Produced by Tapio Riikonen

LAUPEUDEN TYÖT

Kirj.

W. H. Riehl

Suomensi Katri S.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Nuori Konrad-seppä seisoi alasimensa ääressä. "Joudu, sälli, joudu, pidä tahtia!" huusi hän nauraen ja heilutti kepeästi ja vapaasti aimo vasaratansa niin että säkenet sinkoelivat hänen ympärillään, valaisten hämäräisen pajan.

Sälliltä ei työ niin nopeasti sujunut, sillä hänellä oli yllään liivit ja hame — hän oli reipas talonpoikainen tyttö. Mutta eipä hänkään vasaratansa huonosti käyttänyt. Jäntevyyttä ei puuttunut neidon ruskeasta käsivarresta, vaikka se myös samalla oli pyöreä ja hienojuonteinen.

Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski seppä vasaransa alasimelle, nojausi vasemmalla kyynäspäällään sen varteen ja ojensi oikean käsivartensa tytön puoleen, suuteli häntä ja — jälleen jatkettiin innolla työntekoa.

Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella.

— "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!"

— "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi".

Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa, jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan. Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia — hän oli todellakin nykyjään oikea pappi kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä, uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten. Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.

— "Tiedäs, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee näin: kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin kavioin kopinan ja kiitäisin ratsuni selässä, tuulen nopeudella pitkin maita maailmoita, sotamiehenä, Kersti; sillä kaikki tähän aikaan petetään ja ketetään, sotamies se yksin herrana elää. Jok' ainoasta sotamiehestä on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin röyhkeitä seppää kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selkään ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eikä Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa seppä ympäristössä kumminkin kerran kuukaudessa saa löylyä. Mennään, kultaseni, mekin sotaväkeen, mennään!"

— "Eihän toki", vastasi Kersti, muuttuen vähän totisemmaksi, "silloinhan viimeisetkin miehet läksisi kylästä, eikä täällä enää olisi pormestaria eikä pappia, seurakuntaa edes vähän koossa pitämässä!"

Tämä oli Löhnbergin kylä Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in kreivikunnassa. Ennen sodan syttymistä asui sen muurien suojassa kuusikymmentä perhettä, — Löhnbergin kylällä olikin kaupungin oikeudet — mutta kuudestakymmenestä tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen. Eräällä kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. Tässä kohdin alkaa vuoristo yhä enemmin supistaa laaksoa. Vastapäätä pajan laskee metsäinen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen, tummanviheriäiseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla näkyy kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjö kreivi, Dillenburg'in herra, vähäistä ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut.

Älkää ylenkatsoko tätä seutua, tämän kylän jylhää kauneutta, tätä köyhää rehellistä kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele eteenpäin, niin näette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen pohjoispäässä kasvaa vuorenrinteellä kuuluisat Löhnberg'in viinirypäleet. Löhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yhtä kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa, että noin toista sataa vuotta sitten eräs Braunfels'in kreivi kerran kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinillä, jota hän itse, eräänä erittäin poutaisena kesänä, oli kasvattanut Löhnberg'issä. Ja kun hän aterian jälkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mitä viiniä he olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat eivät kumminkaan mainitse, kumpiko tämän tuomioon aiheen antoi: Löhnberg'inkö viinin hyvä maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku.

Vaan jos näissä laaksoissa oli kelpo viiniä, niin olipa niissä kelpo ihmisiäkin, ja siinäpä tämän jutelman aine.

Oli varhainen suviaamu — kello lienee ollut noin kolme — kun nämät molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei Kersti, sepän morsian, olisi sulhollensa sitä rakkauden työtä osoittanut, että rupesi hänelle sälliksi, niin olisi Konradin ahjo varmaankin jäännyt kylmille; sillä ylt'ympärillä ei löytynyt ainoatakaan miehistä miestä, joka olisi käsityöhön joutunut.

Sekä sota että sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kylät kuolivat pois; ahkerimmatkin kädet halvautuivat ja pitivät huolta ainoastaan tarpeellisimmasta. Epätoivo valloitti nääntyvän kansan, ja näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin hävitti koko maata. —

Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen sääliväisyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin nimittäin Jumalan käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa nääntyä, sillä auttaa semmoista — niin arveltiin — oli yhtä paha kuin päästää varasta hirsipuusta. Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin täytynyt tikapuilla yksin kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät seurakuntalaiset hänelle paaria lainanneet.

Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin koiria.

Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita auttamaan.

Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän. Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja. Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja siveellistä elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla saarella. Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko, vaan suurempi Jumalan läsnäolo.

— "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien vasaransa alasimelle.

— "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän: 'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä ole'".

— "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria. Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni uskalsit ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".

Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te pian putkaan pääsette!"

Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä, olikin oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa.

Vaan mikäpä arvo olikaan nykyaikana tämmöisellä säännöllä, jolloin ei järjestystä ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna, jolloin kulovalkeat ehtivät kylille saakka, ympäröivät niitä, jopa monasti polttivat poroksikin!

Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin kylässä vähintäänkin kerran päivässä palaa ja kuolema joka hetki kulkee oven ohitse, ei välitetä vanhasta tulisäännöstä enempää kuin Löhnberg'in pormestaristakaan".

TOINEN LUKU.

Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten varovasti kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon tuolla puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja juolavehnäin vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä puutarhan visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja tästä oli Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei hän olisikaan uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä pormestarin taloon asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan pyrki.

Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja tyhjä. Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden päällä muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.

— "Miten jaksatte, täti kuita?" — puheli tyttönen lempeästi ja sydämmellisesti.

Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä:
"Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"

Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa, kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa, joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja lähetti vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon seinässä olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen myös määrä pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.

Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä, olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni muukin. Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen, uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan ruton tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä hänen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin suljettiin kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat.

Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän hänen pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen pyytänyt isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja".

Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä ja iltakelloa sydän-yöllä.

Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.

Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni! Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla vastaan-otin ne — mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna. — Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs meikäläinen siitä valittaakaan! — Miestäni minun vaan käy sääli, vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"

Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina — ettes tule ylpeäksi. Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa".

Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"

Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"

Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.

Hän katseli pimeään nurkkaan.

— "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"

Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.

Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti! Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se tapahtuu!"

Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.

Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului hänen takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"

Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti, nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian kalpeat, liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon kanssa. Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä! Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora keisarillisten vakoojien varalta!"

— "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen profeta kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata syntisille, elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta kaikille uskovaisille!"

— "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.

— "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".

— "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!" lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.

Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.

— "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita, sillä nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"

Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan: "Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"

Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä, kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.

Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tytölle:

— "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies vai ei".

Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:

— "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin minun mukanani".

Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies lienee..

Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus juhlallisesti:

    Vaeltaissamm' päällä maan,
    Kuolo ain' uhkaileepi.
    Mistä apu saatetaan,
    Mist' armo aukeneepi?
    Sä apu olet Herra!
    Me kadumm' syntiämme juur'
    Jost' yltyi Jumal' vihas suur!
    Oi Pyhä Jumala!
    Vanhurskas Jumala!
    Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen,
    Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen!
    Kyrie eleeson!

Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:

— "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".

Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:

— "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"

Hitain askelin poistui tuo salainen mies.

Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa. Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin väärän profetan.

Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi hän kyynelsilmin:

    "Vaeltaissamm' päällä maan,
    Kuolo ain' uhkaileepi".

Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa, kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.

Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.
Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.

Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:

— "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän kauniin tyttö".

Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti hän, viitaten tämän talolle päin:

— "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, Hän tuomitsee!'"

Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti pois.

Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen".

Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia. Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla, mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen — tuohon suntion runoon.

— "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun, vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa. Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".

Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen!"

KOLMAS LUKU.

Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.

Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.

— "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä Goar lakkinsa. — Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä. Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".

Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:

— "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain. Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin talolle".

Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata, mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli. Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:

— "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet hyljännyt?"

— "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".

Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän morsiotaan ja sanoi:

— "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin on tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme. Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen uskaltaa olla häntä parempi".

— "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja kuiskasi: "Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in pormestari".

— "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat käyneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen, varsinkin sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli varhaisena aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi pitkin olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen kautta, joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut molemmat portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".

Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää, joka loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.

— "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole tullut".

Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti — pääsihän tyttö parassa hetkiseksi naisluonne vallalle — vaan heti rohkaisi hän jälleen mielensä.

— "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa se, ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua nousisi!"

Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.

— "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"

Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti yksi ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin jokapäiväinen leipä, eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen asunnon palamisesta. Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän matkan päässä lähellä leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin oli pouta puoleksi kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui vasta silloin kun näki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle, nahkavyössä raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen takanaan läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä, vanhoilla peitsillä ja pertuskoilla varustettua, miestä.

Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja ankarasti:

— "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".

Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään kansaan ja ajoi miekan lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi tikapuille ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle. Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas tyhjät pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.

Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat pudota maahan.

Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:

— "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"

— "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja vaipui maahan.

Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti toimiskelevassa joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat muurit ja hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.

Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, — kukaan ei ollut huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että liekki hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot. Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.

Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin, kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.

— "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.

Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.

Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja jo kadonnut.

— "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tyttäresi tulesta!"

Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.

— "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole sitä. Hän on — — — — Näinhän selvästi ettei savu häntä vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin oikea mies — ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"

NELJÄS LUKU.

Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla, uhkeilla puillaan.

Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon. Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.

Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty, että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä, niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.

Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia, kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi käynyt.

Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:

— "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin, vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".

— "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa, omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella. Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi, pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"

Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:

— "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"

Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:

— "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"

Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua vastasi hän, katsomatta ylös:

— "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon, häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".

— "Miksikäs teette siis tätä vaarallista rakkauden työtä?"

— "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyjään. "Olihan Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko minä jonkun omaisistani jäädä hautaamatta? Ja eikös hän ollut hyvä, kelpo rouva, jota omin käsin hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikös minun tule tehdä Kerstilleni mieliksi, hänen, joka hoiti tätiään hänen viimeisillä hetkillään, ja joka nyt laupeutensa tähden saa kärsiä? Mutta … kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät".

— "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten syitten tähden tulette tänne hautausmaalle raitista ilmaa hengittämään, miksi siis ihmettelette, että minä paljoa vaikuttavampain syitten vuoksi sitä teen?"

Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi häneltä voimat lopussa, ja katsoi kauan aikaa surullisesti puoleksi täytettyyn hautaan. Viimein heltyi hänen sydämmensä, ja hän alkoi toverillensa kertoa, mikä hänen mieltään koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa, vaan olisi mieluummin itkuun hyrähtänyt.

Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat, jotka hänellä on nähty, saattoi käyttää syynä varkeeksi syyttämiseen.

— "Tästä voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sillä tapauksia on nähty, jolloin pirulliset ämmät, joiden on ollut määrä hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heidän kurkkunsa kanervilla etteivät voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sillä välin ovat nuo kirotut ämmät varastaneet kaikki, mitä talossa oli".

— "Luuletteko siis, että pormestari todella aikoo syyttää Kerstiä semmoisesta ilkityöstä?"

— "Niin pitkälle ei hän toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa tahtoo hän meitä kaikkia, minua, Kerstiä ja seppää, eikä hän lopeta ennenkuin saa meidät Löhnberg'istä karkoitetuiksi. Tiedättehän tekin, miten nuo suuret herrat ja heidän virkamiehensä ja palvelijansa menettelevät näinä surkeina aikoina. Kaikkialla käyvät he kiskovien ja ryöstävien sotamiesten puolelle, ja senpä tähden eivät voi kärsiä, että joku järkevä, rehellinen ihminen syrjästä katselee heidän menetystään. Paitsi meitä kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Löhnberg'issä kuolleet ja sorretut, jäljellä on vaan joukko pässinpäitä. Konna ei saata kärsiä, että hänen lähimmäisensä on parempi häntä, ja Kerstin jyrkät vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet hänen vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on lähteminen kylästä, meidän tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva: siitä päivästä saakka, jolloin minä tälle haudalle multaa heitin, ei ole pormestarilla enää ilon eikä levon hetkeä oleva!"

— "Nyt puhutte syntiä, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te tietävinänne, mitä Jumala on tämän miehen kohtaloksi määrännyt?"

Silloin korotti vanha suntio äänensä mahtavaksi, ja asettaessaan viimeistä turvetta kummulle puhui hän:

— "Monenlaisia tietoja löytyy! Minä olen oppimaton mies, ja tietoja semmoisia kuin teillä ei minulla ole. Mutta löytyy toisenlaisiakin tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yöllä saapi, niin kuin nurmi kastetta; tietoja, joita voi löytää joka olennosta, kukasta, ruohosta puusta, eläimistä ja myös ihmisistä, mutta selvemmin ja paremmin oppimattomista kuin oppineista. Tämä tieto se on, joka käskee lehmuksen ja pajun lehdet Wiituksen päivänä kääntymään, ennestukseksi siitä, että aurinko, muutaman päivän perästä korkeimmalle päästyään, on kääntyvä. Tämä tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmelähtehessä rauhan aikana virvoittavaksi kuin hyvä viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja sameaksi. Tämä tieto se käskee auringon pääsiäisiltana tanssimaan, ja se tanssii aina — sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin — julianisen kalenterin ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen. Kukkuuhan käkikin käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira ulvoo uikuttaen siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö? Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy pois! Käy pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt. Aavistihan sekin, missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?"

— "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko varma siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä, vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä Jumala kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".

Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:

— "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en vielä ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista vuotta sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin, ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne ylös kamariin ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo kaikki toivo mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta, siellä on pienen lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman pienosen huokausta ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin minä, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että minun nyt jo pitäisi täältä lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin turvattomiksi tänne. Minä rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle merkkiä, enkä toki vielä jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas uudestaan tainnoksiin. Kun jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, — vaikka en ketään nähnyt — joka selvillä sanoilla mulle lausui: 'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää sinun elämän; sitten on aika lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siitä hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin ahkerammin kuin ennen raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä tähtikirjoja huoneeseni, ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".

— "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"

— "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä varmuudella.

— "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"

Profeta hämmästyi.

— "Minä tosin monasti epäilen itseäni, — sen sanon teille, ainoastaan teille — mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se on minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat häneen. — Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille ennustamaan?"

— "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt on muisto tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään nykyaikana profetana".

Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä lain lyhyeen lukenut.

Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana — Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla, joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.

Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi, mitä esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa elivät.

Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia, jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat ohdake-seppeleen päähänsä, muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa avioelämän tulevia suruja ja huolia.

— "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen sydämmeen osaa katsoa!"

Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa. Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan akkunoista nähdä.

Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo vieras mies. Paavon silmissä paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli silmiään ja ellei vieras — ikäänkuin lumousvoimalla — olisi hillinnyt hänen kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin kuolijaksi.

— "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi. Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me ajattelimme kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko vielä, miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra pormestari, tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!' — Te muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" — ja hän raastoi voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen ponnistelemisistaan. — "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! — Herra pormestari! Jumala ei puhu, hän tuomitsee!"

Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen — rutto-miehen, — joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.

Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi:

— "Mitä haette täältä?"

Kylmällä tyyneydellä, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja pormestarin kauhusta, vastasi vieras:

— "Olen vaan saattanut ystävääni Paavo Greglinger'iä tänne, sillä me molemmat tulemme juuri teidän rouva vainajanne hautajaisista. Minäkin toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen neljäntoista päivän kuluttua tulee teidän, herra pormestari, tehdä tili tuomari-virastanne. Älkää unohtako minua!"

Näin sanottuaan vei hän suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle hän ei uskaltanut katsella — siellä kulki tyttö, saattojoukkoineen, vielä vähemmin huoneesen — siellä oli rutto-mies. Niin seisoi hän poloisena syntisenä oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden välillä.

Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myöten alas, ei suntio, vaikka vielä kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen:

"Äskön sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mitäs te nyt sitten teitte?"

VIIDES LUKU.

Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin hän näytti olevan. Rauhallisena aikana olisi hän ollut ulkonaisen käytöksen puolesta rehellinen mies, joka ei mitään pahaa tee, jottei hänellekään mitään pahaa tapahtuisi. Mutta näinä vallattomina sota-aikoina tuli hänen vähäisestä siveys-määrästään pian loppu. Hänen tuntoaan ei vaivannut, teki väärin tai oikein, ja niin joutui hän aina konnankoukusta konnankoukkuun. Hän osasi kuitenkin kauan kyllä säilyttää ulkonaisen arvonsa ja näyttäidä oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta. Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi hän itseään; rangaistessaan muita, näytti hän ihmisten silmissä hyvinkin oikeutta ja siveyttä harrastavalta.

Suntion ja hänen seuralaisensa pois mentyä, toipui pormestari pian jälleen säikähdyksestään. Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet. Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan, jota suntio oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa kuolin-vuoteelta:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen".

Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen. Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin. Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan… Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli ennustanut hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli hän asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä hitoille lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään, en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? Hän koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, — joka tosin kyllä tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan omantunnon jouduttamana — ja kyseli itseltään, oliko tämä todellakin jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni
    Hän pantihin oljillen —"

Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean yön moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään väsymyksen — ei unta, — pesi hän samalla myös pahat unelmat sielustansa.

Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen raastupaan, joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä työskennellä. Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo lapsuudesta tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt pysähtyi hän sitä lukemaan:

"Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten, mutta Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!" 2 Aikak. 19: 6.

Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle lausunut: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime yön aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon äänet, jotka eivät tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen:

— "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ääni ei käy yhteen, ja tuo soitto se saattaa minut helvettiin!"

Ja kun iltakello soi Löhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi hänen päänsä haljeta. Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielestä kuului niitten kuminasta yhä vanhuksen ääni, joka huusi: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin täytyi pormestarin vielä itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan.

Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, että herra pormestari näytti kovin vaalealta ja väsyneeltä. Pormestarin riutuneet kasvot lensivät tästä tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika korvapuustin, siitä, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta.

Hetkisen kuluttua talutti hän raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen petäjää, jossa kaarne istui, kysyi hän sitten, miltä tämän korvissa tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi:

— "Omaa nimeänsähän se huutaa: Kaarne! Kaarne! — —-

"Eipäs!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo koettanut karkoittaa sitä pois, mutta jota enemmän minä huudan ja viuhdon, sitä kiinteämmin se pysyy paikoillaan ja sitä kovemmin se kirkuu: paarit, paarit! Juokse minkäs jaksat, ja tuo tänne vanha suntio sekä hänen toverinsa, tuo mies, jonka nimeä en uskalla mainitakaan, tuo vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmillään kuin itse kuolema. Heidän täytyy poistaa lumous tästä linnusta, heidän pitää karkoittaa tuo lintu, he yksin voivat sen tehdä, tahi poltatan minä heidät elävältä kuni konsanaankin noidat. Kuules, yhä kovemmin huutaa kaarne. Minä ymmärrän: toista pilliä pitää soittaa hänen herroistaan. No niin, minä vakuutan heille turvallisen pääsön — kuulethan sen! — mutta lintu heidän vaan pitää saada vaikenemaan. Suosiota ja ystävällisyyttä heille lupaan — kirotuille konnille — sillä parempi pala suussa, kuin haava päässä, mutta tuo musta lintu täytyy heidän karkoittaa. Vai olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siinä tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava mustatakkinen herra, että hyvällä sopisitte minun kanssani, olisitte vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta saattaisittepa sentään joutua minun tuomari-käsiini — uppoaa hyväkin uimari välistä — ja silloin lahja lahjaa kysyisi!"

Näin puhui pormestari, eikä ollut hän kuumeen houreissa eikä juovuksissakaan, vaan aivan selvillä päin. Paha omatunto se vaan pani hänen henkensä valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa päivänä oli hänen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkinään.

Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, että lukkari tyttärineen samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta — kertoi palvelija — ei ole jäljellä kuin Konrad yksinään, tyrmässä lujien lukkojen takana. Eiköhän sopisi tuoda seppää? Hän kun on tuon vanhan velhon tuleva vävy, niin kenties saisi hän kaarneen karkoitetuksi.

— "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Seppä pysyköön tyrmässä. Hänen tähtensä ei kaarne huuda. Hän on ennen aamukellon soitua sytyttänyt ahjonsa ja kärsii ansaitun rangaistuksen!"

Vielä samana päivänä levisi kaupungissa se huhu, että vanha suntio ja ruttomies olivat pormestarille, hänen syntiensä tähden, ennustaneet kuolemata ennen neljäntoista päivän kuluttua. Tämä seikka oli pian ainoana puheen-aineena Löhnberg'iläisillä.

Pormestarin käytöstä, liikkeitä ja puhetta ruvettiin tästä hetkestä tarkasti silmällä pitämään, mutta, yhtä huolimattomasti hän näytti elävän kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja kasvojen kalpeasta väristä sekä kuopalle käyneistä poskista saattoi arvata, mitä tuskia pormestari yksinäisinä hetkinä ja unettomina öinä sai kärsiä. Virassaan muuttui pormestari vireämmäksi ja oikeutta harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin että Löhnberg'iläiset arvelivat: jos heidän pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla, niin olisi heillä ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa.

Jota lyhyemmäksi tuo neljäntoista päivän loma-aika kävi, sitä kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeistä päivää hän enemmiten pelkäsi. Tosin kasvoi jokaiselta päivältä se mahdollisuus, että koko ennustus olisi ollut pelkkää tuulen pieksämistä, mutta samalla sen täyttymisenkin mahdollisuus supistui yhä pienempään ja pienempään aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta suurimpana sieluntuskana, johon pahantekijätä tuomitsemme, pidämme sen, että hän ennakolta tietää kuolinhetkensä.

Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siitä, että hän yöllä neljättätoista päivää vastaan kääntyisi ruttoon. Hän päätti siis siksi yöksi paeta lujimpaan linnaan, mikä tältä viholliselta voi suojella. Tämän linnan luuli hän löytäneensä kaupungin yhteisessä leivin-uunissa, Hikoaminen on talonpojan paras lääke kaikissa taudeissa, ja varsinkin pidettiin sitä erittäin tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli pormestari jo hikoillut kolmetoista yötä, nyt tahtoi hän koettaa oikeata lääkkeeksi määrättyä hikoamista.

Sinä päivänä — se oli maanantai — olivat kaupunkilaiset leiponeet leipänsä täksi viikoksi, niin että uunissa vielä yöllä oli ankara kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksinään uskaltanut viettää yötänsä leivintuvassa. Hän uskoi siis viimeiselle ystävälleen, raastuvanpalvelijalle tämän salaisuutensa; käski hänen pukeutua viittaan ja varustautua pertuskalla sekä vartioida tämä yö leivintuvassa.

Löhnberg'iläisten yhteinen leivin-uuni oli — ja on vieläkin — ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, lähellä sitä lätäkköä, jonka yläpuolella äsken palanut paja ennen oli seisonut. Oven kamanaan oli kirjoitettu:

    "Täällä naiset leipiä paistaa
    Ja kakkuja, jotka hyvältä maistaa.
    Oi Herra nälästä varjele,
    Ja siunaa aina leipämme!"

Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka perällä sitten uuni oli.

Ilta hämyssä, päivän hälinän laattua, hiipi pormestari saattajinensa tuohon yksinäiseen rakennukseen. Mitä ankarin etelämainen kuumuus vallitsi vielä uunissa, sillä siihen aikaan ei puita säästetty, ja pääliseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti äskenleivotulta leivältä.

Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yöllä paistuisi, kömpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, että vaan raon kautta voi nähdä tupaan ja raitista ilmaa hengittää. Raastuvan palvelijan käski hän vartioida itse leivintuvassa, ei oven ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija häntä huomaisi. Hänen oli kuitenkin suotu pitää tuvan ovea auki, sillä muutoin olisi miesparan myös täytynyt kestää samallainen sauna-temppu.

Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. Täällä hikoili hän edeltä käsin ainakin kahden ruttotaudin varalta. Tämän ulkonaisen kuumuuden kesti hän kuitenkin helposti, mutta sisäinen tuska, joka häntä poltti, oli moninverroin kamalampi.

— "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetissä olla", ajatteli hän itsekseen, "kun täällä uunissakin jo on näin kuuma!"

Tuore leivän haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Miltä mahtaneekaan sitten tuntua paholaisen pätsissä, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!… Viimeiseltä kävi leivän haju hänestä niin inhoittavaksi, ett'ei hän enää luullut saattavansa koskaan panna leivän palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli hän, on tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois hänen leiviltänsä. Ja tässä hän ensi kerran elämässään ajatteli, kuinka hän näinä viimeisinä aikoina oli monen miehen nähnyt nälkään nääntyvän, antamatta hädän-alaiselle apua.

Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin hänelle juolahti mieleen, että näitä rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa pätsissä, ja niinpä rupesi hänkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan hänen lauluansa johti, sillä se muuttui yhä vaan tuoksi lauluksi:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen —".

Ja hänen rukouksensa sekä laulunsa tuntui hänestä Jumalan sanan pilkkaamiselta, sillä tämmöistä laulua eivät Sadrach, Mesach ja Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa uunissa.

Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi hän luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi nähdä ulos asti. Mutta siellä hänen silmäinsä edessä olivat juuri palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja hänen tyttärensä uhkaava lauselma saattoivat hänen mielensä taas hourauksiin.

Epätoivossaan päätti hän alottaa puhetta vartijansa, raastuvan palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan seinää vasten, seisoi liikkumatonna, ikäänkuin nukkuisi hän. Pormestari lausui hänelle ystävällisiä sanoja ja koetti oikein mielevästi puhella uunistansa. Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti äänensä yhä kovemmaksi, huusi häntä nimeltään — mutta turhaan, ei vastausta. Silloin hyppäsi hän viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mitähän, ajatteli hän — ja tämä ajatus häntä kauhistutti — mitähän, jos piru hyväksi aluksi olisi ensin vääntänyt niskat nurin hänen toveriltaan? Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, herättääkseen häntä, jäi se hänen käteensä ja tanko, jonka ympärille se oli ripustettu, kaatui maahan ja hattu tangon päästä vierähti lattialle. Peitsi se yksin pysyi pystyssä. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan, jättäen niin tämän sekä hattunsa ja viittansa tänne vartioitsemaan tuota kamalata miestä. Itse hän sillä välin kauniisti hiipi kotiinsa ja kävi levolle lämpimään vuoteesensa.

Pormestari kömpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven niin tiviisti, että oli vähällä tukehtua eikä enää ollenkaan kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon kerjäläisen kiittäminen nykyisestä hyvästä toimeentulostaan. Ja tämä ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin hänen suojelijansa pyysi häneltä ensimmäistä pientä uhrausta, ja jättänyt hänelle linnunpelotuksen, auttavaisen ystävän sijaan! Silloin näki pormestari ensi kertaa oman sydämmensä kovuuden ikäänkuin peilistä. Hänen jääkylmä itsekkäisyytensä — sehän se oli ollut alkujuurena hänen pahempiin synteihinsä. Hän oli vähällä itkeä, ajatellessaan, että niin halpa olento kuin raastuvan palvelija hylkäsi hänen ystävyytensä, ja hänestä oli kuin seisoisi hän nyt jo sen Oikeuden edessä, jota rutto-mies oli hänelle ennustanut. Nyt hän vasta huomasi, miltä hänen vaimostaan mahtoi tuntua, kun hän oli jättänyt hänet tuskaan ja hätään.

— "Mutta pitääkös minun sitten", niin ajatteli hän sitten taas, "oikeen hengelläni maksaa tämä? Onhan mailmassa paljon suurempiakin hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka elävät vanhoiksi kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, vielä on toki kaukana minun vuoroni kärsiä syntieni tähden! Juuri sentähden, että Jumala on vanhurskas, ei Hän nyt vielä saata vaatia minua tuomiolle". Näin vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan vanhurskautta karttaakseen, ja näissä lohduttavissa ajatuksissa, ettei hän muka vielä ollut pahimmista pahin, vaipui tämä melkeen hermottomaksi uupunut mies syvään uneen.

Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija hengästyneenä juoksi leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa perään huusi: "Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas pitämään tutkinto-oikeutta Löhnberg'issä. Puolen tunnin kuluttua tulee teidän saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin tutkinto-oikeuteen".

Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisestä tuomiosta, heräsi kuin uuteen elämään, kuultuansa, että puhe olikin vaan pelkästä tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut hänelle muita sanomia, niin olisi hän vääntänyt häneltä niskat nurin, nyt sitä vastoin oli pormestari vähällä karata hänen kaulaansa. Yö oli kulunut, ja hän oli terve; ruttomiehen ennustus oli käynyt toteen: hän oli vaadittu oikeuteen. Hän nauroi itseänsä, vaikka hän, muinoin niin väkevä mies, tuskin jaksoi ryömiä uunista ulos. Tänäänhän oli pyhän Perttulin päivä, jolloin oli tapana pitää Löhnberg'issä tutkintoa. Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta tämä tapa oli näinä viimeisinä sota- ja rutto-vuosina jäänyt unohduksiin, ja pormestari oli kaikista vähimmin tullut ajatelleeksi Perttulin päivää? Semmoista Oikeutta hän ei pelännyt, jossa maalliset tuomarit tuomitsivat; tuomareista, arveli hän, ei ole yksikään parempi minua, eikä korppi korpilta silmää puhkaise. Siksi iloitsi hän tutkinto-päivästä, kuin olisi se ukkosensyötti, joka johtaa pois taivaallisen oikeuden ukkos-iskut.

Tutkinto-oikeuden jäsenet, virkamiehet, pormestarit, kylänvanhimmat ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun Löhnberg'in pormestari astui sisään riutunein kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä, täyttäen koko tuvan vasta paistetun leivän hajulla.

Ne vähälukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat säilyneet viimeisten vuosien hädältä ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa tässä pienessä huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten läsnäollessa tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehdä semmoisia tarkastusmatkoja sekä säännöllisesti, määrättynä aikana, että myös äkkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset ja tuomiot jätetty Herran huostaan, ja senpä vuoksi piti kansa tutkinto-oikeuden jälleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkinä.

Pormestari, vaikka näyttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana sijallansa ja näytti arvokkaalta, kuten konsanaankin.

Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopykälää, joissa tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ketään joka oli varastanut, pettänyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylipäänsä mitä poliisijärjestykseen kuului. Kuhunkin pykälään täytyi pormestarin vastata, ja kirjuri pani vastaukset pöytäkirjaan.

Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pykälän, joka sisälsi Löhnbergiläisten mielestä sangen viattoman kysymyksen, oliko muka täällä joku levittänyt kielletyitä, kunniata loukkaavia kirjoja. Kaupunkilaiset alkoivat jo lähteä pois, kuuntelematta tuota tutkinto-pykäläin loppuliritystä, jota olivat jo ennestään tottuneet pitämään turhanpäiväisenä koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta ja käski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selvästi.

Pykälä kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, että pormestari tai kylänvanhimmat syypääksi johonkuhun puolueellisuuteen nähdyt ovat tahi tieten taiten vääryydellä loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen tilille vetää".

Kirjurin luettua nämät sanat, raivasi oikeudenpalvelija tietä kokoontuneen väkijoukon läpi ja toi sisään Konrad-sepän sekä suntion tyttärineen.

Vanha Paavo astui tuomaripöydän eteen ja puhui:

— "Teidän luvallanne! Minä syytän pormestariamme siitä, että hän on täydellä tiedolla väärin tuominnut minun lapseni ja loukannut hänen kunniatansa".

Pormestari hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

— "Älkää päästäkö tuota ihmistä valittamaan! Hän on kirottu noita ja loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!"

Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi tyyneesti:

— "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota eivät loitsijat juuri käytä: 'Herra Jumala ei puhu, hän tuomitsee!'"

Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja hänen kiusatun sielunsa salaisuus tuli selvästi ilmi.

— "Viekää pois näkyvästäni nuo kolme ihmistä!" huusi hän vavisten ja hehkuen kuin kuumeesta. "Neljätoista päivää jo ovat nuo naamat minua vainonneet ja lisäksi vielä, neljäs kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan käännynkään, — aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun korvaani huutamassa!"

Valamiehet katsahtivat hämmästyneinä, äänettöminä toisiinsa. Mutta kun pormestari, vihasta kuohuen, yhä huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi tuomari viedä hänet sivuhuoneesen siksi kuin hän rauhoittuisi.

Sitten käski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi hän tehnyt valan, kertomaan, mitä hän asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin, miten pormestari häpeällisesti oli hyljännyt sairaan rouvansa, miten Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hyljätyn tädin hoitoonsa ja siitä syystä taivuttanut Konrad'ia sytyttämään ahjonsa ennen määrättyä aikaa.

Vielä kertoi hän totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen, puhui pormestarin epäsiveellisistä aikeista, hänen kostonhimostaan ja selitti asian niin liikuttavalla vilpittömyydellä, että muittenkin, eikä ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pitänyt tulla asiasta vakuutetuiksi.

Mutta sitten kääntyi hän talonpoikain puoleen. Korotetulla äänellä ilmoitti hän vielä tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen uutisen. Hänen itsensä ei koskaan olisi onnistunut paljastaa pormestarin vehkeitä; voimakkaampi mies oli häntä auttanut, nimittäin tuo mies, jota he ruttomieheksi nimittävät. Hän oli ollut suntion ja Kerstin paras todistaja. Hän se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut Löhnberg'in pormestarin vehkeistä. Ruttomiehen korkeitten suosijain ja ystävien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut Löhnberg'iin. Ei kukaan tässä tuvassa, ei edes virkamiehetkään tiedä tarkoin, kuka tämä ruttomies oikeastaan on; mutta hän yksin sen tietää, vaikka vasta eilispäivästä saakka. Ja sitten korotti vanhus äänensä yhä mahtavammaksi ja saarnaten lausui:

— "Paljon sairaita, vangittuja, nälkää näkeviä, hyljätyitä makasi näinä aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat, Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. Tämä mies se yksin vain tuli vierailta mailta meidän tienoillemme, ja kun hän tämän kurjuuden näki, tuli hänen heitä sääli. Ja hän sitoi haavamme ja valoi öljyä niihin ja viiniä; hän paranteli sairaita, lohdutteli kuolevia, hautasi kuolleita. Missä rutto oli, siinä oli hänkin, ja te nimititte hänet ruttomieheksi. Mutta hänpä ei ole ruttoa tuonut, vaan on sen masentanut, ja tässä laupeuden työssä on hän pannut henkensäkin alttiiksi. Ja tämä ainoa, joka on meitä kaikkia saanut häpeemään, ei ollut pappi eikä Levita, hän oli Samarialainen. Ruttomies oli — Jesuitta, nimeltänsä Rutgerus Hesselmann. Hän oli kutsuttu Westfalista kääntämään uskollisia protestantteja, mutta hänpä osasikin valita paremman toimen täällä. Hän kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot, saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hyljätyn tapasi, ei hän kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin hän näki kuolleen tienvieressä makaavan — oli se lutherilainen tai paavilainen — nosti hän hänet aivan yksinään hartioillensa ja valmisti hänelle leposijan siunattuun maahan. Hänen kaltaistansa Jesuittaa ei enää löydy maailmassa. Sen sijaan, että olisi kostoa saarnannut, teki hän rakkauden töitä. Ruttoa, nälkää ja epätoivoa vastaan käytti hän miekkaansa tehokkaammin kuin mikään muu Jesuitta Lutherusta, Zwingliä ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai hän sen, että itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia seisoi hänen kuolinvuoteensa ympärillä ja uskolliset protestantilliset papit surevat Jesuittaa. Tämmöinen on kertomus laupiaasta Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin huutaa teille Jesus lopuksi: 'menkäät ja tehkäät te myös niin!'"

Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta.

Viimein käski tuomari tuoda pormestarin jälleen sisään. Sivuhuoneen ovi avattiin, — mutta siellä makasi pormestari liikkumattomana lattialla. Hän oli saanut halvauksen. Ruttoon ei hänen tarvinnut kuolla. Hänen omat himonsa ja hänen paha omatuntonsa olivat hänet surmanneet, kun hän — tuo kovasydämminen mies — oven takaa kuunteli suntion innokkaita sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari kiireessä viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat päättivät, että itse piru se täällä pääpesässään oli vääntänyt niskat nurin pormestarilta.

Tästä hetkestä saakka ei suntio enää ennustellut, mutta Löhnberg'in viisaana patriarkkana häntä aina pidettiin. Hän sai tästä lähin yhä suuremmassa määrin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli vielä monta vuotta päälle viidenkahdeksatta. Yksi hänen ennustuksistaan kävi kuitenkin vielä toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan jälkeen ei kukaan enää Löhnbergissä ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli rauhaa, tuli terveyttä ja menestystä. Jälkeenjääneet oli murheen ja tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut uhri-kuolemaa, josta uusi elämä nousi itämään.

Kaunis oli keväinen päivä, jolloin Konrad ja Kersti alttarin edessä seisoivat. Silloin pappi, varoittain ja rohkaisten, painoi kaikkein läsnäolevain mieleen nämä sanat: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee". Ja muistaen laupeuden töitä, joita seppä ja hänen morsiamensa olivat tehneet kovimpina hädän aikoina, saarnasi hän, perästäpäin laupiaasta Samarialaisesta. Siinä ei Rutgerus Hesselmanniakaan unohdettu.

Mutta varsin valtavasti soitti tänä päivänä vanha Paavo rotevalla kädellään kirkonkelloja, ja niinpä sanotaan, ettei niitten ääni ole milloinkaan niin kauniina ja täyteläisenä kumahdellut hiljaisessa Lahnin laaksossa.