Title: Rakkauden komedia
Author: Henrik Ibsen
Translator: Aarni Kouta
Release date: January 12, 2007 [eBook #20344]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
(1862)
Henrik Ibsen
Suomentanut
Aarni Kouta
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915.
Esittämisehdoista sovittava suomentajan kanssa.
Os. Rautalampi.
ROUVA HALM, virkamiehen leski.
SVANHILD, }
ANNA, } hänen tyttäriään.
FALK, nuori kirjailija. }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias.
STYVER, kopisti.
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.
STRÅMAN, maalaispappi.
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.
(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)
Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.
Esiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden käsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND, GULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu yksin taka-alalla vuonon rannalla.
nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:
Riemun, leikin lempee paikka puisto tää on paahteinen; mitä siitä, syksy vaikka murtaa toivot keväimen. Ylläsi kuin valkosumu häilyy kukat oksillaan, — huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
Huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
Miksi kesken kukoistusta ajatella hedelmää? Miks on mieles murheen-musta, huokaat elon hyörinää? Linnunpelätit miks soivat päässä rumain riukujen? Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
Suojasta miks kukkatarhain karkoittaisit lintusen? Suo sen viedä toivees parhain palkaks sulo-laulujen. Heelmä myöhäinen jos vaihtuu lauluun, niin sa voitat vaan: muista, että hetket haihtuu; kohta halla hyytää maan.
Muista, että hetket haihtuu, kohta halla hyytää maan.
Tahdon elää, riemurinnoin laulaa, kunnes kuihtuu maa, — heittää sitten nuoruus-innoin, mi ol' kerran ihanaa! Portti auki; laitumelle käykööt laumat nälkäiset; kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
Kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
He kilistävät ja tyhjentävät lasit.
naisille.
Kas tässä laulu, jota pyysitte; — ei juossut aatos, anteeks suokaa se.
Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.
ympärilleen katsoen.
Mut läksiköhän Svanhild lentohon —? Alussa kuunteli hän intomielin; *nyt* on hän poissa.
osoittaa taka-alalle.
Ei, hän *tuolla* on.
huoaten.
Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!
Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin, niin — runollinen — laulu lopussaan ei ollut kuin sai alku toivomaan.
Sovittaa helposti ois viimeisiin säkeihin voinut vielä lisää hiukan.
kilistää hänen kanssaan.
Kuin kittiä puun syviin halkeemiin, se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.
antamatta itseään häiritä.
Se hyvin käy; ma kokemuksestain sen tiedän.
Tekin runotarten miesi?
Armaani? Kautta taivaan!
Hiukan vain.
naisille.
Romanttinen hän on.
Niin huhu tiesi!
En enää; pitkät ajat on jo siitä.
Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis —?
Kun rakastunut ma viel' olin.
Ehtikö jo sammua sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!
Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti; *se* paljon enemmän on mielestäni!
Oot aivan oikeassa, ystäväni! Suur edistys on tapahtunut varmasti, kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.
muinaisille muistoille suloisesti hymyillen.
Mitenkä outoa, kun muisto palaa menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?
Falkin puoleen kääntyen.
on siitä seitsemän nyt vuotta vaan, kun konttorissa runoja tein salaa.
*Sa?* Pulpetillas?
Luona pöydän parhaan.
naputtaa lasiinsa.
Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.
Vapaana varsinkin ma iltaisin runoja suuret määrät kirjoitin, viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!
Kun potkaisit vain runohepoa, se laukkaan läks —
Ol' yhtä hyvää sille paperi leimaton ja leimattu.
Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?
Avulla lemmen, kuinka sanoisin! Hän mulle temppelihinpääsyn takas, jost' tuli lemmittyni myöhemmin, mut silloin oli —
Ainoastaan *rakas*.
jatkaen.
Niin kumma aika; unhoon joutui laki; *tunnelmaa* yksinomaan kynä haki juostessaan paperilla rapisten, soi ilmassa kuin sävel vapisten; — ja vihdoin lähetin ma kirjehen hänelle — hän —
Jonk' olet sulhanen.
Häneltä saapui heti vastaus; täys selvyys, — hyväksytty hakemus!
Ja — luona pulpettis sa kasvoit heti; kuivalle maalle poika lempens veti!
Tietysti.
Siihen päättyi runo-virkas?
Sen koommin tarvetta en tuntenut; samassa kuivi laulun lähde kirkas; myöhemmin joskus olen kokeillut, mut synny ei vain riviäkään enää, rupeevat soinnut tekemään nyt tenää, en ymmärtää voi, minkä takia ei synny *runoa*, vaan *lakia*.
kilistäen hänen kanssaan.
Mies silti ootte, kautta kunniain!
Falkille.
Te luulette, ett' Teitä varten vain on valmistettu onnen virran pursi; mut varokaa, tuo matka monen mursi. Ma laulustanne väittää tohdi en se runollinen onko kaikin puolin. Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin, se tosiaan on *ala-arvoinen*. Millaista taloutta oisikaan, kun kaikki linnut vapahasti saisi hedelmänalut syödä oksiltaan; kun karja puistosta sais laidunmaan, kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi? Ens kevännä ois täällä ihanaa!
nousee.
Ens, tulevainen! Kuinka painostaa tuon »tulevainen» sanan veltto aate, se riemun-rikkaalle on mieron vaate! Jos kielen valtiaana olla saisin hetkenkin, sielusta ja mielestä armotta sanan tuon ma karkoittaisin kuin x:än, z:an kirjakielestä.
Sanassa toiveen pahaa en ma nää.
Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme», »emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», — syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen. Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken; et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, — ties päättyykö ees tuollapuolen matka.
Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ajatuksiinsa vaipuneena.
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on varmaan.
huolestuneena.
Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. — Oi, ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!
piippuaan puhdistellen.
Paikalla.
Falkille.
Ei haittaa varovaisuus, puhetta kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan; aatelkaa vain, jos laulun loisitte Te tänään, tokkopahan voisitte työhönne käyttää koko varaston, mi Teillä runouden kultaa on, huomenna typö-tyhjä oisitte, kun uutta *luovanne* taas soisitte; — kimppuunne saisitte vain arvostelun.
Siit' tokkohan on nostajaksi melun; sovussa samaa tietä rinnakkain astuisin kera arvostelijain.
Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.
Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain noin istu, ole iloinen ja vapaa; tutkitko rakennuksen tekotapaa?
havahtuu ajatuksistaan.
Miks niin?
Pois silmiäs et tuolta saa, ne parvekkeelle yhä tuijottaa. Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin vieneetkö sulta ovat mielen, muistin? Uurrettu ovenlukko taitehikas, talonko pääty, koristeista rikas? Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?
säteilevän näköisenä.
Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma. En muuta vaadi, nykyisyyden huuma mun mielein täyttää. On kuin helmaani maailman kaikki aarteet tulvisi! Laulusta riemun kiitos, ystäväni; sen kirjoitit kuin sydänverelläni!
Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät huomaa.
Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon, hedelmät kernaasti ma muille suon!
Juo pohjaan.
katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään äänilajiin.
Arvoisat naiset, täähän uutta on! Lind kääntynyt on yhteen uskohon. Mies eilen virsikirja käissä kävi, nyt runorumpua hän päristävi. — Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki; mut armotta saa arki-ihminenki, kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan runonkin roskaa niellä toisinaan, niin että, sisukset jos kaivetaan esille, niin ne tihkuu suurien sanojen ihraa, rasvaa runojen.
Lindille.
Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat; yhdessä kanteleemme vasta soivat.
Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ? Maaseudun rauha, — siimes kukkatarhain, se eikö runoniekan paikka parhain — —
hymyillen.
Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.
Emännän saatuanne rouva Halmista, ma luulin, että syntynyt ois valmista.
Osoittaa oikealle.
Tuo pieni huvimaja kätkössään, sen sopivampaa liekkö ensinkään; se eikö henkeä saa heräämään — —
menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.
Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan, niin laulan valkeudesta vapaan taivaan. Minulle hankkikaa ees lainaks muru, tuimimmat tuskat, lannistava suru, niin riemulaulu huulillani soisi. Mut parhainta, jos hankkia ken voisi minulle naisen, jota jumaloisi mun henkein. Rukoillut oon sitä aina, mut yhä viipyy taivaan kallein laina.
Tuo puhe säädytönt' on!
Liiankin!
Oi älkää luulko, että kulkisin ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi; keskellä riemun ikivarjoihin hän lähteä sais jumalainsa luoksi. Henkistä harjoitusta kaipaan ma, ois tässä tarpeeks voimistelua.
on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:
Ma anon, että taivas Teille antaa tuon osan; — mutta olkaa silloin mies.
on kääntynyt yllätettynä.
Ah, neiti Svanhild! — Tahdon kaikki kantaa. Mut täysin luottaa voiko, Herra ties, ett' anomuksenne on oikein tehoova? Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova. On Teillä luja tahto, riistää voi se rauhan, jonka tyyni tunto soi; mut tärkein usko on, mi kapinoi ei vastaan.
puoleksi leikillään ja totisena.
Murhettanne varrotkaa vain, mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, — yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman. Te silloin tunnette mun uskoin voiman.
Lähtee naisten joukkoon.
hillitysti.
Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.
Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.
menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:
Varmuuden minkä katseessansa näinkään. Mut voinko luottaa hänen uskoonsa, ett' taivas tahtoo —
Ette sinnepäinkään! Niin ei lie taivas poissa suunnilta, se että moiset hupsut toiveet täyttäis. Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis liikettä ruumiin hiukan hyväkseen. Te päivät pitkät päilyntää vain veen katsotte; pilkkokaa ees polttopuita, niin hassun-oikkujanne kirotuita ei Teillä parin viikon päästä lie, siit' olen vallan varma, hitto vie.
Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan; mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan; mi viisaint' ensin valikoida ois.
kaataessaan laseihin.
Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.
katsoo kelloaan.
Jo kahdeksan; on aika kohta lässä, pian pappi perheineen voi olla tässä.
Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella.
Tännekkö pappi?
Päästä tuokion!
Kerroinhan, että luottaa tulohon —
Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.
Niin oikein. Älkää olko onneton; tulonsa kaikille on riemu suuri.
Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?
Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.
Hereille nimi muistini nyt sai, suurkäräjille valittu on kai hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.
Suur puhuja.
Mut rykimäst' ei laata hän voi.
Hän myötään vaimon tuo —
Ja lapsia —
Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, — myöhemmin saa toimi-alan tiukan, mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia; ymmärrän.
Miesten mies on rovasti!
Vain nuoruudessaan aika vekkuli.
loukkaantuneena.
Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti ihmisten arvokkaiden vakavasti puhuvan kuullut olen rovastin vaiheista, tunnen miehen romaanin.
hymyillen.
Romaanin?
Romantiikaks sitä sanon, mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.
Valtaavan herätätte tiedon janon minussa.
jatkaen.
Ainahan on joitakuita häikäilemättömiä irvisuita! Muistatte kai tuon ylioppilaan, mi kehno uskoi julkeudessaan neronsa pieneen, naurettavaan voimaan, ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.
Rovasti lienee runo valtainen, näytelmä hurskas tai sen kaltainen?
hiljaisiin kyyneliin liikutettuna.
Ei lainkaan, — mies on vain hän sydämen. Mut tällainen kun seikka eloton näin paljon pahaa aikaan saanut on ja herättänyt intohimot väärät ja syvät näin —
osaa-ottaen.
Ja moiset suuret määrät —
Niin tarkka silmänne jo eikö nää, mitenkä —
Täss' ei mitään hämärää. Mut epäselväks yhä, aioin sanoa, romaanin sisältö ja laatu jää. Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa; mut nopeammin loppuun tirkistää —
Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.
Ellei vain muistissasi ole vikaa; suo minun —
Osaisinhan minäkin!
Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin. Hänt' ylioppilaana pidettiin pääkaupunkimme parhaimpana päänä, omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä —
Ja otti osaa seuranäytelmiin.
Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, —
Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.
Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen. Myös perehtynyt säveltaiteeseen hän oli — julkaisikin nuotteineen teoksen »Sonetteja sulo Marjan». Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.
Hän nero oli kerta kaikkiaan!
hillitysti.
Epäili jotkut hänen aivojaan.
Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään, ties väittää, että katsomatta ikään ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja. Mut ken on Marja?
Rouva Stråman, johon koht' tutustutte, kuten kohtalohon tään parin. Yhtiön ol' tytär hän —
Puunlastausliikkeen.
lyhyesti.
Siitä vähät huolin.
Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.
Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.
Siis tytär yhtiön?
jatkaen.
Niin, suuren, rikkaan. Arvaatte kai, ett' oli kosijoita; laumoittain ympärillään kiehui noita. —
Kamariherran muistan mainehikkaan.
Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle. Teatterissa Stråmanin kun näki, hän antoi heti lähdön sulhassarjalle —
Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?
He kaksin nousi romantiikan harjalle!
Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää, mi sydämiä särki säälimättä; kun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää, niin missään nää ei auttavaista kättä. Mut kumpikaan ei ollut uskoton; he majaan pyrki olki-kattohon, vuonasta uneksi, mi ravinnon vain sois —
Ol' lehmä huippu haaveilon, —
Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat, pient' tölliä he taivaalta vain anoivat.
Ah niin! Ja —?
Maria luopui suvustaan.
Luopuiko —?
Luopui.
Uljast' tosiaan.
Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.
He omans' yhteen — vihkimättä — keräsi?!
Hyi olkoon!
Hyi! Miesvainajani juoksi kiireessä todistajaks —!
neidille.
Kiista heräsi nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi. Käydessä asioita kertomaan järjestys aina olkoon kohdallaan. Mut päähäni ei mahdu, millä eli tuo pari —
jatkaen.
— ajatella ei voi veli, ett' ullakolla vuona asusteli.
Styverille.
Minusta päivän selvä on tuo peli: Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä, kaks hellää syäntä tulee toimehen.
Falkille.
Mies kantelettaan soittaa heleätä, klaveeri-oppilait' ei Marja jätä —
Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen —
Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.
Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.
Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan, ett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.
täydentäen.
Ja siihen päättyi miehen elontaru.
nousee.
Puutarhaan lähtekäämme katsomaan eivätkö vieraamme jo kohta tulle.
kietoutuen viittaansa.
On viileätä.
Kaulavaippa mulle tuo, Svanhild.
salavihkaa Annalle.
Eeltä käy!
Nyt tulkaa vaan!
SVANHILD menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi FALK, lähtevät taka-alalle ja katoavat vasemmalle. LIND, joka on seurannut heitä, pysähtyy ja palaa takaisin.
Mun ystäväni!
Samat sanat!
Suo kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun saa sanaa kertoaksein —
Kiire tuo pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun mies sitten pannaan. Miksi visusti aarteensa ystävältä maahan kaivaa; — näät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa: Osalles onnen arpa lankesi!
Sain onnen kauniin linnun paulaani!
Elossa, — ansass' säästyi henkikin?
Maltatko vielä uottaa sekunnin.
Kihloissa olen!
reippaasti.
Kihloissako!
Niin! mist' uljuus, — miestä siinä kysyttiin! Ma lausuin, — ah, ei sanat sitä kuvaa; mut ajattele naista punastuvaa, kaunista, nuorta, — ollut vihoissaan hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta! kaikk' kuuli hilliten hän itkuaan; lie *merkit* hyvät?
Miks'ei; jatka vaan.
Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?
Niin luulis, mutta varmuus olla sietää; nuo seikat neiti Skäre yksin tietää.
Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden!
On kaikki selvää, mitään pelkää en.
Säteillen ja salaperäisenä.
Käteeni ottaa sain tuon kätösen, kun pöydältä hän korjas tarjottimen!
kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen.
Liittoonne kukkaset siis keväimen!
tekee samoin.
Pyhästi vannon kautta luojan nimen, hänt' että lemmin saakka kuolohon kuin nytkin: — siksi suloinen hän on.
Kihloissa! Siksi profeetat ja lain mies heitti ilman katumuksen merkkiä.
hymyillen.
Laulustas luulit johtuvan sen vain —!
Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.
vakavasti.
Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta onnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan. Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta kuin tikapuita myöten iloon taivaan. Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain; parempaa varron sydämeltäin satoa, rakastan kortta, pienintä maan matoa; suur onni elää lahjoittaen, jakain.
Mut sano —
Muut' ei ole sanottavaa, — toisille sydäntämme älä avaa.
Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.
Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen ma elän hetkessä vain keväimen. Ma katseen käännän puoleen onnen armaan; *yhdessä* hallitsemme vaiheet sen. Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois raikkaalle kukkasellein: »Kuihdu pois!» On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin, siks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!
Sinulle hyvin sopii onnikin!
Soi elinhaluni kuin huima huilu; oon vahva; eessäni jos oisi kuilu, ylitse heti kohta hyppäisin!
Tai käyttääksemme arkipuhetta:
Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.
Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla, niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!
Huomenna lentää saat, sa ethän suotta vuoristoon lähde kera kvartetin. Nyt turkit voinet jättää kotihin —
Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta! Ma täällä vuori-ilmaa hengitän; on täällä kukat, vuonon väljä vesi, ah, laaksoon tähän laululinnut pesi, ja onnen keijukainen, — tääll' on *hän*.
Lujasti kiinni pidä, harvinainen on näillä mailla onnen keijukainen.
Katselee rakennusta kohti.
Vait, — Svanhild —
puristaa hänen kättään.
Poistun, — kertomatta heitä
salaisuus, joka yhdistävi meitä.
Kiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!
Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.
Lähtee taka-alalle muiden luo.
FALK katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee SVANHILD ulos rakennuksesta käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle. FALK lähestyy häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta; SVANHILD pysähtyy.
hetken vaiettuaan.
Miks katselette —
kuin itsekseen.
Piirre tuo on selkein, se silmiensä mereen varjon heittää, hengellä pilkan huulensa se peittää, se siin' on.
Mitä? Pelkään Teitä melkein.
Te Svanhild ootte?
Outoako tää.
Mut naurettava nimi on tuon kaltainen.
Se täksi iltaa edes hyljätkää!
Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen —
hymyilee.
Hm, »Svanhild» — »Svanhild» — —
Äkkiä vakavasti.
Miksi saittekaan jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?
Se ruma onko?
Kaunein päällä maan, mut meille liikaa kaiku on tuon nimen. Mitenkä neiti nyky-aikainen noin ankaraa voi nimeä ees käyttää? Se pankaa joukkoon muinaismuistojen.
Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää —
Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.
Lain mukaan ei voi enää käydä niin. Vereni aatoksissa usein kiehui, uneksin ratsullani ajavan reippaasti halki vapaan maailman, tuulessa harja niinkuin lippu liehui!
Niin aina lienee asian tuon laita. »*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään aita, hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; — *teossa* kiltisti me jäämme maahan; sill' elo lienee kallis kaikillen, ja liian vaikea on kuolon vaali.
eloisasti.
Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali, mi täysin eloni on arvoinen! Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, — ellei, niin viisain paikallaan ken makaa.
pilkallisesti.
Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.
lämpimästi.
Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy, ei purjeet venhettänne eespäin auta.
ivallisesti.
Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta, kun odota ei häntä aartehet, mi kotikentät jätti rauhaiset, min ylväs ratsu maailmalle juoksi. Vain aatelin on *kulku kulun vuoksi*, nyt turhuudeksi sitä sanotaan; niin tarkoititte.
Niinpä melkein vaan. Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on se tänä vuonna tyhjä, kukaton. Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen se heelmäin painosta, ah muistan sen.
hiukan epävarmana.
Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?
hienosti.
Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen perässä päärynöiden ain' on juosta. Jos liika-sadon antanut on puu, tuo runsaus harvoin heti uudistuu.
Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi, ett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.
Aikamme hyve aivan toinen lie.
Totuuden uhriksi ken mitään vie?
Min arvoinen on yksilön nyt tie?
Miss' sankari?
katsoo terävästi häneen.
Valkyyria miss' on?
puistaa päätään.
On tässä maassa väsytty Valkyyriaan!
Kun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,
Te läksittekö ristin-taistohon?
Teilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, —
Lähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.
Äänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy ja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa.
katselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:
Vihainen ootteko?
En, mikään maista ei mulle vaan.
ajatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti.
Kaks Teillä vastakkaista on luonnetta — —
Sen hyvin tietänen.
kiivaasti.
Mut miksi?
kuohahtaen.
Siksi, että inhottavaa on käydä sieluansa näytellen, kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, — paljastaa tunteitansa lauseparsin, kuin naiset, jotka paljain käsivarsin kaduilla käyvät! Svanhild, — Teitä toiseksi ma luulin — noin en noiden muiden moiseksi —
kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle katsellessa.
Te kuuntelette —?
Ääntä, joka palaa jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa maailman, silloin saapuu lintu tuo, — kas tuoss' — sen äsken kätki lehvät nuo — ma uskon, että joka ihminen, mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä, sai Luojaltansa pienen lintusen — mi hälle yksinomaan laulaa täällä.
ottaa maasta kiven.
Ei lintuaan siis laskea saa harhaan, se ettei eksy toisten kukkatarhaan.
Se totta on; mut mull' on omani. Ei vallassani sana, laulunääni; mut sävelet kun soivat päällä pääni on niinkuin sielussani syntyisi runoja — — viivy ei ne — karkkoovat —
FALK heittää kiivaasti kiven; SVANHILD kirkaisee.
se osui! Lakkas laulut ihanat!
kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin.
Pahasti teitte!
intohimoisella kiihtymyksellä.
Tein vain opin mukaan: silmästä silmä, hammas hampaasta! Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan nyt tuo, ei runon mailta lahjoja. Tekonne kostin Teille täten vain!
Mun tekoni?
Niin! Tähän saakka velloin aaltoili soinnut syvät rinnassain. Ne surmasitte! — sävel kuolinkelloin vainaille soikoon!
Ma?
Te teitte sen.
Te nuoren voitonuskoin löitte maahan —
halveksivasti.
kun *kihlauduitte*.
Käsitä ma en!
Helposti tuohon selityksen saahan; mies kohta leipään pääsee, — kuuluu vievän perheensä aina taakse Atlantin —
samassa äänilajissa.
Lisäksi saanee perinnön hän sievän; —
Lindistä puhunette?
Paremmin
Te kait —
hillitysti hymyillen.
Ei sisareni elonvaihe lie outo —
Itse ette — —!
Onnen-aihe minulta evättiin noin suuri, syvä!
melkein lapsellisella ilolla.
Te ette siis! Oi kiitos Jumalan!
On taivaan Isä sentään hellä, hyvä!
Te ette ole toisen morsian; —
Tuskalle altis lienee mulla luonne — —
Aikoo tarttua hänen käteensä.
Mua kuulkaa, Svanhild —
osoittaa nopeasti taka-alalle.
Katsokaahan tuonne!
lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa ROUVA HALM, ANNA, NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER ja LIND. Edellisen kohtauksen aikana on aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään.
Svanhildille.
Rovastin perhe saapuu kohta ikään.
Sa kauan viivyit?
katsahdettuaan Falkiin.
Vaivaako sua mikään?
Päänsärky lievä; nuha enintäin.
Ja kuitenkin käyt täällä avopäin? Tee keitä; siisti sali, vaativainen ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.
SVANHILD menee sisään rakennukseen.
Falkille.
Tunnetko politiikkaa rovastin?
Hän lisäverotust' ei taida sietää.
Mut kuinka ois, jos joskus jotakin hän runokokeistani saisi tietää?
Se ehkä auttais.
Niinkö, — usko pois, tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa. On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.
Alusta tuota paras karttaa ois!
Alusko rakkaus?
Puhuin *aviosta*, sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.
nähdessään, että neiti Skäre lähestyy.
On sulle outoja ne aartehet, joit' täynnänsä on naisen aatokset.
hiljaa.
Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.
vastahakoisesti.
Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.
Etääntyvät keskustellen.
lähestyy ANNAN seurassa ja sanoo hillitysti FALKILLE
Mua kovin painostaa tuo salaisuus, mun täytyy heti —
Älä vielä haasta vieraille tunteestanne autuaasta, se Teidän on —
Tuo käännehän on uus; — en sulle, Falk, mun ystäväni varmin, ois saanut haastaa nuorest' onnestain! Ei mikään *sumenna* mun aivojain, —
Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*? Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat, julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!
Monesta syystä arvellut oon tuota, kenties yks seikka niist' on painavin; en kaikkiin näet täällä täysin luota, tääll' ehkä hiipii joku toinenkin, mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan; se epämiellyttävää oisi tosiaan.
Unhoitin aivan, että veli on määrätty *korkeampaan* arvohon. Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa; voit ennen pitkää uottaa ylennystä; mut täysin sotisi se vasten tapaa, ett' tänään vartoisit jo nimitystä.
Mut Guldstad —
Mitä hän nyt aikaan sais?
kainosti.
Se on vain Lindin mielikuvitusta.
Ma epäilen tuon miehen aikomusta, hän meidät mielellänsä erottais. Käy taukoomatta luonanne tuo veikka, hän rikas on ja vielä naimaton; armaani, syitä tuhansia on, vain pahaa meille ennustaa tää seikka.
huoaten.
Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.
osaa-ottavasti Lindille.
Vuoks houreen älä onneasi heitä; salaisit kauemmin mun mielestäin.
Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!
Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille.
katselee Lindin jälkeen.
Hän rientää nuorta tappiotaan päin.
joka on seisonut portaitten luona keskustellen ROUVA HALMIN ja NEITI SKÄREN kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle.
Taidatte täällä mietiskellä runoa?
En, näytelmää.
No, älkää hemmetissä; niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?
On tässä toinen pihdin pitimissä, yhteinen ystävämme, kuka ties; — mut kirjailemaan hän on vasta mies. Aamusta iltaan mennessä hän sai idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.
ovelasti.
On loppu hyvä!
Tietänette kai, se että aina päättyy nuorten *lempeen*. Mut osa vain on tämä kolmikosta; nyt alkaa runoniekan tuska, josta pusertuu toinen jakso, kihlatuita kuvaava suuri, laaja ilveily, näin ainekset kun vihdoin käytetty on draamaan avion, se seuraa muita.
hymyillen.
Ma luulen, että runo-into tarttuu.
Miks niin?
Näät kirjailijain joukko karttuu, runolle aatellut myös olen ruveta, —
salaperäisesti.
mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.
Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?
Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.
Te itse!
Tokko kelpaisinkaan siksi?
Ken sitten sopivampi sankariksi. Mut sankaritar? Hänet maalta saamme, hälystä kaupungin kai käymme pois?
sormellaan heristäen.
Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! —
Äänilajia vaihtaen.
Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?
Ei tuomioon mun tietoni voi riittää; hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. —
Hymyillen.
Mut olkaa varuillanne, ettei vain »runonne» joudu käsiin pilkkaajain. Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne, kertoisin aivan toisin puheitanne.
hyväntahtoisesti.
Tyytyisin, estää en vois tekojanne.
Aivanko niin?
Ei tässä auta hätä; ammattineuvoja ois typerätä sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.
Poistuu taka-alalle.
ohimennen Lindille.
Sa olit oikeassa, kauppamies tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.
Poistuu.
hillitysti Annalle.
Niin varmasti mun vaistoni sen ties; nyt asiasta tehtävä on avoin.
Lähestyvät ROUVA HALMIA, joka seisoo NEITI SKÄREN kanssa rakennuksen luona.
Styverin kanssa keskustellen.
On kaunis ilma nyt.
Miks'ei, kun vaan on sillä tuulell' —
leikillisesti.
Onko rakkautenne vaarassa?
Se on kyllä kohdallaan —
joka on saapunut siihen.
Mut *kihlaus*?
Sitä uhkaa paha enne.
Hurraa! ma kuulen vielä kilinää runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!
loukkautuneena.
En yhteyttä voi ma ymmärtää välillä runojen ja kihlaukseni.
Sa älä tutki lemmen olemusta, se herkkä on, ei siedä kosketusta.
Styverille.
Teit' auttaa voisinko, se sanokaa, niin tuumimme.
Tuot' olen aprikoinut, mut päivän pitkään päätökseen en voinut ma päästä, esittää en asiaa.
Sua auttaa voin ma sanoin muutamin: Kevyttä päivää tokko siitä asti oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti —
On joskus painostanut kovinkin.
jatkaen.
Velvollisuudet raskaat, joille palttua kernaasti antaisit, jos kävis vain se päinsä —
Viisainta, jos kieles talttua vois heti! Hoitanut oon asiain;
Guldstadin puoleen kääntyen.
ens kuussa menot kovin lisääntyvät; kun menee naimisiin, niin saahan vaimon —
iloisesti.
Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät, tuo oli sävel laulu-aikas aimon! Ymmärsin heti, että tarvitset vain sakset lujat sekä lentimet!
Saksetko?
Tahdon-sakset, joilla niteet leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet pois lentääksesi —
raivostuneena.
Raa'aksi nyt käyt!
Lainrikoksesta syyttävän mua näyt!
Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!
Julkista häväistystäkö sa hakenet, —
mua sanas solvaa!
Hupsua on tuo.
Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!
hymyillen Styverille.
Hämäryys sanojanne hiukan painaa! tahdotte ehkä?
rohkaisee mielensä.
Pientä pankkilainaa.
Vai lainaa!
reippaasti Guldstadille.
Siirtäjätä vekseliin, mi nousisi noin sataan taaleriin.
joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa.
No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!
Mit' onkaan siellä?
Lähtee naisten luo.
Ei ees puheen lomaa.
kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan.
Hurraa! nyt torvet meille toitottaa, ett' Amorissa veljen Styver saa!
Vetää hänet mukanaan toisten luo.
haltioituneena herroille.
Tää lemmen näky eikö meitä jalosta!
He kihloiss' ovat!
liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan.
Kahdeksas, mi talosta on tästä täysin turvattuna luopunut;
Falkin puoleen kääntyneenä.
muut serkkuja, — kaikk' kera asujain — —
Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa nenäliinalla.
Annalle.
Saat onnittelijoita laumoittain!
Hyväilee häntä liikutettuna.
tarttuu Falkin käteen.
On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.
So; — kihlattuna liittynyt oot kait autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi; ei mässäystä! säätävät sen lait!
Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme.
No, kauppaneuvos!
tyytyväisenä.
Onnen enteheksi ma kummallekin tätä arvelen.
katsoo ällistyneenä häneen.
Murheenne kantaa voitte vaieten kuin mies.
Tuo puhe selvitystä sietäisi.
Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.
Teill' oli toiveet —
Niinkö? Tosiaan?
Sit' ette kieltää voine kokonaan; Te neiti Halmista kai tarkemmin kysyitte —
hymyillen.
Heitä lienee kaksikin?
Te toista — sisartako tarkoititte?
*Sisarta* juuri, häntä, — tuota *toista*. Hän sietäis huomiota erikoista. Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte lähemmin hänet, että varjohon tääll' ansiotta joutunut hän on.
kylmästi.
Vioista kaikista hän lienee vapaa.
Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois; hän hallitse ei seurustelutapaa —
Mi puute.
Perehtyä siihen vois hän helposti, jos joutuisi vain mukaan; lyön veikkaa, että —
Kiista siitä pois.
hymyillen.
Käsittää nuorta naista voiko kukaan!
hullunkurisesti.
Ne talvirukiin lailla orastaa, kun lumessa ja roudassa on maa.
He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa —
Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat —
Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa —
Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen.
Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa varmuuden — kaikki valoisalta näyttää!
Kas siinä sulho; meille kertokaa, millaiset tunteet yljän mielen täyttää.
vastenmielisesti kosketettuna.
Ei tarvis niitä muille toitottaa.
leikkiä laskien.
Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!
Lähestyy naisia.
katselee hänen jälkeensä.
Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!
Erehdyit miehen suhteen, —
Kuinka niin?
Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.
Siis Svanhildia?
Ulkopuolla aivan
leikillisesti.
ma olen. Uhri vieraan asian!
Sa tarkoitat?
En nähnyt lukevan sun lehteä?
Et.
Maksais ehkä vaivan; näät miehestä vain siinä kerrottiin, min terve hammas joutui hohtimiin, kun serkku poti vammaa onnetonta.
katselee vasemmalle.
Nyt saapuu pappi!
Liekkö heitä monta?
Kahdeksan lasta —
Tuo on melkein hurjaa!
Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!
Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla. Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa, astuu sisälle yksi kerrallaan.
rientää tulijoita vastaan.
Tuhansin tervetulleet!
Kiitos vaan!
Pidotko Teillä on —
Ei laisinkaan!
Jos häiritsemme —
Häiritsette! Miksi? Saavuitte tänne aivan parahiksi; kihloihin taivas Annan mennä soi.
puristaa Annan kättä mahtipontisesti.
Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras aarteista, sitä syö ei täällä koi, ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.
Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin pienoiset myötä.
Vielä neljä muuta lapsosta meiltä kotiin jäi.
Vai niin.
Niin hentoa on kolme pikku suuta, ne ettei menetystä isän armaan viel' itke.
rouva Halmille hyvästellessään.
Lähdön aika on jo varmaan.
Myöhempään toki ennen istuttiin!
Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää; kiireesti heille uutinen tää lennättää; tädeille suurta iloa se suo. Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; — huomenna tulvii onnittelijoita sun ympärilläs, välttää et voi noita!
Hyvästi sitten!
Toisille.
Tarjota kai saan
teetilkan? Käydään sisään katsomaan!
ROUVA HALM, STRÅMAN, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä GULDSTAD, LIND ja ANNA lähtevät sisään rakennukseen.
käydessään lemmittynsä käsivarteen.
Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo, kuu valta-istuimellaan siellä loistaa! Mut ethän huomaakaan!
tylysti.
Mun rauhass' suo aatoksein vekselistä ensin poistaa.
Poistuvat vasemmalle. FALK, joka edellisen kohtauksen aikana on taukoamatta katsellut STRÅMANIA ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan. Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa.
Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta —! Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää. He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta, kankaalle jotka kulon jälkeen jää; — vain autiutta, minne kantaa näkö, — ken vehreyttä tuo vielä elohon!
tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa kaiteelle.
Vain yksi — yks —!
Te täällä pimeessäkö?
Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on. Sisällä ettekö Te pelkää tuolla, luo lamput siellä valon vainajiin —
Hyi!
katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa.
Muinoin hänkin oli uljas niin; hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla; nous kirkon tapaa vastaan taistohon, hän riemulauluun puki lemmenaatteet —! Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, — kaksjalkainen hän turman näytös on! Ja nainen, puettuna roikkuvaan hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin, on runotar, mi kaipuun kauneimpaan ois miehessänsä herättänyt henkihin. Tulesta jäljellä on tuskin sauhu! *Sic transit gloria amoris!*
Kauhu mun mielein täyttää aatellessain tätä: kadehdi kenenkään en elämätä.
reippaasti.
Luonnottomuutta vastaan tästä alkain me kaksi vannoudumme suureen sotahan.
päätään puistaen.
Ja lankeamme oman miekan otahan niin totta kuin lie tanner alla jalkain.
On voitto sen, ken voimiaan ei hajota. Me arkihengen seurakuntaan emme voi enää kera lauman laakeen vajota! Vuoks yksilöllisyyden taistelemme vapaina totuuttamme rakastain. Me emme kuulu joukkoon vaappuvain. Henkenne hehku liekehtien palaa, sananne aatoksiimme voimaa valaa. Suvaita pakkoa Te ette voi, verenne kierron täytyy olla vapaa; Te ette seurata voi toisten tapaa, äänenne yhteiskuorossa ei soi.
Sokaissut tuska on mun, uskokaa, monasti rintaani se pusertaa! Ratani itse tahdoin kerran rastia —
Aatoksissa?
En, tosi teossa.
Tädeiltä riitti silloin neuvoja, —
Kyseessä oli heikko, hauras astia — —
Lähemmin.
sanotte »aatoksissa»; julkisesti ma — maalariksi aioin antautua.
Tulokset?
Tyhjät; lahjain puute esti; mut vapaus vain kutsui yhä mua; sivellin näyttämöksi silloin vaihtui —
Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?
Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa; hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa — —
En kuullut ole *tätä* milloinkaan!
He toki ovat olleet varuillaan.
Hymyillen.
He »tulevaisuuteni» menneeks luulis, jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.
katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti.
Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. — Kun ensi kerran Teidät täällä näin, Te muista erositte mielestäin, Te ette ketään voineet päästää luoksi. Pöydässä seura mallikelpoinen, tee lämmin tuoksui, — jutut, juorut juoksi, miesväki neitten punehtuvain vuoksi kuhersi lailla kesyin kyyhkysten. Pulmista uskonnon ja siveyden puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset, ylisti taloutta naidut naiset, siell' olitte kuin viluvarpunen. Kun vihdoin noussut oli lörpöttely teemässäykseen, arkihummaukseen, — Te hohditte kuin hopeainen hely, mi vasken joukkoon näytti joutuneen. Olitte raha maasta kaukaisesta, mi käy ei mukaan kurssin tunnetun, töin tuskin kelpas keskusteluhun se voista, taiteesta ja runoudesta. Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs —
äänessään totisempi vivahdus.
Takana Styver niinkuin hahmo sankarin, kädessä hattu niinkuin ase ankarin —
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan; Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin, tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
hienolla ivalla.
Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.
liikutettuna.
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, — hyvin nään ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää. *Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!
Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä.
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, — tääll' lehvään puhkes laulujeni puu; sain siivet; — luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!
lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä.
Nuo sanat miksi mulle lausuitte?
Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta
vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.
Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa, oi ylväs Svanhild, — tahtonne jos vakaa on olla uljas, vapaa, pelvoton!
Vapaako?
Se on tosi vapautusta, kun tehtävänsä täysin täyttää voi; suojaksi vastaan syntiinlankeemusta kauneuden taivas Teidät mulle soi. Kohota haukan lailla tuulta vastaan mun täytyy korkeuksiin noustaksein; Te ilmakehä ootte siivillein; saan kantovoiman Teiltä ainoastaan. Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, — koska putoo lehdet puiden. Sielunne rikkauden jos henkein saa, takaisin laulusta ma laulun annan; valossa lampun sitten vanhetkaa kuin kukka kellastuvan kesärannan.
katkeroitumisensa peittäen.
Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa, vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain. Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa, se josta pillin taittaa päiväks vain.
Parempi seisoakko suossa lie, syyshalla kunnes lehtivaipan vie!
Kiivaasti.
On Teidän *pakko*, ootte velkapää minulle runsaat Luojan lahjat nää. Runoina unelmanne soimaan jää! Pahasti tein, kun tapoin lintunne, ol' laulun kirjain kirja Teille se. Niin laulakaa, mua ette jättää voi, runoni silloin Teille kiittäin soi!
Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon, kun viime virteni syysilman täyttää?
katselee häntä.
Te silloin käytte linnun kohtaloon.
Osoittaa puutarhaan päin.
hiljaa.
Kiveä taitavasti voitte käyttää.
hymyilee ivallisesti.
Kerskailkaa voimaa sielun vapauden, mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!
Voimakkaasti.
Sen Teille näytin, vallassanne vaali iäinen on.
Te tietänette sen:
Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.
kylmästi keskeyttäen.
Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.
on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään kaidetta vasten tukien päätään käsillään.
astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy SVANHILDIN läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:
Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä sain aatoksiinne, heti näin ma sen.
Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; — täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä vain. — —
Odottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle.
kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi häneen ja lähestyy.
Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä. Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin tuuli alla siipenne, — mua ilman olisitte voimaa vailla. — Niin kurjaa! Matalata suorastaan, — itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan, paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol' vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää, vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin, en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.
Nimessä taivaan —!
Mua uskokaa, en lasten leikkiin osaa ottaa saa: Mut Te, Te hengen töihin syntynyt — tyydytte runon pilviretkeen rentoon. On rihman varass' elontyönne nyt, min mielivalloin saatan päästää lentoon.
äkkiä.
Mist' alotamme?
lempeämmin.
Kaunis päätös tää; nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä; mut omin siivin aina lentäkää, vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä. Paperi-runot pankaa pulpettiin, vain elävä on omaisuutta elon; *se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon; valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.
Lähestyy häntä.
Nyt täyttänyt ma olen pyyntönne; ma lauloin viime virren oksaltani; oon tyhjä nyt, ol' ainoani se; nyt kivi tähdätkää mun rintahani!
Menee sisälle rakennukseen; FALK jää liikkumatta seisomaan ja katsoo hänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä ja hillittynä seuraava laulu:
Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen, ma kotkana käyn yli vyöryvän veen; lokit jäljessä kirkuen kiitää. Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ! Kenties karit purteni pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
hajamielisenä, ajatuksistaan heräten.
Vai laulua? Se Lindin kuoro on, harjoittaa huomiseen se ilohon!
GULDSTADILLE, joka tulee ulos päällystakki käsivarrella.
No, kauppaneuvos, — poisko hiivitte?
Ma päällysnutun ensin ylle viskaan; ei arki-älyt viimaa sietäne, tää ilta-ilma koskee kovin niskaan. Hyv' yötä!
Sana yksi ensin vain! Tekoa *suurta* yhä turhaan hain! mi miestä kysyy — —!
pilkallisella äänenpainolla.
Olkaa ensin miesi, niin miestä kyllä aina kysytään.
katselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:
Ohjelman täyden lausua hän tiesi.
Puhkee vilkkaasti puhumaan.
Unesta valveennuin nyt elämään, nyt heittänyt oon elon suuren arvan, näät — piru vie — nyt —
Kirota ei saa, se tuskin kärpästäkään pelottaa.
Nyt työn on aika sekä sanan harvan! Lyön Luojan suunnitelmat kumohon; — ei elinvoimat turhaan enää vuoda; maailmanrakenteeni tyhjä on; — huomenna, sunnuntaina — tahdon luoda!
hymyillen.
Niin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä; mut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!
Menee ulos vasemmalle, SVANHILD näyttäytyy huoneessa kuistin yläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet.
Toimintaan; pois on aika unen armaan.
Katselee ylös SVANHILDIN ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan päätöksen vallassa:
Suloisest' uneksi! nyt hyvää yötä; huomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.
Menee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:
Kenties karit purtesi pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
Vene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa.
Sunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia parvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat puutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:
Pois käykää joukkohon kihlattujen! Nyt on lempenne julkinen, vapaa, sylitysten nyt istua armastaen koko päivän voitte te suudellen; — ei urkkijat teitä nyt tapaa.
Nyt kaksin kauniisti haaveksikaa; lupa siihen on kaikkialla. Kotipaikan rakkautenne nyt saa; sitä hellien voitte te kasvattaa; orastanne ei viedä saa halla!
sisällä majassa Lindille.
Tuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin ois —!
samassa paikassa.
Ihan kaivelee se sydänalassa!
ovella Annalle.
Hän *kirjoitti*?
Ei!
*Styver* teki niin.
parvekkeella.
Mitenkä kauan kihlaus oli salassa?
Juoksee majaan.
Sormuksen ostanet kai huomenna.
innokkaina.
Lindistä mitta!
Mitä hupsua; sen Anna tekee.
parvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle.
Putos silmukka!
ovella, kädessään tarjotin.
Pien kupponen?
Vain tilkka lomaan jutun.
Niin hauskaa, että saat sa uuden nutun ens viikoks, jolloin käytte vieraissa.
majassa ikkunan luona.
Milloinka käymme talousostoksilla?
Nyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?
muutamille naisille parvekkeella.
Lind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.
äänekkäällä ilolla.
Hän sitä suuteli!
samoin, hypähtävät pystyyn.
Ken uskoisi!
näyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään.
Tuo lörpötyst' on!
Poistuu.
Näin sen selvästi!
ovella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu.
Nyt väärän kuvan annat asiasta; sa todistuksessasi erehdyt.
sisällä näkymättömänä.
Käy, Anna, kuvastimen eteen nyt!
huutaen.
Te myöskin, Lind!
Nyt selkä selkään! Tiukemmin!
Pituutta Annalla lie vähän niukemmin.
kaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja äänekästä puhetta hetken ajan.
joka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee nyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on jonkunverran asettunut.
Tuoll' lemmen runoutta surmataan. — Mies kerran joutui syömään leipää, vettä, kun naudan teurasti hän siten, että se kitumaan jäi henkitoreissaan; mut nuo — nuo tuolla —, käyvät valloillaan. Ois mieli —; ei, on sana tyhjää, valan ma vannoin, että toimia nyt alan.
astuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta.
On vihdoin vuoro muoti-asioiden; nyt pääsen pakoon —
Varma olla voit onnesta; taajasti kuin sääsket, koit tääll' lentää laumat onnittelijoiden.
He hyvää tarkoittavat varmasti, vaikk' kyllä vähempikin riittäisi. Saa osanotto moinen voimat voipumaan; pois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.
Aikoo mennä ulos oikealle.
Sa minne menet?
Kojuhumme pois.
Koputa, lukossa jos ovi ois.
Mut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?
Ma moisen katson ihan turhaks retkeksi. Istuimme yöllä kauan puhellen; sain hälle sanotuksi tähteellisimmän; minusta muutoin aina onnen sisimmän parissa oltava on säästäen.
Oot oikeassa; liian vapaa, avoin ei olla saa —
Pois päästä minut nyt. Ma piipun poltan järkimiehen tavoin; en viikkoon sauhuja lie vedellyt. Taakalle sydämen se oisi kirvoitus; nää päivät rukkasia uotin kauhulla —
Ei sulle pahaa tehne pieni virvoitus.
Makunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.
Menee ulos oikealle, NEITI SKÄRE ja MUUTAMIA MUITA NAISIA tulee puutarhamajasta.
Falkille.
Lind varmaan tästä läks?
Hän juuri, riista.
Luotamme karata.
Hyi häpeää!
Viel' arka hiukan, mutta kesyttää pian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.
katselee ympärilleen.
Hän missä on?
Vain tuolla ullakolla, pesäämme pieneen päättyi miehen pako;
Rukoilevasti.
mut älkää häntä alas karkoittako; huoahtaa hänen suokaa!
Kauan olla hän siell' ei saa.
Vain hetken, — viskellä taas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa. Nyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa —
Englantilaista —?
Tuo on leikkiä!
Ei, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa, mies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä, ja siks —
kauhistuneena.
Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?
Naisille.
Nyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!
Hoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!
liikutettuina.
Tää estettävä on!
Nyt käymään suut!
He saapuvat;
ANNALLE, joka saapuu puutarhasta PASTORIN, TÄMÄN VAIMON ja LAPSIEN,
STYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN ja MUIDEN VIERAIDEN kanssa.
sa tokko tiedätkään, mit' aatellut on sulhos mielessään? Papiksi merten taa —
Ma tiedän sen.
Oot luvannut —!
hämillään.
Ma liityn hänehen.
kauhuissaan.
Mies houkuttelee sua —!
lyövät vastakkain käsiään.
Niin ovelasti!
Hän seuraa sisällistä kutsuaan —!
Mies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti; *kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. — Ajoissa ajattele, kulta Anna, pääkaupungin sa olet lapsonen —?
Suloist' on kärsiä vuoks aattehen!
Vuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna en tahdo, turhaksi ma katson sen!
Naisille.
Pois tulkaa!
Tarttuu Annan käsivarteen.
Sua neuvon, mieles malta; — hänelle näytä kellä täss' on valta.
Käyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean naisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa. FALK pysäyttää STRÅMANIN, jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen läheisyydessään, GULDSTAD kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun aikana.
Miest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella, kapinan hengen neuvovat he Annalle.
ammatti-äänellä.
Miestänsä vaimon täytyy aina totella; — —
Aprikoiden.
Mut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle, sen käsityksen päivällä ma sain, en uhriin luota, paljon ehk' on vikaa —
Ei pidä tuomita noin äkkipikaa. Vakuutan Teille kautta kunniain: kutsunsa suunnaton on eittämättä —
katse kirkastuen.
No niin, — jos sanoa voi peittämättä *niin paljon* vuodessa, — se toista on.
kärsimättömästi.
Teist' tärkein se, mi mulle arvoton; ma puhun *syämen kutsusta*, — en *tuloista*!
tunteelhsesti hymyillen.
Niit' ilman ei voi kukaan julistaa maan päällä Herran sanomata suloista. No niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, — jos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, — se silloin kyllä kävis laatuhun; mut Lindin, miehen aivan kihlatun, — yrittää täytyy alle oman katon. Hän vankka on, ja alkaa taistelun, perheensä kasvaa kait jo varsin varhain; — ma oletan, ett' tahto häll' on parhain; — mut sana sanoo: »Hiekalle ei sun rakentaa pidä.» Aivan toista oisi, jos uhri — —
Se ei ole suinkaan niukka, sen tiedän.
Niin, — *se* miestä auttaa voisi! Jos *uhrin* anto ei vain ole tiukka, vaan runsas —
Aulis, altis ain' on hän.
*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän! Papilla uhrista ei muuta huolta kuin *ottaa* —
katsoo taka-alalle.
Jälleen saapuvat he tuolta.
tuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja purskahtaa nauruun.
Eläköön *uhri*, — jonka pappi *saa*, — se, joka kukkaroa pullistaa!
Kun päivät päästään valjaissa on aina, niin palkan jouluks saa ja helluntaina.
leikillisesti.
Totellaan »kutsua» — kun *kulta* takana vain viittoo, — vaikk' ois sitten perheenisänä!
Sanasta osalliseks pahin pakana saa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.
Hillitysti.
Tään asian voin kyllä järjestää.
Eräälle pikku tytöistä.
Käy, Metta, noutamassa isän pää.
Tarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä —
Etsiskelee takkinsa takataskusta.
ei varroppas; se täällä onkin kätkössä.
Lähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset seuraavat häntä.
lähestyy.
Minusta tuntuu, että käärmeeksi ruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!
Ei heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan, ne viel' on vihreet.
Lindille, joka tulee oikealta.
Jouduit nopsasti?
Huoneessa siivo oli suunnaton; risoiksi uutimemme revittynä, siruina lamppu, kappaleina kynä, musteessa vallan palkit permannon —
lyö häntä olalle.
Kevääni merkki hävitys tuo on. Eloa katsoin uudinten vain takaa, valossa lampun yksin runoilin; kamarilauluni nyt lopetin; — auringon paahteessa maa eessäin makaa; — oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus, sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.
Ma vähät huolin, kuinka runoilet; mut anoppini uutimia et tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.
Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne, ei edes tyttäriään, — tokkopa hän kovin suree moista pikku seikkaa!
vihoissaan.
Tää tykkänään on sopimatonta, ei millään häpeättä tästä päästäne! kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä; mut lamppu oli yksinomaan mun —
Voit heittää hiiteen tyhjän arvelun; valoisa kesä eikö sulle riitä, — on lamppu turha?
Ymmärrä en sua; et muista, ett' on kesä lyhyt niin. Jos jouluksi ma aion valmistua, en aikaa tuhlata saa turhuuksiin.
ihmetyksissään.
*Eteenpäin* aattelet?
Kait mull' on järkeä; tutkinto lienee sentään varsin tärkeä —
Muistappa: syleilee sua *elo* kuuma; et muuta vaadi, nykyisyyden huuma sun täyttää, — et ees *tutkintoa* kait jouluksi; — onnen kauniin linnun sait paulaasi; on kuin tulvis helmahan sinulle kaikki aarteet maailman!
Niin, mutta ymmärrä mun puhettain, *cum grano salis* —
Anna tulla vain!
Onnesta nauttia voin *aamupäivät*, sen olen päättänyt.
On reipast' tuo!
Vieraisiin täytyy suvun uuden luo mun mennä, se on aina hukkaa ajan, mut käyttämättä hetket muut jos jäivät, varmasti kaikki menee hujan hajan.
Ja viime viikolla, se siltä näyttää, sa aioit laulain maailmalle pois.
Havaitsin, että matka pitkä ois; nuo viikot voin ma paremminkin käyttää.
*Toisesta* syystä jäit sa kotia; laaksossa kuulit laululintuja, vuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.
On ilma täällä kyllä raitista; mut nauttia voi siitä kesäsäällä, vaikk' istuisikin työssä kirjoineen.
Mut *kirjan* avullahan taivaaseen ei nousta —
Itsepäisempää ei tapaa!
Noin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* —
luo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä.
Sinäkin, Brutus!
puoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan.
Ajattele vaan, enemmän multa yhä vaaditaan. On mulla morsian. Sa katso muita suuresti kokeneita kihlatuita, joit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, — he väittävät: jos elon taisteluita kaks käy, niin —
Selityksesi jo riittää.
Sen keltä sait?
Heit' älä koskaan pilkkaa. On Styver mies, mi puhuu totta silkkaa, ja neiti Skäre, kokemusten sarja suur hällä —
Entäs rovasti ja Marja?
On vallan merkillinen pari tuo; sisäisen rauhan heille sielu suo — ruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet, hän tietää tuskin mitään rakkaudesta.
Se johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet he, — uneen häipyy muistot muinaisesta.
Laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä.
Ol' viime yönä unesi kait makea?
Sit' ensin rauhatonna sain ma hakea, ma ihan järkeäni pelkäsin; mut sitten puoleen päivään loikoilin.
On niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.
Taas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.
Tämän kohtauksen aikana STRÅMAN on kävellyt edestakaisin taka-alalla keskustellen innokkaasti ANNAN kanssa; ROUVA STRÅMAN ja LAPSET kulkevat perässä. NEITI SKÄRE näyttäytyy nyt myöskin; hänen seurassaan on ROUVA HALM ja joukko muita naisia.
ennenkuin on astunut esille.
Lind!
Falkille.
Kintereillä ovat jällehen!
Pian pakoon.
Varrotkaahan hetkinen! Nyt erimielisyyden voimme ratkaista, mi välillenne syntyä on ehtinyt.
Me eri mieltäkö?
osoittaa ANNAA kohti, joka on kauempana puutarhassa.
Sen kyynelehtinyt katseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista pitäisi Teidän.
Kautta taivasten, hän myöntyi —
ilkkuen.
Sen on, raukka, näköinen! Varmasti ette tahdo tehdä tenää, kun rauhass' saamme seikkaa tuumia.
Mut vastaisuutein parhain unelma ol' uskontaisto tuo!
Ken ajassa valistuneessa uskoo uniin enää? Kas, Styver näki unta äskettäin, ett' tuli kirje, reunustettu näin —
Se tietää, että pääsee aarteen makuun.
päätänsä nyökäyttäen.
Palkkansa joutui heti uloshakuun.
NAISET piirittävät LINDIN ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen ylemmäksi puutarhaan.
jatkaen ANNALLE, joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta.
Niin, rakkaat lapset, näistä syistä jo, sen meille sanoo pelkkä puhdas järki, moraali myös ja pyhä sana Herran, huomaatte, että kiistaltanne kerran varmasti kokonansa katkee kärki.
puoleksi itkien.
Viel' oon niin kokematon, lapsi ihan — —
Tietysti silloin tuumii, helpostihan pauloihin joudun viekkauden, vihan; mut älkää epäilykseen vaipuko, — mua sekä Marjaa samoin kohtasihan —
Äitinne kertoi tänään muinaisista muistoista; olin surrut kuten Te, kun saimme kutsun —
Siitä johtui se, ett' täytyi maalle muuttaa kaupungista; mut joku lantti kun jo oli säästetty, ja reippaat ensi kaksoisemme päästetty, niin haihtui suru.
hiljaa STRÅMANILLE.
Suuri puhuja
Te ootte!
nyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen ANNAN puoleen.
Seisokaa siis vahvana! Miks empiä? Falk kertoi mulle juuri, ett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; — niin eikö ollut?
Ei —
Se oli niin —!
Annalle.
Tuloihin voitte päästä *runsaisiin*. Miks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista! Te esikuvan voitte ottaa Aatamista ja Eevasta, kas arkin asukkaita — ilmassa liljat — linnut pitkin maita — nuo linnut pienet — linnut — kalain karjat.
Jatkaa hillitysti poistuessaan ANNAN kanssa.
NEITI SKÄREN ja TÄTIEN lähestyessä LINDIN kanssa.
Hurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat; voittoisa vanha kaarti aseissaan!
Hyv' on, ett' Anna täältä tavataan.
Hillitysti.
*Voitimme*, Falk! — *luo* morsiamen vaan.
Lähestyy ANNAA.
tehden torjuvan liikkeen.
Maailman apu *tääll'* on tarpeeton; kun henki vaikuttaa, niin liha joutanut pois *sieltä* on —
Häveliäästi..
mun apuni on noutanut voimansa ylhäältä — —!
Siis sovinnon nopeesti teemme.
liikutettuina.
Kaunista on tää!
Sydäntä lieneekö niin penseää, jot' ei tää kohtaus vavahuttaisi, vahvistais sekä havahuttaisi? On ylentävää nähdä lapsosta, mi aulista ei kiellä uhria, kun kutsuu velvollisuus.
Totta tuo, mut toimelias myös on ollut suku.
Ma myös ja tädit, — mekään emme nuku!
Lindille.
Avaimet syämen Anna Teille suo; mut meiltä, ystävättärilt', ei huku tiirikka, joka voittaa avaimen; —
Puristaa hänen kättään.
jos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen luoksemme, — ystävyys tää aina kestää.
Luonanne oomme, sano sitä suotta en —
Tahdomme epäsovun synnyn estää.
Oo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut! näin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!
Kääntyy LINDIN puoleen.
Nyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!
Johtaa ANNAN hänen luokseen.
Neitseesi ota, — anna hälle suuta!
ojentaa kätensä ANNALLE.
En matkusta!
lausuu vuorosanansa yht'aikaa LINDIN kanssa.
Ma seuraan sua!
ihmeissään.
Et matkusta?
myöskin ihmeissään.
Sa mukaan?
katselee avuttomana ympärilleen.
Mut näinhän tiemme varmaan eroaa!
Mit' on tää?
Mitä?
innokkaasti.
Ymmärtääkö kukaan tät' erehdystä —
Lupas matkustaa hän —
Lind taas lupas heittää matka-aikeet!
nauraen.
Ei hätää; kumpikin on taipunut.
Nää pulmat ovat mulle liian vaikeet!
Käy ylös taka-alaa kohti.
sikin sokin puhuen.
Ken, Herran tähden, alkoi taistelut?
GULDSTADILLE ja STYVERILLE, jotka ovat kävelleet ulkopuolella puutarhassa ja lähestyvät nyt.
Käy täällä kiista yhä tulisempi.
Puhelee hiljaisesti heidän kanssaan.
NEITI SKÄRELLE, nähdessään, että puutarhapöytää katetaan.
Tee saapuu.
lyhyesti.
Luojan kiitos.
Eläköön teevesi, tädit, ystävyys ja lempi!
Näin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,
suotuisaan loppuun asian voi johtaa.
Pykälän tähän voimme sovittaa:
Alistuu vaimo miehen tahdon mukaan.
On sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan —
Mut tasa-arvo siinä iskun saa!
Annalle.
Lakia taivaan kuule, siihen luota —
Mut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; —
LINDIN puoleen kääntyen.
Alallas pysy, siirrä vielä matkaa.
iloisina.
Se käy!
Niin, niin!
Nyt ei voi riitaa jatkaa.
SVANHILD ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen portaiden alapuolelle, ROUVA HALMIN pyynnöstä naiset istuvat pöydän ääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi sinne tänne puutarhaan. FALK istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen aikana juodaan teetä.
hymyillen.
Pien rajusää siis ohi meni jo. Tuollainen suvisade mieltä virkistää; taas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää hajoovan pilven takaa aurinko.
Niin, vettä vaatii rakkauden kukka, jos vihantana mieli olla sen.
Se kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka; se siinä lienee kalan kaltainen —
Ei, rakkaudelle pelkkä ilma riittää —
Ja siinä kala kuolee —
Aivan niin.
Näette, että suunne tukittiin!
Jo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.
Totuutta kukkavertaus ehkä vastaisi. Se kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi sateella, niin se kuihtuis sangen pian — —
Keskeyttää.
Mut —?
sirosti kumartaen.
Tädit ruiskuillansa poistaa vian. — Tuo vertaus on runoniekkojen, lie monet sukupolvet nielleet sen, — mut useimmille epäselväks jää se; ei tietoon tuosta runsaudesta pääse. Mi kukka oikeastaan rakkaus lie? Totuuteen mikä vertaus meidät vie?
Se *ruusu* on; sen tietää jokainen; — elolle suo se ruusunhohtehen.
Se *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki; se aukee vasta, kun ei oo se vanki.
*Voikukka* on se, joka parhaiten menestyy, mies kun runnellut on sen, ja ehkä tallattuna kukkii enin kuin kertoo kaunis runo Pedersenin.
Se *lumikello* on, mi mielihin soi elon helluntaisin sävelin.
*Muratti* on se, joka vihannoi, kun talvi maille jään ja lumen toi.
*Islannin jäkälä* se lienee varmaan: se lääke neitosten on sairaan parmaan.
*Kastanja vili* on se, — kelpaa haloiksi, mut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.
*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa käy naiset enää hienommissa kemuissa.
Ei, se on kukka, kovin ihana; — varrotkaa — harmaa — ei, vaan — punerva; — mik' on se —? Ihan kieleltä nyt luisti — —; on vallan kummaa, kuinka pettää muisti.
On joka kukkakuva ontuva. Mut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa; yks siihen mahtuu aina *kerralla*, mut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.
lapsiparven keskellä seisoen.
*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen keväällä kukkavaippa verhoo sen; sijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen, pian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen, mi imee taaton-rungost elonnesteitä; — ja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.
Niin monta mieltä kuin on miekkosta!
Mut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.
Mun vertaustain voitte kuunnella; —
saa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.
Nousee ja asettuu puhuja-asentoon.
Äärillä Idän yrtti vihannoi, auringon serkun puistossa se itää —
*Tee* on se!
Niin.
Ah, Falkin ääni soi kuin Stråmanin —
Nyt rauhoittua pitää.
Sen koti siis on tarumaissa Idän, etäällä aavikoiden paahtehesta; Lind, täytä kuppi! Teestä, rakkaudesta teevesipuheen Teille nyt ma pidän.
Vieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan.
Tuon kasvin koti satumaassa on; ah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain. Tuot' yrttiä vain lapset auringon suojaavat siimeksessä kukkatarhain. Niin rakkauden laita myöskin on. Veressä täytyy tulta auringon myös olla, jotta rakkaus siinä säilyy, kukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.
Mut Kiinahan on sangen vanha maa, teen iän siitä saattaa aavistaa —
Vanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.
Se tunnettiin, kun autuas Metusalem selaili aapistansa ahkerasti —
voiton riemulla.
Olemus rakkauden nuori on!
Tää vertaus on siis aivan mahdoton.
On rakkaudella ikää valtavasti; varmemmin tuskin tunnustetaan mitään, sen kansa kaikki tietää lännest' itään; — löytyypä muutamia, jotka keksi sen olemuksen ihan *ikuiseksi*; — tuoss' on sentään liikaa hituinen, — mut ikä sen on vuosisatain pituinen.
Ei erilaista ole rakkautta; mut teetä hyvää on ja huonoa.
Teelajeja on sangen paljonkin.
Ensiksi vehree sato keväimen —
Se vain on janoon päivän tytärten.
Se mielet huumaa lailla eetterin —
Kuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.
Kaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.
joka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta.
Arvoisat naiset, kunkin povessa on pieni »taivaan valtakunta» oma. *Siell'* aukee kukkasien sarja soma kainouden Kiinanmuurin takana. Mut pienet Kiinannuket mielikuvituksen, ne jotka huokaa majasissa huvituksen, ja unelmoivat —, hunnut hienot lanteilla, kultaiset kukat käsissä ja ranteilla, — *ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut, vähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut. Siks saamme tähteet korkealla hinnalla, — niin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, — ne puistamalla puusta putoovat —
Siis musta tee.
päätään nyökäyttäen.
Mi täyttää markkinat.
Lie myöskin teetä nimeltä de boeuf —
teeskennellen.
Tuon tietää kait vain suuret tuntijat.
Myös olemass' on rakkaus de boeuf; tavataan sitä joskus — romaaneissa, myös silloin tällöin miesten joukossa, naisvaltaan vaipuneissa sankareissa. On tässä paljon yhdyskohtia. Niinmuodoin kertoo taru muinainen, tee että kärsii; tuoksua jää vaille sisintä, jos vain yli merien laivoissa tuotetaan se näille maille. Se meille kuljetetaan pitkin aroja; — sen tulli tuottaa Venäjälle varoja; se *siellä* leimataan, ja oikeana vihdoinkin tänne saapuu tavarana. Samoinhan rakkauskin taivaltaa arolla elon? Hirvittävä tapaus kait lempemme ois myrskyävä vapaus, ei moista kukaan koskaan anteeks saa! »Höystettä siin' ei ole moraalin!» »Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!»
nousee.
Jumalan kiitos, kristityissä maissa nuo tavarat on kiellettyjä laissa.
Jos rauhassa se olla haluaa, sen ensin täytyy käydä kautta kaavojen Siperian, miss' säilyy merten aavojen se hengeltä; — se sitten näyttää saa paperit pappein, lukkareiden, isien, kuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien, ja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi Luojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. — Ja sitten viime suuri yhtymä; kultuuri ruvennut on itäistä »taivasten valtakuntaa» ahdistamaan; hirressä mandariinit, muurit hajoo, maan tasalle sen vanha valta vajoo, ja sadon raa'at kädet lyövät lamaan. Pian »taivaan valtakunta» vain on taru, ei tuohon enää kohta kukaan usko; maailma tykkänään on harmaa, karu; — sen yllä riutuu sadun ilta-rusko ja sammuu pois, — mut miss' on rakkaus sitten? Ei sekään ole mailla elävitten!
Kohottaa kuppinsa ilmaan.
Se aikans eli, antaa mennä tuon; — — teevettä Amor vainaan muistoks juon!
Tyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta paheksumista.
Hän vasta hupsuttelee vertauksillaan!
Aatelkaa, että rakkaus kuollut ois —!
Ikäänkuin tässä ei jo nähdä vois sen teetä nauttimassa kukkeimmillaan. On tässä leski surupuvussaan —
Aviopari —
Joka liitostaan on monta rakkauden heelmää niittänyt.
Ja sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt on elo, — lemmen kevyt ratsuväki.
Vanhemmat ensin, joiden liitto näki jo tyynet sekä myrskyt —
keskeyttää.
Sitten untuvan hentoinen nuoruus, — eilen liittohon —
Syys, talvi, kevät, kesä tässä on; sen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan, sen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee —
Ja sitten?
Rakkauden mies kuolleeks luulee!
Te ootte ymmärtäneet minut väärin. En väittänyt ees moista ole ma. Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin todistaa tulta aina sauhulla. Ma hyvin tiedän, että avioita on solmittu, ja lisättykin perhettä; on rukkasia, kukkasia, erhettä, mitenkä voisin koskaan kieltää noita? Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee, ne sulkee kyyhkyspari, joka — riitelee, on täynnä lempiviä kadut, turut, syö kihla-vieraat makoisimmat murut, on tapa tainnut säätää eri lait, joihinka »lempiväiset» taipuu kait; — — mut onhan meillä myöskin majureita, me omistamme suuren asevaraston, on meillä rumpuja ja paineteita, mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on! Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä, mut onko silti urhokkaita töitä? Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, — niin onko silti aina mieltä sankarin?
Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan, ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu, kun aivan ainoaksi laatuaan on nuorten leimuava lempi kuvattu. Rakentaa ainiaaks ei sille saata; ei, avio voi meille vasta taata sen kallion, min pohja kaikki kesti, min varassa se seisoo ikuisesti.
Ma tästä olen aivan toista mieltä. Todistus parhain löytynee kai sieltä, miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.
lämpimästi.
Ei, — liitto, mi on raikas, nuorekas, se rikas on ja kaikkivaltias.
miettiväisesti.
Kenties on siinä tuoksu aattehen, kuin vuokossa, vain alla hankien.
puhjeten äkkiä puhumaan.
Langennut Adam! Kotikaipuu vakaa sinulle Edenin soi aidan takaa!
Sa hourit!
loukkaantuneena FALKILLE, seisomaan nousten.
Osoita ei ystävyyttä se, että riitaa jälleen haastatte; epäillä Lindin onnea miks syyttä —
Se varma on!
Muut sit' ei epäile.
Ei käynyt Anna tosin keittokoulua, mut taidot nuo hän oppii ennen joulua.
Hameensa itse ompelee hän häihin.
taputtaa ANNAN päätä.
Ja viisastuu ja varttuu hommiin näihin.
nauraa ääneen.
Oi älyn-irvikuva, suulla haastat sa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat hengiltä miehen! Etsikö hän järkeä? Oliko keittotaito hälle tärkeä? Hakemaan riemumielin saapui hän raikkainta ruusunkukkaa puistostanne. Te kasvatitte sen; — ja hedelmän hän löysi —!
loukkaantuneena.
Puhutteko pilkallanne?
On ruusun marja hyvä hedelmä keitossa, — mut ei kevätlempenä!
Hakea turhaan tanssikeijukaista saa täältä; tääll' ei ole moista naista.
Keikaillen kaikki tahtoo puhua talousaatteestansa toimekkaasta; se versonut on siitä valheesta, mi köynnöskasvin lailla kohoo maasta Kiitoksein »tanssikeijulle» ma lupaan, hän syntynyt on suloon, kauneuteen — ah, tanssisaliin kultarihmoineen käy lumo, mut ei imettäjän tupaan.
katkeruutensa tukahuttaen.
Puheenne ymmärrän ma tässä kohdin. Mies kihlaantunut hylkää maailman; *on siinä* ydin koko asian; sen kokemuksestani väittää tohdin.
Tietysti; — tyttäret kun siskon naittanut —
Ja onnekkaasti!
korostaen.
Liekkö varmaa ihan?
Mitenkä!
Falk!
Sa peitses ootko taittanut vuoks kiistan!
puhjeten puhumaan.
Kiistan, niin, ja riidan, vihan!
Sa maallikko, et tuntija ees alan!
Niin olkoon; mutta vannonut oon valan taistella henkeen veriin tästä alkain; ma valheen juuret tallaan alle jalkain, sen valheen, jolle hoivan hellän soitte, min totuutena ylvääst esiin toitte!
Vastustan, ellet todistaa sa voi, siis seikkaan palatkaamme —
Tuki suusi!
Se siis on *lemmen* lähde raikas, uusi, mi lesken murheesta nyt tarinoi, — se, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo valitus on ja synkkä yksinolo! Se siis on *lemmen* virta voittoisa, mi vyöryy valtimoissa puolisoiden, se, joka voimakkaana, uljaana tapoja muinen uhmas, hupsuja viisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden! Se siis on *lemmen* kauneuden-palo, mi kihlauksen kauan kestää suo! Se siis on sama runon liekki jalo, mi laulunhengen konttoriinkin luo! Se siis on *lemmen* onni, joka säikkyy myrskyistä matkaa yli merien, mi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy se kauneimpana — *itsens'* uhraten! — Oi ei, Te valheen vaalijat ja isät, seikoille suokaa nimet *oikeat*; sanokaa, että lesket *kaipaavat*, on liikaa väärät kaunisteet ja lisät!
Tää häpeemättömyys on suunnaton!
Sanassa jokaisessa pilkkaa on!
Astuu aivan FALKIN nokan eteen.
Vuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa ma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!
Käyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.
Käyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi —!
Lähestyy yhä.
Avio pyhä on kuin pappikin —
FALKIN toisella puolen.
Ja kihlatut —
Laill' lukkarin vain puoleksi.
Katselkaa näitä lapsia; — ne veisaa jo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa noin — kuinka on se lainkaan mahdollista — —; totuuden sana vaatii taipumista; — vain mielettömän korvat lie noin kovat. Nää lapset lemmen hedelmiä ovat — — —!
Keskeyttää hämmentyneenä.
Se tahtoo sanoa — ei, tietenkin —!
leyhyttelee ilmaa nenäliinallaan.
Tuo puhe hämärä on jonkun verran.
Ei tuota todistaa vois selvemmin; on hyvä, että kuulla saa tuon kerran. Ilmeinen avio- ja lemmenlasten on ero meillä; — viisasta on tuo; nää kypsyneet on, raakoja on nuo, nuo villikukkia, nää vartavasten tarhassa nousseet. Lempemme on järkeä; sen intohimo ei saa mitään särkeä. On lempi meillä erikoinen ala; jäsenet lipun ääreen sitoo vala; on sääty avio- ja sulhasmiesten se, — he virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se käy; yhteishenki huolen pitää vuorosta. Ei muusta puutetta kuin laulukuorosta —
Ja lehdestä!
Niin! Lehti myöskin mukaan! Se oli hyvä aate; lehtensähän on saaneet metsämiehet, lapset, naiset. Ma toivon, ettei hintaan katso kukaan. Me painatamme julkisesti *tähän* jokaisen liiton, kaikki kihlajaiset; me kurkistamme joka kirjeeseen, min Vilho kyhäs Laura kullalleen; sijasta muiden sanomien murhien, mellakkain, tulenvaurioiden turhien, puretut kihlaukset julkaistaan; on *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan lunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön; on kaksoisista, kolmosista selko, — jos pari vihitään, niin turha pelko on, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; — ja rukkaset jos joku saa, niin se uutisten muiden joukkoon pannaan heti suunnilleen näin: »Taas lemmen perkele uhrikseen täältä nuoren sielun veti!» Se lehti kannattaa; kun aika koittaa jolloinka tilaajia täytyy voittaa, hyvillä syöteillä ma heitä houkutan; — ma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan. On lehti liitolle kuin kukan terälehti; se sille on kuin kaalille on kerälehti —
Sanomain nimi?
»Norjan Lemmen Erälehti!»
lähestyy.
Et tosissasi moista aikone?
Maineesi täysin turmelisi se!
Tosissain aivan. Väitettyhän on, ett' elättää ei lempi miestä saata; tuon väitteen todistan ma kumohon; mun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata; voin neiti Skären apuun täysin luottaa, hän antanee kai lehteen Stråmanin »elämäntarun», iloa se tuottaa —
kauhulla.
Hallitkoon Herra! Tokko käsitin?
Eloni taru? Oonko tarumainen?
Niin sanonut en!
Erehdys tuon kaltainen —
Ma loukannutko tapoja! On valtainen se valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.
No niin.
Lyö STYVERIÄ olalle.
On tässä veli, jok' ei horju.
Hän runojensa painatust' ei torju.
katsahdettuaan kauhistuneena rovastiin.
Sa ootko hupsu! Sano, kuka näki —!
Runoista syytät — —
Tuo on liikaa jo —!
Niin kertoo sentään virastonne väki.
suunnattoman vihan vallassa.
Ei mitään kerro koskaan virasto!
Niin, petä *sinäkin*; yks mulla on toveri, jok' ei ole uskoton. »Sydämen sadun» Lind kai sepittää, min lemmen tuhois merten myrskysää, maanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, — ei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!
Tää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä. Me emme saman katon alle sovi; — ma pyydän, muuttakaa, on auki ovi —
kumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään.
Varroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.
En koskaan taukoa ma tästä taistosta; Te loukkasitte Marjaa, minua ja lapsiain, Metasta Aaneen asti; — — aatteiden kukko, — kiekaiskaa nyt kaikuvasti —
Lähtee sisälle vaimon ja lapsien kera.
Ja saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti lemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta, ennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!
pahoinvointia tuntien.
Aukaise, Styver, korsettini lukko; — mua seuraa, — tätä tietä — kiiruhda!
FALKILLE, poistuessaan käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa.
En enää tunne sua!
En myöskään ma.
totisena.
Sinäkään et!
En!
Enin kaipaan sinua — —
Ei auta, Anna hallitsee nyt minua.
Menee sisälle; SVANHILD on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille.
Kas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, — puhdasta tehnyt oon!
Falk, sana vaan!
osoittaa kohteliaasti rakennusta kohti.
Äitinne läksi juuri, seurassaan tädit ja tutut; — sinne, neitiseni.
lähestyy.
Mua heihin yhdistä ei ykskään sauma; mun kauttani ei lisäänny tuo lauma.
Siis ette?
Valhetta jos käytte vastaan, oon Teidän toverinne ainoastaan.
Te, Svanhild; Te —
Mi eilen vielä, no —?
Päivässä mieskin muuttua myös taitaa?
Teist' onneni ol' raidan kohtalo —
Eilistä häpeän ma rannan raitaa! Ol' lasten leikkiä se tosiaan; Te herätitte minut toimintaan; — se on se kirkko, missä puhtahana soi totuutemme voimallinen sana. Ei *kukkuloilta* katsella nyt sovi telmettä taiston alas laaksoihin; — ei, kauneutta kantakoon nyt povi kuin ristin kuvaa kilpi ritarin, — laajalti katsokoon mies taiston yli, vaikk' aukee hänelle sen suuri syli, — auringon nähköön usmien hän takaa, *tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!
Sen teette, kun vain ootte vapaana, ja yksin.
Onko silloin toiminnassa, *mi* tärkeint' on? En enää elä ma yksiksein mielikuvain taivahassa. Nyt päättyi aika tuparunojen; ne vasta *elän* alla honkien, turulla elon välkytän ma peistä; — ma taikka valhe — toinen väistyy meistä!
Mun siunauksein Teitä seuratkoon! On Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät; nyt ero ystäviksi tehköön meidät —
Kahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon! Te rohkenetteko? nyt eroo emme! täst' alkain rinnakkain me taistelemme!
Rinnakkain?
Hyljänneet on kaikki mun, ei ystävää, on kaikkein kanssa sota, vastassain vihan myrkyllisin ota; — mun kanssain kestättekö taistelun? Mun tieni tallaava on tapoja, siell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; — *siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava, armaani sormeen solmin kultasiteet!
Vetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa.
äärimmäisessä jännityksessä.
Sen tahdotteko?
Nähdä kaikki saa, ett' ikivoiman lemmelle voi antaa, mi tahratonna, loistavana kantaa sen pitkin arkitietä avaraa. Ma eilen näytin aatteen valkean, se vuorilla kuin vainon tuli paloi; — värjyitte, pelkoa se Teihin valoi; nyt naisen oikeen maalin osoitan! Sananne pidätte; on auki syli pohjattomuuden, — hypätkää nyt yli!
tuskin kuuluvasti.
Jos suistumme —!
riemuiten.
Nuo silmät loistollaan julistaa, että meidän täytyy voittaa!
Siis ota minut aivan kokonaan!
*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!
Heittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa.
Ilta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa. Taka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia y. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu hillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana. SVANHILD seisoo lähellä parveketta. FALK tulee oikealta kädessään muutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku. PALVELIJA seuraa häntä kantaen matka-arkkua ja -laukkua.
Siis tässä loput?
Pieni laukku vain ja päällysnuttu viel' on huostassain; ne kohta noudan.
Hyvä; nutun viskaan ma taipaleelle lähtiessäin niskaan. Kas tässä salkku.
Se on lukossa.
Lukossa on se.
Hyvä.
Paikalla se polta.
Polta?
Liekkeihin se heitä —
Hymyillen.
vastaisen laulun siin' on vekseleitä. Ja kirjat, Sivert, — lahjoitan ma sulle.
Ei toki; ihan liikaa on se mulle? Mut noin jos lahjoittaa voi kirjaston, niin täysin oppinut kai itse on?
Ma kaiken tiedän, minkä kirjat tietää — ja lisää —
Tutkistella siinä sietää.
Kiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; — sa kuorman teossa voit auttaa heitä.
PALVELIJA poistuu ulos vasemmalle.
lähestyy SVANHILDIA, joka käy häntä vastaan.
On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden. Ne hohtaa lomi puiden lehvien kuin heelmät halki kaikkeuden öiden. Oon katkonut ma kahleet orjuuden, viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt; kuin heimo Jaakopin käyn korpehen, oon uhrilampaan teurastanut, syönyt. Sa kehno rotu, luvattua maata et aavikoiden takaa nähdä saata, tään ajan ritar-orja uuttera, vain pyramiidihautaa rakenna, — kautt' arki-erämaan käyn vapauteen, mua kutsuu kauas meret väljät, aavat; mut vainoojat ja valhe siellä saavat hautansa synkän alla syvän veen!
Lyhyt äänettömyys; FALK katsoo SVANHILDIA ja tarttuu tämän käteen.
Oot, Svanhild, äänetön!
Ja iloinen! Mun istua suo hiljaa unelmoiden. Sa mulle haasta; umput aatosten lauluiksi puhkee lailla kukkien kuin veessä aukee umput ulpukoiden.
Ah, totisesti sano vielä kerran ja järkkymättä, että olet mun! Oi sano, Svanhild, oi —
heittäytyy hänen helmaansa.
Ma olen sun!
Sa laululintu, lähettämä Herran!
Koditon olin alla äidin katon, omassa sielussainkin yksinäin, väikkeessä ilon vieras kutsumaton, — ah, *arvottomaks* siellä aina jäin. Sa saavuit! Ensi kerran kuulin ma aatokset omat toisen sanoissa; kokosit säikeet mielein unelmien! sa nuori joukoss' elon vanhuksien! Älyäs terävää ma pakenin, puoleesi veti päivänpaistehesi kuin merta lehtiranta viehkehin, min paasia taas pakoon vyöryy vesi. Nyt nähnyt olen sielus syvimpään, nyt yksin sinun olen tykkänään; puu lehvä-latva yli aallon parmaan, en pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!
Ma kiitän, että Herra tuskassa rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin ma tuskin tunsin, liian raskasta olisi, jos sun menettänyt oisin. Hänt' ylistän, mi elonkirjahain lemmellein murheen aateluuden antoi, retkelle voiton vapaakirjan sain häneltä, läpi metsäin avarain mun runoratsuin meidät kotiin kantoi!
osoittaa rakennusta kohti.
Iloitsee tuolla kaikki juhla-innoin, *siell'* lamput heille loistaa, naurusuin *siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin. Ohitsekulkijoista näyttää kuin ilossa tuossa — kasvais onnen kukka.
Sääliväisesti.
Maailman onnenlapsi, — siskorukka!
Sa sanot rukka?
Eikö aarteestansa hän osalliseks tehnyt sukuansa, sai sielun-kullan häitä kaikki kansa, takaisin hän sit' ei saa kokonansa? Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata, ei kellekään hän *täysin* elää saata. Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan; yks ainut mulla vain on päällä maan. Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni, se tyhjä oli, mutta laululla sen täytit, tunkeuduit aatokseeni, toit kaikkialle kevään tuoksua. Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan, ett' olin yksin, kunnes löysin sun, — ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan, mi täältä valkeuteen johti mun.
Me kaksi, joill' ei ole ystävätä, rikkaita oomme; meillä onni on, me, jotka katselemme juhlaa tätä vain ulkoa kuin orvot ilohon; palakoot lamput, sulosävel soikoon, sisällä nuori kansa karkeloikoon; — luo, Svanhild, silmäs, — tähtitarhoihin; — tuhannet lamput loistaa *sielläkin* —
Oi kuule, armas, — sävel illan soi, lehvissä lehmusten se huminoi —
Ah, meille tähdet korkeuden palaa —
Vain meille sävelin soi laakso salaa!
Kuin kadotettu laps oon Jumalan; hänestä luovuin, olin maailman. Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain; kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain, hän löydetylle pidot valmistaa, laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa. Ma vannon valan, että tästä asti vain valon leirin vuoksi taistelen. Runoilee elämämme voittoisasti rakkauden korkeen veisun iäisen.
Helposti voittaa pari sotivainen, kun mies on *mies* —
Ja nainen täysin *nainen*; — voi kaatua ei kaksi sellaista!
Murhetta vastaan tahdon taistoon päästä;
Näyttää FALKIN sormusta, joka on hänen sormessaan.
nyt heille suoraan kaiken kerron ma!
nopeasti.
Ei, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä! Poimimme onnen ruusuja tään yötä; ois rikos suorittaa nyt päivätyötä.
Puutarhamajan ovi avautuu.
Käy piiloon! Illan tään oot minun vaan!
Tuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!
He poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva HALM ja GULDSTAD tulevat parvekkeelle.
Hän muuttaa!
Siltä näyttää tosiaan.
tulee.
Hän muuttaa!
Suokoon taivas armossaan niin ettei kävis!
Ikävä tää seikka on. Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on. Hän miehiä ei säästä eikä naisia, painattaa moneen kertaan armahain hän joukkoon kaksoisten ja eroovain. Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia oisimme rauhaan, tokko häpeätä —
Siihenkö suostuis hän?
Niin luulisin. Päätellä saattaa syystä kylläkin, ett' ollessansa mitä suulahin hän liiaks nauttinut ol' väkevätä. On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi, mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi; päivällä, jättäessään juhlapöydän, varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi, ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi, löi rikki — —
näkee vilaukselta FALKIN ja SVANHILDIN, jotka eroavat FALKIN poistuessa taka-alaa kohti; SVANHILD jää seisomaan kätköön huvimajan luo.
Hiljaa, jäljet oikeet löydän! Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa, ei eroo ainakaan kuin vihamies.
Uskotte siis —?
Te pyritte kenties —!
En etemmäksi sopivaisen rajaa; järjestän jutun kunkin parhaaksi. Vain hetki kahdenkesken —
Kernaasti!
Poistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät nähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla.
astuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa FALKIN joka seisoo tähystäen yli vuonon veden.
Nuo runoniekat miehiä on vihan; me diplomaatteja taas oomme ihan; ma työskentelen hyväksein —
Näkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta.
Kas niin!
parvekkeella.
Hän muuttaa siis!
Käy Styverin luo.
Kun yksiin satuttiin ma pyydän, menkää, älkää vastaan panko, pitäkää vaimoni —
Ma — ruustinnanko!
Iloksi seuraa. Meihin maalaisiin on tapa juurtunut ain' yksiss' olla —
Rouvan ja lasten näyttäytyessä ovella.
Perässä kohta ovat kartanolla!
Miss' olet, Stråman?
hiljaa STYVERILLE.
Pari lystikästä sutkausta pulmasta voi päästää tästä!
nousee parvekkeelle.
Lie Teille tuttu virastomme anonta?
On suoraan mestarillinen sen sanonta; —
Vetää esille taskustaan kirjan.
sen Teille selostan nyt perinjuurin —
Pakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse mukana. FALK tulee puutarhaan; hän ja STRÅMAN kohtaavat toisensa; he katsovat hetken toinen toistaan.
No?
No?
Falk!
Pastori!
On toivein suurin, nyt että myöntyvämpi ootte.
En, käyn horjumatta tietäin eellehen —
Jalkainne alle toisten onnen tallaten?
Käyn sotaa totuudelle alaa vallaten.
Hymyillen.
Te muutoin lehteä vain lempiväisten mietitte?
Pilaako se olikin?
Se tuuma raukee; turvaa sanoihin en, työllä katkon kahleet valtain jäisten.
Viel' yhden tiedän, vaikka Te mun säästitte, hänestä suoriutua mahdoton on mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, — Teilt' aseet sai hän, ja se paha on, menneitä hupsuntöitä esiin toitte, joit' ei hän salaa, varma olla voitte Te siitä, jos vain tohdin kertaakaan vastustaa heidän vaatimuksiaan. Miehillä hallituksen suuri valta on lehdissä, sen kuulin kaikkialta. Mitätön kirjoitus voi minut kaataa, jos painetaan se suureen lehtehen, Simsonin voimin sanomat nuo raataa, puhdasta tehden, väijyin, iskien, vuosneljännesten päästä ihan huolella —
myönnytellen.
Tarunne lienee hiukan — häpeen puolella — —
nolostuen.
On monta palstaa noilla sanomilla; mun *uhraavat* he koston alttarilla.
leikillisesti.
Ei, *rangaistuksen*, — hyvin ansaitun. Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ajoissa valmistaudu iskuhun, — ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa. Aatetta loukannut jos lienee kukaan, niin saapuu sanomat, sen vartija, saa silloin kukin ansionsa mukaan.
En koskaan ole tehnyt liittoa, mi Teidän aatteeseenne minut nitoo. Oon perheenisä, olen nainut mies, — kakstoista mull' on lasta, Herra ties; — alati päivätyöni mua sitoo, on mulla kappeleita, pappila, laumoittain henkisiä lampaita, — keriä täytyy, vartioida noita; pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; — tallissa, läävässä mua aina kaivataan; — miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?
Pian matkustakaa täältä talveks kotiin; kylmältä turvekaton alla säilyy. Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy; sen uljaat pojat valmiina on sotiin, tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.
Ja, nuori mies, jos lähden kotihin perheeni kera, sekä niidenkin, jotk' eilen valtakuntain muodostivat, — niin eikö tänään paljon toisin lie? Mun köyhempänä kohtaa paluutie —
FALKIN tahtoessa vastata.
Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.
Käy lähemmäksi.
Nuor' olin muinoin kerran minäkin, uljaana iskin ketään pelkäämättä. Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin; se henkeä ei karkaise, vaan kättä. Hiljaisen kodin tunturin sain takaa, maanpiirini ol' papintoimi vakaa. — Kotini —! Tiedättekö mikä se on?
lyhyesti.
En koskaan sitä tiennyt.
Uskon sen. Se koti on, miss' sijaa viidelle on, vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen. On koti siellä, missä aatoksesi vapaina leikkivät kuin lapsoset, ei turhaan haasta siellä sydämesi, vastaasi soi kuin henkes sävelet. Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat, mut kukaan nää ei, että vanhenet, ah, siellä himmenevät muistot armaat kuin metsän taakse harjut kotoiset.
väkinäisellä ivalla.
Te lämpenette —
Siitä, mikä muuttuu pilkaksi Teille! siinä ero on. Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu; ma voitin taas, miss' saitte tappion. Pilvistä katsottuna moni sana totuuden ehkä näyttää valheelta; Te lennätte, ma pysyn alempana, — on toinen kotka —
Toinen taasen kana.
Niin olkoon, ivatkaa vain minua. Oon kana; — mutta poikue on mulla siipeini alla, liian liki tulla ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön, jos omiani uhkaa mikään vaara. Tuhmaksi katsotte Te moisen työn, hullumpi viel' ehk' asian on haara, ma ehkä mielestänne ahnas oon; — mut itsekukin tästä vastatkoon!
Tarttuu FALKIN käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla voimalla.
Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen vuoks niiden, jotka Herra mulle soi, ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen, tylsäksi yksinäisyys minut loi. Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun vajosi ikimainingeiden taaksi, niin palkaks päästä pitkän taistelun toi mulle voitonviestin toinen haaksi. Sijasta sulkain, jotka särki lento, sijasta unten, tiellä raukeevain, helmaani saapui Herran ihme hento, ylistäin otin, minkä Hältä sain. Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain, vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; — mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; — sen myrkytitte sanoin saastaisin! Te todistitte taitehikkaasti, ett' onneni ol' hourun uskoa, ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti eloni täytti; — rauhain vaadin ma takaisin kokonaan, ei murut riitä —
Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?
Epäilyn kiven tielleni Te laaditte,
Te yksin vain sen voitte poistaa siitä.
Väliltä minun sekä omieni
luomanne esteet ottakaa taas pois —
Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois, mill' ehjäks liittää onni, joka meni?
Ma uskon, että rakentamaan riittää sanoilla särjettyä uskoa taas sanat; siteen uupuvan voi liittää todistamalla toisin; — — totuutta vain haastakaa, — voin silloin voiton niittää —
ylväästi.
Ei onnen vaski kulje kultana.
katsoo kiinteästi häneen.
Lausunto muuan ehkä mieleen painuu, totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:
Sormeaan kohottaen.
Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!
Menee rakennusta kohti.
tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään.
Rovasti, rientäkää kuin tuulispää!
Käy itku —
ovella.
Isä!
Rouva odottaa!
STRÅMAN menee sisään rakennukseen.
Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.
Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy.
Falk!
No!
Kait sulanut on mieles jää?
Miks niin?
Tuot' älä enää koskaan toista; huomannet, ettei puolustaa voi moista, kun mies ei vaieta voi salaisista tiedoista; — niiss' ei mitään kertomista.
Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.
Niin on!
Mut suhteissa vain suurten miesten.
innokkaasti.
Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten. Ymmärrät, että menestystäin haittaa, jos luulee esimies, ett' työssä on vierelläin runohepo, joka laittaa hirnahtain silloin tällöin laulelon. Sa tiedät, että runoratsun kuosia »virastot» eivät taida oikein suosia. Pahinta on, jos huhu siivet saa, ens käskyä ett' en voi noudattaa, tärkeitä asioitt' en pitää salassa.
Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?
salaperäisesti.
Se miehen julkisen voi paikastaan pakoittaa milloin hyvään luopumaan. Miehiltä valtion tie menee tukkoon, elleivät suutansa he laita lukkoon.
Tyranniutta kopistut' on sitoa suu tukkoon, jos hän suosii — puheenpitoa.
kohauttaa olkapäitään.
On noudatettava sit' aina lakina. Ja sitäpaitsi nykyhetkenä, kun palkkain tarkistus on tekeillä, on heitettävä koko hupsu pakina työ-ajan luonnosta ja käytöstä. Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä, etteivät —
Salkkua he sulta riistä?
»Kopiokirjaa», joka salat sitoo, kuin rintasolki oikeastaan nitoo viraston, ryntähät sen panssaroi; paljastus harmia vain tuottaa voi.
Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut puhumaan pulpettisi aarteista.
En luullut, että rovasti ois vaipunut niin syvään liejuun, joka onnensa on löytänyt, joll' lapset, vaimo on, eloa uhmaa avull' lompakon? Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi, niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi, ma, jok' en vielä noussut virassain, vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa, ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa, niin, ynnä muu!
Kiivaammin.
Jos oisin rikas vain, niin sotisopaan heti puettuna jokainen hetkeni sois taisteluna. Ja laillasi jos yksinäinen oisin, niin arkilumen läpi tien ma loisin aatteiden kukkuloille, usko pois!
Pelasta itses!
Ma?
Jo aika ois! Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta: voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!
peräytyy askelen.
Ma hänet jättäisinkö —?
Paikalla; — jos pois on helmi, mitä kuoresta?
Tuot' ehdottaa voit keltanokalle, mut lakimiehelle ei sovi se! En huoli, mitä kihlauksesta määrää säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, — suhdetta moista etsii niistä turhaan, ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»; jos täten seikkaa kävis pohtimaan, ei rikos lakia se vastaan oisi —
Itsekkin huomaat!
tiukasti.
Mutta kuitenkaan, — ei moinen kysymykseen tulla voisi. *Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen; ei suuria hän vaadi elon suhteen, oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani kotiini, ahkera oon toimessani. Liidelkööt toiset kera joutsenten, voi vähemmätkin tulla toimehen. Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa yön Linnunradan maidon-hohteesta, se ettei sammuttaa voi onnen-janoa, ett' tuoda voita sielt' on vaikea —
Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina mieleesi, että henki työssäs on; — mies ajan, yhteiskunnan olkohon, mut yhteistyön hän aateloikoon aina. Tietysti kauneutt' on pienempää; mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*. Ei jokaisella ole, joka muovaa savea, *silti* aina voimaa luovaa.
Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea; sinulta emme tahdo tietä sulkea, me maassa; ilmassa sun laulus helää. Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei; mut työtä aika vaatii, virttä ei, — mi kuolee sikäli kuin miesi elää. Suur oikeudenkäynti nuoruus on, ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; — sovinto tee, et mistään vahingon saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.
reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan.
Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, — nään armahduksen sentään takaa tuomion! Ma tiedän, että kaksi elää voi hehkussa innon, jonka usko loi; sa saarnaat ajan sanomata katalaa: ett' ihanne ois muka jotain matalaa!
*Ens sijan* sille suon; jo ohi on sen kukoistus — se kypsyy satohon.
Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa NEITI SKÄRE: »Ach, du lieber Augustin». STYVER vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen vallassa.
Taas kutsuu hän mua samoin sävelin, ne silloin soi, kun hänet kohtasin.
Asettaa kätensä FALKIN käsivarteen ja katselee häntä syvästi silmiin.
Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu, niin soittimesta armahani kaikuu kuin ensi lemmen soinnut riemuineen. Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu, ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu, luo laulu sillan *aikaan menneeseen*. Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi, taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi, niin riemurinnoin riennän kotihin, soi *siellä* menneisyys taas sävelin. Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, — niin vahingotta päättyi multa retki!
Menee sisälle rakennukseen. FALK kääntyy huvimajaa kohti. SVANHILD astuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa syliin.
Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme! Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, — on *muista eroova* sun kevätaikas! Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille, käy kalmanhaju, missä kaksi käy, se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy, sieluissa hauta valheen, mi ei näy, teoissa, työssä kuolon velttous lymyy. Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen, tää arvoistako satain menojen? Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa, heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa, rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, — valmiiksi suureen sielunteurastukseen!
Matkustakaamme!
Minne matkustaa? Maailma eikö samanlainen liene muuallakin, tiet eikö samaan viene valheeseen, joka toden muodot saa? Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme, surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk' *uskoo* — mitä *valhettelee* kukin! Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin turkeissa, usko vahva huulillansa, syämessä valhe, — sitä tarjoo maamme, — ja kunnon mies on kukin pohjaltansa! Itselleen, muille totta ei he haasta; rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; — säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa, mut Kroisoksia ovat sittenkin; *itsensä* karkoitti he Edenin kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa; mut tiedä ei he siellä istuvansa, he ovat mielestänsä Herran kansa, he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan; kun Belzebub käy heidän joukossaan mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, — käy silloin kuiske kautta miesten parven: pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!
lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä.
Kummasti käsi hellä johti mun keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi. Eloa, jonka mailla haaveilun ma elin, nimitän nyt päivätyöksi. Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; — sain *sinut* silloin, — löysin valon parhaan!
Katselee FALKIA hiljaisella, hellällä ihmetyksellä.
Mi voima sulla, voimallinen puu, metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa, siimeessäs lepo sieluun laskeuu —?
Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.
katsoo arasti rakennusta kohti.
He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa, edusti sukuaan he loppuun saakka. Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa, kun sitä lamaa rikkauden taakka? Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi, kun päivä kukin puuttehensa toi. Hirmuista — moista totuutena opettaa, eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!
Jos meitä koskis se?
En tajua? Ei olosuhteet mitään vaikuta? Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan, lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan. Helpompaa ei kuin käsky raamatun: ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan, kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.
syleilee häntä.
Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä! *kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!
ROUVA HALM ja GULDSTAD tulevat oikealta taka-alalta. FALK ja
SVANHILD jäävät samaan asentoon huvimajan luo.
matalalla äänellä.
Kas tuolla!
yllätettynä.
He!
Kait uskonette nyt?
Tää kummaa on!
Mun vaistoni sen tiesi, ett' tätä aina hautonut on miesi!
itsekseen.
Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!
Eloisasti GULDSTADILLE.
En usko sittenkään —
Siis tutkikaamme.
Nyt hetikö?
Nyt paikalla ja ponnekkaasti.
ojentaa hänelle kätensä.
Siis Herran haltuun!
vakavasti.
Hält' ehk' avun saamme.
Astuu alas.
katselee taakseen poistuessaan.
Mitenkä vain, kun — eläis lapsein onnekkaasti.
Menee sisään rakennukseen.
lähestyy FALKIA.
On kiire kait?
En puolta tuntia ma viivy —
Sitäkään ei tarvita.
aikoo poistua.
Hyvästi!
Varrotkaa!
Ma?
Vastatkaa vain ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; — me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.
yllätettynä.
Me?
Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.
hymyään hilliten.
Oon valmis.
Hyvä; siis mua kuulette. Puol' vuotta seurustelleet olemme, loruillen —
Niin.
Ja usein kiistellen; me tuolloin tällöin kallistimme lasia; ol' johdettavananne suuri asia, ma olin mies vain arki-olojen. On sentään niinkuin jokin säie ois meit' yhdistänyt, joka tuhansia nuoruutein haihtuneita aattehia unhosta jälleen esiin tuoda vois. Mua katsotte; mut hapset harmajat olivat muinoin ruskeet, tuuheat, ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt on hikihelmin ryppyiseksi syönyt. Kylliksi siitä! olen liikemies —
kevyesti ivaten.
Käytännön terve järki, Herra ties.
Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.
Asettuu heidän väliinsä.
Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy. Nyt puhukaamme; hetki lähestyy, mi onnea tai katumusta tuottaa.
jännityksellä.
Puhukaa!
hymyillen.
Eilen kerroin alkavaksi urani runon —
Haaveettoman.
nyökäyttää hitaasti päätään.
Niin!
Saanemme aiheen kuulla laulelmiin —?
katselee hetkisen SVANHILDIA kääntyen jälleen FALKIN puoleen.
Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.
Nyt lähden.
Kuunnelkaa, niin teette teon, jot' en ma pyytäis muilta ensinkään. Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on liiaksi rikas teeskentelemään. Kasvunne näin, näin umpun aukeevan; rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; — olitte mulle kauan tytär vainen, mut olla voitteko nyt — morsian.
SVANHILD vetäytyy arasti poispäin.
tarttuu GULDSTADIN käsivarteen.
Jo riittää!
Tyyntykää; hän haastaa.
Hän valitkoon; — — Te myöskin kysykää.
Ma — sanotte?
katselee kiinteästi häneen.
Nyt perikatoon raastaa saatamme kolme ihmiselämää. Nyt teeskentely vähän hyödyttää; vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma, niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma. Te häntä rakastatte. Riemuiten ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden; mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä, juur hänen onnettuutensa on näkevä.
kuohahtaen.
Te rohkenette!
levollisesti.
Kokenut oon mies.
Jos hänet voitatte —
uhmaten.
Niin?
hitaasti ja sanojaan korostaen.
Hän kenties pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, — kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa, kun aika kalman leiman painaa kukkaan.
puhjeten puhumaan itsensä unohtaen.
Se mahdotonta on!
katsoo merkitsevästi häneen.
Niin aattelin myös nuorena. Ma muinoin rakastin erästä; eros tiemme. Sorja muistossa hän oli; — muttei eilen tässä puistossa.
Eilenkö?
vakavasti hymyillen.
Eilen. Näitte papin vaimon —
*Hän* —?
Juuri sytytti tuon liekin aimon. Ma monta vuotta häntä murehdin; ei ole sielussani unehtuva tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva, min kerran keväässä ma kohtasin. Nyt käytte samaan uhkapelihin, Te sytytätte samat liekitkin, — senvuoksi huudan: Varokaa! — tuon kaltaiset raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!
Teenhörppijoille julistanut oon ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa —
täyttää ajatuksen.
Sen, että rakkaus aina uhmatkoon murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa. Se ehkä lienee totuus totisin, mut katsokaamme seikkaa toisinkin. Selittää *rakkautta* ei kukaan saata; mi aiheuttaa tuon uskon iloisen, ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*, tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata. Käytännön kysymys on *aviomme*, samaten *kihlauskin*, ystäväin; helposti toteen näyttää tilastomme, tuo että sopii juuri *tälle näin*. Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*, ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*; hänestä ellei Teille *vaimoa* oo luotu —?
jännityksellä.
Niin?
kohauttaa olkapäitään.
Te ootte hukassa. Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se, mies mieleinen myös olkoon perheelle, ne että on kuin samaa lihaa, luuta. Ja avio on meri suunnaton, mi vaatimuksia vain täynnä on, jotk' eivät edes rakkautta tunne. Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne, on kaikki taidot talon hyväks käytettävät, velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät, joit', aatellessain neidin läsnä-oloa, ois minun tässä luetella noloa.
Siks —?
Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen, eloa, lempiviä katsokaa, he turvautuvat korskaan puheenparteen, kuin omistais *he* monta miljoonaa. Päistikkaa vihille käy sitten tie; he kodin saavat, alkaa onnen kesä; ens ajat uskon, voiton huumaa lie; mut vihdoin tilille se heidät vie! On vararikon tehnyt silloin pesä! Pois ruusut vaimon poskipäiltä on, pois kukoistus on sielun aatoksien; pois miehen voiton huuma, hehkutan on pätsi lieskojensa leimuvien; pois, vararikkoon koko pesä nääntyi, vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi se kaikkein nähtäväksi elohon!
puhjeten kiivaasti puhumaan.
Tuo valhett' on!
horjumattomasti.
Ja totta äsken juuri. Niin ainakin *Te itse* väititte, kun taannoin tässä kävi taisto suuri teeseurueen ja Teidän keskenne. Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi, kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on; on puhe kuolemasta armoton, kun noutamaan sua saapuu Manan miesi. Kuulitte, että säveltänyt pappi on kihloissa ollessansa niinkuin mies; — ei ihme, että alkoi aika rappion, kun kahleisiin löi hänet kotiliesi *Rakastajattareksi* hälle suotu ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu. Ja kopisti, mi virret kauniit viritti? Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui, se untelosti niinkuin sirkka sintti, syvimpään uneen runotarkin nukkui ykstoikkoisessa erämaassa lain. Näette — —
Katselee SVANHILDIA.
Viluttaako?
hiljaa.
Tuskin vain.
pakoittautuu leikilliseen äänilajiin.
Kun tulokset on kielteisiä aivan, niin kuinka mielestänne maksaa vaivan pää-omaa uhkapeliin sijoittaa, miss' ylimalkaan tappiota saa. On niinkuin uskoisitte itsenne luoduksi juuri vararikon tekoon!
katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään.
Nuor', uljas Falk, — Te suotta ivaatte. — *Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin, ikuisen huuman pitkiin vekseliin, nuoruuden taukoomattomahan huvihin, luuvalo kuin ei löisi jäseniin; — perustaa ruusunpunaposkiin voi sen, kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin, varmuuteen, että säilyttää voi moisen kauneuden turvaamatta tekosuortuviin. Sen perustaa voi suureen mieli-alaan, kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä, sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan halk' elon niinkuin ensi hetkenä. Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; — on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!
Te vaarallinen viettelijä vasta, — miljoonamies ja rikas pohatta, *mun* omaisuuteni kun paareilla taas kantoi poies pari sotilasta.
terävästi.
Te tarkoitatte?
Helppo sanoa; se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän, kait *raha* on, — tuo ihmekapine, mi vanhanpuoleisille leskille suo pyhimyksen kulta-sädekehän.
Se kait on sentään paljon parempata. Se arvonantoa lie hiljaista, mi esineelleen samaa kunniata suo kuin tuo riemu kuumehoureessa. Onnesta velvoituksen on se tunne, sulosta, minkä huolenpito suo, tahdosta toisen päästä toisen luo, toivosta kantaa tieltä kivet nuo, joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne. Se käsi hellä, parantava on, se miehen voima on, mi avun antaa voi, se tasapaino lienee loputon, se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. — Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin saavuttamiseks Teille tarjota.
SVANHILD tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin; GULDSTAD kohottaa kätensä ja estää hänet siitä.
Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!
Aatelkaa, ettei tarvis katua.
Mist' tiedätte —
Sen silmistänne tietää ja näkee, että häntä lemmitte! *Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.
Puistaa hänen kättään.
Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää. Vakuuttaa voinetteko minulle, ett' ootte hänen tukenansa horjumatta matkalla elon, lohtu tuskassa, kuin öisin ma, —
kääntyy SVANHILDIN puoleen.
niin minun sitä torjumatta hyljätkää se, min tahdoin tarjota. Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en; Te saitte onnen; parempata sois en.
On totta, — äsken puhuitte myös rahasta, ei yksinomaan ole vain se pahasta. Oon yksinäinen, perijää ei mulla, mit' omistan, se yhteiseks saa tulla. Te ootte poikani, hän tyttäreni, ma muutan rautatehtaalleni rajalla; Te kodin perustatte sillä ajalla, kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. — Mun tunnette, nyt itse miettikää, ei helposti saa ottaa elämää, asemaa erikoista muihin nähden; — ja, valita Te saatte, — Herran tähden!
Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys. FALK ja SVANHILD katsovat arasti toisiinsa.
Oot kalpea.
Ja äänetön sa.
Niin.
Ol' pahin hän.
itsekseen.
Hän löi mun voivuksiin.
Hän kovin löi.
Kaikk' iskustansa turtui.
Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.
Lähestyy FALKIA.
Mitenkä rikkaita me olimmekaan, kun hyljännyt ol' meidät maailma, kun aatoksemme myrskyn voimalla yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan. Henkemme voiton varmuudesta paloi, uskoimme sielun ikirakkauteen; hän saapui maallisine lahjoineen, ja riisti kaikki, — epäilystä valoi!
hillittömän kiivaasti.
Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet valheesta sen, mi muille totta on.
puistaa äänettömästi päätään.
Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet löi maahan, virkoa ei elohon.
epätoivoon puhjeten.
Me kaksi, Svanhild —
Turha toivo heitä; valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä. Sa sanot muut? Sa etkö uskone, ett' aatelleet on muutkin niinkuin me, *mies* että salamoita uhmaa kyllä, — hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö, hänt' ettei taivaanrannan longat yllä, ne vaikka raivoais kuin raju-yö?
Hajoitti voimiansa kukin muu; *ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta. He meluss' elon huutaa täyttä suuta, sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.
Jos ikivallat perikatoon ohjaa sun rakkautes, min varass' elo on, — niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?
Käy kaikki silloin perikatohon.
Pyhästi vannotko sa minulle, se ettei koskaan kuihdu kukan lailla, ei tuoksutonna nuoku elon mailla, vaan *iät kestää*?
lyhyen äänettömyyden jälkeen:
*Kauan* kestää se.
tuskalla.
Oi, »kauan», »kauan»; — sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» —
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»
Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa.
Onnemme päivä painu ei, kun vihme auringon kyynelten käy läntehen; — se sammukoon kuin outo taivaan ihme syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!
kauhistuen.
Mit' aiot?
Lapsia me oomme kevään; senjälkeen saapua ei syksy saa, jolloinka laululintu karkkoaa, kotiinsa palaamatta helisevään. *Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen vaippaansa kiertää unten vainaita; — ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen, saa riutua kuin sairas värjyväinen, — se kuolkoon nuorena ja rikkaana!
syvässä tuskassa.
Etäällä *luotas* — mitä elo oisi!
Se miksi *luonain* muuttuis — ilman lempeä?
Kodiksi!
Onnetar miss' sortuis hempeä.
Voimakkaasti.
En koskaan vaimoksesi tulla voisi, sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä! Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa, kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.
Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla.
Hehkuimme kevätpäivän riemuiten, patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä! Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä joukossa jumalien nuorien! Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, — jäi lauta veteen, — kuule neuvoain; sen avulla ui elon yrttitarhaan! Vajotkoon onni helmaan ulappain; saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan, se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!
Ymmärrän sun! Mut erotakko näin! Kun aukee meille elo kaunis, suuri, — keskellä kevätilmain siintäväin, kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!
Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto, alentuu, mataloituu riemun saatto! Voi, kerran koittaa tilin hetkikin, kun käymme eteen suuren tuomarin, ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas, aarrettaan, jonka lainas täällä meille — vastaamme: »Ansaita ei armoas, katosi meiltä kalleus elon teille!»
voimakkaan päätöksen vallassa.
Pois sormus!
tulisesti.
Niinkö!
Ymmärrän sun! Heitä! Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä! Kuin haudan kautta tie käy elämään, niin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta, kun muiston-kotiansa autuasta lähestyy vapaana se pyyteistään! Pois sormus viskaa!
riemuiten.
Tehtäväni tein!
Nyt runon valkeuteen ma sielus vein!
Pois ovat siteet, jotka sua pauloi, —
nyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!
Ottaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä.
Unelmain, uppoo meren aaltoihin, — ma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.
Astuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyy FALKIA kasvoillaan kirkastettu ilme.
Elossa tässä sinut menetin, — mut voitin elämähän iäisyyteen!
voimakkaasti.
Työhönsä ryhtyköön nyt jokainen! Käy tiemme tääll' ei enää yhtehen. Jokainen nurkumatta taistoon myötä. Aikamme kehnous käynyt meihin on; pyrimme taistelutta voittohon, lepäämään tekemättä arkityötä, vaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.
Mut sairaasti ei.
Ei, vaan voimalla. Veenpaisumus meit' ei voi rangaista; se muisto, jonka elämäämme viemme, säteilee synkeydestä taivahan kuin sateenkaari yli maisen tiemme, — liittomme merkki kera Jumalan. Se velvoituksen tiellä sulle hohtaa —
Se sinut runoilijan maaliin johtaa!
On runoilija täällä joka miesi koulussa, käräjillä, kirkossa, mi työssään ihanteen vain nähdä tiesi ylhäällä lie hän taikka alhaalla. Ma *ylös* käyn; on satuloitu hepo; on työni aateloitu, väistyy lepo! Hyvästi!
Hyvästi!
syleilee häntä.
Suo suuta!
Kerran!
Irtautuu.
Nyt ilolla sun heitän huomaan Herran!
Nyt valot kaikki voivat sammua, — sen aatos elää; se on Jumala.
poistuu taka-alaa kohti.
Hyvästi!
Käy edelleen.
Hyvästi! Ma huudan vaan —
Heiluttaa hattuaan.
eläköön kaunis rakkaus päällä maan!
Ovi aukeaa. FALK poistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos nauraen ja ilakoiden.
Puutarhaan tanssimaan!
Käy nuori kansa!
Keväinen kukkaseppel kulmillansa!
Ei koskaan taukoa —
He tanssistansa!
STYVER tulee käyden käsikoukussa STRÅMANIN kanssa. ROUVA STRÅMAN ja lapset seuraavat perässä.
Me kaksi olemme nyt veljekset.
Ja yhdessä sa kanssain taistelet.
Kun voimat valtion näin yhdistyvät —
Niin siitä koituu —
reippaasti.
Tulokset!
Ja hyvät.
ROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTAD ja NEITI SKÄRE, sekä loput vieraista tulevat ulos. Kaikkien katseet etsivät FALKIA ja SVANHILDIA. Yleistä ihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan.
tätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään.
Ma valvonko vai käynkö unissani!
joka ei ole huomannut mitään.
Tervehtää saanko uutta lankoani.
Hän sekä useat vieraista lähestyvät FALKIA, mutta peräytyy LIND ehdottomasti askeleen taapäin FALKIN nähdessään sekä huudahtaa:
Sua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus kakskasvoinen!
hymyillen.
Ma huudan kuin Montanus: Maa litteä on; — silmäin harhaan näki; nyt tyytyväinen onko herrasväki!
Menee reippaasti oikealle:.
Siis rukkaset!
Vai —?
Nostaa ei saa hälyä!
Menee SVANHILDIN luo.
rovastille.
Siis rukkaset!
Se totta onko?
On!
supattelevat keskenään.
Siis rukkaset!
Kokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan.
kuin jähmettyneenä.
Falk kosinut? En älyä!
Hän meitä kyllä pilkkas, kunnoton —!
Katsovat äänettöminä toisiaan.
Lindille.
Niin hauskaa. Häntä ihan inhosin!
syleilee ja suutelee häntä.
Hurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!
Käyvät ylemmäksi puutarhaan.
katselee SVANHILDIA.
Hänessä särkynyt on jotakin; parantaa tahdon sen, mi elää vielä.
saa jälleen puheenlahjansa ja syleilee STYVERIÄ.
Nyt huoletonna painu pöytäs ääreen, vankasti liitetty oot neiti Skäreen!
Sun riemusi on vuosi vuodelta katsella sukuasi lisääntyvää.
hykertelee tyytyväisenä käsiään FALKIA kohti katsellessaan.
Sai palkkansa tuo poika julkea; — se noille »tietäjille» tekee *hyvää*!
Käyvät keskustellen ylemmäksi, ROUVA HALMIN lähestyessä SVANHILDIN kanssa.
hiljaa ja kiihkeästi.
Sua mikään sido ei?
Ei sido mikään.
Velvollisuutes tuntenet nyt kait —
Teen käskys mukaan.
Kiitos.
Viittaa GULDSTADIA kohti.
Siitä sait pohatan, vapaa oot, et katso ikään —
Ois mulla sentään pieni vaatimus: pois muuttaa —
Se on miehen tarkoitus.
Ja aatosaikaa —
Onni kutsuu, muista!
hymyilee hiljaa.
Ei kauan; kunnes putoo lehdet puista.
Menee parvekkeen luo; ROUVA HALM etsii GULDSTADIN käsiinsä.
vieraiden keskessä.
Me opetuksen saimme vakavan: jos kovat epäilyksen ajat koittaa, niin totuus käärmeen suistaa surmahan, ja rakkaus voittaa.
Niin, se aina voittaa!
Syleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu naurua ja laulua.
Mit' on tuo?
Ylioppilaat!
Niin, kuoro, mi lähtee tuntureille; — unhoitin peruuttaa —
YLIOPPILAAT tulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan sisäänkäytävän luo.
Lindille.
Lind, nyt lähtösi on vuoro!
Etsitte Lindiä?
Hän kihloihin on mennyt —
Joten ymmärrätte tuosta, hän ettei saata luonnon helmaan juosta.
Kihloissa!
Onneks olkoon!
Kiitos vaan.
tovereille.
Ei pääse laulunlaiva paikaltaan.
Pois meiltä tenori nyt viety on.
joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä laukku ja kädessä sauva.
Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon!
Sa, Falk! Hurraa!
Nyt ylä-ilmoihin kuin kimalaiset aina keväisin! Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa yks harppu, jossa eri soinnut, kieli, soi toinen niistä elon riemua, taas toinen heläjää kuin tumma mieli.
Muutamille ylioppilaille erikseen.
On sulla nuotit? — Kirjat? — Niinpä kesän kentille, kimalaiset, kukkain luo, kotiinsa hunajan ne kerran tuo äidilleen, valtiattarelle pesän!
Seuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät ensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella.
Voinemme anteeksannon kättä puistaa, ma tahdon unohtaa;
Hiljaa.
mut kaikki muistaa.
hillittömällä ilolla.
Pyh, onnemme on jälleen ehyt näin!
Toivetta Marjan odotamme nöyrinä —
Vetää hänet kuiskaillen syrjään.
Hän mulle uskoi ihan äskettäin —
Osa puheesta häipyy kuulumattomiin.
Jos hyvin käy … niin kolmastoista … köyrinä!
käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa, kääntyy FALKIN puoleen, hymyilee ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:
Saan sata taaleria, kodin saan —
niiaa pilkallisesti.
Ens joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.
samoin, tarttuen armaansa käsivarteen.
Lind jää, saa usko olla oloillaan —
nolostumisensa salaten.
Minusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.
Saa Anna täällä opin ottaa toimistani —
vakavasti.
On työni miehen runo koruton, min velvollisuus suuri, pyhä on.
katselee hymyillen yli väkijoukon.
Käyn — tietoisena vastaisista voimistani!
Hyvästi!
Hiljaa Svanhildille.
Kevähäni morsian; sun luokses työni aina sillat kutoo!
Heiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita.
katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:
Nyt oma olla voin ma maailman; kevääni päättyi; — puista lehdet putoo.
Samassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot paukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa käsivarsissaan; GULDSTAD lähestyy SVANHILDIA ja kumartaa tälle; tämä ikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja ojentaa hänelle kätensä. ROUVA HALM ja lähin suku, joka on jännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät heidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa tanssivien riemu vaientaa.
Mutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja reippaasti:
Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi, ihanaa oli laineilla liitää.
Eläköön!
Tanssia ja riemua; esirippu laskee.