Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MAAMIESAJOILTANI

Kirj.

Fritz Reuter

Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen

Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.
Östra Finland'in kirjapaino 1885.

Luku 1.

Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon partaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka rehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan ottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.

Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa saarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa. Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella Anklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä suojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut se; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa hänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.

Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen tukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen oli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin milloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset kasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät joutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin — arvattavasti rukoukseen.

Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa kanssa kuin tällä miehellä.

Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt, vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä, joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.

Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi viimeisellä vuoteellansa.

Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja kukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli; eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle — kovilla, hyvin kovilla ehdoilla — sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä — mutta sitä ei hän ollut: tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.

Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä hädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan, ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.

Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet, eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä? Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä lohdutellut?

Mennyt — kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut. Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen kerran on kestäminen.

Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen — se oli hänen lapsensa — ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.

Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut; olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen kuuluivat hänen luontoonsa.

Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle, mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin on laita, on suuri Jumalan siunaus.

Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä, ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.

Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen, tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi, ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen mailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi ja silitteli sen selkää kädellänsä.

"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". — "Jaa, Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän ympärille.

Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada puhua hänelle pari sanaa. — "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä, "heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte… — yksi piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen — kaksi taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää? Ensimäinen kerta, toinen ja — kolmas kerta. Kenen oli huuto?"

"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.

Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle; heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa rehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla, mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:

"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet? Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille opettaneet, mutta maanviljelystä? —Pankruttia tekemään, sitä voivat he meille opettaa".

Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat. Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut, ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:

"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? — Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä kortteja selaillut. — Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".

"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi myhkyräsauvansa kanssa.

"Se on se mies", sanoi Stolpen seppä, "jonka väki käy meillä penikulman päässä kerjäämässä".

"Joilla ei ole vaatetta yllä", huusi räätäli Brandt Jarmenista, "ja joiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä".

"Niin", lisäsi nauraen seppä, "se on se mies, joka on niin iloissaan siitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja, kun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua".

Avisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon omistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä pilkkapuheita: "Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte semmoista sanoa!"

"Niin", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut ratsastaen hänen kanssansa, "kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä! Hyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken omaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen typityhjänä mailmaan mieron tielle!"

"Ah, Jumalani", sanoi avisioninpitäjä, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä vuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä toiveita on enää miehellä?"

Murina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä kauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen seurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.

"Kuinka minä voin sitä tietää", sanoi hän häpeissään ja pahoilla mielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät sanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme päämme pussiin.

Avisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: "Herra Hawermann, teillä oli jotakin minulle sanottavaa?" — "Niin — niin", vastasi Hawermann ikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee tunnollensa, "niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut, jotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet". — "Aivan kernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole rahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte niitä vähitellen." — "Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen pikkusen rahoja". — "No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut huudolle", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.

"Hawermann", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli paikalle tullut, "te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa, tulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä joku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi". — "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä toimimista".

"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. — Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".

"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon! Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".

"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin, kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni — —". Hän aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.

"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.

Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta, ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat, tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.

"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". — "Ah, herra, antakaa minun olla". — "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne". — "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" — "Et, anna olla, hän nukkuu kyllä".

Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat, jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta. — Tällä ostetaan risti haudalle. — Tämä on hautajaisia varten. — Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi". Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas yksin lapsensa kanssa.

Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä toivon herättänyt hyvästä vuodesta! — Nyt oli hän päässyt huolista, päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi, seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma — huh!"

"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" — ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi, kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta onneansa.

Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan — hiljainen isämeidän rukous — kourallinen multaa — ja sen kuva, joka vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? — Jaa, sitte oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen silmäinsä eteen.

Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää vastaisuutta kohden.

Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella. Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:

"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen viimeisen tautinsa aikana — kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää pari taaleria hänen käteensä.

"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin päiväinne aikana? — Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi tänne minulle!"

Hawermann seisoi syvissä mietteissä.

"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja — kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".

Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää hänelle runsaasti korvattaman".

"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo, että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän äkkiä ja kääntyi pois, "minun lapseni pitää olla, niissä minä olen. Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"

"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen, "niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".

"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä, kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. — "Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". — "Emme, Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina päivätyöhönsä.

Luku 2.

Yksi lapsi, hiukka-lapsi; kaksi lasta, leikki-lasta; kolme lasta, liika-lasta. — Nuoret ja vanhat kaksoiset. — Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää Kaarlo-veljellensä.

Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa, ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille: veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä, ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää, hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.

Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa, jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli, istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö pysyi koossa.

Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.

Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän, sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa loistossaan.

"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei vielä osannut s:ää ääntää.

"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa itoitä", sanoi Liina, vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle tolalle.

Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa, ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina. Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas toisiinsa ja tanssivat.

Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa, pudotti hän sen — ploiskis! — maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina! Kyllä nikkari sen parantaa". — "Niin", sanoi Miina, hiljentäen poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.

Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava, kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt, täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse; jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa, ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun kuppi meni rikki.

Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki, ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen, verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset, suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä mahaa.

Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.

"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.

"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig — sillä niin oli hänen nimensä — "kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä, Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.

Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. — Niin, pitäisi minunkin oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä pörröpäitä".

Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata hiuksensa takaraivalta etupuolelle — ja alkoi sukia varatukkaa. Se onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.

"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän eteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia, sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua. Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.

"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn. "Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty — langalla! Ja solmia kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria ulos taskustaan — semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla olla varalla — ja levitti ne esille.

"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen. Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille, sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"

Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:

"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"

"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.

"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"

"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. — "Eikö sisareni ole kotona?"

"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"

"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" — hän kääntyi pois päin akkunaa — "eilen aamulla hautasin vaimoni".

"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" — ja kyynelet vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa — "Ystävä, vanha ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"

"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.

Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".

Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.

"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria; mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet sinä ne rehellisesti takaisin saava".

"Kaarlo Hawermann — Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet — sinä olet pöllöpää! Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville: "Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" — aivan kuin olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi, jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon puolitekoisen päähineen.

Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa, joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".

Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha, täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja velvollisuudesta.

Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo, minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku onnettomuus tapahtunut! — Mitä se on?"

Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies, Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää päivää, lanko; tee hyvin ja istu".

"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen vaimonsa levottomana.

"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. — Hyvää päivää myös, Bräsig, istu sinä kans, Bräsig".

Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. — Hän oli laiha, pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum, takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". — Joko syynä oli se, että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta, ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.

Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. — Mitä siihen voi tehdä?"

Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.

"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa. Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!

"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. — Istukaa tekin, Bräsig — Saa saapuville, Jokkum".

"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta saada voidaan".

"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.

"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan kiitos! — Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? — Siinä sanoin sinulle jo silloin: se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen, hän on jesuviitti".

"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko. Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin hänen ehtoihinsa. — Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten saisin taas paikan itselleni!"

"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! — Minun armollinen herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa, mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös, siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee — sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman harjotusta — mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit — sanalla sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin — niin, kuinka piti minun sanoman — kuin Sodomassa ja Gomorrassa".

"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin; Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle luotuisa paikka, Kaarloseni".

"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin herraan, kamarineuvokseen, tulee" — hän äänsi tuon ylhäisen herran arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet samasta vadista samalla lusikalla — "mitä herra kamarineuvokseen tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne. Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"

"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä minulle lepy. — Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".

"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun emäntä jo oli ulkona ovesta.

Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. — Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen luonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.

Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä, ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä. Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille, ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas illallinen, jonka he näkivät pöydällä. — Vanhukset istuivat pöytään.

Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?" kysäisi hän.

Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.

"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.

Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.

"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä kyllin itsestänsä".

Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin lasia: "Onko tuo minun oluttani?" kysyi hän.

"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys ihmisen heikolle vatsalle!"

"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.

Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.

Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.

"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.

"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".

"Onko se jo silitetty?"

Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.

"Hänenkin pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.

"Hyvä Jumala, mitä se on?" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja näki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden poimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä; mutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun korumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen ja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän kohotti myssynsä ilmaan: "Pahanpäiväinen penikka!" huusi hän ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.

Mutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: "Mitä se lapsen syy on?" ja itseksensä jupisi hän: "vanha naaras!" Ja isoäidin tuolin takana alkoi suuri poru, ja Miina itki: "En temmoitta enää tee! En temmoitta enää tee!"

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "sen ovat pikku tytöt toimeen saaneet. — Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet".

Mutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta edustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää kuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän kuullut, ja tätä hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi miehellensä: "Tule!"

"Äiti kulta, äiti kulta", rukoili nuori emäntä, "antakaa minulle myssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen".

"Ken on lypsämässä?" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos ovesta.

Nuori Jokkum sytytti taas piippunsa.

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "vanha muori on oikeassa, minun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko kuukautena".

"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein leppyä".

"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa; minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.

"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella vaimoasi".

"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi nuori Jokkum.

"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille, että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. — Ja sinä, Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä on näet kaikki kaikkena talossa. Mutta" — tässä veti hän esille taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy rientää väkeäni katsomaan".

"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa.
Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".

"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"

"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. — Kukaan ihminen ei voi kärsiä niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan matkaa pois heidän tieltänsä".

"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen nahjuksen vaimona".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".

"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi, niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti sisareni sen miehen".

"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta. Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari, sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään, ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. — Silloin nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori. — Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. — Silloin lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan. — No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun, kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".

Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat kai molemmat vanhukset töyräällä?"

"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".

"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"

"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".

"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan, kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"

"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät; minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. — Jaa, Kaarlo", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan, "paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".

"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.

"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi kukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun vastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat, mutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi nurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman Jokkuminsa suusta".

"Jumalan tähden", huudahti Hawermann, "miksi en jättänyt lasta
Rassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa?
Tänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden".

"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla on jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä olla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo Pümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle naapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja siellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias Kurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo mieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi". Ja niin puhein meni hän.

"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä", sanoi Hawermann, palatessaan takasin sisarensa taloon, "niin pääsisin kyllä taas aidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä", lisäsi hän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden tunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet; "sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani tahdon minä yksin huolta pitää".

Illalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa edes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja jälkimäinen edellisen asemasta.

"Ei, Kaarloseni", sanoi sisar, "minun tähteni ei sinun tarvitse levoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että vanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin minulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas, ja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin kuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut. Kun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi häntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä sisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista, niin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig minulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille ja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille".

"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?" kysyi veli.

"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja vanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin ja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin olemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa sisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori Balderjahnin — niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset — ne ahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä. Rehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen vanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän on kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta molemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä, mitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla muorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee, kun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:

    "Ken kaikki antaa lapsillensa,
    Niin että itse on nälissänsä,
    Se saakoon hyvästi selkähänsä.

"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan lähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen olenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä elämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko minä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla Jumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen kuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500 taaleria. Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein pistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne, sillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei ole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna minä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en minä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös olla oma kassani. Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi harmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta Jokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse hallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen hänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän pastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä oikeassa vai olenko minä väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Hawermann.

Sitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.

Luku 3.

Mimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli vääntämäisillään selkänsä. — Kuinka Hawermann sai paikan; miten papinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai uuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä vararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.

Seuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia Pümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä; Jokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta raha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut tullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei suinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään päähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin kyllä hauskasti elää.

"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta", sanoi Bräsig, "etteivät turmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler, minä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo, täytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!"

Kun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.

"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla pieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum vielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on, kaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!" sanoi hän ja kävi edelleen. "Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta vanhukset eivät raskitse palkata kattajia. — Minä käyn täällä oikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä minä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi syötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni. Ja mitä sydämeeni tulee, käyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että voisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen enempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä tahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja istua itse takana, piiska kädessä!"

"Kas", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, "tässä on heillä kuitenkin varsin kaunista nisua".

"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he aikoivat kylvää tähän? — Ruista! — Ja miksikä? — siksikä että vanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista tässä".

"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?"

"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo minun peltoni".

"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina tänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?"

"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa ulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi Haunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle kaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on lankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni asti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow on ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni pellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja suoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla puolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz".

"Warnitz on kai niistä suurin?"

"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä enemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras; 140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki muu olisi samanlaista! No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin hyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää kunnollista huolta Pümpelhagenista — ja useinpa on hänellä ollut siellä jos jonkinlaisia pehtoreita! — ja tilan osti hän päälle päätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko joukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää pyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan varsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa. Mutta kamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka Rambowin herrat ovat vanhaa sukua — sillä minun isäntäni kreivi kutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan vanha-sukuisten aatelisten kanssa — on hän kuitenkin hyvin sävyisä herra ilman pitkittä mutkitta".

Hawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat hyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta kuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan nykyiseen tilaansa.

"Bräsig", sanoi hän, "oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?"

"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta — pentele tiesi! — minä luulen, meidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän, nimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse — no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat. — Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan jonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin — se oli semmoista sjuklanväristä verhoa — ja aatteleppa, kun minä aamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina polviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina sitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata lientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä hänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa takasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai, että punaset housut sopivat minulle paremmin? — Kas, Kaarlo, tämä tässä vasemmalla kädellä on Gürlitz".

"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti — sillä sunnuntaisin käytti hän hattua — levitti suunsa ammollensa ja katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus! Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".

"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.

"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta, ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".

"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään tähän likiseutuun".

"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".

"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä, kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä kohtaan".

"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus — ensin pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt, sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon, ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa nähdä, että hän sen tekee".

He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori Bräsig?

"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja kamarineuvos tuntee myös minun. Ja — huomasitko sitä? — oikein säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle, kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään kamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".

Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"

Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne…? Mutta", keskeytti hän puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa — ettekö te kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona palveluksessa?"

"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".

"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän luonani?"

"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan —"

"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.

Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra kamarineuvos von Rambow, hänellä on ollut, mutta sillä hän ei enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut hänen Kankkulan kaivolle. Mitä siihen sanotte, herra kamarineuvos?"

Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa, hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin". Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on pudonnut päistikkaa".

"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin", lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä nyt teidän pyyntöönne tulee — Aksel juokseppa katsomaan, joko aamiainen on valmisna — niin on teidän arvelunne on oikea: minun on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini — niin, kuinka sitä sanoisin — huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä hänen sijaansa. — Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".

Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa astumaan sisään.

"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"

Mutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois, kohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä, ikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti samassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn kuin linkkuveitsi: "Ah, kuinka se olisi mahdollista! — Pyydän nöyrimmästi! — Herra kamarineuvoksella on aina etusija!" Ja hänen kumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä ruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman nojon.

Kamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen kumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois sijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin loppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla jota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka kamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa. Siihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli määrätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen lähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle tahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan, viisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan "surullisen elämäkerran", joka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja että hänellä oli "kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää", että eläin nuorempana "oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön jälkeen olla pitää", mutta että se sittemmin oli saanut patin jalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi rankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit kamarineuvokselle jäähyväiset.

"Bräsig", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, "minun putosi raskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja se on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa sielläkin kävisi yhtä hyvin!"

"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä — älä pane pahaksi — sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota tarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin tyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?"

"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä hän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit olla varma, ettei hänkään sitä enää tee".

"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme pastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua hienolla aistilla".

"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen tyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään ihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen tehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena".

Kun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei jumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan, astuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin neljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli hänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet, ja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä iloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan olisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko hänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi silmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän sydämen.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa! — Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin toruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra — niin, mikä on teidän nimenne? — Minä olisin myöskin mennyt mielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti rikki edellisenä sunnuntaina. — Jumala nähköön, kaikki ihmiset pyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; — ja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta se mies raukka on saanut kuumeen". Niin pyörivät sanat ulos hänen pienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot, joita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.

Bräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.

"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? — No, istukaa, tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä — aina hyvää — herra pehtori tietää sen. — Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti? Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa, joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. — Yht'äkkiä seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.

"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä? Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! — Mutta anna minun toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin rouvan perästä.

Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta, miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta, sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko, joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät, sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen. Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä, hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan, niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".

Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. — Hän tuli varsin liikutetuksi.

Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa, tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta: "Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään! Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana, mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti jalkaa.

"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea ahmatti".

"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"

Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen miehestänsä puhetta oli, pastoriksensa, koska hän todellakin ruumiin ja sielun puolesta oli hänen omansa. Pastori tuli käyden paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa, joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää; ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".

No, mikään enkeli ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa, joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo mies; ja jos hänestä voi nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa toimissa, niin saattoi kumminkin — tietysti vasta sitte, kun rouva oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen — nähdä hänen silmistään loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja ja tarjota avullista kättä.

Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? — Hyvää päivää, herra pehtori!"

Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei mitään, ei mitään, Hawermann! — Olkaa vaiti, Bräsig! — Minä tahdon itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika onkin surullinen! — niin, herra Hawermann, aivan surullinen! — niin on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.

Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee, mielellämme tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän, "meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta, joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.

"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä — —!"

Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa, nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle: "Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne kehtonsa — sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän Bräsigiin päin kääntyen.

Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"

Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin: "Riikka! Riikka! Ei mitään kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella — ah, Jumalani, tänään on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon putoo, ja niin edespäin — niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista, kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. — Ja vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille, sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että se leipä, jonka jumalaton antaa…", tässä hän vähän veti henkeänsä ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"

"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se pieni tyttö tulee jo tänään tänne".

"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen huonerauhallensa ja minun lapselleni…!" Hän lähestyi pastoria ja pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:

"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.

"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta; hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä tahtoisin nyt saada sen asian selville".

"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei likimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella sinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä Reksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella pitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises Gürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni Warnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna mennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä pikemmin tulevaksi".

"Oikein", sanoi Hawermann, "niin pitää tehdä".

He tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen
Jokkumiin kyyti-asiassa. — "Sehän on selvä", huudahti rouva Nüssler.
— "Niin, sehän on selvä", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos
toimittamaan valjastamista.

"Kaarlo", sanoi Hawermannin sisar, "minun rakas veljeni, kuinka mielelläni, kuinka herttasen mielelläni…! Sinä tiedät asian laidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön, kotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin kuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on vaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi katsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei ole tarpeesen".

Vaunut vierivät portaiden eteen.

"Mitä vietäviä!" huudahti Bräsig, "nuori Jokkum, olethan pannut parhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!"

"Niin, herra", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, "kun vaan eheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat pahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat kuin hamppuloukut".

"Kristian", sanoi Bräsig, "sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja sitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon, että nuo ravistuneet pyörät turpoovat".

"No, siitäpä tulee oikea meriretki", sanoi Kristian. — Kun Hawermann oli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa, tunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki väistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: "Mikä nyt on?" — "Se!" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan "Tunnustusta", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli ainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki, löysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli käärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan. — Ja niin lähdettiin.

Kristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen; Gürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo siitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja taputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa tietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin ihmisiin. — Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.

Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret, älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön, etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. — "Miksikä?" sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa, tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.

Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös:
"Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina
sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä,
Hawermann on rehellinen mies".

"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta…"

"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. — Näetkö?" kääntyi hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut? Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann on rehellinen mies. Minä olen kerran ennen ilmottanut saantini; asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, — Taavetti, kuinka se taas kuului?"

"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:

    "Tunton' ei mua enää vaivaa,
    Mooses ei voi valittaa,
    Se ken antaa mulle hoivaa,
    Se mun velast' vapahtaa".

"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä, mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa, sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun oli häntä elättäminen. — Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin minä. — Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".

"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".

"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen, "teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"

"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti Mooses, "ei äyriäkään", ja hypähti ylös ja tiuskaisi pojallensa: "Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo kirja tänne". — Sitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.

"Mooses", sanoi Hawermann, "antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän pitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin".

Mooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.

"Hawermann", sanoi hän vihdoin, "te olette kumminkin rehellinen mies!" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: "Mitä teen minä kirjalla? Vie pois kirja. — Niin, mitäpä sille tekee?" lisäsi hän kääntyen Hawermanniin, "minä olen alkanut tyhjästä, te olette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette myös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole onnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te tunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte taas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies".

"Paikka", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, "on jo minulla, ja paikka on hyvä".

"Missä?" kysyi Mooses.

"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona".

"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä mies. — Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann! Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann, tehkää hyvin ja juokaa!"

Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi, ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi tyynesti kulkea elämänsä polkua.

Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa muiden ihmisten kanssa.

Luku 4.

Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä, molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta, Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä, ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.

Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. Hänellä ei ollut mitään osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa lammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. "No niin", sanoi hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on maanviljelys täällä toisen-näköinen". — Hän johti kulkunsa läpi puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. — Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se, jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin luonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. — Saapa nähdä, mitä vanha herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. — Kun sitä ei vaan olisi taas edeltäpäin myyty!" huokasi hän. "Hitto tiesi, miten lieneekään!" jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden, että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa! — Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". — Hänellä oli vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan. oli Hawermann sanonut. — "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet paremmiksi".

Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän itse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän ja kaikki mitä siihen on sidottu — ja se merkitsee meillä melkein koko maa — ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli, että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu, merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut, joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen vanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti", sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".

Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne. Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa; hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.

Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten, ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi, mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan. Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta, kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä, ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa itselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka kahdeksankolmatta vuotta on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli kolme varsinaista morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida yhtäkään! Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi veisaan!"

Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle ja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi. Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan, edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja antoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus, joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa", sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin, "kun vaan sydän on musta".

Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä, ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa tehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset, joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten ilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon, ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta! Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;" ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain, kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"

Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian kukkiva".

Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi, jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja narisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut, silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen: "sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin rankaistuksilla; mutta lapsien sielu…! Sitä tarvitsee vaan viitata kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".

Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan, jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä, silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus; ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä? Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin…! Jumala on kai tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen, että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.

Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.

Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta, juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin, kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita ei ole semmoinen, se näyttää vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta, jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita ei ole semmoinen, mutta se näyttää siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle, ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa — heidän välinsä oli melkein tuttavallinen — sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin muutos tapahtuva.

Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla vaunuilla kartanolle. — "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.

Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa; heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa raitista maailmaa.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin luullut. — No, kuinka täällä voidaan? — Onko kaikki valmisna rouvasväkeä varten?"

"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".

"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" — tässä teki hän heikon yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun — "et sinä kuitenkaan väliä pidä".

"Isä kulta, minä…" sanoi poika vähän hämillään.

"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa, herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".

Hawermann seurasi häntä. — Jumala nähköön, kuinka se mies parka oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista nähneeni Pümpelhagenissa".

Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla kirotulla ruosteella.

"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos. "Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä, "miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"

Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.

"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän", sanoi kamarineuvos.

"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi tarvinnut".

"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö, että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa 173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann, maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000 taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.

"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa, se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"

"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".

"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin sovin minä pastorin kanssa asiasta".

"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista, sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans — te tunnette hänen jo ennakolta — Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani — minun velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi — hän tahtoo tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".

Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.

"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi ruveta sotamieheksi. — Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin pelastaa hänen koronkiskojani käsistä — vaikka itse joutuisinkin niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja kolkosti.

Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".

"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän, ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa. "Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava, rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka pulasta pääsitte — älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".

Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän tuhatta.

"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi
Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.

"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".

"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".

"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen suurimmassa pulassa".

"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann, "teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".

"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!" huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin hävyttömyyksiä".

"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen häntä pistänyt.

"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen käytöstänsä.

"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka, paksuposkinen mies?"

"On", sanoi kamarineuvos.

"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja hänen kanssansa aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa mihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön saattanut; mutta nyt, kun te olette vaarassa, nyt katson minä sen velvollisuudekseni: se sama mies on syypää minun onnettomuuteeni", ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista, ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa tekemistä, hämmästyi.

"Niin", huudahti pehtori, "niin! se mies on kerran ajanut minun pois talostani ja kodistani, se mies on kerran tuottanut minulle ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"

Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.

"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.

Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".

Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa, tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos, ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois personallisuuden tieltä.

Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin. Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta, ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa ja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen, mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.

Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle, sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra kamarineuvos! — semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä? Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään antanut kultarahan virua loassa, mutta — hän tarvitsi sitä välttämättömästi.

Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu — nimittäin Taavetin läsnäolosta — laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.

"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. — Enkö ole sitä aina sanonut, herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen penniin".

Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä, että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun tämä nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista! Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä, sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja, hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. Kaksi suurta kiveä pani hän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa — hyvä! sanoin minä — minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa, tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria, ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi vedettyä arpajaislippua — ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah, sitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3] kanssa — hän on myöskin mies mokoma!" — tässä viskasi hän taas kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä — "näyttää semmoiselta kuin joku Taavetin rotista — noin seisovat korvat hänen päässänsä — tahtoo elää hänkin — ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja herra Pömökkelskopp ja minä olemme kolme juutalaista, mutta voimme myöskin olla neljä, jos te molemmat herrat tahdotte käydä kolmesta. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia, antakaa heidän vaan tulla! — — Herra kamarineuvos, te saatte rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa".

Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä on rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen vettä.

"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".

"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa: "Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"

Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen, tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa. Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon — kuoleman tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"

Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän rahaa!"

"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta, arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".

"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole vielä kasteltu".

"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti ulos huoneesta.

"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"

"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin tarjota teille vielä enemmän, mutta…"

"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori puheesen, "minä suostun tarjomukseen".

Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta, sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä? Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.

Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.

"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta millaiselta se mies näyttää!"

Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli — Jumala paratkoon — tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.

"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".

"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko sama asia".

"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa, olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini enkä tee mitään — en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani noita penteleen kärpäsiä — teenkö minä silloin työtä? Mutta elää pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla, Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä yli sinun turnipsimaasi".

"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".

"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä hienoilla jalkimillaan. — Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo — parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären ja herra luutnantin kanssa. — Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä perintöprinssin kanssa".

"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä sanomaan, "minä menen suoraa tietä".

"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin! Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo — —"

Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".

"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle: hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt peltoruusuja enkä minä varsoja".

"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte meidän tavallisia ruiskukkia — mutta" — keskeytti hän itsensä — "kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"

Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn palvelusta ryökynälle.

"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin, "se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"

"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee, tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia, unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa kaikenlaista".

"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö", sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".

"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".

Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan, kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko perhana hiiriä tappamaan.

Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He haastelivat toinen toisensa kanssa — tietysti maanviljelystä koskevista asioista — luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen, niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja — Jumala nähköön — kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!

Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No, mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"

"Ruskea", sanoi Hawermann.

"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja hienoa päätä!"

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton kolmesta tuommoisesta mustasta".

"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".

"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".

"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".

Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa — juuri portin edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti — pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän: "Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja — teidän täytyy auttaa minua. Yhdeksänsataa taaleria täytyy minun maksaa, täytyy minun saada".

Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti: "Herra von Rambow, sitä en minä tee".

"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin välttämättömästi".

"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".

"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".

"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten kanssa".

"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille niin vieras?"

"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä, tekisin minä juuri teidän tähtenne. Asia itsestään on hyvin vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".

"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä pajupensasta.

"Teidän täytyy se hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".

"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"

"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa ohessa, jonka te kai tiedätte".

"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä", lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.

"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti, "minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".

Aksel ei häntä kuullut.

Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen, vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on Taavetti. — Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule tänne, Taavetti. — Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä, nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa, minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan sisään.

Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa, häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.

Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on", sanoi hän, "ja hän antaa".

Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"

"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi", sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se teihin koskee? Jos hän nylkee notariuksen, mitä se minuun koskee?

"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla ei ole mitään tuntoa".

"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa, ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun sisään".

"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni tupaan.

"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin, en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi, ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.

Luku 5.

Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa, ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. — Ompelukoulu pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.

Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä, milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia, joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.

Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria, että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät, milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä, ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.

Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi, nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa; mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä; mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila, oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä puuttua.

Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi, niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.

Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli, käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat, jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo, olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta, kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa, jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet tilkalaatikkoon. Mutta silloin ei ollut millekään palveluspiialle terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti hänen ympäristöänsä.

Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan kaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita raamatun jälkeen, kohtuudella; ja kun hän tänään nyt havaitsi nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä nousee vielä aikanansa perunan varsi!"

Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen, koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen kerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä hyvänpäiväisesti — s.t.s. kun he kahdenkesken olivat — juurikuin nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt — Jumala varjelkoon! Kaikki tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä: "Poku".

Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän pitäisi mennä pastorin luo".

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin päälleni".

"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan meidän pappimme". Hän äänsi samassa sanaa 'meidän' semmoisella painolla, ikäänkuin olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei sitä suvaitse"!

"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää, armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä, ja siten eroamme me heistä liiaksi".

Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi: "Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"

"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo tuolla takana on jo Pümpelhagenia".

"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja…"

"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies minä olisin!"

"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon, ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin! Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli pellon.

"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata, jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".

"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää, munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"

Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat, Liina ja Miina Nüssler.

"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn; kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut, milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. — Miina, Miina, se sauma on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että langassa ei ole solmua. — Nyt minun on meneminen panemaan perunat tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki hyvässä käymisessä.

Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?" silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa. Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.

Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar. Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin. Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut; hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille lähtömarsin.

Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi, "aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen, puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän: "Niin, mitäpä sille voi tehdä!"

Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä, Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta, maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa, vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"

"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".

Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua, astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa krenatöörin perässä.

Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla, ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa, että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti, joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin hyvää aikeissa".

Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse hankkinut itselleen opettajattaren".

Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä, nuori Jokkum, hänellä on hermoja".

Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia, hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata "Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. — Aikaa voittain sai mamseli hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä, koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.

"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa. Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet, arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.

Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".

"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"

Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi mitään tehdä, Bräsig".

"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "minä olen ennen sanonut sinulle, sinun pitää lähettää hän pois; nyt sanon minä: älä lähetä häntä pois! Minä olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä — poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa — ja ripusta mamseli sen sijaan; sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".

Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.

Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa, oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään, mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"

Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa mamselin kanssa maneetisessa raportissa.

"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"

Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti, tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.

"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella tavalla!"

Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.

"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.

Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.

"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".

"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".

Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.

Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".

Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! — — Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle — mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux. Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"

Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri. Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".

Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".

Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".

Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että — jos tarkasti heitä katseli — Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.

Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi, sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan, "lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri läpi kirkkotarhan pappilaan päin — herranen aika! ja minun pastorini on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta sisään.

"Saan kunnian" — sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei oikein tahtonut onnistua — "tervehtiä herra pastoria ja pastoria rouvaa, tehdä tuttavuutta — naapuruutta —". Pomukkelskopin rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat koturivarpusta.

Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen, mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"

"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja jumalattomain yli.

Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan. Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja ilman sitä olivat he — Jumala nähköön — sivistyneitä ja olivat viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"

Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria enemmän".

"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.

Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa sydämensä pohjasta.

Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä, kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan, lyödäänkö siellä myös pallia?"

Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he tekivät:

"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"

"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.

"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte, ettemme tiedä mitään paalista?"

"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta…" Hän ei kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta päin kuului myöskin pikaisia sanoja:

"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava…"

"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann…"

"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.

"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään silmää ja viittailemaan. — Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä: "Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. — Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.

Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa; hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen: "Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen, reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann hänen isänsä?"

"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.

"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon maatessa paarilla.

"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla, tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan sisään".

Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti 1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp 8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.

Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan. Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista, saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.

"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen, "missä on minun vaimoni?"

"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.

"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.

Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia:
"Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"

"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.

Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi, voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään pappilaan.

"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti tiehensä.

Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi hänelle asian laidan.

Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.

Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää, puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan, ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen täytyi — jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut, ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta taistelusta.

Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa; onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen ystävä.

Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan kuin kankuri.

"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan.
"Mokoma jesuviitti!"

Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja huudahti: "Rouva kulta, miksikä sitä pitää sanoa, kun toinen toisen kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja toinen sanoo toista teiksi?"

"Ah, Bräsig…"

"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".

"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.

Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta sanaakaan.

Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä häneen.

"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa; vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"

"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra pastori".

"Miksikä juuri niitä?" kysyi pastori.

Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria, jotka syöksevät tulta?"

"Ihan totta", sanoi pastori.

"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"

"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"

"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä
Bräsigin tarkotus oli.

"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".

"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana. Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"

"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".

"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".

"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa. Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä. Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas — oikea nauta eläimeksi — takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen — enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".

"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".

"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".

"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.

"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"

"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla jälkeen päivällisen, ei ennen, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!" Ja niin puhein lähti hän.

Luku 6.

Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi tulla armolliseksi von Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän pitää Fritziä vintiönä.

Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia helluntaina.

Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana, jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä hänen oli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin, ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana, ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.

"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, minä aina muiden muassa. Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että rikkaat aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa, aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi von Pomukkelskopp — mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa itseänsä!"

Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa, kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän, välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin — sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa, aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:

"Poku, mikä sinun on?"

"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään, mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä, mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä hän voi minua auttaa — minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen paremmissa varoissa kuin hän — mutta en siinä tuokiossa myöskään juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".

Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän hiiskui siitä sanaakaan. — Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut itseänsä!

Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.

Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin, oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on, alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin; talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden. Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään kuntoon.

Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa, oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos oli tapahtuva?

Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui, havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve, luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin työtä tekemään. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti, mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen, hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut: "Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse mitään tynköä".

Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista, isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin, ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan lapsuutensa unelmia.

Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi, että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".

Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.

Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä, ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz, "sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä heiniä".

Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä, mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli, että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann, niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100 taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa, että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä, se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.

Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä ainoa poika — sisaria oli hänellä vielä pari — ja äiti oli varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat, hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät; hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet; hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki, housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan. Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa; mutta tuleva oli nuori herra.

Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset, keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti, vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä, että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu. Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä, kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko minä tyhmä vai onko hän tyhmä? Minä olen seitsemäntoista vuoden vanha ja hän on myös seitsemäntoista vuoden vanha; minä olen vaalea rautikko, hän on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on hän tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen minä voitolle. Jos hän ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata lammikkoon".

Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko, niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat, ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä: "Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää, herra pehtori, kuinka voitte?…" kun tämä nauru hänet keskeytti, ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.

"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"

"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas salvetin taa.

"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja syökää meidän kanssamme päivällistä".

Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana, ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä, ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä. Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.

"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz, menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin; ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse sivumennen".

Kauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset rasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen nuttu yllä. "Se on hyvä", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt, niin annan minä teille ensialuksi muutamia ohjeita".

He menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz seitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä ja johti vettä ulos lammikoista — hupainen toimitus erittäinkin marraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. "Pentele kans!" sanoi Fritz Triddelfitz, "tätä olin minä peräti toisellaiseksi ajatellut".

Pari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig sunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo ykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat olivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain jo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta hyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän töyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan; mutta Bräsig ärjäisi: "Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää kymmenen askelen päässä minusta! — Kaarlo Hawermann tulkoon tänne".

Hawermann tuli: "Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?"

"Kaarlo — joudu pian — nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että pääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli lammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan leini".

No, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi alas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. "Hyväinen aika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan mielelläni tullut sinua katsomaan", sanoi Hawermann.

"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä liikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne heittänyt siksensä".

"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?"

"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä".

"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas".

"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun ikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä kylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun. Tohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että minä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän — ei, vaan sentähden että hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun luonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista, kas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin viisaalla miehelläkin on leini".

"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?"

"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet, näin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen kylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan myllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin, mutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita poltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu sen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi".

"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle, ja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri kaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja rehellisiä kasvojas."

"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista miehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä ja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun haltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin vielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin enemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston".

"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista jo kylliksi".

"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?"

"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen usein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät".

"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy nähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama kuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen käyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä vähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella".

Hawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä nuorta miestä.

"Hm", sanoi Bräsig, "vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele karsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee jotakin. No toinen!"

"Herra von Rambow", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut lähemmäksi, "missä on Triddelfitz?"

"Kamarissansa kai", kuului vastaus.

"Hm", sanoi Bräsig, "lepää kai pikkusen".

"Sitä en tiedä".

"Sanokaa hänelle", sanoi Hawermann, "että hän tulee tänne, tulkaa te myös, kahvi on kai jo pian valmistuva".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, "saatpa nähdä, että apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä iltapuolena".

"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain ollut hevosille apetta antamassa".

"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian tavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan ohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin".

"Triddelfitz", huusi Hawermann akkunasta, "menkääpä talliin ja sanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen pitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia".

"Bong!" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä tallia kohden.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Bräsig, "mitä penteleen temppuja on sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa takajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat syöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat. Näetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo, oikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä".

"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii vakaantumaan".

"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja nyt katsoppa — todellakin — tulee takasin taas, ei ole tallissa lainkaan käynytkään!"

Ja todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi:
"Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?"

"Sanoin", huusi Bräsig äkäisesti, "Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa unhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. — Näitkö, että minä olin oikeassa, Kaarlo?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin tyhmyyden tähden, "olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää kuitenkin tulla jotakin".

Närkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se jolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta; todellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun ne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka lainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää ihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän nurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun taas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen toisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.

Luku 7.

Kuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen keskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan. Joululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja ristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on olevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä tähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow ilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz riitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin perhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva hieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.

Talvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän ykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse puolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku heidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia, sillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä rakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller, emännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään hanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä pian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he toinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli seitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha, toisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon, sillä Mari Möller oli vasta neljänkolmattavuotias ja Fritz oli koulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina juoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki, mitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli hyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää hänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä hänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät tietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta — ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi — vastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.

Fritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä enemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin vienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että vietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen, — Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi — ja kun he illalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin rekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven edessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: "Ei, Hawermann, ei! Tänne ette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun pastorini huoneesen".

Ja kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä vastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia hän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja kätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä tuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen taas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä ja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista juhlaa. "Mutta", lisäsi hän, "meidän täytyy olla mielin kielin, tänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi ja oikullisempi kuin jouluiltana".

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä sisään ovesta: "Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan hiljaa! Kohta kilistetään kelloa!" Ja samassa siepsahti hän läpi huoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä naurunsa viereisestä huoneesta.

Vihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja — kah! — siinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen alla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä, kuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi Hawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri ympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä kiini ja talutti heidät pöydän luoksi: "Ja tämä on teidän astia, ja tämä on teidän, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa", ja hän käännähti ympäri ja huusi: "Tulkaa nyt paikalle!" sillä pastorin renki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea seisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: "Tulkaa esille vaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja niissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä punanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni…" — Ai jee, ai jee! — Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja otti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista, tummanpunasta villaista vaatetta kädessään: "Äiti kuita, tämä on sinulta!"

Ja tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni pastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen säätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla, mutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin, ja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: "Se on sinulta!"

Mutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa syleili omaa isäänsä ja sanoi: "No sitte se on sinulta!"

Tuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun hänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut ansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä, kävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo: "Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää".

Mutta pastorin rouvalla ei nyt suinkaan ollut mitään aikaa kiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois pastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja onneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari, sillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut, mikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui pastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin lapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja kun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin, jonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän pikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta pakissut pajattanut: "mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä kummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa", niin ilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.

Nyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden piipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään sitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin nukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva ja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia leninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne sopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina leninkeinä heidän yllänsä.

Mutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli hänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman semmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne jouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä: hyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne molemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen kamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut tänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän iloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän kaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja surkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen sydämensä ajatukset.

"Joululahja!" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta sisään: "rouva Behrensille;" se oli sievä jakkara, eikä kukaan tietänyt, mistä se tuli.

"Joululahja!" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu tyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä tehnyt — ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!

"Joululahja!" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja se seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas vuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin rouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä koreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän vihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.

Ja taas "joululahja!" Kah, se oli suuri paketti! "Herra pastorille", ja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa, ja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun hän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni sievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann monta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan ei tietänyt sitä paitsi hän yksin. — Ja "joululahja!" Kirjoja Lovisalle. Ja "joululahja!" Virkattu jalkapeite Hawermannille. Riikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli sisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä kerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran "joululahja!" Ja kun tarkasteltiin pakettia, oli se "Korkeasukuiselle herra Frans von Rambowille", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan lapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.

Frans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi hän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja kamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja jouluillaksi. Albertina selkätyynyn — Frans ei milloinkaan loikonut sohvassa, Bertha satulaloimen — Frans ei vielä pitänyt ratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon — Frans ei kuitenkaan polttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei, on yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia jouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä, ja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se häneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi, joko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä, sillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.

Riikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: "Rouva, nyt ovat kaikki täällä". "No mennään sitte ulos", kuului rouvan vastaus. — "Ei, Regina kulta'" sanoi pastori, "antaa heidän tulla sisään!" — "Ah, pastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan". — "Ei haita mitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös ja peset lattian?"

Sen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki nyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki pienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja silmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä, suut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja mesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.

"Kas niin", sanoi pastorin rouva, "nyt ristilapset ensiksi paikalle! Hawermann", lisäsi hän, "lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini ja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat".

Ja enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle kaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina. Ja eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa; hän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat enemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen takasin: "Poika, ethän sinä ole ristilapsia;" joten hänen täytyi luopua hävyttömästä vaatimuksestaan.

Nyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset, jotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat kukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja, aapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi; ja kukin pienistä lapsista sanoi: "Kiitoksia, kummi!" mutta ne, jotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: "Kiitoksia paljo, herra pastori!" Se oli vanha tapa.

Ja nyt tuli pastorin rouva: "Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä, Lovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit, ja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää astianne valmisna!"

Mutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt tunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen riviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota joululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat olivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli, yhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja muutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan varsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.

Nyt alkoi jakaminen! "Kas tässä! — tässä — tässä. — Maltappa!" huusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan luo, "herra von Rambow, tämä ei saa omenia, hän on jo kesällä itse ottanut niitä puutarhasta".

"Ah, rouva kulta…"

"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta omenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?"

"Ah, rouva kulta…"

"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi…"

Jakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo, seisahtui hän taas: "Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian Kasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi erottaa teidät toisistanne?"

"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle…"

"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä".

"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas".

"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin".

Niin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä lahjainsa kanssa: "Hyvää yötä! Hyvää yötä!" sanoivat he, sillä kiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän mentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen ja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia, puusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään tekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita he kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren nisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat he Jumalan siunausta pappilan haltioille.

Noin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä kuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun Hawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois, sillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat koko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan maantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä nousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten majoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala sytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi sen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt valkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää sille antimensa.

He ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen, sattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin akkunoihin: "Tuollakin vietetään joulujuhlaa", sanoi hän. Niin, lahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.

Pomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli hän tuottanut Rostockista: "Aina uljaasti!" sanoi hän, ja hän sanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun Salla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei hän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan suhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan sokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi lemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi paiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse suureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät lattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa ja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä ja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän sanonut miehellensä "Poku;" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle suurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan: "Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?"

Kun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että semmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän rupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen mieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten silmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: "Niin, niin! Semmoinen viaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan".

Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum Nüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi 'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin sitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan. Astua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut puolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan herrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös, ja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret herrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä, hän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän puheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja Kristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden seitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: "Hyvästi, lankoseni!" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi: "Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun nimenomaan sanoa".

Frans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona Rahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska hänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden edellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla matkata toisten muassa Pümpelhageniin.

Kun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin hirveän liejuselle kartanolle — ilma oli näet muuttunut suojaksi — seisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa verkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle jouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli pystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle jouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta punapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: "Sinun pitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon nuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen".

Kun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen velvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja Lovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi hänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut keskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva puheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa. Jokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut mitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa, joiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen luoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla joulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin sisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi hienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun kanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan ulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa, ainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä istui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja sitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois tupakkalaatikosta kaiken hänen "Tunnustuksensa" ja sijaan pannut naulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei, Jokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti sitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei ylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi häiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.

Rouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli mies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta Rahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "se on Fritzin laukku.
Saatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin
varomaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä,
Hawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut".

"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö", sanoi Hawermann hieman myhäillen, "rautikko ei ole niin vaarallinen".

"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin ratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois paikaltaan".

"Rouva kulta", sanoi Bräsig, "se ei mitään vaarallista ole, jos semmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan, silloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat pois selästä".

Mutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan ja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz ratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.

"Niinkuin lammas", kuului vastaus, "ja jos hän ei tee mitään rautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo kohta täällä".

No se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas sohvaan, huokaillen: "Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni tähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä".

"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.

Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään; kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä, Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" — sillä tarkotettiin Hawermannia —, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä, joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa, saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.

"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei, veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi — kuuleppa — silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa — kaikki yhtä haavaa! — niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja vesi pirskuu silmiin".

Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.

Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan. Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata. Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt häntä kaatumasta rautikon viereen.

Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"

"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"

Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä loistossaan, toinen musta ja pimeä.

"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa toiset vaatteet yllesi".

No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota kirottua leiniä".

Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen, aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.

Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä: "Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"

Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.

Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista, että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: "Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!" Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut järjellisen ihmisen tavalla".

No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset — paitsi pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä — hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia 'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi', jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle, heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse, Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada, ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.

Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti, piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi 1839.

Luku 8.

Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin. Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat. "Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater istuu, kahveli kädessä.

Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa, ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan, Berthan ja Fidelian kanssa.

"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden", sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.

Ennen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp vieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka näyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu vaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla ja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] — Tyhmät päivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä ymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan Pomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa. Bräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita aatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos ihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel Sadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella äänellä oli selittänyt halunsa olevan, personallisesti saada tiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että hän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi Daniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen luoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas yhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila valitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan. Tämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas sohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin aina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella yhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.

Kamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään muuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat vanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin kuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin ryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja joka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa perästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä. Frans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen ja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa, erittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen kaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan sentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei, vaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi kamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden ei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos Lovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä elonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa. Tämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta tapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että nuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin häälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta, ikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten nuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä Fidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen kuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan on hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen en tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu niin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei kuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli varsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen tarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman varsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan olevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa — vanha armo, niinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti — olikin voimainsa perästä koettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos sitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän rikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää nuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut tulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja leikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän oli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän toimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann voinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten mahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa vastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä kyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat, jotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi myöskin.

Jos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä Fidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän tehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen ryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä ylimalkaan löytyvän mailmassa.

Asia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi tuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä Albertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin saalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat vanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat Fidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat tarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja ryökynä Bertha huudahti: "Kah, niin kaunis kuin keijukas!"

Mutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi huoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: "Tytöt, tiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on koko peijakas".

No, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt, kun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä kesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin ja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina Kegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.

Samana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla tapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti ryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai tietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski kätensä ryökynän olkapäälle: "Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole tarkottanut".

"On aina, kun onkin", huudahti ryökynä kiivaasti. "Nuo raa'at, sivistymättömät ihmiset!"

"Ei, ei! Älkää niin sanoko!" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena. "Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa kuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se ei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa".

"Se on yhdentekevä!" huudahti Fidelia. "Peijakas on raaka, paha sana".

"Se on hairahdus", sanoi Lovisa, "sana 'keijukas' on heille enimmille tuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin kuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa tarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken palvelusväen lemmitty".

Tämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta antoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan katkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä pastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa, ajatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa, tuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan oikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja Karoliina Kegel otettiin taas armoihin.

Ryökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin väkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman todistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina muinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä. Ensimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli ainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen Egel — niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja niin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja Äselien välillä, sillä tavalla nimittäin että toinen Egel useasti oli saanut vakkasen jyviä, joka kuului toiselle, ja toinen Äsel selkäsaunan, joka oikeastaan toiselle Äselille oli aiottu. Tämä sekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka — sukunsa häpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen — oli päästään ollut vähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen rouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä, oli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä, ja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös tuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän perheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja nämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja otti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja risti sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt Kaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä 'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja David Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. "Ja — lisäsi kamarineuvos vielä; — kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin esi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja niin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään". Mutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun omaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain tarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava kauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien esi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli semmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja hän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat valittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. "Ja sen voit sinä vielä tänä päivänä", lisäsi hän Fideliallensa, "nähdä yövartiasta David Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä."

Tämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa malttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella kaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän työssänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja verhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut Päselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä koristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi hanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.

Kylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä; mutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan oikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja puhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta nyt koko vietäväksi.

Pastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla tällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin väki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että heillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä hyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet turmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon ja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta ryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän selitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa että — jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus heitä kohdannut — kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin toimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä, oli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten ihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata tietänsä, eikä kukaan saa — ei edes hyvässäkään tarkotuksessa — sekaantua heidän asioihinsa.

Ilokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että hän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille ja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että hän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti häntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin kohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo pieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja toimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät voivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen päivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi siitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.

Kevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä snnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän pysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja aikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig tuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella vauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla töppösillään kuopan tantereesen.

"Hoho!" huudahti Hawermann hänelle vastaan, "sinäpä olet perhanan rohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä".

"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas".

"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?" kysyi Hawermann, kun olivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.

"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas se ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan sammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon, täytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo että olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se! Ensiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään sinä kylmiin lakanoihin — ihan märkiin — ja sitte villaisiin vaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko syntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte käyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen ja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs häveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin Jumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista vettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat mennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? — Sitä sinä luulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta terveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle, jossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo kulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä kylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä; mutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä vettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä sisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah, sitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi ulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä on sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte tulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä vesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi sinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä uutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se! Sitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä. Mutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen voi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin totta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia ja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin pesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme kappaletta — ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit voinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli noita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. — Iltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit myös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et heistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä luonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat krapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset hajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä. Sinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin vastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka usein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja veripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä keskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet ruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään tulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas puhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi, Kaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja tuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille".

"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet aina inhonut kylmää vettä".

"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole kylpylaitoksessa ollut. Näetkös — tohtori on minulle sen selväksi tehnyt — tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa, kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen keralla kolotus ja tuo perhanan leini".

"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"

"Ei".

"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun asti".

"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun, ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka on kielletty — kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä! Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja, jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki, kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on raitis ilma? — mitäpä vielä! — ja sinä luulet, että vesi kaivossa on vettä? — ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"

"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi vaatia".

"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".

"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta, "se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo", sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"

"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".

"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin, tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'. No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös, lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo ensimäisnä — sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää — ja tämä emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin, kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni — sillä varatukan otan minä aina pois, säästääkseni sitä — ja nyt tulee koko parvi ja läheilee kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan, itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin apulainen — hänen nimensä on Ehrfurt — kohtasi minun ja vei minun toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen, jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan. Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. — 'Kuinka niin?' kysyin minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa salaisuudessa kertonut sen toisille'. — 'Ja sentähden', sanoin minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden? Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes mehiläispiikkiä pois nahastani?' — 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'. — 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani, ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani? Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän saakelin vedellänne? — Kiitoksia paljon!' — Ja näetkös, Kaarlo, siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos. Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".

Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen myöskin maanviljelysoppilaisiin.

"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"

"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän oikealla paikalla".

"No mutta sinun vintiösi?"

"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin — no niin, olemmehan mekin nuoria olleet".

"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään, viluttaa häntä".

"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.

"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig. "Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä, minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän tiehensä.

Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen kanssansa.

Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä — hyväinen aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä: "Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti, ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". — Hawermann loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt täällä?"

"Ah, hyvä Hawermann, lääkäri! Mitä hänestä? Minä tahtoisin mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista. Istukaa tähän minun viereeni".

Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin ilmasta.

"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta — jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä — vaimoni kuoli äkkiä — minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa; mutta nuo kolme naimatonta — ne lapsi raukat! — heille ei ole paljo jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta — ah Jumalani, hänellä on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä — hyvä, varsin hyvä, jos hän säästävästi elää — sitte voi jäädä jotakin talon tuloista ylitse — velkojen maksamiseen. — Mutta juutalainen, Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? — Sanoitteko jotakin?"

"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä varmaan. — Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa, paljon enemmän kuin vuosi takaperin".

"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä siitä? — Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä — minä olen Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia kirjoja — niitä pitää hänen tutkia — se voi häntä auttaa, eikö niin, Hawermann?"

Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi, joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.

"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa", huudahti kamarineuvos sydämellisesti, "antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa".

"Pysyn", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, "niin kauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en lähde minä Pümpelhagenista".

"Minä tiesin sen", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin vuoteellensa, — "mutta — Fidelian pitää kirjottaa — nähdä Aksel vielä kerran — nähdä teidän kanssanne yhdessä". Hänen voimansa loppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.

Hiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja kun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi: "Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään, ettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa; mutta älkää sanoko vielä mitään varmaa".

Tuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun ilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla, hän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea kohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä, ikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: "Hyväinen Jumala, siitähän on nyt yli kolmenkymmenen vuoden…" käännähtihe ympärinsä ja meni.

Frans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että kivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina toivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän voinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen valvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun tapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin ja Daniel Sadenwaterin.

"Jumalan tähden, mitä täällä… mitä täällä on?" kysäisi Fidelia vanhalta pehtorilta.

Hawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Teidän isänne on tullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän veljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa, minä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä postiin. — Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä".

"Hän ei elä kolmea tuntia", kuiskasi Sadenwater Hawermannille, tullessaan ulos sairashuoneesta.

Ja sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä ja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään pitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat kukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme sydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin tuo yksi sydän hiljeni hiljenemistään.

Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi, ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen. Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden rakastaa häntä koko elinaikansa.

Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte? Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko… Ei, ei, se ei voinut olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.

Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?

Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen, viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden, joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. — —

Luku 9.

Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä. Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.

Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään, ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. — Mitä mailman on tekemistä meidän murheemme kanssa? — Nuori herra tiesi nyt, mitä oli tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää, että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa, vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.

Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.

Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.

Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit, Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista, taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.

Kun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin kirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja vieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä vanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään asettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat vaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut, sitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut Hawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä päivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja vihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.

Lähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi hänelle: "Kaarlo, minulla on se nyt".

"Mikä on sinulla, Sakari?"

"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi olin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen kaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria, kymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä — myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista varten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa".

"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna vanhoilla päivilläsi".

"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut varani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei puutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?"

"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista", sanoi Hawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: "Kegel, Päsel! Nyt täytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua". Ja niin puhein meni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia käskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.

Sillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut alas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut maahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa heidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille tyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän aatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin tuttavallisesti ja sääliväisesti — sillä kuolema ja sydämen suru tekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan käden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään ole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että se sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi David Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin kättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet hänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä kiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: "Tässä!" huudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia ruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa kaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa sydämessänsä asui.

Kaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta — vai oliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen rehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo lehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on tullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos silmikoista.

"Kuka hän on?" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta. — "Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?" kysyi hän vielä toistamiseen ja tarttui hänen käteensä.

"Tuo nuori tyttö?" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois paikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, "tuota lastako tarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär".

Hawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat samat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. "Ei", sanoi hän taas, "se ei voi olla Jumalan tahto". — Naurettavaa! Eipä hänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen menee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit, punaset posket.

"No, mikäs sinun on?" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen ajatuksistansa. "Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp! Tänäpänä mustissa vaatteissa!"

Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi — naapuruus — sydämellisin osanotto tähän surulliseen tapaukseen — — suurin kunnioitus vainajaa kohtaan — toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" — lyhyesti sanoen, mitä tässä tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi herra kreivin perässä ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä, joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta Pomukkelskopille suuri nautinto.

Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja kärsisi hän vielä tuskia siitä.

Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt, kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä: "Jaa, niin se on, on kai".

Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä, nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia, jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku siitä olisi saatava.

Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista, eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa ja katseli Pümpelhagenia kohden, tahtoi rohkeasti käydä kiini; mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin, kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.

"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin itseksensä, "ja se oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti? No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin — niin, mitä hän niistä sanoi? — kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä! Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla varullansa! — No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. — Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani, niin saat sinäkin tanssia! — Ja Bräsig sitte? Se narrittelia! Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista, että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne sinä vaan siellä Haunerwiemissä! — Ja herra pastori sitte? Niin, herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin ystävällinen — juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi! Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo minulle sitä etua ja puhuu kuitenkin ystävyydestä? Oo, malttakaa vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin sen tehdä. Minulla on rahoja". — Ja samassa löi lämäytti hän ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:

"Mukkel, joku on etehisessä".

"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina hänen mielensä.

"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".

"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä? Ja että nuo molemmat juuri tänään tulivat — eikö heitä johda Jumalan sormi, kyhkyseni?"

"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut, vetää liian paljo aikaa".

"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoi
Pomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.

Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia, sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei ollut hänelle pohkeita antanut.

Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä, joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.

Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän osasi kertoa paljon — itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi ensinkään arvostella — rotat ovat rottia — ja Taavetti sanoi itse, kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.

Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.

"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah, sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"

Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa, kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä tahtoo tehdä työtä", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.

"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja samassa tahtoisin kysyä villain hintaa — minä olen saanut kirjeen…"

"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius, "niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa, jonka tiedätte".

Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini, ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.

"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".

"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne ovat".

"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.

"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.

"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta, hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä. Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä, ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".

"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".

"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin velkakirjoja — haluttaako teidän saada nekin?"

"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa — mutta — ostakaa ne kuitenkin minulle".

"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää myydä minulle villat".

"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä katselemaan?"

Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta, katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen toisemme".

"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä vaunuistaan astunut leijuun.

"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".

Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein hämmästytti.

"Herra notarius, minä en kiellä —"

"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää, saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja Taavetti saa lailliset korkonsa, ja minä — hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri — ja minä tyydyn mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".

"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"

Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, ajatteletko sinä todellakin niin.

"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.

"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle. Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on, konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".

"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään urakkaa".

"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia likemmäksi, teidän pitää ystävällisesti auttaa häntä, kun hän sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa, myöskin satunnaisessa rahanpulassa — esimerkiksi minulle, että minä voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee horjumaan, sitte…"

"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä soisin ensin saavani hänet tänne. Ja juuri sentähden täytyy teidän hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi sotaväessä viivytellä".

"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole…"

"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus kysymyksessä, "on vielä Hawermann; ja niin kauvan kuin luutnantilla on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".

"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on, että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa; mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään, mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa meidän kauvan sätkiä".

"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan talouttansa".

"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".

"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.

"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? — Mitä? kun kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".

"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".

"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan, kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt — hiljan! Taavetti tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää. Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista raha-asioistansa".

Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi, ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista. Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti; hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen, molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa. — "Heillä on heidän salaisuutensa", pakisi hän itseksensä, "ja minulla on minun". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen nähnyt".

"No?" kysyi Pomukkelskopp.

"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden olevan puhtaiksi pestyjä — niin, minun puolestani saavat ne kyllä sitä olla".

"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen untuvat?"

"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun puolestani joutsenen untuvia".

"No, mitä te tarjootte niistä?"

"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista — siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa — puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".

"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte itsellenne".

"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään veijarille".

"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa, tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä, jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".

Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan; herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä hänelle — sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen, erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla on sininen korkki".

Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te, Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te, Pomukkelskopp", — ja hän polki häntä taas — "te ette tätä nykyä tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".

"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen, "jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".

"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"

Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"

"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella…"

"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi, kun tuotte vekselit".

"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".

Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti, vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän salaisuutensa, ja minulla on takut".

Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja olet villoja ostanut, no sitte maksat ne omillas, vaan et minun velkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". — Se oli hyvin, paha asia Taavetille ja hänen takuillensa.

Luku 10.

Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli "herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa hännystakissa.

Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta, että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta, kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9] ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin, jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".

Mutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle ja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä ja sanoi: "Jumala varjelkoon, myöskin hänen kanssansa?" — Ja kun notarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin: Jumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa parempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä mieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat vaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja puheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa — niin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen oli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti kehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti todellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa ystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä — viimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen tapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan omaan itseensä.

"Jaa", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana eräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, "aatelkaapa, herra von Rambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä paljaasta hyväntahtoisuudesta — s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka minun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja takanani, minun täytyi itse lainata — hänelle lainasin minä rahat, pelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen — ja nyt? — nyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada — tuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron kiskomisesta".

Tietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius lähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia, ja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle, kysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt arveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei siis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: "Mutta minä olen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen luottamuksensa on mennyt — ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä ei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma vikansa. Mitä te siitä arvelette?"

Notarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi jo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka hänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan ei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti puhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: "Mutta, Jumalan kiitos! minulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies on vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista" — tässä otti hän lompakon taskustansa — "niin suvaitsette kai minun antaa teille takasin vekselinne", ja samassa kurotti hän luutnantille tuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja tuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät ulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, — kuin olisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa sianlihan hajun.

Luutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa vähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän, herra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli lähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä ja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä asioita ajatella.

Jaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen itsestänsä, kun hänen isänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa tilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut — ja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas rohkaisi mieltänsä — mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina yhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä hän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki kokoon — rahaa täytyi hänen saada.

"Mutta onhan tämä vaan pieni asia", puhkesi Aksel sanomaan.

"Niin, niin — kyllä vaan!" sanoi notarius ja veti vielä esille papereita lompakostaan, "ja sitte vielä tämä pieni asia", ja samassa laski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka Taavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.

Luutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. "Kuinka te nämä paperit saaneet olette?" huudahti hän.

"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan merkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat omistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen ottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin paljo kirjottamista ja postimaksuja".

Luutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta sovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. "Mutta, hyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja".

"Ei rahoja?" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella semmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä ilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun kanssa. "Ei," lisäsi hän, "sitä en usko." Ja mitä luutnantti hyvänsä sanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius hänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei hän sitä uskonut — syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.

Vihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys, puheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi suostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta nyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin Taavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti paljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa itsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat jalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä, kuinka he sen alla sätkivät.

Semmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa myöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta surusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas, niinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo, ja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee rohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin. Mutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on pudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla ihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että hän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut asioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi, ettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä ylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen jalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti olisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa Hawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut, nyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli estänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa pelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa, jos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia; sentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen sisarensa olivat toivoneet.

Hänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen lähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä itse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa, niin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä huomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen hän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa, eivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän tahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin mahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi… hän tahtoi… ja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi jo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko viikon aikaa ilman sokuria, "sillä", sanoi hän, "vähästä paljo tulepi;" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat kaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat yhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen pasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle lihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää kummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt olivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen kaikista uusista puuhistaan tuli pysymään — arvattavasti sen tähden, ettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa — kaikki muut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi, sanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin juurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli lähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme ensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin monesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta alusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa oli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa sillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja nuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä jonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että sen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli kirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta, jos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän kyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei mitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta herra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti hänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N., pehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän yhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä päivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa varsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n kanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää, että viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä, ampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä hyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.

Tämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti, ja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään puhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian tuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken talouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä menee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten kartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän vaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että heidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen tilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa erinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan elävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja ottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi heidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät nenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian paljon tunkiolta.

Mutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa asioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei siis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys edistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig oli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka vilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia ja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia — siitä voi ihan hulluksi tulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja kastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan, ja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi kiillotusaine vai elatusaine — s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle — ja haisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden. Aksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi samoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä hullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän pelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden kirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille muille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei olisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi hänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia niitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli nyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian ja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää lukea kirjaa.

Kaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä kumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän paljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt pieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista ja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan, oli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai luvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa. Nämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen oli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran ja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän täydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja jyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja uskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon. Tähän hän olisi luultavasti seisahtanut — ja sitä olikin jo siinä kylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja käytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua — jos ei hän olisi tullut tuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut elämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalle perpetuum mobile. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle nyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava toiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen taas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti hänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät, ja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt; hän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita, joita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli Akselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta tekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi, keksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt pellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet, ja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin istuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa ja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa ihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.

Ja niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä kohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla ja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin, sillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja vaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen isävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi maksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli hän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli vältetty.

Mutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin ihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos myrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen päistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy hiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule muassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli: mukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. — Aksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei hänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.

Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä. No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa, heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan. ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger) upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen). Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa, kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini, ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs "vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä tyhmästi, ei, vaan sentähden että hän sitä ensinkään harjotti, ja tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä ei ollut asiasta aavistustakaan.

Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär — no, ei pidä nauraa! Hän oli todellakin oiva tyttö — ja hänen ympärillänsä pyöri tuo "vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, täyden miehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.

Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja "vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran joukossa aina kumminkin löytyy joku koiranhammas, jota virkaa tässä tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen" luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa, suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.

"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä teidän elinajaksenne".

Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt, mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt. Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun, ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.

Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän kuin ennen.

Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin, mutta — minä en tahdo, minä en tee sitä! Sillä ensiksikin minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia, tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota nuorille, minä kirjotan vanhoille, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä. Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis: herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.

Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että "herra luutnantti" vaan oli suuri kappale pienestä omenasta ja että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen pieni kappale suuresta omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko "pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan rahaan ja sillä maksaa velkansa.

Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun, kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle "äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran seuduille.

Luku 11.

Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. — Palmusunnuntai. — Frans näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.

Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi kääntyä hänelle itselle turmioksi. — Lyhyesti sanoen, rakkauden asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä, tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan Mari Mölleristä.

Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa; hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut, olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla, jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet. Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää. Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi, sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt, hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.

"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.

"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"

"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt, tahtovan minua pettää?"

"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas lätkäyksen selkäänsä — "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa teiltä?"

"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"

"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"

"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden vanha".

"No, ja mitä sitte?"

"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte —"

"No, ja sitte?" — mäiskis! taas lätkäys selkään.

"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"

"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"

"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".

"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.

"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan, "sitte olette te minulle toki liian vanha".

Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi pirskui ympäri korvia: "Liian vanha? Sinä nokka viisas penikka! Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"

Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona, hän olisi muuten kuullut koko metelin".

Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon, ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa, jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle, sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät, tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.

"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus, ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.

"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän olevansa epäkohtelias.

"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä, yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".

"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen? Hän näkee tänään paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän tekee tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin kuin tuo kultainen aurinko".

Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata, hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".

"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä, elinajakseni sitä muistellakseni".

"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".

"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"

Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri, ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa; ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:

"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja, Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".

Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin liikutetulta:

"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin merkillinen on semmoinen ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni, johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä, Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".

Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa. Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva, hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä, kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää, uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän papin.

Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa, Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.

"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen, että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin olisi pitänyt.

Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan yhdet kasvot, ne kasvot tunsi hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen, juhlallinen vapistus; hän näki vaan kaksi kättä, jotka ennen oli niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas, että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa, maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä, voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista, tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät, nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".

Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat, sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat vähän harmailta. — Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein, kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens, jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen ja parannuksen tielle.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. — Minä osasin sen kyllä, mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana…" Ja kun Miina luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.

Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa, joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä, kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle. — Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana, puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.

Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes, käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen — "että kaikki ihmiset, näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille — ja kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä, palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin olisi hän markkinatorilla — "että kaikki ihmiset toki kuulisivat, mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig — mutta pastori vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa, näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig oli liian huono kristitty — niinkuin pastorin rouva olisi sanonut, jos hän tämän olisi nähnyt — hän ei voinut edes Herran omassa huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. — Mutta ah, ihan toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä, antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta, niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa! Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin, saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa, Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina, älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan niistinliinoja — — oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi toimittaa asiansa oikein hyvin.

Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet — lumonneet iäksi päiväksi!

Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin siveä neitsy — en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä — kertomuksessani pannee esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö se nuori mies voinut valita itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen asiaan, kuin rakastuminen on?" — Ja minä sanon: "Arvoisa rouva ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua? Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie, kunnioitettava neiti!"

Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen, milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.

"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos! Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä opettajattarina ansaita leipänsä".

Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.

"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele, ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen, me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö niin, Jokkum?"

Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.

"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin".

"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt", sanoi pastorin pieni rouva, välttääksensä kiitoksia, "nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee; Lovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin oikeus. Mutta — mitä minun taas piti sanoa — me emme ole vielä koskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin toinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?"

"Mitä?" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin olisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä paaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa, keskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: "Hah — hah — hah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina on opettava lapsia! Hah — hah — hah!" — Se oli Bräsig, mutta hänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota langasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin sinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin hänen leukansa alla:

"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kenties minua? Nauratteko sitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi? Tiedättekö mitä, herra pehtori?" ja hän asettui vielä jäykempään asemaan, "minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista on lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa".

"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta — hah — hah — hah! — meidän Miina koulumamseli!"

Mutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen aalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: "Ja suuri erotus on, joko joku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen ihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!" Samassa tuokiossa, kuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin naurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin naurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla opettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut havaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: "Hah — hah! Bräsig opettajatar!"

Pastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen vaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta yht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille; tosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman suuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta että antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen aviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt omituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa läpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli ilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että hän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin pitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen harmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat viimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla, johtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin puhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa kasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.

Rouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja pastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi varsin onnettomana hänelle: "Jumalan tähden, herra pastori, minä olen viattomasti syypää tähän riitaan — Bräsig, lopettakaa toki tuo tyhmä naurunne! — Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi ruveta opettajattareksi — no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän rouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla, olettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina rupee opettajattareksi?"

Jokkum rämpi esille uunin takaa: "Niin, kyllä kai se niin on, on kai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy", ja niin puhein meni hän ulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona yksinäisyydessä.

"Mutta mitähän tämä merkitsee?" kysyi pastori. "Regina, onko tämä todellakin sinun ajatukses?"

Ja rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: "Rouva kulta, kyllähän tästä vielä — Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! — Rouva kulta, älkää enää itkekö!" ja veti niistinliinan pois hänen kasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden pyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. — "Mitähän tämä on?"

"Erhetystä, rouva naapuri", nauroi vanha pastori. "Kukaan ihminen ei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme eivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka, heitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he uhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin niukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän lastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja kelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he meidän puolestamme ruveta opettajattariksi — s.o. omien lapsiensa opettajiksi".

"Herra pastori, hyvä herra pastori", huudahti rouva Nüssler, ikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, "Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia opettajattareksi. Jokkum — missä sinä olet, Jokkum? — Ah, hän on kai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa pitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen harjottava".

"Niin", huudahti Bräsig väliin, "ja hyvän suullisen ruokaa pitää heidän oppia keittämään".

"Tietysti, Bräsig! — Ah, herra pastori, minulla on ollut itse tekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä amtmannin nuoren rouvan parissa — hänkin on ollut opettajatar — ja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli lattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina ja kärsimys — intressantiksi sanovat sitä".

"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!" puhkesi Bräsig sanomaan.

"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan ja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole sanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia, paljo pitää hänen oppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin vanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää, missä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei sitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa yhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa ei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en voi myöskään keltään — maalla, nimittäin, rouva Behrens! — tyhmiltä piioilta ehkä? — No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!"

"Oikein, rouva naapuri", sanoi pastori, "ennen kaikkia pitää tyttöin ensiksi oppia taloutta pitämään".

"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! — Herranen aika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei osaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden, ikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko siat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra pastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?"

"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä meidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina alkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?" ja hän istui vaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, "ja tulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta ja hänen olisi vaikea erota Lovisasta".

"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen jo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin: Lovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!"

"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, jos
Lovisa ei enää olisi luonani".

Sillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa takasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin kuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä Miinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi: "Miina kulta, minä en voi sille mitään;" ja kun Hawermann kysyi, mikä hänen oli, vastasi hän vaan: "Lankoseni, minkä pitää tapahtua, sen pitää tapahtua". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui vaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa, ja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli selittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan, oli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona ja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla oltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen talrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa ennen teloitustansa.

Luku 12.

Fritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin mielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä lujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä rakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee mustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo rakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle tästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja kuinka Bräsig putoo ojaan.

Niin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus määrätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua määritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä mitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka vanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se usein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä suunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat joutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo hyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään ja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran musta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä ajatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen kasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten tapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa, lohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään nuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa tähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli hänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten nuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta juuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli huomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan suojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia, ja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli madellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi, joka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja istahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota olisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen sisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.

Pari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin ja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se vadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö ruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean, nälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella rakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu kultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia ylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei hän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä, että hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä taas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä hiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi pastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden ja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: "Fritz on viimeinkin tullut järkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies tulla". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei hän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin tunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi jokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se siltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja vaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen luonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli, niin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois hänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz Triddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä, erittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa ollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki muistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen ja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain tätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle, ja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja saatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän vesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä seisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan ei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin tunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi täti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa poika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla hätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki äidilliset toiveensa.

Täti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä välittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia pastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä, arvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin missään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä, vaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.

Pastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen tähden; "poika tolvana, vintiö, tollisko", oli hänen yksinpuheensa tavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja konfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti hänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti hänen kanssansa ulos ovesta: "Tule, poikaseni, tule! Minulla on sinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!" Ja vietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen, jossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja otti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi: "Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä vatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin — kas tässä, minä olen sivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa — ja syö nyt vaan, syö, poikaseni".

Fritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut valloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa, mutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: "Minä tiedän kyllä, poikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä — tee minulle se palvelus! — tässä on pullo olutta, Hawermann on puutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se hänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä — minä tiedän, hän juo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta". Ja niin talutti hän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä, ennenkuin sulki oven: "Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä käymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa — jaa, jaa, poikaseni, sitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan — mutta kun joskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo seitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle semmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja ymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt vaan voileipääsi"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi ulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.

Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy kävelemässä. Minun omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti repeisi, minun omakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt, että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta! Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli! Minun omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi meidän rakkauttamme, se on selvä asia. — Hyvä! Ilman kamppailua ei Lovisaa voiteta; minä tahdon — — niin, mitäpä tahdon minä?" Ja ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "Minun omakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut, niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori Hawermannin herneen sekaan!"

Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut; se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista, vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava, kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin, kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa — puistoa, sanoi hän, ei puutarhaa — sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi nauruansa pidättää.

"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"

Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa, niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia. Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona ovesta.

Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden, aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta hän — meidän Fritz parkamme — sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.

Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä, kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena; eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa, hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.

Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa, jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona, josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti, sillä — piru tiesi, mikä häntä riivasi — juuri kun Lovisa ei mitään ajatellut, tahi kun hän ajatteli — no, me tahdomme sanoa, Fransia, silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena, jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset, laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan. Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti, tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. — Ja kun Lovisa aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:

Ainokaiselle.

    Kun hopeelta hohtavana
    Kuu pilvistä pilkistää,
    Yön hetkenä ihanana
    Valo taivaasta tirkistää,
    Kun lampi nukkuvi illoin
    Ja rauhaa huokuvi vaan,
    Mä muistan sinua silloin
    Käyn lempeä kuiskaamaan.

    Kun kuljet sä ilomielin,
    On rakkaus johtajas,
    Mä jälissäs aina vierin,
    Oi kultani armias!
    Vaan heti haihtuvi lempi,
    Kun lähdet sä täältä pois,
    Ja tuskan' on tulisempi,
    Kuin arvata kukaan vois.

    Mutta kostoa mä vaadin,
    Kostoo vihollisellein,
    Minä, joka runon laadin,
    Koston lupauksen tein

Fritz Triddelfitz.

Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.

Kun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä ymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä ymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä vielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä tuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän toki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että "Ainokaiselle" tarkotti häntä itseä.

Nyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina kepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas oli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat Fritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut käytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä ollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin mahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän piti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään. Sääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli ensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella ruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle tytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt yli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä Fritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja nähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo kädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja hän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa, sillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi tahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää seitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen sijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen nuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku päällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon nuorta rakkautta kuin nauru.

Lopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja tehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut hänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi hänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä, arvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa repi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä lähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi punastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun Frans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille, antoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin kostorunoelman palaset ilmaan.

"Tiesi hitto", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansa
Lovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, "mikä hänen tänään oli? —
Olihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. — Onko se minun syyni?
— Onko hän saanut harmia? — Mikä paperi se oli, jonka palaset hän
hajotti ilmaan?" —

Näin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja — katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta niitä ylös, luki hän yhdellä niistä: "Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä "tein" perään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin käsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän niitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt kuin: "taivaasta tirkistää… Mä muistan sinua… Mä jälissäs aina vierin… haihtuvi… lempi… Kun lähdet sä… Ja tuskan' on… kostoa mä vaadin… viholliselleni… Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz;" loput oli tuuli vienyt.

Tästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn perästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti Lovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänelle kostaa! Asia oli naurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi harmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden toimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla varuillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.

Fritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa, hän oli puhunut, hän oli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen puhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti odottamistaan, mutta turhaan. "Tämäpä on oikein harmillista", sanoi hän itseksensä, "mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin asioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle tien". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen väännellyllä käsialalla.

Päällekirjotus: Mielitietylle. Alkukirjotus: Ajatusteni suloinen unelma!

Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikä välttämättömintä on ja on löydettävä kolmannesta ruusupensaasta toisessa rivissä; suullisesti enemmän. Vastaiseksi tämä: Jos puutarhan veräjään on vedetty risti valkealla liidulla, silloin on minun sydämeni ajatus löydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta. Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzin puolelta merkitsee kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on kolmekertainen vihellys keppini kahvaan. (Lampuri on sen minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki). Yhtymäpaikka: se suuri ojanne sillan oikealla korvalla.

Ikuisesti!!

Salaisuuden tuntia.

P.S. Rakkaus on antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut tämän paitahihoillani, sillä nyt on hirveän kuuma. — —

Tämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi, ollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi täydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan tikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään, aukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut sen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli Lovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen lähettäjä.

Lovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän olisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla sananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa tietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta se oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen tarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin, sillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli pastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma lihansa ja verensä — sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz lukeminen — teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän kyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.

Pari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta otettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään asiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei viipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:

Päällekirjotus: Ainokaiselle. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!

Kavaluus ympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy minua. — Viheliäinen vakoja, minä nauran sinua! — Älä yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. — Rohkea teko on meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava. — Huomenna k:lo 2, jolloin se lohikäärme makaa, joka minun aarrettani vartioitsee, odotan minä merkinantoa niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainen vihellys kepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikka helvetti rikki räjähtäisi, minä olen vannonut aina olevani

Sinun omasi.

Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa. "Senkin — —! Senkin — —! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut käsiini!"

Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän; seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. — Hyvin suuttuneena meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa, että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.

Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.

Päällekirjotus: Omalleni, jonka sallimus on minulle määrännyt. Alkukirjotus: Minun pimeän sydämeni aurinko!!

Tunnetko helvetin tuskia? Minä kärsin niitä toispäivänä iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin paperileijani; juuri aioin minä viheltää kolme kertaa, niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha nauta Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle; mutta mitäpä vielä! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut, sinä olit tiessäsi. Mutta kuuleppa nyt! Tänään illalla juuri kello puoliyhdeksältä, kun minä olen piimäni syönyt, olen minä sovitulla paikalla; tänään on lauvantai, pastori tekee saarnaansa ja lohikärme siivoo huoneita; tilaisuus on otollinen ja seljaispensas tuolla peittää meidät (Schiller!). Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) rakastajasi sylissä, joka mielellään myisi kaikki, mitä hänellä on kallista, ostaaksensa sinulle jotakin, josta sinä pidät.

        Oi iloa, sun nähdä saan!
        Siks menen ensin makaamaan,
        Kaiken halun, kaiken huolen
        Syöksen tyyneen virtaan tuonen,
        Ja kun taas kultani nähdä saan,
        Jos ei virta mua niele vaan,
        Niin silloin menen mä, kultaseni,
        Mä tiedän sun huomenna näkeväni!

(Alku on minun tekemäni, keskikohta Schillerin ja loppu erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)

Kaipauksen tuskilla omasi.

"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin, ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!" huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua siitä voi estää!"

"En minä suinkaan, rouva kulta", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli tullut paikalle mehiläiskeon takaa.

"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?" kysyi pastorin rouva vielä hyvin pahalla mielellä.

"Kuullellut?" kysäisi Bräsig. "Minä en kuultele milloinkaan, minä pidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni auki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette kovin suuttunut".

"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta".

"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata, jos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että Pümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan".

"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas…?"

"Sitä en sano", lausui Bräsig, "ja minä en tiedäkään, mitä siellä on; mutta jotakin hullua siellä vaan on".

"Kuinka niin?"

"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma siitä, että jotakin on nurin. — Näettekö, noin viikon päivät sitte tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää huomenta', sanoin minä. — 'Jumal' antakoon', sanoi hän. — 'Kaarlo', sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' — 'Olen', sanoin minä. — 'Missä', kysyi hän. — 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän', sanoin minä. — 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi hän. — 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä. — 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. — 'He leikittelevät', sanoin minä. — 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa kiireessä leikitellä?' — 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä leikittelin muassa'. — 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän. — 'Tähystystä me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä — sinun vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä, ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme, tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. — 'Jumal' antakoon', sanoi hän. — 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä harjotatte?' — 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan nähdä, kuinka herne on varttunut'. — 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?' sanoin minä, 'no!' sanoin minä — 'hyvästi', sanoin minä ja menin vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. — 'En ensinkään', sanoi pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. — 'Hyvää päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' — 'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira, 'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. — 'Kaarlo', sanoin minä Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä, niin saat sinä runsaan tulon'. — 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko on huonoa huonompi'. — Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. — Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa. — Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta hyvin naurettavalta. — Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa, niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa juossut heidän perässänsä".

"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva, "minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. — Voitteko pitää salaisuuden, Bräsig?"

"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".

"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"

"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän hänelle kumman näyttänyt.

"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä hän tiesi.

"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".

Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".

"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".

"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen päällensä ja otamme hänen kiini".

"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus, jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa mitään siitä tietää saada".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte… sitte… malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa näin, tällä tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän kuristanut pastorin pientä rouvaa.

"Te ette ole viisas, Bräsig".

"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen, hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".

Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? — Mutta Bräsig ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman; sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".

Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on, — mutta kummallista on se kuitenkin!"

Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää, valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan perästä ojalle asti.

Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.

"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla minulle avuksi".

"Miks'en? — Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä ryntään esille".

"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen — mutta mikä! Malttakaapa! Kun minä huudan: 'Philistealaiset sinun päälles', silloin hyökkäätte te hänen kimppuunsa".

"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"

"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni tehdä! — Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu pian virstan päähän. — Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden, tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä nauraminen!"

"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".

"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".

"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".

"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen kantapäistä kiireesen. — Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala lähettänyt avukseni".

Yht'äkkiä huusi Bräsig — se oli olevinansa viskutusta, mutta se kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen ehtootaivasta vastaan".

Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki näyttää, että hän piti asian ankarana.

Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"

Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"

"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun, niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä: "Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi pystyyn — tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! — mutta siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan!"

"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee?"

Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!" huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. — Hawermann, hän…"

"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi: "Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. — Eikö niin, Fritz, poikaseni? — Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee ainoastaan meitä molempia. — Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi, Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. — Bräsig, tulkaa tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".

Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä; Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.

Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä, että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta, kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville, ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa myydään, aatelismiehelle myydään hän!"

"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua suutasi!"

"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon haastella pari sanaa Fritzin kanssa".

Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu, ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään, vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.

Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla tahtonut mennä vuoteelle.

"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin. Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi täytyy tulla sinne".

Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua! Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru perivä!"

Luku 13.

Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään. Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.

Seuraavana aamuna — oli sunnuntai-aamu — heräsi Bräsig ja makasi vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella — "nautinto", sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni, mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta, sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä, mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.

"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia, "sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No, olkoon menneeksi!"

Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.

Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.

"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä, ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".

"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".

"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan, "semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa kulkeissanne — sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan kuin kuljettaa akkapostia — kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta ja tuosta kirotusta kohtauksesta — Jumala suokoon anteeksi tämän syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! — sitte, on meidän välimme rikki".

"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.

"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"

"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte… oh, hyväinen Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko minun nimeäni — aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi, niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig. Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".

"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy, kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä — niin — silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".

"Teitä? Ettekö te häpee!"

"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä keksittävissä oli.

Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki saa hyvän lopun. Ja — ja… nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn siipiä tuuleen.

"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut, sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä ja hän hypähti taas pystyyn — pappilan tuoliko vai pastorin housut rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin, vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä olet?"

"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa, minun täytyy rientää sinun sisares luo".

"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".

"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttui
Bräsig puheesen.

"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan; mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla sen asian kanssa tekemistä?".

"Minulla, Kaarlo? — minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".

"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"

"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan odottamatta".

"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"

"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi arvattavasti minun ojaan".

"Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä?" kysyi Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja liinan sen kanssa tekemistä?"

"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".

"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät ovat vaan verukkeita. Etkö tahdo sitä minulle sanoa — olemmehan me molemmat vanhoja hyviä ystäviä — vai etkö saa sitä minulle sanoa?"

"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle — aikoohan pastori itsekin sen sanoa sinulle — miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi ja Miinaan tulee".

"Bräsig, puhu vähäisesti!"

"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja
Miinasta?"

"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa tekemistä."

"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on, luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".

"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani, siihen tarvitaan Jumalan apua!"

"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on kaksi suurta maatilaa…"

"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä tiedät".

Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen — mutta… mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän tarkotti Fransia.

Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui säännöllisesti.

Munat kihisi vielä pannussa — ne näyttivät oikein maukkailta — mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua. Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä, makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. — Nuori Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä puhuteltiin, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun hänestä puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä — sen verran kuin muistaa voitiin — oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä oli toimeen saanut.

Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti, ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli, niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia, laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa — perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa — etujalkansa nimittäin — tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja — no, nuoret, nuoret? — Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta teostaan ja kyyristyi alas, mutta — se on minun tunnustaminen — punanen lihanpala oli hällä suussa.

"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani, joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä hävettänyt — hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.

"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta ei liikahtanut paikaltaan.

Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran, kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.

"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"

Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"

"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen, että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra pastori, vai oletko sinä Bräsig?"

Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu, sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat, etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa, pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä vuorotellen: "Herra pastori! — Bräsig! — Bräsig! — Herra pastori!" Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin — hätä keinon keksii — hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista mennessään.

No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä järjetön luontokappale siitä ymmärtää? Koko tuo ihana kuminaviina!"

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? — Bräsig, Jumala nähköön, minkä näköinen te olette!"

"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig… Mitä voin minä sille tehdä?"

"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"

"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.

"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä, "putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"

"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon…"

"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"

"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".

Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. — Mutta mitäpä täällä sitte on tapahtunut?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler… "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on kai".

"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin oppinut aineissaan — niin, olettehan tekin usein nähneet hänen täällä".

"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies, jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".

"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".

"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on — Jumalan kiitos! — semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".

"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. — No mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"

"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin puolentoista naulaa".

"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu, ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".

"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären tähden! — Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".

"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän nyt tehdä?"

"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän, tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne, sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni kääntää".

"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen, emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen Rudolfinsa".

"No, ottakaa sitte molemmat".

"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku tytöt… ripilläkäypiä ovat he jo… No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"

Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on, on kai — näetkös, Bräsig, Miina on — sinä tiedät sen itsekin — kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei kelpaa".

"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"

"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat, kun…" Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun ja sanoi nyt:

"Bräsig — äiti, täytä toki Bräsigin lasi — Bräsig, siitä voi kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille tehdä?"

"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"

"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa, sillä tyynessä vedessä kala kutee".

"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.

"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua, ja minä — Jumala nähköön — onhan minulla tekemistä muutenkin yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään, mitä selkäni takana tapahtuu".

"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.

"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista ette te mitään ymmärrä".

"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme morsianta…" Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli kaatanut hänen lasiinsa.

"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan, "ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"

"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"

"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret hengelliset herrat taloonne. Minä — minä pidän silmällä noita pieniä tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria kääntäjästä, sillä hän on pahin".

"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja nousi myös pöydästä.

Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan, ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut, eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen, ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu parhaimman ystävän hyväksi.

Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa vasten. — Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!

Luku 14.

Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee ihmistuntiaksi.

Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille: "Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran hevosia?"

"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka minun oli heidän nähdensä juominen".

"No, miltä hän näytti?"

"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin punasille huulille.

"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"

"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei meikäläisille ensinkään sovi. — Armollinen rouva olisi minun puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä, kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".

"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"

"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa, huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä yhteen sopii, se sopii yhteen".

Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".

Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut, ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa, käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä, joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea korttelia korkea silkkihattu.

"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. — Ja missä on teidän lippunne?"

"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".

"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua? Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu hankkia. — Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel, nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz, saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"

"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!" sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki, valkea raiti — siinähän ne ovat".

Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no, olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on hyvä.

Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla "Eläköön!!!" — "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa "Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana arvonimityksenä.

Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta, mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.

"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".

"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".

"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen ulkopuoliseen kulmaan.

"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"

"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.

"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja vedä nuora piukkaan".

Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä, ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi: "Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".

Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen; mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut. Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen, ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa. Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa. Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti: "Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat juhlallisemmiksi".

Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa, toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän — valitettavasti — tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja tahdista.

"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi
Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.

"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset näyttää, mitä he ovat oppineet?"

"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta luutnantista! —
Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"

"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".

"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel, pidäppä kiini lipusta! — Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo", sanoi hän ja lähti pois.

Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä, niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein: "Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.

"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".

"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".

"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"

"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.

"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon sinun taitoas koetella".

Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani mun jää tänn' — tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.

"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin; kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa heilautan lippua, alota silloin".

"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin, syöksee hän heti minun päälleni".

"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle, juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan! Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni, tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne, että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro, jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee, kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä, että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa, "meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa, maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia (väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän, Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan: "Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?" ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana, jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!…" mutta hän ei ehtinyt edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea, toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi, pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt — hänen sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset ovat kasvattaneet vierasta lasta ja — otaksukaamme — häntä hyvin kasvattaneet, sentähden…" ja nyt aikoi hän laveammin levitellä laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" — sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä ylvästelevät; — mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui, tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa; mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni pelkäämään".

Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.

Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään — hän ei, näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä, kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää — koppasi Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme", ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi, Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat, renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja kultani mun jää tänn' — tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita, David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn, jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

    "Nyt terve, terve tultuas,
    Sä emäntämme armias!
    Oi ota vastaan seppele,
    Jonk' päähääsi nyt laskemme,
    Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut. Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette luotettavaa miestä — nimeni on Sakarias Bräsig — lähettäkää silloin sana minulle — minä asun pienen taipaleen päässä tästä — Haunerwiemissä — ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö liian pimeä".

Tämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset puhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele, kuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan semmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig asetti hänelle esikuvan — olkoonpa vaan se hänen oma isänsä, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa — se ei häntä miellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti kaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan kuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori pois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja kun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen, eheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini ja veti hänen istumaan pöytään viereensä.

Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen, joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta, joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi, sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa? Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet — koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa yhdellä kannikalla — ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu", purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, — ja kun tämän valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja syötämme niillä sikoja", — tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden — "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn; mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä, ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia, nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa, ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä, sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina. Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä — hän ei tietänyt miksikä — Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä, ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä, joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia ja läheisiä kyliä, niin — miks'ei — koko mailmaa. Mutta, niinkuin jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää; tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin, minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin, siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".

"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.

"Kelpo hevonen!"

"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla hurraahuutoa".

Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti "hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.

Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän raamattuna".

Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin, menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti — kukaan ei ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia — mitä pääntauti oli, sen oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia — sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä oli pahka kintuissa — ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut, onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.

"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin — 'armollinen rouva, mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel Sadenwater ei ole heti saapuvilla — tempaisen minä auki vaunuin oven ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään — yks — kaks — kuin nuoli ilmassa — puolen tunnin kuluttua olen taas takasin — kaksi penikulmaa puolessa tunnissa — 'armollinen rouva, tässä ovat kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz, semmoinen kohteliaisuus — tuhat tulimmaista, sitä penteleen aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois, sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä. Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni Hawermannin luo.

Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo, tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"

"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin saamme nähdä".

Ja kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan nimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: "Ei, Kaarlo, onhan meillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea".

Strull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän sunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä teki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: "Kemia maanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa —"

"Seis!" huudahti Bräsig, "niin ei se sana ole, se on fysionomia".

"Ei suinkaan", väitti Strull, "tässä äännetään sitä fy-si-o-logia".

"Olkoon menneeksi, Strull", sanoi Bräsig, "noiden vierasten sanain kanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen toisella. Eteenpäin vaan!"

"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori kemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin suuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen Pyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa — ja nyt tulee taas joku latinalainen sana, jota en taida lukea — Lontoossa kuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa —"

"Seisahda!" huudahti Bräsig. "Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se mies onkaan!"

"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen sen verta".

"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!"

"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan kustantama 1843. Sitte tulee esipuhe".

"Sen jätämme myöskin lukematta", sanoi Bräsig, "ja alotamme alusta".

"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: Aineisto, viiva alla".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "eteenpäin vaan!"

"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja kaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste."

"Minkä vietävän kehkiämistä?" kysyi Bräsig.

"Kaikkein organismein," sanoi koulumestari.

"Jopa nyt jotakin," huudahti Bräsig, "olen minä kyllä ulkomaalaisia sanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut urkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä ne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla. Eteenpäin vaan!"

"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä aineista, joita sanotaan ravintoaineiksi; niitä organismi käyttää kehitäksensä ja uudistuaksensa. — Piste".

"Siinä se mies on oikeassa", sanoi Bräsig; "ravintoaineita tarvitsee elävä olento ja" — hän otti kirjan Strullin kädestä — "niitä organismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla tarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille, mestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä oppineemmalta".

Siihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes koulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat vanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken — sillä Bräsig jäi yöksi Pümpelhageniin — kunnes Hawermann huokasi raskaasti ja lausui: "Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika tulossa".

"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies; kah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä omituisesta maanviijelyksestänsä!"

"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä totena".

"Hän piti sitä totena?"

"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista uudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin tapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä kumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen tietoja".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita näyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta asti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja joka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa jokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä piukottaneet. — Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet, ja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä" — hän osotti kirjaa — "siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en häntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa maanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä olla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii paljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan jotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt, koska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut Rahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään".

"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole tehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti".

"Minua myöskin, Bräsig".

"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä omasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa, sillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden molempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä, Kaarlo".

"Hyvää yötä, Bräsig".

Luku 16.

Fritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja mitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti tulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka Hawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan yhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.

Seuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin kartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt päällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat polvihousut, armollisen rouvan mieliksi — sanoi hän — että hänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen silmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti kartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin kompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin herraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi ja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti hän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel hopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen kaulassaan sen uimukset.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, "minä olen päättänyt pitää tänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello yhdeksältä kartanolle".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin ruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.

"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei ole kiirettä".

"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista".

"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa".

Fritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin ja kysyi: "Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla saapuville?"

"En, ainoastaan miesten. Mutta — malttakaapa — te voitte käskeä myöskin naiset tulemaan".

"Ymmärrän", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä miehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän ottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo lähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli juhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä heti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.

Hawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli sitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt käveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä kohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn pellon savikokkareet sallivat.

"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää kello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää heille puheen".

"Mitä hän aikoo?" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.

"Pitää puhetta", kuului vastaus, "toiset päivätyöläiset ovat jo kutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin hänelle vielä ajoissa niistä".

"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin", aikoi Hawermann sanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: "No ilmottakaa sitte miehille asianne".

"Ja teidän pitää myös tulla".

"Hyvä", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli kiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois työstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään haitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut käskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta Triddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut toki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti, niin ei sekään vielä mitään ollut; puhe itse se oli, joka häntä huolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän kehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät työnsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja joivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin mikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta, muistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos niistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä suhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään velvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille ilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä. Mutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he tarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä hän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä heitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla, joita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan, joita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan tyytymättömäksi.

Semmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä kamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo täydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: "Meidän täytyy vielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle".

"Se ei ole kauvan kestävä", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: "Gürlitzistä", sanoi hän.

Aksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius Slusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa Pümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta Pomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin jo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita keskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen tärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa, sillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos ja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta kun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että nuori rouva sen havaitsi: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Aksel. "Minä ajattelen vaan, että puheestani päivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai paras, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa".

"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas —".

"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo ennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja — niin pian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin".

Hawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän autti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa seurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt, kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. Hyvä tahto on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata, sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä, vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai ajatellut, että tämä yksi oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta toista.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla. Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua, että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin. Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen — se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää, vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn, minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä: "Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat, tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni: "Hyvää huomenta, isä! — Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori, kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. Minulle ovat ne ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on, joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi, minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon. — Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista kauppajuutalaista ja…"

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on — hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä, "kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen, joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan, hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla heikko ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä, niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle, kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.

Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo, että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän hämmennykseen.

Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut, ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven, istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig; teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään, sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin olla rauhassa, tällä kertaa olette te syyllinen. Te lupasitte pitää silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä hänen…! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut! Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa, että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän, hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin; ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb, joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä nyt sanoi Rudolf, että Gottlieb ei enää seisonut kristillisellä pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta, maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan, sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi; mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?" kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö, Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä, aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni, mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on minun saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa, oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä — vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi
Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. — Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa, he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan, "minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva
Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar samassa talossa… sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. — Tulkaa ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä, joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan — sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria — oletteko te havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa, sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta' ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. — Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät, s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. — "Hyvä!" lausui hän, "mitä tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin, istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa, he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen, kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita, nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä; ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla. Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis, viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut, ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! — semmoista itsekästä ylpeyttä toinen toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin; minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "hänen vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No — Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli, ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta — mutta tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi, vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina, nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig, joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä: "Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden tuskia? — Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä, papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden, jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien. Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty, olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin, vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin. — Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne sileiksi, kun vieraita tulee — ymmärtämättömät äidit käyttävät tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin. Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä, minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa, josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee, oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka, niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy
Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään, hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas päivä taas paisti heidän päällensä.

Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian, siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa kirsikkapuussa.

Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja, jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa
Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon "julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä, arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum, köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas: "Ole vaiti, Jokkum, — pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin, minä yletyn juuri", — ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän, vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah, mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa, minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. — Hänen hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt, sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava, oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan, tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat, mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole kuin hengellisiä ajatuksia, mutta jälkeen tutkinnon tulevat myös maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut, kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi. Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi, "se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista, vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia, jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!" ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

    Kala pieni järvessä
    Uipi toisen jäljessä;
    Kala pienoinen
    Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta, huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".

"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".

"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa huolta".

"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös! tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle Bräsigille aika kepposen".

"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku, joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin hän on saanut!"

"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon sinulle jotakin syödäkses".

"Ei, ei! Anna sen olla".

"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"

"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"

Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.

"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla, löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut, "nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen pesänsä".

Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut, viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä, sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa, ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte! Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".

Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.

Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.

"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti suuttunut".

"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".

"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä tehnyt pilkkaa pyhimmästä".

"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole! vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".

"Mutta, Rudolf, kirkossa!"

"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas kätensä hänen uumillensa.

"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa saisi kirkkoherraan paikkaa".

"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".

"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"

"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin minä kävin saarnastuolissa".

"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.

"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen naarman poskessani".

"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"

"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, maamieheksi rupeen minä!"

"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.

"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi, kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa minua siksi tulemaan".

"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig puussa.

"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.

"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"

Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin pitävän hänestä.

"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun turpani!"

Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla päivällistä syötyänsä.

"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä kauemmin luitani vaivaisin?"

Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin asioissa.

Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina, jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa, Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".

"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta täällä kuulteliaksi".

"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin erehdytte suuresti".

Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla — joka kyllä oli mahdollista — oli puuhun joutunut, niin olisi hänen häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun asti.

"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt? Ähkynyt olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".

Se oli hänen asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään, eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. — No, älä ole milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".

"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me pidämme toinen toisistamme niin paljon".

"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän se taas haihtuu".

"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo saada Miina omakseni, ja" — lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän — "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".

"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti: "Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius, Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori herra von Rambow".

"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi Rudolfkin".

"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"

"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen kostoksi".

"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää, arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".

"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja senkin te olette kuulleet?"

"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne, munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin ja saarnoja pitää?"

"En, en ikinä enää".

"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta antamaan apetta?"

"Mihin aikaan hyvänsä".

"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla — nuoralla ei ole mikään konsti".

"Tahdon", vastasi Rudolf.

"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden perästä ajaminen?"

"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.

"Lupaatteko — Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä mieleni — lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt, "ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"

"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja kääntyi närkästyneenä poispäin.

"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna uhkauksensa toimeen.

"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan, ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. — Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. — Ja teitä munsööri Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee, että pääsette pappiudestanne. — Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle, vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella, että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.

Luku 19.

Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti, mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla; sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.

Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita kuin mahdollista.

"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.

"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo muutenkin kautta kaiken ruumiin".

Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja ripusti sen sauvansa nokkaan.

Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa, sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää, kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä, Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.

"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä rehtorinkin tullessaan!"

"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.

Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa, jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa, ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja istu".

Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen, sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".

"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.

"Keino nikotusta vastaan. — Kas niin — Katselkaa nyt yhä veitsen terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi, — yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä likemmäksi — aina silmiin asti".

"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä silmät päästäni".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".

Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia vastaan.

"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! Täällä pojastani, raatihuoneessa kaupungin sonnista, kotona vaimostani tuon tyhmän saarnajutun tähden, kauppapuodissa apulaisestani, joka myy luodin mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä maantiellä rehtorin pitkistä koivista".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin kuppi".

"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa; me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian vielä pahemmaksi".

"Kyllä minä hänen…" huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.

Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää. Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma millään muotoa saisi häntä kuluttaa.

"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös, mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä tavottaaksensa.

"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti "isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa sanoi vaan "isä" ja "äiti".

"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".

"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".

Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä: "Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun tyttösteni laita on?"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä alulla".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"

"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin hyvää taloutta pitäneet".

Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän
Gottliebiä?"

Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet hänen omiin tarkotuksiinsa.

"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan, ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".

"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"

"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä, ja ukko — Jumala meitä armahtakoon! — hän valmistelee puhetta, ja pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein pisimmät ovat hänen puheensa".

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään — minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi —, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. — Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" — Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana — "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin — minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee — no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua — elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. — Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, — "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa…"

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä:
"Sanoitko Miina, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan Liina", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä — Jokkum tosin istui taas —; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys, on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb, olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi hyvästi, mutta…"

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi. Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset? Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään, Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä, hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa, hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä, kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen, sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin, se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea, tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään, ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa, jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi suoritettava. — Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni. — Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian — kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.

Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia. Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta…"

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui
Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että…"

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä, vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole, sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan — nimittäin Gottlieb saa sen, ja me — me emme ole mitään oppineet, meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen saarnan kanssa — ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin minua — niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi, minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz, kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä! Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi, maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä? Nouse ylös, Jokkum! — Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi — asetu tähän minun viereeni, Jokkum! — kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä kilttiä poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän tahdo papiksi tulla, niin on se hänen asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä, jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan, "antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa sinua oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin. Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana; kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee hiljakseen — ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. — Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa, minä tahdon sanoa hänelle…"

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö…"

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa; "sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni, vaikka maksaisi se oman sydänvereni. — Ja tässä on minun velkani!" huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen tuomio tulossa! — "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle rinnallensa. — "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut, silloin saatte kiittää häntä siitä — tätä tässä!" ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa, joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" — "Mitä?" huudahti Jokkum, "Miina, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler.
"Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla, ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä milloinkaan sanaa hiiskahtaa. — Kurz älysi asian kaikkein ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä! Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa, kuka sitä voi estää? — Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina: kannedaatti ja opettajatar…"

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on nuorempi. — Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler, erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, — kääntäjälle on teidän kumminkin antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta kaksintaistelian kanssa — näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille — se perhanan lurjus! — näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee, vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. — Ja näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja kun minä kerran silmäni ummistan — no, siihen on kai vielä aikoja kuluva — mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan vaihtaisi heidän kanssansa.

Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte", ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä, niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa; mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja imee siitä mettä.

Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen, kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu, myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten, uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä, ystävällisiä sanoja.

Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin, Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".

Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum oli kadonnut seurasta. — Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.

"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!" ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat Jokkumin kasvot.

Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun, oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina kaikista".

Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä, sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai halua laskemaan pilojansa.

"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte kääntää minua! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän — Liinan avulla käännän minä teidän".

Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa. — Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri! Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa, ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä, että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä, ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. — Eikö niin, kiltti ristilapseni?"

Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin, morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti, ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan, vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi, että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin, tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" — "Tunnen", vastasi Bräsig, "mitä sitte?" — Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne kyllä, olivathan ne Jokkumin.

"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on: teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa; ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat, niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" — hän kohotti sokeripihdit ilmaan — "ja Eeva" — hän piti teelusikkaa näkyvillä — "kuuluivat yhteen, sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" — hän piti niitä molempia korkealla — "ja Jumala itse pani heidät yhteen paratiisin pöytälaatikkoon. — Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin, pöytälaatikon — jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani — ja kutsui uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" — nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin, että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi teelusikkaa perästä päin — "ja menivät…" —

"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna puhumaan.

Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä toki Triddelfitzillekin lasi".

Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.

"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten tiedä niistä on kysymys".

"Me puhuimme siis…" alotti rehtori.

"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena, "ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. — Teidän on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. — Kuinka voi Hawermann?"

"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi, ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. — Rehtori seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.

"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.

Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske, sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat, milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.

Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.

"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.

"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".

"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"

"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.

"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.

"Puheen", sanoi Triddelfitz.

"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.

"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi mitään puhetta pitää?"

Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi: "Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"

Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?" kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".

"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina paikallansa. Cicero…"

"Mikä oli Cicero?"

"Muinaisajan suurin puhuja".

"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli; oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"

"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".

"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut — minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä, yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.

Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin, että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö, hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui, sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin tamman.

Luku 20.

Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä nuori rouva Pomukkelskopin luona. — Pomukkelskopin aatelisista hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".

Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa, jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää, oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.

Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään! Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa, olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.

Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen, joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.

Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä päivänä saavat koiran penikatkin silmät.

Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? — Roisto, mitä sinä siinä virut tielläni? — Mitä sinä täällä lurjustelet? Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä vauhdilla ovea vastaan.

Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"…

"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".

"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä, mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen saa".

"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa sitte alotitte?"

"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on valmis".

"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on keksiä voinut".

"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta tehdä jotakin, kummi; tehdä jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä, muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten joukkoon kuuluu hän", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata itseäni".

"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin, että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata, mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin perunani mullittamatta".

"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen, tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta tuon toisen kanssa! — — Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä korvansa taustaa".

"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun kynsistäni".

"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä, "mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".

"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".

Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi, erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.

Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti yhteen.

"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla vieraisilla".

"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"

"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".

"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".

"Tietysti, hänen luonansa myöskin — myöhempään".

"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies Nüssler".

"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi; arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".

"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti, "minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan olevan kelpo ihminen".

"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy laatuun".

"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"

"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen yhtä hyvin kuin minä…"

"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".

"Rakas lapsi…"

"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa vieraisilla?"

"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.

"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä", sanoi Frida myöskin vakaasti.

"Frida!" rukoili Aksel.

"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen sinne".

Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä, jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet häntä nöyristämästä niskaansa.

Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa, alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua löytää.

Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin — Aksel oli tässä kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin ajoi vaunuilla — ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.

Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa. Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa. Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean, Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli" j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa oli päättänyt mennä.

"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".

"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta tilaisuutta, tuhlata rahoja?"

"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin mukaani…"

"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä renkejä?"

"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan, voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".

"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana — sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan kursia — "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi asiaksensa.

"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni tekee, niin tiedän minä paremman keinon — jokainen katsokoon itse eteensä — ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen yksin kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta, minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa, toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.

"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.

"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! — Sano minulle, kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos minä äänestän aatelisten kanssa…"

"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi aatelisherroilta".

"Kanaseni…" sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika, tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".

"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tulee minun luokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. — "Malla, pois kahviastiat! Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"

"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla hälle hyvä kyllä".

"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän, sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".

"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".

Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan jäykkänä kuin kanto.

Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja, sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden, kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa. Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos ovesta — sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta täytyy toti jollakin tavalla palkita —, seurasi häntä koko parvi, sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa minulle! — Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen, minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" — hän katsahti ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä — "on varsin yksinkertainen, niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia, me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta", lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon, "jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka hänen täytyy toimittaa — täytyy, sanon minä, kun hän sen kerran on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus poisjäävä".

Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle, "Filip, kumarra! — Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"

"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.

"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" — kääntyi hän taas Akselin puoleen — "on Natin toimena ko'ota vanhoja rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia, pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".

Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään, tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä, ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen myssy.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"

"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.

Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja valtiotiede".

Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat, joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin, kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä vuonna oli valtiopäiville menevä.

"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin — ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille, että minä olen mies!"

Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.

"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp, "arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako? Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole olemassa".

"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"

"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat sen kanssa likempään tuttavuuteen".

"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.

"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä — näettehän, herra von Rambow, minä olen vanha, yksinkertainen mies — mutta Hawermannin tunnen minä vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti, mutta… se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua miellyttää".

"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.

"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne, sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".

"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.

"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.

"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia tarkotetaan".

"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin arvelevasta pitkin nenäänsä.

"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset.
Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän
sisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi
Hawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".

"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanha
Bräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".

"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.

"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja päälliseksi on hän vielä…"

"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra von
Rambow, se mies on — demokraatti, täydellinen demokraatti!"

"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".

Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka oli siihen syypää? — Hawermann. — Tämä keskustelu oli valuttanut kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.

"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä ihmiset sanovat".

"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä, poissa mielestä?"

"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".

"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.

"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".

"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan, noutamaan vaimoani. — Hyvästi!"

"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin, miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle rouvalle? — Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".

"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies taas on vetänyt sinua nenästä".

"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.

"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia", ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!" ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista, köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän, isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". — Ja vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen! Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa — sen hampsun! — kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? — Sinun murhapolttajasi, vanha Bräsig!"

Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän, kuin päivällispöydässä taanoin.

Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki, kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. — Ja kun Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.

Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä, ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista; pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa, ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia tekstin alla Cornelius Nepoksessa. Ja kaikki tämä soveltui niin kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui, kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt saat sinä tanssia vuorosi!"

Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä lämmintä ystävällisyyttä.

He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä, ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen, ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.

"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan hyvänlaitaisen miehen mieltä?"

"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin turmiontuottaja ja parittelia".

"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen kanssansa?"

"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"

Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? Näitä molempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja rehellisyyttä?"

"Ystävyyttä? — Miks'ei? — Olenhan minä isäntä kartanossa. — Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa rehellisyydestä".

"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! — Minä olen sinun vaimosi".

"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti, "minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin, tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"

Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia, vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet ollut huonossa seurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen: "Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"

Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön ansaan, tietää koko seutu".

"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".

"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun pehtorini tyttären?"

"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta valinnut".

"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet, jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? — En, en milloinkaan minä sitä suvaitse".

"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta? Kuinka voit sinä — ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan tytön viattomuutta — kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten saastaisten vehkeiden esineeksi?"

"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä hänen onnelliseksi".

"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään onnelliseksi tehdä".

"Enhän minä puhukaan minun käsitteistäni onnesta", sanoi Aksel, johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset pitävät sitä onnena".

"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja — joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.

Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa — ulkonaisesti kumminkin —, sillä itse kiistan aineesta oli kummallakin oma ajatuksensa.

Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla renkipojan kiukkuun.

"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse, piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa, tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.

"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille, että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun pellollani seisoa tuommoinen susi".

"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi siihen hampaansijan".

"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".

"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"

"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna lähetin minä hänet matkaan — sillä sitä en voinut enää kärsiä — hän tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"

"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"

"Niin, sehän se pitää olla!"

"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".

"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.

"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren herrasi kanssa yksiin tuumiin…"

"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".

"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"

Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot? Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.

"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen, jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".

"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista! Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.

Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.

"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.

"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.

"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi hän taas hurraamaan.

"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas "hurraa! — Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".

"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se on kumminkin totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".

Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin näyttää voi.

"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".

"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei katsota ystävyyteen".

"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta varokaa, ettette osta vikuria".

"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen! Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen — Hektorin astuma — ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja myytyäni noin kolme neljä varsaa…"

"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No, senhän me tunnemme jo ennestään. — Ratsastakaa nyt vaan rauhassa kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö — Kaarlo, sinä muistat kai? Gellertin saduista".

Ja Fritz ratsasti tiehensä.

"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.

"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".

"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".

"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".

Luku 21.

Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin, Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä. Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein onnelliseksi.

Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.

Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin ja Slusuhrin kirjeet — itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla, sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä. Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä, mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen täytyy itsekin jotakin osata — ei tietää yksistään, sillä hän tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen — mutta "osata! Kummiseni, osata!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli oikeassa: onnettomin ihminen on se, joka tahtoo, vaan ei osaa.

Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset, hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän — ja se on mitä pahin seikka nerokkaan naisen silmissä — että Aksel teki itsensä naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.

Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen, hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan — noiden kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.

Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten hevosten suusta, ja — vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa — hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini, istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella, sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.

Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä, että hänen rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.

"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. — Ja mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä, "mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".

"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.

"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi, sillä minä en tahdo mitään harmia saada".

Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. — Tässä voisi nyt joku tehdä muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan, lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus virkosi uuteen eloon.

Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan — nimittäin semmoisia, jotka eivät rikki menneet — paukutti ovia ja sanoi suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla panivat hänelle vastarintaa — vaikka vaan salassa —, sillä he olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä. Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo eilen ja odottaa minua".

"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko, odottaa kai minua?"

"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"

"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos ovesta.

"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisi
Pomukkelskopp hänen perästänsä.

"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän…" huudahti Salla ja juoksi ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan. ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä: "Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".

Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko, se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä, antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistaja
Pomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä.
Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä
kysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"

"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä? Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne olette kai jo suorittaneet?"

"En", sanoi Pomukkelskopp.

"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja maakuntaneuvoksen luona visitillä. — Hyvää iltaa Langfeldt, mihin sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos ovesta.

"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen pian taas takasin".

"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä ole suorittaneet?"

"En", sanoi kartanonomistaja.

"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"

Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat. — Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".

Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija, missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"

Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna, sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa, ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.

Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä; mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa, hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.

Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun perässäni?"

"Mi — minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä visiteillä kuin tekin!"

"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.

Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten. Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni juoksette?"

Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut, että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa, rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"

Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen. No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain tietää, kuka te olette".

"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan, "sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.

Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle — asia rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta —, hän kääntyi Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki, mitä asiaa teillä täällä on?"

"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.

"Kenenkä luona täällä?"

"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.

"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.

"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli veitikka näkyviin hänen silmistänsä.

"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi, ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina, kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!", tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen valtaan.

Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet, istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi häntä sääli ollut.

"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"

"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"

"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"

"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".

"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"

"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".

"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"

"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan puijia.

Luku 22.

Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla Venus, Phönix ja Ponys. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi kylän lammikkoon.

Mutta — niinkuin jo olen sanonut — uusi vuosi 1844 oli tullut ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä, saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti mailmaa.

Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi hän aina, missä Fritz oli tavattavana.

Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"

"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".

"No, mikä häntä vaivaa?"

"Hänen vanha tammansa on varsan saava".

"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".

"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"

"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa, onko se oikeata leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä, sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös, Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin on se oikeata sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää lajia, ja se on minulla".

"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"

"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä poisheittää. Mutta — mitäpä piti minun taas kysyä — oletko tänään ollut pappilassa?"

"Olen".

"No, mitenkä on siellä laita?"

"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan tointui taas".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä hyvältä; mutta — ikää onkin hänellä jo".

"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.

"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"

"Kiitoksia, Sakari — Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".

"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".

Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi: "Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan, "kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha ystävä? — Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".

"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa "päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te voitte, arvoisa herra?"

"No jotenkuten", sanoi Bräsig.

"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".

"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole, minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".

"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä, jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".

"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille, "minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".

"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.

    "Vinum, isä,
    Ja coena, äiti,
    Ja Venus, kuoma,
    Ne leinin tuovat".

"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia ette ole mies saamaan mistäkään".

"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha sananparsi".

"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on minulla ja minun kirotulla leinilläni Venuksen kanssa tekemistä?"

"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli ennen muinoin rakkauden jumalatar".

"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".

"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä…"

"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän siemenenne juuri näytäkkään".

"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa…"

"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"

"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä…"

"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista, kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"

"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".

"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta, joilla hän aina kävi ajelemassa".

Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa: "Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".

"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.

"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa ystävyydessä pelaamaan bostonia".

"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.

"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"

Ja Fritz tuli täyttä juoksua.

"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".

Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt, sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa; mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.

"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".

"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.

No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut, sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo nimittäin…"

"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä, "jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin tarinoitsemme".

"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.

"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro; hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina ja nelisilmäisinä.

Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.

"Minä passaan", sanoi, rehtori.

"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa, että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos hänellä jotakin oli.

"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.

"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.

"Ken menee mukaan?"

"Pas!" sanoi Hawermann.

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "yksi tikki — toinen tikki— no, kylläpä kolmaskin tulee — minä menen mukiin".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa puolestansa".

"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä pukki parran sai".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".

"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".

"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun päälle.

"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.

"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla, laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!"

"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.

"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin päälle.

"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille yhdeksänsilmäisen.

"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.

"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole.
Mitäpä hänellä viimein onkaan?"

"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!" ja patarouva seurasi perästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".

"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.

"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"

"Neljä", sanoi Hawermann.

"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".

"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin. — Maltappa, Kaarlo, yhden tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä saat yhden niin on meillä tarpeeksi".

"Minä saan osani", sanoi Kurz.

"Ja minä myös", sanoi rehtori.

Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No niin, minulla on tarpeeksi".

Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi sitä ymmärtää".

"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".

"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".

"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas yksistään".

"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".

"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"

"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne, kun minä kerran boston olen sanonut?"

"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".

Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".

Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa pikkusen ulos!"

"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:

"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat myös kaikki tiehensä".

"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko tuli vallallansa?"

"Ei", änkytti Fritz, "minä… minulle… minulle on jotakin tapahtunut".

"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.

"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.

"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma, että niin on käynyt".

"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta… mutta… se on niin kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".

"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.

"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen…
Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".

"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään katsomaan".

Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa talliin.

"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän osotti kyynärpäistä alaspäin.

Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin, sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa, pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".

"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti: "minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä puhdasrotuinen varsa on muuli".

"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".

"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään puhdasrotuinen sikiö".

"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu, paatunut lurjus".

Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon — seisattamisesta ei puhettakaan! — aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se oli corpus delictus, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! — Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle — Kurz istui kuin tulisilla hiilillä — "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se…"

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä, kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut, päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte, näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui sisään Kristian Däselin kanssa.

"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on yhdentekevä".

"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.

"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon — niin — tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen eläinraukan olla tallissa".

"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.

"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta tämä ei voi olla yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian tuoda apinoita ja karhujakin talliin".

"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin varsoja…"

"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.

"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"

"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".

"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun tammalleni".

Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään! Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".

Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".

"Niin, siinä hän on todellakin!"

"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"

"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"

Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin muuli!"

"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".

"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"

"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".

Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.

Luku 23.

Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta. Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel ja Kananen pappilanmaata.

Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän oli itse ollut Pümpelhagenissa, hän oli itse isäntänä hoitanut asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.

Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä, ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle, ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa, pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.

Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot, joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä, sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.

Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen, ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen? No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.

Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.

Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen, mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä, ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja kultaisia toiveita.

Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen; mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.

Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan "kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä hei-ralla-ralla-raa!

Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, hän? Ihan kuin minä itse: mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse! — Ja kirjat? — Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"

Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä, niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan kultaiselta.

Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä, mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä, se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle: "Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti, jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt olet sinä kumminkin!"

Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle — kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin niin selittänyt — ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli rakasta ja kaunista.

Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja, mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. — Kaikki, mikä saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta kiitollisuuttansa siitä. — Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari, jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies, jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin pappilaan.

Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä. — Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen, hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. — Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin kulmaa vastaan ja oli nukkunut.

Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.

Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.

Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen, Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt, nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. — Ja alhaalla asuntuvassa seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa, antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea ne kaikki elatusäitinsä syliin. — Niin, verekset haudat ovat kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa usein näillä penkereillä.

Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan, ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.

"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".

"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".

"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse hoitaa maanviljelystänsä?"

"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa maanviljelyksestä huolta pitämään".

"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz valitsevat myös".

"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni ääntävät yhdessä…"

"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa. Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä kuin takkiainen".

"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois kylästä; — täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan sitä!"

"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".

Ja niin puhein läksi hän.

"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni, ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".

Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää, laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen onnettomuudesta.

Luku 24.

Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit. 2000 taaleria tippusen tiessänsä! — Ken on auttava? Vanha ystävä Pomukkelskopp ja pappilan pelto.

Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen, kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä, kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin, suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta: "hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"

Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" — tässä ei voinut hän pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa — "kaikille, joista hän oli pitänyt, teille myöskin".

Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.

Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella — muutamat sanoivat liian suurella varovaisuudella — mutta se ei haittanut! Tässä asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen, että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä. Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi vastedes iloa olla".

Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin, nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta, rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi, nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti. — Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla. — Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa, ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty, ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa, ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.

Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä, ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan, joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.

Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia, oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".

"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen, "älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet minuun liian syvän vaikutuksen".

"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on, niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa; ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti, niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.

"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa, se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".

Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".

Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi: "Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"

"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää porsaan paistia nähdä saanut".

Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut — jos sitä ylimalkaan voi rikokseksi sanoa.

Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta juoksi ulos ovesta.

Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan, heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".

"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa.
"Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"

"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos akkunasta.

"Regel? — Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn, "sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000 taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin tulemaan".

"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.

Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.

"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi kalmankalpeana pihalla.

Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta — ja nyt olivat ne tippusen tiessänsä.

"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan miehen niskaan.

"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"

"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".

"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän haastettu oikeuteen.)

"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin, ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä sittenkin ajoissa Rostockiin".

"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan tänne?" — ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian, valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä, Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan, jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen kanssa pois ja sulki hänen kamariin.

Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin. Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa, jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi — hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa, esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä. Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria. Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta. Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.

Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan, Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.

Luku 25.

Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes Fridakaan voi häntä pidättää.

Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista, josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.

Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle — hän oli ylimalkaan käyttänyt hyvin puheliaalta — että hänen oli matkaaminen yön läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla, koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko mies tavallisesti viinaan menevä.

"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa luottaminen pehtoriini".

Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon väkeä moittia.

"Saattaa niin olla!" sanoi pormestari… "mutta, varsin oikeassa ei sen miehen laita ollut; kerta on ensimäinen kerta — hän oli varmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa hänen vaimonsa tänne".

Vaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa, kun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen maatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja, talouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi — työväen vaimot vanhenevat väleen maalla — pait sitä oli hänellä surua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin tuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi: "Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi".

"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun mieheni tehnyt?"

"Sanokaa", kysyi pormestari, "eikö teidän miehenne juo toisinaan enemmän viinaa, kuin hän sietää?"

"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä olekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka kartanosta annetaan".

"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?" kysyi pormestari uudestaan.

"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen aikaan matkaan. Niin, ei… mutta malttakaapa, malttakaapa! — Niin, nähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen illalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä".

"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?" kysyi pormestari.

"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä hautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen tyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri! kuinka kovasti hän sitä suri!"

"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?"

"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?"

Se pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.

"No niin!" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää pormestarille, "viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan löytäisimme rahatkin".

"Herra notarius, kirjottakaa", lausui pormestari levollisesti ja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan: "Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta, ja antaa seuraavat ilmotukset".

"Herra pormestari", huudahti nyt Aksel, "minä en ymmärrä, mitä tällä viinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!"

"Juuri sitä", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, "tahtoisin minä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin — kätkenyt, ja josko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista saattoi tehdä", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja sanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: "Herra von Rambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä edeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun tuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin syytetyn etua".

Regel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka tänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen olennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta kuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi jo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että. hän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte sukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta aamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän lujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä rahat.

Sillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan, lensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo — sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin yksityisissä keräjätutkinnoissa — ja tarttui hänen käsivarteensa ja huudahti: "Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti onnettomiksi?"

"Mari! Mari!" huusi mies, "minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat puhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?"

"Jokkum!" huudahti vaimo, "sano herroille totuus!"

Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa: "Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"

Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum, sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.

Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta, miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut", oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut ja ottanut ei hän ollut mitään, mutta valhetellut oli hän jo ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee hän uudestaan jotakin puolustukseksensa. Hänen laitansa oli ihan toinen kuin päivätyöläisen, hän oli vaan valhetellut vähän rouvansa hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta päivätyöläinen oli valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.

Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.

Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset puhuivat herra notariuksesta.

Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.

Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä; todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.

"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi Aksel
Hawermannille, joka taas oli tullut sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot…"

"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".

"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin voipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella".

"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä, uskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin huostaan".

Hawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui "Tapahtukoon tahtonne", ja meni ulos ovesta.

Kello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut pöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen tähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli myös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä, vaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan huvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi teeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: "Eikö niin? Hän ei ole niitä varastanut?"

"Niin, armollinen rouva", lausui pormestari levollisesti, mutta vakavasti, "päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on häneltä varastettu, tai hän on ne hukannut".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida sydämensä pohjasta, "ettei mies ole mikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa, olisi minulle ollut kauhistus".

"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se on ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he varastavat jok'ainoa", vastasi Aksel.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut illallisatrialle, "meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen ollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla ei ole yhtään varkautta tapahtunut".

"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään — nytpä nähdään, mistä he käyvät! — Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin 2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte minulle juuri tämän miehen?"

Hawermann katsahti häneen pitkäkseen: "Niinkuin näyttää", sanoi hän, "tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku erehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta kyllä", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat suuttumuksesta, "että minä olen tämän miehen teille lähettänyt; mutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä kuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen kertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi todistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla asioilla".

Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä, kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista, järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja Pomukkelskopin vehkeille.

Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.

Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa, toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän kyllä tiesi parhaan keinon. — Akselissa oli kaikki puolinaista; hän ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000 taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä — että hän jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat, sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa oli tekemistä. — Taavetista ei hän mitään lausunut —, ei voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita — uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut — ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä Hawermanniin tuli — tässä hän nyt ensi kerran innostui — pehtorinsa kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä hänelle sopinut.

Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.

Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa; he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat rautakanget.

"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano totuus".

"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.

"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"

"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä, nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.

"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".

Ei, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle oli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja pehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut — hänelle ei voinut hän sitä sanoa.

"Jokkum, mitä sinä aiot?"

"Minä tahdon lähteä pois".

"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?"

"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti".

"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi".

"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä hengen itsestäni".

Täälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla ylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla ilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin kuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja myöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.

Seuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti ja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi toimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa kotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän raivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää tästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli suljettava kellariin.

Aamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko varmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans tervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä ystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo kertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa veltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen lurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa olivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän itse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt. "Se tahtoo sanoa", lisäsi hän, "hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt, hän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen ei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä piili joku viekkaampi takana. Ja sentähden", sanoi hän, "neuvon minä teitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet avullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät hänen puoltansa".

Akselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja jokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen, versoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa, Pomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi ihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa yksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt Regelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi selvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän, asiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän voi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin tahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin? Kenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella, kenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin karkaamaan auttaa?

Nämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet tyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja vahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee sitä varten heikot ja tomppelit.

"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?" kysyi
Pomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.

"Sehän on Regelin vaimo", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.

"Niin". huudahti Aksel pikaisesti… "mitä on hänellä vaimon kanssa tekemistä? Sen tahtoisin minä tietää".

"Sepä on hyvin kummallista", virkkoi Pomukkelskopp.

Kartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti silminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin antoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He tulivat sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "vaimo on minulle juuri tunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan".

"Niin, herra", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, "minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en voinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä", ja nyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa esiliinaansa.

"Soma juttu!" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli niin hyväluontoinen, "soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein varsinainen salaliitto!" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille istumaan ja kysyi: "Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat ovat joutuneet?"

"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole niitä".

"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"

Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".

"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin, ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin kalliiksi asiaksi.

Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut, sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti, hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä seurassa" — hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin — "ei ole tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.

Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän voi aavistaakaan".

Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän milloinkin toivoa voi.

Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.

"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä, mikä sopii herralle, mikä palvelialle". Ja niin ratsasti hän tiehensä.

Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti: "Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi luottaa heihin keneenkään!"

"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi, veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000 taaleria…"

"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen kevytmielisyyden kautta".

"Joutavia, menneet hukkaan?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin, "matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"

"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan pormestari itse…"

"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut, niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on ihan täysi salaliitto!"

"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen", sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani täytyy se ymmärtää".

"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".

"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"

Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".

"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä. Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? Minulle", lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän, minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".

Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin — kumminkin tässä silmänräpäyksessä —, mutta suorastaan tunnustamaan, että hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta, hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon, johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.

"Niin, sinulle", sanoi Aksel, "sinulle on hän kyllä tuleva vielä joksikin muuksikin".

"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.

"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".

Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä, sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".

"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".

"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen puolustuksensa".

"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla ja suurella riemulla edes takasin.

Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.

"Tunnen — tahi en — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt: minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö, todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".

"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"

"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta milloinkaan mitään voi syntyä".

"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".

"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".

"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan yhdessä talossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".

"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä tuottaa minulle?"

"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"

"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla avioliitolla?"

Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut, sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".

"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär, Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut luoksensa".

"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"

"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan astuva minun nynnykseni yli".

Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä huoneesta oli kuullut kiistan:

"Frans, Frans, mikä teidän on?"

"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta pehtorin puolelle.

"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"

"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".

"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"

"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".

Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.

"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".

"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa? Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan 2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän seuraansa!"

Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan, mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"

Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun te menette matkoille — jonka minäkin pidän varsin oikeana — niin tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako lapseni sydäntä levottomaksi".

"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin.
Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.

"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.

"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa, ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa, kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut vierivät matkoihinsa.

Luku 26.

Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa, Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow sanovat tämän käynnin johdosta. — Gottlieb ja Jokkum matkaavat Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. — Varo nenääsi. — Liina halaa Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. — Jokkumin nenä tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.

Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa, ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta, kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli, eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi rouvasihmiseksi.

Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti, sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.

"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni! Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"

"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan tietänyt.

"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin joku toinenkin?"

Jokkum ei sanonut mitään.

"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja
Warnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan
Pümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"

"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi sille tehdä?"

"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa uudestaan.

"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on hänen kanssansa? Rudolf — no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi — se poikahan käyttää itsensä siivosti — ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan vieraita vastaan.

Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.

"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"

Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa, ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole saatu kiini".

"Ketä?" kysyi Jokkum.

"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"

"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina
Wismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa
ennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt
Itämerelle".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on tuottava veljelleni Kaarlolle!"

"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina perhanasti — ei hänen itse tähtensä — ei! vaan hänen isäntänsä tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".

"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.

"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut, on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän kaupanpäälliseksi — ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä olento koko joukkiosta".

"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta — Miina, sinä voit mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille seuraa!" — ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler: "Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb voisi sen saada!"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"

"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa asioissa aina vaan vastusta".

"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. — Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset valitsevat minun vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum; Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. — Mutta kuka on haasteleva asiasta nuoren aatelismiehen kanssa? Hawermann? Hän on tätä nykyä isäntänsä kanssa epäsovussa: — Minä? En kelpaa, sillä hän on minua loukannut. Nuori Jokkum itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu vaan sananparsiinsa. Gottlieb? — On hyvä mies, mutta pöllöpää. — Siis ken? Rudolf! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te, rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi sanoa syynsä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren herran luo?"

"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".

Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.

Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan; he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta; minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".

Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti: "Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä, jonka luona tekin teette kauppaa".

Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.

"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".

Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua minusta, te aioitte puhua Gottliebistä".

"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni, rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen — ah, armollinen rouva, mikä kelpo mies hän oli! — ja te ette saata siis kummaksua, että minä mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan, sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".

"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja teidän tyttäristänne".

"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin, niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.

Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä. Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow, saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"

Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.

"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa, niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on tultu".

"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"

"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo. joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä, ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole mitään, ei niin mitään. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille, ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja — mikä on pääasia — hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän sanansaattajanne".

"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, — "sitten ei mies olisikaan niitä varastanut!"

"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu. Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan, kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään saamaan siitä kirjallisen tiedon".

"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.

Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista sydämellä".

"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi…" sanoi Aksel kohteliaasti.

"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin kirkkoherran paikkaan".

"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".

"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan, ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin onnellinen ihminen".

Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla. Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"

"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona
Tetzlebenissä", nauroi Rudolf.

"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, — "myöskin puhdasrotuinen! Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan muu kuin teidän orpananne".

Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".

Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä — tietysti ilman niitäkään järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen, yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000 taaleriamme takasin".

"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut asiasta armollisen herran kanssa?"

"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin nähdä".

"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän kuullenne, te saatte nähdä, että hän osaa; mutta, Jumala nähköön, heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään vailla".

Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.

"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin! Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa, täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".

Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.

Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri vastaisen miehensä niihin.

"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".

Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja sanoi: "Miina, minun mekkoni!"

"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.

"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.

"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en ole sinä ilmoisna nähnyt".

"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen auta".

Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.

Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä, kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu, niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen aikaan Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.

"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".

"Mutta, isä kulta…"

"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla vierivät kartanolle?"

"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler erään toisen herran kanssa".

"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani; minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos katsomaan, mitä siellä oli.

Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja
Jokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"

Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.

Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte, on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä vastaisen appini ja anoppini toivomusta".

Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut, vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille, sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa, nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.

"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" — se oli valhe, mutta hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa, kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle — "mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet, koska minulle eräs kohta on tärkeä".

"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni…"

"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon — tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, — niin saatte minun ääneni, muuten ette".

"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von
Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni…"

"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"

Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua. Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".

"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö niin, teidän apillenne?"

Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa; Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi: "Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin tekemistä?"

"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"

"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.

Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja tarkastellen häntä syrjästä päin.

Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän ei ollut — siltä kumminkin näytti — pistänyt hänen poveensa minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää, mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva. Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista, ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi! sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä maailmassa toimeen".

Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä, ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta pitää olla kuitenkin varuillansa!"

"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun vaatimukseeni — hyvä! — en ininäkään suostu teidän anomukseenne. Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua, sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".

Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.

Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin: mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää, hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita, että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan; Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle, toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään kuljuun — vielä pari askelta ja — loiskis! — koko rämelys rojahti ojaan.

Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun, ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen. — "Ptruu, humma! — Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!" huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".

"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.

"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä hevoset pidätän".

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa, "kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret, "mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"

Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden: "Gottlieb, ovatko luusi eheät?"

"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"

"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen olen kai kokonaan menettänyt".

Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa, kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".

"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".

Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.

He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista. Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt kuului jotakin — siinä he ovat — ei, se oli vaan tuulen humina poppelipuissa — mutta nyt! — oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat likemmäksi, jo ajavat pihalle — Liina hypähti pystyyn, hän juoksi ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle sydämellensä — hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta! — Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb, mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin — hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä, hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"

"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".

"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.

"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me ajoimme nurin".

"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut, Jokkum".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!" ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"

"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".

Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa: "Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa, katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne ja huomenna koko repakko pesuun!"

Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti: "Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"

"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.

"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi; mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"

"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?" huudahti rouva Nüssler.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen, sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan, käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".

Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.

"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".

"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"

Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt, ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin on, minä olen allekirjottanut".

"Jokkum, mitä olet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.

"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".

"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan peltoa hän hapottelee — vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa, "kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään: 'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon 'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia". — Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli aprikoi koko yökauden.

Luku 27.

Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse paholainenkaan voi huonetta rakentaa. — Ulos! ulos! — Miksikä ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja, ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? — Fritz Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann häntä siitä kiittää. — Hevoshaat.

Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena, lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.

Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema, alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu, syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin, jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille iltatähti.

Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista, mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt, oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea, ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan, jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen huoneesensa.

Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen; kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi, muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman, niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".

Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän — seitsemän — viisikolmatta — viisikolmatta — Kurz — Hawermann — Kurz — Hawermann — tyhmyyksiä — tyhmyyksiä! — Tähän pitää hammasorsi — liian paljo painoa — pultti läpilyötävä — no, niin — kaikki valmisna — niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä, kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.

Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen, ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin ylimalkaan mahdollista oli.

Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon, ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi, toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti pienokaistansa Akselinsa käsiin.

Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka: hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno, että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin — "tuon tyhmän poika tolvanan" —, pastorin rouvan Gürlitzissä — "sen parittelian" —, ja rouva Nüsslerin — "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet, sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla edesvastauksellansa.

Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa, toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa, neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.

Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta, että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia, järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.

Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen, ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto, jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä aina tuonne töyräälle asti — alempana juoksee puro ja siinä hyvää juomavettä —, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän pehtorinne sitä vastaan".

"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin käsken", sanoi Aksel pikastuen.

"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään semmoisista mitään".

"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden, jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".

"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora; hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja — tämän sanoi hän vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan —, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"

"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna alotamme puron puolelta".

"Hyvä! Aina töyräälle saakka — minä annan sittemmin teille lähemmät määräykset — pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan Taavetilta heinänsiemeniä".

"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".

"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi.
Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".

"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa laskevan pilaa.

"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle, "tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan maan sen lisäksi".

Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.

"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.

Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?" sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut… minä olen pitänyt siitä erityistä kirjaa…"

"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".

"Herra von Rambow, se on mahdotonta…" "Kuulettehan, etten sitä enää vouraa".

"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki…"

"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini. "Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!" ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet, eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois mielestänsä, että hän taas oli väärässä.

Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle! Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa, jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta! Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä, joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa, joka vaan ajattelee palkkaansa.

"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle; hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä, kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!

"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.

"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa tieltä.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän hevoshakoja".

"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".

"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"

"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän herransa kanssa sydämestänsä yhtä.

"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.

"Syltäpuuta? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin; näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta, kun syltä on täysi".

"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"

"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.

"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin Hawermannin.

Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte ohraa liian taajaan".

"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"

"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan", lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.

"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"

"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.

"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa tähän suuntaan kymmenen syltää".

Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"

"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.

"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.

"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun koneeni käy oikein".

"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä pellolla! Mutta tuo laiskuus — tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'

Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa. Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään, kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä — tietysti kaikkein ensiksi oman itsensä tähden — mutta myöskin virkaveljeinsä, kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa, että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä, "siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä, ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".

Luku 28.

Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää, olla hyödyllistä askaroimista, — Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa. — Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. — Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli lammastarhan aidan. — Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.

Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.

Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta, jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli, ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden sille tasapainoksi.

Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen, epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt. Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"

Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".

"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee…"

"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".

"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän totella".

Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.

"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot sisään".

"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä, muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".

"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen ajamista järjestettäväksi?"

"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen latoon, toiset ohrahuoneukseen".

"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"

"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".

"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon likemmin ajatella".

Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt, mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä kokonaan vapauttaa.

Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut — älkää panko pahaksi —, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".

Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi — hän kiitti minua siitä, kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! — mutta te? Te olette osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä häpäistä minua?"

Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:

"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan kerran itse koettaa…"

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"Triddelfitz!"

"Herra von Rambow!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" — se oli Fritzin ääni — "meidän on ajaminen rukiinelot sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen
Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan, "sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! — onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli — vaikk'ei tyystin kaikkia — mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa — järjestys on aina pääasia —, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. — "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle, "miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti! Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo, myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa! Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa, ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä kohden: "Herra pehtori…"

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin…"

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin…" sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään, herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut, että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt…"

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On — on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään: "Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin, ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi — Jumalan kiitos! — taas jaloillansa, "minä ajoin häntä; minä luulen, että ruuna on vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus; tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. —
Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä. Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes takasin lattialla. — Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä tytärtänsä uneen. — Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa ajatuksensa uneen! — Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut; mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä erota.

Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. — Bräsig antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä tölmäyksen rintaansa.

Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää, yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. — Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. — Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja
Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta, mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi, minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista, siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti, kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään; mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja kuitenkin semmoisia toimii — hän pysyköön kaukana minun perheestäni! Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle, olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille, jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta, minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".

"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".

"Mitä? Miina — Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.

"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä, "tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"

Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".

"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on…?"

"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin; mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle kaikki sanoa".

Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan hyvin. — Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja nukkuivat.

Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi: "Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä, kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti. jossa hän huusi: "Hawermann!"

Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.

Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa, jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"

Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa minut ruokaanne?"

Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan: "Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".

Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on ilo, on toiselle suru, ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä — etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä —, ja nämä ihmiset rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä, hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia — hän olikin vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen, että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman. "Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii kolmesataa kolmekymmentä ja kolme tuhatta pirua, ottamatta ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa, Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut, esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, — sillä piru käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti tekeminen — ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen', ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa. Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. — Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista, ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi
Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä", huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan — ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!
Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut…"

"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.

"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua, vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta vihaa pitää olla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä? Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"

"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa…" ja Gottlieb olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta, kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte rauhallisesta levostanne?"

"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan ylenkatseellisesti herra Sameliksi, vaikka hänen ristimänimensä on Samuli?"

"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.

"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin kasteessa saanut tuon kristillisen nimen Samuli, ja hänen vaimonsa sai nimen Karnalia".

"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".

"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut. Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt herra Samuli Pomukkelskopp ja neitsy Karnalja Kielipalku, sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta, Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.

Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori Bräsigiä.

Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta kotia!"

Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"

Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi hän siinä oman kihlauksensa.

"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"

Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.

Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän oli herra huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto, kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen; molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä sinisen hännystakin liepeestä — Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä — ja sanoi, että herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.

Herra von Rambow? — Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku, jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan, minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow? Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".

Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla millänsäkään!

Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle antanut, mutta ei virkkanut mitään.

"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.

Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.

"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon ma?"

"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin vekselinne järjestyksessä".

"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"

"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään! Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on ne 2000 taaleria ja minulla pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole sitä".

"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma…"

"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria — eikö niin? Te olette ne saaneet — ja minä", hän polki vasenta jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen saanut pitkän nenän".

"Mutta…"

"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli yksi niistä jo maksettavissa".

"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet vourata pappilan peltoa".

Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee, hän vaan vähän nipistelee sinua.

Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen, minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von Rambow, minun täytyy nähdä jotakin, nähdä täytyy minun jotakin. Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös…"

"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä olen sen kokonaan unhottanut. — Minä pyydän teitä… minä en ole ensinkään sitä ajatellut".

"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen pitää ajatella ja…", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin — ei! — ei pidä olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa. Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on, tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".

Kurota sormenpääsi vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta koko käden, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä, niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä, hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel, tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista; että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.

Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti ja kenenkä hyväksi? Hänen itsensä hyväksi, oli Akselin sanominen, ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa, lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"

"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin puolesta".

"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel, ollaksensa ystävällinen.

"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella. Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän varustaminen häkki lukolla".

Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi: "Hyvästi!"

Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä. Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin voiminsa syöstä onnettomuuteensa… mutta maltappa! Kyllä sinä vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. — Kaarlo", huusi hän yli pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti lehmäkaupallensa.

Luku 30.

Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli, ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. — Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. — Kaikki rakkaus raukee ja katoo! Viha saa voiton.

Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan; mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän yhtä hyvin pysyä poissa. — Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa — kerran — toisen — ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". — Niin, jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt lähdetään — kaksi penikulmaa tunnissa —, ja kun olemme saapuneet Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter, minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani, ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni, ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst, perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee isoäiti. Ja nyt aikaa talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja hikoelen…" ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin jo siinä kylläksi.

Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly istuu heidän sylissänsä; ja sitte — sitte tulee pyöreä, möhkäle ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan, jotka seisovat valmisna — sillä he tietävät tehtävänsä — he kehivät möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen, kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. — Ja taas tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz — mitä? Hän hyppää yli ajajan ruoskan? — ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia? Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? — Ettekö? — Ei olekkaan tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on norsunluiset luut — "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, — ihan vaan norsunluun tähden.

Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon, ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista yhtymistä taas vuoden perästä!

Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle, vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller, sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää, sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle, viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.

Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä; ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.

Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan; yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.

Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille, pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.

"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?" huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä: "pehtorille!"

Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.

"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen. Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun, jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää tahdo siitä mitään kuulla".

"Minkä huhun?" kysyi Aksel.

"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".

"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"

"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden olette antaneet eron pehtorillenne".

"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"

"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun, on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän Wismarissa otettiin merimieheksi".

Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin hävyttömästi olisi minua petetty!"

"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".

"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi tällä kertaa ollut juovuksissa!"

"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".

"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi! Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä? Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin, jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".

"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on
Hawermannin sukulainen".

"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".

"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"

"Hawermann? Huomenna".

"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa. Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä Hän on myöskin — niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta kuullut — lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja, liikaa korkoa vastaan".

"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" — tässä keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.

Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen, sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä ajatuksiltansa.

Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä, hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.

Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne valmisna?"

"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".

"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on tarkempi kuin edelliset".

"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.

Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.

Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen — Hawermannin kiellosta huolimatta — kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.

Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika, ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.

Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa, eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut, joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä hänen valkeita hiuksiansa.

Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä pitää tehdä".

Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.

Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. — "Tämäpä sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi jo hämärtää.

Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen tamma märkiin raiteihin".

Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos hänen kanssansa. — Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin, joka tuli lehmiä lypsämästä.

"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan unhottako kirjoja!"

Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun lainakirjaston kirjojen keralla.

Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa, aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin, aavistamatta myöskään mitään pahaa.

Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi, kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von Rambowin puheille.

Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut, se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä, joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä, hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta riidan voi aina saada: toimeen, ja se saa käydä syystä. — Viheliäinen keino, mutta hyvin tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.

Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"

"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa hevoslääkäri".

"Se on minun asiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla heinillä".

"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista, sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".

"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä". Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"

"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan…"

"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa, "päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti pitäisi teidän kumminkin jäädä".

"Se on oikein; mutta…"

"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.

Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa, ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan, Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa, ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka on se tapahtunut!"

"Mitä nyt?" kysyi Aksel.

"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se poissa".

"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun sitä tarvitaan, on kirja poissa!"

"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän taas ulos ovesta.

Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla äänellä, "se on varastettu".

"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä ensinkään varasteta — niinkuin minun 2000 taalerini laita oli — ja välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".

"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun kirjani on poissa".

"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja ihmiset tietävät, kuinka hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, mihin ne ovat joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.

Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut, erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"

"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt, nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun kunniallinen nimeni…!"

Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.

"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!" ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.

"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.

Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt, puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"

"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on käsivarressa".

Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään kasvaisi.

Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.

"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen, palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton", sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian, tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa; "mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas. — Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"

Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa, mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän hoiperrellen ulos ovesta.

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä; "petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin mahdollista; mutta — "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä — kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi polvillensa — ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! — "Petturi on hän ja varas". — Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos; mut