The Project Gutenberg eBook of Totta ja leikkiä, by Aino Malmberg

Ylistetty ollos mahtava Humbugi! Sinä olet se voima, joka maailmaa hallitsee ja eteenpäin vie! Minne joutuisimmekaan me ihmislapset, mikä olisikaan kohtalomme, jos sinä, oi Humbugi, maailmasta katoisit? Mutta sinä et katoo, ennenkuin maailma katoo! Sinä olet ikuinen kuin ihmissuku! Ylistetty ollos ikuinen Humbugi!

Näin kerran Rakkauden.
Se tuli maailmaan ja kulki hiljaa ja ääneti.
Ei se etsinyt omaansa.
Kaikkensa se antoi, kysymättä, pyytämättä.
Mikä oli sen palkka?
Tuska.
Jota suuremmaksi Rakkaus kasvoi, sitä tulisemmaksi
tuli tuska.

Ei tuntenut maailma Rakkautta.
Sen hellyyttä sanottiin tunkeilevaisuudeksi.
Sen uhrautuvaisuutta sanottiin tyhmyydeksi.
Sen uljuutta sanottiin julkeudeksi.
Ja kylmyydeksi nimitettiin sen puhtautta.
Pois ryöstettiin siltä Rakkauden nimikin.
Köyhänä ja alastomana se ajettiin maailman
poluilla paleltumaan.

Mutta silloin astuit esiin sinä, oi Humbugi.
Sinä otit Rakkauden rikkirevityn viitan, silasit
     sen silkillä ja kiiltävällä kullalla ja levitit
     laajana hartioillesi.
Torvilla toitottaen ja lippuja liehuttaen sinä
     vaelsit valtateillä, vaatien itsellesi Rakkauden
     nimen ja palkan.
Ja sinä saitkin ne, oi mahtava Humbugi,
     sillä sinun voimasi on suuri.
Ylistetty ollos, voimakas Humbugi!

Näin kerran Hyvyyden.
Se oli luottavainen ja lämmin.
Se tahtoi unohtaa vihan.
Se tahtoi auttaa avuttomia.
Maailma polki sen jalkoihinsa ja tahrasi lialla
sen valkean viitan.
Epäluulolla lamautettiin sen ojennettu käsi.
Ivalla tukahdutettiin sen kutsuva ääni.
Pala palalta se surmattiin.

Silloin tulit sinä, oi Humbugi, loistavassa asussa astuen. Siinä huusit julki sen, minkä Hyvyys oli vaiennut. Sinä vaikenit silloin, kuin Hyvyys oli puhunut. Ja maailman silmät seurasivat sinua ihastuksella. Kun sinä, oi Humbugi, pukeuduit Hyvyyden asuun, rakensi maailma alttarin, jossa se sinulle polttouhria suitsutti. Ylistetty ollos, loistava Humbugi!

Näin kerran Neron. Tulta sen silmät iskivät ja säkenöitä säihkyi sen säilä, kun se rohkeana julisti sodan sinua vastaan, oi voimakas Humbugi! Ensi iskulla katkesi kurkihirsi linnastasi ja ammottava aukko syntyi lahonneeseen seinään. Vapise, vapise, oi Humbugi! Jo ovat päiväsi luetut! Jo lähenee valtasi loppuaan!

Mutta tyynenä kokosit sinä kantajoukkosi, oi Neroakin nerokkaampi Humbugi! Kateus kierosilmä tarttui ojennettuun käteesi. Viha polvistui povellesi. Typeryys typsähti syliisi. Hiljaa ja varmasti sinä hiivit Neroa vastaan. Hiljaa ja varmasti varastit Nerolta aseet. Mutta Nero ei lakannut taistelemasta, ennenkuin sinä, oi Humbugi, sen kuolleena jalkoihisi poljit. Sinä poljit Neron jalkoihisi ja pusersit ulos sen sydänveren viimeiseen pisaraan asti. Se sydänveri muuttui hohtaviksi helmiksi. Ne sinä keräsit, oi laupias Humbugi, ja ripustit kaulaasi iki-ihanaksi koristukseksi. Ylistetty ollos nerokas Humbugi!

Oi Humbugi! taivaanko tyttäreksi sinua sanoisin, vaiko manalan hengettäreksi? Et ole kumpikaan, voimakas Humbugi. Keskivälillä aina liehut. Maa on oikea olopaikkasi. Siellä on ikuinen kotisi, siellä valtaistuimesi! Ota kruunu päähäsi ja nouse oikealla niinelläsi joukkoja johtamaan. Sillä sinä olet maailman voimista mahtavin. Kaikki, kaikki maailmassa on humbugia, paitsi sinä oi Humbugi!

YSTÄVYYTTÄ

Sanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän ja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli nähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli kahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat kädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä olevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki oli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat lumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet värähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa vähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.

En tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että kuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren tytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän sinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän oli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana myöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista vieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli. Seurasin silmilläni neitosen puuhia.

Hän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu kahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin edessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa valkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää nähnyt tuo nuori neitonen?

Samassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin silloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä kymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin lähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista ja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin lyhytnäköiselle, kuin minä.

Hän palasi takasin saliin pöytänsä ääreen ja järjesteli kukkia ja hänen pienet valkoiset kätensä liikkuivat hermostuneesti ja hätäillen.

Samassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi tulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne neitonen oli kiirehtinyt.

Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen taskuissa.

"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?" huudahti hento neitonen suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.

"Niinpä kyllä, kyyhkyseni", nauroi kummitus, "pitäisihän sinun jo tuntea minun pahat tapani."

Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua silmilasiensa läpi.

Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin, sillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan tyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen sille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen minua kohti.

Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.

Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui, ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.

"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä tavallisesti Fästmanniksi — hi, hi, hii!"

"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."

"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin sitä kai pysyy lapsellisena."

Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai puhuteltavansa tyhmyydelle.

"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan — tai Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"

Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle. Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua vajoamasta suuruudenhulluuteen.

"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!"

Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.

"Rivaaliksi!" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?

Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt. Ja sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.

Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään, että minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia, jonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi polttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva Dahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti Västman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista, että nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois häneltä.

Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä sanatorioon hermojaan hoitamaan.

Lähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet että hän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman levottomalta ja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla kädellään, samalla kun hän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää, milloin olalle, milloin vyötäisille.

Asema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan neiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan alle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.

"Vielä yksi muisku!" itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti hypätä vaunun portaille.

"Ottakaa hänet! Heti paikalla!" komensi neiti Västman minua, ja totellen kuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet pois junan luota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon avuttoman olennon kanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi olla yksin surunsa kanssa, ja läksin ruokasaliin.

"Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!" riemuitsi rouva Dahl. "Saatte nähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki." Ja hän vilkasi voittoisasti kahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen tohtoriin päin, jotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena kunniavahtinaan sanatoriossa.

"Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei muu auta, hi, hi, hii!"

"Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!" Ja hän liehui pois tohtorinsa luo.

Hetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena yksinäisen pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva Dahl hänen vieressään.

"Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin yksin! Meidän pöydässä on kyllä tilaa! Tulkaa nyt! Hi, hi, hii!"

Ja niinkuin tuuliaispää hän lennätti Sissin istumaan molempien insinöörien väliin asettuen itse vastapäätä.

Minunkin oli pitänyt siirtyä samaan pöytään ja uteliaisuudella odotin mitä rouva Dahl voisi aikaansaada.

Kaikki kävi paremmin kuin olin ajatellut. Sissi Ström, joka ensin näytti vallan puusta pudonneelta, kotiutui merkillisen pian uuteen ympäristöön. Ennenkuin päivä oli lopussa, hän jo puheli vapaasti meidän kaikkien kanssa ja nauroi kiitollisesti rouva Dahlin jutuille.

Päivä päivältä Sissi näytti yhä paremmin viihtyvän tässä seurassa. Silmiin oli tullut puoleksi utelias, puoleksi ihastunut ilme, aivan kuin hän olisi herännyt tuntemattomaan elämään, ja poskilla oli aina raitis puna. Minusta tuntui kuin toinen rouva Dahlin insinööreistä yhä innokkaammin olisi totellut rouva Dahlia, kun tämä komensi häntä näyttämään että hän voisi olla yhtä hyvä Fästmanni kuin toinenkin.

"Oletteko huomannut, etten ole koko ajalla sanonut hänelle sanaakaan
Fästmannista?"

"Katsokaas, se on ollut pelkkää hienotuntoisuutta — mutta tänään aion puhua."

Kysyin eikö hän voisi ulottaa hienotuntoisuuttaan tähänkin päivään, mutta hän selitti että minä en ymmärtänyt nais-psykologiaa.

"Paitsi sitä tiedän että hän on tänään saanut kirjeen Fästmannilta", lisäsi hän.

Samassa saapui keskustelumme esine saliin ja rouva Dahl ehdotti että tilaisimme kahvia, koska vielä oli yli kaksi tuntia illallisaikaan. Sissi Ström näytti hajamieliseltä, mutta istui kumminkin kanssamme kahvipöytään.

"No — onko Fäst — neiti Västman kirjoittanut mitään?" aloitti rouva
Dahl vallan ilman esipuheita.

"No — ei suinkaan teillä vielä ole ollut ikävä?" kysyi taas rouva Dahl mitä hellimmällä äänellä.

"Kirjoittakaa nyt hänelle, että hän voi huoleti viipyä kuukauden poissa", ehdotti rouva Dahl.

Sissin silmät lensivät vallan pyöreiksi kauhusta. Kuinka hän voisi Hannaa loukata niin? Hannaa, joka oli aina ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu maailmassa.

"No — mitä hyvää hän sitten on tehnyt teille?" kysyi rouva Dahl viattomasti.

Ja Sissi kertoi. Seminariin hän, Sissi, oli tullut kun hänellä oli niin hirveän suuri halu lukemaan eikä siellä kotikaupungissa ollut muuta sopivaa opistoa. Ja siellä hän oli tavannut Hannan. Hanna oli heti rakast — niin — jaa — kyllä se oli vallan oikeata ja syvää rakkautta jota Hanna oli tuntenut häntä kohtaan. Ja silloin hän oli päättänyt ruveta kansakoulunopettajaksi, vaikka vanhemmat eivät ensin tahtoneet sitä sallia. Mutta ilman Hannaa hän ei olisi jaksanut elää, sillä semmoista rakkautta hän ei koskaan elämässään voisi saada keneltäkään.

"Mitä siihen tulee", mutisi rouva Dahl puoliääneen, "niin kyllä insinööri — — —"

Sain hänet töin tuskin vaikenemaan, ja onneksi Sissi oli siksi innoissaan ettei hän ollut huomannut rouva Dahlin keskeytystä vaan jatkoi:

"Hanna sai paikan sitten siellä pienessä kaupungissa ja minä muutin sinne myöskin, sillä Hanna ei tahtonut että hakisin erityisen koulun itselleni. Hän ajattelee aina vain minun etuani. Hannan koulussa minä pidän laulutunnit ja käsityötunnit ja sitten hoidan meidän talouttamme."

"Kuivalta — — — E-ei." Tuntui kuin tuo ajatus nyt vasta ensi kerran olisi tullut Sissin päähän.

Rouva Dahl käänsi nyt puheen toisaalle, mutta Sissi näytti onnettomalta ja levottomalta. Selvä reaktsiooni viimeisten päivien ilon jälestä oli huomattavissa. Vähän ajan perästä hän hiipi pois huoneeseensa jättäen minut rouva Dahlin kanssa pöydän ääreen.

Rouva Dahl oli niin vakavan näköinen kuin hänen hymyyn tottunut suunsa suinkin salli.

"Minun täytyy käyttää toista keinoa", sanoi hän synkimmällä äänellään.

"Mutta hyvä rouva Dahl, miksi olette niin suuttunut neiti Västman raukkaan, että välttämättä tahdotte riistää hänen Sissinsä pois häneltä?" kysyin minä.

"En minä ole ollenkaan suuttunut Fästmanniin semmoisenaan", vakuutti rouva Dahl, "mutta — myöntäkää että tuo tuommoinen on luonnotonta ja inhoittavaa."

"Uh — elkää ollenkaan yrittäkö selittää", keskeytti rouva Dahl minut, "minä tunnen että se on hullua, ja sillä hyvä. Ja minä teen Sissistä insinörskan ja toimitan hänet pois Suomeen, erilleen kaikesta turmiollisesta vaikutuksesta. Ja se on oleva ikuisena loistokohtana minun ansioluettelossani."

Minulla tietysti ei ollut mitään sitä vastaan sanomista, toivotin vain hyvää menestystä hänen hyville aikeilleen.

Seuraavana päivänä huomasin että rouva Dahl kohteli Sissiä erityisen lempeästi. Sissi, joka koko viikon oli saanut paastota suudelmien ja muitten hyväilyjen puutteessa, näytti autuaalliselta, kun rouva Dahl suuteli häntä poskelle ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Iltapäivällä kuulin, kun rouva Dahl pyysi Sissiä kanssaan "ihailemaan suuremmoista luontoa iltaauringon hohteessa." Minulla oli hiukan kokemusta siitä millaista rouva Dahlin luonnonihailu oli, varsinkin jos tohtori sattui olemaan mukana, enkä oikein voinut ymmärtää, mikä hänet nyt oli noin saanut innostumaan tuntureihin. Tohtoria ei näkynyt lähimaillakaan eikä suinkaan rouva Dahl aikonut antaa Sissin auttaa itseään kaikkein noiden lukemattomien pikku purojen ja kivikkojen yli. Mutta tuonne näin hänen häviävän Sissin kanssa tunturipolulle, käsi Sissin olkapäällä.

Pari tuntia ainakin kului ennenkuin he palasivat, ja silloin saattoi selvään huomata, että Sissi oli itkenyt.

Ennen illallista supatti rouva Dahl korvaani: "Minä olen selittänyt hänelle kuinka kaikki miehet yleensä ja varsinkin insinööri, ovat avuttomia olentoja ja tarvitsevat naisten hoitoa ja rakkautta ja hän itki liikutuksesta. Kun hän nyt vain käsittäisi että hänen tulee rakastua insinööriin eikä minuun."

Sinä iltana näytti todellakin siltä kuin rouva Dahlin rohkeimmat toiveet olisivat olleet toteutumaisillaan. Sissi punastui nätisti, kun insinööri istui hänen viereensä, ja oli koko illan hilpeämpi ja suloisempi kuin koskaan. Insinööri kiersi viiksiään onnellinen hymy huulillaan ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan Sissiä. Minä vähän epäilin että rouva Dahl oli kohottaakseen lämpömäärää insinöörin sydämmessä lisännyt omin päin pari nollaa, kertoessaan Sissin myötäjäisistä. Oli miten oli, en voinut muuta kuin ihailla tuloksia hänen puuhistaan. Rouva Dahl itse kulki voittoisa hymy huulilla ja hän näytti niin innostuneen ja vajoutuneen tuohon uuteen rooliinsa Sissin äidillisenä onnellistuttajana että hän unohti tohtorinkin läsnäolon ja koetti mikäli mahdollista antaa Sissille tilaisuutta esiintymään edullisessa valossa.

Illempänä, tunnelman kohotessa, insinööri ehdotti että ylihuomenna varhain läksisimme kävelyretkelle runollista tunturikoskea katsomaan, joka oli parin penikulman päässä, ja palaisimme vasta seuraavana päivänä. Rouva Dahl ja Sissi tarttuivat innolla esitykseen ja pian oli päätetty, että me kolme naista, molemmat insinörit ja tohtori läksisimme retkelle ja palaisimme seuraavana päivänä.

"Te saatte pitää huolta toisesta insinöristä", kuiskasi rouva Dahl jalomielisesti minulle.

"Ei, ei ikinä!" huudahti rouva Dahl vallan ääneensä, mutta selitti sitten lempeästi, kun koko seurueen silmät kääntyivät meihin päin: "Me väittelimme vain ilmasta."

Seuraavana aamuna kun sanatorion vieraat alkoivat kokoontua, ei Sissiä näkynytkään. Hetken odotettua hän kumminkin saapui hiukan hengästyneenä ja posket punottaen. Hän riensi suoraan rouva Dahlin luo, jota hän innoissaan suuteli huudahtaen:

"Minä kirjoitin että te olette niin rakas ja kultainen, ja että me lähdemme pitkälle huviretkelle, ja että minä olen niin terve ja iloinen, ja että hänen ei yhtään tarvitse kiirehtiä minun tähteni tänne. Hän saa viipyä kuinka kauan tahansa, sillä minun on niin hyvä olla!" Ja Sissi suuteli taas rouva Dahlia.

"Siunatkoon!" puhkesi rouva Dahlin suusta, ja kääntyen minuun hän lisäsi: "Ellei ihmeitä tapahdu, on hän nyt turmellut koko asian!"

Mutta Sissi oli täydellisesti tietämätön mistään uhkaavasta vaarasta. Rouva Dahl koetti lohduttautua sillä että huomispäivän huviretki saattoi kaikki korvata.

Mutta huomispäivänä satoi niinkuin taivas olisi auennut ja vielä sittenkin seuraavana huomenna. Huviretkeä ei voinut ajatellakaan.

Tuli sitten vihdoin kirkas iltapäivä ja näytti siltä kuin seuraava aamukin tulisi selkeäksi. Silloin piti lähdettämän ilman muuta.

Me istuimme vilkkaasti keskustellen, rouva Dahl, tohtori, toinen insinööri ja minä, niistä sanatorion vieraista, jotka eivät sattuneet olemaan läsnä, ja koska rouva Dahl tiesi jokaisesta jotain huvittavaa, kului aika hyvin nopeasti. Sissi oman insinöörinsä kanssa istui vähän syrjempänä ja he näyttivät täydellisesti vajonneen omaan idylliinsä. Silloin tällöin sattui joku yksityinen sana korvaamme sieltä päin, mutta ylipäänsä he näkyivät mieluummin istuvan ääneti. Heidän kasvojensa ilmeestä päättäen ei kumminkaan aika näyttänyt tuntuvan ikävältä. Kuulin vihdoin Sissin puoliääneen sanovan:

"Voi — — näyttäkää hiukan iloisemmalta — — minun tähteni — — en voi nähdä — — tuota surullista ilmettä silmissänne — — —"

Ja insinööri veti suunsa sopivaan synkkämieliseen hymyyn ja loi Sissiin pitkän katseen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Sissi hypähti pystyyn vallan kalpeana, ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästyksen sekaista pelkoa. Me käänsimme kaikki ehdottomasti katseemme oveen päin, jonne Sissi tuijotti, ja siinä seisoi uhkaavana kuin ukkospilvi neiti Hanna Västman, hattu työnnettynä taaksepäin otsalta, molemmat kädet syvällä hameentaskuissa, ja huulilla katkera hymy.

"Taisin häiritä erittäin hauskaa seuraanne", kuului vihdoin ivallinen huomautus hänen huuliltaan.

"E-ei suinkaan, neiti Västman", kiirehti rouva Dahl vastaamaan saaden heti takaisin mielenmalttinsa. Minä näin kuinka hänen vilkkaat silmänsä hehkuivat taisteluintoa. Tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Kumpiko oli nyt Sissin saava haltuunsa?

"Olkaa hyvä vain ja käykää istumaan, neiti Västman. Oli todellakin yhtä odottamatonta kuin hauskaa, neiti Västman, saada teidät noin — — —"

"Sinä seuraat minua nyt huoneeseni", sanoi neiti Västman tyynellä ankaruudella Sissille, kuuntelematta vähääkään rouva Dahlin puhetta. Se katse jonka hän samalla loi Sissiin, oli siksi varma ja käskevä, että paras kenraali olisi saattanut kadehtia sitä. Ja nöyrästi kokoon lyyhistyneenä hiipi Sissi pois uskaltamatta kertaakaan kohottaa silmiään meihin. Vilkaisten meihin hetkisen puoleksi ylenkatseella, puoleksi voitonriemulla seurasi neiti Västman Sissiä pitkillä, jymisevillä askeleilla.

Kun seuraavana aamuna tulin ruokasaliin, astui rouva Dahl juhlallisena vastaani ja sanoi:

Ja sitten hän kertoi palvelustytöltä kuulleensa kuinka neiti Västman koko yön oli pakannut tavaroita ja aamulla puoli kahdeksan toimittanut sekä tavarat että Sissin junaan, joka oli kiidättänyt heidät etelään päin.

"Tämän sanatorion ilma oli liian turmeltunutta Fästmannin mielestä", lisäsi rouva Dahl pisteliäästi.

"Rauhoittukaa!" sanoi rouva Dahl juhlallisesti kohottaen molemmat kätensä. "Sissi oli puoleen yöhön saakka itkenyt ja nyyhkyttänyt, rukoillen anteeksi uskottomuuttaan. Ja voimmehan otaksua, että hänen vakava katumuksensa sai palkakseen täydellisen anteeksiannon!"

PÄIVÄN POIKA

Päivän poika seisoi Ukko Ylijumalan edessä ja ojensi kahleisiin kiedotut kätensä Ukkoa kohti rukoillen:

"Oi Ukko Ylijumala, eikö ole jo aika katkoa kahleeni? Eikö jo ole aika minun kiirehtiä kansani luo? Kovin jo minua kaivataan, kohta tulemaan toivotaan."

"Miksi kaipaat kansasi luo, oi Päivän poika?" kysyi Ukko Ylijumala. "Eikö ole oivempi ollaksesi täällä Päivän asunnoilla, taivaan tilavilla tanhuvilla."

"Tulta kantaisin kansalleni, kipunoita kuljettaisin, loisin liekit leimahtamaan, pahan polttaisin poroksi", virkkoi tuohon Päivän poika.

"Kerran jo kävit kansasi luona, kannoit kipunat, kulutit kasket, mutta paloipa siinä samassa lintuin laulupuutkin", virkkoi Ukko Ylijumala.

"Oi Ukko Ylijumala, jo on ne ajat aikoja olleet. Nyt on kansani kasvanut, Marjatan pojan turvissa ylennyt, ei polta se enää lintuin laulupuita, vaikka tuleni sen käsiin kantaisinkin."

"Niinpä käänny kysymyksinesi Marjatan pojan puoleen. Hän se arvaa aivoitukseni, osaa oikeat ohjeet antaa."

"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa kahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?"

"Päätä itse Päivän poika", virkkoi tuohon Marjatan poika. "Joko ovat tiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat valmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?"

"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit, sinähän ne valkamat valmistit", vastasi siihen Päivän poika.

"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi, kipunoita kantaaksesi", virkkoi tuohon Marjatan poika.

Jo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot kovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää kiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt kompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän pojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria satuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa odottamassa.

"Hyvä on täällä ollakseni", virkkoi tuosta Päivän poika. "Kauniiksi olet kaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas. Vielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!"

"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?" kyseli tuosta Päivän poika.

"Oi sinä Marjatan pyhä poika, koska kansani niin mahtavat laulut laatii, niin suuret soitot suorittaa, että ne minun kahleeni kykenevät katkomaan?"

"Silloin kun se soiton syntysanat oppii, silloin on sillä laulun voima voittamaton ja silloin se kahleesi kappaleiksi katkoo."

"Äijä on jo aikaa vierinyt siitä kun kansani soiton syntysanat oppi. Sitähän jo lapsetkin laulavat, ei yksin partasuut urohot, että soitto on suruista luotu, murehista muovaeltu. Mutta eipä ole vielä kahleeni katkenneet!"

"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua", virkkoi tuohon
Marjatan poika.

"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen jo kyyneleisnä nähnyt", vastasi siihen Päivän poika.

"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta itkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat suuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä näit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan kaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet lauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne valoivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka kansasi uneen uuvuttivat."

"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi, uuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää", rukoili Päivän poika.

"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa
Päivän poikaa, joka odottelee omaansa."

Yhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa nuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta kajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.

"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä lyömään", pyytelivät immet. "Opeta meille laulusi, käy karkelomme kuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme."

"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä pysähtymään pyydetään", lausui silloin Päivän poika.

"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin leikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On niitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden kuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän pojan paikka!"

Yhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja ruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista kärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä saneltiin.

"Pysähdy tänne Päivän poika", pyysivät urohot, "laula laulut entistä ehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan ei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka valvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät."

"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?" kyseli tuosta
Päivän poika.

Mutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän pojalle lausui:

"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on heidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä muinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa matelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet tulilaulua Päivän pojan."

"Raskasta on raataa rahanalaisna!" huokasi mies. "Jää tänne Päivän poika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!"

"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?" kysyi silloin
Päivän poika.

"Kyllä kerran, oi Päivän poika, saat raatajankin huolet haihduttaa, uutta tulta tuoda mieliin, mutta vielä ei ole tehtäväsi tullut."

"Oi Marjatan pyhä poika, kauanko vielä täytyy minun kahlehdittuna kulkea? Kauanko vielä saa kansani kaivata omaansa?"

Mutta Marjatan poika osoitti taivasta, jonka rannalle pimeät pilvet alkoivat kertyä, ja sanoi:

"Luo katseesi tuonne, Päivän poika. Kuuletko jylhän jyrinän? Arvaatko Ukko Ylijumalan aivoitukset? Ilmansa on Ukko nostattanut, vedet käskee valumaan, salamat sinkoamaan, vihurit vinkumaan. Siinä kansasi kykyä kysytään, siinä urosten uljuutta koetellaan. Mitä mietit Päivän poika?"

"Oi Marjatan pyhä poika, kovasti Ukko kansaani koettelee. Kestääkö se vihaisen vitsan? Eikö masennu maan tasalle?"

"Suottako minut Virokannas Karjalan kuninkaaksi kastoi? Suottako pantiin Marjatan poika kaiken vallan vartijaksi? Eikö ole minussa miestä myrskyn tuhoja torjumaan?"

"Sinun on valta, Marjatan poika", virkkoi silloin Päivän poika. "Voit varjella vaaroilta, saatat suojella pahalta, mutta kerro kuitenkin kuinka kansani käynee!"

"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä lyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä raskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät valmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit uhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa sortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat, silloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi suuri suru tullut! — — Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin suuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!"

Ja Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste. Sädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja lausui:

SATIIRIKKO

Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka- ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.

Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.

Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää. Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun täytyy pysyä pääasiassa.

Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla, ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). — Isänmaata ja rakkautta oli Janne Kankkunen ylistänyt.

Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle. Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten — — — —

Tyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen selityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme suoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me olimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta aiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.

Janne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja sanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin Kyllikistä ja Lem — — —

Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn pannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä aiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen kuvaelmaan.

Janne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti ylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli etuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa, ja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen historian alalta olisi sopivam — — —

Mutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää levottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian toimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.

Hetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti ja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti että draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta otetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin nuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin pari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli aika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.

Me huusimme kaikki "hyvä! hyvä!" sillä hän oli julkilausunut meidän kaikkien ajatukset.

Janne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen oli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen pöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti säälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:

"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin tai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin näyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi vuoroasi. — Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut, niin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle aiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta ei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku helppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus."

Me nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava. Sen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen naapuri-nero:

"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut ja sitten oman sielusi valimossa valanut."

Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:

"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo — — —"

Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia — ooh — mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme selittää ehdottajalle.

Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla viattomat ihmiset saavat kärsiä.

Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:

"Kuuleppas Janne — — mitä sinä sanot — satiirista? Mitähän jos yrittäisit kirjottamaan satiireja!"

Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan, joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.

Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut. Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias, milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain tärkeätä mielessään.

Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu Janne Kankkunen. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan, omaksi ilokseen vain.

Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja silmät alaspäin luotuina.

Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.

Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä, tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä, vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.

Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen, joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu—uuh—uu!) Tiesi mikä hänelle oli tapahtunut.

Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.

Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi muitta mutkitta:

Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin — — —

"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se kirjotti minusta Iltalehessä?"

En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.

"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee nalakuttammaan minusta lehissä — — —"

Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut tarkoitt — — —

"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin tyynnyttämään tunteitaan.

Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:

"En olisi koskaan uskonut — uuh — että te — uu—uuh — — herra Kankkunen, olette niin paha — — uu — uu — että ivaatte minua — — — uuh — —"

"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"

"Kyllä minä tunsin että — uu — uu — uuh — tarkoititte minua — — uuh — kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu — — huu — uuuh — — oli niin suuri että — uuh. —"

Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen mitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin että armelias kohtalo suojaisi häntä.

Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä. Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket olivat kalpeat ja silmät kuopalla.

Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.

LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA

Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista. Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata kulttuuria.

Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra. Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."

Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia, joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.

Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.

Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa vaatii.

Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju. Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori. Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas vaipuivat mahtavat herrat miettimään.

Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui: "Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin rautatiepenkereeksi!"

"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta. Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.

Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.

Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti, joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili, että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi. Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon toimen alkuunpanijaksi.

Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa. Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin ihmiset kuiskailivat.

Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia, ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään. Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus, johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja — — — Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin temppelissä — — — Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin rinteellä.

Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.

Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet, mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.

Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi Karl Collin.

Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui siitä yhä harvemmin.

Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia, rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista kiitosta.

"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. — Tjaa — — noissa piirustuksissa on perspektiiviä ja — hm — jonkunmoista groteskia huumoria — clair-obscure on varsin hyvä — — mutta —" (hän tirkisti tarkkaan toisella silmällään) — "tjaa — niistä puuttuu vielä eleganssia — ne ovat — hm — ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme kyllä häviämään Parisissa."

Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.

"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni
Kolille eikä Pariisiin."

"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. — — Se olisi ensin pitänyt saada valmiiksi. — — Se on melkein unohtunut — — —"

"Kun on niin paljon muuta muistettavaa — — — mutta samapa se, vaikka unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."

Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä kuulin tutun äänen huudahtavan:

Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään, joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.

"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa tässä uudessa miehessä.

En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:

"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen. Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni tässä samassa hotellissa? — Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät sinne!"

Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la patrie!"

Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen, pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin sitä ja sitten kivilohkaretta.

"Marmoria!" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella millaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien seassa.

Hän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se olikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin että pince-nez lennähti kauas.

"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi keksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen voi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan tehtaassa aivan valmiiksi — ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin sitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko."

"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo alkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä erivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin lasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan siitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat samassa tehtaassa val — — —"

"Jaa — eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon varmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin valtuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että valtuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon rakennettavaksi Rautatietorille — — —"

"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio paikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi näkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin pääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan."

"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta koivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee."

"Niin — se — sitähän minä aina ennen — — taisin ajatella — — —"

Ja sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun.
Enkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.

HYVÄ TYTTÖ JA PAHA TYTTÖ

Oli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä hän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.

Samaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän periaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa ja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin onnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.

Tässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin tiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.

Hyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten. Luultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja ymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee usein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.

Hyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat asetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon oli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin rakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa vaikka nelivaljakolla.

Mutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien loisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että kaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois tekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille, kauas pois viitoitetulta ajotieltä.

Hyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät ihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma tapa.

Ylioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen onnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa lujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä rakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan vakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi ja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään uhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä ylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä iloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan surullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni vallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut olla varovainen.

Sen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata elämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä tyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän tytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee aina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta kuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa, laulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki jotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.

Ensin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti niin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin hyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät voi olla niin hyviä kuin hyvät tytöt. Heillä on luonto vastassa.

Veli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä varoitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei välittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä puheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.

Kaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko sielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä tyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.

Paha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka meni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat estäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden kuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla tytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.

Nyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja miehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt tummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.

Hän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan lapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta kuin nuoruuden iloa vain.

Mutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi kaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä, joka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet. Rintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.

Päivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon humina oli kuin etäisen meren kutsu.

Aika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden aikoihin asti.

Paha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei omaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä hänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.

Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma ajoille, jotka olivat olleet.

Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.

Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut ehyeksi.

Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin kummaksi, että onni voi särkyä.

Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.

Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä ja koetti puhua.

Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja katkasi sanat — — —

Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku tyttöään.

"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?" kysyi hyvä tyttö osanottavasti.

"Niin — niin — 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen pyyntönsä", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.

"Eihän se niin ollut", virkkoi hyvä tyttö varmasti. "Opeta häntä ymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi."

Hyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja tarmokkaana.

ÄITI

"Punaiset ovat poikasi posket, kalpeat minun. Vien ruusut hänen poskiltaan", sanoi Surutar.

"Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä nuoren poikani poskia!" pyysi äiti.

"Oi äiti armain — kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?" kyseli punaposkinen poika.

"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.

Poika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille, entistä armaampi.

"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen silmistään."

"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto niistä. Säästä nuoren poikani silmät!" rukoili äiti.

"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?" kyseli poika.

"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin loisto taas niihin palajaa", lohdutti äiti.

Ja poika katsoi kauan äidin silmiin ja loisto palasi niihin entistä lämpimämpi.

"Hymyilevät ovat poikasi huulet. Minun ovat tuskasta vääntyneet. Vien hymyn hänen huuliltaan."

"Säästä Surutar poikaani nuorta! Hymyileväthän minunkin huuleni. Ota hymy niistä!"

"Emoni, kantajani, minne pakeni huultesi hymy? Suruko sen särki?" valitti poika.

"Elä huolehdi poikani nuori! Paina huulesi huuliini, niin hymy kyllä palajaa", lohdutteli äiti.

"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi loiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä löysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?"

Turhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä pojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin hymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi, Surutar!

"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut äitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin mokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien poikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!"

"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta säästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!"

"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi pirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin", ilkkui Surutar.

"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni, mutta säästä nuoren poikani onni!"

Ja kolmas arveli sen hymyn olevan kotoisin sieltä, missä ääretön onni ja pohjaton tuska yhtyvät yhdeksi.

OPETTAJA TOUHIO

En sano onko opettaja Touhio mies vai nainen. Jos sanon että hän on mies, luullaan heti, että tarkoitan opettaja A:ta. Jos taas sanon että hän on nainen, pidetään sitä kavalana salaviittauksena opettaja B:ta vastaan. Semmoiset seikat ovat niin vaikeita täällä meidän suurkaupungeissa. Siitä syystä en sano. Enkä myöskään sano onko hän kansakoulun, vai tyttökoulun, vai lyseon, vai yliopiston opettaja. Samasta syystä. Ja oikeastaan nuo ovatkin sivuasioita. Olipa hän mies tai nainen, ei se vähääkään muuttaisi häntä, ei heikontaisi, ei vahvistaisi, ei sulostuttaisi, ei jäykentäisi. Opettaja Touhio sanoo aina itse että miehen ja naisen välillä ei oikeastaan ole mitään eroitusta. Se on vain tyhjää taikauskoa se, että muka on.

Vielä vähemmän se merkitsee, missä hän on opettaja. Pääasia on että tiedämme, että hän on opettaja tuon sanan kaikkein mahdollisimmin laajassa merkityksessä.

Mutta sekään ei sentään ole kaikkein tärkein asia. Opettaja Touhiossa on yksi ominaisuus, joka tekee hänet merkkihenkilöksi: Hän tietää kuinka maailma on parannettava.

Onhan meillä jokaisella himmeä aavistus siitä, että tämä maailma olisi parannuksen tarpeessa. Hyvin harvoilla kumminkaan on selvillä kuinka tuo parantuminen olisi aikaansaatava, vaikka kyllä voisimmekin yhtä ja toista ehdoittaa, joka ehkä hiukan auttaisi.

Siitä syystä hän jakaa ihmiskunnan kahteen ryhmään: hyödyllisiin ja hyödyttömiin, s. o. sellaisiin, jotka pitävät esitelmiä ja sellaisiin, jotka eivät pidä. Ja siitä syystä opettaja Touhio on valinnut elämäntehtäväkseen saada mikäli mahdollista koko ihmiskuntaa pitämään esitelmiä. Ja hänen työnsä kantaa yhä uusia hedelmiä.

Ennenkuin tunsin hänet, ajattelin häntä aina jonkunmoisella kateudensekaisella epäluulolla. Mitä hän nyt oikeastaan oli sen parempi kuin minä ja monet muut? Enkä minä ymmärtänyt että ihmiset niin nöyrästi tottelivat häntä, kävivät esitelmiä kuuntelemassa ja pitämässä. Mutta sitten tutustuin häneen ja ymmärsin. Tapaus oli seuraava:

Olin kerran tohtori Vuoren luona hakemassa apua yskälleni. Koska nyt ei ollut vastaanottotunti, puhelimme kaikenlaisista asioista, m. m. opettaja Touhiosta. Tohtori Vuori, tulinen mies, käytti jotenkin voimakkaita sanoja ilmaistakseen että hän ei ainakaan ihaillut opettaja Touhiota. Minä säestin häntä kykyni mukaan. Tämä sielujemme sopusointu tuntui innostuttavan tohtoria. Hän nousi seisomaan ja lausui tarmolla:

"Toivoisinpa tosiaankin, että hän kerran tulisi minuakin vaatimaan esitelmän pitoon! Kyllä minä vastaisin!"

"Kling-kling-kling", kuului ovikellon ystävällinen kilahdus. Hetken kuluttua astui sisään palvelija ja ilmoitti, että opettaja Touhio pyytäisi puhutella tohtoria.

Tohtori säpsähti. Minusta näytti kuin hän olisi aavistanut tulevaa onnettomuutta.

Hienotuntoisesti nousin heti ylös lähteäkseni pois, mutta tohtori pyysi minua jäämään. Ojentautuen suoraksi hän vakuutti mielellään suovansa että muitakin oli näkemässä kuinka hän kaikenlaisia humbugeja kohtelee. Arvelin että onhan se opettavaista, ja jäin.

Tohtori vilkasi peiliin ja asettui ryhdikkääseen asentoon. Ovi aukeni, ja sisään astui opettaja Touhio. Pari sekuntia nuo molemmat katsoivat äänetönnä toisiaan ikäänkuin mittaillen voimiaan. Sitten lyhyen esittelyn jälkeen tohtori pyysi vierastaan istumaan.

Opettaja Touhio loi hitaan ja tutkivan katseen ympäri huonetta ja sitten tohtoriin. Huone ei ollut aivan hyvässä järjestyksessä. Sen saattoi myöskin lukea opettaja Touhion silmistä. Tohtori näytti hiukan hermostuvan. Vihdoin avasi opettaja hiukan vasenta puolta suustaan ja sanoi:

"Tulin kysymään tahdotteko pitää esitelmän ensi sunnuntaina puoli kahdeksan Valon vuosijuhlassa?"

Se on omituista kuinka mitättömän pieneksi ihminen tuntee itsensä, kun se, joka häntä puhuttelee, ei viitsi avata koko suutaan, vaan ainoastaan toisen puolen. Tohtorin hermostus eneni silminnähtävästi.

Kun hän ei mitään vastannut, vetäytyi opettaja Touhion suun sama vasen puoli hiukkasen hymyyn. Se ei enentänyt tohtorin itseluottamusta. Hän koetti kumminkin rauhoittua ja vastasi nopeasti:

"Olen hyvin kiireellisissä töissä nyt, enkä ehdi siis tehdä mitään — se on — tarkoitan — —"

"Jaa — ah", kuului hitaasti opettaja Touhion vasemmasta suupielestä ja hän loi pitkän, läpitunkevan katseen tohtoriin. Sitten hän lisäsi puoleksi itsekseen: "Paljonhan sitä aina on töitä, jos kansan hyväksi jotain tulisi tehdä."

Tohtori Kallio oli tohtori Vuoren vaarallinen kilpailija avoinna olevasta piirilääkärin virasta. Huomasin että opettaja Touhion halveksiva hymähdys ei tuntunut aivan epäonnistuneelta tohtori Vuoresta. Hän loi minuun nopean katseen, joka näytti sanovan että "kyllä hän sentään jotain näkyy ymmärtävän." Mutta ääneensä hän virkkoi jalomielisesti:

"Soo-oh", virkkoi opettaja Touhio säälivästi. Ja kun tohtori ei tuohon osannut mitään vastata, lisäsi opettaja: "Mitäs hän on tehnyt kansan hyväksi?"

"Jaa — hm —" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen enempää.

Minusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon masentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen hetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että ymmärsin asioita. Alotin siis:

"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi, vaikk'ei pidä esitelmiäkään."

"Soo-oh, vai voi", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En katsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos ikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei viitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin rauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni. Alotin taas:

"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja
Shakespeare ja Byron ja — — —"

"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! — Goethe — Shakesp — ha-ha-haa!
Ha-ha-haa!"

En ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken mainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi. Tohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja asettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.

"Eihän sitä ollenkaan tiedä", virkkoi hän, "vaikka esimerkiksi Shakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin suurena miehenä."

"Sitähän minäkin olen sanonut! On todellakin hauska kuulla, että meidän etevä tiedemiehemme tohtori Vuori on tullut samoihin tuloksiin. Juuri siitä voitte pitää esitelmän, juuri Shakespearesta ja hänen — — —"

"Ei — ei — enhän minä — en tahdo semmoista väittää — ja en mitenkään jouda — ja — —" änkytti tohtori kauhistuen.

Opettaja Touhio ojentautui äkkiä suoraksi, astui aivan lähelle tohtoria, loi häneen ankaran katseen ja virkkoi painavasti koko suullaan:

"Sanokaa suoraan tahdotteko vai ettekö tahdo uhrata yhtä ainoata lyhyttä tuntia elämästänne kansan hyväksi?"

Minä huomasin kuinka hikipisarat kohosivat tohtorin otsalle, kun hän syyllisen näköisenä sopersi:

"Sitä teiltä odotin! Sallikaa minun puristaa kättänne. Ensi sunnuntaina siis puoli kahdeksan! Minä kyllä pidän huolen ilmoituksista. Hyvästi!"

"Mikäli minä ymmärsin, lupasitte pitää esitelmän Valon vuosijuhlassa ensi sunnuntaina", sanoin lempeästi, sillä minun kävi sääli tohtoria.

"Shakespearesta! Minäkö? Minä lääkärinä pitäisin esitelmän Shakespearesta! Jolta en muutoin pariinkymmeneen vuoteen ole lukenut riviäkään! — Olenko minä joutunut pois järjeltäni?"

"Jaa, en minä suinkaan tiedä", kiiruhdin vastaamaan, ja samalla aloin nopeasti poistua. Tohtorin silmissä paloi jotain, jonka puhkeamista en tahtonut odottaa.

SATU PIENESTÄ RAKISTA

Oli kerran hyvin vanha täti, jolla oli hyvin nuori rakki. Tädin nimeä en muista, mutta rakin nimi oli Prisse.

Tädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov, vov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja heleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli todellakin hyvät keuhkot.

Mutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin paha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko myöntää.

Mutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman myöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään muun tädin Prisse.

Mutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet. Muutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia Prissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku Prissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin Prisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä tärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se, missä haukkui.

Siitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten ylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn. Silkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä kiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä saattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa. Se vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä koko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.

Siinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle, käänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin karkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki mahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov, vov!

Sitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi tilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.

Ja Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät kajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului Prissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi vaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen kestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin niitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia sokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin tarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se oli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään korvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.

Ja kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä ollut haukkunut.

"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!" riemuitsi täti. "Mitä se vielä ennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti harjoitetaan!"

"Vov, vov, vov!" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti puhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän silmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!

Sitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan päällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin. Tädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä telineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin helposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi raajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu tallaamaan.

Ei ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli ihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan toisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin järkevän ihmisen aina tulee tehdä.

Yksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain omintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:

"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä omituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin rakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina — —"

"Ha, ha, ha, haa!" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki vieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka hän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä tavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se suuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse silkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän todellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä intelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan rohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään! Eikö hän todellakaan käsittänyt että — — —

Mutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle, eikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään, mutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli leimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä oli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja noutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli kumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!

Mutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri kaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka Prisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet tätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille pyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari vaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen päiväpaisteesta.

Mutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä, alettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen viisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi kummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse oppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun kerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.

Mutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan selitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan oppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.

"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen miten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!" sanoivat toiset tädit.

Ja toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka osasi hypätä tynnörivanteen läpi.

Tädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan enää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.

Hän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen minkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin Prissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole viitsinyt sitä ennen yrittää.

"Prisse", komensi täti kotiin tultuaan, "tule heti hyppäämään vanteen läpi!"

Prisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se!
Saattoi kai se tädin mieliksi hypätä.

Se nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi, voi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis paisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse raukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.

Mutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli tahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen lujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan ollut haukkunut.

"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään! Vov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä joka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, vov!"

Täti piteli korviaan, mutta Prisse ei hellittänyt. Se haukkui niin että koko talo kaikui ja ikkunalasit tärisivät. Kaikki ihmiset kadulla seisahtuivat kuuntelemaan ja muutamat riensivät sisään tädin luo katsomaan mikä oli hätänä.

Ja Prisse yhä haukkui ja haukkui. Täti pani pumpulia korviinsa ja koetti kermalla ja sokerileivoksilla, kyyneleillä ja uhkauksilla saada Prisseä vaikenemaan, mutta kaikki oli turhaa. Prisse vain yltyi.

Silloin yht'äkkiä kuului "pau!!!" — — Sitten syvä äänettömyys. Prisse putosi komahtaen tyynyltään lattialle. Se oli kuollut. Keuhkot olivat halenneet!

Sitten Prisse haudattiin ja muut Prisset haukkuivat sen haudalla, että niin käy, niin käy kun haukkuu enemmän kuin keuhkot kestävät. Mutta Prissen täti katsoi heihin ylenkatseella ja sanoi että eihän sitä voinut odottaakaan että moiset rakit marttyyriä ymmärtäisivät.

TYYTYVÄINEN

Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin "Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.

Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.

Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan, muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.

Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.

Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.

Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput. Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.

Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta.
— Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.

Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se toimitti pienikin nenä, saman asian.

Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja sytytti sikarin.

Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin" juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme? Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva kansalainen velvollisuuksiaan.

Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut. Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.

Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle. Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.

Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina taas unohtanut panna niitä mukaan!

Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset ovat ylhäältä annettuja.

Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.

Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.

Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.

Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja lämmin ja tyynnyttävä.

Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. — Hoh-jaa, jos sekin koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi sen kestää.

Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin.
Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin.
Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole
semmoisia juhlia, kuin tänään.

Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään puhuttelemassa sitä — mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä niskotella.

Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle. Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.

Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.

Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja nukkui.

"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T THE BLAME THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND — IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER KNEW WHY, (SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW WHY) AND NEVER COULD UNDERSTAND!"

Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas. Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja hienolle naiselle.

Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta, raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen. Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti tuskan.

Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti ja tuhosi.

Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon hieno ja kalpea ja kylmä.

Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui hennolla varrella.

Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton, raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.

Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja kuolevan.

Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen miehen, jota hän rakasti.

Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli, että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.

Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan. Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen sydänverestään ja kävisi punaiseksi.

Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen kalpea kukka.

Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.

Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi, kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.

Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa antaa.

Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.

SAIRAITA LAPSIA

Salon sydämmessä oli erakon mökki. Erakosta kerrottiin että hän tiesi salaisuuden joka antoi ihmiselle rauhan niin suuren ja syvän kuin salon hiljaisuus.

Sitä erakkoa hakemaan läksi kerran mies, joka oli rauhansa kadottanut, eikä jaksanut elää ilman sitä. Hän oli nauttinut paljon ja kärsinyt vielä enemmän, ja paljon oli kertynyt mustaa hänen mieleensä, joka oli surmannut rauhan. Ehkä tietäisi erakko neuvoa, mistä hän sen jälleen löytäisi.

Hän astui polkua myöten, joka johti lepikköön, missä suuret sananjalat kasvavat lähteiden reunoilla. Ei ollut siellä erakon asuntoa. Ei ollut se hymyilevän järven rannallakaan eikä aurinkoisella kukkulalla. Vasta kaukana ahojen ja niittyjen ja metsäkylän takana salon sydämmessä hän sen löysi, siellä missä polku kiertelee kuusien ja honkien välitse. Siellä mies löysi erakon.

"Nyt tiedän, erakko, että tunnet sen salaisuuden, jota etsin ja joka mulle voi rauhan antaa. Sano se minulle, erakko, jotta minäkään en tietäisi olenko onnellinen vai onneton."

"En voi sitä sanoa", virkkoi erakko. "Ei voi toinen toiselle salaisuuttaan antaa. Löydä se itse."

"Jos luulet ihmisten rauhasi vieneen, niin hae sitä heidän luonaan", sanoi erakko.

"En löydä sitä koskaan heidän luonaan. Anna minun jäädä tänne, erakko.
Ehkä salosi mulle neuvoo mitä etsin", pyysi mies.

"Mykkä on saloni. Se vain säilyttää salaisuuksia, ei ilmoita", vastasi erakko.

"En usko sinua, erakko, en usko. Kateellinen olet salaisuudestasi.
Salossa olet itsekin sen löytänyt. Täältä pitää minunkin sen löytämän."

Mies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen ja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen virvoituksen — mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt sitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai onneton.

"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus painaa niin raskaasti", sanoi mies.

"Lähde ihmisten luo", sanoi erakko. "Siellä sen salaisuuden löydät — jos löydät."

Mies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta sitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni vapisi vihaa.

"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti ystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en muuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä kurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä sydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!"

"Olet ihminen", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: "Palaja siis kostamaan — jos voit."

Mutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja kohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.

Vieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo. Hopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt ja surullinen.

"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?" kysyi mies.

"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki. Leikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli särkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita lapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan hain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua lohduttanut. — En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin. — Väsynyt olen ja tahdon levätä."

"Et löydä salossani lepoa vielä", virkkoi erakko, "etkä vielä lepoa kaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja takaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää paina vaan kohottaa."

Silmien loisto oli syvä ja selittämätön kuin kaukainen kaipaus, mutta pää oli kumarassa.

Mutta mies ei vastannut. Hänen katseensa vain katsoi syvälle, niinkuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa.

"Jo jään", sanoi mies hiljaa, "sillä nyt sen tiedän — että sairas lapsi olen itsekin."

SISÄLLYS:

Siv.
Hymni Humbugille 1
Ystävyyttä 9
Päivän poika 31
Satiirikko 43
Luonnonkaunista ja taidekaunista 59
Hyvä tyttö ja paha tyttö 75
Äiti 85
Opettaja Touhio 93
Satu pienestä rakista 105
Tyytyväinen 117
"And it isn't the shame" 127
Sairaita lapsia 133

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOTTA JA LEIKKIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.