The Project Gutenberg eBook of Tee työtä uskollisesti, Jumala auttaa ihmeellisesti: Kertomus nuorisolle, by Franz Hoffmann

    I. Adelbert von Wildström
   II. Georg Wald
  III. Maalaajan kuolema
   IV. Georg napisee
    V. Apu hädässä
   VI. Pastori Friedrich
  VII. Sorvarimestari
VIII. Kahden vuoden perästä
   IX. Pastoria tervehtimässä
    X. Eräs poika
   XI. Jumalan siunaus
  XII. Loppu

Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu, isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen, vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.

Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko taululle antaisi etusian.

Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui nuori kreivi Adelbert kamariin.

"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin! Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat riittävästi kuvilla varustetut."

Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen. Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.

"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."

"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."

"Jälestäpäin saatamme siitä enemmän puhua", sanoi hän. "Auta minua nyt valikoimaan. Nämä taulut on tarjottu minulle ostettavaksi. Tämä tässä, Helena Trojan muureilla, on professori H:n maalaama, jonka tunnet. Tuo metsäpaikka tuossa on jotenkin tuntemattoman taiteilian tekoa, hänen nimensä on David Wald."

"Waldko? Wald — niinkö, onko se maalaajan nimi?" kysäsi Adelbert uteliaammin. "Omituinen sattuma! Kuka on tuo mies? Missä asuu hän?"

"Hän on lähin naapurimme", jatkoi kreivi. "Tuo mies näkyy olevan vähissä varoissa. Hänen vaimonsa toi minulle taulun. Huolet ja puute kuvastuivat hänen kasvoissaan, minun kävi häntä sääli. Kuva ei ole huonosti maalattu, se on tosi; mutta hinta, viisikymmentä louisdoria, on kuitenkin kovin suuri."

"Kaksisataa louisdoria; polkuhinta!" huudahti kreivi. "Ajattele toki, eräs professori H:n maalaama Helena ainoastaan kahdellasadalla louisdorilla. Kaunis taulu se on, se on varma."

"Se täytyy minun tosiaankin takaisin antaa. En löydä todellakaan paikkaa sille."

"Juuri kuin ei tuon metsämaiseman jokainoasta puusta paistaisi enemmän neroa, kuin koko Helenasta ja mainion professorin kaikista tauluista yhteensä", sanoi Adelbert hienolla ivalla.

"No niin, en saata sanoa, että aivan väärässäkään olisit, poikani rakas", vastasi kreivi; "mutta muista toki, miehellä ei ole kuulusaa nimeä, ei mainetta mitään! Minusta on todella hävytöntä, että hän pyytää viisikymmentä louisdoria taulustaan. Jospa nyt ripustaisin taulun seinään ja vieraani kyselisivät minulta: Kuka on tuon maalannut? Mitä olette siitä maksanut? Pitäisihän minun hävetä, mainitessani silloin noin tuntemattoman taiteilian nimeä. Älyäthän tuon?"

"Kyllä, rakas isä", jatkoi Adelbert kylmästi. "Näen, että te ainoastaan nimiä eikä kuvia tavottelette ostamaan. Te kannatatte taidekykyä, kun se on yleisesti tunnettu; maineettomien, tuntemattomien kykyjen annatte riutua. Yhtä kaikki! Pyydän teitä ostamaan tuon metsämaiseman. Tehkää se rakkaudesta minuun; alanpa mieltyä kuviin, ja tuo erittäin on tullut minulle mieluisaksi. Isä kulta, ostakaa se!"

"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."

"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin on hän rahan tarpeessa."

Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.

Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.

Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen edeltäpäin."

"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?

"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon, köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."

"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku rahvaanmies?"

"Juuri sellainen", sanoi levollisesti Adelbert. "Eräs varaton, rahaton nuorukainen, mutta hengen ja luonteen lahjoista rikas, mahdottoman rikas. Hänen nimensä on Wald, Georg Wald, isänsä on köyhä, mutta kyvykäs maalaaja. Tuo kuva", hän osotti metsämaisemaa, "on hänen taitavasta kädestä lähtöisin!"

"Ja tuota kuvaa houkuttelit sinä minua ostamaan?" puhkesi kummissaan kreivi Wildström sanomaan. "Tuota kuvaa, jota kilpailiasi, voittajasi isä on maalannut? Oi, poikani, luulin sinua korkearientoiseksi, kunnianhimoiseksi, ja näen nyt, että olet siihen määrään siivo ja heikko, ettet edes tunne kateutta voittajaasi kohtaan — ja olet antanut voiton alhaissukuiselle, tuntemattomalle rahvaanmiehelle! Sinä kunniakkaitten esi-isien jälkeläinen, pääkaupungin mainioimman ja kalliimman opettajan kasvatti! Sitä en käsitä!"

"Rakas isä, opettajat ja jalo sukuperä eivät tee viisaaksi, jollei oppilas ole ahkera ja lahjakas. Paljon aikaa olen hukannut seuroihin ja huveihin, pitipä niin tehdä teidän omasta tahdostanne. Ne hetket, jotka menetin tyhjiin huveihin, käytti tuo nuori mies tietojensa laajentamiseen, henkensä kehittämiseen. Elkää sentähden ihmetelkö, jos hän oli minua etevämpi. Kuitenkin lupaan teille yliopistossa korjata mikä ennen on jäänyt tekemättä."

"Mutta elä liiaksi rasita itseäsi, poikani", huolehti kreivi Wildström. "Elä unhota, että olet sukusi viime vesa, että kaikki toiveeni kohdistuvat sinuun. Sillä lopulta, mihinkä hyödyttää sinua laajat tiedot? Olinpa tyhmä että kiivastuin. Anna alhaisesta kansasta lähteneitten nousukkaitten ylpeillä. Olethan rikas, niin, poikani, kovasti rikas. Tiedot ovat sinulle vaan miellyttävä, loistava koriste, jota et välttämättä tarvitse, kuten nuo köyhät raukat, jotka niillä kurjaa oloansa ylläpitävät. Elä vaan rasita itseäsi liiallisella työllä, kuuletko?"

Adelbert hymähti. "Mutta, isä rakas", sanoi hän, "kuinka saatan tietoja hankkia, jollen ankaralla ahkeruudella tee työtä? Tahdotte, että tulisin mainioksi; se on ylpeytenne kuulla poikaanne kehuttavan opin ja tietoisuuden esikuvana, ja kuitenkin salpaatte minulta tien, tuota suuresti haluttua määrää saavuttaakseni. Kuinka pitää minun ja kuinka saatan minä kaikki toiveenne täyttää?"

"Se on sinun asiasi", sanoi kreivi lyhyesti, puhetta keskeyttäen, kun ei kyennyt muulla lailla pulasta selvitä. "Olen vakuutettu siitä, että käännyt oikealle uralle minun mielihyväkseni. Kuitenkin, mitä tieteen haaraa aiot ruveta tutkimaan?"

"En ole vielä päättänyt mihinkään päin", vastasi Adelbert. "Rikkautenne, isäni, vapauttaa minut tarpeellisuudesta ruveta koskaan erityistä tieteen alaa viljelemään, ja ajattelen, että parasta on koetella ja sitten valita mieluisinta ja edullisinta."

"Niin, tapahtukoon se ylihuomenna", määräsi kreivi. "Huomenna tahdomme ensinnä viettää pienen lähtöjuhlan ja kohta äidin kanssa sopia asiasta. Seuraa minua joutuun hänen luokse, poikani."

Nopeasti edellä käyden meni kreivi läpi pitkän sarjan komeasti somistettuja huoneita ja kertoi vaimolleen Adelbertin tuumat. Kreivitär vaati poikansa siirtämään lähtöpäivää tuonnemmaksi; mutta Adelbert pysyi päätöksessään, ja heikko äiti peräysi, kun huomasi nuorukaisen päätöksen järkähtämättömäksi.

Päivä kului tarpeellisten tointen toimittamisessa, jotka huomispäivän lähtöjuhla ja nuoren kreivin läheinen matka aikaansaivat.

Seuraavana iltana välkkyivät kreivillisen linnan salit loistavassa komeudessaan. Pääkaupungin ylhäiset liikkuivat niissä edes takaisin. Adelbert oli keskellä heitä. Hänen kättään puristettiin, surkuteltiin että hänestä piti luopua pitemmäksi ajaksi, hänelle tehtiin ylenmäärin lupauksia järkähtämättömästä rakkaudesta, ja Adelbert mietti: "Ei ole näen mä vaikea asia, kun on rikkaat vanhemmat, päästä ihmisten ystävyyteen."

Pöydässä istuessa paukkuivat samppanjapullot, vanhat koreakylkiset pullot heruttivat anteliaasti tuoksuvia nesteitään, ja lasien kilinässä, soiton pauhatessa, onnentoivotusten keskellä, joita esiintuotiin nuorelle, rikkaalle kreiville, viihtyi Adelbert erinomaisen hyvin, ja yö kului kuni silmänräpäys.

Seuraavana aamuna, hellät jäähyväiset sanottuaan vanhemmilleen, nousi hän kasvattajansa kanssa mukaviin, loistaviin matkavaunuihin, joitten ovet olivat kreivillisellä vaakunalla koristetut. Neljä rivakkaa postihevosta, joita iloisesti torveensa toitottava kyytimies pakotti nopeaan juoksuun, oli valjaissa, ja vaunut rämisivät katukivityksellä. Ajaessaan huomasi hän toisella puolella katua erään kelmeän, löyhästi vaatetetun nuoren miehen, joka kulki vaatimattomasti jalan tietään. Kreivi Adelbert tervehti ystävällisesti nuorukaista. Se oli hänen kilpailiansa, joka oli tutkinnossa ensimmäisen palkinnon saanut.

II.

Samaan aikaan kuin Adelbert astui isänsä työhuoneeseen, avasi Georg Wald pienessä naapuritalossa vastapäätä oven vanhempainsa köyhään huoneeseen ja hiipi hiljaa sisään vuoteen viereen, joka anasti yhden osan huonetta. Hän kumartui vuoteen yli ja kuunteli.

Ja hiljaa istui hän akkunan ääreen ja katseli miettiväisenä ulos puutarhoihin, vihannoiviin puihin ja tuoksuviin kukkiin tuolla ulkona.

Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät. Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan. Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan, antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.

Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain parhaimman todistuksen."

Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän. "Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua siunatkoon!"

Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen. "Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.

Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin lukea."

Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen, ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.

"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"

Georg ummisti huulensa eikä rohjennut vastata, sillä juuri tämä suru oli raskaana hänen sydämmellään. Äiti katsoi miettiväisesti eteensä, silmät maahan luotuina. "Jumala on auttava", sanoi hän. "Häneen luotan, häneen turvaan. Herra tietää, mikä meitä hyödyttää, ja hän johtaa meitä onneemme. Kuulkaa, mitä olen tehnyt.

"Aamulla varhain menin yliskamariin, rukoillakseni hiljaisuudessa ja hartaasti meidän kaikkien puolesta Jumalaa. Lankesin polvilleni ja loin täynnä luottamusta silmäni korkeutta kohti. Rukoilin sinun puolestasi, mies rakas, rukoilin Georgin puolesta. Rukoilin Jumalaa meitä kaitsemaan ja panin täynnä luottamusta kaikki huoleni hänen käsiinsä. Mainitsin kaikki ne huolet, jotka meitä painavat, ja myöskin huolen Georgin tulevaisuudesta. Pyysin häntä keventämään sydäntäni ja lohdutusta sieluuni vuodattamaan. Ja katsokaa, kun minä, rukoiltuani, levollisempana ja rohkaistuneena nousin ylös, kohtasi silmäni maalausta, rakas mieheni, tuota metsämaisemaa, joka jo niin monta vuotta on riippunut yliskamarin seinällä, ostajaa löytämättä. Se kiinnitti huomioni; lähenin sitä ja puhdistin kuvan tomusta. Se ei ollut koskaan ennen ollut minusta niin kaunis kun sinä hetkenä, ja ikäänkuin Jumalan kehotuksesta juolahti minulle ajatas mieleen viedä se rikkaalle kreivi von Wildströmille tuonne vastapäätä ja tarjota se hänelle kaupaksi. Kauvan miettimättä otin sen naulalta alas, puhdistin puitteet oikein kauniiksi, kirkkaiksi ja loistaviksi ja pujahdin, taulu vaipan alla, tuota pikaa kadun poikki. Tultuani isoon, komeaan palatsiin, kävin hyvin levottomaksi ja raskaaksi mieleltäni, ja olipa vähällä että olisin kääntynyt takaisin, kreiviä puhuttelematta. Mutta luottamus Jumalaan, muistaessani sinua, Georg, antoi minulle uutta rohkeutta ja päättäväisenä nousin leveitä marmoriportaita ylös ylikertaan ja kolkutin, joskin vapisevalla kädellä, ensimmäiselle eteen sattuvalle ovelle. Se avattiin sisältäpäin ja kreivi itse seisoi kynnyksellä. Hänen ystävällinen tervehdyksensä, kohtelias käytöksensä rohkaisi minua kerrassaan ja kun hän pyysi minua sisään kamariinsa, lausuin pyyntöni ilman sanottavaa levottomuutta. Kreivi otti minulta tauluni, asetti sen kalliille mahonkipuupöydälle ja tarkasti sitä monta minuuttia hyvin tarkkaavasti. Silmäni kiintyivät hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisin tahtonut arvata hänen sisimmät ajatuksensa. Hän jupisi myöntyvästi, pudisti päätään tuontuostakin, ja näytti olevan hyvin mielistynyt kuvaan. 'Kuka on sen maalannut?' kysäsi hän minulta. 'Vaivainen, sairas mieheni', vastasin ujosti ja toivoin, että hän sanoisi minulle muutamia kiitoksen ja rohkaisun sanoja. Mutta hän tähysteli minua vaan kiireestä kantapäähän ja kääntyi taas kuvaan päin. Seisoin ikäänkuin hehkuvilla hiilillä ja tunsin valtasuoneni tulisesti sykkivän ja sydämmeni levottomasti tykkivän. 'Mitä kuva maksaa?' kysäsi hän minulta. En tiedä mistä sain rohkeutta vaatia noin isoa summaa, mutta melkein tahdottomana vastasin minä: 'Viisikymmentä louisdoria.' Kreivi katsoi kummissaan minuun ja rohkeuteni oli jo niin masennuksissa, että vapisin ja koko ruumiini vavahteli. Kreivi näkyi säälivän minua ja hän sanoi aivan sävyisästi: 'No, hyvä rouva, se on suuri summa, mutta tahdon asiata miettiä. Tahdotteko jättää minulle taulun päivälliseen asti?' 'Aivan mielelläni!' vastasin ja sanoin jäähyväiseni syvästi kumartaen. Kuinka taas kotia saavuin, tiedän töin tuskin. Päätäni huimasi ja sydäntäni sykki miltei kuultavasti. Vasta yliskamarissamme toinnuin entiselleni ja rauhoituin täydellisesti, Olinhan jo luottamuksella rukoillut rakasta Jumalaa. Sen perästä tein kotitehtäväni, ompelin, kudoin ja istuin lopulta aivan hiljaa viereesi, rakas mieheni. Päätin ensinnä olla teille asiasta mitään puhumatta, mutta koska juuri tässä niin tulevaisuudesta huolehdimme, en voinut enää pitää salaisuutta sydämmelläni. Varmaan, ihan varmaan kreivi pitää taulua omanaan ja meille paljo rahaa lähettää! Etkö niin luule?"

Sairas maalaaja pudisti synkästi hymyten päätään. "En toivo mitään sinun mielijohteistasi", sanoi hän. "Tuota metsämaisemaa olen jo varhemmin useat kerrat kaupitellut, enkä koskaan, en edes parin louisdorin ostajaa ole tavannut. Kuinka kreivi nyt sellaisen korkean summan maksaisi! Ei, ei, äitiseni, turha on toivosi."

"Mutta taulu on kuitenkin niin kaunis", sanoi äiti innokkaasti. "Monta, monta maalausta olen nähnyt, jotka eivät puoleksikaan olleet näin onnistuneet ja kuitenkin niistä on maksettu paljoa suuremmat summat!"

"Niin, rakas vaimo", vastasi sairas katkeruudella, "niin, jos ansio aina palkittaisiin, silloin minäkin saattaisin toivossa elää. Mutta et tunne maailmaa. Ja kuitenkin, varmaan, kuva on hyvä — en ole koskaan parempaa maalannut. Jos taivas soisi siunauksensa, jos se kreivin sydäntä ohjaisi — kuinka onnellinen olisin, kuinka levollisena katsoisin kuolemaa kasvoihin! Mutta ne ovat kaikki vain tyhjiä toiveita!"

Ja maalaaja vaikeni ja kätki kalpeat, riutuneet kasvonsa sairasvuoteensa tyynyihin. Georg kääntyi toivotonna poispäin, salataksensa kyyneleitään, jotka kuumina vierivät hänen poskilleen. Mutta äiti, järkähtämättömässä luottamuksessa jumalalliseen kaitselmukseen, katsoi hiljaa korkeutta kohti ja sanoi: "Niinkuin Jumala ohjaa, niin on hyvä. Toivoni hänen isälliseen apuunsa ei horju; hän on meitä auttava!"

Ja tuskin oli hän viime sanat lausunut, niin kolkutettiin ovelle ja kultareunuksilla koristettu livreepukuinen palvelia tuli huoneesen.

"Terveisiä kreiviltä", sanoi hän, "ja tässä on rahat herra Waldin taulusta!"

Ilohuuto kajahti onnellisen äidin suusta, ja suopealla voittoriemulla katsoi hän miestään ja poikaansa silmiin. Nämä eivät olleet uskoa korviaan ja olivat hämmästyksestä aivan ällistyneet, kun palvelia laski kasan kultarahoja pöydälle ja sen perästä kohta poistui, aivan iloissaan kelpo ihmisten onnesta.

Äiti hajotti kultakasan keskeltä ja kiiltävät rahat tipahtelivat kalisten ja säihkyen valkoiselle honkapöydälle, joka ei elinaikanansa vielä koskaan ollut sellaista rahan paljoutta nähnyt. Georg astui lähemmäksi ja loi riemullisen katseen isäänsä. Onnellinen hymyily valaisi hänen kalpeita kasvojaan, ja ikäänkuin uuteen eloon elpynyt, kurotti hän vaimolleen laihtuneen kätensä: "Vaimoni rakas!" änkytti hän, "kuinka autuaaksi tunnen itseni, kuinka vapaana ja levollisena huoahtaa rintani!"

Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta. Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.

"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää, joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme syvyydestä!"

Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he, äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien kiitollisten olentojen ylitse.

III.

Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut, levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg. He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.

Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"

Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna. Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."

Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.

"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi, huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."

Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.

Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä, ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut. Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan, jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.

IV.

Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä puoleen oli meneteltävä.

Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan. Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla, perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia, kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.

"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä hellyydellä.

"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen. "Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan niille, joilta niitä puuttuu?

"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta, surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät, ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa. Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat, minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."

Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme synkistytti hänen otsaansa.

"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä, niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi, rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi antaisi!"

Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.

"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, — nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani, pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua antaa. — Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu, äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."

"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä, niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään osaasi."

Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin. En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"

Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä; häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja tuoksua; — Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg askeleensa hiljaista kotiaan kohti.

Iltahämärässä kun Georg jälleen tuli kotia ja ennenkuin tuvassa oli lamppua sytytetty, huusi hän raittiilla, iloisella äänellä äitiä.

Rouva Wald, joka istui akkunakomeron piilossa, tuli esiin ja sulki poikansa syliinsä.

"Onpa hupaista, että taas olet koteutunut", sanoi hän. "Minulla on hyvä uutinen kerrottamana sinulle."

"No, sehän on oivallista", sanoi äiti. "Vaan malta, sytytän ensin lampun, niin jutellaan sitte."

Hän viritti tulta, asetti lampun kuntoon, pani sen pöydälle ja istuutui
Georgin viereen.

"Niin, äitiseni", alotti Georg, "olen miettinyt kävelymatkallani, kuinka kaikellaisista esteistä huolimatta saatan tarkoitukseni perille päästä ja lähteä yliopistoon, sinulle kuitenkaan vaivaksi jäämättä. Hevosta en kaipaa, menen sinne jalkasin, vuokraan yliskammarin asunnokseni ja ryhdyn opetuksella ansaitsemaan ruokani ja elantoni. Sata taalaria on meillä vielä jälellä. Kahdeksankymmentä taalaria pidät sinä varallesi, minä otan kaksikymmentä mukaan. Ne riittävät toimeentulooni. Joskin vaivalla tulen aikaan, jollei paremmin käy, en siitä sen enempää huoli. Nauttiessani leipäpalaani ja juodessani vettä lasistani, höystän laihaa ruokaa henkisemmällä ravinnolla ja aterioidessani ryhdyn vanhan runokuninkaan Homeeron ihaniin runoihin käsiksi. Siinä unhotan kaikki puutteet ja saatan hyvinkin luulotella itseäni nauttivani nektaria ja ambroosiaa. Oli miten oli, päätökseni olen tehnyt ja olen sen täyttävä; saattepa nähdä, paremmin on käyvä kuin luulettekaan. Ainoa huoleni on suru teidän tähtenne."

"Oi, elä pelkää minun tähteni, rakas poika", vastasi rouva Wald hyvillään. "Niin kauan kun Jumala minulle terveyttä suopi, ei minulta tarpeellisinta puutu. Osaan kutoa sukkaa ja neuloa, eikä minulta ole koskaan työtä puuttunut. Mutta kuule nyt; minun uutiseni ovat kuitenkin paremmat kuin sinun, ja olet siitä hyvilläsi yhtä hyvin kuin minä.

"Tuskin olit sinä lähtenyt, kuin ovikello soi, ja muuan kookas ja komea herrasmies, kirjava tähdistönauha napinlävessä, tuli sisään. Tunsin hänet paikalla. Se oli salaneuvos Wedel näet, jonka rouvalle ja tyttärelle jo olen paljon ompeluksia valmistellut. Ymmärräthän, etten vähin kummastellut tuota ylhäistä käyntiä, ja että kävin hyvin uteliaaksi. Herra salaneuvos tervehti minua, katseli vähän hämillään ympärilleen ja kysyi vihdoin asuiko täällä maalaaja Wald. Hänen kysymyksensä nosti kyyneleet silmiini, ja tuskin jäi minulle riittävästi mielenrauhaa kertoakseni hänelle isän kuolemasta. Tuo arvoisa herra kuunteli minua hyvin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti, eikä lainkaan huolinut salata silminnähtävää mielenkuohuaan. Rohkaisin itseni ja sain luottamusta häneen. Kun hänelle olin kaikki kertonut, pudisti hän hitaasti päätään ja jäi vähäksi aikaa miettiväiseksi ja hiljaa. Hän näytti minua jo aivan unohtuneen ja mutisi puoliääneen: 'Jumalani, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksesi! Juuri nyt, kun onnellisempi aika hänelle olisi koittanut, kuoli hän pois, ja voittavat laakerinsa muuttuivat sypressiksi.' Ja jälleen minuun päin kääntyen kertoi hän minulle, että isän taulua, tuota metsämaisemaa, oli hyvin kauniina pidetty, vieläpä että yksin kuningas, siitä kuultuaan ja sen nähtyään, oli käskettänyt hänet luokseen, uskoakseen isälle erään tärkeän maalaustyön. 'Tulenpa liian myöhään', lisäsi hän siihen, 'valmistamaan kunnon taiteilijalla vähäistä iloa, mutta kenties saatan jossakin muussa asiassa olla teille avuksi.' Hän sanoi nuo sanat niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että empimättä puhuin hänelle huoleni sinusta. Näytin hänelle todistuksesi, kerroin hänelle turhasta käynnistäsi rehtorin puheella. Oi, Georg, olisitpa nähnyt kuinka tyytyväisenä hän nyökähytti päätään luettuaan todistuksesi! — 'Täällä pitää ja täytyy jotakin tehdä', sanoi hän. 'Olkaa aivan huoleti ja luottakaa minuun. Huomenna jo saatte tietoja.' Hän ei välittänyt kiitoksistani, heitti todistuksesi siihen ja hyvästeli. Puoli tuntia sen jälkeen tuli eräs palvelija, antoi minulle pienen käärön ja — luehan itse."

Rouva Wald pani muutamia paperia pöydälle, ja Georg, niitä hätäisesti silmäiltyään, luki ihastuksissaan, että hänelle suotiin viisikymmentä taalaria vuotuista apurahaa. Ikihyvillään hypähti hän ylös ja kavahti äidin kaulaan.

"Niin, sellaisella apurahalla saattaa opintojaan alottaa!" huudahti hän. "Nyt on hätä kaukana ja elän kerrassaan herroiksi! Äiti, uskonpa, että Jumalan siunaus lepää näkyväisesti pääsi ylitse. Aina, kun hätä on ylimmillään, antaa taivas sinulle keinot sen häätämiseksi."

"Pysy hurskaana, ahkerana ja rehellisenä, Georg", vastasi rouva Wald, "silloin on Jumalan apu sinua aina lähellä oleva."

Yöhön asti juttelivat äiti ja poika ja iloitsivat odottamattomasta, runsaasta avusta.

VI.

Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan. Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se oli Georg Wald.

Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.

"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme toisemme!"

Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.

"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja rakkaan Vapahtajan nimen tähden."

Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet, jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma, kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta, niin että hän katsahti ylös.

"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan näkyvissä."

Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.

Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen: "Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt — haen täältä jostain miellyttävän paikan."

Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi, peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.

"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä, jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin hurskaalle suosikilleen."

Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.

Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille. Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen viereensä ja katsoi häntä hymysuin.

"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."

"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua, saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime määrä."

"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."

Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta, suoraan metsän halki kulki.

Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. —

"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.

Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain pudonnut!"

Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan täynnä kultarahoja.

Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? — sinä ja äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.

Pian tulivat he hänen asunnolleen ja lievän kolkutuksen perästä avattiin ovi sisältä päin. Vanha emännöitsiä vastaanotti heitä ja näytti olevan hyvin mielissään nähdessään jälleen isäntänsä.

"Hyvä on, herra pastori, kun tulitte kotiin! Jo kaksi tuntia olen teitä odotellut, ja olipa minulta koko hanhipaisti kärventyä. Liian kauan metsissä kiertelette ja sellaisia hyödyttömiä esineitä sieppaatte kiinni kuin koppiaisia ja perhosia. No, menkäähän vaan kamariinne! Tulen kohta perästä lamppua sytyttämään, mutta ensinnä täytyy minun kerta vielä katsoa hanhipaistiani!"

Ja muitta mutkitta jätti toruileva emännöitsiä pastorin ja vieraansa seisomaan ja meni kyökkiin. Friedrich pastori sanoi lempeällä äänellä Georgille: "Oletpa tässä kuullut pienen kotiripityksen, josta pyydän sinua olemaan pahaa ajattelematta. Vanha Kristiinani soittaa suutaan kuin äkäpussi ainakin, mutta lempeä ja rakas hän on silti; hän on joutusa torumaan, mutta myös järkähtämättömän uskollinen."

Näin sanoen, johti Friedrich pastori vieraansa hiljaiseen ja pieneen lukukammioon, pyysi häntä istumaan ja sytytti lampun. Sen valossa oli Georgilla tilaisuus vasta saatua ystäväänsä lähemmin tarkastaa, ja odottamattomalla mielihyvällä kiintyi hänen silmänsä tuon hengen miehen kasvoihin. Niin lempeitä ja herttaisia kasvoja, täynnänsä ylevää rauhaa ja ystävällisyyttä, oli hän harvoin, jos koskaan, nähnyt. Vieno kelmeys lepäsi pastorin rauhallisilla kasvoilla; mutta se ei ollut kivulloisuuden kellahtava kalpeus, vaan tuollainen kirkas, läpikuultava valkeus, joka kovia, mutta voitokkaasti kestetyitä sieluntaisteluita ilmaisee.

Friedrich pastori oli vanha mies. Hänen ennen kullankarvaiset hiuksensa nyt hopealle hohtivat, mutta hänen vaaleanruskeat silmänsä säihkyivät vielä puhtaina ja kirkkaina ja nuorekkaina korkean otsan alta. Kamarinsa oli koristelemattomasti kalustettu. Kova sohva, pari tuolia, pöytä, vanha kirjoituspulpetti, muutamia vaskipiirroksia seinillä, siinä oli koko kalusto. Mutta kaikki oli siistiä ja kiiltävää. Ei missään tomuhitustakaan, ei missään likaa tahi muuta epäsiisteyttä. Itse huoneen petäjäinen lattia loisti puhtaana ja valkoisena.

Ennenkuin Georg vielä oli huomionsa loppuun selvittänyt, astui vanha Kristiina huoneeseen ja olisi taas mielellään torunut, kun hän näki ja lampun sytytetyksi. Kuitenkin hillitsi hän kieltään, nähtävästi vieraan vuoksi, heitti vaan isäntäänsä nuhtelevan silmäyksen ja kiiruhti toimiinsa, kattaen pöytää puhtaalla peitteellä ja asettaen siihen lautasia, salveeteja, veitsejä ja kahveleita. Kaikki kävi nopeasti ja mukavasti hänen tottuneissa käsissään.

"Nyt tulee pää-asia!" sanoi hän ja meni ulos noutamaan tuota oivallista hanhenpaistiaan. Ylpeällä katseella asetti hän sen keskelle pöytää ja pyysi isäntäänsä siihen käsiä käymään. Itse aikoi hän hiljaa taas poistua.

"Malta, Kristiina!" huusi pastori. "Aterioimme joka päivä kahden emmekä tee nyt yhtään poikkeusta kun sallimus on tuonut meille tervetulleen vieraan. Istuhan entiselle siallesi."

Vanha Kristiina kieltäytyi. Kun kuitenkin Georg pyynnöllään yhtyi pastorin kutsuun, suostui hän vihdoin ystävällisellä hymyllä ja suoriutui muitta mutkitta hanhenpaistia taitavalla kädellä palasiksi leikkaamaan. Georg sai runsaan osansa ja se maistui erinomaisen hyvälle. Koko päivänä ei hän ollut nauttinut muuta kuin palasen kuivaa leipää ja juonut raikasta vettä. Vanha Kristiina oli aika hyvillään, nähdessään, että ateria niin hyvin nuorelle herralle maistui.

"Niin", sanoi hän, "paistettu hanhi on hyvä asia, josta sopii hyvinkin iloita; ja kun koko viikon on laihemmalla ravinnolla kokenut toimeen tulla, maistuu herkkupala sunnuntai-iltana sitä paremmalta. Elkää toki luulko, nuori herra, että meillä eletään näin ylellisesti kaiken vuotta. Jumala varjelkoon! Silloinhan ihminen paisuisi hyvin ylimieliseksi ja unohtaisi kaikkien lahjain antajaa. Eikö tosi, pastori, se on harvinaista, että meillä on näin hyvästi kuin tänään? Meidän kylämme on pieni, tulot ovat vähäiset, lisätulot ovat harvinaiset ja niin saa auttaa itseänsä. Mutta tyytyväisiä olemme kuitenkin aina! Hyvä omatunto ei anna surullisten ajatusten kasvaa ja versoa, sen saatte uskoa, rakas nuori herra."

Georg katsoi naapuriinsa, pastoriin, päin. Tämä hymyili vanhan uskollisen palveliattaren innosta, mutta ei antanut lavertelunsa häiritä itseään. Kristiina yhä rupatteli.

"Ystävällinenhän se Martti kuitenkin oli", sanoi hän, "kun ei unohtanut olla kiitollisena. Kun te, pastori, hänen sairautensa aikana häntä Jumalan sanalla lohdutitte ja ravitsitte, sanoi hän minulle, että kun hän tervehtyi entiselleen, hän oli teitä muistava. Mutta ajattelin: no, tuo nyt on ihmisten tavallista pakisemista! Kun heille huonosti käy, niin tekevät hyviä päätöksiä, vaan jos heille taas käy hyvästi, niin ovat hyvät päätöksensä unhottaneet! Mutta minulla oli väärä käsitys vanhasta Martista. Hätinä jaksoi hän ulkona liikkua ja tehdä työtä, kun alkoi koota ja säästää, eikä levännyt, ennenkuin oli hanhen saanut ostetuksi. Sitä on hän nyt ahkerasti syöttänyt, sille parhaat palat antanut ja on sen lopulta pastorille tuonut, kun se ensinnä oli oikein lihavaksi syötetty. Tuossa se nyt on! No niin, onpa pastori sen myös runsaasti ansainnutkin. Olenpa omin silmin nähnyt, kuinka hän kiiltäviä taalaria hänelle…"

Vanha palveliatar oli säikähtyvinään ja rupesi itseään muka torumaan. "No, kieleni on taaskin pyörinyt sydämmen pakosta", sanoi hän. "Mutta olenpa vaiti! Vaieta tahdon! Joskus, olipa se sitten vasta tuomiopäivänä, pitää kuitenkin tulla tiedoksi, mitä pastori niin huolellisesti salaa, kuten suurinta syntiä. Aika on tuleva, kärsivällisyyttä vaan! kärsivällisyyttä vaan!"

Ja hän vaikeni, jolla aikaa Friedrich pastori puheli nuoren vieraansa kanssa, kunnes porstuan vanha seinäkello soi kymmenen. Silloin nousi pastori, kopisti tuhan piipustaan ja käski vanhaa Kristiinaa saattamaan nuorta vierasta lepokamariinsa.

Samassa joku kolkutti ulkoapäin ovelle. Vanha Kristiina kuunteli ja sanoi: "Joku sairas varmaan, joka haluaa taivaallista lohdutusta. Menen vaan heti kuulustelemaan, kuinka ja missä."

Ja kiireesti riensi hän kartanolle. Georg kuuli hänen puhelevan siellä sillaikaa kun Friedrich pastori arvattavastikin lähtöön valmistihe. Vanha Kristiina tuli huoneeseen jälleen.

"On, niinkuin ajattelin", sanoi hän. "Pehtori Wilhelm lähettää pyytämään pastoria Jumalan tähden tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen tyttärensä on kuolemaisillaan."

Jalo pappismies kiiruhti kutsua noudattamaan. Kristiinan avulla puki hän päälleen hengellisen virkapukunsa, otti raamatun, kirjojen kirjan, käteensä ja pyysi Georgia, jäähyväisiä sanoessa, olemaan rauhassa ja pitkän, väsyttävän päivämarssin perästä yölepoa nauttimaan.

"Saattaa olla myöhäistä, ennenkuin palaan", sanoi hän. "Elä sen vuoksi odota tuloani."

Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin pois puhallettu.

"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."

Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."

Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin vilpittömästi rakastavan.

"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa. Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi. Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt, puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy, siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi. Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa, Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa, jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti unhottua' — silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään, aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"

"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."

"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta kulkevat?"

"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."

"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."

"Vai olette tekin köyhä, rakas nuori herraseni?" kysyi Kristiina osaa-ottavasti. "No, sitten vasta minua oikein ilahuttaa, että sallimus teidän kulkunne on meidän taloomme ohjannut. Mutta menkäähän jo levolle. Teidän nukkuessa kirjoitan kirjeen lankomiehelleni, että te olette minun suosiossani. Mutta joutukaa, joutukaa, kello mahtaa paikalla olla yksitoista ja pastori saattaa minä hetkenä tahansa palata. Jos hän näkee teidät vielä valveilla, hän tapansa mukaan minua taas nuhtelee. Tunnen jo nuo asiat! Se koskee kipeämmästi kuin kaikki kovat sanat!"

Georg ei vitkastellut sen enempää, ja pian painoi virvoittava uni hänen silmänsä umpeen.

VII.

Aurinko paistoi heleästi ja linnut livertelivät kun Georg heräsi. Hän hypähti vuoteestaan ja meni akkunan luo. Hän loi katseensa alas puutarhaan, joka näytti erinomaisen hyvästi hoidetulta. Oli kuitenkin vielä varhainen aamu ja talossa oltiin vielä aivan hiljaa. Georg ei tahtonut häiritä ja vaipui mietteisiin. Ei koskaan ennen ollut hän huomannut tyytyväistä mieltä niin isoksi avuksi kuin tässä pikku kylässä, jonka olemisesta hän ei edes ollut tiennytkään. Friedrich pastorin hiljainen, levollinen armollisuus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja melkeinpä hän kadehti häneltä sitä siunausta, jota lempeä, uupumaton toimensa myötään hänen ympärilleen kylvi. "Jospa saattaisit olla hänen laisensa!" ajatteli hän ja päätti ainakin koettaa tuota määrää saavuttaa. Jo ennen eroa äidistä oli hän päättänyt valita jumaluusopin tutkinto-aineekseen ja tuttavuus Friedrich pastorin kanssa yhä vahvisti tuota aikomusta.

"Kallista mahtaa olla, elää ja toimia niinkuin te!" mutisi itsekseen jalo nuorukainen. "Mitä arvoa on maallisilla aarteilla ja rikkaudella niitten rinnalla, joita hän taivaaseen Korkeimman valtaistuimen eteen kokoo? Ja miksikä minä en voisi saavuttaa sitä minkä hän on saavuttanut? Hän oli ja on köyhä, niinkuin minä; minä tahdon hänen esimerkkiään seurata ja hänen jälissä kulkea niin kauan kuin Jumala minulle voimia ja terveyttä lainaa."

Oven narina ja miehen askeleet, jotka puutarhan puolelta kuuluivat, herätti Georgin hänen mietelmistään. Hän loi pikaisen silmäilyn tuonne alas ja näki pastorin, joka ihanaa, raitista kesäaamua näytti nauttivan. Kukkiensa keskellä vaeltaen, virvoitti hän itseään niiden tuoksulla ja kumartui väliin yhden, väliin toisen yli, hellästi niitä kädellään kosketellen. Georg tarkasti hetkisen tuota viatonta tointa; sitten heitti hän reppunsa selkään, tarttui sauvaansa ja meni portaita alas, kiittääkseen ystävällistä isäntäänsä ja jäähyväisiä hänelle sanoakseen. Hänellä oli vielä kolme peninkulmaa H:n kaupunkiin ja toivoi hyvään aikaan sinne saapuvansa, löytääkseen, jos mahdollista, siellä vielä hiljaista asuntoa kohtuhinnalla.

Herttaisella aamutervehdyksellä meni Friedrich pastori häntä vastaan, kun Georg astui puutarhaan.

"Ennenkuin minun jätät", sanoi hän, "pitää sinun minun kanssani varhaisen pikku aamiaisen syödä, maitoa ja leipää, semmoista jota maalla on tarjona."

Lempeällä pakolla sai hän Georgin jälleen reppunsa pois laskemaan. Kun nuorukainen heitti sen kivipenkille, kuuli hän hiljaisen kolinan ja äkkiä muistui rahakukkaro hänelle mieleen, jonka hän eilen illalla metsäpolulla oli löytänyt. Hän säikähtyi ilmeistä muistamattomuuttaan ja kaivoi kukkaron esille.

"Herra pastori", sanoi hän, "tämä raha, josta luulitte, että se oli minulta pudonnut, ei ole minun, keltä liekään hävinneet, ja minä jätän sen teidän käsiinne, että te, oikean omistajan ilmestyessä, sen hänelle takaisin antaisitte."

Friedrich pastori otti kukkaron, luki rahat, jotka hän piti käsissään ja sanoi: "Tuossa on kaksikymmentä louisdoria, paitsi muutamia hopearahoja. Sinun nähden tahdon tuon summan panna sinetillä sulettuun piiloon tallelle ja pitää huolta löydön kuulutuksesta."

Ja niin tapahtui, niinkuin pastori sanoi, ja pian sen jälkeen tulikin omistaja kukkaroaan perimään.

Päätetyn toimen perästä syötiin aamiainen ja vihdoin sanoi Georg jäähyväiset. Friedrich pastori pudisti ystävällisesti hänen kättään.

"Olen oppinut tuntemaan sinua kelpo nuorukaiseksi", sanoi hän, "ja se on minua sydämmellisesti ilahuttava, jos käyt minua tervehtimässä joka kerta kuu kuljet kylämme kautta. Lupaahan minulle, ettet käy taloni ohi, poikkeamatta sisään."

Georg lupasi sen ja vanha Kristiina tuli saapuville jättääkseen vieraalle tuon mainitun kirjeen.

"Viekää se nyt vaan oikein perille, rakas nuori herra", sanoi hän, pudistaen uskollisesti Georgia kädestä. "Sanokaa hyvin paljon terveisiä lankomiehelleni ja sisarelleni, ja kuulkaa, elkää unohtako mitä pastori on sanonut. Jos vaan kerrankaan menette talomme ohi, sisään poikkeamatta, silloin joudutte vanhan Kristiinan kanssa tekemisiin!"

Kunnon ihmisten sydämellisyydestä Georg heltyi kyyneleihin asti ja hyvin vaikealle hänestä tuntui heistä eroaminen. Vasta kun hän oli jättänyt pienen kylän kauas taakseen, herkesi kyyneleet juoksemasta.

Oli jo puolisen aika, kun Georg yliopistokaupunkiin saapui. Vakavia ajatuksia täynnä, käyskenteli hän sen kaupungin kaduilla, jossa hänen nyt piti oleilla moniaita vuosia, ja kaikenlaiset aavistukset tunkeilivat hänen mieleensä.

Ne olivat kuitenkin paremmin iloista kuin surullista laatua; olihan nyt toki halunsa päämäärä saavutettu: opinahjon ovet olivat hänelle auenneet ja hänen henkensä janosi opin jaloja, ihania hedelmiä. Vastukset, jotka hänen pyrintöjään saattaisivat ehkäistä, tahtoi hän kärsivällisyydellä ja mielen lujuudella tieltään karkoittaa.

Georg ensinnä alkoi etsiskellä sopivaa majapaikkaa. Nuo pari peninkulmaa, jotka hän oli vaeltanut, eivät olleet häntä väsyttäneet ja hän eteni kadulta toiselle, tarkastellen ilmoitustauluja, jotka ilmoittivat huoneita vuokrattaviksi. Hän haki ja löysi, mutta eipä liioin sopivia. Kaikki tarjolla olevat huoneet olivat liian kalliit ja kun ilta oli käsissä ja hän yhä vielä etsiskellen ympäri kaupunkia hapuili, alkoi häntä pelottaa. Silloin juohtui hänelle vihdoin mieleen vanhan Kristiinan lankomies, sorvarimestari Wunderlich, ja hän päätti hänen neuvoaan hyväkseen käyttää. Pian oli hän hänen asuntonsa löytänyt ja huomasi että se oli erittäin siisti ja miellyttävä. Hän kolkutti ovelle ja, noudattaen ystävällistä kehotusta käymään sisään, astui hän mestari Wunderlichin työpajaan.

Eräs vanhanpuoleinen mies, silmälasit nenällä, seisoi hyrisevän sorvauspenkin ääressä ahkerassa työssä. Ystävällisen näköinen eukko istui vähän matkaa hänestä rukin ääressä kehräämässä. Kun Georg kävi siistiin tupaan, pani mestari veistimen ja näverin syrjään ja katsoi tuliaa kysyvästi kasvoihin.

"Mestari Wunderlich", sanoi Georg, "minulla on teille kirje kälyltänne
Blumrodesta. Häneltä paljo terveisiä."

"Vai sisareltaniko?" huusi eukkonen, reippaasti seisoalleen hypähtäen; siihen asti oli hän levollisesti rukin ääressä istunut. "Istukaa toki, rakas herra, sillä aikaa katsokaamme mitä hyvä Kristiina on kirjoittanut."

Georg, jolle olo vanhan pariskunnan luona tuntui hyvin kodikkaalta, istuessaan tarkasteli molempia kun he siinä innokkaasti avattua kirjettä lukivat. Pian luku olikin suoritettu, sillä kirje oli aivan lyhyt ja selvä, eikä sisältänytkään muuta, kuu kehotuksen olemaan ystävällinen tämän kirjeen tuojalle, hänen ja pastorin rakkaalle ja arvokkaalle ystävälle. Mestari Wunderlich ei vitkastellut tuon pyynnön täyttämisessä ja kääntyi kohta Georgin puoleen pyynnöllä saada häntä palvella. "Jos vaan saatan neuvoa tahi auttaa teitä asioissanne", sanoi hän, "niin olen käskettävänänne."

Georg ilmoitti huolensa muitta mutkitta. "Jo pari tuntia", sanoi hän, "olen juossut kaupungissa yltympäri, hakeakseni kutakuinkin huokeaa asuntoa itselleni, mutta en ole, vaikka parastani olen koettanut, löytänyt sopivaa kortteeria. Jos minua saattaisitte neuvoa, mestari rakas, ilahuttaisi se minua."

Mestari Wunderlich katsoi vaimoonsa ja tämä nyökähytti päätään. "Kuulkaa, arvoisa herra Wald", sanoi hän herttaisesti hyrähtäen, "olisitte tuon vaivan voinut säästää itsellänne, jos olisitte paikalla tullut minun luokseni. Sillä nähkääs, minulla on talossani pieni yliskamari, joka sopii teille aivan hyvästi. Tulkaa ja arvostelkaa itse."

Vanhus otti avaimen, meni edellä ja Georg talon emännän kanssa seurasivat häntä. Portaat veivät tuonne yliskertaan. Mestari avasi oven ja kaikki kolme menivät pieneen, mutta erittäin hauskan näköiseen huoneeseen. Iloisena katseli Georg paperoittuja, somilla kuvilla ja peilillä varustettuja seiniä, vakavia, kauniita huonekaluja, mukavaa sohvaa, kirjoituspulpettia, joka oli sijoitettu muutaman akkunan viereen, josta oli näköala vilkkaalle kadulle. Georgin mieltymys ei jäänyt mestarilta huomaamatta ja hän hieroi tyytyväisenä käsiään.

"Katsokaa myös tänne, kunnioitettu herra Wald", sanoi hän, kapeaa ovea auki sysäten. "Katsokaa, tämä on makuuhuone. Se antaa puutarhaan päin ja siinä saattaa aivan makeasti ja häiritsemättä nukkua. Onko se teille mieleen?"

"On, onpa liiaksikin!" vastasi Georg hiljaisella huokauksella, koska hän jo edeltäpäin pelkäsi, että tuo ihmeen kaunis asunto olisi liian kallishintainen hänen varoihin nähden.

"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."

Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."

"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich. "Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta, minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."

Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?" Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa nurkkaan.

"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria. Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"

Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin isällisesti häntä johtanut.

VIII.

Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan. Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin komeaan asuntoonsa.

Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään. Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi pitämään elämän suurimpana hyvänä.

Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.

Georg — hän se oli tuo huudettu — kääntyi ja tervehti, kumminkaan aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."

Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."

Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä ole kunnon toveri!"

Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.

Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja puhtainta, viattominta iloa.

Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi, huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko kenties minuun suuttunut?"

"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet sinä ole siitä minulle suuttunut?"

"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."

"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.

Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan, Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" — lisäsi hän hiljemmin "koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia. Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman vetovoiman sinuun."

Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert", sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että … no, yhtä kaikki, tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi minusta. Kuulehan!"

Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka oli istunut sohvaan.

"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani, olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi, apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta, puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en ollut vielä tuntenut.

"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin, hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja, viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen, puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa. Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni, eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja. Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien varalta."

Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"

Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."

"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"

Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista kuntoa hän osasi arvostaa.

Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen. Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi hänen syleilystään.

"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat, niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi? Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat kurjaa metallia paljoa jalommat!"

Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi menetellyt.

"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte, kumpi on meistä onnellisempi."

"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni. Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."

Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.

"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa. Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."

"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?" Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen, Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."

"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.

"Eipä vainkaan", vastasi Georg lujasti; "joka vain maallisia aarteita pitää hengen aarteita parempina."

Adelbert vaikeni hetkeksi. Totuus oli häneen koskenut. Sitten pudisti hän Georgin kättä jäähyväisiksi ja sanoi: "Voi hyvin! Joka elää näkee kumpi meistä on oikeassa!"

IX.

"Siis on tosiaankin, arvoisa herra Wald, lähdön hetki tullut, ja te jätätte meidät vanhat, minut ja vaimoni, yksin tänne ikävöimään", sanoi mestari Wunderlich Georgille, joka, vanha reppu selässä ja vanha tukeva tammisauva oikeassa kädessä, seisoi hänen edessään. "Eipä ole helppo meidän tottua teidän poissa-oloonne. Minusta tuntuu, kuin rakas poika meiltä lähtisi kun te meistä erkanette."

"Ja minusta tuntuu, kuu minun pitäisi erota hyvästä isästä ja hellästä äidistä", vastasi Georg kyynelsilmin. "Kiitos, kunnon ihmiset, kaikesta hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette minulle osottaneet, enkäpä sitä koskaan unhota."

"Ei kannata kiittää!" huudahti mestari Wunderlich. "Minua saatte oikein häpeämään, herra Wald! Olette opetuksellanne ja esimerkillänne tuhatkertaisesti palkinneet sen ystävyyden minkä ehken olemme saattaneet teille osottaa. Onpa kristillinen nöyryytenne ja hurskautenne suorastaan minua uudeksi ihmiseksi tehnyt. Muistakaahan vain meitä vanhoja niinkuin me teitä varmaankin aina muistelemme."

Georg syleili rehellistä miestä ja hänen hyvää vaimoaan ja hyväili heitä kuin rakkaita omaisiaan ikään. Wunderlichin vaimo lähetti paljon terveistä sisarelleen ja Blumroden pastorille, ja niin lähti Georg vihdoin matkoihinsa. Muutamat ylioppilaat, jotka ulkona häntä odottivat, saattoivat häntä vähän matkaa. He olivat niitä harvoja ystäviä, jotka hän yksinäisessä, hiljaisessa menossaan oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan. Heistäkin erosi hän lopulta ja kulki nyt yksinäisenä ja miettiväisenä Blumrodeen vievää tietä.

Hän tuumaili mihin toimeen hänen olisi rupeaminen tästä puoleen. Hänen yliopistovuotensa olivat menneet, apurahoja ei enää maksettaisi ja hänen piti taas kotia päin lähteä. Pitikö hänen joutua äidilleen vaivaksi? Sitä hän ei halunnut. Hän päätti pastori Friedrichin, vanhan ystävänsä kanssa siitä neuvotella.

Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt. Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.

"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet ystävästään.

Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"

Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita, joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan, joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta. Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin sanoin.

"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."

"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."

"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen koonnut, ovat pian lopussa."

Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten kotiopettajan tointa itsellesi hankit."

"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta, että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."

"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina, astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti. "Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"

Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"

"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich, "rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."

"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.

Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.

Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi niitä katkerimman surun vallassa.

"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."

"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden. Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä lapsi!"

Hän syleili häntä ja siveli laihtuneella kädellään hellästi Georgin poskia. Tämä hengitti huokeammin.

"Jumalalle kiitos!" huusi hän. "pelkäsin surettaa sinua kovasti ja näen nyt ilokseni, että olet voimakkaampi ja lujempi kuin minä. Nyt on kaikki hyvä. Ilomielin teen työtä ja sinun tyytyväisyydestäsi olen saava runsaimman palkintoni. Jo huomispäivänä lähden työpaikkaani."

"Ethän toki aio kokonaan minusta erota?" hätäili Georgin äiti. "Se olisi liian raskasta."

"En", vastasi Georg. "Joka ilta olemme yhdessä. Tässä isossa kotikaupungissani löydän kaiketikin semmoisen työpaikan, ettei minun tarvitse olla yötä mestarin talossa. Kun on jokukaan joutohetki, tulen luoksesi nauttimaan sinun seuraasi. Saatpa nähdä, äiti kulta, että yhdessäolomme on tuleva varsin hupaiseksi ja onnelliseksi."

"Varmaankin, aivan varmaan", äiti vakuutteli hyvällä mielin. "Ja Jumala on uskollisen äidinrakkautesi palkitseva, ennenkuin sen arvaatkaan. Jumala on armollinen ja vanhurskas ja rakastavainen isä; hän tuntee sydämmesi ja kaikki ajatuksesi; hänen kätensä on sinua ohjaava ja puhtaimpaan onneen sinua johtava, sinun sitä aavistamattakaan."

"Äiti", vastasi Georg, "olen onnellinen, jahka olet sinä tyytyväinen. Jos sinä onnelliseksi itseäsi tunnet, olen minäkin onnellinen. Sinun hymysi, sinun ystävällinen katseesi on ihanin palkintoni."

Aamu ehti tuskin valjeta seuraavana päivänä, ennenkuin Georg suoriutui matkaan ja lähti kaupungin kuuluisimman sorvarimestarin puheille, jolla oli kaiken vuotta useampia kuin kahtakymmentä sälliä työssä. Hän tarjoutui työhön, eiköhän mestari David näyttänyt vastahakoiseltakaan; olipa kylläkin halukas avaamaan hänelle työpajansa. "Minun pitäisi kuitenkin nähdä näyte työkyvystänne", sanoi hän, vieden Georgia sorvauspenkkinsä ääreen. "Tuossa, tehkääpä tästä norsunluupalasta sakkinapelo. Jatketaan sitte puhetta."

Georg meni suoraan työhön ja käytteli työkaluja erinomaisen taitavasti. Muutaman minuutin perästä oli hänen käsistään lähtenyt hyvin soma ja sievä mestariteos, niin että mestari David oli vallan ihmeissään.

"Taitonne kyllä toteutuu!" huusi hän iloissaan, Georgia ystävällisesti olalle taputtaen. "Teidän kykyistä miestä olen kauvan kaivannut ja luulenpa, että meistä tulee hyvät ystävät."

Hän tarjosi Georgille jotenkin ison viikkopalkan ja Georg siihen suostui sillä ehdolla että joka ilta, työn päätettyä, saisi mennä äitinsä luo ja siellä olla yötä. Mestari David ei pannut vastaan; ja oli siis tullut jumaluusopinylioppilaasta sorvarin sälli.

Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin, paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki, erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua mieluisten kirjain lukemiseen.

Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.

"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen, antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia, joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne maksetaan kylläkin hyvä palkka."

Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui ikihyväksi.

"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin. "Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."

Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen, alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika, noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan. Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen: "Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta en saisi nuhteita isältäni."

Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.

Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin huomio kääntyi häneen uudelleen.

Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."

"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja", vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."

Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"

"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."

"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen olen sitä uutterampi."

Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan. Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.

"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen. Mistä se tulee?"

"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."

"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan, sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä, sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."

"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"

"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen kirjoihin käsiksi.

Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.

"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin ystävällinen olet."

"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."

"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika. "Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa, ettet ole Junnuja etkä Jusseja."

Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas piirrustustyöhönsä.

"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich, pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"

"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."

Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan. Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.

"Isä!" sanoi pikku Friedrich tyytyväisenä, "tänä päivänä olen saanut uuden, kelpo tuttavan."

"Kenen olet tuntemaan oppinut, poikaseni?" kysyi rakkaasti eräs komea mies, jonka ryhti oli kerrassaan jalo ja arvollinen.

"Sorvarinsällinkö? Sepä kumma. Kuinka olet hänen kanssaan niin pian tuttavuutta tehnyt?"

"Niin, niin, sorvarinsälli tosiaankin, se, joka tekee piirrustukset uusiin veistoksiin", vakuutti pienokainen. "Ja olisitpa vaan nähnyt, kuinka taitavasti hän osasi minulle kaikki asiat niin selväksi tehdä! Olisit mennyt vallan kummiisi. Olen yhdessä tunnissa hänen johdollaan enemmän oppinut kuin entisen opettajani edessä kahdeksassa päivässä."

Isä kävi tarkkaavaksi ja käski poikansa juurta jaksain kertoa mitä kaikkea hän Georgin kanssa oli puhunut.

"Tulee, ainakin on hän luvannut minua vielä auttaa", vastasi poika.
"Kaiketi on hänellä lupa siihen, isä?"

XI.

Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.

Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi, toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet, vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut. Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua palkitsi."

"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä ahkerana kuin eilen."

"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"

"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin ratsastamaankin."

"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili poika.

"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."

"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."

Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.

"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.

"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille sanottavaa. Olenko teille tuttu?"

"Yhdentekevä", sanoi Friedrichin isä. "Mutta meistä ehkä tulee tuttavia. Friedrich" — hän käski poikaansa — "menepä toiseen huoneesen; hetken päästä saat palata."

Poika nyykäyttäen Georgille ystävällisesti päätään poistui ja hänen isänsä istahti tämän viereen.

"Häädyn ensinnäkin teille tunnustamaan", sanoi hän, "että olen jo hetken aikaa toiseen huoneesen kuullut keskusteluanne poikani kanssa ja että olen vallan ihmeissäni, huomatessani käsityöläisen niin oppineeksi mieheksi. Vastatkaahan kysymykseeni: ettekö ole muuta kuin sorvarinsälli?"

Georg oli vähän aikaa ääneti, ujostellen. Häntä arvelutti aivan oudolle ihmiselle ruveta selvittämään niitä omituisia asioitaan. Friedrichin isä huomasi Georgin epäröivän mielen ja hän koitti rohkaista häntä puhumaan.

"Kertokaa minulle vain suoraan ajatuksenne", kehotteli hän niin yhtaikaa herttaisella ja arvokkaalla tavalla, että Georg heti rohkasi mielensä. "Uskokaa minulle kaikki. En vilpistele, sen saatte uskoa, enkä ole väärinkäyttävä luottamustanne."

Georgin ujous hävisi nyt kerrassaan ja hän alkoi selvittää kuinka jumaluusoppia oli ollut tutkimassa, mutta köyhän ja sairaan äitinsä tähden heittänyt luvut kesken, ryhtyäkseen höylään ja sahaan.

Tuo vieras mies teki yhä uusia kysymyksiä niin taitavasti että Georgin elämä oli ykskaks hänellä selvänä. Georgin jaloa luonnetta hän jäi kovasti ihmettelemään.

"Koht'siltään saatte enempää kuulla minusta", sanoi hän noustessaan ja pudisti sydämmellisesti Georgin kättä. "En tällä kertaa tahdo teitä viivyttää."

Hän katosi ovesta keveällä päännyykäyksellä. Mutta Georg jäi hyvin omituiseen mielentilaan. Hän oli vallan hämmästyksissään tietämättä mitä ajatella tästä kaikesta. Se vain oli hänestä selvä, että kukaties hänestä on tuleva Friedrichin opettaja. Se ajatus riemastutti häntä ja hänen oli vaikea levollisin mielin piirrustustyötään jatkaa.

Monta päivää meni. Joka aamu hän Friedrichiä neuvoi eikä hän ollenkaan aavistanutkaan, että noilla lukutunneilla pojan isä heitä näki ja kuuli. Vihdoinkin tuli sunnuntai, minkä päivän hän tavan takaa oli äitinsä seurassa. Nytkin istui hän aamupuolella päivää äitiään vastapäätä ja luki hänelle ääneen muutamaa saarnaa parasta-aikaa, kun muuan komeapukuinen, kuninkaallinen palvelia tuli ovesta sisään, suuri kirje kädessä.

"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja poistui.

Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu. Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje. Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi tuolille melkeinpä varattomaksi.

"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan meitä on muistanut."

Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.

Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:

Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on valtakirja.

Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui poikaansa syliksi.

"Jumala sinua palkitsee, näet sen, poikani rakas. Hän kostaa sinulle sitä hyvää minkä olet tehnyt minulle, niinkuin rakas isä ainakin. Kiitos Jumalalle korkeudessa."

"Aamen!" sanoi Georg; ja molemmat polvilleen lankesivat, hiljaisessa rukouksessa kaikkivaltiasta kiittääkseen hänen siunauksestaan.

Kun oli asettunut heidän mielikuohunsa, Georg otti käsiinsä ruhtinaan lähettämän valtakirjan ja huomasi, että hän oli kuudeksi vuodeksi nimitetty prinssi Friedrichin kotiopettajaksi eli "hovimestariksi" ja että hänelle oli palkaksi myönnetty tuhat taalaria.

Kyllä arvaa noitten kelpo ihmisten iloa; äsken olivat olleet perin köyhiä; nyt oli heitä nostettu maallisen onnen korkeimmille kukkuloille. Heidän iloaan en kertoa osaa.

XII.

Georg oli siis saanut palkinnon uupumattomasta uutteruudestaan ja äitinsä hellästä huolenpidosta. Ruhtinas Hermann oli kerrassaan jalomielinen ja hyväsydämminen eikä hän kohdellutkaan poikansa opettajaa niinkuin palkollista kohdellaan, joka vain rahasta työnsä tekee, vaan todellisena ystävänä; hyvissä väleissä ne sen vuoksi olivat keskenään. Kuta tarkemmin hän tuli Georgia tuntemaan, sitä enemmän hän häneen mieltyi ja sitä suurempaa suosiota ja kunniaa hän hänelle osotti. Prinssi Friedrich puolestaan oli yhä sanomattoman ihastunut kelpo opettajaansa ja edistyi ihmeen nopeasti kaikissa tieteenhaaroissa, jotta opettajalla ei ollut kuin sulaa iloa oppilaastaan.

Kuitenkin Georg pysyi nöyränä. ylpeyttä, kopeutta, toisten halveksimista ja heidän vikojensa suurentelemista, — semmoisia ja muita vikoja, jotka helposti ihmisen sydäntä valloittavat onnen ollessa myötäisenä — hän Jumalan avulla karkoitti kauas luotaan eikä milloinkaan unohtanut kiittää kaiken hyvän antajaa siitä hyvästä minkä nautti ja, Jumalan jälkeen, ruhtinas Hermannia. Kiitollisuuttaan hän koetti osottaa sillä tavoin että yhä isommalla huolella ja rakkaudella toimitti kallista opettajanvirkaansa. Sille viralleen hän antautui kaikin voimin, sitä varten hän lueskeli ahkerasti hyvää kirjallisuutta, kyetäkseen näet yhä paremmasti opettamaan oppilastaan, ja rukouksesta taivaalliseen isään haki hän joka päivä siihen uutta voimaa ja uutta intoa.

Georgilla kun nyt oli isonlainen rahapalkka ja hänelle kun ystävät ja suosiat sen lisäksi antoivat yllin kyllin arvokkaita anteja, niin olisi hänellä ollut tilaisuutta kaikkiin rikkaan miehen nautintoihinkin, vaan hänestä oli parempi pysyä entisessä kohtuudessa ja kieltämyksessä. Suurin nautinto oli hänellä velvollisuutensa täyttäminen, tieteelliset opinnot ja tutkimiset sekä oppineitten kanssa seurustelu. Suuren maailman rauhattomuus ja touhu ei häntä ensinkään miellyttänyt, vaikka hänen täytyi toisinaan siinäkin olla osallisena ruhtinas Hermannin tahtoa noudattaakseen. Tuo maailma oli hänestä kovin tyhjä, vaikka päältäpäin kaunis; pian hän kyllästyi siihen joutavaan loistoon palatakseen tavallisiin, jokapäiväisiin askareihinsa ja niihin ryhtyäkseen uudella innolla jälleen.

Varojaan käytti hän mitä jaloimmalla tavalla. Toisen puolen palkastaan hän antoi rakkaalle äidilleen. Mikä jälelle jäi, kun hän ensinnä oli omat, vähäiset menonsa suorittanut, sen hän taitavasti säästellen köyhille jakeli, joitten tiesi hädässä olevan, mutta jotka olivat siksi häveliäät etteivät kerjätä kehdanneet.

Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna. Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä syleilyllä.

"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."

"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas, miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."

Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja pitkään.

Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä, leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla, ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.

"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."

Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen selvästi, että onnellinen et ole."

Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt, ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen, toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."

"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas, nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni, koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."

"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen asuntoosi, huomenna!"

"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."

Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen kamariin.

"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi arvostaa kuin sielun aarteita."

"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan päistä."

"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet mielentilani."

"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle", Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin. Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa, teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että olen onnellinen."

"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili, "sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon. Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä, joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit, Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon; mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä. Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä 'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua, Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" — huokaili hän — "olet onnellinen."

"Joka sinuakin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehdä haluan", Georg huusi, silmännurkassa kirkas kyynel.

Adelbert huokaillen sohvan nurkkaan painui. Mutta Georg yhä rakkaammasti alkoi häntä puhutella: "Olet itse kokenut kuinka vähä rikkaus voipi sinua tyydyttää, vaikka se antaa sinulle vallan korkeinta onnea saavuttaa jos viisaasti osaat sitä käyttää. Näet, Adelbert, onnellinen olin jo köyhyyden kanssa otellessa; sillä löysin sielulleni rauhaa velvollisuuteni täyttämisestä. Koetahan sinäkin täyttää velvollisuutesi. Tee työtä, kokoile hengenaarteita ja ihmisiä onnelliseksi tekemään rupea. Olet rikas ja ylhäistä sukua, vieläpä on Jumala sinulle antanut hyvän sydämmen ja jaloja hengenlahjoja. Koetapa ja yritä semmoiseen virkaan, missä sinulla on paras tilaisuus hyvän siemeniä kylvää ympärillesi. Ei ole sinulle mahdoton päästä kuninkaan valtaistuimen läheisyyteen. Kun tarmokkaan työsi ja taistelusi hedelmiä olet nauttimassa ja muille hyvyyttäsi jakelemassa, silloin tulen luoksesi kysymään vieläkö onneton olet ja epätyytyväinen. Mitä silloin vastaat?"

"Että olen onnellinen ja että siitä saan kiittää sinua", Adelbert huusi ja heittäysi innoissaan ystävänsä syliin. "Niin, sinua seurata haluan, sillä puheesi on tosi. Oikeata onnea ei käy rahalla ostaminen, sillä se kasvaa tuoksuvana kukkana vain pyrkimisestä jalon ja hyvän perään, vakaisesta työstä ja uutterasta voimain ponnistuksesta."

Adelbert piti sanansa ja Georgin ennustus toteutui. Mahtavan kuninkaan ministerinä hän levitti siunausta suuren kansan keskuuteen, ja Georg oli hänen apulaisena, uskollisena ja rakkaana ystävänä. Ylioppilaasta, entisestä kotiopettajasta ruhtinas Hermannin hovissa on tullut piispa ja kaikki kansa rakastaa ja arvostaa häntä. Hänen äitinsä on aikoja sitten kuollut ja hän muistaa häntä vielä kaipuulla ja surulla. Mutta muuan kelpo mies, kuninkaan hovisaarnaajaksi päässyt, entinen Blumroden pastori Friedrich, on hänen ystävänään, jolle hän saa sydämmensä huolet uskoa, sekä myös Kristiina, joka yhä on pastorin talossa uskollisena palveliana ja herttaisilla rupattelemisillaan häntä lohduttaa. Vaan kaikki ovat onnellisia, sillä heillä on kallis aarre sydämmissään: rauha Jumalan kanssa, joka on heitä isällisesti holhonnut ja johtanut elämän kaitaisella tiellä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEE TYÖTÄ USKOLLISESTI, JUMALA AUTTAA IHMEELLISESTI: KERTOMUS NUORISOLLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.