengelliset isät olivat kaupungin ranskalaisten haltuun jouduttua hekin saapuneet ja anoneet asuinpaikkaa. Pian he kumminkin levittäytyivät ja rakensivat upean kollegion, joka sijaitsee niin lähellä tuomiokirkkoa, että kolmasosaan julkipuolta peittyy kirkon taka-osan taakse. Siitä piti tulla täydellinen neliö, ja keskelle oli suunniteltu puutarha; kolmelta taholtansa se oli ehtinyt valmistua. Se on kivirakennus, vankka, kuten kaikki näiden isien rakennukset. Protestanttien ahdistaminen, ellei suorastaan hätyyttäminenkin, kuului seuran ohjelmaan, koska omaksuttuna velvollisuutena oli vanhan uskonnon saattaminen koko laajuudessaan entisellensä. Heidän kukistumisensa herätti senvuoksi mitä suurinta tyytyväisyyttä vastapuolueessa, ja vienoin mielihyvin nähtiin heidän myyvän viininsä, toimittavan pois kirjansa ja rakennuksen joutuvan erään toisen, kenties vähemmän toimeliaan veljeskunnan haltuun. Ihmiset ovat ylen onnelliset vapautuessaan vastustajasta tai pelkästä kaitsijastakin, ja lauman mieleen ei johdu, että se vartijakoiran puutteessa on vaarassa joutua suden suuhun.

Koska jokaisella kaupungilla täytyy olla murhenäytelmänsä, jota lapset ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän, kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.

Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme, kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan, että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt, mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää, omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.

Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin, vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen mieliajatuksensa luo.

Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.

Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon, joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. — Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni! Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies; mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden, noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.

Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan, johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme, kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?» ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle, virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä… »Mitä?» huudahti tyttö soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana »unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys! — Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti; otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta, jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!

Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva, reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi, ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen hänet kerrassaan hämmennyksiin.

Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta. Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää, kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä. Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan! Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt; se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.

Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se, että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.

Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon, jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla ollen.

Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren, valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia, niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa liittyä.

Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta, yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä, kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin. Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin. Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.

Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.

Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.

Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.

Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän, jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.

Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi. Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin, joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja, ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.

Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi, kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita, joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.

Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani. Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla, sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista torneissa havaitsin.

Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme. Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti ja myöhemmin pienessä, D.M. Ervini a Steinbach omistetussa kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.

Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan. Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan varmuuden.

Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan, mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan. Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään, toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea itsensä kokonaisuuden osana.

Nuo mietteet ovat tässä paikallansa, sillä kun ajattelen noihin vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon, kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä, jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen, niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.

Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret, jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt, ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»

Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät. Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi, joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin, samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa, opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi flûte douce’illa meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta saakka soolotanssit ja pas de deux, joskaan en balettia, ja olin ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin, että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin minun tahtoani.

Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä. Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia, että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen suosionsa.

Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät, olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia, vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin. Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti. Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin. Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin, mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua, joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.

Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen, että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää, joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen. Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.

Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin. Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. — »Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi: »Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä, kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen, joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane», virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä; ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi, »menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään, mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin, kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.

Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä, varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua. Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi, ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä; hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi: »Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan, jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne, annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän, »mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana. Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne, sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni. Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka, ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä, jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut. Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin. — »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.» Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet syliini ja painoin rintaani vasten.

Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä, mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani, ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut. Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.

Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät», huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen, mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut. Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi, ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten kasvojani.»

Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista, joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia, joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee! Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän, että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää, rientäkää pois minkä voitte!»

Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää talossa käymättä.

KYMMENES KIRJA.

Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin. Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain, joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin kohdella huonosti mielin määrin.

Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes, nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.

Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä, loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta. Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui, elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan, jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari, jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei mielellään luovu.

Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin, että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan, harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.

Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin, että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi. Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa, vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja runoilussaan.

Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä. Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia, että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin hänen runojansa sietämällä.

Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi, niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot, joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.

Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen. Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä. Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä korkeampaan kelpoisuuteen.

Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.

Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta, jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä; mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta, joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä. Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista, muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin, suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka, ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi. Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.

Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi. Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.

Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen. Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin. Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen mielialansa vaihtumia. Sanon me, sillä minun kerallani oli hänen luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä. Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti. Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.

Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin; Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä, menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut. Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan, niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin, uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani; olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen, kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut ja mitä kaikkea aikaansaanut.

Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet, kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä, samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen, niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan, voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä iltaisin.

Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla, jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä, Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’, lähetä ne minulle.»

Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa, jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.

Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin! Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi, havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani, mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt. Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena, tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.

Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä, varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä narrimainen vertaus!»

Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä, reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni, ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.

Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti. Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa. Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan, sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin- jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa, että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut, ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan. Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.

Parannuksen kestettyä kauemmin kuin kohtuullista oli, Lobsteinin alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän, kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta, jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen: monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen. Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana, terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi, niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka olisivat voineet sitä vahingoittaa.

Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen, synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta, joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen, niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta, johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi. Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.

Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.

Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.

Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni, keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin, jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni. Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa, geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat hyvyytemme ovat peräisin.

Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen, varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi, ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia. Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti, on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.

Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä» ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta. Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana. Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta. Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni »Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.

Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa, jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana. Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.

Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät, jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen; lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa. Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.

Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani — he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua; avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.

Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten, vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin, verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia; ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään, niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.

Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat, levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi, elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.

Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat taivaanrantaan.

Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme Lothringeniin.

Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä. Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja ylläpitävät.

Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa, takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta, ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni. Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää katselemaan näitä ihmeitä.

Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta, hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen asuntonsa ohi.

Tiemme kulki nyt niiden kourujen vieritse, joita pitkin alunavesi johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva, punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt — suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.

Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun, ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa asuinpaikkaa.

Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.

Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.

Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme — oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä inhimillisen taidon toimintamuotoja.

Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus. Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme, samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.

Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata, metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä, minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni. Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan — mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.

Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa. Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja, jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara, suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn, kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.

Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät. Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen yhä lisääntyvän varallisuuden.

Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan. Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.

Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja -runkojen kappaleina.

Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta, joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa. Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan, ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi, rakkaaseen Sesenheimiin.

Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen, hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen. Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka, koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin. Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.

Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.

Hänellä oli aivan oma omituinen lukemistapansa; se, joka on kuullut hänen saarnaavan, voi muodostaa siitä itselleen käsityksen. Hän esitti kaikki, niin myös tämän romaanin, vakavasti ja koruttomasti; pysytellen täysin vapaana kaikesta dramaattis-miimillisestä esityksestä hän vältti sitä vaihtelevaisuuttakin, joka ei ole ainoastaan sallittu, vaan vaadittukin eepillisessä esityksessä: vähäistä äänensävyn vaihtelua eri henkilöiden puhuessa, jonka nojalla se, mitä kukin sanoo, tulee korostetuksi ja toimiva erottuu kertovasta. Olematta yksitoikkoinen Herder kertoi kaikki yhteen sävyyn, ikäänkuin ei mikään olisi ollut nykyhetkeen kuuluvaa, vaan kaikki historiallista, ikäänkuin noiden runollisten olentojen hahmot eivät olisi eloisina vaikuttaneet hänen nähtävissään, vaan vienosti liukuneet hänen ohitsensa. Hänen käyttelemänänsä tämä esitystapa kuitenkin oli sanomattoman viehättävä. Koska näet hän kykeni kaikki mitä syvimmin tuntemaan ja osasi pitää korkeassa arvossa sellaisen teoksen monipuolisuutta, niin tuotteen kaikki edut ilmenivät puhtaina ja sitäkin selvemmin, kun yksityiskohtia ei lausuttu niin terävästi, että ne olisivat vaikuttaneet häiritsevästi ja järkyttäneet sitä tunnelmaa, joka kokonaisuuden oli määrä herättää.

Protestanttinen maalaispappi on kenties kaunein uudenaikaisen idyllin aihe; hän ilmenee samoinkuin Melkisedek samalla kertaa pappina ja kuninkaana. Viattomimpaan olotilaan, mitä maan päällä voi ajatella, nimittäin peltomiehen, hänet enimmäkseen liittää sama toiminta ja samat perhesuhteet: hän on isä, talonisäntä, maamies ja niinmuodoin täydellinen yhteiskunnan jäsen. Tällä puhtaalla, kauniilla, maallisella perustuksella lepää hänen korkeampi kutsumuksensa: hänen huoleksensa on uskottu johtaa ihmisiä elämään, pitää huolta heidän henkisestä kasvatuksestaan, siunata heitä kaikissa heidän elämänsä tärkeimmissä vaiheissa, opettaa, tukea ja lohduttaa heitä, ja, ellei nykyisyyden lohdutus riitä, herättää onnellisemman tulevaisuuden toiveita ja taata niiden toteutuminen. Jos ajattelemme sellaisen puhtaasti inhimillisellä mielenlaadulla varustetun miehen, joka on kyllin voimakas ollakseen milloinkaan siitä luopumatta ja jo sen nojalla ylempänä ihmisten suurta joukkoa, jolta ei voi odottaa puhtautta eikä lujuutta; jos annamme hänelle hänen toimensa edellyttämät tiedot sekä hilpeän, alinomaisen toimintahalun, joka ilmenee kerrassaan kiihkeänäkin, koska ei laiminlyö hetkeäkään ahkeroidessaan tehdä hyvää — niin olemme hänet hyvin varustaneet. Mutta toisaalta on lisättävä asianmukainen rajoittuneisuus: ettei hän ainoastaan halua pysyä ahtaassa olokehässänsä, vaan mielii siirtyä vielä ahtaampaankin; annettakoon hänen olla hyvänluontoinen, sopuisa, järkähtämätön ja kaikilla muillakin selväpiirteisen luonteen hyveillä varustettu, sitäpaitsi hilpeän myöntyväinen ja omia ja toisten vikoja hymyillen suvaitseva — niin, kelpo Wakefieldin kuva alkaa olla täydellinen.

Tämän luonteen elämän juoksun kuvailu sellaisena kuin se ilojen ja kärsimysten alaisena ilmenee, tarinan juonen yhä lisääntyvä jännittävyys aivan luonnollisten asioiden liittyessä omituisiin ja eriskummallisiin, koroittaa tämän romaanin kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon. Sillä on lisäksi se suuri etu, että se on täysin siveellinen, jopa nimenomaan kristillinenkin, kuvailee hyvän tahdon, oikeamielisyyden säilyttämisen palkkaa, todistaa ehdotonta luottamusta Jumalaan ja tekee uskottavaksi hyvän lopullisen voiton, vieläpä ilman pienintäkään tekopyhyyden tai rikkiviisauden häivää. Kummastakin vaarasta on tekijää varjellut hänen ylevämielisyytensä, joka tässä läpeensä ilmenee ironian muodossa, joten tämä pieni teos tuntuu meistä välttämättä yhtä viisaalta kuin miellyttävältäkin. Tekijä, tohtori Goldsmith, oivaltaa kieltämättä varsin hyvin moraalista maailmaa, sen arvoa ja puutoksia; mutta samalla hän voi kiitollisena tunnustaa olevansa englantilainen ja pitää suuressa arvossa maansa, kansakuntansa hänelle suomia etuja. Perhe, jota hänen kuvauksensa koskee, on porvarillisen hyvän olon alimmilla rajoilla, mutta joutuu siitä huolimatta koskettamaan kaikkein korkeinta; sen ahdas piiri, joka käy yhäkin ahtaammaksi, joutuu asiain luonnollisen ja porvarillisen kulun nojalla suuren maailman yhteyteen; tämä pieni pursi keinuu Englannin elämän suuressa, kiivaassa aallokossa, ja onnessaan ja onnettomuudessaan sen on odotettava vahinkoa tai apua siltä suunnattoman suurelta laivastolta, joka sen ympärillä purjehtii.

Minä saan edellyttää, että lukijani tuntevat ja muistavat tämän teoksen. Se, joka tässä ensimmäisen kerran kuulee kirjaa mainittavan, ja samoin se, joka intoutuu sen uudelleen lukemaan, varmaankin minua kiittävät. Edellisiä varten minä huomautan ohimennen, että maalaispapin emäntä on toimeliasta, hyvää lajia, pitää huolta siitä, ettei häneltä itseltään eikä hänen omaisiltansa mitään puutu, mutta on myöskin hieman ylpeä itsestänsä ja omaisistansa. Mainitsen vielä molemmat tyttäret, kauniin ja pikemmin ulospäin suuntautuvan Olivian sekä viehättävän ja enemmän sisäistä elämäänsä elävän Sofian, ja mainitsen uutteran, isää esikuvanansa pitävän, hieman karun pojan, Mooseksen.

Jos Herderin lukutapaa voi moittia jostakin virheestä, niin korkeintaan kärsimättömyydestä: hän ei odottanut, kunnes kuulija oli saanut tiedon jostakin asiain kehittymisen vaiheesta voidakseen siinä oikein tuntea ja asianmukaisesti ajatella; hätäillen hän tahtoi nähdä heti vaikutuksia ja oli niiden ilmetessäkin tyytymätön. Hän moitti sitä ylenmääräistä tunnetta, joka yhä runsaampana kumpuili mielessäni. Minun tuntoni olivat ihmisen, nuoren ihmisen tuntoja: minulle oli kaikki elävää, totta, nykyhetkistä. Hän, joka piti silmällä ainoastaan teoksen arvoa ja muotoa, havaitsi varsin helposti, että minä jouduin sisällyksen valtoihin, ja sitä hän ei tahtonut hyväksyä. Pegelovin mietelmät, jotka eivät olleet kaikkein hienoimpia, otettiin vieläkin ynseämmin vastaan; mutta aivan erikoisesti Herderiä suututti meissä ilmenevä terävänäköisyyden puute, kun emme ennakolta arvanneet tekijän usein käyttelemiä kontrastivaikutuksia, vaan sallimme niiden liikuttaa ja lumota itseämme havaitsematta usein uudistuvaa taidekeinoa. Mutta kerrassaan anteeksiantamatonta oli hänen mielestään se, ettemme heti alussa, Burchellin ollessa ilmaisemaisillaan itsensä, siirtymällä kertoessaan kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, huomanneet tai ainakin arvailleet, että hän itse oli se lordi, josta puhui, ja kun vihdoin huomatessamme köyhän, viheliäisen kulkijan muuttuvan rikkaaksi, mahtavaksi herraksi lapsellisesti iloitsimme, niin hän palautti mieleemme tuon ensimmäisen kohdan, joka oli kirjailijan tarkoituksen mukaisesti jäänyt meiltä havaitsematta, ja piti valtavan nuhdesaarnan tylsyytemme johdosta. Tästä käy ilmi, että hän piti teosta pelkkänä taiteen tuotteena ja vaati samaa meiltä, jotka vielä olimme siinä tasossa, missä on hyvinkin sallittua antaa taideteosten vaikuttaa luonnontuotteina.

Minä en antanut Herderin soimausten suinkaan itseäni harhauttaa. Nuoret henkilöt nauttivat yleensäkin sitä onnea tai onnettomuutta, että vaikutuksen, jonka alaisiksi he kerran ovat tulleet, täytyy joutua heidän itsensä muokkaamaksi. Siitä koituu usein hyvää, mutta usein myöskin turmiota. Mainittu teos oli aiheuttanut minussa melkoisen vaikutuksen, josta en kyennyt tekemään itselleni selkoa; mutta oikeastaan minä tunsin yhtyväni tuohon ironiseen katsantotapaan, joka kohoaa olioiden, onnen ja onnettomuuden, hyvän ja pahan, kuoleman ja elämän yläpuolelle vallaten siten itsellensä todellisen runollisen maailman. Tämä tosin saattoi vasta myöhemmin muuttua minussa tietoiseksi; nyt se minua joka tapauksessa kovin askarrutti, mutta enpä olisi suinkaan voinut aavistaa siirtyväni tästä kuvitellusta maailmasta aivan pian samankaltaiseen todelliseen. Pöytäkumppanini, elsassilainen Weyland, joka ilahdutti hiljaista, uutteraa elämäänsä aika ajoin käymällä tervehtimässä lähiseuduilla asuvia ystäviänsä ja sukulaisiansa, suoritti pienillä retkilläni minulle monta palvelusta tutustuttamalla minut osaksi henkilökohtaisesti, osaksi suositusten nojalla erinäisiin paikkakuntiin ja perheisiin. Hän oli usein kertonut minulle eräästä maalaispapista, jonka sanoi elävän Drusenheimin lähistöllä, kuuden tunnin matkan päässä Strassburgista, hyvän pitäjän haltijana älykkään puolison ja kahden viehättävän tyttären keralla. Talon vieraanvaraisuutta ja miellyttävyyttä hän samalla aina kovin kiitteli. Tarvittiin tuskin niin paljoa innostaakseen nuorta ratsumiestä, joka oli jo tottunut viettämään kaikki joutilaat päivät satulassa ja ulkosalla. Niinpä päätimme lähteä tällekin retkelle ystäväni kuitenkin täytyessä luvata, ettei esitellessään sanoisi minusta hyvää enempää kuin pahaakaan, vaan kohtelisi minua ylimalkaan välinpitämättömästi, vieläpä sallisi esiintyä hieman köyhästi ja huolimattomasti, joskaan ei huonosti puettuna. Hän suostui siihen ja toivoi asiasta koituvan itsellensäkin jotain huvia.

Etevien ihmisten anteeksiannettavana oikkuna on toisinaan salata ulkonainen, etevämmyytensä antaakseen oman sisäisen inhimillisen arvokkuutensa vaikuttaa sitä puhtaampana. Senvuoksi ruhtinaiden inkognito ja siitä aiheutuvat seikkailut ovat aina erittäin miellyttävät: ilmaantuu valepukuisia jumalia, jotka voivat pitää kaksin verroin arvossa kaikkea heille osoitettua ystävällisyyttä ja joiden sopii joko olla välittämättä epämieluisista seikoista tai välttää niitä. On aivan asianmukaista ja kaikille mieluista, että Jupiter on suvainnut tuntemattomana käydä Philemonin ja Baukiin luona ja Henrik neljäs erään metsästysretken jälkeen viipyä talonpoikiensa seurassa; mutta monestakin näyttänee anteeksiantamattomalta kopeudelta, että merkityksettömän ja nimettömän nuoren miehen päähän pälkähtää käyttää inkognitoa hieman huviksensa. Mutta koska tässä eivät ole kysymyksessä mielipiteet ja teot, mikäli ne ovat kiitettäviä tai moitittavia, vaan mikäli voivat ilmetä ja tapahtua, niin annamme tällä kertaa omaksi huviksemme nuorukaiselle anteeksi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun — minun on asia tässä mainittava — minussa nuoruudesta saakka, jopa ankaran isänkin yllytyksestä, oli kytenyt halu esiintyä valepukuisena.

Tälläkin kertaa minä olin osaksi vanhempia omia vaatteita, osaksi muutamia lainattuja vaatekappaleita käyttäen ja tukkani erikoisella tavalla kammaten siinä määrin hahmoani muuttanut, joskaan en suorastaan rumentanut, ettei ystäväni voinut matkan varrella pidättää nauruansa, sitä vähemmän, kun minä osasin täydellisesti jäljitellä sellaisten, latinalaisiksi ratsumiehiksi nimitettyjen henkilöiden ryhtiä ja eleitä. Kaunis viertotie, mitä ihanin sää ja lähellä välkkyvä Rein-virta saivat meidät kaikkein parhaimmalle tuulelle. Drusenheimissa me hetkisen viivyimme, hän korjatakseen asuansa ja minä kertaillakseni näyteltävääni osaa, jonka olin toisinaan unohtaa. Seutu on ihan aukean, tasaisen Elsassin luontoinen. Me ratsastimme miellyttävää polkua niittyjen poikki, saavuimme pian Sesenheimiin, jätimme hevosemme majataloon ja lähdimme kaikessa rauhassa kohti pappilaa. »Älä ole milläsikään», virkkoi Weyland osoittaen minulle etäältä rakennusta, »vaikka se näyttääkin vanhalta kehnolta talonpoikaistalolta; sisäpuolelta se on sitä uudempi». — Me astuimme pihamaalle. Koko ympäristö miellytti minua hyvinkin, koska siinä ilmeni sitä, mitä nimitetään maalauksellisuudeksi ja mikä oli alankomaalaisessa taiteessa minua erikoisesti lumonnut. Valtavana oli näkyvissä se vaikutus, joka ajalla on kaikkeen ihmiskäsien tuottamaan. Talo, vaja ja talli olivat rappiotilassa juuri sillä asteella, jolloin epäröidään, korjatako vai rakentaa uudestaan, ja luovutaan edellisestä ehtimättä jälkimmäiseen.

Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, kylässä samoinkuin pihamaallakin. Me tapasimme isäukon, pienen, omaa elämäänsä elävän, mutta siitä huolimatta ystävällisen miehen ihan yksinään; muut perheen jäsenet näet olivat pellolla. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi virvokkeita, joista kieltäydyimme. Ystäväni kiiruhti etsimään naishenkilöitä, ja minä jäin yksin isäntämme seuraan. — »Te kenties kummastelette», virkkoi hän, »kun huomaatte minut rikkaassa kylässä ja hyvillä tuloilla näin kehnosti asumassa; mutta se», jatkoi hän, »johtuu epäröimisestä. Kunta ja korkeimmatkin asianomaiset ovat jo aikoja sitten luvanneet rakentaa talon uudestaan; on jo tehty useita piirustuksia, tarkastettu ja muutettu niitä yhtäkään nimenomaan hylkäämättä ja yhtäkään suorittamatta. Sitä on kestänyt niin monta vuotta, että kärsimättömyyteni tuskin tietää rajojansa.» — Minä vastasin hänelle, mitä pidin soveliaana tukeakseni hänen toivoansa ja kehoittaakseni häntä voimakkaammin asiaa jouduttamaan. Sitten hän kuvaili tutunomaisesti edelleen niitä henkilöitä, joista sellaiset asiat riippuvat, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään erinomainen luonteiden kuvailija, voin kumminkin varsin hyvin käsittää, miksi koko asia välttämättä joutui pysähdyksiin. Tämän miehen tuttavallisuus oli omalaatuinen: hän jutteli minulle, ikäänkuin olisi tuntenut minut jo kymmenen vuotta, mutta hänen katseessaan ei ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi antanut aihetta otaksua hänen mitenkään minua tarkkaavan. Vihdoin astui sisään ystäväni, mukanansa perheen äiti, joka tuntui katselevan minua ihan toisin silmin. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja niiden ilme älykäs; nuorena hän epäilemättä oli ollut kaunis. Vartaloltansa hän oli pitkä ja laiha, ei kumminkaan suuremmassa määrin kuin hänen iällänsä on soveliasta; selkäpuolelta hän näytti vielä aivan nuorekkaalta, miellyttävältä. Sitten syöksyi huoneeseen vanhin tytär kysyen Friederikeä, samoinkuin molemmat toisetkin olivat häntä tiedustelleet. Isä vakuutti, ettei ollut häntä nähnyt sen jälkeen kuin he kaikki kolme olivat poistuneet. Tytär riensi jälleen ulos sisarta etsimään; äiti toi meille hieman virvokkeita, ja Weyland jatkoi pariskunnan keralla keskustelua, joka koski yksinomaan tunnettuja henkilöitä ja tapahtumia, kuten käy ainakin, kun tuttavat jonkin ajan kuluttua toisensa kohtaavat, kyselevät suuren tuttavapiirin jäsenten kohtaloita ja saavat toisiltansa tietoja. Minä sain nyt kuulla ja tietää, mitä voin tästä piiristä odottaa.

Vanhin tytär tuli jälleen sisään huolestuneena siitä, ettei ollut löytänyt sisartansa. Hänen tähtensä oltiin huolissaan ja moitiskeltiin jotakin huonoa tottumusta. Isä vain virkkoi rauhallisesti: »Antakaa hänen mennä menojansa, kyllä hän palaa aikanansa!» Samassa hän tosiaankin astui ovesta, ja silloin nousi tämän maaseudun taivaalle mitä suloisin tähtönen. Molemmat tyttäret käyttivät vielä saksalaisia pukimia, ja tämä melkein kokonaan hylätty kansallispuku sopi Friederikelle erikoisen hyvin. Lyhyt valkoinen hamonen liehureunuksineen, vain niin pitkä, että somat pienet jalat jäivät nilkkoja myöten näkyviin, tiukat valkoiset liivit ja musta taftiesiliina — siinä asussaan hän oli maalais- ja kaupunkilaisneidon rajalla. Hän asteli solakkana ja kevyesti, ikäänkuin hänen ruumiinsa ei olisi mitään painanut, ja melkein liian hentoiselta näytti soman pään kaula kantamaan valtavia vaaleita palmikoita. Kirkkaat siniset silmät katselivat ilmehikkäästi ympärillensä, ja sievä nypykkänenä oli niin terhakka, kuin ei maailmasta olisi voinut löytyä surun häivääkään; olkihattu riippui hänen käsivarrellansa, ja niin minä sain mielihyväkseni ensi silmäyksellä nähdä hänet koko miellyttävyydessään ja suloudessaan.

Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua, vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän, soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.

Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa, että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma, eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle, niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan kauniimmilla.»

Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja viehättävä.

Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava; mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut. Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»

Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan. Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan. Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli kerran heidän luonansa vieraillut.

Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä, joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia, jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne, milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana minulle avautui.

Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani. »Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut, minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi. Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi. — Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön! virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.

Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin: kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta. Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.

Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia, tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni. Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo, joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!» niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta, portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.

Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin. Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin pyytämään menettelyäni anteeksi.

Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen, kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa, koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»

Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa, minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni. Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda takaisin hänen pukunsa.

En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa, kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin, hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?» — Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.

— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä, jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin, kuuletko!»

Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen, että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.

En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi; sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat; tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan kelvottomaksi.

Palvelustyttö asteli vajasta luokseni. — »No, ovatko kakut hyvin onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta. Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto, jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys. Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin, mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin, nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte. — »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn, johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.

Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse. — »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö, huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen, huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön! Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti, mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi. Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!» Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin kivettyneinä seisomaan.

Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä. »Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään, »tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi; sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.

Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.

Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa, ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle: »Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!» huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.» — »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden seisomaan nyreillä mielin.

Minä olin tytölle selittänyt, että kysymyksessä oli ainoastaan isäukon peijaaminen. Me astelimme kohti palvelijaa, joka kääntyi ja pyrki pakenemaan; mutta Liisu nouti hänet, ja hänkin elehti pettyneenä mitä eriskummallisimmin. Sitten kuljimme yhdessä kotiin. Pöytä oli katettu ja isäukko jo huoneessa. Olivia, joka seisoi takanani, astui kynnykselle ja kysyi: »Isä, suostuthan siihen, että Yrjö aterioi tänään kanssamme? Mutta sinun täytyy sallia hänen pitävän hatun päässänsä.» — »Olkoon menneeksi», virkkoi ukko, »mutta miksi sellaisia erinomaisia? Onko hän loukannut itsensä?» — Olivia veti minut esiin sellaisena kuin siinä seisoin, hattu päässä. »Ei», sanoi hän taluttaen minut huoneeseen, »mutta hänellä on hautomahäkki hatussaan, sieltä pyrkivät pyrähtelemään ulos ja pitämään hiton ilvettä, koska ovat pelkkiä vallattomia veitikoita». — Isä antoi pilan käydä täydestä, vaikka ei oikein tietänyt mitä se tarkoitti. Samassa Ottilia sieppasi hatun päästäni, raapaisi jalallansa ja vaati minua tekemään samoin. Ukko silmäili minua, tunsi minut, mutta ei menettänyt papillista malttiansa. »Kas vaan, herra kandidaatti», huudahti hän kohottaen uhkaavasti sormeansa, »olettepa vikkelästi vaihtanut virkaa, ja minä menetän yht’äkkiä apulaisen, joka vielä eilen varmaan lupasi ahkerasti nousta saarnastuoliin minun asemestani?» Sitten hän nauroi sydämellisesti, lausui minut tervetulleeksi, ja me kävimme pöytään. Mooses tuli paljoa myöhemmin; hän näet oli hemmoteltuna kuopuksena tottunut olemaan päivälliskelloa kuulematta. Sitäpaitsi hän ei kiinnittänyt suurta huomiota seuraan, tuskin silloinkaan, kun väitteli vastaan. Hänen varmentamisekseen minut oli sijoitettu pöydän päähän, missä Yrjö toisinaan istui, eikä sisarten väliin. Astuttuaan sisään ja nähdessään minut selkäpuolelta hän löi minua lujasti olkapäähän ja sanoi: »Maittakoon ruokasi, Yrjö!» — Parhaat kiitokset, nuori herra! vastasin minä. — Vieras ääni ja vieraat kasvot säikähdyttivät häntä. — »Mitä arvelet», huudahti Olivia, »eikö hän ole kovin veljensä näköinen?» — »On kyllä, takaapäin», vastasi Mooses, joka osasi kohta jälleen malttaa mielensä, »samoinkuin kaikkien muidenkin ihmisten näköinen». — Hän ei luonut minuun enää katsettakaan, ahkeroitsihan vain ahmia niitä ruokalajeja, joista oli myöhästynyt. Sitten hän suvaitsi kesken kaiken nousta ja puuhailla jotakin pihamaalla ja puutarhassa. Jälkiruokaa nautittaessa saapui oikea Yrjö tehden koko kohtauksen vieläkin vilkkaammaksi. Mielittiin pilkkailla häntä hänen mustasukkaisuutensa vuoksi ja moitiskeltiin sitä, että hän oli luonut minut kilpakosijaksensa; mutta hän oli kyllin vaatimaton ja taitava ja sekoitti puolittain untelolla tavalla itsensä, morsiamensa, kuvajaisensa ja neidit siinä määrin, ettei lopulta enää tiedetty, kenestä oli puhe, ja että varsin mielellään sallittiin hänen nauttivan, lasin viiniä ja kappaleen omaa kakkuansa.

Aterian jälkeen oli määrä lähteä kävelylle, mutta se ei käynyt oikein päinsä, kun minä olin talonpoikaistamineissa. Mutta naishenkilöt olivat jo varhain aamulla, kun saivat kuulla, kuka oli niin hätiköiden talosta paennut, muistaneet, että kaapissa riippui erään serkun soma nuttu, jota hän täällä vieraillessaan tapasi käyttää metsästysretkillänsä. Minä kumminkin kieltäydyin, ulkonaisesti tosin kaikenlaisin pilapuhein, mutta mielessäni se omahyväinen tunto, etten halunnut serkun avulla tuhota sitä hyvää vaikutelmaa, jonka olin talonpoikana aikaansaanut. Isäukko oli poistunut ruokalevollensa, äiti askarteli talouspuuhissa kuten ainakin. Mutta ystävänipä ehdotti, että kertoisin jotakin, ja minä suostuin heti. Me lähdimme tilavaan lehtimajaan, ja minä esitin sadun, jonka olen myöhemmin kirjoittanut antaen sille nimeksi »Uusi Melusine». Se on »Uuteen Parikseen» suunnilleen samassa suhteessa kuin nuorukainen poikaan, ja minä liittäisin sen tähän, ellen pelkäisi eriskummallisin kuvittelun leikein tärveleväni tässä meitä miellyttävästi ympäröivää maalaistodellisuutta ja yksinkertaisuutta. Lyhyesti sanoen: minun onnistui saavuttaa se, mikä on sellaisten tuotteiden sepittäjäin ja kertojain palkkana: kiihoittaa uteliaisuutta, kiinnittää tarkkaavaisuutta, yllyttää selittämättömien arvoitusten ennenaikaiseen ratkaisemiseen, pettää odotuksia, hämmentää mieliä eriskummallisen sijaan astuvalla vielä eriskummallisemmalla, herättää myötätuntoa ja pelkoa, saattaa huolestumaan, liikuttaa ja vihdoin näennäisen vakavuuden henkeväksi ja hilpeäksi pilaksi muuttaen tyydyttää tunnetta ja saada mielikuvitukselle ainetta uusiin kuvitelmiin ja ymmärrykselle jatkuvaan harkiskeluun.

Jos joku sattuu tuonnempana tämän sadun painettuna lukemaan ja epäilemään, onko se voinut sellaista vaikutusta aikaansaada, niin ottakoon huomioon, että ihmisen on oikeastaan määrä vaikuttaa ainoastaan nykyisyydessä. Kirjoittaminen on kielen väärinkäyttämistä, äänetön lukeminen on viheliäinen puhumisen vastike. Ihminen vaikuttaa toiseen ihmiseen, minkä vaikuttaa voi, persoonallisuudellansa, nuori ihminen voimakkaimmin toisiin nuoriin, ja siten koituvat kaikkein puhtaimmat vaikutukset. Juuri ne elähdyttävät maailmaa ja estävät sitä henkisesti samoinkuin ruumiillisestikin tuhoutumasta. Minä olin perinyt isältäni eräänlaisen opettavaisen puheliaisuuden, äidiltäni taas kyvyn kirkkaasti ja voimallisesti esittää kaikkea, mitä kuvitteluvoima voi tuottaa ja käsittää, kyvyn uudistaa tuttuja satuja, keksiä ja kertoa, vieläpä kertoessani keksiä toisia. Tuo isältä saatu perintöosa teki minut enimmälti seurassa epämukavaksi, sillä kukapa mielellään kuuntelisi toisten ajatuksia ja mielipiteitä, varsinkaan nuorukaisen, jonka arvostelmat vajanaisen kokemuksen vuoksi aina tuntuvat riittämättömiltä. Äitini Sitävastoin oli minut oikeastaan hyvin varustanut seurustelua varten. Tyhjinkin satu viehättää kovin mielikuvitusta, ja ymmärrys omaksuu kiitollisena vähäpätöisimmänkin sisällyksen.

Sellaisilla kuvauksilla, jotka eivät tuottaneet minulle vähääkään vaivaa, minä hankin itselleni lasten suosion, innostin ja ilahdutin nuorisoa ja kiinnitin itseeni vanhempien henkilöiden huomion. Seurapiirien tavanomainen luonne pakotti minut kuitenkin varsin pian lopettamaan nämä harjoitukset, ja minä olen siten menettänyt liiankin paljon elämännautintoa ja vapaan henkisen kehittymisen tilaisuutta, mutta nuo molemmat vanhempien lahjat ovat minulla mukanani halki elämän, liittyneinä erääseen kolmanteen: tarpeeseen ilmaista ajatuksiani kuvanomaisesti ja vertausten nojalla. Yhtä taitava kuin henkeväkin tohtori Gall, joka oppinsa perusteella havaitsi minussa nuo ominaisuudet, vakuutti niiden johdosta, että minä olen oikeastaan syntynyt kansanpuhujaksi. Minua tuo ilmoitus melko tavalla säikähdytti, sillä kun ottaa huomioon, ettei minun kansakuntani keskuudessa ollut mitään puhuttavaa, niin siinä tapauksessa, että tuo tosiaankin pitäisi paikkansa, kaikki muu, mihin saatoin ryhtyä, olisi valitettavasti ollut väärälle uralle suistumista.