Produced by Tapio Riikonen

HIILIVALKEA

Kirj.

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

Sonetti sadun linnusta
Dionysos
Syyslilja
Ikarus
Iltapilviä
Orvokit lumessa
On kaikki syksyn tähdet syttyneet
Unta
Elegia yölle
Mister Hartley
»Hiljainen amiraali»
Nuori David
Palokärki
Yötä kohti
Viimeinen Lusignan
Pieni Chelotte
Hämärän lauluja
Sonetti suomenkielestä
Merikoski
Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus
Kruunuja
Nuijamiesten marssi
Veljeshauta
Syysilta metsässä
Hiilivalkea
Maria
Rukous
Sibylla
Meri
Sonetti kellosta

SONETTI SADUN LINNUSTA

Niin monen äänen kaiku kuollut on mun rinnassani öin ja päivin pitkin. Mut kuinka vuotten taakse painuisitkin, et joudu konsanaan sa unhohon.

Näin unta: kotipihan puistikon ma kuljin kevätöistä tietä pitkin, kun äänes pimennosta pensaston ma kuullessani hiljaa onnest' itkin.

Tän' yönä kotikoivut urvut saa ja keväthärmä kiiltää nurmikolla yön auringossa hopein, helmivöin.

Oi tuhat vuotta tahdon unhoittaa ja tuhat vuotta onnellinen olla ja kuulla laulua sen linnun öin!

DIONYSOS

Dionysos, jumala riemun, sun satosi tuleentuu. Kaikk' kesän-muistoni vie mun on tänään syksyn kuu. Mik' on poissa, on iäksi poissa, miks eilistä surrakin! Syysselkeiden aamujen koissa ylös korjuujuhlihin!

Dionysos, jumala huuman, on päiväs saapuneet. Joka huulen vilvotat kuuman, joka silmästä pyyhit veet. Tule unohdusta tuoden, tule tanssien, seppelpäin, tule leikkejä, lauluja luoden, tule soittain, sytyttäin!

Dionysos, jumala hurman, kaikk' kesät katoo pois. Elon viinin kädestä surman ken hetkeks viedä vois! Ilosilmin ken astua tohti syysöiden pimeihin! Käsin täysin talvea kohti ja täysin sydämin!

SYYSLILJA

Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla.

Minä salaisten unten saituri oon. En herää ma kevään aurinkoon, ja suhinan suven päivien kuin suihkeen sadun lintujen minä uneni lävitse kuulen vain. Ja leikkejä tuulten lauhkeain ja poutapilvien karkelon vain aavistanut mun sieluni on. Mut tullessa ensi syksy-yön minä unteni lippaan auki lyön. Kun katsovat tähdet maailmaa, mun uneni yöhön puhkeaa. Minä herään syksyyn härmäiseen ja vuoden ensi kylmyyteen. Ja edessä talven ja hallan ja yön minä uhraan mun sieluni salaisen työn. En herää ma kevään aurinkoon, minä herään syksyn suuteloon.

Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla!

IKARUS

    Ah, Ikarus sa oot, et enempää!
    Sun allas ammottavat aavat syvät.
    Kun siipiesi iskut heikentyvät,
    sun nielee ensi aalto vaahtopää.

    Et untes rantaa ikinä sa nää,
    sun silmäs auringossa häikäistyvät.
    Mut turhat ystäväin on neuvot hyvät,
    kun kaikki veren kaiho kiidättää.

    Sa uskalikko unten ulappain,
    sa tuudittama tuulien ja meren,
    sun tappiosi todistaja vain

    on taivas, joka hautas tahdittaa.
    Niin anna kantaa, kiidätellä veren!
    Ah, Ikarus sa oot, et vähempää!

ILTAPILVIÄ

Mun uneni iltapilviä on, punaviitta-urhoja kunniavahdissa ylt'ympäri kuolevan auringon. Surumarssin, mun kaipuuni soittaman tahdissa ne liehuvat lippunsa paareille tuo. Elon ruhtinas viimeisen loistonsa mahdissa yli maidensa kuningas-katseen luo: »Te unet, te pilvi-urohot, miss' olitte taiston ja voiman ajalla? Nyt on laanneet ilot ja taistelot. Te tulette myöhään, kuoleman rajalla. Yö nostaa ikuista valtikkaa.»

Jo unet, jo pilvet sammukaa!

ORVOKIT LUMESSA

On kuollut koko kukkamaa, mut silmämme ei unta saa. Ja kaihojemme siivet lyö, vaikk' on jo talvi, on jo yö. Kaikk' kevään lapset syksy vei, mut meitä ei, mut meitä ei.

Oi talven talvi, syksyn syys, oi öiden äiti, iäisyys, sa yksin meille levon suot, sa unen silmihimme tuot. Me polvistumme lumehen sun tuloasi vuottaen, sa talven talvi, syksyn syys, sa öiden yö, sa iäisyys.

ON KAIKKI SYKSYN TÄHDET SYTTYNEET

    On kaikki syksyn tähdet syttyneet.
    Taas seison yksin kotitasangolla.
    On kedot runsaan sadon kantaneet,
    mut mun on autio ja tyhjä olla.

    Ma yössä ajattelen itseksein:
    niin monet kylvöt täällä tähkään ehti —
    miss' on mun vuoteni, mun nuoruutein?
    Ma olen syksyn irrallinen lehti.

    Maan multa, siemenenä uudestaan
    sa minut ota povees versomahan,
    sun kesääs kauniimpana kukkimaan,
    sun syksyys kypsempänä kuolemahan!

UNTA

Näin kerran unta — siit' on kauan jo — en tiedä mikä, hetken oikkuko sen unen taas mun mieleheni toi. Kuin onnenmuisto sielussa se soi.

Ma kuljin niinkuin mailla autuasten, ja kukat elon, harvoin auenneet, kaikk' oli ympärillein puhjenneet. Ma niitä taitoin, painoin rintaa vasten. Ja joka kukkaselta povellain ma yhden toivon täytetyksi sain. Ja käteni kun ylös ojensin, niin taivaan tähtiä ma tapailin. Ja joka tähtöseltä totehen yks kävi unikuva kaukainen. Vain hetken kaiho, toivon välähdys — koht' oli rinnassani täyttymys. Ei mitään puuttunut mun onnestain — ja kuitenkin ma vielä jotain hain.

Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?

Ma kukan kalkin huulilleni vein, join riemukylläiseksi sydämein, ei ollut taivas taivas, maa ei maa, kaikk' oli autuasta unelmaa. Mut sentään, syvemmällä jossakin, ma tunsin kuni janon kuitenkin.

Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?

Niin kuulin lähteen äänen lähelläin. Ma oudoin tuntein astuin sitä päin. Sen viimein löysin, taivuin puolehen ja huulin janoisin join vettä sen. Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat ja tähdet sammui, kentät ihanat, kaikk' oli poissa — mutta salaisin myös tyyntyi sielun jano jossakin.

Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen? —

Sa lähde tulit uumenista maan, miss' ovat pimeys ja paine vaan, maan kylmän veren huulilleni toit, maan lapseks itsein tuntea sa soit. Niin kadotessa kukkain, tähtien, ma muistin, muistin: olin ihminen!

ELEGIA YÖLLE

    Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut
        kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö,
    tuntenut oon ohimoillani Eetterin viileän leyhkän
        helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun.
    Ihmisten maill' olen nyt ja mun mieltäni ihmisen murhe,
        ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa.
    Turhist' aatoksista mun pääni on raskahaks käynyt,
        turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet.
    Muistelematta mun taakseni jäi monet autiot vuodet,
        jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on
    kuin kade ystävä, paikaltaan jok' ei konsana luovu.
        Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet!
    Tuskan kalkiks muuttunut on joka riemujen malja,
        jonka ma huulillein nostanut oon janoten,
    riutuvaks lauluks muuttunut on uni kukkiva rinnan
        kuin kiron vallassa käyn.
                                  Äitini, ah Iki-Yö,
    tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu.
        Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!

MISTER HARTLEY

        On kaikunut käsky kapteenin:
        »Alas naiset ja lapset venheihin!»
        Joka gentleman, joka Brittein mies
            hän tehtävänsä ties.
    Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
    ja lasten itkun ja naisten kauhun
        myös mister Hartley hiljalleen
        käy soittolavalle miehineen.
        Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon,
        vaikk' allaan syvyydet auetkoon!

        Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
        Ens tahdit mister Hartley lyö,
        ja kuin nyyhkien kielistä viulujen
            käy saatot sävelten.
    Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
    Ne astuvat unhosta tähtiä kohti,
        ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
        Koko elämän kuoro yössä soi.
        Ja mister Hartley ihmeissään
        hän katsoo, kuuntelee miehiään.

        Niin aavistuksia täynnä on yö.
        Yhä mister Hartley tahtia lyö.
        Ilon, ikävän vuodet taistoineen
            hän elää uudelleen. —
    Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee —
    oman sydämensä hän laulavan luulee —
        miten tänä yönä viulut soi,
        miten unet ja muistot kukkuroi:
        hän on ehtinyt määrään elämän,
        hän on taideniekka, mestari, hän!

        Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
        hän keksiikin Kuoleman rinnallaan.
        Sen on silmissä hymyä hyytävää.
            Sydän Hartleyn sytkähtää.
    Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,
    hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
        tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
        Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa…»
        Niin odotuksen-tyyni on yö.
        Yli laivan aallot yhteen lyö.

»HILJAINEN AMIRAALI»

    Niin seuras ilta päivää Tshusiman.
    Ja verta juonut meri tyynnytteli
    jo aaltojansa eessä voittajan.
    Hän laivasillalla vaan viipyeli

    ja tuskin mikään kasvoillansa eli.
    Kun arpaa Euroopan ja Aasian
    hän äsken käsissänsä punniskeli,
    hän samanlaisna nähtiin seisovan.

    Kun viimein voiton päivä iltaan ehti
    ja verkkaan kääntyi historian lehti,
    hän oli hiljaisista hiljaisin.

    Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs,
    kuin varkain jotain välähti ja heräs:
    Mars, sodan tähti, yli Nipponin!

NUORI DAVID

»Sa David, korkealle sun nimes nostettiin! Ken vaipuu miekkas alle, ken harppus helkkymiin! Mik' enää määrä mainen sun silmääs sarastaa? Kaikk' aarteet, ihanainen, sun etees aukeaa!»

Ja kansa, silmät veessä, huus Davidille näin, kun Israelin eessä hän seisoi seppelpäin kuin kevään ikitaika, kuin nuori viinipuu, kun viel' on unten aika, kun viel' on kevään kuu.

Näin kaikki kunniata soi nuoren valtiaan. Mut voiton hekkumata hän tuskin tunsikaan. Kuin unen varjon tumman toi aatos otsalleen, kuin arvoituksen kumman hän näytti ratkaisseen:

»Ah, ylin kaipuu mulla on itse kumartaa, on itse lyödyks tulla: ma vuotan voittajaa. Jos miekoin, harpun kielin jo huomen hänet tois — ah, hälle, hälle mielin ma antaa kaikki pois!»

PALOKÄRKI

    Sinä musta kalpaveli,
    sinä ritari pelvoton,
    kuka metsät mittaeli —
    suur usko sulla on!
    Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
    Ei sota lopu, ei lakkaa.

    Kuin iskus iltaan kaikaa!
    Kuin säiläs lyö ja lyö!
    Yö saapuu ennen aikaa:
    on vielä kesken työ.
    Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
    Ei sota lopu, ei lakkaa.

    Ei pääty sota mailla —
    vain heikot horjukoon!
    Sun töyhtös, tahraa vailla,
    ei taivu sovintoon.
    Palokärki, hakkaa, hakkaa!
    Ei paha lopu, ei lakkaa.

YÖTÄ KOHTI

Mun linnani muurit sammaltuu ja tornit suistuvat vanhuuttansa. Kuin kyyhkyt haukkani uneksuu, niin kaihomielinä orsillansa, ja koirani haukkuvat varjojaan ja salissa ruostuvat säilät ja maljat. Mua kutsuvat uneen vuoteen taljat, mua kutsuvat muistot kuolemaan.

Ja pihojen puissa soittelee yöt päivät tapaan samaan ja muratti seiniä kiertelee ylös harjan huippuhun hamaan. Jos kämmeneni ma yhteen lyön, kuin hautaholvi mun linnani kaikaa. Mull' on syviin uniin ja unhoon aikaa ja riutumukseen ja rauhaan yön.

Jos veisin huuleni torvehen tai löisin kilpeen miekkaa, niin ratsut knaappien, huovien heti korskuis ja kuopisi hiekkaa! Taas koirani saalista vainuais ja haukkani kyyhkyn-unista heräis, kädet kiihkeät miekkoja seiniltä keräis, ylös harjalle viirini hulmahtais!

Ois juhlat ja silkin kahinaa ja naurua täynnä ois salit ja puistot… Mut en voi ma kättäni liikuttaa, mua sitoo unet ja muistot. Tee valmiiks, muratti, unhon työ, syö, sammal, muuriin jälkeä syvää! Ja te kaikki haukkani — unta hyvää! On edessä pitkä, pitkä yö.

VIIMEINEN LUSIGNAN

Minä isiltä kuningaskunnan sain, mutta pilvissä vain — ja pilvet vaihtuu, haihtuu.

Minun kuningasmanttelini on yö ja mun kruununi kivet on tähtivyö, ja jos muut ovat kaikki mun jättäneet, mua seuraa muistojen saattueet, mua seuraa salaiset unelmat ja mun suuren sukuni vainajat.

Vain valituimmat sille jää, kenen yö voi päivätkin himmentää:

Öin neuvospöydässä istuvat mun kanssani isät kalpeat, he ovat sinistä vanhaa verta, mun valtikkaani he kantoi kerta. He ylpeitä muistoja toistaa ja toistaa ja viitoilla hopealiljat loistaa. He hiljaa istuu ja nyökyttää ja haukotuksensa nielee salaa: ei mennyt kultainen aika palaa, se mik' on jäänyt, se iäks jää.

He vaivoin vanhat halunsa peittää: he kruununsa kivistä noppaa heittää. Lyö valkein sormin he neuvospöytään: niin köykäiseksi tää aika löytään! Joku kaularöyhelö kahahtaa, joku kuningas toiselle kuiskuttaa, kuin vastakeksityn leikinlaskun, viissatavuotisen vanhan kaskun. He peruukkejansa hypistää ja hymyää ja hymyää.

Jos vielä vainajat kuolla vois, he ikävästä nääntyis pois.

Vain joskus minuun katsahtain taas syttyvät silmät vainajain: öin neuvospöydässä kuninkaiden olen nyt minä valtias Levantin maiden, olen Jerusalemin ruhtinas, olen Syyrian, Kypron kuningas ja mun valtikkaani kumartaa koko Idän vanha ihmemaa.

Öin kuningas keskellä kuninkaiden, öin yksinvaltias merten ja maiden — miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!

Minä isiltä kuningaskunnan sain, en pilviä vain.

PIENI CHELOTTE

    Kuu hopeaharsoon verhonnut on
    koko kreivillisen kartanon,
    kaikk' käytävät, puut ja pensastot.
    On sisällä kemut ja karkelot.
    Mutta hiljaa hiekalla puistikon,
    käy kaunis pieni Chelotte.

    »Kun tulis kohta Mauritz vain!» —
    Yö henkii tuoksuja kuljettain.
    Ulos kadrillin tahdit tulvehtii. —
    »Sst! hiljaa! Tuolla ken kuljeksii?
    — Mon Dieu! miten olen ma peloissain!
    Jarl-herra ja sisar Anne-Marie!»

    »Nyt joutuin piiloon pensaan taa!
    Täss' ei auta sormea liikuttaa.
    Kuka moista ois siskosta uskonut!
    Miten hellät ja rakkaat kuiskailut!
    Tuo ääni muistutti suudelmaa —
    kuu varmaan on kaikki hullannut!»

    »Kyll' oikullinen Amor on:
    he istuvat pensaan varjohon
    ja minut he tänne vangitsee.
    Mut Mauritz turhaan vuottelee,
    ja täällä oksat pensaston
    ja kaikki piikit pistelee!»

    »Hukass' ehk'ei kaikki kuitenkaan,
    jos Mauritzilta ma anteeks saan.
    Hän on hieno ja kaunis, mut ylpeä — niin,
    ja nyt vuottaa hän verensä kuohuksiin!
    Näin ainako lempi palkitaan?
    Ei sentään Jarl-herran ja Anne-Marien!»

Vaan yössä jatkuvat karkelot ja ruusupensaassa pieni Chelotte hän itkee katkeran kyynelen. Kuu käy yli kartanon hymyillen. Sen hoivass' on nuoret kohtalot ja nuoret haavat sydänten.

HÄMÄRÄN LAULUJA

1

On raskas päivä päättynyt, se tuskaa täynnä lähti. Tuoll' yli kattoin palaa nyt jo tyyni iltatähti.

    Tuoll' illan lepoon vavahtain
    jo vaipui kadut, puistot.
    Oi tule, armas, otsaltain
    pois pyyhi päivän muistot!

    Kuin päivän piina sielussain
    niin syvät juuret saikaan?
    Vie minut iltaan, armahain,
    vie minut unen aikaan!

    Mun teki päivä vangikseen,
    sen vaivat sielu toistaa.
    Vie minut, armas, vapauteen!
    Jo iltatähti loistaa.

2

Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan — niin sokeaksi kevät tehdä voi. Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan, kun syksyn sävel ympärillä soi!

    Ei ollut silmääs varten päivän kilo,
    ei kevään kentät varten astuntaas.
    Sun arat kätes kankeiks teki ilo
    ja suru teki pehmehiks ne taas.

Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden sa lohdun kalkin kannoit esiin vain, kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden, kuin vilvoittavan tuoksun resedain.

3

    Ol' aamuyö, kun kerran matkallain
    ma sattumalta kotitaloon sain.

    Kaikk' oli pihamaalla ennallaan,
    kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.

    Ja yli nukkuvien kenttien
    viel' lepäs huntu öisen auteren.

    Ol' liki käynyt uhka hallayön —
    se sentään säästi veljieni työn.

    Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan
    kuin uni onnellisen nukkujan.

    Ei vielä valveill' ollut yksikään,
    viel' oli tuskin haavat hereillään.

    Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan,
    näin yhä paikallansa valvovan.

    Ja tallin puolelta ma kuulin vaan
    kun tömisteli varsat jalkojaan.

    Niin oli kaikki ihmeen onnellista,
    niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista.

    Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin:
    tää kuului kerran kaikki mullekin.

    Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin
    ma niinkuin valehesta vavahduin,

    ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
    Ma itsessäni tunsin — Pietarin.

4

Se siemen, jonka kerran sydämehen on suru syksyn aikaan kylvänyt, ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen. Ruis-oraan tavoin kerran keväimehen se nousee, kun on hanki häipynyt. Ah, syksy, sydämien toukomies, Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!

5

Te maaliskuiset aamuyöt, kun kevät saapuu salaa, kun punertavat metsäin vyöt jo hohtain lumet palaa!

    Jo käenpiika kuulunut
    on yli metsäin piirin
    ja ojain luona nostanut
    on paju kevään viirin.

    Ja nietokset jo painuvat.
    Käy talvi pakosalle,
    kun kevään jäiset valtikat
    ne kasvaa räystään alle.

    Oon sokeaks sua katsellut,
    sa maaliskuinen hanki.
    Oi käteni, te sidotut!
    Oi sydän, kevään vanki!

6

Sun kevätkylmillä ma kohtasin mun nuoruuteni keväimessä kerta, kun omaa viluani värjötin — sa olit samaa värisevää verta.

    Ja lämpöä sun anoi sydämes
    ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan
    sa kylmyydestä käänsit katsehes —
    ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.

Sun tietäs maailmalla tunne en ja oudot ovat sulle minun tieni. Sa seuralainen kevätkylmien, sua usein muistan, sisilisko pieni!

7

    Olit tuskasta väristen herännyt, syön.
    Sinikellot soittivat halki yön:
    Tänä yönä kuolema maita käy,
    ei missään pelastusta näy.

    Ja ne soittivat suuressa hädässään:
    me emme nää huomenta yksikään!

    Ulos keskelle ketojen kiiruhdin:
    näin hallan työn jo valmihin.

    Ah, tiesinhän: kesät katoo pois,
    mut näin varhain, näin varhain en uskonut ois!

    Vaan sen jälkeen niin usein oot kuullut sa, syön
    sinikellojen soittavan halki yön!

8

Sa outo kauhu, kusta mun luoksein tulitkin, yön hämähäkki musta, kun unta odotin!

    Sun seittis seiniin kulkee
    ja lakeen, lattiaan,
    se minut ottaa, sulkee
    ja pitää vallassaan.

Ja langat kiristäytyy ja sitoo sydämen. Sen silti lyödä täytyy, yön tunnit laskien.

9

Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa mereen virtaa veet laakson läpi hopeisena vyönä. Syttyy taivas suven tähtihin yli Botticellin kaupungin tuoksun täyttämänä kesäyönä.

Vanha silta veteen kuvastuu, mestarinsa aikaa uneksuu hämyisessä yössä yksinänsä. Joku koskee kieliin mandolan, uskoo yölle, muilta salaaman surun, säveliksi itkemänsä.

Aika iäisellä matkallaan pysähtynyt tääll' on kulussaan — mit' on täällä elää, mitä kuolla? Ammoin kuollehitten unelmat syönten keväimessä kukkivat, niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.

Vanhat säkeet soivat mielehen, surukin saa onnen hohtehen tuoksunkylläisenä kesäyönä. Arnon aallot ovat nukkuneet, hiljallensa unhoon virtaa veet, meren helmaan hopeisena vyönä.

10

Ystävien piiri pienentyy — kenen syy, kenen syy? Kaikki tylyt sanat haavoittaa, kaikki hyvät suruiseksi saa. Kukkii onni unelmissa vain. Kiitos kaikesta, min sain. Niinkuin kotihini kulkisin loittonen ma tyynin askelin, yksinäiseen majaan matkaten. Ihminen, ihminen!

11

Sa mykkä matkalainen maan, sua tunnettu ei milloinkaan. Kuin varjo kesken varjojen pois liu'ut yöhön, unehen. Ei hiekkaan jää sun jälkeäs, ei ilmaan ääntä äänestäs. Ken uskoikaan sun eläneen, ken toivoneen, ken kärsineen, kun kerran hautas tasataan, sa mykkä matkalainen maan?

SONETTI SUOMENKIELESTÄ

Kuin tumma humu havahtuvain puiden — niin oot vielä aamuntuore koko olennolta, kuin heräjävä honka, kastepisar jolta viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.

Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin, mut kerakkees saa voiman itse auringolta, kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta, kuin soturit ne pukenut on pantsariin.

Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar, jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:

Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä ja sanais salaperäisehen musiikkiin!

MERIKOSKI

(Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan.)

Merikoski, Kainuun poika, suonissaan korven kylmän, mykän veren kantain ikuisuuteen, mereen matkallaan laulaa vasta yli Oulun rantain.

    Nuori ei hän enää, Sotkamoon
    kauas nuoruutensa muistot johtaa,
    miehuutensa Pyhän kuohukkoon,
    vanhuutensa vasta meren kohtaa.

    Edessänsä meren ikuisuus,
    takanansa pitkät päivätyönsä:
    siitä laulun voima aina uus,
    siks niin aavistavat päiväns', yönsä.

    Usein laulaa tuskaa tulkiten
    kaipuun kasvavaisen yli laitain
    niinkuin suolta huudon kuovien,
    niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.

    Milloin soi kuin taiston temmellys,
    milloin kaikki vihan äänet helää:
    yksinäisten hukkain ylpeys
    korven kuninkaina kuolla, elää.

    Joskus tuntuu rauhan tuulahdus
    niinkuin itse yöhyt laulahtaisi,
    niinkuin kaikki öiden valkeus,
    Pohjan ihme, säveliksi saisi.

    Milloin niinkuin urkuin ääni soi
    iki-unohdusta rinnan haavain.
    Mistä tyynen voimansa se toi?
    Hartaudesta lakeutten aavain.

    Joskus soi kuin kuolon aavistus,
    niinkuin salanyyhky sairaan rinnan:
    tähtiöiden tyyni kimallus,
    kuvastuva kalvoon veden pinnan.

    Merikoski, kohtalomme — aina uus
    ikivoima lauluhusi kerää!
    Sukupolvet nukkuu lauleluus,
    sukupolvet lauluhusi herää.

MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS

(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)

Toi yli Wittenbergin muurien yöilma Elben luota lehmustoista ens tuoksun esikevään huumeisen.

Yövartija hän huusi yksitoista. Jo oli kammioihin käynyt kansa ja porvarit ja teinit unissansa ne näki kullanteon keinot uudet ja salamanterien salaisuudet ja kukin onnen omaksensa ties. Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön. Ken siellä vielä väsynyt ei työhön? Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.

Hän yössä istui eessä Vulgatansa. Mut raskain lainein läpi ikkunansa yön kaikki kaihot tuli tulvien ja valtasivat pään ja sydämen. Ja aatoksensa, latinasta poissa, ne kiitelivät synnin karkeloissa, kaikk' kaipuu pidätetty, kahleitaan se puisti, tietoisena voimastaan.

Näin Särkilahti aikaan keskiyön sai itse Viettelijän vieraaksensa. Niin myöhään sanoi siksi tullehensa, ett' oli jälkeen pitkän päivätyön hän kävelyllä terveytensä tähden, ja Särkilahden lampunvalon nähden sai halun pienehen hän pakinaan.

Ja Särkilahti katsoo vierastaan: ei turhaan teologiaa tutkinut, ois unessakin Pirun tuntenut!

Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan tää alkoi kohta holhoavaan tapaan:

»Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät kuin Elben aallot virtaa ohi, pois. Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät, kuin paljon silloin eläneensä sois! Et ole, Pietari, sa tyhmä mies, pois karista sa turhan oppis ies ja jätä paavi mun ja Herran huomaan ja lörpötykset Martti-tohtorin, ja elon sarkka opi pohjaan juomaan, niin tiedät nuori ollees kerrankin!

»Mit' iloista ja ihanaa on luotu, se miehen rohkean on osaks suotu. Sun suonissasi virtaa nuori veri, mun mukahani tule, osas peri, me juomme viinit, valloitamme naiset. Nyt munkkilatinaasi tuijottain sa hukkaat elos päivät ihanaiset, ja palkakses saat käyrän seljan vain!

»Sen kansas tähden teet — jos oikein kuulin? Sun, Pietari, ma viisaammaksi luulin. Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta, min ylin tahto uinua on unta. Ken hetkeks unesta sen ravistaa, hän siitä kunniansa kuulla saa, ja joskin hetki maineeseen sun nostais, sen sadat jalot sielut sulle kostais, kuin hiiret mainettasi jyrsien. Ei suurin nimikään oo ikuinen: kuin tuntilasin hiekka verkalleen sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.

»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset on kylmiä sun kansas sydämet, ja vastaan kylmyyttä ken taistelee, hän myöskin itse viimein kylmenee. Yks pisar ei voi jäätä sulattaa. Vain hetkinen, se itse jääksi saa. Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä: pois karista sa unelmien ies ja elä kerran omaa elämätä ja ole oma itses, ole mies!»

Näin puhui Piru vielä Pietarille kun yli Wittenbergin syttyi koi. Se tuvan matalille seinämille niin hehkuvaisen sädekimpun loi. Ja tuuli, lehmustoissa havautettu, se peitti kaikki tuoksun laineisiin. Vain puoleks nähty, puoleks aavistettu, jo oli kevät tullut kaupunkiin.

Kun Särkilahti puoleen vierahansa taas katsoi, olikin hän lähtenyt. Kai Viettelijä valon-arkuuttansa ei aamun kirkkautta kestänyt.

Ja Särkilahti ikkunansa luoksi hän astui yöllisissä mietteissään Niin kuuma veri suonissansa juoksi, niin outo tunne autioitsi pään.

Mut ensi kevätpäivä voittoisasti se teki kaupunkihin tuloaan, niin tyynen-lempeästi, laulavasti. Se oli tänään herra yli maan. Kuin voiton jälkeen nuolet viinestänsä kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein, niin ammuskeli kultasateitansa se ikkunoihin kunnon porvarein.

Ja kiurut ylähällä ilakoivat, miss' sini taivaan oli siintävin, ne kevätaamun kirkkautta joivat ja pukivat sen laulunsäkeihin. Ja joku nuori teini työhön käyden hän tunsi runoinnon rinnassaan ja sydämensä onnen, liian täyden, toi julki muillekin hän laulullaan.

Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli, ja ilo syttyi salaa silmihin. Sen kevään lainaksi hän itse luuli, mut syvempää se tuli kuitenkin. Se tuli jälkeen tuskan voitetun kuin rauhan aamu yli taistelun. Hän hiljaa lausui puoleks itselleen ja puoleks keväimelle edessänsä:

»Mik' kumma mahti luotu ihmiseen, mik' outo voima ohjaa elämänsä? En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työhön nuoruuttain — syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain! Kuin kevään riemu yllättää se rinnan ja sitoo sielun kahlein salaisin. Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan ja sielun iloks on se kuitenkin.

»Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu. Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo, se saapuu kerran joka polven luo. Sen liittohon ken kerran käynyt on, ei onnellinen hän, ei onneton, ei nuori eikä vanha — ihmisten hän kesken enimmän on ihminen. En vuoksi itseni, en kansanikaan ma tuhlaellut työssä nuoruuttain. Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan? Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»

Ett' oli taasen taivaan sini avoin ja kevät tullut, porvaritkin ties sin' aamuna, mut eivät sillä tavoin kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.

KRUUNUJA

Legenda

Ajanvietteeks Jahve taivaassaan teki kruunuja valtiaille maan. Ei luomakuntaansa oivallista, jonk' oli niin hyväks hän havainnut, hän kaitsemasta luopunut. Siin' ain' oli jotain parsimista: monet saumat hiukan heikoiks jäivät, kun oli niin kiireiset luomispäivät. Yli sabbatin kun sai levänneheksi, hän aina jotain uuttakin keksi. Niin nytkin hän ylhäällä taivaassaan teki kruunuja valtiaille maan.

Hän takoi kullasta renkahan, ja kiven toistaan kirkkaamman — on niitä Jahvella tukuttain — hän siihen upotti rinnakkain: mikä sisälsi viisautta syvää, mikä tahtoa vilpitöntä, hyvää, mikä hehkui oikeuden tulta. Niin loistivat kirkkaasti kivet ja kulta. Mutta tuskin sai kruunun hän käsistään, kun ryhtyi toista jo miettimään.

Pian keksikin Jahve jo aiheen toisen ja siekalehen aikamoisen hän päättävästi hameestaan pois leikkas ja tilkusta muovaamaan hän ryhtyi suippolakkia somaa — ja taas hyväks katsoi hän työtään omaa! Lakin kirjaeli kaunihisti ja suippoon pienen ristin pisti. Oli siinä totta tosiaan taas kruunua valtiaille maan!

Jo syntyi kruunu kolmaskin — teki Jahve sen lehvistä laakerin. Oli sillekin oma loistonsa suotu, oli iät se viheriöimään luotu.

Niin muisti hän orjantappuran, sekin kasvoi lehdossa taivahan. Se oli niin väkevä kasvussaan, se oli niin totinen hehkussaan. Sen taittoi, ja siitä neljännen teki Jahve kruununsa taivaisen.

Siin' olivat nyt kruunut maan. Oli Jahve ne luonut voimastaan ja itsestänsä jotakin oli antanut niihin kuhunkin.

Tuli samassa Saatana Jahven luoksi — hän usein naapurissa juoksi — ja puhellen siinä iltaa vietti ja salaa koukkujansa mietti. Hänen silmänsä kääntyi kruunuja kohti, niin viettelevästi ne loisti ja hohti. (Ei vapaa oo Pirukaan kiusauksista!) »Tuoss' on jotain mullakin sanomista», niin mietti ja hautoi mielessään ja istui ja vartoi hetkeään.

Pikalähetti siivekäs taivahan toi samalla Jahvelle sanoman. Ja kun Jahve poistui hetkiseksi, niin kohta Piru jo elkeet keksi. Heti kulta helmensä kalleimman sai jättää haltuun Saatanan, ja sijaan aivan kaunihisti Piru taskusta lasinpalan pisti.

Ja suippolakkikin ristineen sai Pirulta pienen lisäkkeen: hän tilkkusella viitastaan sen reunat harsi nopeaan. ja alle laakerinlehvien hän kätki narrin tiukusen. Miten luonnisti kaikki sievään ja somaan! Oli Pirukin mieltynyt työhönsä omaan.

Mutta kesken jäi toimet Lusiferin, tuli samassa Jahve takaisin. Piru toivotti Jahvelle hyvää yötä ja kiukkuili kesken jäänyttä työtä.

Maan valtiaille kruunujansa teki Jahve näin kerran taivaassansa, mut yksin orjantappuraan ei päässyt Piru sormellaan.

NUIJAMIESTEN MARSSI

    Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö,
    meill' on ankarat käskyt kohtalon.
    Kenen kerran nuijamme maahan lyö,
    se maassa on.
    On meidät vihurit valinneet,
    yöt meille salansa uskoneet,
    on antanut hukka hampahansa
    ja ilves varmimman katseistansa.
    Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää
    pelätkää, pelätkää!

Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies — seis, voitto pois! Me tulemme voimalla kotoisen tarmon, me hylkäämme kaiken vieraan armon. Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan, hän tietää tuomion tunnossaan: hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa — vaviskaa, vaviskaa!

VELJESHAUTA

Armfeltin armeija uudenvuoden yönä tuntureilla. Nuori upseeri kohottautuu kuolleiden ja kuolevien keskeltä.

Viime tähti sammui. Lumiaavat ottaa vastaan meidän syleilymme sokeana, jäisin käsivarsin puristain. Täällä hyytyy kaikki rinnan haavat. Veljet, niinkuin viereen lemmittymme, tänne yövymme ja syvään nukahtain.

    Mit' on elämä ja onni? Unta, unta!
    Kärsimys on totuus, tuska, surma —
    ah, ei ole mitään muuta alla tähtien!
    Taivas antaa pakkasta ja lunta.
    Mikä kuolon hekkuma ja hurma,
    mikä kuninkainen hauta helmaan hankien!

Tänä yönä uudenvuoden soiton soittaa kellot kotikirkoissamme. Toiko tuuli kaiun mukanaan? Niinkuin ihmeen, tervehdyksen loiton vielä kuulemme sen korvissamme vaipuin veljeshautaan tuntereilla vieraan maan.

SYYSILTA METSÄSSÄ

Ma metsää sinne tänne samoilin, ma miettehissä kuljin, määrää vailla. Syysillan pitkät varjot oli mailla, kun suuren hongan alle istahdin.

Näin pienen aukeaman edessäin ja kivipenger sammalpeiton alta mun silmihini tuli sattumalta. Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.

Siin' oli jäljet ihmisasunnon. Vuossadat sitten metsän peittohon se oli raivattu. Nyt sammaleet ja kanervat sen oli peittäneet ja metsä kasvoi verkkaan umpehen. Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli jo ravintonsa alta penkeren. Se oli ainut merkki ihmisen, jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli.

En ollut metsäss' enää yksinäin. Vuossatain takaa, tuntematon veli, sun kätesi ma tunsin kädessäin! Sun kohtalosi edessäni näin: Sa olit nuori tänne tullessasi ja mukanas toit uljaan unelmasi. Et tahtonut sa jäädä toisten luoksi, et olla velkaa muille, jumalille. Sun suonissasi valtaverta juoksi ja itse metsän vaadit taistosille.

Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden käs'varressasi tunsit voiman täyden ja hongan hongan vierehen sa kaadoit ja yöt ja päivät umpehensa raadoit. Sa olit tullut kevään koittaessa — syysiltain ympärilläs tummetessa sull' oli suojas alla oman katon, ja niinkuin yksin metsä mittaamaton sun ympärilläs valtas leventeli, kun ylväs korpi, ennen koskematon, sun kirves-valtikkasi alla eli.

Ja naapurista sadan virstan takaa toit vaimon lempeän kuin suviyön. Sun kuinka rinnassasi paisui syön, kuink' oli katsees onnen-tyyni, vakaa! Niin voimatonna metsä irvisteli ja ulvoi raivoansa syksyöin. Sun tuvassasi nuori onni eli ja talos varttui toimeliain töin. Ja Pohjantähti, taivaan kuningas, kun yli Pohjanmaiden silmäeli, ei nähnyt toista sinun vertaistas.

Niin tuli sota maahan. Kaikki ties, min vaati kunnia ja kotilies. Sa sodan leikkiin lähdit muiden mukaan. Sua urhokkaampaa tuntenut ei kukaan. Ja pahimmin sa vihollista löit, kun kipeimmin sa kotiis ikävöit.

Niin lakkas sota. Kotiin korpehes sun paloi ikävästä sydämes. Sa hiihdit läpi korven, kenttäin aavain. Mut pahemmin kuin polton sodan haavain sa tunsit peloittavan aavistuksen.

Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena sa löydät. Sisään syökset, avaat uksen: kuin sikeähän uneen uupuneena sun nuori vaimos lepää vuoteellansa ja pieni lapsi makaa rinnallansa.

Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin! Sa ulos karkaat talven hankihin ja sodan arvet auki tempaiset, ja Seitsentähdet näkee syttyessään kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet. Vain joku vanha honka hyvyydessään se oksillansa suojaa ruumistas. Niin oli sentään metsä voittajas!

Ja vielä metsässä ma uneksin, kun vanhat hongat iltavirttään soitti syystaivaan syttyessä tähtihin. Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin, min siltä kerran ihmiskäsi voitti, ja huviks kohtalonsa tähtien vain lempii, vihaa, raataa ihminen. Sua turhan harhakuvan tapailijaa — ei ole sulla pysyvätä sijaa! Sun pyhin, armain, uljain unelmasi kuin suven sade maahan katoaa ja vihollinen ilkkuu haudallasi ja kotis yllä kamartuupi maa.

Ma miettiessäin katsoin tähtihin. Näin oman kohtaloni tähden siellä. Se oli niinkuin kaikki toisetkin. Sen eteen polvilleni lankesin ja pyysin siltä palavalla miellä: Mua älä miltään oikultasi säästä, suo ihmisosan pohjahan mun päästä, suo tuntea mun rautakourat elon ja tuskan, hädän, häpeän ja pelon, tee tyhjäks työni, turhaks unelmani, jok' askeleelle ansa kulkeissani — sua, tähteni, ma sentään siunailen siit' että minusta teit ihmisen.

HIILIVALKEA

Vuossatain takaa yössä Judean ma kartanolla papin ylimmäisen nään palavaisen hiilivalkean ja joukon kesken miehen yksinäisen, jok' yli hiilten kättään kurkottain niin lämmittelee kuin jos kylmäis mieltä, ykskantaan kysymyksiin vastaa vain ja puhuu murtain Juudan kansan kieltä.

    »En ole galilealainen — en.»
    Mies vanhan päänsä viitallansa peittää.
    Yö kuluu verkalleen ja viipyen,
    vain tuli kiviin hohdettansa heittää.
    »En ole galilealainen — en.»
    Niin laulaa kukko, syttyy päivänsalo.
    Mies kääntyy, katsoo, lähtee nyyhkien.
    On silmissänsä kaiken tuskan palo.

Niin, epätoivo, olet työntänyt sa otas ihmislihaan, ihmisrintaan — ken omintaan ei kerran kieltänyt, ken kalleintaan ei myöntänyt rovon hintaan! Sa Galilean mies, sun kanssas ken ei seissyt hiilivalkealla kerta, sun kanssas parhaimpansa pettäen, sa toinen Adam, veri meidän verta?

MARIA

Yli Libanonin-vuorten nousee kuu. Kesäillassa Natsaret uneksuu. Jo lepää höylä Joosefin, on hiljaista talossa mestarin. On tehtynä päivän askaret, uni voittaa vanhan jäsenet.

Maria, Maria hän viipyy vaan tuvan sopessa ääneti, paikallaan. Unet verhoo luomia silmien, hän on nuori vielä kuin tyttönen, maan lapsi ja synnin — puoleks vain ja paratiisin puolittain. Hän on halpa ja armoon arvoton, hänet sentään enkeli valinnut on, hän tietää Korkeimman katseensa luoneen hänen puoleensa joukossa vaimojen. Ylin voima on varjonnut Joosefin huoneen Maria, Herran piikanen!

Hän nousee ja kulkee kuutamoon, ulos laakson liljakartanoon. Hän käy kuin unta nähden, hän on iloissaan, hän on suruissaan oman ainokaisen tähden. Hän miettii äidinonneaan: mit' on tuleva hänen pojastaan? Hän varmaan kruunua kantaa kerta, hän onhan kuningas Daavidin verta! Hän on väkevä, sodassa voittamaton ja kaunis kuin päivä hän nähdä on, ja purppurassa hän varmaan käy, eik' otsallansa pilveä näy, on maljansa ylitsevuotavainen — hänen poikansa ihanainen!

Maria, Herran piikanen, sinä valittu joukossa vaimojen, joka liljakartanossa käyt, ovat pettävät kaikki sun untes näyt! Laps synnin ja maan olet puoleks vain ja paratiisin puolittain, Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet, sinä Ihmisen Poikaa tunne et.

Hänell' ei ole kultaa, kunniaa, ei kunne hän päänsä kallistaa. Hän kulkee kaikkeen maailmaan, hänen sanansa väärin tulkitaan. Hän istuu ystäväin kesken pöytään, hänen rinnaltansa petturi löytään. Hän maailmalle lohdun antaa ja maailma hälle vihaa kantaa. Kuin ei kukaan toinen hän syytön on ja luetaan ryövärein joukkohon. Ei otsallansa päärlyt loista, on kruununsa orjantappuroista.

Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet, pois pyyhi kulmiltasi kyynelet! On poikas kuningas Daavidin verta: hän voittaa maailman kerta!

    Maria, äiti äitien,
    Maria, Herran piikanen!

RUKOUS

Suo, Korkein että kerran näkisin ma niinkuin huipult' yli elämäni, ma että tieni harhat tietäisin ja onnen, sokeudessa hylkäämäni, ja totuuden, jot' turhaan tavoitin, suo kaikki kallis minun nähdäksein, mik' ei voi koskaan tulla omaksein, suo nähdä unelmaini Kaanaanmaa, kun elon korpi minut kuristaa, suo nähdä palmurannan viittovan, kun itse kylmään aaltoon uppoan, suo tietämisen tyyni viihdytys, kun kutsuu kerran kaaos, pimeys.

SIBYLLA

Sa sulje silmäs — kun ne avaat, on jo sukupolvet käyneet kuolohon. Ja ennenkuin sun silmäs kuivaa veet on taivaan tähtikuvat vaihtuneet.

Oi, kaikki tuskat nukkuu inehmoin, yöt herää aina nousuun aamun koin. Vuostuhansin sen vaivat niitataan, ken elää tähti-aikaa päällä maan.

MERI

    Minä seisoin rannalla nuoruutein,
    missä kerran kaarnavenheitä tein.

    Meri lauloi suuria laulujaan,
    meri läikytti suuria laineitaan.

    Minä seisoin laineita seuraten.
    Ne toivat hylkyjä haaksien.

    Oli aikoja sitten samat veet
    mun kaarnavenheeni kaataneet.

    Meri lauloi vanhoja laulujaan,
    meri toi vain pirstoja tullessaan.

    Minä seisoin rannalla nuoruutein,
    missä kerran kaarnavenheitä tein.

    Ah, tuhannen vuoden jälkehen
    meri tuoda voi helmen pienoisen!

SONETTI KELLOSTA

    Sa kello, ajan orja, turhaan lyöt
    sa valjaihisi kaiken voimas lamaan,
    kun vankkuriisi, herras valjastamaan,
    saat raastaaksesi tunnit, päivät, yöt.

    Työt turhat teet sa, Sisyphoksen työt.
    Sa joka kerta tulet kohtaan samaan.
    Niin aina elämäsi loppuun hamaan
    teet ilottomat, pitkät päivätyöt.

    Sa sentään kestät kaiken kuorman sen!
    Ei hellitä sun herras kahleitansa,
    et kohtalosi kulkua voi estää.

    On voimas sama kuin on sydämen:
    sen sama herra pitää valjaissansa
    ja sentään sekin kestää, kestää.