Title: Vallanperillinen: Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä
Author: Martti Wuori
Release date: September 16, 2015 [eBook #49984]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä
Kirj.
Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa.
Tampereella 1910,
Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö.
Tsaari Pietari I Suuri.
Katarina Aleksejevna, hänen toinen puolisonsa.
Tsarevitsh Aleksei Petrovitsh, Pietarin poika ensimäisestä naimisesta.
Charlotte, Blankenburgin prinsessa, hänen puolisonsa.
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh Menshikov.
Parooni Pietari Pavlovitsh Shafirov, varakansleri.
Pietari Andrejevitsh Tolstoi, salaneuvos.
Boris Petrovitsh Sheremetjev, sotamarski.
Aleksanteri Ivanovitsh Rjumjantsov, kaartinkapteeni.
Kreivi Daun, Neapelin varakuningas.
Amelie von Rosgarten, Charlotten hovineiti.
Tsarevitshin puoluelaisia:
Ruhtinas Vasili Vladimirovitsh Dolgoruki, kenraaliluutnantti.
Semeon Ivanovitsh Naryshkin, kenraalimajuri.
Ivan Ivanovitsh Naryshkin, eversti.
Stepan Bogdanovitsh Gljebov, majuri.
Ruhtinas Semeon Jakovlevitsh Stsherbati.
Feodor Matvejevitsh Dubrovski, bojaari.
Abraham Feodorovitsh Lopuhin, bojaari, tsarevitshin eno.
Aleksanteri Vasiljevitsh Kikin, amiraliteetissa palveleva virkamies.
Nikifor Kondratjevitsh Vjasemski, tsarevitshin kasvattaja.
Jakov Ignatjev, tsarevitshin rippi-isä.
Afrosinja (Frosja), Vjasemskin suomalainen maaorja.
Jakov Hrisantovitsh Bahmeotov, kersantti tsaarin talliväessä.
Ivan Boljshoi-Afanasjev, tsarevitshin kamaripalvelija.
Lääkäri.
Tsaarin hovinarri.
Ensimäinen |
Toinen | työmies.
Kolmas |
Ensimäinen |
Toinen | hovipalvelija.
Kolmas |
Ministereitä, senaattoreita, hovilaisia, hengellisiä,
palvelijoita, sotamiehiä, työmiehiä y.m.
Tapahtuma vv. 1715-1718.
Ensimäinen näytös.
I kuvaelma.
"Kesäpuisto". Nevan ranta. — Vasemmalla penkki. — Perällä, toisella puolen jokea, näkyy Pietari-Paavalin linna, Joella liikkuu veneitä ja pursia. Rannassa hiekkalotja, josta miehet kuljettavat hiekkaa maalle. Likempänä tasoittavat kivenhakkaajat graniittikappaleita, rakentaen rantakatua. — Oikealla, syrjemmällä, tsaarin "kesäpalatsi".
On kirkas, päivänpaisteinen aamu. Työmiehet hyräilevät lauluja. Vasemmalta, Mars-kentältä, kuuluu milloin lähempää, milloin kauempaa, rummunpärrytystä.
AFROSINJA (penkin edessä seisoen). Tulkaas, miehet, katsomaan, kuinka tsaari itse tuolla kentällä poikia marssittaa!
KAKSI KIVENHAKKAAJAA (keskeyttää työnsä ja astuu etualalle).
ENSIMÄINEN. Itsekö hän, toden perään, niitä siellä marssittaa?
AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla — pitkä ja solakka — se on hän.
ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä…
TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.
AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!
ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, — Aleksei
Petrovitsh?
TOINEN. Niin, — eikös se ole tuo tuolla?
AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien kirjojen ääressä.
TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää ikää! Hän se on rahvaan toivo.
ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla vielä keritty nähdä. — Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?
AFROSINJA. Mistäkö? — Joka päivä näen.
TOINEN. Kuka sinä sitte olet?
ENSIMÄINEN. Ehkä lietkin itse tsarevna, konsa noin olet meheväkin?
AFROSINJA (purskahtaen nauruun). Makea on hunaja huulillasi. —
Katsokaa: nyt ne kääntyvät tännepäin.
ENSIMÄINEN. Eipäs vain anneta miehille lepoa — päivät pitkään komennetaan.
AFROSINJA. Eipähän se tsaari paljoa lepää itsekään. Aina on mukana joka paikassa.
TOINEN (naurahtaen). Vaan onpa ne pojat lystinnäköiset — ilman partaa.
Mille vain on vähän viiksen tynkää jätetty.
ENSIMÄINEN. No, niin ovat ihan, kuin meren takaiset apinat.
AFROSINJA. Katsokaa vain, ettei ne nuo teidänkin naamanne kohta kuorita sileiksi kuin lanttu, ell'ette tahdo partaveroa maksaa.
ENSIMÄINEN. Eipä tuo taida tähän maailman aikaan enää mikään mahdotonta olla. Kaikki on nyt vain ulkomaan mallin mukaan tehtävä.
TOINEN. Vaan Jumalan viljaa se on partakin. Ja se on synti, jos kuka sen leikkaa.
AFROSINJA. Niin se oli, hyvä mies, ennen, vaan ei ole enää.
ENSIMÄINEN. Kuulehan, tyttö, onko tuo totta, mitä ne hokevat, että nuo ulkomaalaiset laivat, joita tuolla satama täynnään on, kuljettavat täältä partoja Turkin maalle ja että niistä siellä laitetaan Turkin keisarille turkit ja patjoja hänen rouvilleen?
AFROSINJA. On kyllä. Ja niiltä, jotka eivät osaa pitää kieltään luisten lukkojen takana, lyödään päätkin poikki ja viedään paaville tuomisiksi naurispaistikkaina.
(Hyppää penkiltä ja juoksee vasemmalle).
TOINEN. Pilkkaapa jo taisi tyttö tehdä meistä miehistä.
ENSIMÄINEN. Mene ja ota tolkkua noista akkaväen puheista. — Lähdetään pois!
TOINEN. Eiköpä jo lie ruoka-aikakin, koska näin hiukaisee.
BAHMEOTOV (tullen oikealta). Kuulkaa, miehet, minnekä se tyttö joutui, joka tässä vast'ikään seisoi?
ENSIMÄINEN. Tyttö? Mikä tyttö?
BAHMEOTOV. Mikä? Se Vjasemskin maaorja, — Afrosinja.
ENSIMÄINEN. Vai se se olikin?
TOINEN. Niin minnekäkö meni?
BAHMEOTOV. No, niin, niin. Sano sukkelaan!
TOINEN. No, se luisti tuonne kentälle päin tsaaria katsomaan.
BAHMEOTOV (juoksee vasemmalle).
TOINEN. Jos ei se mies rakkauttaan juossut, niin sillä oli ymmärrys kantapäissä.
ENSIMÄINEN. Siltä se näytti.
TOINEN. Kuka sekin lienee ollut?
ENSIMÄINEN. Täällähän tuo on koko aamun maleksisinut. Jashka sanoi taannoin, että se on muuan kersantti tsaarin talliväessä. Jakov kuuluu olevan nimeltään.
TOINEN. Siltä näytti, kuin se sitä tyttöä saisi ikänsä perästä ajaa.
ENSIMÄINEN. Koreammat koivet pitää sillä pojalla olla, joka hänet käsiinsä saapi.
KOLMAS KIVENHAKKAAJA (huutaa rannalta). Syömään, miehet, pois!
ENSIMÄINEN ja TOINEN. Tullaan! Tullaan!
(Kaikki työmiehet poistuvat rantaa pitkin oikealle.)
AFROSINJA (palaa rantaa myöten vasemmalta).
BAHMEOTOV (seuraa häntä kintereillä). No, kuule, Afrosinja! Annahan mun edes kotva sua puhutella, kun vihdoinkin sun yksin tapasin.
AFROSINJA. Ei ole aikaa mulla eikä tässä sopiva seisoa.
BAHMEOTOV (pidättäen häntä kädestä).
Vain kaksi sanaa!
AFROSINJA.
No? Mitä tahdot?
BAHMEOTOV. Miten alkaisinkaan?! Tuhansin mulla aatoksia uhkuu, ne polttaa päätäni, mut kieli vain ei kyllin kerkeä niit' yhtähaavaa oo sulle lausumaan. Kuin virta paisuu, sulattamana kevätauringon, äyräittens' yli, niin myös sydämeni, sun katsees kiehtomana, rakkautta on tulvillaan. Niin. Sua lemmin! Se on aatosteni aatos, tunteitteni se tunne on, ja ne ne kaksi sanaa, joiss' onneni ja elämäni ydin.
(Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)
AFROSINJA (jääden seisomaan).
Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?
BAHMEOTOV. Miks'?! — Afrosinja, muistathan, kun sinut tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten, näin ensi kerran? Silloin sinuun jo sydämein kiintyi. Aika, joka siitä on kulunut, on vahvistanut vain mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka oon mielessäni päivin pystytellyt, öin unelmoinut sitä majaa pientä, min lieden ääressä sä liekkuisit mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain, minussa heräs kirkkahana toivo, ett' ehkä toteutuu jo kohtakin tuo unelmani, että sinut, sinut saan ikiomakseni, Afrosinja.
AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä). Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän, ett' olen toisen.
BAHMEOTOV (nousten paikaltaan).
Toisen?
AFROSINJA.
Niin. Nikifor
Kondratjevitshin vallass' olen.
BAHMEOTOV.
Mutta
minäpä tahdon vapauttaa sinut.
Vapaaksi sinut hältä lunastan.
AFROSINJA. Kas, joko niin on paljon rikkautta ja voimaa sulla?
BAHMEOTOV. Sydämesi ensin kun olen voittanut, niin voimakas ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti sun tähtes menen.
AFROSINJA.
Sinä — kersantti!
BAHMEOTOV. Niin — kersantti! Vai korkeampaan kuuseen se teidän armonne jo kurkottaisi?! Mä pyydän anteeks', etten sitä tiennyt. No! Mutta muistahan: on kersanteista jo ennen voinut kenraaleja tulla. Kenties voi nytkin.
AFROSINJA. Sydämestäni vain toivotan ma menestystä.
BAHMEOTOV. Kiitän. Ja jos se täyttyy tämä toivotus, kentiesi silloin täytät sinä myös mun toivoni?
AFROSINJA. Kentiesi, silloin. Mutta siks kuihtunut lie unelmasi kukka tai Tuonen virran viemä.
KIKIN (tulee rantaa pitkin oikealta).
BAHMEOTOV. Kikin! — Taaskin tuo amiraaliteettilainen tiellein!
(Tekee hänelle kunniaa.)
KIKIN (Bahmeotoville).
Tsarevitsh aikoo ratsastamaan mennä.
Käy antamassa käsky satuloida!
BAHMEOTOV (luo häneen epäluuloisen vihan katseen).
Ma tottelen.
(Menee oikealle.)
KIKIN. Sua, Frosja, juuri etsin. On tärkeätä sanottavaa mulla. — Mut ensin varoittaa mun sua täytyy vakaasti. Juoksennella näin ei sovi sun täällä. Vaarallista on, jos nähdään parissa miesten sinut. Varsinkin kavahtaa tuota miestä sinun tulee! Se muista toiste!
AFROSINJA. Armollinen herra! Ma sotaharjoitusta katsomaan vain tänne juoksin, kun hän äkkiä puheisiin puuttui kanssain.
KIKIN. Näkeväsi tsarevitshin kai täällä toivoit myös?
AFROSINJA (joutuu hämilleen).
Ei — — — kyllä — — —.
KIKIN. Hyvään maahan siemen on, näköjään, langennut. Sa olet oikein käsittää tiennyt katseet, jotka luoda kauniisiin silmiis Hänen korkeutensa suvaitsi käydessään sun isäntäsi talossa. Miekkonen on, kelle sattuu osaksi moinen onni! — No, ei tarvis sun minun edessäni ujostella. Tsarevitshin juur' olen lähettämä. Sa häntä tänään tääll' et nähdä saa, kuin halusit, mut sinut hän sen sijaan huomenna tahtoo hovissansa nähdä.
AFROSINJA.
Minutko, herra?! Ei, nyt teette pilkkaa.
KIKIN. En. — Kuule, Afrosinja, toivon, että oot yhtä älykäs, kuin kauniskin, ja sanomatta ymmärrät ett' aina on vaitiolo merkki suurimman viisauden.
AFROSINJA.
Mitä tarkoitatte, herra?
KIKIN. Sa kuule, Frosja, tarkkaan sanojani ja paina mielees ne! — Näät, huomenna, juur' tähän aikaan, veistämöstä laiva vesille uusi lasketaan ja juhlaan, sen ristijäisiin, myöskin menee tsaari ja koko hovi, vaan tsarevitsh ei. Hän pahoinvoipa on. Sä ymmärrätkö?
AFROSINJA.
Ymmärrän, herra.
KIKIN. Rippi-isänsä minulle kertoi niin. — No, tähän aikaan siis minä saavun sua hakemaan. Sa portillanne ole valmiina mua seuraamaan.
AFROSINJA.
Mut, armollinen herra…
KIKIN. On kaikki järjestetty. Isännältäs ei lupaa sinun enää tarvis pyytää. Ja sinut minä sitte sinne saatan, miss' odottaa sua elämäsi onni.
AFROSINJA.
Voi, rajusti mun sydämeni sykkii.
KIKIN. Se siitä tyyntyy. Raju-ilman kyllä hajoittaa päivänpaiste.
AFROSINJA. Pelko vaiko muu outo tunne mieleni näin valtaa!
KIKIN.
Huoletta ole! — Kaikki tiedät nyt.
Ja tarinoimaan täss' en jouda enää.
Hyvästi! Huomiseen siis, — tähän aikaan!
(Menee vasemmalle.)
AFROSINJA (seisoo hetkisen hämmästyksissään ja mietteisiin vaipuneena.
Kun hän aikoo mennä oikealle, tulee)
BAHMEOTOV (erään puun peitosta häntä vastaan). Vai niin on asiat?! Et tosiaankaan sa taannoin valehdellut sanoessas', ett' olet toisen.
AFROSINJA. Millä oikeudella vastuuseen vaadit mua? Sinäkö vain kanssain saisit haastaa?
BAHMEOTOV. Kavalata! Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin kenenkä puolesta hän puheli ja mihin kohdistui tuo keskustelu?
AFROSINJA. No, jos sen kuulit, sun on monin verroin enemmän syytä minut jättää rauhaan ja — olla varuillasi!
BAHMEOTOV. Afrosinja! Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää, mihinkä sun on käännyttävä, koska sydämes noin on tyly sitä kohtaan, mi kuilun partaallakin sulle tarjoo kätensä pelastavan. Oikean tien valintaan on vielä aika.
ÄFROSINJA. Eipä puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt viel' ole sijaltaan, niin uskot, että jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin erehdyt luullessasi, että häilyn kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri. Tien olen valinnut ma mielein mukaan, mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.
(Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)
BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä). Sa toivoit, että sinut tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties vie kukkuloille kunnian. — Kenties! Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. — — — No, mull' on jäljellä viel' yksi tie. Ma toivon, se mun perillekin vie. — — Ah, tsaaritar!
(Asettuu asentoon kunniata tekemään.)
KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti). Mik' on sun, Jakov! Muotos mua kummastuttaa.
BAHMEOTOV. Suuri tsaaritar, niin äkkiarvaamatta ilmestyit eteeni.
KATARINA. Ethän ensi kertaa mua nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen en ole koskaan nähnyt silmäsi noin hehkuvan ja poskes punottavan.
BAHMEOTOV (syrjään). Ma sanoisinko? — Pyytäisinkö häntä? — (Tsaarittarelle.) Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee sun kirkas katsees. Alamaises huolet ei siltä huomaamatta konsaan jää. Vaan miksi minä huolellani tässä kävelys huvin häiritsisin nyt?!
KATARINA. Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa ma voin, niin lisää iloa se mulle huviini tuottaa.
BAHMEOTOV. Tiedän kyllä hyvin, ett' yksi lausumasi sana vain iloksi suurimmaksi muuttais murheen.
KATARINA. No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?
BAHMEOTOV.
Ah, suuri tsaaritar!
KATARINA. Ma arvasin kai oikein? Mut jos siten nyt on laita, epäilen, tokko sanaa satakaan sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä: ei syki sydän mahtisanan mukaan, ei käskyä se toisen tottele.
BAHMEOTOV. Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa minulle lemmittyni. Tee se, tee se! Minulle käske hänet antaa! Kyllä sydänkin oppii tottumuksen lain.
KATARINA. Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte, ketä se koskee? No?
BAHMEOTOV.
Ei ylhäistä,
ei rikasta, vaan mulle kallihinta:
Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.
KATARINA.
Nimeltään Afrosinja ehkä?
BAHMEOTOV.
Niin. —
Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?
KATARINA.
Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito
sanovat kasvoiltansa olevan.
Se onko totta?
BAHMEOTOV.
Minusta: — on kyllä!
KATARINA.
Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. —
No, mikä estää? Pelastaa, — sa sanoit?
BAHMEOTOV. Sit' älä enää, suuri tsaaritar, utele multa. Käske vain, ja suo ikäni kiitollisna palvella sinua siitä!
KATARINA. Uteliaaks minut tulinen intohimos, nuori mies, todella saa. Se mitä tietää? Kerro! Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään mä erehtynyt?
BAHMEOTOV. Kaikki tiedät sinä nyt, suuri tsaaritar.
KATARINA. En vielä kylliks' sinua auttaakseni.
BAHMEOTOV. Turhaan silloin apuusi olen vedonnut ma. Salli mun poistua.
KATARINA. Sa multa salata jotakin tahdot siis? Kai silloin auttaa mun käskyni, kosk' ilman sit' et tahdo ilmaista kaikkea. Vai ehkä vielä mua mahtavampi kilpailijas' on?
BAHMEOTOV (syrjään).
Mit' olen tehnytkään!
KATARINA. Ei peljätä sun tarvis mitään, mutta muista, että on onnes' avain nyt mun kädessäni. Nyt tai ei koskaan. Hetki tullut on. Ken on se? Nimi? Sano! Ken?
BAHMEOTOV.
Tsarevitsh.
KATARINA. Ahaa! — — Vai niin! — No, hyvä. — Kilpailijas' on kyllä vaarallinen. Mitään vielä en osaa luvata. Mut katsotaan, sun puolestasi mitä voidaan tehdä.
CHARLOTTE (tulee rantaa pitkin oikealta Amelie von Rosgartenin seuraamana).
KATARINA (Bahmeotoville toisella äänen painolla.)
Mä illemmalla ajelemaan lähden.
BAHMEOTOV (poistuu, Katarinan viittauksen mukaan, etualalta oikealle).
CHARLOTTE ja AMELIE VON ROSGARTEN (lähestyvät Katarinaa ja tervehtivät häntä kunnioittavasti).
KATARINA.
Aa! Teidän korkeutenne! Kuinka voitte?
CHARLOTTE. Tie douloureux, jok' eilen mua vaivas', mun salli tänään kävelemään tulla.
KATARINA. Siis siitä syystä ette suvainnut te meidän assembleehen saapua? Vahinko! Tsaari kovin kuitenkin pahoillaan oli, ett'ei teitä nähnyt. Se muille huono esimerkki on. Sen käsittää voi halveksumiseksi.
CHARLOTTE.
Siit' olin pahoillani itsekin.
Mut moiseen epäluuloon syytä koskaan
en ole antanut.
KATARINA. Ei voine kieltää, silt' että näyttää toisinaan, kuin meitä te välttelisitte ja olojamme myös katsoisitte silmin saksakon.
CHARLOTTE. On aivan kohtuuton se arvostelu. Vähemmin, kuin on minkään ulkolaisen, mun syytä Hänen Majesteettinsa hovissa siten käyttäytyä. Mutta jos joku karsain silmin toisinaan mua katseleekin, niin ma kärsin kaikki ketäkään loukkaamatta.
KATARINA. Ruikutusta tuo turhaa on.
CHARLOTTE. Mut perusteetont' aivan ei kuitenkaan?
KATARINA.
Jos niin te tahdotte.
"Kuin vuotees teet, niin maata saat."
CHARLOTTE. Vai niin Siis totta? — Mikä syy? En tahallani ma tunkeutunut. Mun tsarevitshille valitsi tsaari itse.
KATARINA. Pakkoa ei toki liene ollut?
CHARLOTTE. Puutetta ei rakkaudenkaan.
KATARINA.
Oo! — — Ehk'ei silloin. —
CHARLOTTE.
Mun puoleltain ei nytkään.
KATARINA. Jos sen teihin olette kadottanut, surkutella mun täytyy.
CHARLOTTE. Niin. Se tott' on! Sääliä vain kohtaloni ansaitsee, — ei ivaa. Oon rakkauteni palkkioksi saanut ma puolisoni lemmettyyden täällä, — sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne — tuo viskaamanne kivi kuormalleni — olisi tällä kertaa joutanut jo hyvin epäsuosionne säilyyn.
KATARINA. En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän ma varsin hyvin, mitä sanon ma ja — miksi? Sillä, tosiaankin, mun enemmän sääliks käy tsarevitshia, kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä ma luule hänen teihin kylmenneen ja lohdutusta muualt' etsivän.
CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä). Te näytte, Teidän Majesteettinne, jo oikein toimeksenne ottaneen mun kunniallein käydä.
KATARINA. Eipä haittais, todella, Teidän Korkeutenne, vähän sen pyhyydestä huolehtia.
CHARLOTTE.
Mitä
se merkitsee? Tää on jo liiaksi.
Sananne kaipaavat nyt selitystä.
KATARINA. Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt ja teidän sijanne on anastanut.
(Menee peremmälle.)
CHARLOTTE.
Oi, taivas!! — Onnetonta!! — —
(Nojautuu, itkien, hovineitiinsä. Kuuluu rummutusta.)
VON ROSGARTEN. Rauhoittukaa jo, Teidän Korkeutenne! — Harjoitus nyt näkyy päättyneen ja tsaari palaa.
CHARLOTTE (pyyhkii silmänsä).
Ah! — — Mennään! Mennään pois!
(Menee von Rosgartenin seuraamana pitkin rantaa oikealle.)
KATARINA (katsoen heidän jälkeensä).
Hah-hah-hah-haa!
TSAARI (tulee Menshikovin seuraamana rantaa pitkin vasemmalta).
KATARINA. (yhtyy iloisena heihin. He poistuvat kaikki yhdessä kesäpalatsiin päin).
II kuvaelma.
Huone tsarevitshin hovissa. Perällä ja vasemmalla ovet.
Oikealla ikkunan edessä pöytä.
ALEKSEI (istuu pöydän ääressä lukemiseen vajonneena.
Kotvasen kuluttua hän lyö kämmeniinsä. Perältä tulee
hänen kamaripalvelijansa Ivan Boljshoi-Afanasjev).
ALEKSEI. Ivan! On pyydettävä isä Jakov mun luoksein!
IVAN.
Tottelen! — Juur'ikään saapui
luo Teidän Korkeutenne Aleksanter'
Wasiljevitsh.
ALEKSEI.
Hän tulkoon, tulkoon!
IVAN (avaa oven Kikinille ja poistuu).
ALEKSEI.
Kas, terve, Sasha! Ystäväni!
(Suutelee Kikiniä.)
KIKIN. Yksin, näen mä, täällä taas tsarevitsh istuu kirjainsa ääressä, vaikk' koko hovi tuoll' iloitsee ja Nevan ranta raikuu.
ALEKSEI. Tiedäthän, Sasha, ett'ei ole mieleen minulle kemut nuo ja konstit muut, joit' isän' aivot ehtimiseen keksii. Tätäkään ilveilyä nytkään minä en nähdä tahtonut. Ja siksi sairaaks mä tekeydyin. Mut sinut, ystäväni, tääll' yksinäisyydessäin mielisti mä nähdä tahdon. Kiitos tulemastasi — Oi, jospa tietäisit, kuin sydäntäni kovasti kalvaa! Ja niin tyhjältä mun tuntuu elämäni!
KIKIN. Eipä kummaa! Pyhimys siitäkin voi pian tulla, elämäkertoja ken pyhimysten liiaksi lukee. Niiden vaikutusta kai on se, ett' on mieles synkkä.
ALEKSEI.
Eikä.
Mä tätä juuri lu'in.
KIKIN (ottaa ja katselee kirjaa).
"Uskon kivi."
ALEKSEI.
Se vasta oiva kirja.
KIKIN. Näinköpä niin hauska on se, kuin Pyrotekniikka ja Ballistiikka, joita isä-tsaari sua lukemahan vaatii.
ALEKSEI. Suottailemaan sa olet valmis aina.
KIKIN. Tiedätkös, minusta näyttää, että kohmeloa sinussa on. Ja siihen, Jumalauta, ei haittais pikku naukku. Suloisesti niin sydäntäsi nyt se virkistäisi ja multa kielenkannan irroittaisi. Voisinpa sitte tässä kertoa, mitenkä hurjast' eilen elämöittiin. Yks' oli puute meillä vain, mut suuri: muass' ei ollut rakkahin tsarevitsh, kuin usein ennen noissa iloissamme.
ALEKSEI. Ah, Sasha, tänään ei sun onnistu murhettain haihduttaa. Vaan kiitos siltä hyvästä tahdostasi! — - Ystäväni kysyä tahdoin sulta yhtä seikkaa, mi tässä lukiessain mieleen johtui. Mit' ainetta sa luulet olleen mannan, jot' Israelin lasten erämaassa sanotaan syöneen?
KIKIN.
Valitettavasti
mua kutsuttu ei niihin pitoihin.
Olisin muuten maistiaisiks tuonut.
ALEKSEI. No, ehkä sen voi isä Jakov mulle selittää. Häntä äsken lähetin ma hakemaan.
KIKIN. No, nyt ma kuokkavieras tääll' olen vain.
ALEKSEI.
Ei, ei. Et mennä saa.
Puhutaan muusta sitte! Pidä seuraa
minulle!
KIKIN. Paljon hauskempata seuraa ma sulle tänään toin, vaan poistua näin ollen oitis täältä täytyy mun. Asia pitkiä ei puheita nyt siedä lainkaan.
ALEKSEI.
Mitä tarkoitat?
KIKIN.
Pyhästi ett' oon sanain pitänyt.
Hän tääll' on nyt.
ALEKSEI.
Ken?
KIKIN.
Afrosinja.
ALEKSEI.
Sasha!
KIKIN. Hyväkses tahdoin tilaisuutta käyttää, tavata että häntä yksin saisit, mut, näköjään, hän pois on saatettava.
ALEKSEI (puristaa molemmin käsin Kikinin kättä).
Mun oma ystäväni! — Kuinka? Miten?
Ja tänne, — nyt?
KIKIN. Siit' älä huolehdi! Sun rakkauttas taivas suosii. Toisin ei olla voikaan nyt, kun rakkaus liikkeelle pannut voimansa on kaikki. Sä tiedät, kuinka sua rakastamme me kaikki. Sinun onnesi on meidän ja koko valtakunnan onni. Sillä vain siitä kaikki riippuu. Ja jos nyt sa olet tyytyväinen, niin on mun iloni suurin saada lämmitellä sun onnes päivänpaistehessa.
ALEKSEI. Kylliks' en löydä sanoja ma ilmaistaksein iloni, Sasha.
KIKIN. Säästäkin ne sille, ovella joka tuolla odottaa vain käskyäsi tulla luokses tänne.
ALEKSEI. No, laske hänet, — tuo! Sä joko tuot minulle elämän tai kuoleman.
KIKIN.
Sen käskyn tunsin, ennenkuin sen kuulin.
(Menee Afrosinjaa hakemaan.)
ALEKSEI. Näin koskaan tuntenut ma ole viel' en. Ihana voima virkistää mun mielen', kuin kevähällä leuto tuulonen, puhaltain sairaan heikon huoneesen.
AFROSINJA (tulee munkin kaapuun puettuna).
KIKIN (seuraa). Tsarevitsh! Luokses munkin toin. Mit' anoo hän sulta almua, jo muoto sanoo.
ALEKSEI.
Käsitän keinos. Rauhass' olla voin.
KIKIN.
Ovella tuolla varron, — vartioin.
(Menee perälle).
ALEKSEI. Sa tunnet minut, Afrosinja? Muistat ken minä olen?
AFROSINJA. Kuinka en, tsarevitsh, sinua tuntisi?!
ALEKSEI. Niin. Oonhan jonkun jo kerran minäkin sun nähnyt, vaan en kertaakaan sua puhutella saanut näin kahden kesken. Frosja! Tiedätkös: sinua usein olen muistellut. Näät, ensi kerran jo, kun sinut näin, ihastuin sinuun. Vielä eläessäin en vertaistas oo nähnyt, niin oot sorja. Bojaaritar sa olet, vaan et orja!
AFROSINJA.
Tsarevitsh!… Sanas kummastuttaa mua.
ALEKSEI.
Ma totta haastan. — Kuule, Afrosinja!
Jos tahdot olla mun, sun omakseni
ma otan?
AFROSINJA. Sinun vallassas, tsarevitsh, on elämäni.
(Polvistuu Aleksein eteen.)
ALEKSEI (nostaa hänet ylös). Nouse, Afrosinja! En polvilles, en jalkain juurehen, en lempen' orjaks noin mun edessäni ma matelemaan sua tahdo, — en. Vaan rinnalleni, liki sydäntäni sun nostaa tahdon ikiomaksein ja vertaiseksein kautta elämäni. Sylini avaan, painan rintahan', jos syämes suostuu siihen hintahan. (Suutelee häntä silmille.) Sa vaikenet? Et vastaa, Afrosinja?
AFROSINJA.
Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.
ALEKSEI.
Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?
AFROSINJA.
Sinuhun aina aatokseni palaa.
Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa
sua mieleni.
ALEKSEI.
On lemmen kaiku tuo.
Pelotta syämes äänen soida suo!
Vapaasti laula vain sa, että saisin
sävelmän kuulla sen.
AFROSINJA.
Kuink' uskaltaisin?!
Tsarevitsh!… Ilmaistako sinullen?
ALEKSEI. Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen visertää kullallensa virsiänsä.
AFROSINJA. Valitus vain on virteni ja kovin koruton kuulla, niinkuin elonikin iloton ollut kehdosta on saakka. Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein, tsarevitsh, sinä mua lämmitit. Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle ja epätoivoon kuolee toivoni. Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi on orjana tai orpona mun lempein elämään tuomittu tai — kuolemaan.
ALEKSEI. Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.
AFROSINJA. Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin ja esteitä et näe.
ALEKSEI. Niitä ei saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.
AFROSINJA. Kovinpa paljon panet alttihiksi, tsarevitsh. Joka puolelt' ammottaa onnettomuuden kuilu. Joka uhri on liian kallis sinne suistuakseen mun tähteni, — sun oma henkes varsin! On onni, saavutettu sitä tietä, vain suurin onnettomuus.
ALEKSEI. Afrosinja! Onnettomammaks' en voi tulla ma, kuin olen. Umpeen tuiskunut on tie eloni kuljettu ja sankka sumu urani edessäni peittää. Sillä en luotu ole elämään mä siellä, miss' saamaan satuin kehtoni, en siksi ma kelpaa, joksi synnyin. Afrosinja! Sä näet, ehkä kovempikin vielä, kuin sinun kohtalos, on mun, vaikk' oonkin Venäjän vallanperillinen. Mutta ma tahdon elämäni muuttaa, luoda nyt kohtaloni uudelleen ja mielein mun oman mukaan. Pakon kahleet tahdon ma katkaista. Nää jättää tahdon toimet, jotk' ahdistavat mua. Paeta pois tästä touhusta ja soisesta sumusta Pietarin ma tahdon maalle, suloiseen sydämmeen sen, syvemmälle. Ja sinun kanssas, Afrosinja. Sinun ihana olentosi, hiljainen kuin salon huokaus ja lauhkea ja leppoisa, kuin tyyni, pilvetön kesäinen päivä, se se rauhan mulle ja elon uuden sekä ilon ennen aavistamattoman vain antaa voi. Sit' olen onnea ma kaivannut. Sen löysin, sinussa kun vastineensa löys' ensi kerran sydämmeni nyt. Sill' lempeä mä vaille lapsena jo jäin ja lemmettä oon kasvatettu; niin, toisen mielen mukaan puolisonkin, jot' en mä lemmi, sain ma myös…
KIKIN (ryntää sisään).
Tsarevitsh!
Sun puolisosi!… Palannut on kotiin!
AFROSINJA.
Voi, Jumala!
KIKIN. Jos tänne saapuu hän, hukassa kaikki ollaan. Huomaamatta pois meidän päästävä on täältä oitis.
ALEKSEI.
Ei, Sasha. Tulkoon, saakoon tietää kaikki!
Välimme ratketkoon nyt yhtä haavaa!
KIKIN. Tsarevitsh, itseäsi muista! Siten lopussa lempes on: tää kaunis aamu alussaan ehtooksi jo ehtinyt! On vaarassa myös Afrosinjan henki.
ALEKSEI (painaa Afrosinjaa suojelevasti rintaansa). Mun Afrosinjaniko! Hengelläni i'äti häntä suojella nyt tahdon, tulipa mikä tuli!
KIKIN. Kuule edes mun neuvoani! Sivusuojaan tuonne te poistukaa! Mä täällä odotan ja puolustaida koetan, minkä voin.
ALEKSEI.
Niin, Afrosinja, tule, mennään!
AFROSINJA.
Taivas!
Mitenkä käypi nyt?!
ALEKSEI.
Kuin taivas suo.
Sen apuun luotan.
(Menevät vasemmalle.)
KIKIN. Auttakoonhan vain nyt uskos, muuten mennyttä on toivo ja rakkaus! Ja minun onnettoman, tietysti, onni etunenässä. Jumalan kiitos, että kerkes antaa Ivan jo mulle mieltäylentävän ja rohkaisevan oivan lähtöryypyn.
CHARLOTTE (tulee perältä nopein askelin kiihtyneessä mielentilassa, pysähtyy ja silmäilee ympärilleen). Mun puolisoni? Miss' on hän?
KIKIN.
Hän lepää.
Mua pyysi vartioimaan, ett'ei kenkään
sais häiritä.
CHARLOTTE.
Mun hänet nähdä täytyy.
(Aikoo mennä vasemmalle.)
KIKIN (oven edessä).
Mä pyydän anteeks, Teidän Korkeutenne.
En päästää uskalla.
CHARLOTTE.
Kuin? Puolisonsa
ei hänen luokseen pääsis? Mieletön!
Se on jo liikaa!
KIKIN. Sallikaa mun sitte hänelle ilmoittaa. — Tsarevitsh, anteeks! Te jaksatteko nousta? Luoksenne on puolisonne, Hänen Korkeutensa suvainnut tulla, hetkeks nähdä teitä haluten. Voitteko, tsarevitsh, tulla?
ALEKSEI (tulee).
Miks' en saa rauhass' olla? Mitä tahdot,
Charlotte?
CHARLOTTE.
Sua puhutella, — kahdenkesken.
ALEKSEI. Levätä suo mun! — Toiste! — Yksin olla ma tahdon.
CHARLOTTE. Pyydän: kotvan vain! (Kikinille.) Ja te, te jättäkäätte meidät!
ALEKSEI. Hetki, Sasha, odota tuolla sitte!
KIKIN (poistuu perälle).
CHARLOTTE. Siis jo niin, ett' ovetkin on suljettuina multa? Ja vieras, vieras mua — puolisotas — sun luokses pääsemästä estää?!
ALEKSEI. Minun se oli käskyni.
CHARLOTTE.
Ja mistä syystä?
ALEKSEI.
Sen kuulit jo. Ma yksin tahdoin olla.
CHARLOTTE.
Ha-haa! Vai yksin?! — Se ei ole totta.
ALEKSEI. Minua kiusaamaanko sitte tänne sa taaskin tulit, juhlan kesken jätit?
CHARLOTTE. En syyttä tullut. — Lue! Tämä lippu käteeni juhlan aikaan annettiin.
ALEKSEI (silmäillen sitä). Nimetön kirje! Juonittelijan salaisen lähettämä! Sitä uskot omia silmiäs siis enemmän. Sä näithän, että Kikin yksin vain vast'ikään oli täällä huoneessani.
CHARLOTTE. Oi, Aleksei, sä tiedät, kuinka sua rakastan hellästi. Sä näet myöskin, mitenkä minun sydämeni kärsii. Ja minä, — kyynelsilmin näen minä mitenkä päivä päivältä sä yhä tylymmin mua kohtelet, — ma tunnen sydämin verta vuotavin, kuink' olet minulle kylmennyt, mun hyljännyt. Tuo Kikin, sulle hän on kaikki, hän, jok' irstaiseen on elämään sun saanut. Mut eipä sillä hyvä: väleistämme saan salaisia viittauksia kokea päivittäin ja silmissä jo koko hovin pilkan esineeksi oon joutunut. Ei loukkauksiltansa minua säästä enää tsaaritarkaan. Hän selvin sanoin lausunut on ilmi, sä että toisen naisen vuoksi minut oot hyljännyt. Ja tässä, tässä nyt nimetön kirje tuo! — No! Jos on totta, mitä se kertoo, niin sen onnen sulle suon mielelläni, jätän sinut rauhaan ja lähden pois; mä lähden kotimaahain, — pois tyttäreni kanssa sinne palaan. Vaan min' en usko tätä. Todista, sa Aleksei, ett'ei se ole totta, — ett' on se herjausta vain! Sä tee se! Puhdista itsesi ja minut! Kuule! Palauta sydämeni rauha! Pyydän, rukoilen sua!
ALEKSEI.
Kiusaat mua turhaan.
Oi, jospa tietäisit, kuink' alituiset
nuo ruikutukses kyllästyttää mua!
Mä pyydän sua: jätä minut, mene!
CHARLOTTE.
Kas niin! Sä kiertelet?! Se siis on totta?
Ken tuoll' on huoneessasi? Näytä! Näytä!
Ma tahdon nähdä. Tahdon, tahdon nähdä.
(Aikoo juosta sisään.)
ALEKSEI (tempaisee hänet käsivarresta syrjään. Charlotte vaipuu kirkaisten polvilleen. Aleksei asettuu itse oven eteen). Ei sanaa, askeltakaan enää! Riittää!
JAKOV IGNATJEV (tulee perältä).
Nimessä kaikkein pyhäin!
ALEKSEI. Isä Jakov! Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki leponi häiritsemään tuli.
CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn). Hyvä! Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä (sieppaa kirjeen Aleksein kädestä) on mun ja sen ma mukanani vien.
(Rientää perälle.)
ALEKSEI.
Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.
(Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)
IGNATJEV. Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin avulla Herran toinen aika koittaa. — Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on. Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste voit jälleen Afrosinjan nähdä.
ALEKSEI. Sinä siis tiedät, isä?
IGNATJEV.
Kaikki. Anna hänen
(osoittaa sivuhuoneeseen päin)
vain oitis lähteä!
ALEKSEI. Oi, kallein mulle on hänen henkensä nyt maailmassa.
IGNATJEV. Kuin sinun — meille. Siksi seuraakin mun neuvoani. Sinun parastasi me kaikki tahdomme. Sun tähtes teemme me kaikki.
ALEKSEI.
Luotan sinuun, isä, siis.
(Avaa oven Afrosinjalle.)
IGNATJEV (kutsuu Kikinin sisään).
Nyt nopeasti menkää — Herran huomaan!
AFROSINJA.
Suo anteeks mulle! Hyvästi, tsarevitsh!
ALEKSEI (suudellen Afrosinjaa).
Hyvästi — ei, mut näkemihin vain!
Mun olet sa, mun nyt ja i'ät' ain'.
IGNATJEV (siunaten heitä ristinmerkillä).
Ylhäinen teitä siunatkohon!
KIKIN (syrjään).
Amen!
(Ääneen)
No, mennään nyt!
Afrosinja ja Kikin (menevät).
IGNATJEV. Tsarevitsh, minut luokses' sa kutsutit? Sa jotain tahdoit multa?
ALEKSEI. Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti mun mieltäin taannoin, mutta keveältä jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua, ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin. Näin häälyväinen, kurja olen, isä.
IGNATJEV.
On, rakkahani, omatuntos herkkä.
Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille,
mi tuntee virheensä ja tunnustaa.
ALEKSEI.
Se lohdutust' on mulle.
IGNATJEV. Onnettomaks' ei Luoja ihmistä oo tahtonut. On kukin oman onnensa vain seppä. Elämäss' onni joka ainoalle on tarjona. Ja ken sen löytää kerran, pitäköön siitä kiinni.
ALEKSEI. Minä, isä, sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo, opasta sinä mua, kuinka sen voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet paraiten tilani!
IGNATJEV. Kun, rakkahani, minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan myös sulle vastata. — On maailman alusta asti vallast' taistellut — kaks voimaa: hyvän, — pahan. Niinkuin yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat ne vuorotellen aina vallinneet niin elämässä joka ihmisen kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani, sinäkin, vaikka nuori olet vielä, kokenut kylliks olet. Valoisa sun oli lapsuutes, kun oma äitis sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen Preobrashenskojessa myös ol' aika, sa jolloin meikäläisten — hengellisten — parissa sieluus ahnaast' ammensit kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle ovatkin rakkaat hengelliset tiedot, olomme entiset ja vanhat tavat. Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen. Pimeni pian valon vallan päivä sinulta ja myös — meiltä, kaikilta, joill' yks on sydän sekä mieli sama, kuin sulla. Isäs — hälle taivaan Herra lisätköön aina viisautta! — joutui pimeyden pahan hengen riivaamaksi ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda. Maan mullisti ja uudet tavat toi, — pakanain tavat, — vanhat olomme, isiltä perityt, hän hävitti, sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin. Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt. Sinunkin armaan äitis, joka aina paheksui hänen toimiansa, pois erotti itsestään ja Susdalin lähetti luostarihin. Yhdeksän sä silloin olit vanha ja sen koommin et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.
ALEKSEI. En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle saa enää, isä.
IGNATJEV. Niin, nyt sekin jo on kielletty. — Niin rakkahani, siten tek' isäs puolisolleen, äidillesi, jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks hän eipä siltä sua jättänyt. Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin Jevdokia Lopuhinan, hän jo talossa Menshikovin Katarina Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet, tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen hän otti; tsaarittareks sitte teki. Näin äitipuolen sait. — Ja sillä välin myös kelpo opettajasi Nikifor Kondratjevitshin sijaan ulkolainen otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain ei, näet, tiedot enää riittäneet, kun uusi harhaoppi sinuunkin ol' istutettava. Nyt ajettava sun päähäs oli sotatieteitä, väkisin eksersitsioihin vietiin alati sinut sekä kuljetettiin kitumaan sotaretkille. Ja sitte sinunkin täytyi oppis täydentää viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi sun, rakkahani, kovan onnes malja: sa puolisokses toisen valitseman sait naisen, — vääräuskoisen, mi nytkään ei vielä opistaan oo luopunut, — uskoomme oikeahan kääntynyt, ei kieltämmekään oikein oppinut. Pimeys maassamme, näät, täydelleen ol' saanut voiton, päässyt vallallen.
ALEKSEI.
On tuttu liiaks synkkä kuva tuo.
Minulle lohdutusta ei se suo.
Mut mik' on neuvos sitte?
IGNATJEV.
Rakkahani!
On velvollisuus joka ihmisen
pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta —
ALEKSEI.
Sa tarkoitat?
IGNATJEV. — ell'ei hän orjana sen alle elämässään alistua ja ikuisesti tahdo kadota.
ALEKSEI. Minua, heikkoako, kehoitat sä nousemahan jättiläistä vastaan?
IGNATJEV. Pyhästä historiasta tunnet kyllä, mitenkä Goljatinkin David voitti.
ALEKSEI.
Vain Herran voiman kautta.
IGNATJEV.
Sinussakin
oleva on se, — sinun puolellasi.
Et ole yksin. Maasi olet toivo.
Sinua koko kansa kannattaa.
Sinulta kaikki pelastusta vartoo.
ALEKSEI.
Sitähän itse, isä, varron, kaipaan.
IGNATJEV. Sen kaikki yhteenliittymällä saamme. Jos itseesi vain luotat, rakkahani, on voitto sun. Ja oma luottamus, se Herran voima on, mi voiton takaa.
ALEKSEI.
Niin onneton ma olen, isä, etten
voi antaa enemmän, kuin mulla on.
Sa vaadit liikoja.
IGNATJEV. Vain täyttämään velvollisuuttas maatas, kansaas kohtaan. Jumala sua siihen vaatii nyt. Jos minun kehoitustani et kuule, Jumalan ilmestyksen ääntä kuule! Sinulle oman äitis, hurskaan nunnan Helenan kautta puhuu se. On hältä sinulle' enos Abrahamin kautta tää tullut tervehdys. Näät, monta, monta ikävää vuotta viettänyt hän on rukoilemalla sulle pitkää ikää ja armoa ja pelastusta meille myös kaikille. Ja nyt on Jumala sun äitis huokaukset kuullut, hänen kaikk' kyyneleensä nähnyt. Unessa hänelle Herra ilmestynyt on ja luvannut, sä että vuoden päästä Venäjän valtaistuimella istut, palautat rauhan, järjestyksen maahan. Ja pappien ja kansan sekä niiden bojaarein kautta, jotka meihin liittyy, se tapahtuu, jos sinä heihin liityt. Mä, sinun rippi-isäs, toimekseni oon saanut tämän tietohosi saattaa. Sa nyt siis näet, että sua kutsuu Jumala meidän pelastajaksemme. Sa meihin luottaa voit, kuin mekin sinuun. Ikeestä vapautat sa meidät ensin, tapamme vanhat lahjoitat taas meille ja hallita saat sitte rauhassa sa mieles mukaan. Ulkolaisen tuon takaisin laitat puolisos ja oman sydämes valitun, jonk' itse taivas lähetti johtotähdeks sulle, niinkuin itäisten maitten tietäjille tähden, teet puolisoksesi ja tsaarittareks. Pääkaupungin taas Moskovahan muutat ja siellä, hellimänä alamaistes, maas' sydämessä hellään sykkivässä, parissa puolisosi lempiväisen hiljaisen onnen päiviä sä vietät. Se neuvomme, — se taivaan tahto on.
ALEKSEI. Etäällä mulle onni häämöittää, — takana vuoren, pilviin kohoavan. Tie, jota neuvot, isä, nousta on tukala liian. Varrella sen näen jo verta tiukkuvan.
IGNATJEV. Sun kannamme me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen. Bojaarit vartovat vain viittaustas. He, näet, huomen' iltana Nikifor Kondratjevitshin luokse neuvotteluun kokoontuvat. Ja sinne odottavat sinua he ja — Afrosinjas myöskin.
IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu).
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.
RUHTINAS MENSHIKOV (tulee). Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt on syytä tiedustella, miks et tullut sa juhlaan tänään?
ALEKSEI. Siitä tiedon olen jo kerran antanut.
MENSHIKOV. Ei tyydytä se Hänen Majesteettiansa. Sillä sinulla seurustella muiden kanssa, näköjään, voimia on kylliks' aivan.
ALEKSEI. Sekinkö multa kiellettäisiin jo, mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?
MENSHIKOV. Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut oo sairasvuotehesi vieressä.
ALEKSEI. On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin sa mua tukastakin vetää sait. Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään en enää salli mua loukata.
MENSHIKOV. Opetus, sulle annettu, mä näen, jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä, kun tsaarillen vien selityksen, jonka sinulta käytöksestäsi hän vaatii.
ALEKSEI.
Sen annan kyllä.
MENSHIKOV.
No?
ALEKSEI.
Mut en sun viedä.
MENSHIKOV.
Siis oitis mua tsaarin luokse seuraa!
ALEKSEI.
Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun!
MENSHIKOV.
Mä mitä näen, — kuulen?!
ALEKSEI. Että minä kerrankin olen minä.
MENSHIKOV.
Hyvä! — Lähden!
Ja sanan vien! Mä kyllä sanan vien!
IGNATJEV. Tuop' oli miehen lailla! Poikani, sinulle Herra voimaa lisätköön!
ALEKSEI.
Mä lähden, isä.
IGNATJEV.
Taivaan siunaus!
Nyt oot siis meidän?
ALEKSEI.
Tsaarin luokse lähden.
IGNATJEV.
Mit' ai'ot tehdä?
ALEKSEI. Omaa tietäni vain kulkea. Ei kuilun parrasta, ei salaisia sokkeloita käy se, vaan alhon aukeata pohjaa pitkin.
IGNATJEV.
Hukassa silloin itse oot ja — kaikki!
ALEKSEI.
Sovulla tahdon onnein saavuttaa
ja rauhassa vain elämäni elää.
Jumalaan luotan nyt, — en itseheni.
IGNATJEV. Sa liiaks' uhmaat, rakkahani. Muista, täss' että kohtalosi ratkaistaan!
ALEKSEI.
Nyt ratkaistaan mun kohtaloni, isä.
Hyvästi siis!
(Menee).
IGNATJEV. Oi, sittenkin hän on tekoomme tähän liian tarmoton.
(Seuraa.)
Toinen näytös.
III kuvaelma.
Tsaarin asunto kesäpuistossa. Yksinkertainen huone täynnä kaikenlaisia työkaluja, laivan malleja, sota-aseita, fysikalisia koneita y.m. Vasemmalla ikkunat, oikealla ja perällä ovet. Etualalla ikkunan edessä sorvauspenkki, jonka ääressä Tsaari sorvaa. Charlotte seisoo oikealla.
CHARLOTTE. Näin, armollisin isä-tsaari, näin jo raskahaks' on elämäni käynyt.
TSAARI. Saat olla huoleti, mein Liebchen, konsaan ei moisiin asioihin kiintynyt oo Aleksei.
CHARLOTTE.
Niin luulin mä myös ennen.
Mut kaikki, kaikki toista todistaa.
Ja kirje varsinkin.
TSAARI. Sen avulla me selvitämme kaikki.
PALVELIJA (ilmoittaa).
Ruhtinas
Aleksanteri Danilovitsh.
TSAARI.
Hän tulkoon!
MENSHIKOV (tulee).
TSAARI.
No, mitä nyt, mein Freund? Sa tulet yksin?
MENSHIKOV.
Mä pyydän anteeks, armollisin tsaari!
TSAARI.
Siis käskyän' et täyttämässä käynyt?
MENSHIKOV. En koskaan ennen näin oo huonosti sun käskyjäsi täyttänyt.
TSAARI.
Vaan nyt?…
MENSHIKOV. Ei sua totellut tsarevitsh eikä minua tänne seurannut.
TSAARI.
Ja syy?
MENSHIKOV.
"Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun."
Se hänen vastauksensa.
CHARLOTTE.
Jumala!
Tää mitä tietää?!
TSAARI. Lapseni, ma tutkin asian tarkoin. Tuonne odottamaan siks' aikaa käy!
CHARLOTTE.
Sun armoos, tsaari, luotan.
(Menee oikealle.)
TSAARI. Mein Herzenskind! Noin uppiniskainen ei poika koskaan ennen ole ollut.
MENSHIKOV. Niin röyhkeästi kuin nyt hän, ei kenkään viel' ole kohdellut sun palvelijaas.
TSAARI. Siks' eteheni hänet rautakourin sun pitänyt ois tuoda.
MENSHIKOV. Yksin, tsaari, ei ollut hän. Ol' isä Jakov siellä.
TSAARI. Se pitkäparta taas! Sen kädet, ne, ne ovat tahmean tuon taikinan noin kovaks kannikaksi leiponeet.
MENSHIKOV. Käsistä niistä syntyäkään muuta ei ole voinut. Mut se pureskella käy vaikeaksi ehkä kohtakin, ajoissa ell'ei pehmitetä sitä.
TSAARI. Mein lieber Kamerad! Sa vartioitset, sen tiedän, kyllä hyvin valtatiet, vaan nyt on kehno kirkon rotta tehnyt, näköjään, salakaivannon ja päässyt perille jo. Ken tietää, mikä vielä voi vaarallinen väylä siitä tulla. Ajoiss' on urkittava, mihin asti se ulottuu! Siis kotkan silmääsi sun tarkemmin nyt käytettävä on!
MENSHIKOV. Vaikk', ylhä tsaari, mua nuhteletkin, oon onnellinen, että alamaiset mun huomautuksein armollisiin korviis suvaitset ottaa. Monasti jo ennen sinulle, tsaari, osoittanut olen, miten on turmiollinen se seura, jätetty johon nyt tsarevitsh on ja jossa hän niin hyvin viihtyy. Ethän sa ole enää pitkiin aikoihin puhunut hälle sanaakaan. Ei kumma siis, että vaitioloas hän pitää hyväksymisen merkkinä. Ei kumma siis, ettei tottelekaan sua enää. Niin, totisesti, kypsyneet on aatteet, jotk' imenyt on heimolaisistansa, ja uhkamielisyys on ensi kukka, mi niist' on puhjennut. Vaan kun nyt tiedät, mik' on se vesa, joka siellä versoo, niin, sielullani sua palvellen, oon valmis aina tukehuttamaan kaikk' elkeet ituihinsa, vaarat väistään ja vahvistamaan vain sun valtakuntaas.
TSAARI (taputtaen Menshikovia olkapäälle). Mein Seelenkind! Sen kyllä uskon. Siksi jätänkin huoleksesi poikani tekoja tarkastaa. Kas tässä kirje! On selvitettävä, mist' on se tullut, — mik' on se maali johon tähtää se. Se kruununprinsessalle lähetetty on kyllä. Mutta tarkoitus sen varmaan on ollut toinen, kuin sen vaikutus. Kavalan naisen haahmossahan usein käy piru itse. Susdalista kulkee salaiset langat nunnain, pappein kautta tuon poikarievun luokse. Siksi ehkä siell' oli luonaan isä Jakov nytkin. Jos sitä tietä salakaivanto tuo käykin, silloin tämä avain ehkä sen ensimäisen oven mulle avaa.
(Antaa kirjeen Menshikoville.)
PALVELIJA (ilmoittaa).
Tsarevitsh!
TSAARI.
Parahiksi! — Tulkoon sisään!
ALEKSEI (tulee).
MENSHIKOV. Ilolla lähden käskys täyttämään, — jos sallit, — oitis?
(Tsaarin myöntymysmerkin tehtyä, poistuu perälle, luoden Alekseihin riemuitsevan katseen).
TSAARI (katsoo pitkän aikaa ääneti ja ankarasti Alekseihin.)
ALEKSEI. Isä-tsaari, luokses sa mua kutsutit?
TSAARI. Vaan sinä täytät mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks jo kovin käynyt.
ALEKSEI. Ennenkuin sa mua hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla ma luoksesi.
TSAARI. Vai ai'oit?! Tunnustamaan tekosi itse mulle?…
ALEKSEI. Syyllinen en tiedä olevani, isä.
TSAARI. Vaikka ma todisteita syyllisyydestäsi saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran taas rikoit tahtoani vastaan sinä.
ALEKSEI.
Ma, armollinen, isä-tsaari!…
TSAARI. Tiedän jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas en usko enää. Sairas et sa ollut vaan tahallasi minun tahtoni sä jätit täyttämättä. Vieressäni, miss' aina jo sun pitäis seisoa, en sua näe kertaakaan mä enää. Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta kuin perillistä vailla ja ma itse kuin isä lapseton. Jo puolisoskin on ollut pakotettu valittamaan sun salajuonistas, ja ruhtinas sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan. Elämäs kunniaton muut' ei tuota, kuin häpeätä valtakunnalleni ja mulle. Mutta sinä, sinä vain oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.
ALEKSEI. En itseäni pyydä puolustaa, en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä, sen tiedän, olen huono puoliso, sinulle, isä, poika kelvoton ja valtakunnan perilliseks' aivan kykenemätön.
TSAARI. Sitä sanomaanko siis tulit luokseni?
ALEKSEI. Niin, isä. Tulin sult' yhtä armoa myös pyytämään: eroita minut vaimostain ja päästä vapaaksi velvollisuuksista, joihin en tunne taipumusta, enkä kelpaa.
TSAARI. Mä mitä kuulen?! On siis totta kaikki? Siis totta, mitä puolisosi juuri minulle ilmoitti ja totta siis myös, mitä puhui ruhtinas, ja totta, mit' itse tuskin olen aavistanut?
ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, totta on se, ett'en rakasta vaimoani, ett'en koskaan voi häntä rakastaa ja ett'en koskaan voi siksi tulla, joksi sinä tahdot. Jos se on rikos, että tunnustan näin suoraan kaikki, niin oon syyllinen. Sa tuomitse siis mua!
TSAARI. Nousetko minua vastaan julkisesti jo? Ken villinnyt on sinut noin? Et itse tuot' ole päähäs saanut.
ALEKSEI. Isä, jos sinua vastaan noussut olisin, en olis luokses tullut. Rikkonut jos jollain tavoin oisin, enpä silloin näin sulle suoraan tunnustanut oisi. Sinulle vilpittömäst' ilmaisen ma kaikki, kaikki. Sanon suoraan senkin, ken sydämeni vallannut on, jos suot minun hänet vaimokseni saada, suot meidän yksinäisyydessä elää, suot luopua mun niistä toimista, joit' en ma suosi, joita vieron ma.
TSAARI. En tunne ääntäs, luonnonlaatuasi mä enää. Itse olet tuossa, mutta kuin toinen kuitenkin. Mit' on tää pyyntös? Se kummastuttaa mua, etten tiedä, oletko järjiltäsi. Vielä kerran se vaatii kanssas siitä puhumaan, jost' olen usein sulle ilmaissut sisimmät sydämeni ajatukset. — Kun silmään kuluneeseen elämääni ja siihen työhön, jonka suorittanut Venäjän hallitsijana ma olen, — Jumalan avulla, — niin riemuisasti sykähtelee mun sydämeni silloin. Vaan vastaisuuteen kun luon katseheni niin masentava murhe mielein valtaa. Oon usein raihnas, kuolevainen olen myös minäkin ja pian päättyä voi elämäni: tänään — huomenna. Kenenkä käsiin valtakunnan ohjat mä jätän silloin? Kuka silloin ottaa mun työni hedelmiä hoitaaksensa, vihollisilta maatani ken suojaa, ken kartuttaa mun kansaani ja ken urille uusille sen silloin johtaa?! Perillisteni linjaa kun mä tarkkaan, niin ainoa sa olet lapseni, vaan mitä odottaa voin minä sulta?! Jumala suinkaan järkeä ei vaille oo sua jättänyt, ei terveyttä vaille, vaan niinkuin evankeliumissa paha ja laiska palvelija, sinäkin oot leiviskäsi maahan kätkenyt. Mä itsepäisen luontees taivuttaa kyll' olen kokenut, vaan turhat aina kaikk' ovat olleet kehoitukset, nuhteet ja rangaistuksetkin. Sua kasvattaa ain' olen tahtonut niin, että kerran sinusta mulle kelpo seuraaja olisi tullut, opettaa ma olen sinulle antanut myös kaikkea, mi valtakunnan hallitsijalta on vaadittava, mutta kaikki olet tuhlaajapojan tavoin hukannut ja tyhjäntoimittajana sa nyt kulutat aikas vain. Et muista sinä sanoja apostoli Paavalin, mi lausuu, että kuinka voi se hoitaa Jumalan kirkkoa, jok' omasta ei kodistaankaan taida huolta pitää. Mä mitä voin siis sulta itselleni ja valtakunnalleni toivoa? Sult', ainoalta pojaltani, jonka pitäisi rinnallani aina seista, mua tukemassa aina olla, että, kun vihdoin täältä manalahan muutan, väsyneen pääni laskea ma voisin levolle rauhassa ja ilolla työpäiväin päättää, tietäin, että on pysyvä pystyssä ja korkeemmalle vielä kohoova luomani tää rakennus, jot' olen vaalinut, kuin silmäterää, — tää aatosteni ylhä templi, jonka tulella, miekalla ja verellä ja otsain hiellä oon pystyttänyt, — tää lumoava linna, johon vielä vavisten, ihmetellen silmänsä on kerran luova koko maailma?!! Vai olisinko turhaan järjestyksen ma saanut maahan, olisinko turhaan tuhonnut Turkin, turhaanko ma Kaarlon olisin kukistanut, Pultavan tapellut tappelun ja Ruotsin vallan peräti ruhjonut? Ja turhaanko avannut oisin lännen sulut, joista valoa, ilmaa raitista jo tulvaa mun kansalleni, turhaanko ma oisin tään Pietarin, tään muistomerkkini perustanut?! Tää olisiko tehty, vain siksi, että sinun kättes kautta kaikk' akanoina ilmaan heitettäisiin, häviäis, haihtuis?! — Sano, sallisiko sun sydämesi sitä raiskata? En usko sitä.
ALEKSEI.
Isä!…
TSAARI (leppeästi). Ei, se ei voi sitä sallia. Mä tiedän sen. Minullahan on yksi poika vain, yks' ainut poika. Hän ei sitä tee. Hän moista suunnatonta surua ei isälleen voi tuottaa. Eihän?
ALEKSEI.
Isä!…
TSAARI (päättävämmin). Sa olet tähän saakka huonosti elänyt, mutta elämääsi nyt sä olet katunut ja kotiin jälleen palannut oot ja minä annan sulle kaikk' anteheksi. Heikon luontehesi sa voitat nyt ja tästä lähin kaikki teet minun, — isäs, — tahdon mukaan.
ALEKSEI.
Isä!
Mä en oo luotu siihen, johon mua
pakottaa tahdot.
TSAARI.
Mitä?!!
ALEKSEI. Min' en voi, en kykene, en tahdo…
TSAARI (huutaen).
Etkö tahdo?!
Mut sinun täytyy, — täytyy. Minä vaadin.
Kuuletko? Minä vaadin, vaadin, — käsken!
ALEKSEI.
Sa vaadit mahdotonta, isä. Minä en voi.
TSAARI. Mun valtaistuimellain sitte paremp' on kelvollinen muukalainen, kuin oma epäkelpo!
(Sieppaa työaseen, jolla aikoo lyödä Alekseita.)
CHARLOTTE (hyökkää esille ja lankeaa polvilleen tsaarin eteen).
Mitä teet?!
Oi, armollisin tsaari! Armahda!
Armahda häntä! Minun tähteni!
Mun tähteni! Oi, rakas isä-tsaari!
TSAARI (hillitsee itseään; pitkän äänettömyyden jälkeen tyynesti, mutta ankarasti). No, kuule sitte, Aleksei! Sua hyvään hyvällä taivuttaa en ole voinut. Ja sinä päätöstäni pyytänyt oot multa nyt. Sen sulle annankin. Mut se on viimeinen. Ja muista, että ma kansani ja valtakuntain tähden en ole koskaan mitään säästänyt, ettenkä säästä nytkään. Ell'et siis sa päästäs tuota hurjaa tuumaa heitä ja minun tahtoani täytä, niin julistan perinnöttömäksi sinut ja munkiks' oitis vihitän. — Charlotte! Sa kuulet tuomioni. Merkityksen käsität kyllä sen. Jos teidänkään välinne nyt ei selviä, niin lopun mä kyllä selvitän.
(Poistuu oikealle.)
CHARLOTTE.
Se on siis totta?
ALEKSEI.
Sen tahdoit tietää ja sen kuulit nyt.
Sa olet voittanut, Charlotte.
CHARLOTTE. Sun mä tahdoin voittaa. Onnelliseks tulla ma tahdoin, onneton.
ALEKSEI. Oot tästälähin oleva onnellinen. Sillä tiemme eroovat i'äks nyt.
CHARLOTTE (heittäytyy hänen kaulaansa). Ei, Aleksei! Ei, — meidän tiemme yhtyvät nyt jälleen. Erota eivät saa ne. Minä annan sinulle kaikki anteeks', jos sa vain rakastat minua. Ja sinun pitää minua rakastaa. Sä nääthän, kuinka ma sua lemmin. Rakkaudesta sinuun mä jätin kotimaani, seurasin sinua tänne. Rakkaus, se täällä elossa minut vain on pitänyt. Jos sen nyt riistät multa, elämäni samalla riistät. — Jos ma olen ollut sinulle häijy, sua kiusannut, sinua loukannut, niin anna anteeks minulle kaikki. Syynä siihen vain on ollut, että sinun rakkauttasi oon kaivannut, kun äärettömästi rakastan sua itse. Lahjoita siis mulle elämäni, rakasta minua jälleen! Minä pyydän sua, rukoilen sua. Olkoon sitte kaikki, kuin uni inha, i'äks unhotettu! No, Aleksei! No, niinhän? Eikö niin?
ALEKSEI (irroittaen Charlotten kädet kaulastaan). Samoin kuin isäin, vaadit sinäkin minulta sitä, jota en voi antaa. Samoin kuin hän, suot anteeks sinäkin, jo ennenkuin oon mitään rikkonutkaan. Ja yhdessä te julistatte mulle myös tuomion, vaikk' olen syytön vielä. Te kohtaloni ratkaisseet siis ootte. Sit' enää mahdotonta muuttaa on. Välini isäin kanss' on onneton, välini sinun kanssas myös, Charlotte. Sovussa välimme nyt selvittää ma tahdoin, rauhan suoda kullekin ja siten saavuttaa myös onnein itse. Mut kaikki, mitä pyysin, kiellettiin minulta nyt ja sitä vaadittiin, mit' ei oo mulla antaa. Kaikki tahi ei mitään: siinä tuomioni nyt. Isäni tahto — perinnöttömyys, rakastaa sua — mennä luostariin! Ja minun tahtoni, — sen alistua vain täytyy, rakkauteni — kuolla täytyy. Mut ei! Nyt oman mielein mukaan elää minäkin kerran tahdon. Noussut vielä en ollut isääni ma vastaan. Mutta nyt nousen, koska minun nousta täytyy. Ja te, te itse minut johdatitte nyt sille tielle, jossa erotaan.
(Menee.)
CHARLOTTE.
Jumala! Mitä tehnyt olenkaan?!
(Purskahtaa hillitsemättömään itkuun
ja vaipuu tunnottomana maahan.)
IV kuvaelma.
Huone tsaarittaren puolella. Perällä ja oikealla ikkunat.
Vasemmalla kaksi ovea. Katarina istuu etualalla ikkunan
vieressä. Menshikow seisoo vähän matkan päässä hänestä.
KATARINA.
Ja sitte ruhtinaani?
MENSHIKOV. Lattialta tavattiin tunnotonna puolisonsa. Tsarevitsh taas, hän isä Jakovin kanss' oli nähty lähtevän.
KATARINA. Ja nyt, kuin on Charlotten laita?
MENSHIKOV. Tointumaan hän vihdoin oli saatu, mutta kovin on heikko. Vasemmassa kyljessään, kuin neulain, pistelevän valittaa.
KATARINA. Pitempi sairaus siis ehkä vielä, kuin suru meille hänen kuolemastaan?
MENSHIKOV. Sydämen kouristus, — niin lääkärit sanoivat, — hänestä jo kohtakin voi tehdä lopun.
KATARINA. Silloin vihdoin saisi poloinen poika rauhan.
MENSHIKOV.
Tsaaritar!
Kovinpa häntä säälit!
KATARINA. Lienemme jo kaikki saaneet kylliksi Charlotten tunteellisuudesta. Niin, tuskin kaipais hänt' enää tsaari edes, joka aina miniätänsä niin on hellinyt.
MENSHIKOV. On siihen hellyyteen vain yksi syy: parempaa pojanpoikaa toivonut hän on, kuin omans' on.
KATARINA.
Vai luulet niin?
MENSHIKOV.
Mut nyt sen toivon turhaks jo ma luulen.
KATARINA. Niin suokoon taivas sekä anteeksi mun toivomukseni!
MENSHIKOV. Ja, tsaaritar, sinuss' on sitte tsaarin ainut toivo. Sinuhun hän ja koko valtakunta odottain luopi hartaat katsehensa.
KATARINA. Tää viesti, ruhtinas, — ma sulta sitä en salaa, — sydämeltään raskahimman vieritti kiven. Ensi hyvityksen on saanut itserakkauteni nyt. Niin, — valoisalle tiellein on Charlotte, kuin musta pilvi, synkän varjon luonut. Iloisna tsaarin vieress' seisoessain, se, näet, yksi pilkku himmentänyt on vain mun onnein. Sillä siitä saakka kuin tsaari minut puolisokseen otti, se hartain toivoni on ollut, että hänelle pojan lahjoittaa mä voisin, — paremman perillisen, kuin on hällä. Sit' iloa ei taivas kuitenkaan oo vielä suonut: — tsaarille ja mulle. Oi, varmaan oisi meidän rakkautemme, onnemme silloin liian suuri ollut! — Tsarevitsh nai ja näin Charlotte oli se urpu, josta tsaari puhkeavan odotti aatteittensa kaunihimman, halutun kukkasen. Sit' aavistin, sen tunsin kyllä. Oo! Ei suinkaan minuun vähentynyt oo tsaarin rakkaus. Ei kateutta, mustasukkaisuutta! Se oisi naurettavaa, ruhtinas. Mut täällä, sydämeni juuria, alati jäytää, jäytää tuima tunne, kuin toukka pimeässä piilevä! Olenhan minä tsaarin puoliso ja onhan minun jälkeisilläin yhtä suur' oikeus, — ja ehkä suurempikin, — kuin tuolla Blankenburgin prinsessan on sikiöllä, kerran istua mun rakkaan Pietarini istuimella. Mut soisko taivas hänelle sen onnen, jot' ei se mulle suonut?! Riistäisikö hän sydämeltäni sen ilon, joka ois sille tuleva?! Ja riistäisikö hän ehkä enemmänkin?! Ei! Se ei oo mahdollista, ei oo mahdollista!
MENSHIKOV.
Ja ei saa tapahtua.
KATARINA. Niin. Se ei saa tapahtua. Sinä ruhtinas, sä minut hyvin ymmärrät. Sa aina oot, tsaarin jälkeen, sydämeni lähin. Siks' olen nytkin kaikki puhunut sinulle suoraan. Siksi tuomas viesti ilosta niin sai syömein sykkimäänkin.
MENSHIKOV. Ilosi täydelliseks tulkoon, — tämä mun sydämeni toivotus on! Mutta jos taivas korjaakin Charlotten nyt, ei kuitenkaan oo pelkos päättynyt. Niin kauan kuin tsarevitsh sun on tiellä, iloas aina vaara uhkaa vielä.
KATARINA.
Se aikanansa kyllä torjutaan.
MENSHIKOV. Se aikaisemmin, kuin oot luullutkaan, on tullut. Tuskin henkensä Charlotte on heittänyt, kuin jo tsarevitsh toisen on löytänyt.
KATARINA.
Ja mistä tiedät sen?
MENSHIKOV.
Sanoista arvaan tämän kirjehen.
Se lue!
(Antaa Katarinalle kirjeen.)
KATARINA (katsahdettuaan siihen, repii sen rikki).
MENSHIKOV.
Mitä teetkään, tsaaritar?!
KATARINA.
Ei merkitystä ole sillä mitään.
Se vaikutuksensa on tehnyt jo.
MENSHIKOV.
Ja kiertokulkunsa siis myöskin, niinkö?
Se lähtökohtaansa on palannut,
jos olen oikein arvannut?
KATARINA.
Sen olet.
MENSHIKOV. Edessäs seisoessain, tsaaritar, mun ihmettelyin yhä kilpailee suuruudest' uteliaisuuden kanssa. Palkinto tästä keksinnöstäs saada pitäisi sun.
KATARINA. Sen saakoon, joka tuon paremmin ansaitsee. Sun toimeksesi täytäntöönpanon jätän, ruhtinas.
(Lyö kämmeniinsä.)
PALVELIJA (tulee etumaisesta ovesta).
KATARINA. Hän tulkoon sisään!
PALVELIJA (menee).
BAHMEOTOV (astuu sisään).
MENSHIKOV.
Bahmeotov!
KATARINA. Tässä tää nuorukainen! Silmittömästi hän rakastunut on ja toivonsa tulisin myös on rakastettunsa vaimokseen saada. Minä hänelle luvannut olen, että tehdä tahdon, min voin ma, hänen puolestansa. Mutta sun apus, ruhtinas, on mulle tarpeen täss' asiassa. Jos sen mulle suot ja perillen viet asian, kuin pitää, niin sinun toivomukses mukaan kyllä mun iloni on täydellinen silloin.
MENSHIKOV. Näin hienosti ja ylevästi näin ken muu, kuin sinä, suuri tsaaritar, ois ajatella voinut, — toimia?! Vähimmän viittaukses käsittäen, en mitään keinoja oo säästävä sun hyväksymisesi saavuttaaksein ja pysyäksein yhä suosiossas.
KATARINA.
Sen uskon, ruhtinas. Mä teidät jätän.
(Menee peremmällä olevasta ovesta.)
MENSHIKOV. Vai niin?! — Vai sinä?! — Mutta asiasta oletko aivan varma?
BAHMEOTOV. Sinun armos, ma enkö Afrosinjan vartta oisi vaikk' alta munkinkaavun tuntenut?! Ma annan pääni, että hän se oli, kuin uhraan henkein aina hänen vuokseen.
MENSHIKOV.
Sanotaan: "rohkeudella kaupunkeja
valloitetaan". Sä sitä tapaa käytät.
Se kyll' on hyvä — toisinaan. Sä luulet,
Jumala rohkeata auttaa aina?
BAHMEOTOV. Mä siihen luotan, tsaarittaren sanaan ja — sinuun, armollinen ruhtinas.
MENSHIKOV. Sanan, min antoi sulle tsaaritar, oot ansainnut, mut määräs saavuttaakses sa olet puolitiessä vasta. Minä sun luonteestasi näen, ettet tyydy sä siihen jäämään. Perillen sä kyllä siis päästä voit, jos itse tahdot vain.
BAHMEOTOV. Ma nytkin sinun armos käskyä halusti käyn, kun vie se määrähäni.
MENSHIKOV. No, hyvä. Kuule, Jakov: tiedätkö, todella että rakkauden suhde tsarevitshill' on Afrosinjan kanssa?
BAHMEOTOV. Jos sit' en pelkäis', uskoisi jo varmaan, en tätä tietä oisi konsaan käynyt.
MENSHIKOV.
Mua säälittää, mut tiesi nousee pystyyn.
BAHMEOTOV.
Mitenkä, ruhtinas?…
MENSHIKOV. Tsarevitsh — sinä! Ja millä oikeudella tahdot sinä tsarevitshilta voiton viedä? Kovin on tokinainen mielesi. Vai onko sinulle tehty vääryyttä? Vai onko hän muuten ketään vastaan rikkonut? — Sa olet vaiti? Sä et vastaa mulle? — —? Sinulla siis ei ole syytä mitään?
BAHMEOTOV.
Ei, sinun armosi, — ei moista mitään.
MENSHIKOV. Sun rakkautes?! Ha-haa! On liian vähän. — No, — siis? Jos toinen sinun tielläs on, perille pääsemästä sua estää, mit' on sun silloin muuta tehtävä, kuin käännyttävä —?
BAHMEOTOV. Sekö, ruhtinas, siis käskys on?
MENSHIKOV. — tai syrjäytettävä on toinen.
BAHMEOTOV.
Kehoitatko siihen mua?
MENSHIKOV.
Jumala varjelkoon! Mit' uskallat?
BAHMEOTOV. Siis pääsyä ei mitään. Elämäni on mennyt, — kaikki, minne katsoisinkin.
(Pitkä äänettömyys.)
MENSHIKOV. Jos katsot tietäs taaksepäin, niin alas se viettää; eteenpäin jos katsot, — ylös nopeesti nousee se.
BAHMEOTOV.
Mut hirsipuuhun.
MENSHIKOV.
Tai arvoon…
BAHMEOTOV.
Kuinka, sinun armos?
MENSHIKOV.
Jos taitavasti kuljet.
BAHMEOTOV. Ruhtinas, sinunko avullas?
MENSHIKOV. Kun valitset sa oikein ties.
BAHMEOTOV (mietittyään).
Sen olen.
MENSHIKOV.
Minkä siis?
BAHMEOTOV. Ei vaalin varaa mulla. Eteenpäin ma tahdon. Neuvoasi seuraan.
MENSHIKOV. Hyvä. Sa rakkautta vain tsarevitshin ja Afrosinjan suhtehessa vaanit, — ma — muutakin. On syytä luulla, että kätyri on hän tyytymättömään, — salainen lanka, joka heidät liittää ylemmä vain. Ja noita tsaarin, meidän vihollisia yhtä paljon kansan, bojaarein joukoss' on, kuin heitä piilee myös pitkän parran, mustan kaavun alla. Ken? — mitä? — missä toimii? sitä tietää on tarvis nyt. Ja saatava on selko etenkin, onko perää luulossani, ett' tahtovat tsarevitshinkin jo he vietellä. Sä tähän toimeen, nään mä, sopivin olet mies.
BAHMEOTOV. Ma parastani koetan, armollinen ruhtinas.
MENSHIKOV. No, siis. Jos, todella, vain niin on laita kuin luulet sa, en mitään sille voi, — on työsi mennyt hukkaan. Mut jos taas on niin, kuin minä uskon ja jos sinä todistaa voit sen, että kilpailijas sekaantunut on heidän liittohonsa, niin olet määräs saavuttanut silloin ja kaksin kerroin: arvon, kunnian ja palkinnon, min lupas tsaaritar. Sä ymmärrät?
BAHMEOTOV. Sun armos, mitä käsket mun tehdä siis?
MENSHIKOV. Kuin haukka, kaikkialle sä lennä, vaaniskele, kuulostele ja saalihin kun löydät, tieto mulle siit' oitis tuo. Sun rohkeutesi tähden ja toimehes sua yhä rohkaistaksein upseerin-olkaimet ma sulle hankin, ja tänään vielä. Toivon, ett'ei mun sinulta niitä tarvis ole riistää. Tää arvon ensi aste sinut vieköön ylemmä arvoon, vaan ei hirsipuuhun!
BAHMEOTOV.
Sua kiitän, armollinen ruhtinas.
Uskollisuuttain luottamukses koskaan
ei häpeähän saapa oo.
MENSHIKOV.
Saat mennä.
BAHMEOTOV (poistuu).
MENSHIKOV (jää mietteisiinsä seisomaan keskelle huonetta.) Oi, valta, valta! Mailman valtiaana ylimmän istuimella istut sinä. Tomuhun maahan edessäsi vaipuu niin kauneus, kuin oikeus ja totuus ja kaikki. Sua köyhä, alhainen vaikk' kyllä halveksuu ja vihaa, siltä sinulle kumartaa ja omistaa sun tahtoo; sua ylhäinen ja rikas, omaten sinut, luovuttaa ei tahdo, vaan hellii, hyväilee, kuin helmalastaan, sit' yhä vielä kasvattaa vain tahtoo, kuin saitur' aina, tuhatkertaiseksi. — Siis, Katarina Aleksejevna, on sullakin jo liian vähän valtaa. Mut tuonpa ajatukses salaisen sikiön keskoisena ilmi saatoin! Oot nerokas ja viekas. Onni sua myös suosii. Toivos toteutuu — kenties'. Kentiesi — ei. Ja silloin, — kuka silloin perivä Pietarin on vallan, kuka Venäjän valtaistuimelle nousee? Jos taivas suo, se, jok' on viekkaamp' vielä: sun nöyrin palvelijas — Menshikov.
(Poistuu nopeasti.)
V kuvaelma.
Huone Vjasemskin talossa. Perällä luukuilla varustetut ikkunat. Oikealla eteisen ovi, vasemmalla toinen ovi sisähuoneisiin. Etualalla, oikealla puolella, pitkä pöytä maljoineen, kannuineen. Pöydän ääressä istuvat juomassa Kikin, Gljebov, Stsherbati ja Dubrovski.
KIKIN. Niin, ystävät ja veljet. Sepä keino se vihdoin tepsi. Tsarevitsh on kuin onkin meidän nyt.
DUBROVSKI. Ja sinun on ansiosi, Sasha. Juon terveydeksesi.
KIKIN. Kiitos, Fedja! (Kiertää kätensä Dubrovskin kaulaan ja suutelee häntä.) Kiitos! Minä kyllä juon. Kas noin! Juomasta minä en koskaan kieltäydy. Mut ansio, niinkuin sinä sanot, se ei ole kuitenkaan minun, vaan Frosjan. Niin juuri. Sillä jos ei hän olisi niin saakelin kaunis ja niin perhanan viisas, niin ei tuumasta olisi tullut tään taivaallista. Ei olisi, ei koskaan, sen minä sanon. Juokaamme, ystävät ja veljet, nyt siis hänen terveydeksensä! Hänen kauneutensa, viisautensa ja terveytensä malja!
STSHERBATI. Sen maljan minä ensimäisenä tyhjennän, — — vaikka sydäntäni kirveleekin.
DUBROVSKI. Ha-haa! Sen uskon, Senjka. Sillä etpä sinäkään ole aivan välinpitämättömästi Frosjaa silmäillyt.
KIKIN. Roskaa, ystävät, on akkaväki. Mutta toista on tämä malja. Se ei ole huikentelevainen koskaan, — pysyy aina yhtä vakavana ja uskollisena. Kas noin! Äsken juuri se oli tyhjä ja nyt se on täysi jälleen. — Niin, mitäs minä a'oinkaan sanoa? Niin, ja vähempi se ei ole isä Jakovinkaan ansio tässä asiassa. Taitavalla puheellaan on hän osannut tsarevitshin taivuttaa. Afrosinja, hän on vaikuttanut sydämmeen ja isä Jakov — päähän. Juokaamme siis isä Jakovinkin terveydeksi!
DUBROVSKI. Tietysti. Sekin malja on juotava.
GLJEBOV. Ja pohjaan! Eläköön isä Jakov ja kasvakoon hänen partansa aina napaan asti!
(Naurua ja hyväksymistä.)
(Vasemmalta tulevat Vjasemski, Dolgoruki,
veljekset Naryshkin ja Lopuhin.)
DOLGORUKI. Jo riittää, ystäväni! Jos näin jatkatte, niin tsarevitsh tullessaan jo tapaa jok'ikisen sorkan penkin alta.
KIKIN. Tavatkoon, ruhtinas Vasili Vladimirovitsh, tavatkoon! Siellähän hän on usein itsekin loikonut meidän vieressämme.
LOPUHIN. Vaan asiamme se ei nyt enää jouda penkin alle.
GLJEBOV. Ei, Abraham Feodorovitsh, ei. Se on totta. — (Kikinille.) Sinä, Sasha, mene nyt ja pane kotvaksi aikaa maata! Pienen levon olet jo kyllä vaivoistasi ansainnut.
VJASEMSKI. Niin, tule, ystäväni, tule, — minun vuoteeseni!
KIKIN. Maatako, setä Nikifor Kondratjevitsh? No, mennään! Maata minä lähden mielelläni, mutta vähäksi aikaa. Se ei haittaa, ei se haittaa, setä Nikifor Kondratjevitsh, ei ollenkaan. Mennään, mennään!
VJASEMSKI (saattaa Kikinin sisään).
LOPUHIN. Niin on, kuin sanoin, ruhtinaat, bojaarit. Ei jouda asiamme penkin alle! Jo riittää tätä menoa! Näät, talot, kylätkin kokonaiset autioiksi näin käyvät, miehemme kun meiltä viedään ja veroja vain niskoillemme pannaan. Ja mitä varten? Kaupunkien uutten ja laivain rakennuksiin. Niinkuin niittä ei yhtä hyvin toimeen tultais nyt, kuin ennenkin.
DOLGORUKI. Niin. Vaan ei siinä kylliks', ett' omaisuutemme, — jo kunniakin otetaan meiltä. Lapsia bojaarein matruuseiks, sotamiehiks kirjoitetaan ja meidän rinnallemme kaartiin nousee upseereiks penikoita alhaisten. Se liikaa jo, bojaarit, on!
SEMEON NARYSHKIN. Se on jo piru tiesi mitä!
(Yleistä nurinaa.)
LOPUHIN. Kaikkialla käy siten jo. Ja niinkuin mekin nyt, nurisee papit, nurisee myös kansa. Miljoonia on, jotka meidän kanssa vetävät yhtä köyttä, mutta tsaari sittenkin muutamine miehinensä vie voiton puolellensa.
IVAN NARYSHIN. Sillä me vedämme huonosti.
LOPUHIN. Ei, ei, vaan siksi, ett'emme vedä ollenkaan. Me vain nuristaan, napistaan ja puhellaan ja pakistaan, vaan toden totta emme tee mitäkään.
GLJEBIN. Niin oikein. Mutta nyt me kaikki voimat liikkehelle pannaan.
DUBROVSKI.
Hyvät ja pahat.
STSHERBATI.
Muu ei auta enää.
LOPUHIN. Niin, turhaan odotamme pelastusta omatta avuttamme. Turhaan me uskomme ennustukseen. Sillä Pietar' ain' elää vielä. Ruumis rautainen, kuin hänen, itsestään ei murru kohta.
DOLGORUKI.
Mik' on siis neuvos?
LOPUHIN. Tämä: kun tsarevitsh nyt yhtynyt on meihin, yllytämme kaikk' ilmikapinahan — etupäässä on sotaväki meille voitettava — ja lopun teemme tästä vallasta. Ei tule loppu siitä, ennenkuin on poissa — pää.
GLEBIN.
Ei tule.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei, ei tule.
LOPUHIN. Ei sitte vieläkään. On tsaaritar nykyinen suljettava luostariin ja entinen — mun sisareni — sieltä vapaaksi saatava, kun Aleksei on valtaistuimelle asetettu. Ja Menshikov, — on hänen tiensä tietty. Se minun tuumani. Jos kell' on toinen parempi sitä, lausukoon sen julki!
GLJEBIN.
Minunkin se on mieleni.
DUBROVSKI.
Ja minun.
STSHERBATI.
Ja minun myös.
I. NARYSHKIN.
Se kyll' on hyvä keino —
S. NARYSHKIN. — jos onnistuu se.
DOLGORUKI.
Niin. Sill' yks' on vika.
LOPUHIN.
Ja mikä?
DOLGORUKI. Ett' on vähän vaarallinen. — Näät, ennenkuin se pää on poissa, on kapina, ehkä, ilmi saatu jo ja omat päämme riippuu hirsipuussa.
LOPUHIN.
Mik' on sun neuvos' sitte?
DOLGORUKI. Ystäväni! Jos kerran pää on poikki lyötävä, niin yhden tehtävä se on. Ken teistä sen ottaa tehdäksensä? — Ootte vaiti? Varalla sitte toinen ehdotus on mulla vielä. Eikö käännyttäisi aluksi anomuksin tsaarin puoleen? Hän ehkä järkihinsä vielä palaa, jos rukoellen häntä neuvomme, parempaan kehoitamme.
LOPUHIN. Ruhtinas Vasili! Ei. Ei auta se. Se keino on turha, lapsellinen. Turmioon se suoraa tietä vie.
GLJEBIN.
Ei auta puheet.
Se nähty on.
MUUT.
Ei auta. Toimeen! Työhön!
VJASEMSKI (tulee).
AFROSINJA (seuraa häntä juhlapukuun puettuna ja kantaa maljaa hopeaisella tarjottimella).
VJASEMSKI.
Tsarevitsh isä Jakovin kanss' saapuu.
Tervehtikäämme häntä maljoin nyt,
bojaarit, ruhtinaat!
(Täyttää pöydällä olevat maljat,
jotka kaikki ottavat käsiinsä.)
DOLGORUKI.
Se tehkäämme!
Ja asiamme hänen kanssaan sitte
me ratkaiskaamme.
ALEKSEI ja IGNATJEV (tulevat).
VJASEMSKI. Sua tervehdimme, tsarevitsh Aleksei Petrovitsh. Kauan tsarevitsh eläköön! ("Eläköön"-huutoja.) Suvaitse ottaa käsistä Afrosinjan malja tää, tsarevitsh! Tytär mulle, leskelle, lapsettomalle on hän. Rakkahani vieraalle rakkaimmalle taloni parasta tarjoo.
ALEKSEI (ottaa maljan).
Kiitän sua, Nikifor
Kondratjevitsh! Ja kiitos, Afrosinja!
Juon teidän terveydeksenne, ja teidän,
te ystäväni, ruhtinaat, bojaarit!
(Juo.)
Niin, nyt oon seurassanne, — nyt oon teidän.
Niin olen onnellinen, että teidät
saan nähdä nyt, ja sinut, Afrosinja!
AFROSINJA (luo katseensa maahan).
ALEKSEI.
Panitko ovet lukkoon, isä Jakov?
IGNATJEV.
Tsarevitsh, kyllä.
ALEKSEI.
Katsohan, Nikifor
Kondratjevitsh, ett' ovet kaikki hyvin
on teljetyt.
VJASEMSKI. Saat olla huoleti, tsarevitsh! Kenkään meitä häiritä ei uskalla.
(Poistuu ja palaa hetkisen kuluttua.)
LOPUHIN.
Voit meihin luottaa aina.
DOLGORUKI.
Henkemme uhraamme sun puolestasi.
MUUT.
Niin, henkemme sun puolestasi aina!
ALEKSEI. Sen tiedän, rakkahani. Kiitän teitä, te, ystäväni! Tekin tiedätte jo, miksi olen tullut. Rikkonut, näät, olen välit isäni ma kanssa ja teihin liittynyt.
IGNATJEV. Tsarevitsh, meidän olethan — koko maamme — ainut toivo.
S. NARYSHKIN.
Sua kauan olemme jo kaivanneet.
DOLGORUKI. Niin, äskenkin jo neuvoteltiin siitä, mit' oisi tehtävä.
LOPUHIN. Vaan päätökseen ei päästy.
GLJEBIN. Johtajaks, tsarevitsh, meille rupea sinä!
MUUT.
Johtajaksemme!
Niin, johtajaksemme!
DUBROVSKI.
Ja tsaariksemme!
STSHERBATI.
Eläköön tsaari Aleksei Petrovitsh!
("Eläköön"-huutoja.)
ALEKSEI. Ei, kuulkaa!… Sallikaa mun!… Johtajaksi en kelpaa, kykene… Te neuvotelkaa ja päättäkää, niin päätöksenne kyllä mä sitte hyväksyn.
DOLGORUKI. Tsarevitsh, turhaan sä kieltäydyt! Sä olet viisaampi kuin isäsi, ja ihmistuntemusta sinull' on enemmän kuin koskaan hällä.
IGNATJEV.
Niin minäkin oon aina sanonut.
I. NARYSHKIN.
Tsarevitsh, niin, et epäröidä saa!
LOPUHIN.
Ja toimeen, toimeen ruveta sun täytyy.
DUBROVSKI.
Ja tsaariksemme!
MUUT.
Tsaariksemme, niin!
ALEKSEI. No, hyvä, hyvä! Tsaariksenne kyllä rupean sitte. Minä lupaan sen. Ja sitte, kun ma tsaariks' olen tullut, niin kaikki teen mä, mitä tahdotten. Tai ei, te kaikki tehdä saatte, kaikki, mit' itse tahdotte. Mä, nähkääs, en rakasta käskeä ja hallita, en touhua ja puuhaa rakasta; asua kaupungissakaan en tahdo, vaan maalla, maalla. Sinne muuttaakin ma tahdon. Tuonne Kurovitskajaan — omalle tilalleni siirryn. Minä ja Afrosinja sinne muutamme, me yhdessä. Ja yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa me siellä sitte elämme yhdessä. Niin, Afrosinja?
AFROSINJA.
Tsarevitsh, niinkuin tahdot sa.
ALEKSEI. No, niin. Mut nyt, mun rakkaat ystäväni, nyt, kun minä jo oon päätökseni tehnyt ja teihin liittynyt, niin toimiminen on teidän puolestanne. Teidän nyt on päätettävä, miten tsaariksenne ma tulla voin. Siis menkää, neuvotelkaa ja päättäkää, ja päätöksenne sitte kun olen hyväksynyt, toimikaa! Niin, tuonne sivuhuoneeseen te menkää ja neuvotelkaa! Sillä aikaa täällä me Afrosinjan kanssa neuvotellaan.
LOPUHIN. Mut näinhän koko tästä asiasta ei tule mitään.
ALEKSEI. Tulee kyllä, eno, jos te vain päätätte. Te älkää olko niin kovin saamattomia. Ja tehkää nyt niin, kuin pyydän. Tehän sanoitten, ett' teihin luottaa voin. No?!
S. NARYSHKIN. Mitäs meidän on muuta tehtävä?…
VJASEMSKI. No, ruhtinaat, bojaarit, ehkä mennään?…
DOLGORUKI. Kun tsarevitsh niin käskee, niin…
ALEKSEI.
Ei, ruhtinas Vasili
Vladimiritsh, en minä käske; minä
vain pyydän teitä.
I. NARYSHKIN.
Parasta on sitte…
LOPUHIN.
No, mennään, mennään!
MUUT.
Mennään, mennään sitten!
(Menevät sisälle.)
ALEKSEI (heidän jälkeensä). Mut rakkaat ystäväni, päättäkää ja välttämättä! — No, nyt, Afrosinja, me ollaan kahdenkesken taas ja nyt me saamme neuvotella. Näetkös, ma tahdoin sulle kertoa, ett' isäin vihittää munkiks tahtoo minut, mutta ma sit' en tahdo. Niin, en tahdo — koskaan. Sinuthan juuri olen löytänyt, sydämes' saanut. Nytkö pitäis jo sinusta erota? Ma siksi, näet, isääni vastaan noussut olen, siksi nyt päätettäv' on, mit' on tehtävä. Näät, tyytymättömiä kaikki ovat isäni hallitukseen. Kaikki hänet pois saada tahtovat ja minut tsaariks. Ja sitte onnellisna elää saamme. Mut miten on se tehtävä? Niin, miten sa luulet heidän tuolla päättävän? Sa luuletko, ett' on hän murhattava? Niin päättävätkö, Afrosinjushkani? Sen luuletko sa myös?
AFROSINJA. Oi, en mä tiedä, tsarevitsh.
ALEKSEI. Niin. Ei auta enää muu. Sen täytyy tapahtua. Sitte tulen ma tsaariksi ja sitte, sitte sinut saan omakseni — (Kolkutusta ulko-ovella.) — omakseni… Hä?! (Hypähtää ylös.) Sa kuulitko?!
AFROSINJA.
Niin, tuolla kolkutettiin.
(Toinen kovempi kolkutus.)
ALEKSEI.
Mit' on se?!
AFROSINJA.
Kuka siellä lie?
(Huutaa ovesta vasemmalle.)
Nikifor
Kondratjevitsh! Bojaarit, ruhtinaat!
KAIKKI (rientävät esille, heidän jälessään viimeiseksi myöskin Kikin ikäänkuin typerryksissä).
AFROSINJA.
Ovella kolkutetaan.
(Kolmas vieläkin kovempi kolkutus.)
— Kuuletteko?!
ALEKSEI (asettuen suojelevasti Afrosinjan eteen).
Niin, kuulitteko, kuulitteko nyt?
(Kaikki paljastavat aseensa.)
VJASEMSKI (ovelta oikealle).
Ken siellä? Kuka taloani häirii?
ÄÄNI (ulkoa). Avatkaa! Tsaarin nimessä! Tsarevitsh tääll' onko? Etsitään tsarevitshia!
VJASEMSKI.
Ei ole täällä — ei.
ÄÄNI (ulkoa).
Ei ole totta.
(Ikkunaluukku reväistään auki ja ikkunaan
ilmestyy upseerin pukuun puettuna:)
BAHMEOTOV. Nimessä tsaarin! Kruununprinsessa on kuollut.
(Kaikki, jotka aikovat hyökätä Bahmeotovia vastaan,
vetäytyvät takaisin, panevat aseensa tuppeen ja
ristivät silmänsä.)
VJASEMSKI. Mutta kuinka uskallat näin tulla tänne…?
BAHMEOTOV (laskeutuen sisään huoneeseen).
Anteeksi, Nikifor
Kondratjevitsh, mä pyydän. Mutta tsaarin
on käsky etsiä tsarevitshia.
Hän onhan täällä?
ALEKSEI (astuen esiin).
Mit' on tapahtunut?
BAHMEOTOV. Jumalan tahdosta sun puolisosi, tsarevitsh, heitti henkensä.
ALEKSEI.
Charlotte?!
Vai kuoli?! Aa! Mä sitä odotinkin. —
Saat mennä. Minä tulen.
BAHMEOTOV. Viipymättä, tsarevitsh, sinut tsaari tulemaan on käskenyt. Sua vaunus' odottavat.
ALEKSEI.
No, hyvä! Mene, mene! Tulen oitis.
BAHMEOTOV (luoden tarkastavaisen katseen jokaiseen).
Hyvästi, ruhtinaat, bojaarit! Anteeks
ma pyydän, että teitä häiritsin.
Mut täyttänyt oon käskyn vain. Nikifor
Kondratjevitsh, suo anteeks', — hyvästi!
(Merkitsevästi Afrosinjalle.)
Näkemään asti!
(Menee oikealle.)
ALEKSEI. Ystäväni, nyt ma olen vapaa. Afrosinja, nyt ei munkiks' ehkä tarvitsekaan mennä. Näkemään asti siis! Ja, ystäväni, ma toiste keskustelen kanssanne, mitenkä nyt on tehtävä.
DOLGORUKI. Tsarevitsh, sua emme heitä.
IGNATJEV.
Haltuun Jumalan!
KAIKKI.
Tsarevitsh, Herran haltuun!
ALEKSEI.
Hyvästi!
(Menee.)
AFROSINJA (Vjasemskille).
Hukassa ollaan kaikki nyt, Nikifor
Kondratjevitsh, ja hukassa tsarevitsh!
VJASEMSKI. Niin, epäiltyjä oomme, ruhtinaat, bojaarit.
KIKIN. Bahmeotov vaarallinen on meille kovin.
IGNATJEV. Ilmiantaa meidät hän voi, ja tuumamme on rauennut.
LOPUHIN.
Siks juuri nyt se ei saa raueta.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei saa, ei saa.
GLJEBIN. Vaan pian pantava on toimeen.
LOPUHIN. Mutta Afrosinja ensin on turvaan saatettava. Meidät yhä tsarevitshiin hän yhdistää ja hän taas taistelumme kilpi on ja määrä.
KIKIN. Mun mielestäni Kurovitskajaan pitäisi Afrosinja viedä.
LOPUHIN.
Oikein.
VJASEMSKI (Kikinille).
Ja sinä hänet sinne saattaa saat.
DOLGORUKI.
Vaan entäs sitte?
GLEBIN.
Hirteen taikka voittoon!
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Niin, hirteen taikka voittoon!
S. NARYSHIN. Keskitielle näin emme jäädä voi.
MUUT (paitsi Dolgorukia).
Ei. Emme. Emme.
LOPUHIN. Kapinaan saatava on sotaväki. Kuin kulovalkea siis levitköön miehestä mieheen tuumamme ja sitte… niin — sittepähän nähdään, mitä tehdään.
MUUT.
Niin, oikein. Hyvä.
DOLGORUKI.
Koetellaan sitte!
Kolmas näytös.
VI kuvaelma.
Tsaarin huone Oranienbaumissa. Perällä ja vasemmalla ovet. Tsaari kävelee nopeasti edestakaisin. Menshikov seisoo oikealla olevan pöydän ääressä.
MENSHIKOV. Kas siinä kaikki, mit' on ilmisaatu. Ja tiedot nää on tuonut Bahmeotov. Talossa Vjasemskin hän heidät tapas' sin' iltana, kun kruununprinsessa äkisti kuoli. Sillä haavaa en surua surun päälle tahtonut kasata, tsaari, sinullen. Vaan nyt kun vainaja on saatettu jo hautaan, nyt hetkeäkään varaa meill' ei ole hukata enää.
TSAARI (pysähtyen). Afrosinja anna eteeni tuoda! Jonkun selvityksen kai hältä saamme.
MENSHIKOV. Armollinen tsaari! On Bahmeotov, jonka sydän kyllä sen tytön teitä tutkii, juuri tuonut minulle sanan, että Afrosinja on Pietarista kadonnut ja kenkään ei tiedä, minne.
TSAARI.
Kuinka?!
MENSHIKOV. Suuri tsaari! Hatarat kovin viel' on liitokset tuon liiton: päivä niistä pilkistää. — Näät, tuskin puoliso tsarevitshin maan poveen oli kätketty, niin itse hän oitis riensi Kurovitskajaan suruaan siellä, muka, haihduttaakseen.
TSAARI.
Siis luulet: sinne myös…?
MENSHIKOV. En erehtyne, ett' Afrosinjakin on korjattu ajoissa sinne.
TSAARI. Mahdollista, että maneetti tuo nyt pojan sinne veti.
MENSHIKOV. Ja mahdollista, että vetovoiman tuon kanssa sinne siirtyneet on muut salaiset voimat.
TSAARI. Ovatko ne kaikki, pidoissa jotka silloin olivat Vjasemskin luonna, muistiin pantu, jotta minäkin vuorostani heidät saisin pitoihin kutsuttaa?
MENSHIKOV. Ei suinkaan sitä oo laiminlyöty. Luettelo täss' on!
(Antaa tsaarille nimiluettelon.)
TSAARI (silmäillen sitä).
Lopuhin — Gljebov — Kikin — isä Jakov —
Dubrovski ja Stsherbati — veljekset
Naryshkin — — Dolgoruki! Myös Vasili
Vladimiritsh?! Se oisko mahdollista?!
MENSHIKOV. Ei ilman aikojaan ois, suuri tsaari, sun suosikkias siihen merkitty. Ja mik' ei ole mahdollista ollut, voi mahdolliseks käydä.
TSAARI. Et siis tunne, mein Freund, tuon seuran keskustelua sen tarkemmin? Ja todisteita sulla ei ole muita?
MENSHIKOV. Valitettavasti ei vielä. Mutta ilmitulleet teot mun mielestäni, tsaari, selvempää puhuvat kieltä aina, kuni puheet, Salaankin jääneet. Sillä selvä kylliks' on, että toimivat tsarevitshin hyväksi he.
TSAARI (miettien). Siis lienee aika tullut, mä että vaatimuksen viimeisen lähetän pojalleni, muuten — — muuten — —
MENSHIKOV. Jo liian kauan, tsaari, on se tässä sun pöydälläsi allekirjoitustas odottamassa virunut.
TSAARI (Pöydän ääressä.)
Niin on.
(Lukien ääneen kirjeen lopun).
— — — "Sen tähden, niinkuin sinä haluat, on enää mahdotonta olla kala tai lintu, siis joko elämäsi muuta ja vilpittömästi koeta minulle kelvollinen perillinen olla taikka rupea munkiksi, sillä ilman sitä ei henkeni rauhaa saa, varsinkaan nyt, kun kivulloiseksi käynyt olen. Tämän saatuasi anna viipymättä vastaus joko kirjeellisesti taikka minulle itselleni päätöksesi suullisesti ilmoita. Ja ell'et sitä tee, niin menettelen kanssasi, kuin pahantekijän kanssa."
(Seisoo kotvan aikaa mietteissään).
MENSHIKOV. On Bahmeotov täällä. Kirjees viedä perille voisi oitis hän…
TSAARI (ikäänkuin itsekseen). Jo kauan oon epäröinyt, kauan odottanut ja kauan toivonut. Niin, yksi poika on mulla vain. Ei varaa oisi mulla hukata häntä. Köyhä olen mä. Mut kohta, tänään ehkä vielä, rikas jo olla voin ma. Ratkaiskoon siis taivas!
NARRI (kääpiö, — kurkistaa ovesta vasemmalta). Isä Pietari! Isä Pietari! Aika on tullut. Päätä vain kaivataan. Tarkoitan sinua — valtakunnan päätä.
TSAARI. Aa, vai sinä! Tulit parahiksi, päätön houkko. Pidä siis seuraa ruhtinaalle, kunnes palaan.
(Menee vasemmalle.)
NARRI (tsaarin jälkeen). Kiitoksia, Teidän Majesteettinne. Se sattui ihan naulan päähän. Annan panna pääni poikki, että se päätös oli yhtä oikea, kuin armollinen, sillä siihen toimeen ei suinkaan päätä tarvita. (Kumartaen Menshikoville.) Nöyrin palvelijanne, ruhtinas!
MENSHIKOV (kävelee edestakaisin nopein askelin). Mene! En tarvitse sinua.
NARRI (kävellä sipsuttaa Menshikovin rinnalla). Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta minä tarvitsen teitä. Sillä Hänen Majesteettinsa käski, niinkuin teidän ruhtinaalliset korvanne suvaitsivat kuulla, minun pitämään teidän ylhäiselle armollenne minun alhaisen arvoni mukaista seuraa. Minun täytyy siis totella, vaikka se vastenmielistä onkin, — mi-mi-mi-nulle luonnollisesti. Ja teidän täytyy kuin täytyykin odottaa, vaikka se ei mieluista olekaan, — mi-mi-minulle luonnollisesti. — Mutta istukaahan toki, teidän armonne! Kuinka teidän armonne käy, jos te noin armottomasti käytte. Huh! Minä en jaksa enää. Minä istun tähän (istuutuu tsaarin paikalle pöydän ääreen) omalle paikalleni ja istukaa te, teidän armonne, tuohon (osoittaa hänelle tuolia) omalle paikallenne. Pyydän nöyrimmästi!
MEMSHIKOV (ei ole kuulevinaan, vaan kävelee kävelemistään).
NARRI. Vai ei se passaa? Mutta, nähkääs, te saatte odottaa kauan… kauan, ennenkuin, nimittäin, pääsette tälle minun paikalleni istumaan. Sitä taas, mitä nyt ette tahtoisi odottaa, sitä ei teidän tarvitse kauan odottaa. Ei tuuman vertaakaan aikaa enää. Antakaa siis noiden tuumainne marssia matkoihinsa ja istukaa tähän minun kanssani tuumimaan… Vai ei sittenkään?! — — Jaa jaa! Tämä on ylen tärkeä hetki, setä Aleksanteri Danilovitsh, — minulle, teille ja tsaarille. Tsaarittaren jätämme tällä hetkellä syrjään. Sillä nyt syntyy ihminen, — jaa-a — ihminen. Vaan mikä on ihminen, setä hyvä? Vastaus: ihminen on ruoho, joka tänäpänä kukoistaa, vaan huomenna lakastuu ja pätsiin heitetään. Niin sitä tosin luultiin ennen muinoin, — minun nuoruuteni aikaan, — kuningas Taavetin hovissa, mutta nyt, tähän aikaan ja tässä hovissa, on yksi, joka arvelee, että ihminen on pölkky, joka taivaasta tipahtaa toisen ihmisen tien poikki, ett'ei hän pääse vapaasti, omin valloin, eteenpäin kulkemaan. Ajatteleppa, että tuossa, esimerkiksi, marssii mies ja miettii, että niin ja niin on minun marssittava, että pääsen tuon pöydän ääreen istumaan, vaan juuri kuin hän marssii ja miettii, niin tipahtaakin taivaasta pikkarainen pölkky tielle ihan hänen nokkansa eteen.
MENSHIKOV (uhaten lyödä narria). Vait loruinesi, senkin pölkkypää!
NARRI (sukkelasti iskua väistäen, pujahtaa toiselle puolen pöytää). Ai-ai-ai-ai! Taisipa sattua ihan silmään, vaikka silmäkulmaan vain sihtasinkin.
MENSHIKOV (istuutuu pöydän ääreen). Käy käskemässä luutnantti Bahmeotov oitis puheilleni!
NARRI. Teidän Majesteettinne käskyä oitis noudatan, vaan uskallanko ensin alamaisimmasti pyytää Teidän Majesteettianne kaikkein korkeimmasti allekirjoittamaan tuon tärkeän paperin, joka tuossa pöydällä lepää.
MENSHIKOV (hypähtää istualtaan lyöden kämmenensä pöytään). Varo, epäsikiö, etten luitas ruhjo!
TSAARI (palaa ja rientää syleilemään Menshikovia). Mein lieber Freund! Suo tykkein paukkua ja soida kellojen ja ilotulten nyt räiskyä! On toivo täyttynyt: mun rakas puolisoni Katarina minulle pojan lahjoittanut on.
NARRI.
Hurraa!
(Syleilee takaapäin Menshikovia.)
MENSHIKOV. Suvaitse, tsaari, vastaan ottaa mun alamaisin onnentoivotukset tään riemutapahtuman johdosta!
NARRI (suudellen tsaarin kättä).
Ja minun myöskin.
TSAARI (narrille). Ilo suurin riennä kaikille iloisesti ilmoittamaan!
NARRI.
Iloni on se, armollinen tsaari.
(Juoksee pois.)
TSAARI (mennen pöydän luo). Niin, taivas ratkaissut on asian tään nyt. (Kirjoittaa nimensä paperiin.) Kas tässä! Toimituta tämä perille nyt, mein Herzchen! Kolmen päivän perästä viimeistään on vastaus oleva mulla! Toivon, että kun on poika ensin taivutettu järki, niin salakiihoittajain taittuu kärki. — Näkemään asti siis, mein Camerad!
(Menee vasemmalle.)
MENSHIKOV (ottaa paperin ja pitää sitä miettien kädessään).
Elämä oikkua on monin hetkin.
Välist' on kolkot päivät iloisetkin:
Ma surra nyt, vaan riemuita sa saat. —
No!
(Avaa oven perälle).
Bahmeotov!
BAHMEOTOV (tulee).
Ruhtinas, sä käsket?…
MENSHIKOV. Tsarevitshille Kurovitskajaan tää kirje vie! — Sa kilparatas päähän hyvästi juokse! Palkintosi ottaa saat omin käsin, mistä tapaat sen. Hyvällä sit' et saane. Varustaudu siis hyvin! — Ohjeeni jo muut sa tunnet.
BAHMEOTOV.
Sun armos, kiitän sua! — Kaikki täytän.
MENSHIKOV (menee perälle).
BAHMEOTOV.
Mitä ma voin, — sen kyllä nyt mä näytän.
(Seuraa.)
VII kuvaelma.
Kurovitskajan tilan puistikko. Vasemmalla asuinrakennus.
Perällä aita ja portti. — Myrskyinen ilta.
AFROSINJA (lyhty kädessä) ja KIKIN (matkapukuun puettuna)
tulevat asuinrakennuksesta.
AFROSINJA.
Voi, kuin nyt tuulee! Oikea on myrsky.
Ja pilkko pimeä.
KIKIN.
Se hyvä onkin.
AFROSINJA.
Yön selkään näinkö, Aleksanteri
Vasiljevitsh, te matkaan lähdette?
KIKIN. Tietysti. Täytyy. Edeltä mä lähden ja kohta kuin vain pääsette, niin te tulette jäljessä.
AFROSINJA. Tsarevitshia ei kuulu vielä. Kun ei tapahtunut hänelle jotain pahaa oisi tiellä!
KIKIN. Huoletta ole, Frosja! Pian palaa. Senaattoreilta, suosijoiltaan hän jäähyväiset nyt läksi ottamaan. Vain läheisimmät saattamassa muut tääll' ovat häntä.
AFROSINJA. Mut se vastaus, sanokaa, Aleksanteri Vasiljitsh, se eihän vielä tsaarillen oo viety?
KIKIM. Jumala varjelkohon! Tänäänhän tsaarinkin vasta saapui vaatimus.
AFROSINJA. Vaan vastaus se onhan kirjoitettu jo kuitenkin?
KIKIM. On kyllä. Mut sen vie tsaarillen Dolgoruki sitte, sitte, — kun aika on. Sen tautta meidän, näet, käpälämäkeen potkiakin täytyy ajoissa täältä nyt. Ja ennenkuin he sitte käpälilleen kerkiävät, niin ollaan me jo rajan tuolla puolla.
AFROSINJA.
Jos onnistuu se ai'e?
KIKIM. Tietysti, — kun tästä päästä se on kotoisin.
AFROSINJA. Tekö sen kirjeen tsaarillekin siis panitte kokoon?
KIKIM. Sitä varten löimme tsarevitshin kanss' yhteen viisaat päämme ja siitä syntyi se.
AFROSINJA. Mut todellako, tsarevitsh lupas munkiks ruveta?
KIKIN. Mikäs on luvatessa. Eihän lupa taloa hävitä. "Ei munkin myssy oo päähän kiinni naulattu", niin usein tsarevitshillekin oon sanonut. Ja luvata nyt täytyi. Matkalla, näät, tällä pelastettava on kaikki: hän, sinä, minä, koko asiamme. Ja sitte, ken sen vielä tietää, mitä voi maailmassa tapahtua. Näet: "jos niiksi tulee, etanakin juoksee". Näin oli kirjeen sisällys, jos kuulla sen tahdot, — niin ol' lyhyt, ponteva, ett' ulkoakin hyvin muistan sen:
'Armollisin isäni, hallitsija!
Kirjeenne, tämän kuun 19 päivänä kirjoitetun, sain samana aamuna, ja pitemmältä siihen sairauden takia en jaksa vastata. Haluan munkin säätyyn ruveta ja pyydän siihen armollista suostumustanne.
Orjanne ja kunnoton poikanne
Aleksei.'
No, eikös ole hyvin?
AFROSINJA. Kun ei tosi vain tulis lopuks tästä leikistänne.
KIKIN. Se jäljell' ainoa meill' oli keino ja siksi nyt…
AFROSINJA.
Hsh! Ajoa ma kuulen.
Tsarevitsh varmaan…
KIKIN.
Parahiksi saapuu.
(Kuunnellen portilla.)
Ivanin äänen kuulin. Ne ne ovat.
TSAREVITSH ja IVAN (tulevat ajaen.)
ALEKSEI.
Ken täällä?
KIKIN.
Minä.
AFROSINJA.
Terve tulemastas'!
ALEKSEI.
Aa, Sasha! Sinä — Afrosinjushkani!
KIKIN. Täss' olen valmis lähtemään. On hyvä viel' että kuulla saan, kuink' onnistui sun matkas.
ALEKSEI. Hyvin. Kaikki olivat niin suosiollisia mua kohtaan ja kannattivat tuumaamme. Senaatti kaks' tuhatt' antoi mulle matkaksi ja enemmän saan kyllä sitte tiellä.
KIKIN. Näkemään siis! Me tiellä Riikaan päin tavataan jälleen. Hevoset on teille myös valmiit.
(Menee.)
ALEKSEI. Näkemään siis asti, Sasha! — Jumalan kiitos, Afrosinjushkani, ett' olen luonas taas. Et tiedä, kuinka levottomasti syömein sykkinyt sun tähtes on!
AFROSINJA. Kuin sinun tähtes — mun! Pelon ja toivon vaiheell' odottanut sinua olen. Loppumattomilta nää hetket ovat tuntunehet, jotka olemme eross' olleet.
ALEKSEI.
Armahani!
Niin minustakin.
AFROSINJA. Voi! Et arvaa, mitä jo kaikkia mun mielein kuvitteli! Jo luulin, että ehkä todellakin sä viety olit luostariin ja että olimme iäksi jo erotetut. Vaan nyt, — sä ethän mua enää jätä? Me emmehän nyt koskaan, koskaan enää eroa toisistamme?
ALEKSEI. Emme, kultain! Mä henkein alttiiks' annan, että sinut vain pitää saan. Sun tuskin oli nyt syliini suonut suopee sallima, kuin säälimätön ukonnuoli iski ja tyhjäks hajoittaa tään ikionnen tyyssijan tahtoi. Vaan ma sinusta en luovu, en. — Mut aika rientää nyt. Ja vaara kasvaa hetki hetkeltä.
AFROSINJA.
Viel' on siis jotain tapahtunut?
ALEKSEI. Onneks' sen tietää sain. Mun isän' narri, joka puhelun sattumalta oli kuullut, Ivanillen ol' ilmoittanut, että on Bahmeotoville ruhtinas sun kiinni ottaa käskyn antanut.
AFROSINJA.
Jumala! — — Sittenkin!
ALEKSEI. Siis nyt ei muuta, kuin matkaan oitis.
AFROSINJA. Vie, tsarevitsh, vaikka maailman ääriin minut! Vieressäsi vain tahdon elää i'äti, — ja kuolla.
ALEKSEI.
Nyt ystäville hyvästit ja sitte…
— Ivan!
IVAN (joka sillävälin on odottanut ulkopuolella porttia, tulee esiin).
Tsarevitsh?
ALEKSEI.
Meitä vuota tässä!
Palaamme kohta matkaan lähtemään.
IVAN. Ma tottelen, tsarevitsh!
ALEKSEI ja AFROSINJA (menevät sisälle. — Näyttämö pimenee aivan.
Myrsky ulvoo).
IVAN. Huh! Onpas tämä kamala yö! Joll'ei nyt tsarevitsh olisi hankkeessa pakomatkalle ja joll'en minä tietäisi, että taivas, joka häntä suosii, tahtoo häntä pimeyden vaippaan verhota, niin, saakeli vieköön, voisi luulla, että kaikki pimeyden vallat ovat taivaan järjen pimittäneet voidakseen tässä haudan pimennossa oikein pimeyden töitään harjoittaa. — Kah! Mikä siellä? Oli ihan, kuin joku olisi aidalle aikonut kavuta. Vai joko tässä todellakin kummittelee?!
MUUAN MIES (on noussut aidalle oikealla puolen porttia ja hyppää alas puistikkoon).
IVAN. Hoi! Kuka siellä? Vastaa, jos ihminen olet!
MIES (hiipii aitaa pitkin asuinrakennusta kohti, mutta sattuu portin kohdalla vasten Ivania).
IVAN (iskien kiinni häneen). Seis! Ken olet? Mitä tahdot täältä?
MIES (peittää kasvojaan). Kuka kysyy?
IVAN. Tsarevitshin palvelija olen. Vaan vastaa sinä kysymyksiini.
MIES. Vai sinä se olet, Ivan. — Kuulehan, sano onko se Frosja täällä?
IVAN. Älä koukuttele, vaan vastaa kysymyksiini!
MIES. Tsarevitshin ystävä olen, — tietysti, vaikka sinä et minua tunne. Olen tullut…
IVAN. Pois, pois täältä!
MIES. Kuule! Afrosinjaa vainotaan! Kutsu hänet oitis tänne puheilleni!
Sillä täällä hän on.
IVAN. Afrosinja? Mikä Afrosinja? Ei täällä mitään Afrosinjaa ole.
MIES. Sinä se koukuttelet, kettu. Sanotko, taikka… (Tempaa esiin tikarinsa, jonka kohottaa Ivania vastaan.)
IVAN (tarttuu hänen käsivarteensa). Älähän, susi! Kyllä minä sinulle sanon. (Painiskelevat.) Avuksi! Ulos! Tulkaa avuksi! Otuksen sain kiinni! (Portaille ilmestyy bojaareja, soihdut käsissä.) Auttakaa! (Mies tempautuu irti ja pujahtaa ulos portista.) Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!
(Ivan juoksee perästä. Kotvan kuluttua kuuluu laukaus.)
(Bojaarit ja sitte Aleksei ja Afrosinja, — matkatamineissa,
— tulevat alas puistikkoon.)
GLJEBIN.
Mikä melu täällä oli?
LOPUHIN.
Mitä on tekeillä?
DOLGORUKI.
Ei ketään näy, ei kuulu.
ALEKSEI. Ivan! Missä on Ivan? Hän jäi äsken tänne odottamaan meitä.
IVAN (palaa.) Äh, senkin pakana kun pääsi karkuun. Ratsunsa tuonne aidan kolkkaan jättänyt oli ja sillä kiiti tiehensä.
LOPUHIN.
Ken oli se?
ALEKSEI.
Ja mitä tahtoi hän?
IVAN.
Lie ollut joku salaurkkija.
Minulta Afrosinjaa tiedusteli.
AFROSINJA. Ken muu, kuin Bahmeotov itse. Hän se mua vainoo.
ALEKSEI. Narrin puheessa siis oli perää. Ethän ilmaissut vain mitään?
IVAN. Varoitusta tuota jos en tänään oisi kuullut, vahingossa ma oisin jotain ilmaisseeksi tullut, niin ovelasti puheensa hän käänsi.
DOLGORUKI.
Tsarevitsh, matkaan nopeasti siis!
LOPUHIN.
Niin, viipymättä!
MUUT. Henkes pelasta sä meidän tähden!
ALEKSEI.
Lähden, ystäväni.
Hyvästi, kaikki! Avustanne kiitän.
Jumala teitä aina siunatkoon!
(Hyvästeltyään ja suudeltuaan heitä, lähtee ajaen
Afrosinjan ja Ivanin kanssa portista vasemmalle.)
KAIKKI (portilla).
Jumala sua varjelkoon, tsarevitsh!
Toivomme onnellista matkaa sulle!
(Sulkevat portin.)
LOPUHIN. No, taivaan kiitos, että heidät tielle ajoissa saimme.
GLJEBIN. Puoleks' asiamme näin pelastettu on.
STSHERBATI. Ken aikaa voittaa, se voittaa kaikki.
DUBROVSKI. Kiirettä ei siis tsarevitshin oo kirjeen viemisellä.
DOLGORUKI.
Se säilyssä on täällä povellani.
S. NARYSHKIN. Ei yli määräajan viivytellä saa kuitenkaan. Se epäluulon oitis herättää vois ja pulaan kaikki saattais.
I. NARYSHKIN.
Jumalan tähden, ei!
DUBROVSKI. Ei suinkaan. Sitä en tarkoittanut.
DOLGORUKI. Viimehetkell' aivan vien, tietysti, ma vastuun tsaarille.
STSHERBATI. Ja silloin, etsimään jos ryhtyvätkin, niin kultalintumme on ulkomailla.
LOPUHIN. Vaan meist' ei silloin tiedä yksikään, mihin ja milloin se on lentänyt.
MUUT.
Ei kukaan mitään. Luonnollisest' ei.
GLJEBIN.
Kuin taivaasta me pudonnehet ollaan.
(Naurua.)
DUBROVSKI. Ja tahtoisinpa nähdä, kuinka pitkäks käy tsaarin naama silloin, kun saa kuulla ett' onkin luostaria pötkinyt pakohon poikansa ja toivehet isänsä kaikki tyhjäksi on tehnyt.
DOLGORUKI.
Sen ilon kyllä sitte kuulla saamme.
S. NARYSHKIN. Niin kyllä. Turhat puheet pois! On aika jo hajaantua.
LOPUHIN. Taivaan rantakin idässä vaalastaa jo. Kallistanut yö kylkeään on aamun puoleen. Tuntuu kuin tyyntynyt ois hieman tuulikin.
I. NARYSHKIN.
Näin helpommaks käy meille paluumatka.
(Aikovat mennä sisään. Samalla astuu sisältä portaille:)
BAHMEOTOV. On huoneet kaikki tyhjät. Mutta täältä ma kuulin ääniä.
BOJAARIT (peräytyvät ensin takaisin puistikkoon, kuiskaten keskenään.
Muutamat sammuttavat soihtunsa).
BAHMEOTOV.
Ken täällä, ken?
DUBROVSKI (vetäen tikarinsa esille; puoliääneen).
Nyt kuoliaaksi isken mä sen konnan.
DOLGORUKI. Tikaris tuppeen! Avokasvoin esiin, kuin rehelliset miehet ainakin! (Astuu esiin muiden seuraamana.) Sä mitä tahdot täältä? Oikeudella sä millä tulet tänne tähän aikaan?
BAHMEOTOV. Käskystä käskijäni, ruhtinas, ma olen täällä. Yllättänyt teitä, bojaarit, ruhtinaat, ett' toistamiseen näin olen, sen mä pyydän anteeks. Minun ei syyni se. Mun käsky etsiä täält' on ja kiinni ottaa Afrosinja, Vjasemskin orjatar, mi karannut tsarevitshin on luokse. Ilmaisemaan mä pyydän nöyrimmästi, missä on hän.
KAIKKI.
Sit' emme tiedä — emme tiedä.
LOPUHIN. Enkä sitäkään tiedä, mikä oikeus sinull' on meiltä sitä tiedustella. Käy etsimässä häntä muualta, jos täält' et ole löytänyt.
BAHMEOTOV. Mä pyydän siis saada tavata tsarevitshia. Ilmaisematta sitä ettehän voi olla, missä on hän.
GLJEBIN. Röyhkeytesi käy yli rajojensa, mies. Sa olet nyt tilalla tsarevitshin. Hän itse ei ole kotona, kuin hyvin näet. Jos hänelle on sulia asiata, niin tule toiste — sopivampaan aikaan.
LOPUHIN.
Tai odota, kuin mekin odotamme!
(Kovaäänistä puhelua bojaarien kesken.)
BAHMEOTOV. En usko verukkeita. Tietää tahdon miss' on tsarevitsh.
DUBROVSKI (ja muut astuvat ylös rappusille). Käypä sisään sitte, niin keskustellaan! Liian suuri sulle on kunnia, ett' istua sa hetken saat meidän seurassamme.
STSHERBATI (tarttuen Bahmeotovia käsivarteen).
Sisään, sisään!
Kai kuulla saamme, mik' oot miehiäsi.
GLJEBIN (samoin). Ehk' opit seurassamme toiseks kertaa parempiin tapoihin, sen urkkija!
BAHMEOTOV. On siinä tapauksessa, hyvät herrat, minulla teille parempata seuraa.
(Viheltää. Huoneista ja aidan takaa ilmestyy joka taholta sotamiehiä.)
Pois! Päästäkää!
(Irtautuu Stsherbatin ja Gljebovin käsistä.)
Nimessä tsaarin minä vangitsen teidät. Vastarintaan käykää, Jos syytä teill' on siihen.
(Kaikki jäävät hievahtamatta paikoilleen).
Minä siis nyt vuorostani pyydän teidät sisään. Kai suvaitsette vastaukset nyt äskeisiin kysymyksihini antaa?
DOLGORUKI.
Sinulle vastaust' ei olla velkaa.
Tsaarillen annamme sen suorastaan.
(Menee sisään muiden liittolaisten seuraamana.)
BAHMEOTOV. Mut täällä kuitenkin nyt odotelkaa, teit' että tsaarin luokse saattaa saan.
(Tekee merkin sotamiehille, joista osa jääpi vartioimaan puutarhan porttia ja rakennuksen ovea, osa seuraa häntä sisään.)
Neljäs näytös.
VIII kuvaelma.
Tsaarin huone Oranienbaumissa. (Sama kuin kuudennessa kuvaelmassa.)
Tsaari ja Menshikov.
TSAARI. Kuukaudet kuluvat. Jo toista vuotta on siitä aikaa nyt, kuin karkulaiset katosi täältä, mutta varmoja ei tietoja oo heistä vieläkään. Apua siitä onko, että yksi on heidät Libauissa nähnyt, toinen taas Breslauissa, kolmas Wienissä? Apua onko siitäkään, ett' yhä jos jotain tarinoita Veselovski minulle sepittelee matkasta everstiluutnantti Kohanskin, jolle on, muka, turvaa Kaarle keisari suvainnut suoda valtakunnassansa? Ei. Arveluihin nyt en tyydy enää. Varmuutta tahdon — millä keinoin hyvään. Niin, millä keinoin hyvään! Tämä on jo liikaa!
MENSHIKOV. Tsaari, eipä enää liene epäilemistä, mitä Veselovski, sun residenttis, kertoo Wienistä. Niin todenmukaiselta näyttää, että Kohanskin salanimen takana tsarevitsh piilee. Nainen, jonka häntä paashiksi puettuna seuraavan on nähty, varmaan Afrosinja on. Luutnantti Kremenetskin nimellinen, mi heidän parissaan on, tietenkin on Kikin. Kaarle keisarihan, tsaari, tsarevitshin on lanko. Syytä siinä hänellä suojella on lankoansa sun vainoelemistas, muka, vastaan.
TSAARI. Kaarlelle vietävä on ultimatam! Jos todellakin valtakunnassansa hän uppiniskaiselle pojalleni on suojaa suonut, oitis ilmaiskoon, miss' oleksii hän, taivuttakoon hänet palaamaan heti luoksein, taikka — — taikka — —
MENSHIKOV. Oon sitä varten juuri neuvotteluun nyt tänne kutsuttanut Pietari Andrejevitsh Tolstoin ja myös Boris Petrovitsh Sheremetjevin. Mut kuulla sa ensin tahdoit, mitä tietoja kapteeni Bahmeotovilla on. Hän täällä vartoo.
TSAARI.
Hyvä. Tulkoon sisään!
MENSHIKOV (avaten peräoven).
Jakov Hrisantovitsh!
BAHMEOTOV (tulee).
TSAARI. No, haukka, onko viel' useampaan kyyhkyläiseen kyntes sun onnistunut iskeä?
BAHMEOTOV. On, tsaari, nyt ruhtinas Boris Kurakin myös liitetty muiden joukkoon. Ruhtinatar Anastasia Trojekurova epäilty kirjeenvaihdost' entisen on tsaarittaren kanssa. Myös Grigori Sobakin, samaten kuin myös Varvara Golovina siit' ovat epäiltyjä. Kirjeiden viemisestä Susdaliin taas epäiltyjä ovat Matjushkin, — Kirill — ja Bosov, — Mihail. He vieneet olivat niitä sinne ruhtinas Stsherbatilta, Lopuhinilta ynnä myös muilta.
TSAARI.
Eikös sitä tietä sitte, —
Susdalin kautta, — tietoja oo saatu
tsarevitshista?
BAHMEOTOV. Piispa Dossifein ma luulen kirjeen saaneen, Gljeboville kun terveiset hän lähettänyt on tsarevitshilta. Mutta varmaa mitään ei, valitettavasti, ilmisaatu viel' ole.
TSAARI. Varmuutt' ei siis sieltäkään! — Mut mitä sanovat nuo läheisimmät, jotk' oivasti sa silloin ansaan sait? Ne kieltävätkö yhä vain? Vai etkö kysellyt, kidutellut heit' oo kylliks?
BAHMEOTOV. Parastain, armollinen tsaari, kyllä ma olen koetellut, mutta yhä vain mitään tietävänsä kieltävät. Suruissaan näyttävät he olevan.
TSAARI. Vai suruissansa?! Sen ma arvaan hyvin, kun kesken raukesivat kaikki tuumat! No, istukoothan, miettikööthän vielä! Paremman selon saadaksemme, mitä epäilty kirjeenvaihto tietää tuo, Pietari-Paavalin nyt linnassa he kaikki vuottakoot tsarevitshin paluuta! Pidettävä on se lauma kovassa kytkyessä, nään mä. Vielä siis heitä tutkistele! Tietämään enemmän ehkä tulevat ja ehkä käy iloisemmiks heidän kasvonsakin. Ma garnisoonin komendantiks sinut nimitän, Bahmeotov; samalla, sun uutten ansioittes tähden, sinut ylennän everstiksi. Toivon, että myös vasta yhtä hyvin toimes täytät.
BAHMEOTOV. Ylevä tsaari, suurest' armostasi sinua kiitän. Tahtos täyttäminen on mulle pyhä aina.
TSAARI.
Toimeen käy!
BAHMEOTOV (poistuu).
TSAARI.
Tolstoi ja Sheremetjev tulkoot sisään!
MENSHIKOV (viittaa ovelta).
Tolstoi ja Sheremetjev (tulevat).
TSAARI. Te hyvin tunnette ne selkkaannukset, jotk' on mun poikani nyt matkaan saanut. Etsinnän pitkän jälkeen arvellaan, ett' turviss' on hän Kaarle keisarin. Jos niin on todellakin laita, en sit' enää sietää voi. Ja tästä siis on keisarille tieto saatettava. — Pietar' Andrejitsh! Hyvin tuntien sun valtioviisautesi, nerosi ja lujuutesi, sinut valinnut oon Wieniin lähtemään tään ylen tärkeen asian vuoksi. Viestin arvoinen on viejä oleva, tää ettei matka olisi turhaan tehty.
PALVELIJA (ilmoittaa).
Kapteeni
Rjumjantsov Wienistä on saapunut
ja pyytää, tsaari, puheellesi päästä.
TSAARI.
Parhaaksi! Laske sisään!
PALVELIJA (poistuu).
RJUMJANTSOV (astuu sisään). Suuri tsaari, sun residenttis Veselovski tämän raportin nöyrimmästi lähettää.
TSAARI (ottamatta vastaan sitä). Jos loruja se sisältää, kuin ennen, saat suoraa päätä takaisin sen viedä.
RJUMJANTSOV. On, tsaari, vihdoinkin nyt tullut ilmi, ett' epäluulonalainen Kohanski, jost' ennen kertonut on residentti, tsarevitsh todellakin on. Jo kauan on häntä sekä seuralaisiansa salannut keisar: Weierburgiss' ensin ja viimeks' Ehrenbergin linnassa Tyrolissa. Mä siellä residenttis käskystä kävin salaisesti itse ja omin silmin vakuutetuks tulin tsarevitshin nyt vihdoin löytäneeni. Asian oitis Veselovskille ma ilmoitin ja sillä välin tarkkaan silmällä pidin löytöäni. Eipä kulunut monta päivää siitä, niin näin pakolaisten sieltä siirrettävän. He eri puvuiss' aina kulkivat ja samaa keinoa myös minä käytin, minuhun ett'ei huomionsa kääntyis. Näin heidän jälkiänsä seuraamalla perille pääsin, että matkan määrä heill' oli Sant-Elmó, — tuo luja linna ihanan Neapelin lähitteellä. Mikäli päättää voin ma, sinnekin nyt suostumuksell' ovat keisarin he kätköön viedyt. Tästä kaikesta vein sanan Veselovskille niin pian kuin mahdollista, hän taas, suuri tsaari, sinulle oitis minut, nöyrimmän sun palvelijas, viestin siitä tuomaan ja käskyäsi kuulemahan laittoi. — Raportin sisällys se lyhyesti.
TSAARI (ottaen raportin).
Olipa aika jo tuon viestin tulla.
Täss' on jo käskyt valmihina mulla:
Sä, eversti Rjumjantsov —
RJUMJANTSOV (kumartaa kiitokseksi ylennyksestään).
TSAARI. — oitis palaat Neapeliin ja siellä edelleenkin silmällä pidät tarkkaan löytöäsi, siks kunnes sinne saapuu Pietari Andrejevitsh (— Tolstoin puoleen kääntyen —), mi tässä asiassa nyt heti Wieniin lähtee. Kuinka siell' on sun meneteltävä, sen itse tiedät. Tää tahtoni on ydin: mielipahan minulle menettely keisarin on tuottanut; se kovin nurjaa mieltä mua vastaan osoittaa; jos verukkeita hän löytää, poikani jos turvaa sanoo häneltä, minun vainoomistein tähden, siell' etsineen, jos sanoo, ett'ei voi hän poikaa, vastoin hänen tahtoansa, käsiini jättää, silloin tietäköön, ett' tuomar' ei hän mulle, isälle ja itsevaltiaalle tsaarill' ole. Ja joll'ei poikaani hän taivuttaa palaamaan tahdo, suokoon edes hänen puheilleen minun lähettini päästä. Vaan joll'ei siihen suostu, tietäköön, ett' ilmeisenä rauhan rikkomisen pidämme sitä merkkinä ja silloin "armata mana" — asevoimin — käymme poikaamme kiinni ottamaan. — Sa mukaas minulta sitä paitsi kirjeen saat viedäkses keisarille sekä toisen — tsarevitshille, siltä varalt', että sä hänen puheellensa päästetään. — (Kääntyen Sheremetjevin puoleen.) Boris Petrovitsh, sotamarskini sa uljas! Sinä huolta pidä siitä, ett' Itävallan rajamailla kylliks on tästä lähin sotavoimaa meillä, jos kaipais sitä siellä tämä juttu.
SHEREMETJEV.
Saat huolett' olla, tsaari! Pidän huolen.
TSAARI.
Se käskyni on teille, ystäväni!
TOLSTOI, SHEREMETJEV ja RJUMJANTSOV (poistuvat).
Tsaari (Menshikoville). Ja me, mein lieber Freund, me sinun kanssas kotona täällä vyyhden selvitämme. Kun tiedossain tuo pahan ilman lintu, mi mulle yhä moista huolta tuottaa, häpeää suurta silmiss' Euroopan, nyt vihdoin on, niin häkkiin takaisin mä kyllä osaan ajaa sen. Ja sitte se jahka käsissäni jälleen on, niin rautakourin kimppuhun mä käyn salaisen myyrälauman tuon. No, silloin he nähdä saavat, ettei maksa vaivaa minulle ennen aikaa kuoppaa kaivaa.
IX kuvaelma.
Tsarevitshin asunto S:t Elmón linnassa. Perällä terassi, jonka avonaisesta ovesta ihana näky Neapelin yli. Kummallakin sivulla ovet.
KIKIN (loikoo sohvalla vihellellen. Pöydällä hänen vieressään viinipullo. Hän kaataa lasiin ja juo). Ivan! — Ivan hoi!
Ivan (tulee vasemmalta). Mitä, Aleksanteri Vasiljevitsh?
KIKIN. Laulahan, hyvä mies, edes jotakin! Muuten tässä, perhana vie, ihan ikävään kuolen.
IVAN. Mitäpä laulaisin? Itsenikin on niin ikävä, että olen valmis hirteen menemään.
KIKIN. Mitä osaat. (Kaataa hänelle viiniä.) Tuossa on sinulle! Juo ja laula sitten!
IVAN (juo ja alkaa laulaa alakuloista, kotikaihoa ilmaisevaa laulua).
KIKIN (juo taaskin). Saakeli! Hirteen tässä minutkin saat. Ei se passaa. Laula jotakin iloista, repäisevää! Ja tanssi! Kas tässä: juo vielä! Juo ja laula! Ja trepakkaa tanssi!
IVAN (juotuaan laulaa hurjan iloisen laulun ja alkaa lopulta tanssia.
Siihen yhtyy sitte myöskin):
KIKIN. Hei! Kas näin! Hih!
ALEKSEI ja AFROSINJA (jälkimäinen paashiksi puettuna — tulevat terassin kautta).
ALEKSEI.
Kas tääll' on ilot! — Iloitkaahan vain!
IVAN (juoksee ulos).
KIKIN.
Vai niin! Vai palasitte kävelyltä? —
Täss' ikävääni vähän tanssitin
Ivania.
ALEKSEI. Sa, Sasha, ikävöitset, ja minä riemuitsen, oon ihastunut. Hurmaava seutu! Tyyntä kaipaavalle mi luonto leppoisa! Tää on se rauhan sopukka suloinen, jot' etsinyt ma olen aina. Täällä tahtoisin iäti elää. — Afrosinjushkani, tää, eikö totta, onnemme on Eden?
AFROSINJA. On, rakkanani! Suokoon taivas vain, ett' edes täällä rauhass' oleskella nyt saisimme. — (Kikinille) Kuin sillä aikaa poikain on nukkunut?
KIKIN.
Kuin helmass' Abrahamin.
Mua, lapsenhoitajataan, kaivannut
ei ole kertaakaan.
AFROSINJA. Siis kiitos! Nyt me oomme vuorostamme kotosalla.
ALEKSEI.
Niin, Sasha, mene vuorostas sa nyt
Neapelia ihaelemaan!
KIKIN. Äh, kunpa haihtuis siitä kolkko kaiho! Mut venäläinen ain' on venäläinen ja siksi jää, hän joutukoonpa mihin maailman ääriin tahaan. Olkoon vain Neapel' ihana, mut Venäjällä on ihanampaa viina sittenkin, kuin Italian rypäleiden neste. Maistapas tätä vettä! (Kaataa viiniä lasiin ja juo.) Tuhat kertaa on makeampaa musta leipämmekin, kuin ikuiset maan tämän makaroonit. Äh, jospa aimo viinakulauksen taas sais ja kelpo leipäkyörän poskeen!
(Menee perälle.)
ALEKSEI. Todella ikävöi hän, Sasha parka! Sen käsitän. Hän yksin aivan on. Ei niinkuin minä. Mulla olet sinä. Sa, Afrosinja, olet kaikki mulle. (Vie hänet rinnalleen istumaan sohvaan.) Sa olet minun maailmani — sinä ja pikku poikasemme. Täällä olen sen valtakunnan, jossa valtias ma olla voin, nyt löytänyt. Näin minä kykenen hallitsemaan, sillä täällä vain rauha vallitsee ja sota täältä maanpakoon ajettu on ainiaaksi. Aseita tääll' ei tarvita, ei täällä tapella, vert' ei vuodateta, ketään ei pakoiteta, omaatuntoa kenenkään loukata ei, oikeutta kenenkään sorreta ei. Rakkauden tää valtakunta on. On rakkaus sisällys aina ajatustemme. Ja vapahasti vain on syntynyt sovintokirjamme tää ihana, lakimme loukkaamaton laadittu. Sinetti pyhä siihen suudelmalla on sulavalla painettu ja meidän nimemme kultakirjaimilla ovat sen alle lemmettäret sisätysten ikuiseks vahvikkeeksi kutoneet. — Yks vain on vielä mulla toivomus: oi, jospa jatkuis kuolemaamme asti näin rakkautemme retki! Jospa se joluisi hiljaa näin, kuin tyyni joki välitse kukkarantain, päilyessä kesäisen päivän sinitaivahalta, livertäessä lintuin lehtoloissa! Oi, eikö totta, Afrosinjushkani, ei silloin meidän surku saapua lopulta ikionnen valtameren rajattomille rantamille oisi?!
AFROSINJA. Ihana kyllä haave, armahain, mut pian haihtuvainen on se vain.
ALEKSEI.
Miks', omani? Ei saa se sitä olla.
Se meidän toteuttaa täytyy. Vaiko
jo jotain aavistat, taas pahaa tiedät?
AFROSINJA. Ei tyyntä tuot' oo meille taivas suonut. Vaellus tää kun päättynyt on vihdoin, — niin onnellinen, vaikka onnetonkin, — jo toimet toiset sua kotiin kaipaa. Sielt' ystävies' äänen kuulen jo, jo näen laajenevan heidän luvun, kapina leimahtaa jo ilmituleen, ei aikaakaan — on tsaari tieltä poissa ja hallitsijaks' itsevaltiaaksi oot julistettu sinä — Aleksei! Ja silloin siellä rakentamaan sinä käyt sitä rakkauden valtakuntaa, jot' uneksit nyt täällä. Näet, siellä pysyä voi se pystyssä, ei täällä. Kun siellä maahas palautat rauhan ja mielet tyynnytät, niin kiitollisna käsillään sitte sua kantavat alati alamaises. Tyytymyksen kovalla kivijalalla kun seisoo näin valtakuntas, järkyttää ei mikään voi valta sitä. Silloin myöskään mikään ei voima järkyttää voi lempeämme. Kun tsaariks' olet noussut, Aleksei, ja puolisonas rinnallas ma seison, niin silloin vasta varmat olla voimme ett' eroittamaan meit' ei maailmassa kykene enää muu, kuin kuolo yksin!
ALEKSEI. Ajatus outo! Afrosinjushkani, sen kuulen sulta nyt?! Sä tiedäthän, sit' että vieron ma.
AFROSINJA. Sä näet, armas: pakomme kestää yhä, — kauemmaksi meit' yhä viedään. Mitä tietää se? Suo lankos' suopee yhä suojaa meille. Isäsi käsiin sua jättämään ei suostu konsaan hän. Ja sinun tähtes, niin sanotaan, hän liitonkin on tehnyt Englannin Yrjön kanssa, asevoimin jos häntä uhkaamahan kävis tsaari. Näin kaikki sua kannattavat. Mutta kaikk' oisko turhaan sinun tähtes tehty? Olisko turhat toimet ystävies, jotk' eläneet vain sun on hyväksesi, sun puolestasi henkens' uhraten? Olisko turha munkin lempeni?
ALEKSEI.
Mit', Afrosinja, multa vaadit siis?
AFROSINJA. Olethan itse kirjoittanut ennen senaattoreille, yli-isällen ja pyytänyt, he että suosiossaan sun pitäisivät, muistaisivat sua avullaan, kun sa kerran kotiin palaat.
ALEKSEI. Vaan heilt' en tietoja oo saanut mitään He elävätkökään? Ja hankkeens' ehkä on mennyt kumoon? Unhottaneet ehkä jo ovat mun?
AFROSINJA. Sun tehtäväsi siksi on heitä muistaa, muistutella nyt. — Tää kirje kirjoittamas, jota kannan jo kauan povellani, lähettää on aika vihdoin. Tietä taattua, sun äitis kautta, perille sen saamme. Sa, niinkuin muistat, tässä ilmoitat palata pian tahtovasi, käsiis avulla liittolaistes ottaa vallan, ja toimiansa riennättämään pyydät. Tää sana heitä jälleen innostuttaa, kehoitus työhön yhä kiihoittaa. Tää lupaus siis heille lähetä! On aika jo. Sen teet sä, Aleksei, jos mua lemmit.
ALEKSEI. Josko sua lemmin?! Sun tahtos täytän, Afrosinjushkani, ma vaikka tiedän, ett'en lupaustain kykene täyttämäänkään. Tiedäthän…
AFROSINJA. Mä tiedän vain: se Luojan tahto on. Hän sulle kyllä kykyä ja voimaa ajallaan antaa, suuremmaksi vielä, kuin isäs on, sun hallitsijaks tekee. Se ennustus on toteutuva varmaan. Visusti uskon sen. — Sun nimes vain ja lähetämme tämän.
ALEKSEI (kirjoittaa alle).
Afrosinja!
Sun tähtes, lempemme ja uskos tähden!
Lähetä sitte! Onnemme ett' ehjä
alati oisi, sitä pyydän vain.
AFROSINJA. Sit', Aleksei, en epäile nyt lain. Se kasvaa hetkin yhä ehjemmäksi, kuin honka, ylenee se yleväksi; sen hurmaavan ma riemuhuminan jo tuolta kaukaa kuulen korvissan', kun tsaarin olet valtaistuimella ja rinnallas saan sua ihaella.
(Lyö kämmeniinsä.)
IVAN (tulee).
AFROSINJA. Ivan! Tää kirje Venäjälle oiti sa toimita. Tien itse kyllä tiedät.
IVAN.
Sen tiedän. Hyvä.
(Alekseille.)
Teidän Korkeutenne!
Luoksenne pyytää päästä kreivi Daun.
ALEKSEI.
Kai jotain uutta kuulla saamme hältä.
AFROSINJA.
Ma poistun siksi aikaa.
(Menee oikealle.)
ALEKSEI (Ivanille).
Pyydä sisään!
IVAN (avaa oven kreiville ja poistuu).
KREIVI DAUN (tulee).
Mä häiritsenkö, Teidän Korkeutenne?
ALEKSEI. Mä pyydän, rakas kreivi, ette suinkaan. Olette aina tervetullut. Hyvä on mieleni, kun luonani te käytte puhelemassa. Kenties uutisia minulle joitakin te vihdoin tuotte?
DAUN.
Sen arvasitte.
ALEKSEI.
Mieluisia vaiko…?
DAUN. Halusti Teidän Korkeudellenne sen soisin, vaan…
ALEKSEI (huolestuen).
Siis ei? — — Päinvastoin siis?
DAUN. Rauhoittukaatte, Teidän Korkeutenne! Ei vaaraa vielä. Keisariltahan olette täällä turvan saanut. Hänen luvattaan, teidän suostumuksettanne ei tänne kenkään tunkeutua tohdi.
ALEKSEI.
Mut mitä merkitsee tää, rakas kreivi?
Kuink' ymmärrettävä on puheenne?
Tekeillä kuitenkin on jotain jälleen?
Jo tunnen — — aavistan sen. Mitä, kreivi?
DAUN. Kun Teidän Korkeutenne tänne tuotiin, pakosta tapahtui se. Oli tullut isänne tietoon teidän keisarimme olevan valtakunnan piirissä.
ALEKSEI.
Ja nyt? Hän ehkä paikankin jo tietää?
DAUN.
Se luultavaa on.
ALEKSEI. Miten te sen, kreivi, nyt tiedätte?
DAUN. On kirje keisarilta minulle tullut.
ALEKSEI.
Mik' on käsky siis?
On ehkä lähdettävä meidän jälleen?
DAUN. Se vallassa on Teidän Korkeutenne. Ilmoittaa Teille käskenyt on tsaari, kaikk' että Teille anteeksi hän antaa, jos kotihinne kohta palajatte. Asua siellä saatte, missä itse vain tahdotte. Mun hallitsijain Teille viel' lupaa takuun, ettei pahaa mitään oo Teille tapahtuva.
ALEKSEI. Ei, — ei koskaan. En tahdo palata. Mä tiedän kyllä: ei odotettavissa siellä hyvää minulla mitään. Isäni ma tunnen. En häntä usko. Lupaustaan hän ei pidä, luvatkoonpa mitä tahaan, ja sanastaan ei välitä hän lainkaan. Paeta täältä meidän täytyy siis. Ja keisar' ell'ei mulle turvaa suo, ma paavin luokse lähden. Suojeleva hän mua varmaan on. Kuin isänikin, hän itsevaltias on, mutta häneen enemmän luotan ma, kuin isääni. Siis, rakas kreivi, meidän sallikaa täält' oitis lähteä. Mä pyydän teitä.
DAUN. Ma valitettavasti siihen lupaa en ole saanut enkä suostua siis voi ma.
ALEKSEI. Kuinka? Eikö lupaa? Mitä siis tehtävä on, kreivi, rakas kreivi?!
DAUN. Voi Teidän Korkeutenne keskustella isänne lähettilään kanssa, joka…
ALEKSEI. … jo tänne saapunut on, niinkö vai?
DAUN.
Niin, Teidän Korkeutenne. Salaneuvos
Tolstoi on täällä, — puheillenne pyrkii.
ALEKSEI. Hänelle, kreivi, vastatkaa, mä etten hänt' ota vastaan.
DAUN. Anteeksi mä pyydän, mut hallitsijaltain on mulla käsky lähetti tsaarin puheillenne päästää.
ALEKSEI.
Asiat näinkö nyt on, kreivi hyvä?!
Tämäkö suoja satimeksi onkin
otuksen turvattoman muuttuva?
DAUN. On tähän keskusteluun keisari nyt myöntymähän ollut pakoitettu. — Jos, Teidän Korkeutenne, Venäjälle palata itse haluatte, Teitä pidätä, tietysti, ei keisari, — jos ette, — väkisinkään ei hän laita. Se käsketty on Teille ilmoittamaan, kuin myöskin, että minun oltava on läsnä keskustelussanne täällä. Siis — — vastausta suosiollista mä pyydän.
ALEKSEI. Ennenkuin sen annan, tahdon vain neuvotella Afrosinjain kanssa. Se lienee mulle vielä sallittu? Hänelle tahdon kaikki kertoa, — häneltä kysyä. Mä, nähkääs, mitään en ilman häntä tee. Me kaksi ollaan eroamattomia aina, aina. Odottakaa siis hetki vielä, kreivi!
(Poistuu oikealle.)
DAUN (ovesta vasemmalle).
Mä pyydän, Teidän Ylhäisyytenne.
TOLSTOI (tulee).
Vaan missä on tsarevitsh?
DAUN. Hyvällä, näköjään, Teit' ei tahdo luokseen päästää.
TOLSTOI.
Sen arvasin.
DAUN. Siks hallitsijani mä käskyn mukaan, ilman suostumusta tsarevitshin nyt Teidät laskin tänne. Hän kohta palaa. Vartokaamme kotva.
TOLSTOI. Mä kiitän, kreivi hyvä. Kerran kun näin pitkälle on päästy, niin — sen toivon — nyt hänen kanssaan kyllä toimeen tullaan.
DAUN.
Tuoss' ovatkin.
ALEKSEI ja AFROSINJA (— nyt naisen pukuun puettuna — tulevat ja seisattuvat hämmästyneinä ovelle).
ALEKSEI (Tolstoille, tylysti.) Jo täällä? — —. Tahtoani siis vastoin?! — —
TOLSTOI.
Tsaarin käskystä, tsarevitsh.
Mun omakätisesti tämä kirje
Sinulle annettava oli.
(Antaa kirjeen.)
ALEKSEI (ottaa sen, lukee ja antaa sitte Afrosinjalle). Minä kreiville äsken vastaukseni jo annoin. Ehkä tunnet jo sen? Sama se nytkin on: en palaja.
TOLSTOI. Tsarevitsh, et silloin vielä tsaarin kirjettä sa ollut lukenut. Mut nyt jo tiedät sä hänen mielensä. On vieläkin, kaikesta huolimatta, suopea hän sua kohtaan. Sulle ojentaa kätensä hän ja isän sylin avaa sinulle kerran vieläkin. Hän toivoo siis, että muuttava on mielensä nyt hänen poikansa ja täyttävä myös hänen toivonsa. Ja senpä tähden minäkin tohdin toivoa, tsarevitsh, sun että vastaukses sittenkin nyt toinen on, kuin taannoin.
ALEKSEI. Leppeistä sanoista noista isäni mä äänen jyrinän kuulen jo, jo näen hänen vihansa välähdykset, jopa hänen kätensä rautakouristuksen tunnen ja edessäni ammoittaa jo tuossa sylinsä avoimena hautana. Siihenkö tahdot minun syöksymään? Ei, elää tahdon vielä, kunnes mulle elämä suotu on. Ja elämällein tääll' olen keisarilta turvan saanut; tääll' elää tahdon, tänne minä jään. Se muuttumaton vastauksein on.
TOLSTOI. Näin ollen ilmoitettava, tsarevitsh, on sulle minun, että keisari täss' asiassa luovuttanut on nyt vallan tsaarille.
ALEKSEI. Siis hänelle vie vastaukseni!
TOLSTOI. Ja tsaari mulle soi vallan toimia, kuin asia tää vaatii.
ALEKSEI. Minun puoleltani siis se harkitsemist' ensin vaatii. Toiste lopullisesti vastauksein annan.
TOLSTOI. Ei lykkäystä siedä tsaarin tahdon täytäntöön pano.
ALEKSEI. Päätöksessäni mä pysyn myös.
TOLSTOI. Siis — tää on tsaarin käsky: ei sinutta, tsarevitsh, täältä mennä, suo seurata ja vartioida sua, siks kunnes vankina sa täältä viedään.
AFROSINJA (heittäytyy Aleksein kaulaan).
Oi, taivas!
ALEKSEI (tarttuu kreivi Daunin käteen). Kreivi, puolustakaa edes te mua! Miksi ootte vaiti, kreivi? Miks'ette sano, että mahdotonta väkisin näin on viedä mua täältä? Ei hän, ei tsaari eikä kenkään saa minuhun koskea. Niin! Keisarihan on väkivaltaa vastaan täällä turvan luvannut meille, Afrosinjalleni ja lapselleni, meille kaikille. Vai kuinka, rakas kreivi, niinhän, niinhän?
DAUN. Niin, Teidän Korkeutenne, keisari oli turvan suonut teille vainon tähden. Mut onhan tsaari vakuuttanut nyt, ett'ei oo Teille pahaa tapahtuva, jos palajatte takaisin. Näin ollen mun haltitsijain vihaa synnyttää välill' ei tsaarin tahdo, pojallensa kun sovintoa, armoa hän tarjoo. Siis teidän itsenne on välinne isänne kanssa ratkaistava vain.
TOLSTOI. Otollinen on hetki nyt, tsarevitsh. Sinulle tsaari armon tarjoo, vaikka sun liittolaistes murhan-aikeet ilmi ovatkin tulleet. Armon sittenkin hän tarjoo, vaikka lupauksillasi sä hänet petit sekä loukkasit paollas maasta pois. Ja jos nyt palaat, rankaisematta sinut jättää hän; jos et, niin ainiaaksi sinut kiroo ja kavaltajaks julistaa. Ja silloin sä tiedä, ett'ei käyttämättä jätä hän mitään keinoja sua vangitakseen. Niin, asevoimin sinut täältä noutaa. On sotajoukot sitä varten valmiit, Italiahan tsaari itse saapuu. Valitse siis, mi sulle suotuisampi!
AFROSINJA (Alekseille).
Siis kaikk' on ilmi!
ALEKSEI.
Afrosinjushkani!
Sun neuvos?
AFROSINJA.
Armon kerran jos suo tsaari,
niin palaa, palatkaamme tietysti!
Mut yhdessä, — ei muuten!
ALEKSEI. Kultaseni! Ei muuten! — — Hyvä. No. Me suostumme Mut niin, ett' yhdessä me saamme olla, ma, Afrosinjani ja lapsein, kaikki. Vain sillä ehdolla. Muut' emme pyydä, kuin että saamme kaikki yhdessä asua maalla jossakin ja että ei meitä eroiteta koskaan, koskaan.
TOLSTOI. Se seikka tsaarin ratkaistava on, ei mun. Ja käsky sitä paitsi mulla tsarevitshin vain kanss' on neuvotella tääll', — eikä muiden. (Afrosinjalle). Siksi aikaa siis sun, Afrosinja, pyydän poistumaan.
AFROSINJA (toivottomana Tolstoille).
Eroittaa meitä tahdotteko? Oi!
Sit' elkää tehkö, ette tehdä saa!
(Alekseille.)
Sa ethän salli sitä, armahani?!
Oi, ethän, ethän?!!
ALEKSEI.
Kultasein! En koskaan!
(Toistoille huutaen).
En koskaan! Kuuletko?! En koskaan, — koskaan!
Me ennen kuolemme, kuin eroamme.
(Lapsen itkua oikealta.)
TOLSTOI.
Lapsenne itkee, kuulkaa!
AFROSINJA. Lapsein! Niin. Ma tulen, nupukkani. — Hänkin huutaa, rukoilee, pyytää. — — Heti, heti, tulen! — Sun tänne tuon, niin kaikki rukoellaan, meit' ettei eroitettaisi.
(Rientää oikealle).
TOLSTOI.
Tsarevitsh!
Sua kreivin asuntohon pyydän nyt.
On siellä jatkettava tehtävämme.
ALEKSEI. Te menkää! Jäljestä me tullaan kohta, minä ja perheeni, — kaikk' yhdessä.
(Aikoo mennä oikealle).
TOLSTOI (asettuen oven eteen). Sun edeltä on mentävä. Me muista pidämme huolen sitte.
(Lyö kämmeniinsä. Vasemmalta astuu sisään neljä
sotamiestä, joista kaksi asettuu kummallekin
puolen ovea.)
ALEKSEI (hämmästyen).
Mitä tämä?!
Siis kuitenkin?
TOLSTOI (osoittaen vasemmalle).
Tsarevitsh, minä pyydän!
On käsky minun täytettävä: teidän
on erottava naisestanne heti!
ALEKSEI.
Nyt täysi kärsimysteni on malja.
Siis kuollakaan ei yhdess' ole suotu!
(Purskahtaa itkuun ja peittää kasvonsa käsiinsä.)
Jumala! Miksi minut ylönannoit?!
(Menee hoiperrellen vasemmalle. Kaksi sotamiestä seuraa.
Kaksi jää edelleen oven viereen vartioimaan).
TOLSTOI. Mä kiitän, kreivi! Selviytyvän näin näkyvät hallitsijoittemme välit.
(Menee myös vasemmalle.)
DAUN (seuraa).
KIKIN (syöksyy kotvasen kuluttua terassin kautta sisään
Rjumjantsovin ja kahden sotamiehen takaa ajamana).
Tsarevitsh, paetkaa! Miss' on tsarevitsh?!
RJUMJANTSOV (sotamiehille).
Vangitkaa hänet!
(Rjumjantsov ja sotamiehet käyvät Kikinin kimppuun,
joka iskee Rjumjantsovia tikarilla).
KIKIN.
Tuoss' on sulle, konna!
RJUMJANTSOV.
Äh! — - — Käsivarteen onneks' osuit, roisto!
(Tikari putoaa Kikinin kädestä ja hän vangitaan.)
AFROSINJA (lapsi käsivarrellaan on syössyt sisään huoneeseen.)
Rukoillaan kaikki yhdessä. — — — Oi! Taivas!
Haa! Missä?! Missä on tsarevitsh, missä?!
KIKIN.
Tää kavallust' on. Petetyt me oomme.
AFROSINJA (aikoo juosta vasemmalle.)
Me tullaan, isä, tullaan yhdessä — —
(Sotamiehet estävät häntä).
RJUMJANTSOV.
Nimessä tsaarin pidätän mä teidät.
Tsarevitsh itse vangittu jo on.
AFROSINJA (kirkaisee ja vaipuu maahan oven suuhun).
Viides näytös.
X kuvaelma.
Suuri audienssisali Kremlin linnassa Moskovassa, Oikealla valtaistuin. Perällä kahden sotamiehen vartioima ovi. Vasemmalla sisäänkäytäväovi, jonka suussa seisoskelee hovipalvelijoita.
ENSIMÄINEN HOVIPALVELIJA.
Tänään, näköjään, tsarevitsh tsaarin eteen tuodaan?
TOINEN. Sitävartenhan ne tänne kokoontuvat.
KOLMAS. Saas nähdä, joko tuomiokin lankeaa?
TOINEN. Eiköhän. Toissapäivänä hän myöhään illalla Moskovaan tuotiin. Eilen aamulla varhain kuuluu jo olleen salainen neuvottelu tsaarin luona ja heti senjälkeen annettiin käsky järjestää täksi päiväksi tämä suuri audienssisali.
ENSIMÄINEN. Varmaanpa se luostariin lähetettäväksi, tsarevitsh, tuomitaan, jonne jo ennen itsekin aikoi, vaikka ei silloin mennyt.
KOLMAS. Ell'ei armahdeta.
TOINEN. Jopa! Tuollahan tuo vielä, kaikkien nähtävänä, "Punaisella torilla" riippuu tsarevitshin ystävän Kikinin ruumis teilillä ja pää riu'un nenässä.
ENSIMÄINEN. Niin, niin. Voi kauhua! Oikein kamalalta tuntui siitä ohi kulkea.
KOLMAS. Eilen oli vielä ollut hengissä. Kovissa tuskissa oli kitunut.
TOINEN. Niin oli, kun tsaari siitä sivu ajoi. Armoa oli rukoillut. Silloin tsaari käski lyödä häneltä pään poikki ja nostaa seipään nenään.
KOLMAS. Monta kertaa, kuulen ma, oli häntä, ennenkuin teloitettiin, kidutuskammiossa kaakkiin vedetty ja piiskattu.
ENSIMÄINEN. Kun ei, raukka, ennen tunnustanut.
TOINEN. Vähäkös niitä on sillä lailla tutkittu, jopa pahemminkin. Gljebovia oli kidutettu kuumalla raudalla ja tulisilla hiilillä; kolme päivää riippui sidottuna terävillä nauloilla varustettuun lautaan; sitte seipääseen pistettiin eikä tunnustanut kuitenkaan. Ja siihen kuoli.
ENSIMÄINEN. Hyi! En minä kestäisi. Kuolisin paikalla.
TOINEN. Vaan kun ei anneta heti kuolla. Se on jo armoa, kun pää oitis poikki lyödään.
KOLMAS. Niin kai se on. Tsarevitshin kamaripalvelija Ivan kuuluu ensin mestatun ja sitte vasta oli pää pantu seipääseen ja ruumis teilille.
ENSIMÄINEN. Entäs ne muut liittolaiset? Kuinkas heidän on käynyt?
TOINEN. Yhdeksän kaikkiaan on heistä jo mestattu. Ruhtinas Stsherbati oli myöskin ensin tuomittu mestattavaksi, mutta sitte oli tullut käsky, että hän on piiskalla rangaistava; sitte reväistiin häneltä kieli suusta, sieraimet leikattiin pois ja vihdoin karkoitettiin hän Pustooseroon. Semeon Naryshkin lähetettiin kaukaisimmalle maatilalleen, josta ei saa koskaan minnekään matkustaa. Ruhtinas Vasili Dolgoruki taas on alennettu kenraaliluutnantista everstiksi ja ajettu Soli-Kamskajaan. Mikä sitte Siperiaan, mikä minnekin viety. Nikifor Vjasemski yksin vain sai rankaisematta lähteä Arkangelskiin.
ENSIMÄINEN. No, mutta entäs se tsarevitshin nainen, Afrosinja?
KOLMAS. Niin. Sitähän ei täällä lainkaan ole tutkittu.
TOINEN. Se onkin ainoa, jota tsaari kuuluu säälineen. Linnaan sanovat ulkomaalta suorastaan viedyn Pietariin.
ENSIMÄINEN. Vähiten lienee ollut syyllinen?
KOLMAS. Tai eniten ehkä tunnustanut?
TOINEN. Ehkäpä onkin. Toiset sitäpaitsi hokevat hänen raskaana olevan. Liekö sitte totta vai ei, — sitä en osaa sanoa. — Hss! Tuossapa jo alkavat tullakin.
(Saliin tulee ja asettuu ryhmiin hovikkoja, ministereitä, senaattoreita, hengellisiä ja muita ylhäisiä. Lopulta astuu sisään tsaari ja hänen vieressään Katarina. Jälessä seuraavat ruhtinas Menshikov, varakansleri paroni Shafirov, sotamarski Sheremetjev, salaneuvos Tolstoi ja eversti Rjumjantsov, jotka asettuvat valtaistuimen läheisyyteen, tsaarin istuuduttua siihen. Vasemmalle puolen valtaistuinta on Katarinalle varattu toinen istuin).
TSAARI.
Tsarevitsh eteheni tuotakoon!
(Perällä oleva ovi avataan ja yleisön väliin muodostuneen
kujan läpitse tulee Aleksei, ilman miekkaa. Alekseita,
pitäen hänen miekkaansa kädessään, seuraa Bahmeotov.)
TSAARI.
Miekkansa!
BAHMEOTOV (ojentaa, polvistuen, tsarevitshin miekan tsaarille, joka antaa sen Menshikoville).
TSAARI. Uskolliset alamaisein kaikk' kyllä hyvin tietävät, kuink' olen alati suurta huolta pitänyt vanhimman poikain kasvatuksesta jo nuoruudestaan aikaisimmast' asti. Mun hartahin on toiveheni ollut, hänestä että kerran oisi noussut minulle kelvollinen perillinen ja rakkaan maani valtaistuimelle sen arvoinen myös hallitsija. Kaikki mun uskolliset alamaiseni jo senkin tietävät, kuink' ollut turhaa on, valitettavasti, tämä huoli hänestä, kuinka isänsä hän vaivat on palkinnut ja minkä häpeän hän tuottanut on itsellensä, mulle ja koko valtakunnalleni silmäin edessä kaiken maailman. Kun ensin pilannut oli elämänsä aivan parissa tyhmäin, kunnottomain, raakain hän ihmisten, niin tahtoani vastaan nous' sitten röyhkeästi taisteluun ja vainoani, muka, välttääksensä pakeni maasta Rooman keisarin, lankonsa luokse, etsein hältä turvaa itselleen sekä aatalleen, jonk' otti jo puolisonsa eläessä. Kauan, häväisten minua ja tahraten mun nimeäni, piiloitellen siellä hän oleskeli, kunnes vihdoin pitkäin hän niskoittelemisten jälkeen nyt on kiinni saatu, jälleen kotiin tuotu. Ja vihdoinkin hän tässä silmieni edessä seisoo nyt. — Mä kysyn sulta: sanoa voitko mitään puolustaakses? mill' a'ot puhdistaida?
ALEKSEI. Isä — tsaari! Ma olen syyllinen sun edessäsi; sen tunnustan. Mut anteeks' antaa oothan jo luvannut.
(Lankeaa polvilleen.)
TSAARI.
Siis mitä pyydät multa?
ALEKSEI.
Elämää, armoa, mun isäin, tsaari!
TSAARI. Nous' ylös! Armon sinulle mä suon, jos, mitään salaamatta, ilmaiset minulle kaikki ja jos oikeudestas perintöön luovut.
ALEKSEI (nousten ylös.)
Suostun siihen kyllä.
TSAARI.
Lupaus valallinen annettava
sun on. Se täss' on valmis. Varakansler'
Shafirov, lue se!
PARONI SHAFIROV (astuu esille ja lukee). "Minä allamainittu lupaan pyhän Evankeliumin edessä, että koska minulta, rikokseni tähden isäni ja tsaarin, hänen majesteettinsa, edessä, on riistetty perintöoikeuteni Venäjän valtaistuimeen, niin minä sen tähden, syyllisyyteni ja arvottomuuteni vuoksi, sen oikeaksi tunnustan, ja lupaan ja vannon Kaikkivaltiaan, Pyhässä kolminaisuudessa ylistetyn Jumalan ja hänen tuomionsa kautta, että tätä isäni tahtoa kaikessa tottelen ja etten sitä perintöoikeutta koskaan minäkään aikana tavoittele ja pyydä enkä sitä milläkään tekosyyllä vastaan ota. Ja oikeaksi perilliseksi tunnustan minä veljeni tsarevitsh Pietari Petrovitshin. Vakuudeksi suutelen minä pyhää ristiä ja allekirjoitan nimeni omakätisesti."
TSAARI (Alekseille). Ja kirkossa nyt juhlallisest' on sun luovuttava oikeudestasi valtaistuimeen ja valallinen tämä lupaus allekirjoitettava. (Menshikoville.) Sen jälkeen ruhtinas, on manifesti julaistava, ett' toinen poikani, jok' aviosta rakkaan Katarinan kanss' syntynyt on, — Pietari Petrovitsh — on valtakunnan perillinen nyt. Menkäämme siis!
ALEKSEI. Viel' yksi pyyntöni sa isä-tsaari, kuule!
TSAARI.
Mikä on se?
ALEKSEI. Rukoilen, tsaari, sinua ja sua myös, tsaaritar: mun suokaa Afrosinja aviovaimokseni ottaa. Yhden hän lapseni on äiti jo ja toista viel' alla sydämensä kantaa. Isä! Vapauta vankeudesta hänet nyt ja syyttömästä häpeästään myöskin, mun sallimalla hänet naida. Se mun ainoa on, hartain pyyntöni.
TSAARI. Sa mahdotonta pyydät. Linnassa on hänen vielä istuttava, kunnes voi hänen kanssaan alkaa tutkinto osallisuudestansa rikokseesi.
ALEKSEI. Hän syytön aivan on, — mua usko, isä! — joll'et vain sitä rikoksena pidä, hän että mua rakastaa, kuin minä myös häntä. Se on syynsä.
TSAARI. Rikokseen on häpeällisehen rakkautenne tuo teidät vienyt. Häpeällinen sekin on rikos siis.
ALEKSEI. Ei pahempi sinunkaan tekoasi, isä, kun mun äitin' hylkäsit ja Katarina Skavronskajan teit lemmitykses' ensin ja sitte puolisokses' otit.
TSAARI (kalveten).
Mitä?!
Vait, kunnoton! Kuink' uskallatkaan sinä?!
Sa unhotat, ett' itsevaltiaan
edessä tsaarin tässä seisot nyt!
ALEKSEI (yhä innostuen). Viimeisen kerran ehkä. Siksi tahdon sinulle kaikki lausua. Sä syytät minua, isä-tsaari, siitä, että näin olen huono, rikoksellinen, sinua vastaan että noussut olen ja hyvät aikees häväissyt. Niin olkoon! Vaan en näin huonoks' ole syntynyt, — semmoiseks' olen minä kasvatettu. Väkisin tahdottu on toisellainen minusta tehdä, kuin miks' olin luotu. Ei rakkaudella koskaan kohdeltu minua ole. Aina kiellettynä vähinkin oma tahto mult' on ollut. Ja oman äidin hellyytt' ollen vailla, kokea emintimän lemmettyyttä oon kylliks' saanut. Kelvottomiin käsiin ma kasvatettavaksi annettiin ja — kelvottomaks' kasvatettavaksi. Se oli tarkoituskin. Semmoiseksi ma olin saatavakin. Toisten tiellä ma olin, siksi sitä tietä minut tahdottiin tieltä pois. Sun aikees', isä, on ehkä hyvät olleet, mutta toiset on olleet tsaarittaren halut, toiveet ja suosikkisi Menshikovin pyyteet. He sua aina yllyttäneet ovat minua vastaan.
KATARINA. Raukka enää tiedä ei mitä haastaakaan!
ALEKSEI. Ja minkätähden?! Vain vallanhimostaan. Sun sijallesi halunnut aina ruhtinas on päästä. Vaan toivonsa se tyhjiin silloin raukes, kun sulle pojan antoi tsaaritar. Ja hänen (luo katseen Katarinaan) kunniansa himo tänään nyt tyytyväisnä riemujuhlaa viettää.
MENSHIKOV.
Hillitse, suuri tsaari, raivoansa!
TSAARI. Ma oonko kaikki kuullut jo vai vielä sinulla jotakin on lisättävää?
ALEKSEI. Minua syytät, tsaari, siitä, että sinua vastaan noussut olen sekä kapinaan muita yllyttänyt myöskin. Vaan valtaahan en himonnut ma koskaan, en koskaan valtaan pyrkinyt. Päinvastoin sit' olen aina kammoksunut, sillä mit' olen valtaa omin silmin nähnyt, se aina vain on väkivaltaa ollut. Siks' olen sitä hylkinyt ja lemmen paennut leppoisien siipein turviin. Niin, toisen valta avionikin minulle valmisti. Siin' onneton ma olin. Silloin löysin yhden, — yhden jota ma rakastan ja joka mua myös rakastaa. Sen yhden luona vain ma elämäni onnen löysin. Mutta nyt senkin onnen tahdot multa riistää. Sen yhden kanssa elää tahdoin vain, vain elää, mutta senkin rukouksein, sen ainoani, isä-tsaari, hylkäät.
(Polvistuu, heltyen kyyneleihin.)
KATARINA (liikutettuna). Rukoilen hänen puolestansa, tsaari, suo hänen Afrosinja naida! Eihän nyt enää siihen estettä voi olla.
MENSHIKOV. On, suuri tsaari, este vieläkin. Se pyyntönsä on mahdotonta täyttää. Eversti Bahmeotov Susdalista käsiinsä juuri on tsarevitshin salaisen kirjeenvaihdon saanut. Siitä käy selvin sanoin ilmi, että tahtoi tsarevitsh kotiin palata ja omiin käsiinsä, liittolaistens' avulla, tääll' ottaa vallan. Siis päinvastoin aivan, kuin mitä itsestänsä taannoin tässä vakuutti sinun edessäsi, tsaari. Hänelle jalomielisesti armon soit, suuri tsaari, vaan nyt tämän tähden uus tutkinto on hänen kanssaan tarpeen. Kas, tässä todistus! (Antaa tsaarille paperin.) Myös mua syytti hän äsken, että sinun sijallesi ma, suuri tsaari, muka pyrin päästä — jost' ei oo hällä yhtään todistetta — vaan tässä näet omin silmin, että se toivo — kiitos taivaan, turha vain! — ol' hänen omansa, ei minun lain.
TSAARI. Petosta vielä siis ja kavaluutta! — Uus tutkinto on toimeenpantava ja oitis! Kaikki, kaikki selville on saatava! Ei jälkeäkään enää oo tuosta joukkiosta jätettävä! Sen sopukat on etsittävät vielä, esille kaikki kaivettavat tyystin ja joka kynsi pinnalta on maan pois pyyhittävä iäksi! Ja sinä, katala Judas, sinut lähetän ma linnaan Pietar'-Paavalin nyt täältä. Siell' Afrosinjasi jo istuu. Siellä, sisällä samain seinäin, sinäkin saat tekojasi mietiskellä, kunnes sun tuomiosi lankee.
ALEKSEI. Omat tekos minussa itse, suuri tsaari, nyt sä tuomitsit.
TSAARI.
Pois silmistäni, pois!
ALEKSEI (viedään pois).
BAHMEOTOV (seuraa).
TSAARI.
Huomenna itse Pietariin jo muutan.
Ylioikeuston siellä asetan.
Se tätä asiata tutkikoon!
Se langettakoon poikan' tuomion!
(Tarjoo kätensä Katarinalle ja poistuu muiden seuraamana.)
XI kuvaelma.
Tsarevitshin vankila Pietari-Paavalin linnassa. Vasemmalla kidutuskammio. Perällä sisäänkäytävä. Oikealla vuode.
ALEKSEI (makaa vuoteessa. Kuuluu avainten kalinata ovea avattaessa. Hän kohottaa yht'äkkiä päätänsä ja kuroitakse kuuntelemaan, pidellen suonenvedontapaisesti kiinni vuoteen laidasta. Kauhun ilme kuvastaa hänen kalpeista, kuihtuneista kasvoistansa).
BAHMEOTOV (tulee).
ALEKSEI (hypähtää istualleen vuoteessaan).
Kiduttamaanko tulet mua jälleen?
Sekö on käsky taaskin?
BAHMEOTOV. Kohta saat sen kuulla.
ALEKSEI. Johan olen sanonut ma kaikki, mitä tiedän, tunnustanut jo kaikki olen, kaikkiin kysymyksiin jo vastannut. En enää muista mitään, vaikk' yksinäni pääni halki täällä oon miettinyt.
BAHMEOTOV (osoittaen kidutuskammioon päin). Vaan tuolla kuitenkin jotakin aina lisää johtuu mieleen.
ALEKSEI.
Jumala! Vieläkö siis sittenkin?
SHAFIROV, TOLSTOI, RJUMJANTSOV ja LÄÄKÄRI (tulevat).
ALEKSEI (nousten vuoteeltaan).
Rukoilen teitä, — kuulkaa! Älkää enää
minua kiduttamaan käskekö!
En jaksa minä enää. Säälikää!
Mä pyydän: säälikää jo!
SHAFIROV.
Rauhoitu!
Ei kiduteta sua enää.
ALEKSEI. Onko siis tsaari tulla luvannut? Hän täyttää siis pyyntöni, ett' tänne saapuu vielä?
SHAFIROV.
Armossaan on hän luvannut sen täyttää.
TOLSTOI. Vaan meillä toimena on sitä paitsi sun tietohosi saattaa tuomio, min langettanut tsaarin asettama on ylioikeusto.
ALEKSEI.
Taivaan kiitos!
Vihdoinkin loppuu kärsimykseni.
TOLSTOI. On ilmi tullut tutkinnossa, että hallitsijaasi — tsaaria — sa vastaan yritetyllä salaliitolla oot valtaistuintansa tavoitellut, hänelle kuolemata toivonut ja uskottomain alamaisten ynnä alhaisen rahvaan suosiohon olet vedonnut sekä vieraan valtakunnan hallitsijan ja sotajoukkojen apuhun turvannut. Sen takia ja koska hankkeesi ja liittolaises salannut olet viimeisehen asti, — sittenkin vaikka juhlallisest' olit luvannut kaikki oitis ilmiantaa, — näin voidaksesi ajan sopivan ja tilaisuuden tullen toteuttaa tuon inhan aikees tsaariasi vastaan, niin ylioikeusto nyt on sinut tuominnut rikoksistas — kuolemaan.
ALEKSEI (tarttuu molemmin käsin päähänsä, horjahtaa ja on kaatua).
SHAFIROV ja LÄÄKÄRI (tukevat häntä ja auttavat häntä vuoteeseen).
ALEKSEI.
Siis kuolla — — kuolla! — — Niin! Niin, tule, kuolo!
Sua kauan, kauan olen kaivannut.
Vie tuskat! — Rauha suo! — Se iäks tuo!
SHAFIROV.
Mitenkä tuomio on täytettävä,
on tsaarin ratkaistavaks jätetty.
Hänestä vielä kaikki riippuu.
LÄÄKÄRI (joka sillä välin on tarkastanut Aleksein tilaa, Tolstoille). Oitis tsaarille vietävä on sana, että tsarevitsh jo on kovin heikko.
TOLSTOI.
Hyvä!
Mä lähden!
(Menee.)
LÄÄKÄRI (Alekseille).
Niin, tsarevitsh, levätkää!
On rauha täydellinen teille juuri
nyt tarpeen.
(Muille puoliääneen.)
Valmistamaan lääkettä
mä lähden. Siksi aikaa pyydän teitä
ma sairaan luokse jäämään.
(Menee.)
ALEKSEI (ikäänkuin houraillen). Lääkettä?! Miks lääkettä nyt enää? Rauha mulle — se totta on — ja rauha ikuinen on tarpeen. Kuollahan mun täytyy? Niinhän? Siis antakaa mun kuollakin! Vai ei? Mun vielä elää täytyy? Tiedän, tiedän. Tää ilonäytelmä ei ole aivan lopussa vielä. Katso: uhriteuras ei ole kuollut vielä! Kas, se elää! Sen tautta mestattavaks vietävä se on. Kas, tuossa pää jo lyödään poikki! Se tsaarin käsky on! Se tsaarin käsky! — Nyt verisenä tuossa vierähti se jalkojenne juureen! Nyt sen ruumis viimeisen kerran nytkähti! — Hss! Kuulkaa! — Ettekö kuule? Tuolla kolkutetaan! Niin, siellä rakennetaan lavaa — siellä nyt rakennetaan lavaa… mulle, mulle…
(Hyrskähtää itkuun.)
SHAFIROV.
Tsarevitsh, rauhoitu! Sa hourailet!
Käsissä tsaarin elämäs' on vielä.
Rukoile armahdusta häneltä!
Hän kohta luokses' saapuu.
ALEKSEI (hetkisen kuluttua tyynemmin). Jumalan käsissä elämäni nyt on. Sieluin Hänelle kohta heitän. Armoa rukoilen Hältä yksin. — Käskekää mun luokseni nyt rippi-isä Jakov!
SHAFIROV. Hän ammoin on jo pyytänyt sinulle pitkää ikää toivottamaan.
ALEKSEI (tehden ristinmerkin). Hänelle taivaan rauha! Kuollut siis jo ennen minua? Siis mestattu?! — — (Vilkkaammin) Ja Afrosinja? Entäs hän? Hän myös jo, vai…?
SHAFIROV.
On tsaari armahtanut hänet!
Ei syytä häntä vastaan tavattu.
Päinvastoin kehoittanut sua oli
Italiasta kotiin palaamaan.
ALEKSEI (hellästi). Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän. Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään vähintäkään hän koskaan ole suonut, ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan näin onkin taivas nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon minua, kurjaa, on hän rakastanut.
Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat.
Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka
lasi kädessä).
TSAARI. Sa olet heikko, sairas? Minut luokses viel' olet pyytänyt?
ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, ja kiitos, että tulit.
(Nousee ylös vuoteestaan.)
TSAARI.
Makaa! Makaa!
ALEKSEI. Ei, anna, anna… (Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.) Sua kiittää tahdoin ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt, ja sulta pyytää anteeks kaikesta, mit' olen minä sulle tehnyt. — Niin, ma olen sairas, kovin heikko. Kohta jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla ma tahdonkin. Ma olen syyllinen edessä Jumalan ja sinun eessäs. Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän, Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan. Mut sinä, isä, annatko myös sinä minulle rikokseni kaikki anteeks? Voin sitte kuolla rauhassa… jos annat? Annathan, isä? Sano!
TSAARI (pyyhkien kyyneleitään).
Nouse! Nouse!
ALEKSEI. Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin, ett' Afrosinjan olet armahtanut. Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä hänelle viime tervehdykseni, jäähyväiseni viimeinen ja kiitos sydämein hellin. Hän, mun elämäni jolean juoksun säde suloisin, eläköön onnellisna aina, aina!
TSAARI (Rjumjantsoville).
On Afrosinja tänne laskettava.
RJUMJANTSOV (menee).
TSAARI (Alekseille).
Suon sulle armon hänet vielä nähdä.
ALEKSEI (suudellen isänsä kättä).
Oi, isä, isä!
(Hän vaipuu maahan ja nostetaan uudelleen vuoteeseensa.)
LÄÄKÄRI. Itse suvaitsette nyt, Teidän Majesteettinnekin, nähdä, kuink' on hän heikko. Mielenliikutus sai hänet tainnoksiin jo. (Puoliääneen.) Tarpeeton jo lienee hälle tämä lääkekin?
TSAARI. Niin, jättäkäämme hänet rauhaan! — Hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!
(Menee.)
TOLSTOI seuraa.
MENSHIKOV (ottaa lääkäriltä lasin ja antaa sen Bahmeotoville). Sa huomaa tarkkaan tsaarin käsky: hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!
BAHMEOTOV.
Käsitän, ruhtinas!
MENSHIKOV ja LÄÄKÄRI (menevät).
BAHMEOTOV. Ei kovin paljon kuluva ole siihen aikaa.
ALEKSEI (tointuu).
Kiitos!
Nyt olen tyytyväinen. Nyt oon valmis.
Saan hänet nähdä… vielä nähdä ja —
BAHMEOTOV. Tsarevitsh, toivuit jo? Kas tässä juoma sinulle virkistävä. Lääkäri sen käski sulle, herättyäs, antaa.
ALEKSEI (kohottaen päätään).
Kaikk' ovat poissa jo?
BAHMEOTOV.
Niin. Ota, — juo!
ALEKSEI (ottaa lasin käsiinsä ja aikoo juoda, vaan katseltuaan Bahmeotovin silmiin, antaa hänelle sen takaisin). En tahdo, en. On kuihtunut jo kuiviin eloni neste. Sit' ei mikään lääke virittää voi.
BAHMEOTOV.
Sun täytyy. Se on käsky.
AFROSINJA (ilmestyy ovelle ja jää jännityksellä kuuntelemaan).
BAHMEOTOV (kuiskaten). Sun täytyy, sillä minun käsissäni sa olet nyt. Ja minun käsistäni sun täytyy tämä juoma ottaa. Sinä minulta riistit elämäni kerran, sinulta vien nyt minä saman verran, juo!
ALEKSEI (kauhistuen).
Auttakaa!
BAHMEOTOV (pannen lasin pöydälle). Haa! Huudat, kurja?! Kuole nyt sitte noin!
(Ottaa Aleksein päänalasen, jolla tukehuttaa hänet kuoliaaksi).
AFROSINJA (syöksähtää sisälle).
Voi, taivas! Jumala!
Apuhun, apuun!
BAHMEOTOV (avosylin häntä vastaan).
Afrosinja! — Vapaa!
Nyt olet vapaa!
AFROSINJA (sysäten hänet luotaan ja juosten vuoteen luo).
Kuollut! — — Kuollut! — — Haa!
Mit' olet tehnyt?! Sinä, konna, sinä
siis tapoit hänet!
BAHMEOTOV.
Käskyn täytin minä.
Sun tähtes tein sen, Afrosinja.
AFROSINJA (sieppaa pöydältä lasin ja juo).
BAHMEOTOV.
Taivas!
Sä mitä teet? — Nyt myrkkyä sä joit.
AFROSINJA.
Oh turhat ilkitekos, turhat vaivas.
Omakses ota minut nyt, jos voit! —
Jo tulen, jo, tsarevitsh! Elämässä
ain' olit mun, — sua jätä kuoloss' en.
(Heittäytyy Aleksein ruumiin poikki.)
BAHMEOTOV.
Nyt tekemist' ei mitään mulla tässä.
On tieto vietävä vain tsaarillen.
Loppu.
Punkaharjulla, kesällä v. 1901.