Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

"Soitto on suruista tehty".

Historiallisia runoelmia:

I. Pilatus.

II. Piispa Tuomas.

Kirjoittanut
Aliqvis.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.

"Soitto on suruista tehty".

Soitto on suruista tehty,
Laulu tuskista ta'ottu —
Siksi soitto on tulinen,
Teräpäiset sen vasamat,
Nuolet kaikki käytyänsä
Tuntehitten polttavassa
Ahjoss' aina hehkuvassa,
Sitten sieltä siirrettynä
Tuonen kylmihin vesihin,
Jäissä kärki karaistuna.

PILATUS.

HISTORIALLINEN RUNOELMA.

(Jylhä vuorenrotko Galliassa talvis-aikaan v. 38. Lähinnä näkyy kalju kalliokukkula; kauempana kohoavat lumipeitteiset vuoret; rotkon pohjalla juoksee kuohuva virta).

PILATUS (seisoen louhuisella kalliopaadella kaljun kukkulan alapuolella):

Oi, Jupiter, ja koston jumalat,
Joill' asehina säihkysalamat
Syöstessä sielut rikollisien
Tartaron ikuisehen tulehen!
Tääll' olin virvoitusta toivonut,
Miss' elon tuli lähes sammunut:
Vilu on luonnon povi luminen;
Hallaa halaten kuoli kukkanen.
Voi, turhaa! Kallio tää kaljupää
Taas sieluhuni tulta virittää,
Tuskien tulta ikipolttavaa,
Jott' ei voi valtameri sammuttaa.
Siinä se on taas sama Golgatha,
Jot' olen kauhistunut vuosia!
Voi, eikö päiväks'kään sen kirous
Minulta poistu — kova kadotus!
Turhaan ma Kaanaan jätin meren taa:
Sen kummut silmissäni haamottaa
Miss' ikään liikun, minne käännähdän,
Golgathaa kaikkialla säikähdän.
Voi, miksi tuomitsinkaan vanhurskaan,
Pyhimmän ihmisistä kuolemaan!
Haa! Muistan katsehesi, Kuningas
Totuuden maasta tullut, armias
Kaikille, hellä, nöyrä, kärsivä,
Kuitenkin jalo, uljas, ylevä
Kuin jumalista joku tullunna
Ihmiseks' oisi — oi, ken katsoa
Voi silmihisi — taivas, puhtaus,
Kuin Jupiterin pyhä leimaus
Polttava tulikiivaudessaan,
Niin oli katsehesi ainiaan
Tutkiva sydänjuuriammekin,
Vaikk' ihanasti säälin kyynelin
Katselit läpi sielun syntien,
Anteeksi annoit erehtyvillen.
Kuitenkin, mikä kumma vavistus
Niin värähytti — sielun kirkkaus
Niin loisti otsallaan, kuin aurinko —
Ijäti uusi silmän nautinto —
Loistavi kirkkahinna, noustessaan
Ylitse Vesuvion, hehkullaan
Purpurahohtehesen läikkyvään
Verhoten maat ja meren siintävään
Kylväen kultaa aalto-aavikkoon,
Yleten taivaan sinikuvukkoon,
Jot' ihmis-silm' ei kestä katsoa —
Sokeaks' saisi uhkarohkea,
Ken sitä tohtis' edes yrittää —
Niin minun täytyi pääni käännältää:
Silmäin taivahissa silmiensä
Huikenivat, eivät ennellänsä
Enää konsa voine parantua.
— — Mutta kuka tuolla? Vanha tuttu.

KAIFAS (tulee, huomaamatta Pilatusta, tähystää kaljua kalliota ja lausuu):

Hyi, kuinka sydäntäni puistattaa!
Onko täm' ilkeätä unelmaa?
Vai joko alantehet Gehennan
Aukenevat eteheni ihalan?
Sydäntä jäätää, mieltä viluttaa
Muistaissa ristiä — ja kamalaa!
Povessa tuntuu orjantappuraista,
Pistoa skorpioonin polttavaista;
Kuin munaskuita puris käärmehet
Ja söisi maksaa madot tuliset!
Oi, orjantappuroilla kruunattu
Ja säälittä verihin ruoskittu
Jeesus Natsareenus! Kuin lempeä
Kärsivä muotosi — sitä näkyä
En voi — oi, en voi kons' unhottaa —
En päivän pimennystä kauheaa,
Maanjäristystä, koska valkeus
Silmies sammui — mikä kauhistus! —
Kuin veren ääni maasta nouseva
Jumalan luokse vastaan minua!
Haudattu ruumis kovaan kallioon
Kätketty sotilaitten vartioon,
Sinetillämme kiven lukiten.
Turhaan! Sotilahat paeten
Juoksivat kaupunkihin kertomaan
Nähnehensä vartioina ollessaan
Pitkäisen leimauksen muotoisen
Enkelin tullehen ja Jeesuksen
Noussehen elävänä ilmoillen!

— — — — — —

Mik' on tää kukkula, mi tuijottaa
Vastahani, muistuttava Golgathaa?
Pakeninhan maasta luvatusta
Ylitse meren Rooman kunnahille; —
Etsin sielulleni virvoitusta —
Roonen rannikoille kukkiville.
Mutta viel' en lohdutusta löynnyt —
Luulin löytäväni edes täällä,
Missä luonnon jylhän syvyydessä
Rauhan henget asustavat — mutta
Täällä sama näky kangastaapi
Silmihini; kirottu se päivä,
Jona synnyin, jolloin äiti armas
Ensi kerran näki esikoisen,
Pojan, ylpeyden äidin lemmen!
Kirottu se hetki, milloin loime
Papiksi ja tulin tuomariksi,
Jolla valta oli neuvostossa
Syyttää Sinua, oi Natsareenus!
Sinun tulisilmäs sieluhuni
Iski taivahasta tulipalon,
Jonk' ei liekit konsa sammu. Herra,
Suuri Jehova Sa taivahissa
Näet tuskat kurjan Kaifas papin.

PILATUS:

Haa! Sa peto verta janoova,
Tunnetko sa tunnon tuskia?

KAIFAS (katsoo hämmästyneenä ympärillensä ja huomaa Pilatuksen):

Pilatus! Kurja ihmispelkuri,
Sinun on syysi murhatekoni.

PILATUS:

Minunko syyni, konna katala?
Sinähän yllyttäen kaikkia
Kansasi nostit raivoon veriseen,
Mi vaati Natsareenon uhrikseen.

KAIFAS:

Sinulla valta — mulla viekkaus;
Yllytys turha oli pelotus,
Jolla en voinut olis mitäkään
Ellet sa pelkurina pesemään
Ruvennut käsiäis — turha ilve! —
Ken tieten tuomitsevi syyttömän,
Ei verta tunnoltansa lipeän
Kautt' eli veden koko maailman
Puhdista; tuomiolla Jumalan
Saa vastata kuin konsa murhaaja.

PILATUS:

Tää onko palkintosi, utala,
Avusta, mink' annoin asialles?
Sinä konna veriruskea,
Ulkokullattu ja kavala,
Jonka juonet minut rikkomaan
Sekä kansas saattoi kapinaan!

KAIFAS:

Asiamme oli erehdystä;
Tarkotuksenamme oli valta:
Pitää käsissämme kansan ohjat,
Tiedon avaimet ja jumalaisen
Herran tuntemisen salaisuuden,
Minkä kautta kansakunnallemme
Oli suotu eri asemansa,
Pakanoille valon antajana.
Luulimme — oi, kurjaa sokeutta! —
Jeesuksen, tuon Natsaretin pojan,
Viettelevän kansan, kukistavan
Valtamme ja Fariseusten lahkon,
Isänmaallisuuden tukipylvään.
Pilatus! me aina vihasimme
Sinua ja Rooman väkivaltaa;
Rautakytkyessä verisessä
Raadeltu ja rusikoitu kansa
Katkoa jo tahtoi kahlehensa.
Mutta Natsareenon opetukset
Oudon leiman painoi henkehemme,
Herättäen uuden elon-ilmeen:
Synnintunnon rajun intohimon,
Sekä armon valon ihanaisen,
Jonka taivahinen, hellä mieli
Poisti kaiken vihan vihollista
Vastahan ja kylvi rakkauden
Unijuomaa verihaavoihimme,
Joihin katkerata, kirvelevää
Ruohoa koin koetimme kylvää.
Voi! me luulimme myös näkevämme
Oudoss' ilmehessä salavoimat
Paholaisen, niissä ihmetöissä,
Joita Hän niin aulihisti teki!
Luulo tämä oli eksytystä,
Jolla lumos' silmiämme käärme
Helvetistä, henki ikivaiheen.
Sillä nyt ma näen liian myöhään:
Tosi hengen-elämän Hän tulta
Sytyttäen, nosti kansan hengen
Katsomahan ikikirkkautta
Jumalan, ja Hänen armossansa
Omistamaan uuden elonvoiman,
Minä kansalleni pimeyttä
Tahdoin tyrkyttää ja kuolemata,
Enkä voinut tietystikkään hurja —
Mitä voisi ihmistoukka kurja
Vastaan Jehovaa! — Niin meidän työmme
Vain täytti ennustukset aikaisemmat.

— — — — — —

Pilatus! sa Rooman edustaja!
Jospa totuutt' oisit totellunna,
Minuakin oisit auttanunna
Kuulemahan oikeuden ääntä!

PILATUS:

Vanha kettu! Etpä parannusta
Todell' oisi tehdä tahtonunna.
Jollet olis saanut Pilatusta
Kieltäs kuulemahan myrkyllistä,
Toiset keinot oisit keksinynnä
Surmatakses Elon Ruhtinahan.

KAIFAS:

Ehkä! Olkoon! Kirottu se päivä,
Jolloin ensin kuulin Jehovasta,
Totuudesta taivaan kirkkahasta,
Jonk' en oppia ma ymmärtänyt,
Kosk' en antanut sen pyhän kärjen
Käydä sieluhuni sisimpähän,
Siellä tuottamahan tuomiolle
Halujani, pahan alkujuurta
Kuolettamaan armonsanomalla,
Jonka Messias on maailmahan
Tuova — ehkä tuonut — kirousta
Monenkertaisesti minulle; — ma
Syöksyn Gehennahan tulisehen —
Tuonne virran veteen vilpoisehen,
Sammuttaos tuskieni tulta!

(Syöksähtää kalliolta virtaan ja hukkuu).

PILATUS:

Vääryyden palkka, kruunu rikoksen
On kosto saavuttava syyllisen.
Ma etsein valtaa, perin kurjuuden;
Kunniaa, saaden ylenkatsehen.
— Häntä seuraisinko? Maailmalle
Tehden tilin lyhyen: sen loisto
Eipä paljon maksa, madon syömä
On jo kunniasi, Rooma suuri!
Väkivalta sijass' oikeuden,
Verinen ja julma sortovalta
Imee voiman kansan ytimistä,
Kuni verimadot jäsenistä
Nukkuvaisen rauhallisen yöllä,
Joka herää vasta tuskihinsa,
Koska verenvuoto-kuumehessa
Polttaa päätä, kieltä karvastelee,
Sydän voimatonna hytkähtelee,
Silmät peittävi jo kalman kelmi,
Henki juopi Lethen pimennosta.

(Rotkon pohjalta nousee Juudas Iskariotin haamu).

Uh! Ken tuolla, kumma kuvatus?
On muoto musta kuni Erebus,
Ja katse kolkko, tuima, toivoton!
Ken olet, lausu, kurja onneton?
Jo lienee täyteen tullut kadotus,
Kosk' ulos sieltä sinut oksentaa,
Voimatta niellä palaa kauheaa!

JUUDAS:

Ei syökse helvettikään kidastaan
Mun kaltaistani toista maailmaan:
Ma olen mustempi, kuin saatana,
Sill' olen ollut läsnä Kristusta.
Kuin käärme koettelin myrkyttää
Ma taivahista, pyhää elämää;
Ma skorpiooni Pyhän povella,
Noin sydänjuuriin salaa pureva.
Mutt' itseheni myrkky kohdistui,
Hän kavalluksen kautta kirkastui,
Verellä pesi synnit ihmisten,
Sovitti kaikki — itsens' uhraten.
Minulle yksin ikipimeys —
Min' olen ihmisnimen häväistys.

PILATUS:

Juudas! Haa! mua katsees kauhistaa!
Miks' olet tullut, haamu veretön?

JUUDAS:

Ma tulin toveria noutamaan:
Helvetin ahjoon lisä-sytykkeitä.

PILATUS:

Toverus julma! Ken on toveris?

JUUDAS:

Sinä myöskin, sekä pappi Kaifas!

PILATUS:

Minäkö sun toverisi, julma!

JUUDAS:

Jumalan Pojan sinä tuomitsit,
Verihin ruoskit, ristiinnaulitsit.
Minäpä, kurja, kultaa himoten
Vain Hänet myin, kuin orjan alhaisen,
Kuni rosvo varastetun aasin,
Peljätessään kiinni joutuvansa.
Kaifas osti, veren maksoi hinnan.
Kirottu yöhyt — musta — ikuinen!
Vihollisjoukon verta janoovan,
Kuin susilauman saatoin ulvovan
Oi, Getsemanee, pyhään puistohois!
Hän oli tyyni, hellä minulle —
Voi, se hellyys sieluani polttaa!
Siin' oli suru jumalallinen!
Ei rohkeutt' ois' ollut petokseen,
Mutt' oli käärme saanut satimeen
Sieluni kurjan — uh! taas puistattaa —
Voi tuskan tulta ikikauheaa!
On kuni ilma öinen, viileä
Liehuisi, tuuli puitten lehvissä
Hiljainen värähdellen suhahtais,
Kuin öljypuitten siimeksessä silloin —
Siell' olin ennen ollut juhla-illoin
— Yhdessä kera rakkaan Mestarin
Hartaudessa mielin puhtahin —
Nyt kuljin joukon julman edellä:
Kas, tuolla näen Hänet lähellä!
Ma ehdottomast' ensin vavahdan —
Voi, sydän julma, mikset särkynyt;
Oi, verilähde, mikset kuivunut?
Kirottu jalka sinä kannatit!
Niin, minä astuin Häntä lähelle —
Kirottu kas skorpiooni pisti,
Mutt' oka myrkyllinen kääntyvi
Sydämmeheni, jossa polttavi
Tulihaava ijankaikkisesti!
Taivahan puhtaan sulohuulille —
Joist' armo, autuus vuosi virtana —
Suutelon annoin — musta perkele!
Opetuslapsi kavaltajana!
Nähden ihmeteot, opetukset
Kuulin, sanat armon ihanimmat,
Muistihin kätkein osat parahat.
Voi! mutt' annoin sijaa synnille.
Sydäntä ensin kalvoi katumus,
Vaan vähitellen kypsyi paatumus,
Ennen kuin ma sitä ajattelin —
Noin vain vähitellen varastelin
Kukkarosta kiiltäväistä kultaa.
Niin himo kullan petti sydämmein,
Myrkytti mielen, riisti autuutein.
Kirottu kulta! Hehkus helvetin
On tuli-ahjost' enne alkusin,
Sokaisevainen silmät ihmisten;
Saatanan syötti sielun-onkehen.
Voi, josp' en oisi konsa syntynyt,
Josp' äidin kohtu oisi ehtynyt,
Ennenkuin tuotti minut ilmoillen,
Kirouksen lapsen ijankaikkisen!

PILATUS:

Voi sua Juudas! Osas kamala!
Voi — voi yhtä kurjaa minua!

JUUDAS:

Kaifaan raadon korppikotka syö,
Sielua peittää kadotuksen yö.
Sinulle myöskin hauta aukenee,
Ennenkuin uusi aamu valkenee.

(Katoo).

PILATUS:

Todella kurja olen onneton:
Ijäti kirottu se hetki on,
Jolloin ma ryhdyin tähän asiaan!
Miks'en ma koito kuollut aikanaan
Sodassa Parthilaisten julmien
Raatelemana, tahi susien
Hampahissa Dalmathian metsän,
Pimeässä kohduss' eksyneenä,
Käydessäni karjanpaimenessa
Oman äidin evähiä syöden?

(Proculan, Pilatuksen vaimon, haamu ilmestyy).

— Oi, mitä näen? Taivaan ihanaa!
Voivatko henget myöskin kangastaa?
Procula! Joko totta vainajat
Kaikki mun luoksein tänne saapuvat,
Vai joko siirryn maasta Manalaan?
Olenko Proserpinan nurmilla,
Joilla hän poimiskeli kukkia,
Pluto koska hänet maasta ryösti?
Alcestis kuin ennen ihanainen
Takaisin saapui Tuonen alhosta Herkules
saaliin riisti kuoleman,
Miehelle antoi rakastavalle,
Jonk' edest' uhrannunn' elämänsä
Esikuva naisten iki-ihana —
Saavuitko siten myöskin, Procula
Kallihin, vaiko tulit ottamaan
Hyvästit ijäiset, kun astumaan
Sa näet joutuvani Tartaroon
Tuskia julmempia Tantaloon
Kestämähän iki-ankaroita?
Puhu, kallis, vaikk'en säveliä
Äänes' armaan kestäisikkään kuulla —
Puhuthan kuolemattomalla suulla —
Mutta sun muotos puhdas taivahan
Loistoa luokoon ikivaivahan,
Jonne mun täytyy, konnan verisen,
Syystäni mennä kautta rikosten.
Lausuos; ennen tahdon suloisimman
Äänes' armaan kautta ikikuolla,
Eläisin kuin sitä kuulematta.
Naiset on toiset käärmeinä tiellä
Jaloissa miehen myrkyllisinä.
Sinussa yksin puhtaus sielun
Ain' oli mielen ylentäjänä.
Suo minun nähdä lilja valkosin:
Aaltova poves lumipuhtahin;
Silmies tumma tuli suloisin;
Kutries musta yöhyt ihanin!
Oi, sinä ihmisistä ainoa,
Jok' olet ollut mulla sieluna —
Elämää kallihimpi kuollehena!
Miks' olet haamu — juo'os vertani,
Tässä ma avaan sulle rintani
Hehkuvan, kuuman elonlähtehen.

(Iskee miekalla rintaansa, josta verivirta kuohahtaa esille).

Kas niin, juo — ja puhu armahin!

PROCULA:

Pilatus, ei voimaa verelläs
Pois ole pestä sinun syntiäs.
Se veri yksin synnin puhdistaa,
Mi vuosi Golgathalla. — —

PILATUS:

                      Kauheaa,
Ällös, sa armas, verinäytelmää
Muistuta mulle.

PROCULA:

                      En; vaan ylevää
Uhria, synnin ikisovinnoksi
Mik' annettihin.

PILATUS:

Mulle tuomioksi.

PROCULA:

Varoitinhan, rakas, sua kerta,
Ettet sa vuodattaisi Pyhän verta.
Mutt'et sä raukka siitä huolinut;
Untani et sa muka uskonut.

PILATUS:

Enhän silloin järkimiehenä
Tahtonut unelmia peljätä.

PROCULA:

Eihän se ollut unta hourivan,
Vaan oli ilmoitusta Jumalan.
— — Oi, ma aina muistan elävästi,
Kuink' olin Galilean profeetan
Luona vuoren ruohorintehellä
Kapernaumin lähikunnahilla.
Genesaretin vedet välkähtelit
Aamu-auringossa kirkkahassa.
Kirkkahammat vielä opetukset
Tulvailivat hänen huuliltansa.
Kansa kaikki kuuli ensi kerran
Jumalaisen rakkauden ääntä,
Jonka kosketusta joka rinta
Sykähteli, aaltoeli kilvan,
Pidättäen koska hengitystä
Korkeinta armon julistusta
Ahmiellen äänetönnä istuit.
Oi, se näky eipä mielestäni
Konsa haihdu; silloin ensi kerran
Povessani tulen tunsin oudon,
Liekin, sytytetyn taivahasta:
"Tämä Herra, pyhä Vapahtaja
Ihmiskunnalle on lähetetty",
Niin se kuiski ääni tunnossani,
Jota ensin mielin tukehuttaa.
Mutta syntieni muisto musta
Särki sydäntäni, elämäni
Näkyi kaikki hukkaan eletyltä.
Turhuus irvisteli vastahani
Joka askelella kodissani.
Voi sit' yötä, jolloin tunnontuskat
Polttavaiset nostit syntieni
Haamut julmat piilopaikoistansa,
Muiston kammioista, tuomiolle
Vaativaiset sieluani kurjan!
Silloin ajattelin uudestansa
Sanoja, joit' olin eilen kuullut;
Niiss' oli lohdutusta syntiselle,
Kurjimmalle anteeks'antamusta,
Kun Hän luokseen kaikki kutsui kurjat,
Antoi anteheksi armoisesti
Naisillekkin syvään langenneille.
Silloin syntyi usko sydämmeeni:
Rukoilin ja kiitin Jumalata,
Joka armon ikilähtehestä
Voitehet nyt lievittävät laski
Sielun haavoilleni polttaville.

PILATUS:

Oi, sa autuas — minä katala
Kautta rikostein kaiken särkenyt
Olen toivonkin mahdollisuuden.
Monet veriset, raskaat rikokset
Elämäni tietä synkistyttää.
Ristiinnaulitsin Pojan Jumalan,
Se on totta teko kauhistavin.
Mutta rikostein on se kukkura,
Loppukehitys sielun paatuneen.
Galilealaisten murha julma,
Moninaisimmat virka-uralla,
Sotilaana myös tehdyt vääryydet
Painaa sieluain; kaikki nousevat
Korppikotkat kuin raatelemahan
Kurjaa sieluain, enkä väistyä
Voi, en paeta, vaan Prometheys
Kuni kytketty teräskallioon
Korppikotkan' antaa joka aamu
Uuden maksansa yöllä kasvaneen:
Petolintu julma teräskynsin
Iskee, repelee, syö ja maistelee,
Kuni Lucullus herkkupöydässään;
Niinpä sieluain synnit polttavat
Ahnahat kuin pedot raatelevat.

PROCULA:

Sitten onnellisna, autuaana
Elin, kunnes murha-aikehista
Juutalaisten kuulin kuiskattavan.
Mutt' en tiennyt, että aikoisivat
Vedota sun tuomiohos tässä;
Enkä yönä sinä onnetonna
Aavistanut rikostyötä mustaa,
Herran pyhän kiinniottamista.
Nukuin linnassamme untuvilla,
Yöhyt rauhaa henki ihanainen.
Mutta unessani ilmestyvi
Eteheni Herra kärsiväinen
Kruunattuna orjantappuroilla,
Ruoskittuna, vertavuotavana,
Kuni pahin rosvo surmattava.
Oi, ma kauhistuen alas vaivuin,
Mutta Hänen katsehensa hellä
Kyyneleistä katsettani kohtas,
Ja Hän lempeästi lausueli:
"Sinun kannan syntiesi kuorman."
Voi, ma tunsin tuskaa polttavinta:
Täytyikö mun syntieni tähden
Hänen, ihmisistä puhtahimman,
Jumalaisen kärsiä? Hän silloin
Käänsi kasvot verta vuotavaiset
Minuhun ja rakkahasti virkkoi:
"Verein sinun sovintos on uhri,
Sinull' anteeks'antamus ja rauha."
Siitä iloitsin — vaan tuokiossa
Näin sinun Hänet tuomitsevan
Kuolemaan ja kansan raivokkahan
Ristiinnaulitsevan Hänet, pyhän.
Yöhyt musta peitti auringonkin,
Maahut järisi ja vuoret halkes' —
Kansa parkui paetessaan kurja —
Lyöden rintoaan — ma peljästyen
Heräsin ja sanan sulle laitoin
Kiirehesti, koska sain ma kuulla
Että Herra oli edessäsi
Tuomittavaks' annettuna aivan
Kuten olin uneksinut koito.

PILATUS:

Metallia hehkuvaista kaadat
Sydämmeeni — mutta jatka, armas.

(Vaipuu pitkällensä).

PROCULA:

Sanan annettuain saattajalle,
Näin vielä unta uudestansa:
Seisoin yöllä aivan pimeällä
Öljymäen sulorintehellä,
Silloin kuulin soiton suloisimman
Taivahasta, mikä sielun nosti
Ylös maasta, kuni kotkan siivin,
Taivahien taivahisin asti.
Samall' äänen kuulin voimakkaimman,
Joka värähytti sydäntäni,
Särki kalliot ja haudat aukas',
Kutsui kuollehetkin elävinä
Esiin haudan varjo-kammioista.
Pilvet repesivät taivahalla,
Valo tuhansia auringoita
Kirkkahampi, koitti iki-aamu:
Heleästi loisti Herran haamu
Pilven säkenöivän keskustassa,
Josta jyrinä ja leimaukset
Kävi halki äärettömyyksien.
Henget säteilevät kirkkautta
Häntä ympäröivät palvelevat
Lukemattomat ja voimalliset.
Kansat kutsuttikin tuomiolle:
Syntiset, nuo julmat paatunehet,
Alas ikituleen tuiskuvahan
Vajosivat — mutta autuahat
Puvun puhtahamman aamukoita
Saivat sekä sädehtivät kruunut
Valtakunnass' ijankaikkisuuden.

(Katoo).

PILATUS:

Mihin jouduit, Procula sa armas?
Miksi pakenit, sa haamu kallis?
Tule takaisin, oi, älä jätä,
Procula — oi, elämäni, viivy!

— — — — — —

Oi, ei viivy — palaja, ei kuule!
Julma kohtaloni lähestyvi.
Huu! Ken tuolla? Herodes ja Kaifas!
Julma Juudas! Miksi lähestytte?
Sotilahat — ristiinnaulitsijat,
Pilkkaajat — ja Tiberius — Sejanus —
Katsehenne veren jäädyttävi!
Oi, Pluto — Jupiter, syökse, syökse
Tulisilla vasamoillas alas
Nämät mustat henget! uh! ja tuolla
Galilean miehet verissänsä!
Älä katso minuun, julma rosvo,
Barabbas — oi miksi tungeksitte
Lähelleni? Pois te pahat henget!
— Voi! ma vaivun — alas — Tar-ta-ro-hon
Sinne — iki-heh-kuva-han vai-i-vun.

(Kuolee).

PIISPA TUOMAS.

HISTORIALLINEN RUNOELMA.

I.

(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).

TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):

Tää kesäpäivä ihana
Muistot herättävi hengen
Raskahat sulo Suomesta.
— Oi, josp' oisi ollut aina
Tekemättä teko musta!
Muistan kuni eilispäivän
Ajan kauniin — veri kiehui
Rinnassani, riehui into:
Tahdoin tehdä mainetöitä.
Takaisin oi jospa voisin
Saada kulta aikakauden,
Jolloin eessäni elämä
Kaunihina kangasteli:
Tilaisuudet tulevaiset
Toivon valo kirkasteli;
Ruusuhohde maailmalla
Sydän täynnä tunnelmia!
Silloin olin Rantamäen
Kaunihissa kartanossa.
Oi, ne Suomen metsäseudut!
Mikä hiljainen humina
Suloisessa siimeksessä,
Tuulen hiljaa huojuttaissa
Kuusia ja koivupuita;
Käen kultaisen kukunta
Helkähdellen harvallensa,
Kuni kellot juhlalliset
Kutsuvana kuulemahan
Jumalamme ilmoitusta.
Siellä eläisin ikäni,
Kuolisin sen kansan tähden,
Jos vain voisin hyödyksensä.
Omituinen, itsenäinen
Luonne kansan on todella,
Mutta mieltä kiinnittävä:
Luja, syvä, uskollinen,
Kova niinkuin rautatammi,
Mutta hellä ja hymyvä
Myöskin, kuni aamurusko,
Mikä maata suuteleepi,
Havahuttaa luonnon kaiken
Yösen pimeän jälestä.
Niinkuin honkien humina
Suomen metsän syvyydessä
Illan rauhaan nukkuvaisen
Luonnon kesäisen povella,
Niin on luonne suomalaisen:
Tyyni, mutta tuntehikas,
Hiljainen ja hehkuvainen.
— Siellä istuin itsekseni,
Mietin suuria tekoja.
Aina meitä uhkaeli
Venäläinen vainolainen;
Suomen sukuiset samalla,
Heimo hurja Karjalaisten,
Jotk' ei onnettomuudeksi
Ymmärtäneet olevansa
Samaa verta veljiensä
Hämäläisten, Suomalaisten.
Heitä vastahan herätin
Ristiretken, ritareita
Sekä suuren sotajoukon
Saaden Eerik kuninkaalta,
Paavin käskyä odotin,
Tietoa ja määräystä,
Kuka retken johtajaksi.
Silloin — ulkona kävelin:
Oli kuuma kesäpäivä;
Laihopellot lainehtivat
Viljavina vainioilla;
Tuuli hiljainen suhisi
Metsässä, ja ruohokossa
Surisivat iloissansa
Luonnon pienimmät itikat.
Juuri silloin saapuvaksi
Näin jonkun ratsastajan
Viljavainion perältä:
Kirje paavilta tulevi,
Sinetillä suljettuna
Pergamentti-kääry kallis.
Kuinka kiehahti vereni!
Kuinka silmin ahmivaisin
Luin sitä määräystä!
Mutta siinä mielestäni
Oli vähäisen vajava
Käsky, eikä selvitetty
Kyllin suorilla sanoilla,
Jotta saisin johtovallan
Ristiretkellä pyhällä.
Silloin henki pimeyden
Kuiskutteli sielussani:
"Lisää tuohon yksi sana —
Tahi kaksi — selvemmäksi
Käypi kaikki — eikä tässä
Mitään pahaa" — kirottua
Ääntä ensin vastustelin,
Mutta viimein — kurja raukka!
Tottelin — ja nopeasti
Piirsin: "duce Episcopo".[1]
Tehty tekemättömäksi
Nyt ei muutu — Jumalani,
Armahda ja anteeks' anna,
Nosta kurjaa sieluani!
Sitten riensimme sotahan.
Oi, niin täynnä toivehia!
Suuri laivasto vesiä
Suomen lahden viiletteli,
Kuni parvi joutsenia.
Valkopurje-purtosemme
Lensi lokkien keralla
Sinervillä lainehilla
Myötätuulessa tohisten
Päivän kirkkahan valossa.
Monta miestä miekallista,
Monta uljasta urosta
Oli sotisovassansa
Valmis miekan mittelöhön.
Mielessämme kuvitellen
Voiton kultaisen iloa,
Nowgorodin kukistusta,
Suomen kirkolle ihanan
Rauhan ajan alkavaksi,
Nevan luokse luontelimme,
Maalle nousimme rutosti.
Pian näkyi vihollinen,
Ratsujoukko eellimmäisnä,
Keveä ja harjoitettu
Taistelussa Mongooleja
Vastaan Keski-Venäjällä,
Missä oli murrettuna
Sotajoukko Batu-kaanin,
Dshingis-kaanin jälkeläisen,
Jota palvellut Venäjä,
Kuni suurta kaaniansa.
Tämän voiton saavuttanut
Jaroslaw — ja Aleksander
Vesa uljas Jaroslawin,
Johti joukot vastahamme.
Moni-kymmentuhantiset
Laumat laajoilta aroilta
Lainehtivat edessämme:
Pölypilvi taivahalle
Nousi silmän kantamalta.
Suuri rintama urosta
Varuksissa välkkyvissä,
Joihin aurinko kuvansa
Loisti — näky häikäisevä
Nevan rantahietikolla.
Myöskin meidän joukossamme
Kolmekymmentä tuhatta
Oli uljasta urosta,
Rintajoukko ritareita,
Joitten kiiltävät kypärät,
Vaskipuku paistavainen
Välähteli liikkuessa,
Kuni leimaus salaman.
Asemamme valitsimme
Ischoran ja Nevajoen
Tekemässä kulmanteessa,
Jottei voitu kiertämällä
Meitä estää palaamasta
Laivoihimme tarvittaissa.
Uljas miel' oli urosten,
Ilo säihkyi silmistämme,
Nähdessämme vihollisen
Taajat parvet tasangolla,
Jossa uskoimme olevan
Meille voiton valmistetun,
Tasapäässä tappelussa
Sekä koston kohdannehen
Näitä kirkon sortajia.
Pyhän Neitsyen nimessä
Ryntäsimme — ritarimme
Kaasi maahan Venäläistä
Kuni niittäjä norossa
Kaataa nurmen nukkapäätä.
Mutta lauma vihollisen
Aina täytti aukot — uudet
Riensi sorretun sijalle,
Veres joukko uupunehen,
Kunnes joukkomme, alati
Ahdistettu, uuvutettu
Peräytyi — voi, se julma
Hetki! Vielä tunnen tuskan
Sydäntä mi kouristeli,
Poltti luita, ytimiä,
Nähdessäni sotajoukon
Äsken voittamattomaksi
Arvatun jo hajoavan,
Vihollisen yllättävän
Osastoita, tuhoavan
Siivet rintaman sivuilla,
Sekä käyvän ylpeänä
Päälle sorretun, tuhotun —
Kaikki oli menetetty!
Ainoastaan yöhyt esti
Vihollisen voittamasta
Meitä luona laivojemme,
Joihin jäänehet pakeni.
Haudattua kuollehemme,
Verhoss' yöhyen hämärän
Purjehdimme surumielin
Pitkin aaltoja takasin
Suomehen ja Ruotsinmaalle.
Näin se päättyi ristiretki,
Josta suuria odotin!
Mutta vasta tultuani
Kotihini, Rantamäen
Kaunihissa kartanossa,
Mulle selvisi asia:
Niinkuin olis' rintahaini
Puukko pistetty tulinen
Välähti nyt sydämmessä
Tunto syntini kamalan.
"Sinun syysi, Tuomas parka,
Että kirkon vihollinen
Ilkkuelee voittajana.
Sinä väärällä teolla,
Rikoksella riettahalla
Herran pyhän sotajoukon
Saastutit ja kansallesi
Tuotit tappion, häpeän,
Kirkolle ja Jumalalle
Suuren vahingon, katala."
Näin se ääni omantunnon
Alkoi syytellä minua,
Enkä voinut puolustaida.
Voi, on kurja kurjuuttani!
Kuinka suuren armon Herra
Oli antanut minulle!
Oli uskonut omansa,
Sielut ostetut verellä
Pyhimmällä puhtahalla,
Minun johdatettaviksi
Hänen luoksensa sanalla
Suloisella armostansa,
Sekä seurakunnassansa
Palvella ja opastella.
Hänen armovoimastansa
Olin saanut kokemusta
Oman sieluni sisällä,
Sekä syntisten monien.
Kääntymyksen, uudistuksen
Nähnyt, työstäni hedelmän.
Olin itkenyt ilosta
Koska Herran Henki voitti
Sielut synnin kahlehtimat,
Sekä johti ihanasti
Uskon tiellä edellensä.
Olin tuntenut surua
Sydämmessä polttavaista,
Katkerilla kyynelillä
Valittanut lankeemusta
Jonkun synnin petoksella
Voitetun ja rukoellut
Herralt' anteeks'antamusta,
Voimaa uudell' elämälle.
Siten nousi langennutkin
Eksytettykin palasi,
Sekä nautti Kristuksessa
Armon uutta ihanuutta.
Mutta nyt! Oi, kadotusta!
Olin itse langennunna
Paljon muita syvemmälle,
Herran hyvyyden häväisten,
Armon pilkaten pyhimmän,
Murheelliseks' saattamalla
Pyhän Hengen — ja Jumalan
Rakkauden suloisimman
Siten loukannut, katala,
Oman kunnian kirotun
Etsinnässä ylpeässä.
Pettämänä häijyn hengen!
Voi, sen tuskan hirmuisuutta!
Voi, sen tunteen kamaluutta:
Nähdä syvän syyllisyyden
Erottavan itseäni
Jumalasta, Herrastani,
Vajottavan pimentohon
Yötä synkkää mustempahan;
Tunnelmata toivotonta,
Jossa huutaa parkumalla
Armoa ja pelastusta —.
Maassa vierivi matona,
Eikä löydä lohdutusta!
Oi, josp' eivät ikänänsä
Siihen tilaan syvimpähän,
Epätoivon pohjattoman
Kuiluun syösten, sielukullat
Vihollisten, pakanoitten,
Joutuisi tai Juutalaisten!
Kun toivo sammuu sielusta,
Sen käärii ikipimeys,
Ja tuli aina polttava
Sydäntä kalvaa, epäilys:
Katumus ilman armoa —
Se helvetin on kauhistus
Ja kadotettuin kirous.

[1] "Piispan johdolla".

— — — — — —

Jumala, suuri armossa
Mull' antanut on toivoa —
En muutoin kestäis' elämää, —
Kun tunnoss' aina kirveltää
Polttava tuli tuskien,
Jos milloin palaa Suomehen
Muisto, jopa joskus. —

— — — — — —

Herra, armossa muistaos,
Poikas verellä huuhto'os
Pois sielusta syntitahrat.

(Laulaa):

      Tua Jesu dilectio
      Grata mentis refectio:
      Replet sine fastidio,
      Dans famem desiderio.

— — — — — —

      Desidero Te millies
      Jesu mi, qvando venies?
      Me laetum qvando facies?
      Me Te qvando saties?[1]

[1] Jeesuksen on rakkaus,
      Mielen sulo-virvoitus,
      Ain' on uusi tyydytys,
      Kaipauksen herätys.

      Sinua, oi, ikävöin,
      Tuhannesti päivin, öin:
      Milloin tulos leimahtaa,
      Iki-ilon kirkastaa?

II.

(Myrskyinen yö Gottlannissa samalla louhikko-rannalla).

TUOMAS (kävelee rauhattomana edestakaisin, aaltojen hurjasti kuohuessa; suuri hyökyaalto lähes peittää kävelevän vaahdollaan, mikä loiskahtaa korkealle pitkin kalliota):

Ulvo'os myrsky — kuohu
Vihainen, vaahtopää
Aalto ja kallioita
Huuhtele — kylmempää
Josp' oisi, loiskuva läikkä,
Vetesi, jäitä sais'
Sataa ja jääksi kaikki,
Muuttua helmassais!
— Kas, täss' on poveni kuuma.
Sen ahjo hehkullaan
Vois sulata jäiset vuoret;
Mi saisi sen sammumaan?
Siell' ikuinen liekki hohtaa
Ain' uutta tuskaa — niin,
Taas armas yöhyt, muille
Mik' antaa jäseniin
Levon ja suloista unta
Silmille sirottaa,
Vain lisää minulle tulta —
Tää myrskykö vilvottaa
Vois mieltä miehen, mi kuolla
Tahtoisi — eikä voi,
Ei tohdi, vaikk' olis hauta
Leponi ainut — oi!

— — — — — —

Mutta mitä kuulenkaan!
Johan täällä lauletaan.

(Aalloilta kuuluu Vellamon neitojen laulu):

Kannel Ahdin soi
Kunnes aamun koi
Idän taivaalla kirkasna hohtaa.
Nyt tanssimme taas —
Emme ulvontaas,
Myrsky ärjyvä, pelvolla kohtaa.

Tämä kaunist' on:
Meri arvaamaton
Täynn' aaltoja on lakkapäitä!
Kisaellen vaan
Käy karkelemaan
Tässä Vellamon neitojen häitä.

Tämä hauskaa vaan:
Nyt hypellä saan;
Kuinka iso on tanhumatanner;
Eipä silmillään
Näe ääriäkään,
Eikä vapise allamme manner.

Se iloa on
Ja lukematon
On Ahtolan morsiuskansa.
Hei, kanssamme vaan
Käy karkelemaan:
Kuka surisi nuoruuttansa!

TUOMAS (laulun vaiettua):

Onko helvetin henkien
Tää hurjaa kuollontanssia?
He nousivatko kiusaten
Hukuttaaksensa sielua?
Suloista olis hypätä
Aaltojen helmaan viileään,
Jos siihen loppuis' elämä,
Sammuisi ikipimeään.
Jos, niinkuin Joonas aikanaan,
Vois hirmumyrskyn tyynnyttää
Ja tulla levon satamaan,
Jumalan tahdon tyydyttää.
Jos, uudestansa ryhtyen,
Elämän hurjaan taisteluun
Sais käydä, kuni Niniven
Hän kaupunkihin tuomittuun,
Saarnaten pyhän Jehovan
Ankaran päivän tuloa;
Jos voisin minä Jumalan
Levittää armon valoa
Toivottomille sieluille,
Pimeytehen käärityn
Syvimmän tuskan omille,
Ja nostaa kansan, määrätyn
Hukkumahan, taas uudestaan
Elohon — silloin ilolla
Astuisin heti Ahtolaan.

(Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumea soitto).

TUOMAS:

Mitä tämä? Joko vihdoin
Järki jättää hallituksen
Särkyneessä sielussani?
Onko tämä Luojan kosto,
Tullut minun synnistäni?

— — — — —

Taikka, ehkä kuollon kellot
Äänet oudot kuulemani?
Ehkä tuska tuivertavi
Povessani polttavainen
Viimeisiä kertojansa.

(Ilmassa kuuluu henkien laulua).

Taas laulua — oi, ihanaa!
Taivaallista!

HENKIEN LAULU:

Armosta antoi Jumala
Poikansa ainokaisen,
Jok' osti verihinnalla
Syntisen kuolevaisen:
On synti sovitettu,
Kun veri vuodatettu
On Herran ristillä.

(Tuomas lankee polvilleen).

Jokainen, joka uskossa
Nyt antaa Jeesukselle
Sielunsa — etsii armoa,
Elämän lähtenette
Saa tulla — juokohon
Vapaasti — kaikki on
Lahjaksi annettu.

Sulasta rakkaudesta
Jumala ihmisille
Antavi ilman rahatta
Anteeksi syntisille
Myös veri-ruskeat
Rikokset riettahat
Ijäti unhottaa.

(Myrsky tyyntyy — päivä koittaa).

TUOMAS (tyyntyneenä, viipyy yhä polvillaan, nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisevat hänen kasvojansa, joita kirkastaa syvä rauha ja ilo):

Jo myrsky tyyntyvi, päivä nousee
Ja taivas kirkkaasti hymyilee:
Ja Jeesus Kristus mun sielussani
Nyt täydellisesti hallitsee!
Oi, Herra, kuinka Sun armoasi
Ma kurja voisin ain' ylistää!
Oi, ijankaikkinen rakkautes
Ken voi sen syvyyttä käsittää!
Nyt kuolen ilolla, tule Herra,
Jo katko maalliset kahlehet,
Ja poista verho, mun anna nähdä
Ne silmät, Sa joilla katselet
Tänn' alas maahan ja kurjimmankin
Myös ihmislapsosen sydämmeen,
Ja säälit, armossa etsiskellen;
Oi, näytä kasvosi, säveleen
Mitk' ijankaikkisen ylistyksen
Ain' uuden antavat, joissa — oi!
On ikikirkkaus jumaluuden,
Se valo, auringot mikä loi!

(Vaipuu alas ja kuolee).