Sinulta, Minna Canth, olen elämäni ensi herätyksen saanut. Sinun nerosi on minut työhön kannustanut oikean ja kauniin palveluksessa. Sinä olet meidän nuorten tienviittoja, sinä, joka jo sivistyksemme aamusarastuksessa uskalsit kirjoittaa:

»Teidän lakinne ja oikeutenne, – ne piti minun juuri ampua!»

      Elviira Willman-Eloranta.

Luutnantti Evgenj Lvovitsj Kohanski,

(Подпор. Евгень Лвовичъ Коханскій)

oli 19 vuotinen uneksija; joka jo aikaisin oli vihkiytynyt vallankumoukselle. Lähtiessään, kuten luuli, ystävällisille laivoille, joutui hän ansaan, ja sai antaa nuoren henkensä ihanteittensa puhtauden pantiksi Viaporin kapinassa 1906.

Luutnantti Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff,

(Подпор. Аркадь Петровичъ Емеляновъ).

iloinen, eloisa toimenmies, joka ei ollut ennättänyt lailliseen ikään, ennen kun sai kaatua taantumuksen veristen paalujen ääreen Viaporin kapinassa 1906.

Pienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja kaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli rakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen ulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen. Päässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä, oli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.

Tässä talossa asui Elma iso-äitinsä hoitamana.

Suku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman iso-äidin isä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä iso-äidin isä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan kuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että maanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.

Iso-äidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava mies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot raha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin hupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien rahavarat vähiin.

Iso-äidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän osasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta feodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien suurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.

Elman iso-äiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan edustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka hyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan vieraaksi.

Vanhimman veljensä perheen kanssa iso-äiti sopi varsin hyvin.

Hänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä olemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen mailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja yhteiskunnallisen haaksirikon.

Elma muisti hyvin tuon enon.

Hänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli harmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat omituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva, silloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno singahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä ylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja pankinjohtaja-enolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui Roobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville koreille tyttärilleen ja silloin iso-äitikin nauroi. Elma käsitti puheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa tehnyt yhtä ja toista – rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän juopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsuli-enon roistoksi,

Takaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka johtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.

Kyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa piireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan kehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja teattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen ei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen – ja rupesi juomaan. – Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta Kyösti-enosta rentun.

Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa, että rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta värisivät.

Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!

Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.

Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan, esimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi iso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla "loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä iso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia ivasanoja.

Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista, joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.

Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.

Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin iso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon pilaantuneista hermoista.

Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi, olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, – nyt hän oli Suomen ikisuru.

Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä poroporvareita.

Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa eno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.

Tuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä voittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa! – Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he pitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut niin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.

Kyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki iso-äidille mieluisia tavallaan. Anton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti Ameriikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli Henrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen, hauska vanhapoika.

Iso-äiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei sopinut.

Toiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä hattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä, sivistymättömiä ihmisiä. jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat toinen toisiaan. Iso-äiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi heidän lörpötyksiään.

Kyösti-enon kera oli iso-äiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma perinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.

Iso-äiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno, tehtaanomistaja, iso-äiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä työväen kanssa. Iso-äiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki muut rouvat käyttivät hattua. Eikä iso-äiti kärsinyt mitään säätyeroa eikä arvonimityksiä.

Jos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut häntä paremmin pilkata kuin iso-äiti.

Iso-äiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa vuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja liikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan ollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä iso-äidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa häntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla sellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja kunnioittaisi.

Siveysasioissa iso-äidillä oli ihan ihmeelliset periaatteet porvarirouvien mielestä. Aviottomain lasten äitejä ei iso-äiti koskaan soimannut, vaan auttoi niitä. Kerjäläisiä hän kohteli paremmin kuin konsuli-enoa. Sen Elma pani merkille.

Ja sitte iso-äidillä oli vielä toisiakin kummia periaatteita. Hän sanoi, että nainen voi olla yhtä etevä kuin mies, että naisella on muutakin tehtävää mailmassa kuin keimailla itselleen aviomiestä. Näin Elma sai toisista tytöistä eriävän kasvatuksen. Iso-äidin hommasta Elma pääsi Helsingin yhteiskouluun. Iso-äidin suojassa Elma sai aivan vapaasti kehittyä.

Ihmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin itse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan raamatuntulkintakahakassa hävisi.

Elma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi iso-äidin opetusta.

Elma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen, hän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.

Elma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.

Koulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut palavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan itsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan sankareita v. 1808–1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin kiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen Porvoon valtiopäivillä.

Se oli Suomen kansan onnen lähde – itsenäisyys ja toinen onnen ehto – oli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.

Lähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen aatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi muotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.

Ylioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta ihanteelliseksi maaksi.

Suomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä Elma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden sankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti saada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien kesken. Se oli Elman elämän periaate.

Mutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt ruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja kuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja suojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi Elma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa kirjoistaan.

Mitä korkeampaan rahaporvaristoon tulee, niin Elma oli jo kotikaupungissaan oppinut halveksimaan sen pyrkimyksiä, joista päätekijä oli talonpoikain ja kansan petkutus sekä raakamainen syöminen, juominen, vaatettaminen ja sukupuolielämän irstailu. Jo iso-äiti oli ylemmän porvariston tuominnut häviöön.

Ruotsalainen sivistys Runebergineen, Topeliuksineen oli Elmasta ensin ihailtava. Tuo tietämättömän kansan pilkkaaminen oli ainoastaan sopimaton.

"Älkää vaatiko kansalta enempää, kuin mitä sille on annettu", sanoi Elma.

Tämän johdosta levisi Elmasta puheenparsi, että hän on omituinen.

Silloin Elma tapasi suomenkieliset talonpoikaisylioppilaat ja hänen elämänsä sai toisen suunnan.

Se sivistys, jonka Elma oli saanut ruotsinkielellä, oli nyt annettava suomenkieliselle kansalle.

Elma erosi ruotsalaisista ja yhtyi suomalaisiin professorien suruksi, sillä Elmasta toivottiin paljon.

Elma viskattiin näin ollen kiihkeimpään kielitaisteluun ja entisten koulutoveriensa kauhuksi hän rupesi vastustamaan ruotsalaisia, se on aatelisten ylimysmielisyyttä ja taisteli talonpoikaisylioppilaitten rintamassa.

Tulivat routavuodet jälkeen v. 1900. Elma oli ensimäisenä asevelvollisuusasiaa selvittelemässä talonpojille. Ja ihme tapahtui hänessä. Selittäessään maalaisrengeille perustuslakien tärkeyttä, hän näki suurta kylmäkiskoisuutta kuulijoissa. Ja miksi heitä ei liikuttanut perustuslaki? He eivät sitä tunteneet, he eivät olleet sitä laatineet, he eivät siitä välittäneet, sillä heillä ei ollut äänioikeutta!

Nyt Elman elämä sai sisällön!

Mitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi ruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut kaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen ylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, – kun koko kansa ei ottanut siihen osaa!

Elma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän hirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait, ja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla – taloudellisella rappiotilallakin!?

Ensi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti aivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius ja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja yleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin pyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.

Ja mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat raittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti. Elma erosi heistäkin – erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli suomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin osa ylioppilaista silloin.

Valmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta viran ja leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen asevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.

Silloin Elma antautui taiteelle.

Hän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen valtakunnassa – mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin muotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja kyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa, sokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta hiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli mautonta!

Elma pakeni taidemailmasta – murtuneena, väsyneenä.

Synkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin yläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade piiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin ikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan keskipuuta vastaan.

Bobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen raiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän kansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka tappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä vapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin hulluudesta ja kaiken turmiosta.

Oman maan virkamiehet vain lihoivat tässä Bobrikoffijärjestelmän mädännäisyydestä, kuin valkoiset lihavat lihamadot raadossa. Koko mailma ui kuin haisevassa lokaviemärissä. Ei uskaltanut avata suutaan huutaakseen. Silloin olisi likavesi hukuttanut ihmisen – lantaansa.

Silloin viskattiin lyhyt sähkösanoma ovesta sisään.

"Eugen Schaumann oli ampunut kenraalikuvernööri Bobrikoffin".

Ei milloinkaan ennen suurta vallankumouspäivää 17 p. maaliskuuta 1917, ole rinta noussut kunnon kansalaisella niin keveästi, kuin sinä päivänä, jolloin levisi tieto, että nuori kansalaissankari Eugen Schaumann oman henkensä hinnalla vapautti maan siitä hirviöstä, joka on sitä painostanut, kuin tuikea kuolema. Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa niin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen, luotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea uhaten taantumusta.

Ja suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.

Vuonna 1905, eräänä kauniina heinäkuun aamuna, astui nuori venäläinen tykistöluutnantti Pietarista tulleesta rautatievaunusta Helsingin asemasillalle ja etsi silmillään kantajaa, jolle uskoisi matkalaukkunsa.

Hän näytti olevan aivan yksin. Virallisella kohteliaisuudella hän tervehti paria korkeampaa upseeria, jotka sivumennen tekivät kunniaa. Suomalainen kantaja otti hänen matkatavaransa, kuunnellen tyynenä venäläisen upseerin vilkkaita selityksiä.

Suomalainen katsoi nöyrän näköisenä, mutta peitetyllä halveksumisella hallituksen edustajaa. Ja tämä taas tunsi itsensä kuin noloksi tämän tyynen, varman katseen vaikutuksesta.

Nuori upseeri istui ajurin roskaan, kysyi venäjäksi hotellia ja ajuri läksi ajamaan poikki rautatientorin Mikonkatua ylös.

Upseeri katseli ympärilleen. Hän näki vilahdukselta Kansallisteatterin jykevän edustan harmaasta kivestä hakattuine koristeineen. Hän kiinnitti huomionsa Ateneumin puhtaisiin muotoihin. Hän vaipui mietteisiin. Tämän pienen maan pääkaupunki vaikutti häneen kunnioitusta herättävästi. Hän tunsi olevansa siistissä, sivistyneessä ympäristössä.

Ajuri seisahtui Kämpin eteen. Upseeri maksoi ja astui eteiseen. Siellä vallitsi sama siisteys, sama järjestys, mikä vallitsi kaduilla. Sama kohtelias, mutta halveksiva katse piili täälläkin palvelijoiden silmissä. Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset osoittivat selvemmin halveksumistaan.

Päästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään pukunsa, peseytyi ja vaipui uneen.

Hän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin tykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman ponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti. Vanhemmilla oli kyllä palkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin täytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen äkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen upseeri!

Arkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin kasvatettu, sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen taantumuksellisinkin upseeri. Hän oli hyvin kasvatettu, ehkä siksi liian kokematon ja herkkä tunnelmille.

Keskikesän aurinko paistoi heleänä Esplanaadin kadun puoleisesta ikkunasta nukkuvan vuoteeseen. Alhaalta kuului issikkarattaiden kolinaa. Ja avonaisesta ikkunasta helähti lintujen viserrystä. Tämä tuntui melkein maalaiselta. Olihan Helsinki pietarilaisten mielestä kesähuvilakaupunki. Sen oli Arkadj Petrovitsjkin kuullut sukulaisiltaan, jotka olivat viettäneet kesänsä Kaivopuistossa.

Nukkuva heräsi. Hän loi raskasmielisen katseen pitkien slaavilaisten silmäripsiensä alta vastaiseen seinään, joka oli tyhjä. Hotellihuone on aina alaston. Hän etsi kellonsa ja katsoi sitä. Se oli kahdentoista korvilla. Iltapäivällä hänen vasta tarvitsi ilmoittautua rykmentin päällikölle.

Menisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään.

Arkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta kurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut hyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt Sisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa maatiloilla.

Suurimman osan elämästään oli hän uhrannut lukemiseen ja urheiluun. Näin ollen hänen elämäntapansa olivat hyvin yksinkertaiset.

Hän peseytyi äkkiä, veti uuden vaaleansinisen tykistö-upseerin univormun yllensä, sitten saappaat, sitoi hopeoidun vyön vyötäisilleen ja nosti sapelinremmin olkapäilleen.

Laskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja lähti ulos.

Hotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja se painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen maassa.

Raskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen venäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että hän oli uusi tulokas.

Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.

Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.

Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.

Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa. Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.

Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen vihaisen ja halveksivan silmäyksen.

Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti. Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa, mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.

Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta, hyvää aamiaista.

Sen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin Pietarissa. Oli sekin ilahduttavaa. Hän tuli taas hyvälle päälle. Hänen slaavilainen luonteensa sisälsi niin paljon ja vaihtelevia tunnelmia. Häntä vain painosti yksinäisyys tässä iloisessa kesäisessä ympäristössä.

Orkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä suomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä. Aistillisuutta ei niissä ollut.

Hän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli Venäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma konstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton edistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin viekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin suomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan näköisiä.

Arkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä keveäksi.

Konstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa sivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.

Jumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti huokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten lentokirjasten sisältöä.

Oli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen oli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada duuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä. Mutta milloin se toteutuisi!?

Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät venäläisiä miehiä Suomessa?!

Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli kuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja matkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon sininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta kohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.

Oikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne häipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin säveleet torviorkesterin soittamina.

Vasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat purjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta, varmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja, sillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!

Arkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan lehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän näköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät kasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät vettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti niitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.

– Arkadj!

Rumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas rantaan.

– Hyvää päivää.

– Milloin saavuit?

– Tänään.

– Aiotko ilmoittautua?

– Heti.

– Seuraa minua.

Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen sotilaitten surulliset naamat.

Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita. Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.

Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.

Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen. Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo. Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille kuolevaisille.

Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea tarkkaava arvostelu.

Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä tykistötieteessä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff Mihailoffskin tykistökoulusta.

Kumarruksia, kohteliaisuuksia.

Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.

Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli, pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja sanomalehtiä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet, jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan onnettomassa kansassa.

Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.

Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa Arkadjin olkapäille.

– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.

Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.

– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä, jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.

– Entäs sotilaat?

– Hyvännahkaisia pelkureita!

Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi siksi hyvin vakavana:

– Meillä on siis täällä paljon työtä.

– On.

Kohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti esille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa tyttöä.

– Neiti – – –

– Niin. Lue.

Arkadj luki:

      Es ist eine alte Geschichte
      doch wird sie immer neu!
      Und wem sie just passieret,
      dem bricht sie das Herzentzwei.

(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu – murtuu sydän).

– Unohdettu. – Kohanski veti syvästi henkeään. – Nyt en rakasta muuta, kuin vapautta ja – sotilasakitatsioonia!

Arkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta. Hänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?

Sotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä kuiskaillen puhumaan politiikkaa.

Tarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli linnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia. Kohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.

Ystävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli kuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen kehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin, arsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi, ei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin kauas, kuin laivatykit.

Jemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa mellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen, puolihöperön hallitsijan ympärillä.

Jemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.

Ystävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.

Nukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:

– Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.

Arkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.

– Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!

Kohanski murahti nauraen:

– Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista sotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!

Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja loihti esiin lämpöisen iltasateen.

Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.

Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla. Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas. Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.

Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.

Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.

Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.

Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.

Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen, voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että voitiin vapauttaa.

Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan häiritsijöinä kaduilla.

Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.

Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle miljardöörille.

Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä. Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset seuraukset, että leikki ei huvita.

Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki; niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston. Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.

Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.

Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.

Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi sotilasakitatsiooni.

Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston toimittaja ja vieras.

Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.

Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen. Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:

– Tulkaa!

Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:

– Kiitän.

Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.

Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.

Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut aivan hyvin venäjää.

Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri vaiheita ja vivahduksia.

Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike – punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen toimintaan.

Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.

Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.

Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.

Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.

Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.

Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.

Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.

Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.

Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein akitatsioonia harjoittavat.

Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.

Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten, pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.

Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.

– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo Elma viivytellen, mutta varmasti.

Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.

– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.

Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.

Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä kansoja.

Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.

– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.

Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.

– Tuo on inhoittavaa, – vastaa Elma tiukkana.

Slaavi kohottaa olkapäitään.

– Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa provokatsioonia.

Elma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.

Hän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja ohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan tjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien kiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian suuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien suistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja viimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta ja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset Venäjällä. – Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla baritooniäänellä.

Elmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit rääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli kyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin tulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen turkisvaippaansa ja sanoo:

– Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen tattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot tanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin tuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.

Nuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen kummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen silmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa raukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.

– Mikä teidän on?

– Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on vallankumouksen liekissä. – Elman ääni värähtää.

Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.

Hän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Slaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.

Oi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.

Hän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista tulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.

– Mitä te mietitte, – sanoo Elma hiljaa.

– Kapinaa.

Elma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.

– Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan –

– Ammutaan, – korjaa slaavi.

Elma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.

– Itkisittekö?

– Itkisin, – purskahtaa Elman huulilta.

Ja nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.

– Muistaisitteko minua?

– Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me muistamme teitä aina.

Ja nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:

– Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen kuolemani kiroo.

Ja Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria kohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu vavisten hänen rinnalleen.

– Älkää ennenaikoja surko, – sanoo upseeri.

– Minä pelkään niin.

– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi. Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.

Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.

Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.

Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee hillittömästi ja ääneti.

Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella pakkastaivaalla.

Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.

Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen polviensa yli.

Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin asennossa väijymistilassa.

Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei kenkään niin siron pehmeä.

Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.

Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.

Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo, kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla, joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.

Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.

Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä, rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.

Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää yksin.

Silloin Elma hiipii uneksijan luo.

Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja painaa huulensa Elman poskelle.

Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja niin he istuvat kauan vaieten.

– Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, – kuiskaa Elma.

Slaavi ei kuule.

Elma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen kättään:

– Mitä te mietitte?

Venäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja ottaa hänen kätensä käsiinsä.

– Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne haaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää kurissa.

Elma vavahtaa.

– Onko teidän vilu, – sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.

– Ei, – vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.

– Onpa, – sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee muukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:

– Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.

Ja ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla kämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He lähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen mitättömiä lauseita.

On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen työläistäkin rinnalla.

On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.

Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa venäläinen kirjailija puhuu.

Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli mailman.

Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat levottomiksi, ilmassa on sähköä.

Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja hän epäilee taisteluin voittoa.

Tuolla hyvin kaukana – Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään. Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa. Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.

Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.

Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei enää syki.

Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.

Hän lopettaa.

Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset haahmut.

      Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan!

Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin haaksi hyökyaallon harjanteella.

Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.

      Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan!

Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!

      Tää on viimeinen taisto.
      Rintamaamme yhtykää,
      niin huomispäivänä kansat
      on veljet keskenään!

Väkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset ajattelemaan, – – raskaita asioita.

Elma joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.

Kuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.

Olisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan hirmuhallitsijan valtaistuimelle?!

Punakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne siirtyvät Elman huoneustoon.

Elma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on varovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.

Agitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet väittelevät – väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.

Sill'aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan Viaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.

Koko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.

Elma sanoo:

– Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.

Tykkiväenkapteeni sanoo arasti:

– Sitä ei tiedä.

Elma jää miettimään.

Miks'ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu vallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!

Elmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..

Olisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä? Olisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu ansaan?!

Keskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen Viaporia.

Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.

Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli langennut.

Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin kone, – ajatus yhteen kohdistuneena – kapinan voittoon – ja taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.

Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma. Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.

Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen, se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta ryöstöjärjestelmästä.

Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.

Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään, onnistuuko kapina – vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei ole vaarassa – mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten on toisin laita.

Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää hänen tuskansa – ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin raskas olla.

Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet –- aseet mukana. Suomalaiset – punakaartilaiset – marssivat Viaporiin taistelemaan rinnan venäläisten kanssa.

Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten – tosiaatteellisten ihmisten välillä.

Mitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä suomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan kansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa valloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti punavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota vuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.

Viapori! Viapori! Viapori olisi meidän!

Viapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!

Hallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan tietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on taito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne, jotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja kurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.

Kuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!

Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.

Morituri te solutant, Cesar!

Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus!

Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät poliitillisella viekkaudellaan, – ne hallitusmiehet!

Hallitusmiehet!

Venäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen, nälkäinen, kiltti talonpoika.

Ahnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan tyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien ryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin juoksuhautoihin kuolemaan.

Hallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet tuota vastustaa!?

Ette, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen, juoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta näyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.

Ja Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei pysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit suuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja, rukouksia ja uhrisauhuja.

Mutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut suurimmillaan, tullut järjen piru!

Ja se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:

Sinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä everstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi kuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida rinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka rahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi. Sinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet vievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.

Sano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen viha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa. Sinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne järjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta, älä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan naisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus mailmasta.

Ja jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.

Jumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan tilalle.

Ja jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja kasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista lapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen rakkauden luoma!

Sinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän tulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.

Tämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa muistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti aukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät hermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.

Vaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen vatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen omiin haiseviin ulostuksiinsa.

Ja nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi aikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.

Kuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!

Viaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät vallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta hallitusmieliset ampuvat herkeämättä.

Nuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia heimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä itsetietoisina hylkiöinä.

Santahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa Kuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa kuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat peloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan. Nuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa kaikkia yhtymään heihin.

Voi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.

Etkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman asujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin jakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei tahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt, ryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli taantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli ja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.

Sotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat vähenemään.

Kuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa keskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta historiallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei tunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle. Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy hetken suuruuden ja pyhyyden edessä.

Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.

Hän sihahtaa hampaittensa välistä:

– Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.

Arkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen voittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.

Lisäksi, onhan "Slava" ja "Cesarevitsj", kaksi vallankumouksellista panssarilaivaa tulossa Viipurista päin.

"Slava" saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan lähelle linnoitusta.

Mutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?

Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.

Satatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin sodan tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat tyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. "Slava" ja "Cesarevitsj" tulevat avuksi. Ei hätää.

Hyveen täytyy voittaa – muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.

Evgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan ja lähestyy "Slavaa".

Kohanski rientää kuin voitonjuhlaan. "Slava" on Venäjän ylpeys. Siinä on 2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.

Kohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se pysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin epäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu – ja nuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.

Se punanen lippu oli provokatsioonia!

Voi sitä, joka sen mastoon vedätti.

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu! Hänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!

Ei mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.

Kohanski nousee "Slavan" kannelle.

Hänet vangitaan suomalaisten kera.

Kuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan henkien nimet suustaan.

Heidät on saatettu ansaan.

Laivaa komentaa keisarin sisarenmies Aleksanteri Mihailovitsj, raukka ja roisto!

Evgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja yli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta myöhemmin se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät vihan voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen upseereita vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen vallankumouksellisten matruusien surmaamina!

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen heimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.

      Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan.

Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.

Roistot ovat vielä kerran voittaneet.

Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.

"Slava" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.

Nuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä valaista pimeyttä.

Ruutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on täynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat. Suomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.

Arkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.

Tuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä – marttyyrikuolema, joka on venäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten sieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.

Hän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä kädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.

Sotilas astuu ovesta sisään.

– Toveri!

Ja Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi, että nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan niin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki miljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,

Arkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: – Kiitos toveri!

Ja hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella vallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun valkenemista.

Suuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja venäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.

On yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.

Elma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut ruutikellarin räjähdyksen – ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.

Hänessä on jokin kuollut – elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.

Päivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.

Elma pukeutuu ja lähtee kaupungille.

Siellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja Kohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat vangitut.

Milloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!

Elma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada siviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen sotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.

Elma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia on valloitettu, miehiä vangittu – lahtarikaartilaisia ammuttu – –

Nuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin tuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja vietävän päävahtiin.

Hän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin, että hän oli haavoittunut.

Nuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma tuskankyynel.

Hänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.

Vapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven raekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.

Seuraavat päivät kuluvat kuin unessa.

Elma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.

On paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset saaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen kätyreille.

Siinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin isänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.

Ei ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa Suomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.

      Kaikk' ota haudan synkeys
      ja tuskat elämän,
      tee niistä luille nimitys.
      Surua vähemmän
      se nimi tuopi kuitenkin
      kuin Viaporin petturin.

Häpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita vapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille, jotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut Hakasalmessa 2 p. elok 1906, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit ja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.

Vaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on virunut venäläisten mustien miesten ruumiita – miten suomalaisten kätyrien käynee!?

Elma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on työttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada hankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.

Elmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.

Perjantaina 10 p. elokuuta illalla nuori venäläinen ystävätär tulee Elman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret vallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.

Kuolemaan!

Venäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri nämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?

Elma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.

Kuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei kukaan uskalla.

Belzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.

Tuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja vapautta.

Oliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen temmellyspaikka se oli!

Näin ollen se on tuomittu häviöön.

Elman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se yhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu kuolemaan.

Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle pelastaakseen itsensä.

Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle selvittää.

Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.

Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa kaikille raukoille.

Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä – muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran saavuttamiseksi.

Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin, sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.

Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:

Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!

Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!

Ilman määritelmää, noin vaan – pois varkaat ja provokaattorit puolueesta.

Ja Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!

Ha! Ha! Ha!

Ei sille voinut muuta kuin nauraa!

Elman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään Elman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:

"Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin tykistö-upseerien kanssa!"

Elma nauroi ja löi puheen leikiksi.

Oman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:

"Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on seurustellut venäläisen upseerin kanssa!"

Ja tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.

Ha! Ha! Ha!

Nuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!

Nuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti, taistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän muistoanne.

Puolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen jäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä, tyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin keväällä räystäästä tippuva vesi.

Yksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies, tekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.

Hän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi hirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain vapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän ahdistettuja venäläisiä tovereita.

Ja suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.

Kun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se kukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä vaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.

Venäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa – ja sitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.

Vanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem. puolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.

Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.

Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on jylhä – ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja lompakossaan.

Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat. Äkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.

Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni – eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut kaikki. Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.

Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".

Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.

Suomi on saanut uuden kansanluokan – kotimaisista provokaattoreista.

Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa etsivässä kaikki – huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa seuraavassa kuulustelussa sanansa, – mutta silloin on jo voitu vangita tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.

Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.

Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja hopeaa.

Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja tuskia voisi kuvata loppumattomiin.

Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.

Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. – Kun todisteita ei ollut, yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin suojattu poliisilaitoksen koirilta.

Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.

Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!

Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka vallankumoustaistelijain riviin.

Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin perustuslaillisiksi.

He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan pauloihinsa.

Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni – köyhä ja tuntematon. Ja monien vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään. Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä, vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle. Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.

Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.

Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa vastaan yhä kiihtyi.

Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.

Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.

Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi, niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.

Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.

Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan, se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.

      Ei oikeutta maassa saa,
      ken itse sit' ei hanki.
      Ken vaivojansa valittaa,
      on vaivojensa vanki!

Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä – kokonaan työväen piireihin.

Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä – vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan komentavat.

Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.

Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka- ja poliisivaltaa – niin se oli "vallankumouksellinen".

Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.

Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.

Vuonna 1906 oli asema seuraava:

Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.

Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905–1906.

Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät voineet alentua – alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.

Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.

Suomen perustuslaillisuusparka!

Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan pohjakerrokset apuun.

Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen, saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat – toista äidinkieltä – venäjää!

Ha! Ha! Ha!

Virastoissa ei nyt käytetty suomea, – vaan venäjää, suomea – ja ruotsia!

Ha! Ha! Ha!

Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli aina ollut liian laiha keppihevonen.

Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, – mutta ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, – siksi että he näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin kysymyksiin.

Ha! Ha! Ha!

Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden, niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia kokoontumasta laillisille valtiopäiville.

Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!

Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia – ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.

Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen sivistyksen.

Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta tyhmä kansa tuomitsi Lallin.

Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä sotapalvelukseensa.

Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti suomalaista verta.

Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.

Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri, Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".

Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius, mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea itsenäiseksi. – Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.

V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on mustin lehti koko Suomen historiassa.

Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808 Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri ensimäiseltä.

Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.

Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin kuningas Kustaa III.

Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte kaikki, mitä tahdotte" – eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän väliaikainen hallitus ja sen pää!!

Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!

Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!

Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen "vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.

Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin, teloitettaviksi – ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle "uskollisina"!

Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.

Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.

Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.

Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen revisionisteista:

"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"

Miinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista meriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään. Laivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia voimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin ettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on pilaantunutta. Se haisee pahalle.

Luutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan perästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo ei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla pois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin laivassa.

Elma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma painaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua kantamaan.

Jälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina joutuneet osalta sos.dem. puolueen "poliitillisen" johdon epäsuosioon ja muutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he siirtyisivät pois sen palveluksesta.

He olivat poliitillisesti liian, "heikkoja" ja "epäluotettavia" j.n.e.

Elma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon elättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.

Nyt selveni Elmalle puolue-elämä.

Ensin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden "puoluetoverin" kanssa. Toinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän mielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin, yritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri, yhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta olisi seurannut. että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies, sos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.

Kovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.

Nyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen kandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima, jonka Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan vallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa käräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti ruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen vääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman suomalaisen poliisivallan avulla.

Eräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme kuukautta Katajanokan vankilassa – syytettynä seitsemän markan puuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.

Käräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem. puoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman mies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään kansalaisluottamuksensa.

Näin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!

Ha! Ha! Ha!

Elma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi puutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti seurata aikansa virtauksia.

Sos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin johtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä – "tuttuun tapaan".

Annettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut talonsa kuntoon – niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin ja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.

Tiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan pöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.

Elman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset ja vaatteet myötiin.

Kahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin – ottaen puutarhurinsa äidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa ystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman kanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.

Ikuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon ja isäntäsi rehellisyyteen.

Nyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön kanssa.

Kettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin nimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat voimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.

Elma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu katkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla ruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen mahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.

Ja tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja miljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se täytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.

Laiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset kärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli rikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön. Työ oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma sanoi, että Elma oli rappiolla – ja syy oli oma. Niin räkättivät sukulaisetkin!

Oi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen korvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän vankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin itsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem. puolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee vasemmistolaisia.

Ainoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta kannalta – ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä taantumuksen verisessä ilveilyssä.

Ympäristön työkansa, niitten joukossa moni "siveän" kapitalistisen mailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka piti puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille poliisihyökkäyksille.

Pitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan avuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien käräjäjuttujen puitteissa.

Mutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.

Sos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla halkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän vartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja valtion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei vallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut "puoluetoverin" ohjelman.

Hän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista Helsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi sieluksi.

Ja vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se tapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden sihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten kokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava palvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen, niin puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet, kielsivät ilmi tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski "sosialidemokraattejakin".

Vielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.

Vasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja provokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen asiaan ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä. "Lahtarikaartilaiset" taas ovat liian pahassa maineessa.

Niin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja maaliskuun sosialistit, te "nimellisesti" zimmervaldilaiset, ovatko teidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!

Viaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.

Teloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai hankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.

Työväentalo kohoaa kuin jättiläislinna Töölönlahden rannalla Suomen pääkaupungissa.

Sen lipputangossa liehuu punainen lippu. Sen kuparinen torni välkkyy syksyauringon valossa.

Ympäri Suomea käy vaalitaistelu valtiopäiville v. 1917 syksyllä.

Historian kaikki aallot lyövät tätä työväentalon muuria vastaan hyrskyten vaahtopäisnä.

Suomen itsenäisyys on ratkaistava.

Lallin piispanmurha Köyliön jäällä sukeltaa pakanallisena voimana esiin humpuukia kauan harjoittanutta valtion kirkkoa vastaan. Nuijasodan vihat ja kirot kimmoavat kartanonherroja kohti elintarvepulan yhteydessä. Anjalan liiton miesten haahmut kummittelevat kiihoittaen kansaa rikkomaan väliaikaisen Venäjän hallituksen asettamia sinettejä eduskunnan istuntohuoneen ovista. Saarijärven Paavo toivoo jo satoa kylvöstään, maatyöläinen odottaa helpotusta työnsä aivoja tylsistyttävästä raskaudesta.

Kaikki – kaikki – yksin kymmenvuotiset järjestönuoretkin haluavat elämänmuutosta.

Kahvilassa juovat naisedustajat kahvia. He puhuvat lepertelevällä äänellä pikkuasioita, sokurista j.n.e. He ovat istuneet kaikilla valtiopäivillä, he luulevat olevansa ylen viisaita.

Elma istuu viereiseen pöytään. Hän ei tahdo heitä tervehtiä. Häntä kiduttaa heidän itserakas, tyhmä naamansa.

Eräs tummanverevä, pieni naisedustaja puhuu pitkäveteisellä, itsekylläisellä äänellä. Hän on mielestään ylen diplomaattinen. Hänen miehensä on maltillinen revisionisti. Rouva on kuin miehensä grammofooni. Hän toistaa aina: "niin sanoo mieheni".

Mokomakin papukaija! Luulee kai mailman menevän myttyyn, jos hän ei istu valtiopäivillä v. 1917.

Hän on nytkin valittu, Elma lukee lehdestä. Mitä? Juuri tuon naisedustajan vaalipiiristä on yksi paikka sosialisteilta menossa porvareille! Piiri on Suomen punasin ja paras ja vallankumouksen vyöry on siellä käynyt niin korkealla, että olisi luullut sen lakaisevan koko porvariston!

Rouva naisedustaja on kai tyytyväinen. Hänen on nykyään liian mukava lähteäkseen kansalle puhumaan. Vähät siitä, meneekö paikka porvareille vai eikö, kunhan hän vaan itse saa nauttia edustajapalkkiotaan ja arvoasemaansa.

Se on sitä järkevää keskitien korkeampaa diplomatiaa.

Elma repii lehden palasiksi. Yksi paikka menetetty parhaimmassa vaalipiirissä. Miten käy muualla!?

Ja puolueen johtajat istuvat avuttomina, silloin kun palkatut puhujat eivät jaksa maaseutupiireissä kyllin asemaa puolueen eduksi selvittää.

Voi, sinä hyvännahkainen kansa! Vieläkö tarvitaan vuosia, ennenkuin osaat niiltä kyllin vaatia työtä, niiltä, jotka niskoillasi kellivät!?

Edustajarouvat mennä taapottavat. Heillä on hyvä palkka, hyvä asunto ja hyvä ravinto. Mutta lehdestä luetaan, että nuori 24 vuotias työmies on sairastunut jäsenjäykistymiseen rasvan puutteesta.

Ja kadulla hiipii työttömiä, silmät kiiluvina, valmiina ryöstöön. Ja siellä kuljeksii naisia, – valmiina ammattihaureuteen.

Työväentalo on kuin jättiläislinna. Sen sisällä kulkee ihmisjoukko kuin kohiseva koski. Siinä on toivoa, siinä on kostonvimmaa, siinä on polttavaa sivistysjanoa ja epätoivon verenhimoa. Siinä on kokonainen mailma. Siinä on uusi historia, uusi usko, uusi elämä!

Siinä on uusi ihminen!

Elma hukkuu ihmisvirtaan. Hän kuulee kuinka se kuohuu, hän tuntee, mitä se sisimmässään haluaa ja toivoo. Hänen on niin hyvä olla.

Hän istuu pöydän päässä ruokalassa.

Siellä nauraa nuoria, elämänhaluisia tyttöjä ja poikia. Silmät välkkyvinä he ovat valmiit luomaan uutta elämää. Siellä istuu elämän kouluttamia järkeviä keski-ikäisiä työmiehiä ja naisia. Siellä istuu tyytyväisiä vanhuksiakin. He ovat hetken omassa talossaan, mihin ei ulotu porvarien valta.

Kuinka autuas eikö lie elämä, kun koko mailma on niin kotoinen kuin olo oman työväentalon seinien sisällä!

Se on silloin, kun sosialidemokraattinen yhteiskunta on valmis.

Elma sulkee hymyillen silmänsä ja muistaa nuoren, solakan vartalon Viaporin tykistö-upseerin sinisessä puvussa. Hän näkee tummat, haaveksivat silmät, hymyilevät huulet ja kastanjanruskean sileän tukan.

Ja vanhan naispalvelijan sanat kaikuvat hänen korvissaan:

"Luutnantti Jemeljanoff oli niin jalo poika, mutta sellainen on lapsellinen!"

– Mitä rouva miettii silmät kiinni? – kuuluu sointuisa ääni.

Ja Elma näkee edessään tumman, säihkyväsilmäisen työmiehen, erään niistä Viaporin kapinasta vangittuja.

– Muistan menneitä aikoja, – vastaa Elma.

– Mitäs niistä! Nyt pyritään voittoon! Nyt ollaan iloisia! – Ja nuori mies innostuu eduskuntavaaleista puhumaan – ja miten on yhä vaan tehtävä valistustyötä.

Elma hymyilee.

Kansan usko hyveeseen on loppumaton!

Ole siunattu, sinä voimakas, elämänhaluinen kansa, sinä haaveileva, sinä kaunis – sinä uskossasi luja kuin suuri kirkassilmäinen, rusoposkinen lapsi. – Sinä minun armas Suomen kansani!