The Project Gutenberg eBook of Venetsian yö, by Holger Drachmann

Nyt se on saatu vakinaisesti kiinnitetyksi alastomaan, laakeaan yhteismaahan, jonka tantereella päivän pitkään juoksentelee Italian nahkapoikia kimakoiden torvisignaalien mukaan.

Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari, loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.

Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu. Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi. Ja kauniit satavuotiset sypressit — ne on kirves ja saha jättänyt raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.

Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin voisi lukea niiden ajatukset:

Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin — ja vei niiden puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.

Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa — että se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.

Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen Bonaparten nero.

Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.

Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter
Adelsvärd:

Mutta kun puoleksi uneksien loikoilen gondoolissani eikä minulla ole kaupungin ja sen ihmisten kanssa mitään tekemistä, mistähän silloin tulee se vieno kukkastuoksu, joka aaltoilee pitkin tyhjiä laguuneja? Se ei ole kotoisin giardini publici'n pölyisistä pensaista ja puista! Mistähän se tulee?…

Iltamessun aikaan, rasittavan päivän työstä päästyään, hänen oli tapana oikaista itsensä vuokratun gondoolin patjalle ja siinä loihtia mieleensä kuvia ja runoja.

Pienet kulahdukset veneen alla, heikot tuulenhenkäykset pitkin vedenkalvoa, joka imi itseensä pilvien hillityt värit, kaukaisten euganealaisten kukkuloiden siintävät piirteet — kaikki herätti hänessä sitä ääretöntä surunvoittoisuutta, joka ilmenee kaipuuna.

Siinä on tuskallinen makeus, ihan likellä suolaisten kyynelten rajaa.
Kaikkialla se on takeltunut kiinni meren pintaan. Missään ei se liene
niin haikeana kiinni kuin siinä hiljaisessa sisämeressä, joka kiertää
Venetsian ympäri.

Hän oli nuori — ei tällä haavaa rakastunut, liian äskettäin ollut rakastuneena — ja luuli jättäneensä taakseen tärkeän osan elämäänsä; hän, jonka vasta piti siihen ryhtyä.

Hän kääntyi soutajaansa Rigoon päin, joka oli häntä kuljettanut parin viikon ajan ja opettanut hänelle hieman Venetsian murretta:

Olen lukenut, että on olemassa muuan luostarisaari, San Lazzaro, missä loordi Byron opiskeli armeniaa. Onko semmoista saarta, missä loordi Byron ei ole opiskellut armeniaa — ja jota ei mainita Bädekerissä — ja jossa ei käy muita kuin sinä ja minä?

Rigo hellitti airosta toisen kätensä, viittasi sillä pitkin vedenpintaa ja maiskutti kieltään hiljaa:

"Tuolla on muuan luostarisaari — ja vanha puutarha — sieltä saa myös siemauksen hyvää viiniä — ja halvalla!"

Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi
Adelsvärd.

Pari siivoa vanhaa ihmistä — vähän omaa sukuani — kunnon väkeä — ja viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.

Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu.
Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? —

Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.

Tämäpä on löytö — tuumi Adelsvärd — aivan kuin lumottu saari vanhoissa kuvakirjoissa!—

Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen.
Hänenhän teki mieli vain katsella.

He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja, jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan, eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota, rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä, silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon viimeistä hohdetta.

Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä, juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.

Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin tiheäkiharaisia hiuksia — ja niiden voidellusta hajusta huokui Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä ja ajatteli: täällä voisi kuolla!

Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien, sypressien ja pensasten — niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.

Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.

Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. —

Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan — koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä. Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille päin — ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.

Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla — joukossa myös katajia, tuijoja … ja muita, joita Adelsvärd ei saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa — missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua — mutta tummissa sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon valtikan ympärillä.

Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia pensaita — tummia, humisevia sypressejä — suloista kukkastuoksua oli hänen ympärillään … ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla — ja jonka kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria — sinertäviä torneja — loitolla häämöttäviä vuoria.

Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.

Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen eukkonsa lähestyvän.

He tervehtivät — sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista useinkin tapaa Italian rahvaassa.

He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle — ja jäi seisomaan. Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle — ja itsensä istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden, punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta lasistaan — antoi eukkonsakin ryyppäistä — lykkäsi vasta sitten toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää Coneglianoa — vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!

Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti. Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se kuului pehmeältä — ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä, kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.

Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä työtä!…

Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti — eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän nyt ensi kerran eläissään keksi meren … hän, joka oli Suomen saaristosta kotoisin.

Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää, leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.

Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty — kenties valoa jumalanäidille vesillä.

Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota tapaa ei ollut — vaan jokin muu — taikka ei mitään.

Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä enemmän olla merta — jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu. Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää…

Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle…

Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen työnsä odotti … ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin keväinen ilta häipyi yön tieltä.

Hän seisoi pää kumartuneena; tummat sypressit humisivat … hänen silmänsä painuivat kiinni.

Silloin hänestä tuntui, kuin elämä olisi saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta: Saarella istuu yksinäinen kaunotar, ja hänen suuret silmänsä utelevat. Ympärillä vallitsee synkkä mieli; hän itse on milloin iloinen, milloin suruissaan — tai kumpaakin yhtaikaa. Hän on kalpea; silmät tavottavat aurinkoa, kun se sukeltaa meren syvyyteen, ja taas aurinkoa, kun se sukeltaa esille … ja silloin nousee poskille väriä, ja sievä pikkuinen kiristetty suu punertuu, ikäänkuin sen huulia olisi kostutettu tummalla viinillä.

Hän on syntymätön eikä voi kuolla. Hän on ikuinen eikä voi hymyillä … pikkuinen kaunotar raukka autiolla saarella sileässä, teräksenkirkkaassa meressä!

II.

Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään — ja lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.

Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella — ulkopuolella erästä luostarin sivurakennusta — istui Rigo jutellen molempien vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo Rigo; ei enää kovin nuori — vahvarakenteinen, solakka — pää eteenpäin kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa —, jota oli myös Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu täysin luottaa.

Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti — niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei tarvinnut sitä koettaa.

Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa. Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa, täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.

Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.

Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin "poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies — vaikka ryyppäsikin litran viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa … kaukana tuolla Torcellon takana … siellä "kuolleen laguunin" rannalla — paha kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia — ja tytär on alinomaa sairaana ja vuoteen omana — ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla työssä — ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa on vähän niin ja näin — ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria sairastunut … ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne vaarin ja muorin luo — sillä täällä on ilma terveellistä, keskellä raitista, elävää laguunia!…

Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja hyppäsi veneeseen — jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt litranruukun pohjaa.

He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi vedenrajassa — kahisten kuin silkkikangasta pitkin — ja siro, musta gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.

Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi koti-ikävä — vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä, sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä vaipuivat mereen.

Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan, milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.

Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme, kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?

Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen kokeeseen antaudumme?

Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä puolen — tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa … sinne, missä Conegliano-kapakka on … eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! —

"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse — ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää Conegliano-viiniä.

Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.

Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan itselleen nimeä ja potilaita.

Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä ja yöllä — ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa matkalla elämän ja kuoleman välillä.

Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.

Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että hän teki työtä.

Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän otti osaa yleiseen keskusteluun — taidekauppiasten ja naisten ilkeistä juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. — Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle, ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui. Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta, tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä ja taiteensa — niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein ostanut hänelle talon Venetsiassa — jossa hänen oli määrä maalailla. Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman vahva Leopoldus Mair — jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä kirjavaa kuin Pariisissa — baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.

Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair — kohottaen litranruukkuaan kuin Tor-jumala vasaraansa — että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä talossa — kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet — mutta toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus. Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka suulaki olisikin nirso.

Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua, viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään järkeä, ainoastaan loppukerto.

Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös. Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.

Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?

— Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi…! Sen sanottuaan Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti piirustuskirjastaan.

Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle — ja kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki puhtaaksi — suuteli sitä — ja laski sen sitten kädestään.

Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä kallista ja harvinaista! —

Adelsvärd — huusi Mair — kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!…

Katsoppas tuota tekopyhää — nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva — Junon kaltainen, mutta kuitenkin…! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina — kerrassaan sulava — ja arvatenkin vielä naimaton!…

Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun. Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun seuraani, onhan meillä tämä ravintola — josta muuten olen saanut kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?… —

Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.

Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.

Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä pitkin pientä kanavaa — taas silta — sitten taas kapea kuja … ellei ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa, joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä töllistelemään.

Venetsian läpi voi kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin käytettävä gondoolia.

Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana; hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu. Ainoatakaan askelta ei kuulunut — kaikki oli kuollutta ja äänetöntä — lyhdyn alla leikki vain varjoja — alaspäin pitkin märkää seinää, häviten veteen — ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja unen ja varjojen kuvaa — jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".

Mutta — tuumi hän itsekseen — Venetsian yö voisi olla venetsialainen nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?

Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi aidakkeen yli, aukaisi oven… Kaikki pimeätä … ei sieltä löytynytkään Venetsian yötä.

Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento — kumartui paljain päin ja käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin niin taitavasti kuin ainakin ammattimies — mutta soutaja katseli ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä", joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.

Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään sillan kaiteiden poikki.

T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.

Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle ja tuli Adelsvärdin luo — laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä olalle — ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti — umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia — niihin ei voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä — niihin ei voi sitäkään vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht Dürerin pernasyöpä.

Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon ääreen, maalarien joukkoon.

Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa lukenut. Se oli äsken ilmestynyt — kohta tekijänsä kuoleman jälkeen. Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert Schurich. Hyvin nuori tiedemies — sullonut kaiken pessimisminsä tähän pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin — kertoi Felldner — hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa revolverinluodin.

Hän oli ainakin johdonmukainen — sanoi Felldner päätteeksi. Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa ajatella traagilliselta puolelta! —

Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.

Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä mehevä viini — vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et ikinä pääse täältä hengissä!…

Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat yhdessä myöhään.

Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä gondoolissa luostarisaarelle.

Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin — työssä.

Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:

Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit humisivat heikosti … hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä eikä polttanut — ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin unissakävijä kivipöytää kohti — jonne sitte istuutui luonnoskirja levällään.

Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea kaunotar rukka — raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi — jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla viinillä.

Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria … töhersi vain muutamia rivejä paperille:

Ypöyksin on kaunotar saarellaan, meri ääretön vain joka puolla; tuli tuntematonna hän maailmaan, ei syntynyt — ei voi kuolla.

Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää työtä.

Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis lakkaamatta pohjolaa — sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi — t:ri Felldnerin — Robert Schurichin — pessimismin — koko maailman syyksi.

Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli puutarhan portille päin.

Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat vanhukset luukusta sisään.

He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet hymyilemään.

Vanha puutarhuri kantoi kääröä — muori tulla tipsutti perässä. Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön laskea — jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja vanhuudesta.

Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä — muori hellitti huivin toisensa jälkeen — hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää — tyttölapsen kellankalvakat pikku kasvot — suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan, oliko sillä annettavana voimia lainaksi?

Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen — ja kannettiin pois.

Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä taas häiriintynyt.

Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon — elämän auttamattomaan viheliäisyyteen.

Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja nauroi: hän on Venetsian ensimäinen soutaja — jaksaa elättää vaimon ja lapset — molempien vanhusten sukulainen — ja niillä on rahaa säästössä — sitä ei tarvitse lainkaan epäillä … ja hän, Rigo, tahtoo pikku Marian lemmitykseen — kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään — ja hän osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi…!

Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä — joka oli hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan halkaisen paksun kallosi heti paikalla — ja paiskaan sinut kalojen ruuaksi! Minä tahdon olla rauhassa — ymmärrätkö?

Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä — ja sysäsi päätään eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea … mutta ei hiiskunut.

III.

Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku toisensa jälkeen.

Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi. Ruotsalainen katseli häntä — kohautti korkeita olkapäitään ja meni.

Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin — ja päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!

Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd — ja tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.

Mitä lorua se on, miekkonen? Ei tässä niin korkealle tavotella! Minä juttelen rouva Appelsinasta. Olen puhunut hänelle sinusta. Sattuuko olemaan kolikoita mukanasi?…

Aiotaanko meidät ryöstää putipuhtaiksi? kysyi Adelsvärd ivallisesti.
Pitääkö hän pelipankkia?

Häh? Hän pitää kamaripiikaa — meidän täytyy viedä sinne gondoolilla lasti viiniä ja muuta hyvää — ja minun kassani on lopussa!

He ottivat mukaansa viiniä, hedelmiä ja leivoksia — saivat käsiinsä gondoolin, eikä Adelsvärdin tarvinnut kauvaakaan tarkastella huomatakseen, että nyt kuljettiin sitä pientä siltaa kohti, missä Felldner ja hän olivat edellisenä yönä seisseet.

Vastapäätä korkeata, kapeata rakennusta, jossa oli parveke, suljetut kaihtimet ja kaasulyhty, laski vene kanavan reunaan.

Neero pisti kaksi paksua sormea suupieltensä väliin ja päästi kimeän vihellyksen — vielä toisenkin — kaihtimet aukenivat raolleen — sieltä sirisi valon hohdetta — ja hitaasti kääntyi matala ulko-ovi auki kanavaporrasten kohdalla. Neero tarttui tavarakoriin ja astui veneestä.

No? kysyi hän vitkastelevalta Adelsvärdiltä. — Näethän, että meitä varrotaan! —

Helkkarissa — tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä — toistaiseksi! —

Jaa, mitä toisiin miehiin tulee — minä en lopeta! hohotti Neero ja ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat — entiset tanssijaishansikkaat — pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää öljylamppua.

Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.

Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä ainakaan sitä varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties … malli on aina malli! Täytyy tehdä työtä — minun täytyy päästä käsiksi Venetsian yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa. Mutta samalla hän varotti…! Kaikkea vielä — olenhan minä jo paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin. Minäpä olen koko pöhkö!…

Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä — huiveja … köyhyyttä ja huonoa hoitoa… Neero vihelsi taas.

Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?

Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto, rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia alastomien mallien mukaan.

Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä, haalistuneita, koreita kankaita — ja pitkällä, matalalla patjakolla, verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa lepoasennossa.

Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu. Vain kevyt harso. Hän oli nuori — nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään — ja matalan, kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää — semmoiset silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin salata.

Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.

Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu, joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.

Rouva nauroi myös, lapsellisesti — ja sovitti suunsa hunajanmakeaan hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.

Enpä ole yrittänyt — vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään oppisin sitä taitoa! —

Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija — sanoo tuo Neero. Itse ei se kykene mihinkään!…

Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.

Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää — ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein, joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta. Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.

Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani kuuluisalla taiteilijalla — niin että se viedään joka näyttelyyn; minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! —

Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki tällä viiniruukulla! mylvi Neero.

Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? — lisäsi rouva ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.

Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa. — Kyllä, aikomuksista ja aatteista — ja runoista! —

Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki hänen valkoiset hampaansa. — Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi! Sillä — näettekö — minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä. Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä olen … ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.

Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi! mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. — Tuo mies osaa kyllä riivata sinut hupsuksi — meidät kaikki hän riivaa — ja tekee työtä, hän ja pitkä ruotsalainen — ja ne ylenkatsovat meitä muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!

Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.

Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan. Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono seura — mutta hän ei hievahtanutkaan.

Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan. Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti viiniruukkua.

Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi Adelsvärdiin. — Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse minun luokseni!

Ei hänkään! murisi Neero — eikä saanut silmiään käännetyksi alastomasta naisesta.

Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja, vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut … eikä mitään ulkonaista merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen! ajatteli Adelsvärd.

Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä — kahteen mieheen! Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?

Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia. Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen — putkahti kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan, Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista ilma loppuu — ja veti kuorsaten unta.

Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen kuluttua.

Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi piirustuskirjansa kiinni — kääntämättä häneen katsettaan.

Kotiinko — nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko siellä joku teitä odottamassa?

Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!

Tämän hän sanoi nauraen — mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh — auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi. Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot. Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?… Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun. Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on parasta lähteä! tuumi hän — mutta jäi seisomaan uunin eteen luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen tyttölapsen pää — näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle, missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.

Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta — ei enää tahtonut häntä valtaansa.

Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä — ihan kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu — oikeastaan epämiellyttävät kasvot — ja suuteli hänen huuliaan. Hän tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.

Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten hän ei ajatellut.

Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi, että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden, autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla, vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo ihmisiä ja varjoja vastaan!

Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä on ennen elänyt — yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta — mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta puolelta — suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!

Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua. Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee näljänsä — ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä, joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.

Mitä vielä! hymähti hän itsekseen — minä sanon niinkuin rouva Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin unohtaa — muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko joukko pirteyttä — jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!

Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa — tämän joustavaa solakkuutta … naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!

Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu — niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.

Nukkua voi kyllä aina — myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa, kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää, että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään — ja "lahjottaa" sille piikansa!

Kaiken kaikkiaan — lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin — hyödyllinen yö, hauska yö — herra Adelsvärd!…

Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään akkunan salpa oli avoinna — naisen tuskanhuuto, joka kaikui etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.

Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka synnytysvaivoissa?

Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku — ja taas kiljahdus — kokonainen jakso parkumista.

Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon lukittua ovea. Turhaan.

Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään — vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.

Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä asuu? eikö sinne pääse auttamaan?…

Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti, että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!

Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa — parransänkisen, renttuilemisesta rumentuneen naaman — ja sen jäljestä tuli paljas, karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.

Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja parkuminen jatkui — katusola oli autio, välinpitämätön.

Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti — hän oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.

Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa — ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat naismallin runsaat sulot — ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin — udellen ja luoksensa kutsuen.

Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut sitä varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie — se houkuttaa työhön. Hänen teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn. Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä, että hän…

Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin — myöhään aamupäivään asti. Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti vastausta.

Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan — vastoin hänen tahtoaan — suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä unohtava Appelsinasi! — —

Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?… Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu — ja tuo haju — ja tyydytetty Neero — joka piti ajettaman tiehensä — itsensä unohtavan Appelsinan omasta alotteesta?…

Oikein hauskassa seurassa voi sietää toisten puolelta tilapäistä pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja — muutenkin — kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!…

Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa kirjeen tuojalle — hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan kylmällä, raikkaalla vedellä.

Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä kotimaisen kirouksen ja vannoi…

Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin "käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin — jolla oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria ihailijoina.

Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan naismalliin?

Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa, missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.

Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!…

Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan käsiinsä Rigoa.

Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo alamaisesti.

Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!

Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla joutuneensa Hollannin rannikolle.

Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.

Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle. Suomalaiset eivät kadu — mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin ihmiset.

Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen vuoksi olla varovainen tai uskollinen.

Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön tarve saada tyydytystä.

Kuinka hän olikin ennen rakastanut — ajatteli hän. Ja kuinka vähän hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren, kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia. Lennettiin oikopäätä ylevään — rakastumista seurasi kihlaus ja avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään — pitämään kotia — oikein voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus — kun aateli on varaton — ei korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan — mutta se on kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa — ja kerran huomaavat molemmat syvän viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki. Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen meni kotia vanhempiensa luoksi…

Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt ajasta mitään.

Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on suuria kivitokeita — Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.

Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas kultaisen heleäksi — ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.

Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos — kuorittuja plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja, jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.

Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua.
Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:

Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella juhlallisuudella.

Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon, että oli syöpynyt sen puhki — ja ruokahalun tyydytys antoi sille voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen pitkin kirkasta sisämerta — se hyväili pikku saaren juhlallisuutta. Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa:

Rigo pyyhkäisi huuliltaan kärventyneen myhäilyn kämmenen takapuolella.
Adelsvärd ei huomannut mitään.

IV.

Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla jo kuukausia.

Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen pitäisi lähteä Venetsiasta.

Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä — kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta. Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas, että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti, imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt "Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?

Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena — ja lopulta kaikki vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.

Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa levittäisi hempeätä hohdetta — jumalanäidille vesillä.

Hänen teki mieli jäädä — niin, jäädä tänne — saarelle — vanhusten luo — vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa — ja tehdä vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".

Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä sypressien kujalle päin.

Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.

Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin näkyviin — ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui rungosta ja seisoi ihan vapaana — liikkumatta häntä katsellen, ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?

Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.

Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa — yhä katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin. Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät auringon katoavaa hehkua sisäänsä.

Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen. Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän hiukan edemmäs.

Sinä kyllä tarvitset aurinkoa — virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?

Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän — annan sen paistaa itseeni — mutta yöllä minä nukun!

Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan aurinkoon, vilkutti silmiään — ja peitti katseen kädellään: nyt minä näen pelkkiä pieniä punaisia matoja — mutta ne häviävät taas pian. Ne eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.

Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.

Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin; sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen käsivarrelleen — vastaamatta hänen kysymykseensä.

Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd ja tarttui hänen käteensä.

Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään — aurinko on alhaalla — varotti ukko.

Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja kaatui.

Silloin hän tunsi — ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat tiukasti sydämen ympärille — ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.

Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui, kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.

Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.

Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain iloa täällä olostaan.

Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona — kun taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii, kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.

Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi gondoolimies huokaisten.

Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra — mutta sietäisi minunkin saada vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin? — Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen ja nenäkkään vaiheilla.

Adelsvärd ei ollut siitä millään — käänsi päätään tummien sypressien saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä, kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän, ilman varsinaista aihetta — kuten hän itsekseen arveli.

Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta — ja hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella ja omistuksen kaipuu.

Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa — mikä nyt lepää sydäntäni vasten!

Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui juttelemaan.

Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo — jos haluat, että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda minut suoraa päätä kortteeriini!

Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista — ja vaati häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.

Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.

Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.

Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää vuokralaisensa — ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle, vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt turhaan kaksi kertaa?

Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden — sillä hyvä! —

Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan — esiliinan nipukka silmillä — sanatonna.

Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen — hyvin nuori; hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen, silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle kynttilän.

Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin — ynnä uuden ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.

Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.

Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen. Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten pyyhitty ajatusviiva.

Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään soutamisen.

Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero — tai rouva Appel…?

Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan äitelää lemua.

Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli Chiozzon kalastajain veneitä — monivärisiä latinaispurjeita, keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä madonnankuvia — ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä … mutta ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.

Ihmeellinen aamupäivä — ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.

Tuossa se on — ajatteli hän — lekotellen auringon paisteessa, kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:

S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan — ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli Schiavoni … joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta, jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.

Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä. Minäkin olen siinä mitellyt voimiani — ja heittänyt sikseen. Miten päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi? Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai harmaa — vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!

Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.

Hänet oli kaupunki lumonnut — kunnes hän itse kahlehti sen taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.

Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee tämä kaupunki sairaaksi … mutta silloinhan on aika sitä karttaa.

Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään — se minun täytyy jättää Turnerin toimeksi.

Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle — minusta täytyy tulla niin tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo — sanojenko vai värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!

Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui vielä vahvemmin kuin eilen — puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.

Köyryselkäinen ukko kumartui pitelemään airoa ja sanoi hillitysti, ilmeettömin katsein:

Mutta ukko kohautti vain hartioitaan eikä edes katsahtanut häneen. Niin kuljettiin hitaasti eteenpäin vasten virtaa. Se tuli mereltä, mukanaan raikas tuulenpuuska. Adelsvärd otti sen vastaan tervehdyksenä, hyvänä enteenä. Hän veti henkeään syvään, nähdessään korkeita, rauhallisia sypressejä matalan, murattivihreän muurin takana.

Kenties pikku tyttö odottelee puutarhan porttiluukulla? Sanoinhan minä eilen, että tästedes tulen joka päivä!

Vanha puutarhuri oli työssä ulkona. Adelsvärdin tervehtiessä hän kohotti punareunaiset huolestuneet silmänsä maasta.

Jaha, herra kysyy, kuinka meidän pikku Maria jaksaa? Tänään hän on kuumeessa — hyvin pahasti! Emme saaneet häntä eilen illalla vuoteeseen. Kun herra oli mennyt, juoksi Maria tänne puutarhaan ja piilotti itsensä. Muori huuteli ja minä huutelin. Ja meihin tuli semmoinen hirveä pelko, että hän oli luisunut veteen ja hukkunut. Sytytimme lyhdyn ja haimme joka puolelta. Viimein täytyi sekin jättää ja mennä sisään. Sillä ulkona oli niin kosteata ja kylmää — emme mekään raukat sitä kestäneet. Muori istui itkemään ja rukoili: Maria kuolee meiltä, kun emme ole pitäneet hänestä oikeaa huolta! Sitten kuului äkkiä pöllönhuuto täältä puutarhasta. Mutta ei se ollut oikea pöllö. Minä juoksin ulos — ja lapsi istui kun istuikin tuolla eräässä puussa, hyvin korkealla. Ja nauroi.

Mutta kun saimme hänet sisään ja vuoteeseen, tärisi hänen koko ruumiinsa — juuri näin! Ja sitten hän oli kuumeessa koko yön. Ja nyt hän makaa ihan liikkumatta. Kunpa vain ei kuolisi! — —

Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti vieraaseen.

Minä ymmärrän malariaa jonkun verran — sanoi Adelsvärd. Kerran olen itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa — minä tiedän, kuinka silloin pitää hoitaa!

Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma. Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.

Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen … ja siinä olivat lapsen kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet, valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja … muuten hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.

Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku olentoa silmiään kääntämättä.

Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että täällä puhutaan!…

Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.

Heti kohotti pikku Maria päätään — tavotti kädellään Adelsvärdin kättä — pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä — ja hienopiirteisen suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän virkkoi värisevin huulin:

Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?…

Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin. Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski päänsä jälleen rauhallisesti lepoon — ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.

Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.

Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla … ja vähitellen painuivat silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin ainakin lapsi.

Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta ulos, alakertaan vanhusten luo.

Pikku Maria nukkuu! ilmotti hän. Toivoakseni hyvän aikaa. Nyt emme saa häntä häiritä! —

He tarttuivat hänen käteensä eivätkä tienneet, mitä kaikkea hyvää piti sanoa ja tehdä tälle hyvälle tohtorille.

Tuokaapa minulle leipää, munia ja viiniä! pyysi hän myhäillen. Ja jos teillä on jokin huone, missä voin asua, niin jään tänne luoksenne — kunnes pikku Maria on täysin voimissaan!

Muori — sanoi puutarhuri — sopisihan panna kuntoon se huone, mikä on pikku Marian vieressä. Sillä tapaa hänellä olisi aina tohtori saapuvilla! nauroi hän.

Santa Josefa! — hätäili muori — mitä ihmettä sinä puhut? Se huone on täynnä rotanreikiä — ja liian pieni tohtorille!

Antakaa se minulle sittenkin! pyysi Adelsvärd. Minä tuon tavarani sinne jo tänä iltana; minulla on paljon kuvia, jotka voi ripustaa seinille; pian minä laitan huoneessa kaikki kuntoon, niin että siinä viihtyy — ja minä tuon samalla lääkettä pikku Marialle. Kyllä me saamme hänet jälleen reippaaksi!

Taas puristivat molemmat vanhukset hänen käsiään; he nauroivat ja itkivät yhtaikaa — Adelsvärd oli kuin taivaasta lähetetty — heillä oli nimenomaan tohtori kotonaan — siihen ei heillä olisi luullut koskaan olevan varaa. He olivat jo näkevinään lapsen ilmielävänä hyppelevän puutarhassa. Sepä vasta oli riemua. Italialaiset ovat kuin lapsia.

Adelsvärd joutui hämilleen. Hän tajusi hyvinkin, kuinka pitkälle hänen lääkeopilliset tietonsa ulottuivat — mutta olihan hänellä Felldner hätävarana. Hän tutki, millaista vettä oli kaivossa; se oli kirkasta ja raitista — munkit tietävät aina, mitä tekevät. Hän valmisti sitruunalimonaatia — ja vei sitä hiljaa yläkertaan.

Lapsi makasi sikeässä unessa. Adelsvärd pani viileän juoman pöydälle ja asettui avoimen ikkunan ääreen, mistä valui huoneeseen aurinkoa ja kukkastuoksua.

Hän silmäili pikku vuoteeseen päin. Hänen lävitseen ryntäsi tulva ajatuksia. Vieras lapsi tuossa nukkumassa … oman lapsuuden muistot … ja tuo kukkastuoksu hiljaisesta puutarhasta … ja kukat omassa lapsuudenkodissa … pikku sisaren ystävä, se herttainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninsa ja jättänyt niin tuskallisen kaipuun kuollessaan kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä.

Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa, kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella — kuvataulu ilman kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa kaaressaan … nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka värisi… Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni, ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.

Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa — tuon sieltä lääkettä sinulle — illalla pääsen tänne takaisin — minä rupean asumaan tuossa viereisessä huoneessa!

Rottien luona — niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä kiinni: nehän syövät sinut.

Pikku Maria ravisti päätään, puristi hänen kättään ja käänsi kasvonsa seinään päin.

Adelsvärd tunsi kyyneliä kertyvän silmiinsä. Minä olen käynyt liian herkäksi, tehnyt liian paljon työtä, elänyt liian rasittavasti, minun tarvitsee päästä rauhaan! mutisi hän — ja kumartui taas ja silitteli pikku Marian pehmoisia hiuksia.

Tyttö ei liikkunut. Adelsvärd sanoi vielä kerran: tänä iltana! … mutta kuvitellen sitä mahdollisuutta, ettei tapaisikaan Felldneriä kotona, vaan joutuisi kauvan odottamaan — tai että häntä viivyttäisi jokin muu niistä sadoista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien määräysten tiellä — hän lisäsi: taikka varhain huomisaamuna!

Pikku Maria aukaisi silmänsä ja katseli häntä tyynesti hyvän aikaa.
Lapsen silmäys tunkee syvälle.

Jollet tule illalla, istun minä puussa niinkuin eilenkin sinua vartoomassa! sanoi hän.

Sitä et saa tehdä! Kuuletko, pikku Maria — lupaa nyt kauniisti! puhui Adelsvärd hätäisesti — ja lisäsi, hiukan nauraen: Olenhan minä sinun tohtorisi! —

Tyttö pudisti päätään: Et sinä ole mikään tohtori. Kyllä minä tiedän, millaisia tohtorit ovat. Niillä on rillit nenällä, hopeanuppinen keppi kädessä — niin, ja sitten niillä on pikkuinen kirja, josta revitään aina lehti kerrallaan, ja siihen kirjotetaan jotakin — ja sen pitää auttaa!

Hän sieppasi povitaskusta muistikirjansa. Siinä oli runokokeita, joita oli pantu paperille, kiireessä, hienolla käsialalla.

Mutta tuossa on italiaa! ja Adelsvärd näytti hänelle erästä kohtaa, joka oli lainattu Petrarcasta — euganealaisilta vuorilta.

Sama päänpudistus — ynnä vakava katse, joka merkitsi: Miksi sinä sitä minulle näytät? Enhän minä osaa lukea enkä kirjottaa!

Niinpä niin, pikku Maria! No lupaa siis vain se, ettet rupea istumaan puussa. Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsen!

Hän oli nähnyt, että pikkuinen lakastunut kukkasoksa oli pudonnut kirjan lehtien välistä ja jäänyt laattialle. Adelsvärd ei sitä huomannut, vaan tallasi sitä jalallaan.

Hän seisoi epäröiden, käsi ovenrivassa. Omituinen lapsi, josta on kovin vaikea saada tolkkua. Tai lieneekö hän nyt kuten muut tyttöset kehitysiässä? … niinkuin sekin pieni suomalainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninaan ja kuollut juuri silloin, kun hänen piti ruveta elämään?… Pikku Mariassa oli enemmän hänen nuoruutensa morsiamen näköä … samat kulmakarvat, sama hiusten pehmoinen laskos lapsenotsan ympärillä … eikä hän enää koskaan saisi sitä otsaa suudella — vain sommitella siitä runoja — niinkuin Petrarca kirjotteli sonetteja eräästä, jota ei ollut olemassakaan … voi, kuinka elämä kytkee nivelet toisiinsa, kunnes kaikesta on tullut pelkkää runoa, haavetta, muistoja! Hän tempasi oven auki, mutta pysähtyi sitten portaiden askelmalle, kahden vaiheella — aution luostarin hiljaisuus tuntui hänestä haudalta, jossa jyski hänen oma sydämensä.

Ovi aukeni taas. Pikku Maria oli hypännyt vuoteestaan — juosta sipsutti pikkuisin paljain jaloin auringon pilkkeessä — ja ojensi hänelle kuihtuneen oksan:

Sen sinä unohdit — ota se mukaasi — minä en kärsi sitä huoneessani — se on kuollut!…

Pikku Maria piti molempia käsiään silmiensä edessä. Adelsvärd sanoi vaivaloisesti: illalla! — ja kiirehti suinpäin rappusia alas.

Puutarhasta hän loi katseensa ylöspäin pikku Marian avointa akkunaa kohti. Siellä tyttö olikin. Pikku kasvot olivat kuolonkalpeat säteilevässä päiväpaisteessa. Silmät olivat tummat — mutta ne loistivat hymyillen kauvas alhaalle ja eteenpäin. Adelsvärd painoi käsiään tahtomattaankin sydäntä vasten — vakuuttaakseen.

Tyttö viittasi lyhyellä, lujalla kätösellä, jonka sormet olivat koukistuneet kämmenen puoleen:

Minä olin paha. Minä lupaan, etten kiipee puuhun. Mutta tohtori sinä et ole. Tohtori tulee aina, kun pannaan hakemaan. Hyvästi! — —

Hän istui Felldnerin luona. Oli jo hämärä. Felldner oli vihdoinkin tullut kotiin sairaskäynneiltä, väsyneenä ja hajamielisenä — mutta ystävälle oli hänellä kädenpuristus. Hän heittäytyi leposohvalle, pitkien hyllyjen juurelle, joilla oli runsas ja herkullinen valikoima kirja-aarteita, tavattoman ison kirjotuspöydän eteen, joka ihan nääntyi taakkansa alla, kun sillä oli niin paljon papereita, taide-esineitä, suurennuslaseja, väkiviina-lamppuja, koeputkia, pulloja ja rasioita — kokonainen museo, laboratoori ja apteekki.

Venetsiassa täytyy kaikki pitää käsillä! sanoi hän — tarjosi ystävälleen ja sytytti itselleen sikarin. No mitä sinulla on sydämelläsi? —

Ole niin hyvä ja anna minulle vähän kiniiniä! pyysi Adelsvärd melkein maltittomasti.

Onko sinussa kuumetta? Mene siis kotia ja koeta levätä. Teet kai liian kovasti työtä — mikä tietysti muuten on kunniaksesi luettava.

Onko sinulla potilaita? — nauroi Felldner ja silmäsi häntä terävästi rillien lävitse. Siis ruvennut töhertämään minun ammattini alalla? Naisihmistäkö sinä parantelet? —

Oikein, poikaseni! Älä kiellä itseltäsi mitään — "kerranhan sitä vain eletään", kuten muuan naishoidokkaani viisaasti arvelee. Kai sinäkin tunnet hänet. Venetsia on vain pieni pesä — rotanpesä. Ja minä tiedän kaikki, mitä siinä tapahtuu. Ei sitä suotta olla naisten lääkärinä!…

Hän antoi Adelsvärdille pulvereita ja pullon — ja jatkoi puhettaan leikillisen epäilijän tapaan, mikä oli suuren sydämen verhona:

Tuossa on kiniiniä — tässä antipyriiniä — ja tämä pullo sisältää bromikalia! Kaikkea, mitä minun verstaastani löytyy, saat vapaasti käyttää — mutta en oikein mielelläni antaisi antifebriiniä enkä morfiinia. Se käy näet sydämen kimppuun — ja silloin on parasta minun itse olla saapuvilla! Mutta heitä tuo juhlallisuus naamastasi! Hitto vie — mitä sinä oikein ajattelet? Huvittele niin kauvan kuin olet nuori … aikanaan tulee kyllä luuvalo ja kaikki muu, mikä on vieläkin pahempaa! —

Juuri kun Adelsvärd nousi lähteäkseen, astui huoneeseen Kronstadt. Tämä tervehti kumpaakin herraa haudanvakavasti, mutta semmoisella kädenpuristuksella, joka todisti hänen olevan iloissaan, että oli tavannut samalla kertaa heidät molemmat.

Sinuapa ei näy enää koskaan — onko sinulla jotakin suurta tekeillä? kysyi hän Adelsvärdiltä ja sai tämän, niin sydämellisen sirosti ja varmasti kuin ruotsalainen osaa, pakotetuksi jälleen istumaan.

Minä — minun pitää mennä — minulla on vielä tänä iltana paljon puuhaa! esteli Adelsvärd hämillään — ja otti uuden sikarin, jota hänelle tarjottiin.

Näitä Upmann-sikareja sopii polttaa ainoastaan puoleksi — huomautti Felldner. Sillä tapaa säästyy ainakin siltä nikotiinilta! Mutta kylläpä te pohjoismaalaiset olette traagillisen näköisiä, kun tapaatte toisenne. Tuo Kronstadt — jolla on niin komea basso — ottaa aina semmoisen asennon, kuin laulaisi syvästä kellarista! Lempo soikoon! Kellari on kyllä syvä — vaan meillä pitää olla valoa! Katsokaapa minua: tulen kotiin ihan nääntyneenä puoskaroimisesta — harvoin näen ainoatakaan tervettä ja järkevää ihmistä. Me kulutamme voimamme loppuun — niin tekin kulutatte — mutta juuri siksihän minä teistä pidän. Se on meidän kohtalomme — mikäli osaksemme on mitään säädetty. Nyt pidän teistä kiinni tämän illan. Tres faciunt collegium!

Ja semmoisella äänellä, joka kaikui läpi koko talon — aution, vain puolittain korjatun vanhan "palatsin" — hän huusi:

Luigi! missä sinä olet, senkin hutilus? Tuo valoa, viiniä, appelsiineja — mutta pian!…

Luigi, sievä nuorukainen, samalla palvelija ja gondoolimies, toi näkyville liehakoivat silmänsä ja nöyrimmän kumarruksensa.

Felldner penkoi avainkimpustaan ja aukaisi seinään upotetun kaapin, joka oli palisanderpuuta, päällystetty mosaikilla. Suuri ylimmäinen tila oli täynnä kannuja, pikareita, vateja ja lautasia, lusikoita ja veitsiä — kaikki hopeata. Felldner käytti melkoisen osan tulojaan vanhojen hopeakalujen keräämiseen. Niitä oli vielä Venetsiassa.

Ei sitä ilkeä muunlaisesta astiasta syödä ja juoda kuin hopeisesta — väitti hän. Se erottaa meidät luontokappaleista — ja venetsialaisista, jotka luovuttavat hallustaan kaikki perintönsä voidakseen kuljeskella Markus-torilla hienosti puettuina. Jos satun veitsellä viiltämään posliinia, rupee minulla vihlomaan hammasta — se onkin muuten ainoa särky, jolle annan arvoa. Jos taas veitsi osuu hopeaan, herahtaa minulla vesi suuhun jo ennakolta — niinkuin ei maailmassa olisikaan sitkeää lihaa. Ja kun kulautan kurkkuuni viiniä kullatusta pikarista, niin tiedän sen olevan viiniä, vanhaa ja hyvää! Maljanne, nuoret ystävät! — — —

Adelsvärd kiikutti tuoliaan maltittomasti. Felldner sanoi:
Minä en päästä sinua, ennenkuin olet maistanut kaikkein vanhinta
Chianti-viiniäni. Puoli tuntia pitäisi sinulta siihen liietä — ellet
tahdo niin paljoa uhrata ystävillesi!

Adelsvärd katsoi kelloaan. Hän ei ollut vieläkään vetänyt sitä käymään — ja hänen mieleensä muistui…

No niin — mutisi hän itsekseen — ei minun sovi antaa huomata itsessäni mitään outoa. Minulla on oma salaisuuteni — enkä paljasta sitä kellekään. Puolen tunnin päästä on vielä riittävästi aikaa soutaa saarelle. Odottaahan se vanha miekkonen minua veneessään!

He joivat vanhaa vahvaa viiniä. Luigi toimi tarjoilijana ja katosi saatuaan herraltaan käskevän viittauksen.

Sinulla on koko kaunis nuorukainen palvelijana! sanoi Kronstadt myhäillen. Etkä sinä näy kursailevan, kun häntä komennat! —

Palvelijoita ja gondoolimiehiä pitää Venetsiassa kohdella semmoisina, mitä ne ovat: koirina ja apinoina! Heiltä täytyy panna kaikki lukon taakse — vieläpä oma ihmisrakkauskin. Niihin ei saa luottaa vähääkään. Selkäsauna on ainoa järkiperuste, mikä niihin tehoo. Alinomaa pitää heitä uhata ja toisinaan lyödä. Kostonhimoa heissä kyllä on, mutta he ovat pelkureita. Heidät on alentanut vuosisatojen orjuus ja tietämättömyys — eivätkä he ymmärrä enää ponnistella irti liejustaan. Samalla he ovat hemmoteltuja ja vaateliaita. Aina on heitä käytetty lemmen välittäjinä — he luulevat, että koko elämä on vain sen asian varassa, ja käyttävät hyväkseen hupakoita ja kevytmielisyyttä tässä "seikkailujen kaupungissa", joksi Venetsiaa niin kauniisti sanotaan. Gondoolimies ainakin tuntee vain seikkailun nurjan puolen! —

Adelsvärd pudisti päätään — ja ajatteli vanhaa raatajaa ja puolta tuntia. Hän tunsi vahvan viinin jo ehtineen vaikuttaa ja imi sikarista pitkiä haikuja.

Kronstadt kierteli pehmeitä viiksiään; joi pitkin, verkkaisin siemauksin; häneen ei se pystynyt.

Syvällä äänellään hän sanoi: Luigillasi on semmoiset kasvot ja muodot kuin lemmenjumalalla jossakin allegoriassa. Minulla sattuu juuri olemaan sentapainen kirottu tehtävä — josta kyllä saa palkaksi kauniit kolikot, mutta ei paljoakaan taiteellista iloa!

Älä yhtään arkaile — sanoi Felldner ivallisesti. Varsin luultavaa on, että hän sallii itseään käyttää mihin tahansa. Katsoppa hänen silmiään — ne ovat ihan yhtä makeat kuin Amorilla barokki-ajalta. Otaksun näet, ettei mielesi tee renessanssin maun mukaista? Se tarttui asiaan lujemmin ja terveemmin! —

Tuossahan meillä istuu renessanssi! nauroi Kronstadt ja osotti Adelsvärdiä. Nykyaikainen uusrenessanssi — sisästä ulospäin. Joka haaralta hän haeskelee kaunista unta. Jonakin koreana päivänä hän ällistyttää meitä keijukaisella tai merenneidolla — jota ei kukaan ole ikipäivinä nähnyt. Hän tuhlaa kaikki rahansa gondooleihin ja kuuleman mukaan aivan yksin! —

Minä olen häntä varottanut! murisi Felldner. Täytyy ruveta pitämään huolta hänen kasvatuksestaan. Koko mies häipyy pelkäksi auringonlaskuksi, kuutamoksi — ja aamunkoitoksi. Luulenpa muuten keksineeni siihen keinon!…

Keinosi on jo täällä taskussani — ja nyt tahdon lähteä! sanoi
Adelsvärd posket punaisina.

Felldner vei hänet syrjään ja sanoi maltillisesti, vakavasti: Sinä jäät täksi iltaa tänne. Minulla on jotakin puhuttavaa sinun kanssasi — ja sitäpaitsi aion toimittaa pikkuisen yllätyksen. Kuka tietää, milloin olet tipotiessäsi? Saako sinua sitten enää käsiinsä? Mutta nyt pidän sinusta kiinni — sinusta on saatava oikein miehinen mies. Muuten taiteesi sairastuu. Jos sinun on toimitettava lääkettä jollekulle, niin lähetä joku sitä viemään. Olethan sinä minun ystäväni ja minä sinun. Sinä lupaat nyt kunniasanalla, että tulet kohta takaisin. Hattusi otan pantiksi!

Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa Adelsvärdin herkän mielen?

Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta suomalaista maalaria — silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta ja juomassa hopeapikarista?

Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla, että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi … ja juoksi avopäin pitkin kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin arvellut.

Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?

Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa — mutta samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan tyttö vaipuu uneen … ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika hupsu! —

Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti, että hänen piti itse puhutella lasta — ja selittää sille, kuinka lääkkeitä oli käytettävä … pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja tottelevainen … huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa" saarelle! —

Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen — ja antamalla hänelle runsaasti juomarahaa.

Ukko nosti ääneti hattuhylkyään — ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.

Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! … sanoi Adelsvärd.

Hyvin mitätön vene, hyvä herra! Vuokrasin sen Teidän rahoillanne. Mutta — suokaa anteeksi — te tuhlaatte rahaa liian runsaasti. Älkää luottako Rigoon!…

Sieltä kaikui hänen äänensä: Minä vien herralta terveiset pikku
Marialle!…

Kaikki ihmiset näkyvät tuntevan toisensa tässä merkillisessä kaupungissa! mutisi Adelsvärd. Hän ajatteli Rigoa — Felldnerin pitkää saarnaa gondoolimiehistä. Järkevintä kai olisi ottaa asia siltä kannalta, mitä se oikeastaan on!…

Muutamat ohikulkijat katsoivat häneen, kun hän seisoi paljain päin tuijottamassa pitkin pimeää vettä — mutisten kuin loihtija.

Hän ajatteli saarta. Ei juossut, vaan astuskeli hitaasti takaisin Felldnerin vanhaan palatsiin. Siellä kuului Lucrezia Borgia ennen pitäneen kemuja.

Herrat istuivat viinin ääressä, sikari suussa. Huone oli niin syvä ja korkea, että savua tuskin huomasi. Viini oli myöskin sekä syvää että korkealle nousevaa — ja sen vaikutukset alkoivat tuntua.

Vieraiden lisäksi oli lähimmästä kasarmista tullut pari upseeria. Sieviä nuoria miehiä, herkkiä nauramaan ja sisällyksestä tyhjiä — niin tyhjiä kuin kasarmi.

Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan asentoon, kuten hänen mielensä teki — ensin alaspäin ristisuun poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.

Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta. Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja appelsiininkuorista ja tulitikuista.

Rakkaus on kirottua villitystä — piipatti Wrengle hauraalla tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne menettänyt rakkauteen — niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! —

Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien viiksien alta.

Juuri niin! myönsi Felldner. — Omne animal … j.n.e. Mutta sillä ei lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli hajamielinen ja kuuro — kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan "friktion" … eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun onkin "fiktion", sanon minä! —

Luonnollisesti — jatkoi Felldner — rakkaus on jotakin kuviteltua. Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin rakastuminen on tavallaan nerollisuutta — ylen kiihtyneiden hermojen ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja naisia — parhaimpiakin — joista tämä eläimellinen on hävettävää, vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet — ynnä heidän naisihanteensa — kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet alentaa ihannetta — ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä — ei inhimillistä eikä eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät — sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin vakuuttavasti — kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee ylevää. Mutta hekään eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.

Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko voimaansa.

Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa, hedelmöittävä ja synnyttävä.

No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut — pitkitti Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä — että kultasepän oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.

Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se on kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen koriste!

Niin, hyvät ystävät … ja lääkärin miellyttävän, lujapiirteisen suun ympärillä leikitteli hymy, ikäänkuin hän olisi mainio estetiikan dosentti … kun tahtoo luoda taidetta, hyvää taidetta, täytyy rakkauskin ottaa mukaan koko laajuudessaan, niinkuin se on kiinni luonnonlaissa ja maassa: villakoirana, ihmisenä, yli-ihmisenä — aina inhimillisenä!

Ei saa harhailla pelkkien käsitteiden seassa — se tekee sairaaksi, vaikka luulisikin sen antavan pirteyttä. Nainen on suuren taiteen keskus. Kaikki säteet viittaavat häneen päin. Renessanssi näyttää meille samaa. Varsinkin venetsialaiset. Silti en pidä Tiziania suurimpana — kenties hän oli aikakautensa ihanteellisin käsityöläinen. Bellini puhuu enemmän sydämeemme. Mutta se nainen, joka meille tulee näkyviin Tizianin puetusta ja riisutusta allegoriasta, on mielestäni terveys itse ja persoonallisesti arvokkaampi kuin kaikki Monna Lisa't — joista Leonardon miehinen ylpeys puhuu kylmemmin kuin muuten on rakkauden tapana.

Kuka viitsisi tutkia, minkä nimisiä Tizianin naiset olivat? Ovatko he olleet kauniita, ylpeitä patriisirouvia, meheviä ruhtinaallisia jalkavaimoja vai ihan tavallisia malleja? Se taiteilija, joka ei kykene "tavallisesta" naismallista, jos se on hänen silmissään kaunis, luomaan sellaista, millä on pysyvä arvo, ei myöskään osaa haaveillen tai runoillen saavuttaa taideteostaan — sanokoon hän suuntaansa uusrenessanssiksi kuinka hartaasti tahansa. Terveen miehekkään himon taide — puhuakseni lääkärinä — on minun mielestäni todellista taidetta. Hyvät ystävät, eläkööt mallit!…

Rakkaus on nuori, solakka, mustasilmäinen, kuusitoistavuotias tyttö! nauroi toinen upseeri.

Rakkaus on kaihomielinen, viidenkolmatta ikäinen valkoverinen nainen! riemuitsi toinen.

Adelsvärd tyhjensi pikarinsa ja siirtyi akkunan syvennykseen — silmäillen kauvas pimeyteen.

Sanani olivat tietysti tarkotetut sinulle, poikani Brutus! — virkkoi hän maltillisesti. Gondooliretket vievät sinut hiiteen. Ne toimittavat sinulle malarian — ellei näet sinuun tartu jotakin pahempaa. Varotan sinua uudestaan Venetsian naisista — lukuun ottaen nuorimmatkin — nehän ovat kaikki epäluotettavia. Gondoolimiehiin et myöskään voi luottaa — varsinkaan kun maksat niille semmoisia palkkioita, kuin teidän suomalaisten ja ruotsalaisten on tapana. Minä en urki puuhiasi. Mutta minä olen ystäväsi ja samalla lääkäri.

Olethan sinä jo päässyt erääseen hauskanlaiseen tuttavuuteen. Nauti helkkarissa hedelmät, jotka ovat sinulle kypsyneet! Kuuleppas nyt, mitä sinulle ilmotan, en suotta, vaan pitäen silmällä terveyttä: tänne tulee kolme rouvaa! Kaikki nämä ovat nykyisiä tai entisiä malleja. Heistä tunnet jo yhden: se on rouva Appel. Hän tekee sinusta kysymyksiä tavantakaa. Minä voin — toistaiseksi — mennä hänestä takuuseen hänen lääkärinään ja rippi-isänään. Hän on oivallinen malli, ja sinä olet saavuttanut hänen suosionsa — toistaiseksi. Mitä muuta haluat? Hänellä on ne ruumiilliset muotosuhteet, se sulo, se väri, mistä voit luoda kaikki. Juuri sen vuoksi, että kasvot ovat mitättömät — jokapäiväiset — voit hieman parannella suuntaan tai toiseen, jos niin haluttaa. Luulen tuntevani sinut. Sinä et rakastu häneen — mikä on tietysti sitä parempi. Saat hänet omaksesi ja maalattavaksesi, kunnes ilmestyy joku muu. Ja jälkeenpäin voit luoda suuren allegorian tai mitä hittoa mielesi tekee — matkan päästä ihannoituna!

Ne ovat Heinen sanoja — ja minun. Pysy nyt terveenä ja reippaana tänä iltana, niin että minulla on sinusta kunniaa!

T:ri Felldner sai kunniaa Adelsvärdistä ja koko tästä häthätää hommatusta pikku juhlasta.

Wrengle kävi noutamassa naiset gondooleista, kun eteisessä soi kello.
Hän oli näet osallisena salajuonessa.

Huoneeseen ilmestyi kolme naisvierasta. Ensimäisenä rouva Leontina — täydessä loistoasussaan, suuren maailman naisena. Jäljestä hänen kaksi ystäväänsä: pieni mustasilmäinen olento, tavattoman vilkas, Dalmatiasta kotoisin, ja rehevä, hieman teeskentelevä, valkoverinen wienitär.

Upseerit kolauttivat kantapäänsä yhteen ja kumarsivat juhlallisen kohteliaasti — silmät kuin tikun nenässä.

Esittely: Rouva Leontina v. Appel, rouva Letizia Davrilo, rouva paroonitar Emilia Koralinski!

Luigi valmisti keveän illallisen — jääpunssia, leivoksia, voileipiä, hedelmiä, liköörejä, makeisia, paperosseja ja sikareja — mitä kukin halusi. Rouva Koralinski otti heti vahvan havannan — mitä rouva Appel paheksui, pysyen itse edelleen hienon maailman naisena — ja tarjoten Adelsvärdille kolme sormea.

Felldner kohteli kaikkia kolmea rouvaa niin huomaavaisesti kuin osasi.
Puhelu kävi italiaksi, ranskaksi, saksaksi mieltä myöten tai sekaisin.

Pikkuinen eloisa Letizia Dalmatiasta tarttui ensimäisenä punssiin ja pani ilon hyvään alkuun.

Vähän ajan päästä hän oli istumassa Kronstadtin sylissä. Pitkä, vakava Ruotsin jättiläinen piti hänelle hauskaa seuraa. Ja Letizian mielestä hänen äänensä oli kerrassaan komea.

Täyteläinen wienitär joutui upseerien väliin — jotka syöttivät hänelle makeisia, samalla yhä uudestaan sytyttäen hänen sikariaan ja vannoen tekevänsä toinen toisestaan lopun hänen yksityisessä kammiossaan.

Wrengle riiteli rouva Leontinan kanssa — mutta nautti hänen seuraansa ja komeata vartaloaan. Rouva väitti, että ulkona oli hiestävää ja täällä sisällä liian kuuma olo.

Älä yhtään häpeile! huomautti Wrengle — viitaten hänen hameeseensa.
Hän oli jo ryypännyt viiniä enemmän kuin sieti.

Leontina haki silmillään Adelsvärdiä. Tämä istui keskustelemassa
Felldnerin kanssa Leonardosta ja Botticellista.

Felldner kiskoi Wrenglen mukaansa sinne, missä Kronstadt-Letizia pari istui. He joivat punssia kaikki neljä.

Miksei teitä enää saa tavata? kysyi rouva Leontina Adelsvärdiltä — terävästi, taivuttaen päätään taaksepäin.

Kumpaa viiniä haluatte — chiantia vai marsalaa? tokaisi Adelsvärd kursailematta.

Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena — mutta vaihtoi heti katseensa lapsellisen hämilliseksi.

Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt
Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin.

He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja puristivat toistensa kättä.

Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin.
He ovat piankin villissä. Mennään tuonne viereiseen huoneeseen!…

He astuivat sinne. Suuressa puolipimeässä huoneessa paloi vain yksi kynttilä. Rouva näkyi tuntevan kaikki paikat ja talutti toista eteenpäin huonekalujen, valettujen taideteosten, jalustojen, aseiden ja muiden esineiden välitse.

Hänen salakammionsa — laski myös rouva pilaa. Täällä hän toisinaan ottaa vastaan varattomia naisia, kun meitä rouvia sattuu olemaan hänen varsinaisessa tutkimushuoneessaan.

Adelsvärdiä ei oikein miellyttänyt tuo sävy — "meitä rouvia" — mutta hän sanoi vain: Ystävälläni Felldnerillä on suuri praktiikka!

Teidän ystävällänne on suuri sydän — ette aavista, kuinka hyvä hän on! sanoi rouva ja laskeutui raukeasti pitkäkseen leposohvalle, käden hivellessä otsaa.

Kyllä minä sen olen huomannut! kuului Adelsvärdin vastaus. Te lienette myös hänen hoidettavanaan — oletteko kipeä tänä iltana, rouva Appel?…

Älkää millään ehdolla sanoko minua rouva Appeliksi! Minun täytyy saada puhua kanssanne — kuuletteko, Adelsvärd. Minä olen ikävöinyt niin hirveästi…!

Hän nousi puoleksi, laski kätensä Adelsvärdin kaulalle, suuteli kiihkeästi ja puhkesi itkuun: Miksi sinä olet niin kylmäkiskoinen — mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt — mikset tule minua katsomaan — lupasithan maalata kuvani — minä tahdon sen sinulta, pulska ja kylmä mies — kaukaa jään ja lumen seasta… Luuletko minua saksalaiseksi? Minähän olen venetsialainen! Isäni oli täällä kultaseppänä — suuri taituri — väärin arvosteltu ja juoppo — minkäs sille … äitini oli kotoisin Kroatiasta … enkö minä ole sinulle hyvä malli? Joko olet ehtinyt unohtaa? — katsoppa tänne!…

Nyt sinä olet minun! kuiskasi hän — ikäänkuin voitosta riemuiten — minä en päästä sinua — mennään yhdessä minun kotiini — saat asua minun luonani — maalata minut … oo, kultaseni — kuinka ihana sinä olet — vaikka oletkin niin kylmä!…

Adelsvärd riuhtautui irti. Hänen sisässään riehui semmoinen tuska ja suuttumus, joka lopulta kääntyi hirtehisen pilaksi. Hän nauroi:

Kylmyyttä et voi valittaa — sinä olet Venetsian yö — sinä olet Titania — ja minä olen se aasi, joka saa sinut maalata — ellei Felldner vaadi minulta hyvitystä! Olihan kaksintaistelu syynä siihen, että hänen täytyi karata kotimaastaan tänne — jos hän muuten on siinä asiassa puhunut totta! —

Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän — ja kuitenkin niin paljon. Hän on hyvä, itsestään, eikä hänelle tarvitse osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon — niinkuin me kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! —

Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö tämä nainen valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja kumminkin viehätti tällainen puhe.

Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta tämä ei välittänyt mistään — vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:

Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään.
Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!…
Olemmehan me kaikki olleet mallina!

Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva
Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia.
Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt.
Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin
pilvestä korkealta vuorelta.

Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi: Tämä on vanhan Venetsian yö — rediviva… Juokaamme meidän kaikkien onneksi! —

Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin — lahjottaen sen sitten
Adelsvärdille.

Alkoi jo olla aamu. Kukaan ei näkynyt väsyvän — taikka ei tahtonut väsymystään myöntää. Kerran Felldneriltä pääsi haukotus, mutta hän tukahutti sen kohta.

Wrengle — jonka lauluja ei kukaan viitsinyt kuunnella — vyöryi rouva Appelin kimppuun, haukkui häntä petolliseksi Appelsinaksi. Adelsvärdin täytyi kiskoa loitommalle tämä pikku mies, joka sitten jäi istumaan sohvan nurkkaan ja muististaan lausumaan Heinen runoja, samalla puuskuen viinistä ja lemmenvaivoista.

Kronstadt — ruotsalainen, kelpo toveri — laahasi hänet viimein mukanaan pois.

Felldner haukotti uudestaan. Hänellä oli varhain aamupäivällä sairaiden vastaanotto.

Kaikki kolme naista ottivat päällysvaatteet ylleen hengästyneinä, mutta erinomaisen hyvällä tuulella. Pian me tulemme uudestaan! vakuuttivat Letizia ja Emilia. Vihdoinkin saa Venetsiassa elää!…

Felldnerin kasvoilla näkyi pieni ivallinen piirre. Hän toivotti hyvää yötä — mutta ei viitannut heidän vastaiseen tuloonsa!

Kolme gondoolia — jotka Luigi oli hankkinut — lähti Felldnerin asunnon kohdalta, kukin omalle taholleen.

Adelsvärd seurasi Leontinaa. Tämä oli kovin uupunut ja nojasi saattajaansa rappusia alas mentäessä. Adelsvärd ei kiinnittänyt huomiota gondoolimieheen — mainitsi vain osotteen.

Sitten he istuivat umpinaisessa "rasiassa" kahden kesken. Leontina nukahti Adelsvärdin käsivartta vasten; ja toinen koetti olla ajattelematta.

Toivotan teidän ylhäisyydellenne onnellista ja hauskaa yötä! sanoi Rigo ja koukisti ruumistaan tuttavallisen kunnioittavasti.

Adelsvärd kalpeni; veri syöksähti päästä sydämeen … mutta hän hillitsi itsensä, mutisten: Kyllä minä tuon miehen kerran nitistän!

Mikä siellä on? kysyi Leontina eikä odottanut vastausta — riippuen unisena Adelsvärdin käsivarressa, kun noustiin pimeitä portaita.

Adelsvärd ei edes kääntynyt sinne päin, vaan vei Leontinan yläkertaan, Hän sytytti valoa vapisevalla kädellä. Leontina heittäytyi patjakolle — kiskoi taas yltään naiskomeutensa — valitellen kuin pilalle hemmoteltu lapsi — kääriytyi sitten peittoon — pyysi lasillisen vettä — ja nukkui kesken kaiken.

Hän makasi levottomasti. Pian luisui peitto hänen päältään. Adelsvärd istui katselemassa hänen ruumistaan nostettuaan palavan kynttilän pöydälle patjakon viereen.

Nukkujan kasvot olivat kääntyneet poispäin. Alastomille jäsenille leiriytyi valoa ja varjoa. Adelsvärd oli niitä taiteilijoita, joissa naisruumiin muoto, piirteet ja väri herättävät omistamisen pakottavaa tarvetta, juurtunutta kunnioittavaa uteliaisuutta ja ihailun riemua keksiessään uutta siinä, missä luulisi kaiken jo olevan tuttua.

Hänessä oli se tajunta, että juuri tällä tapaa hän oli tahtonut omakseen jokaista uutta mallia. Hetkeksikään ei hänen mieleensä johtunut, että tämä nainen oli ollut hänen omanaan — ja varmaankin yhä ajaisi takaa sitä, jonka oli vallottanut. Oliko hänet vallotettu — ja tuossako nyt nukkui vallottaja?…

Hän tiesi, että jos hän koskaan saisi luoduksi pysyvän teoksen — maalarina ja runoilijana — se voi olla vain nainen. Puettuna, riisuttuna: aina vain nainen.

Tässä oli nainen riisuttuna. Hän ihaili noita suhteita, seurasi muotojen jokaista liikahdusta ja tunsi niin elävästi, kuinka siveltimen pitäisi kaavaillessaan liitää kevyesti epävarsinaisen päällitse, mutta muovailla taatusti se, mikä oli varsinaista — esittääkseen vapaudessaan sen ainoan, mikä oli otettu kuvattavaksi: tämä on nukkuva nainen — ja tuohon uneen minä valan Venetsian yön!

Korkeasta, kapeasta akkunasta alkoi huoneeseen siristä päivän harmaata kajastusta. Se ryntäsi töykeästi keinotekoisen valon hempeänlämpöisiä sävyjä vastaan. Ja ruumiiseen tuli johonkin kohtaan kuoleman väriä, muu oli elämän — nautinnon, ehkä ilon!

Oliko tuo nainen todellakin ollut hänen omanaan? välittikö hän siitä? välittikö hän koko ihmisestä?

Sitten käänsi nukkuja hitaasti päätään, avasi silmänsä — muutamaksi sekunniksi — ja katseli Adelsvärdiä unen pöpperössä.

Kasvojen ilmeessä oli jotakin vienoa, lapsellisen tyytyväistä, kun hän näki toisen istuvan siinä. Jotakin, mikä oli kajastusta puhtaan nuoruuden ajalta — mikä oli todellisena jäänyt jäljelle — hukkumatta pitkään jonoon teeskenneltyjä, töherrettyjä, tuhrattuja tunteita.

Adelsvärd heltyi; hän tarttui Leontinan riippuvaan käteen ja kohotti sen huulilleen — ikäänkuin anteeksi pyytäen hämärää epäluuloaan, selvää epäluottamustaan.

Hänessä heräsi se tunne, että tuommoisena voisi Leontina olla hänelle vaarallinen.

Silloin nainen liikahti — vetäisi — käsin ja jaloin — pani suunsa suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele minua!

Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä … jokainen rakastava nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen … mutta siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus … hän hellitti käden — häntä puistatti — nainen ei hievahtanut, suu oli avoinna … aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville — kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat … nukkuvan ylitse levisi kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.

Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä sisällinen ääni.

Hän pakeni — joitakin portaita alas — joutui pihalle — tapasi ahtaan raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.

VI.

Varhain aamunkoitteessa hän juoksi — kuin vainottuna — pitkin kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä huomaamaan.

Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki. Olisikohan vanha raataja siellä?

Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta; päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta; kitalakea kirveli — hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi:

Entä pikku tyttö? tiedusti Adelsvärd koettaen kaikin mokomin näyttää huolettomalta.

Hän sai vettä pestäkseen kasvonsa, kaulansa ja kätensä. Soutaja katseli vapisevia käsiä — ja kohautti olkapäitään.

Molemmat juoksivat alas veneeseen. Se ryömi hiljakseen kuin etana, vaikka heillä oli pakovesi mukanaan.

Vesi pitää veneestä kiinni, herra. Viime yönä on Adrialla puhaltanut kova myrsky! —

Hän istui mietteisiinsä kumartuneena — mutta ei tuntenut vähääkään väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.

Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan. Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit laguunin pinnasta.

Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:

Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä luulet siltä vieneen hengen?

Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin. Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä makuulla.

Adelsvärd veti saappaat jalastaan ja hiipi salavihkaa ylös kylmiä kivirappusia — kuin katuvainen.

Hänen täytyi nojata seinää vasten: niin rajusti jyski hänen sydämensä. Ja hiestä märkänä, viluissaan, sanomattoman raskaalla mielellä hän aukaisi oven ja astui pikku Marian huoneeseen.

Kaihtimia ei oltu yöksi vedetty kiinni. Viileä aamuhenkäys tunki sisään. Hän katsoi pöydälle. Pullo oli siinä koskematta. Pulverirasioita ei oltu avattu.

Tyttö ei liikahtanut. Lujat pienet kätöset painuivat vain tiukemmin silmille. Pikku Maria ei tahtonut nähdä.

Adelsvärd nieli joukon sanoja, selityksiä, itsesyytöksiä, anteeksipyyntöjä — nieli ne kuin polttavat pisarat tuskallisesti läpi kuivan kurkun, josta ei saanut ääntä kuuluville.

Ja itse vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen — uskaltamatta kumartua lapsen puoleen.

Ja yhtäkkiä puhkesivat polttavat pisarat niiksi sanoiksi, mitä hän muisti pienestä vaivaisesta suomalaisesta laulusta:

Tyttö putkahti pystyyn — tarttui käsin hänen päähänsä ja katsoi hänen kyyneleisiin silmiinsä kummastuneen pelon valtaamana:

Se näky oli lapselle outo, tuntematon … sen voi päättää silmien tavattomasta leviämisestä; ja hän kiersi pienet paljaat pyöreät käsivartensa Adelsvärdin kaulaan ja sanoi väristen:

Olenko minä tehnyt sinulle kiusaa? Enhän minä tahdo sinulle mitään pahaa. Minä en yöllä istunut puussa. Mutta minä pelkäsin kuolevani — niin kovasti minun oli ikävä, kun sinä et tullutkaan!…

Tyttökö tehnyt hänelle kiusaa? — Voi Jumala, änkytti Adelsvärd — mitä minä olenkaan tehnyt — kuinka minä olen raskinut … minä en saa katsoa sinuun — etkä sinä enää koskaan saa minua nähdä … minähän teen vain pahaa niille, joista pidän.

Milloinkaan ei hänen sydämensä ollut tuntenut näin kovaa liikutusta — ei milloinkaan. Se väänteli läpi hänen sisustensa — kuin tahtoisi päästä irti hänen ruumiistaan.

Pikku Maria tuijotti häneen ymmällä. Juuri se, ettei lapsi mitenkään kyennyt ymmärtämään hänen vääntelevää tuskaansa — juuri se pani hänet tuntemaan surun ja häpeän epätoivoa. Tuon lapsen hän oli siis kavaltanut — niin, ja kenen kanssa ja millä tapaa?

Tytön silmissä loisti kuumeen kiilto — ne levisivät yhä suuremmiksi tajuttomasti tuijottaessaan. Mutta kuultuaan vielä toisenkin kerran sanat: "Sinä et saa enää koskaan minua nähdä" — hyppäsi lapsi vuoteesta lattialle ja puristautui kiinni Adelsvärdiin, tarttuen lujasti hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, ja suuteli hänen kättään kuin pikkuinen koira.

Adelsvärd nosti hänet istumaan syliinsä ja kietoi huiveihin. Lapsi värisi ja hytkyi. Adelsvärd tunsi itsensä onnelliseksi ja samalla sanomattoman alakuloiseksi. Hän silitteli pikku Marian hiuksia ja suuteli kylmiä hyppysiä. Lapsi vain katseli häntä, udellen — ja tämä pelokas, mykkä uteleminen taivutti Adelsvärdin mielen ja painoi hänen sielunsa maahan, niinkuin tuulenpuuska masentaa hennon lehden.

Ei, ei — hätäili hän — minä en koskaan jätä sinua, en koskaan enää mene Venetsiaan. Minä jään tänne — teen sinut terveeksi — sinä saat tehdä minut terveeksi. Ymmärrätkö, mitä puhun? pikku Maria — pikkuinen rakas lapsi kultani!…

Hän laski sylistään lapsen takaisin vuoteeseen, peitti huolellisesti, antoi kiniiniä, bromikalia, antipyriiniä — kaikkia apukeinoja … tuskin tajuten, mitä oikeastaan teki — tuntien vain yhä, ettei ollut kylliksi annettavaa. Pikku Maria nautti kaikki iloisesti myhäillen ja kiitokseksi suudellen kättä. Pian sen jälkeen hän vaipui uneen.

Adelsvärd tiesi nyt saavuttaneensa mielenrauhan. Se oli vihdoinkin tullut eikä hänestä enää luopuisi. Hänen sielussaan alkoi loistaa — niinkuin ulkona loisti aurinko. Puutarhan kukat hymyilivät ja tuoksuivat. Venetsian laguunisaaret ovat köyhiä linnunlaulusta. Mutta hänen sisässään viserteli. Nyt hän voisi tehdä työtä — ei, hänen täytyi ensin nukkua, levätä. Mutta tämän päivän ilta ja huomisaamu, kaikki vastaiset aamut ja illat piti pyhittää työlle. Hän tuntui kohoavan siipien kannattamana.

Hän meni alakertaan. Molemmat vanhukset istuivat kahvimaljan ääressä, jossa liottivat kovaa leipää. He katsahtivat häneen hieman omituisesti — udellen, mutta kuitenkin pidättyen kysymästä. Hän ravisti heidän käsiään ja kertoi uljaasti eräästä "sairaskäynnistä", joka oli hänelle sattunut viime yönä. Mutta nyt hän oli antanut lapselle lääkettä — ja heille hän antoi kunniasanansa, että pikku Mariasta nyt tulisi terve. Häneltä kysyttiin, oliko hänen huoneensa kunnossa. Oli kyllä, vuode oli kaikin puolin valmiina — mutta kenties hiukan lyhyt! Muuten samantekevä — nauroi hän — minun on tapana yöksi riisua pitkät koipeni. Niitä on minulla kaksi eri paria!

Kaikki kolme nauroivat. Hän joi aamukahvia — ja sai siihen pehmeätä leipää, jota tuotiin hänelle vartavasten. Hän puheli heidän kanssaan viime vuoden rypäleistä, tuhohyönteisistä, maissista ja perunoista — ja Garibaldista Saksan ja Ranskan sodassa. Vanha puutarhuri oli ollut Garibaldin väessä. Kenraalin kuva riippui seinällä Josefin ja Marian keskivaiheilla. Ei sillä ollut mitään väliä — sanoi ukko — ettei kenraali paljoa uskonut pyhään Josefiin. Uskoivathan kaikki kuitenkin Mariaan!

Niin, neitsyt Mariaan! myönsi Adelsvärd ja teki rintaansa vasten ristinmerkin.

Tottapa hän siis oli oikeauskoinen — arveli pikku muori ja nyökkäsi rohkaisevasti — vaikka oli niin kaukaa, semmoisesta maasta, missä kirkot usein jäivät tyhjiksi kylmän ja lumen vuoksi! Niin oli hänen vävynsä lukenut eräästä lehdestä. Sillä se osasi lukea. Onko sekin totta, että karhut ovat kesällä ruskeita ja muuttuvat talvella valkoisiksi — ja että nälkä ajaa ne kirkkojen sakaristoihin, missä ne käyvät omin lupinsa käsiksi rippileipiin ja viiniin?

Ei, se on keksittyä — vakuutti Adelsvärd myhäillen. Karhut ovat meillä säädyllisiä ja oikeauskoisia — mutta iskevät joskus kyntensä rekiin ja siloihin!

Mutta kun hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä reki on, ja väsymys alkoi rasittaa, meni hän yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli samanlainen kuin pikku Marian.

Hän heitti yltään vaatteet, valoi koko ruumistaan kylmällä vedellä — sai yön huuhdotuksi pois — laskeutui lyhyeen vuoteeseen ja vaipui heti uneen.

Nukuttuaan tunnin aikaa hän heräsi ja tunsi saaneensa ihan kylliksi lepoa. Hän pukeutui ja astui hyvin hiljaa pikku Marian huoneeseen.

Tyttö makasi sikeässä unessa — kalpea puna poskilla. Adelsvärd istui tuolille vuoteen viereen, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut näin reippaalla päällä — tyynenä ja mieli täynnä suurten päätösten ensi riemua. Hetkisen kuluttua hän torkahti ja nukkui istuallaan.

Herätessään hän oli hieman sekaisin, päästään pyörällä, ja kylki oli kierosta asennosta käynyt araksi, mutta sydän oli iloinen ja pirteä.

Hän katsahti vuoteeseen. Se oli tyhjä. Marian huivit oli levitetty hänen polvilleen ja hartioilleen. Pienellä pöydällä seinän puolella oli vesikulppo; sitä oli käytetty; siellä oli myös saippuaa, kampa ja murunen kuvastinta — ja tuolin selustalla joitakin pito- ja liinavaatteita.

Olisikohan pikku Maria pujahtanut uimaan puutarhan muurin juurelle — vaikka oli niin kuumeessa — tyttörukka! Kuinka varomatonta!…

Hän kulki pitkin kiemuraisia käytäviä kivipöydälle päin — ja pysähtyi, kun yhtäkkiä sai nähdä sen, jota etsi.

Siellä istui pikku Maria penkillä, ilmeisesti pyhävaatteissaan. Tukan ympärille oli solmittu kirjava liina. Pikkuista, vasta vähän pyöristynyttä rintaa ympäröi lyhyt, viininvärinen, höllästi paulotettu liivi. Hame oli tumma ja ulottui siromuotoisten nilkkain kohdalle. Sylissä oli poimittuja kukkia; kädet lepäsivät toista polvea vasten, joka oli nostettu koholle.

Kun Adelsvärd taas — hiljaa — mainitsi hänen nimensä, käänsi tyttö kasvonsa sinne päin; pienet, lyhyet piirteet loistivat; hän hypähti pystyyn; kukat solahtivat maahan.

Kalpeille poskille valoi aurinko hehkuaan; sen lämpöisessä hyväilyssä ne punastuivat. Hän aikoi juosta Adelsvärdiä vastaan, mutta malttoi mielensä ja rupesi kokoomaan kukkia maasta.

Adelsvärd istuutui hänen viereensä. Puutarhan hiljainen rauha otti heidät huomaansa.

Saman päivän iltana suoritti vanha raataja mestaritempun. Hän nouti Adelsvärdin kaikki tavarat kortteeriemännän luota — väisti jokikisen kysymyksen — selitti, että hänen oli määrä kuljettaa ne rautatieasemalle, missä herra odotti. Hän toikin ne asemalle — missä Adelsvärd ja pikku Maria odottivat umpinaisessa gondoolissa kiinni vedettyjen kaihtimien takana. Tavarat lastattiin gondooliin, joka sitten lähti vanhuksen soutamana takaisin saarelle. Adelsvärd oli kirjottanut pari sanaa Felldnerille, ilmottaen menevänsä euganealaisille vuorille, jotta saisi häiritsemättä työskennellä muutamia kuukausia. Felldnerin parannuskeino oli hänestä näet liian voimakas.

Kotimatkalla oli pikku Marian mieli kovasti kiihdyksissä Venetsiasta. Kädenpuristus toisensa jälkeen kertoi Adelsvärdille, miten pikku saarelaiseen oli vaikuttanut tämä kaupunki, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, koskaan kuullut kuvattavan, koskaan oppinut kirjoistakaan tuntemaan. Varovasti hän kurkisteli kaihtimien säleiden välitse — näki valojen polvekkeisia heijastuksia tummassa, läikkyvässä vedessä pitkin hotellien loistavia etupuolia — luuli niitä tulikäärmeiksi ja pelkäsi niiden polttavan gondoolin poroksi ja tyyntyi vasta sitten, kun pisti kätensä veteen ja tunsi, että käärmeet olivat kylmiä.

Aivan haltioissaan katseli hän toria, molempia uhkaavan näköisiä patsaita, doogin lämpöisenpunertavaa linnaa, jonka muurikasa lepäsi palmikoidun alustan varassa ja näytti leijailevan taivaan ja maan välillä. Häntä puistatti "Huokausten sillan" kohdalla ja kauhistutti vankilan näky — ja hengitys kävi vapaasti vasta sitten, kun kotimatkalla kuljettiin ohi S. Giorgio maggiore'n.

Adelsvärd selitteli eikä hänen tarvinnut muuta kuin antaa vihjauksia. Pikku Maria käsitti pian ja tarttui kohta asian ytimeen — kovasti ihmetellen, mitä kaikkea toinen tiesi, ja itse sepittäen tähän satuun omia lapsenrunoja. Ja Adelsvärdille kävi kaikki taas uudeksi. Venetsia tuli lapsen ihailussa ja pelossa uutena kokemuksena hänen sieluunsa.

Kun he yhdessä seisoivat rantaportailla ja katselivat taakseen kaukaista kimallusta kohti, joka häämötti kaupungin yllä, tunsi Adelsvärd pienen käden puristavan omaansa:

Kaunista se oli — kuiskasi pikku Maria — hyvin kaunista; mutta ei minua haluta mennä sitä uudestaan katsomaan. Kaupunki oikein pelottaa! —

Vai hienoja! nauroi Adelsvärd — eihän niistä siis voinut sinulle olla kiusaa! —

Ne katselivat kaikkea niin pilkallisesti. Niillä oli kylmät, tylyt silmät, eikä niissä näkynyt mitään muuta kuin pahoja ajatuksia. Lupaa nyt minulle, ettei enää koskaan mennä sinne! pyysi pikku Maria.

Ole rauhassa! vakuutti Adelsvärd. Ei meidän tarvitse koskaan lähteä sinne yhdessä. Meillä ei ole siellä mitään tekemistä! —

Pikku Maria likisti hänen kättään kovasti ja veti hänet mukanaan vaarin ja muorin luo.

Nämä olivat olleet hieman hädissään. Nyt he riemastuivat. Adelsvärdin kaikki kampsut vietiin yläkertaan. Huomenna ne voitaisiin järjestää. Nyt oli illallispöytä katettuna keittiössä. Salaattia savivadissa, munia, leipää; viiniä ruukussa, vettä toisessa. Koskaan ei maalaisateria ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin tämä. Harvoin hän oli tuntenut tällaista onnea — ikäänkuin olisi pelastunut jostakin vaarasta. Molemmat vanhukset ja Maria kertoivat juttuja — Venetsian saariston murteella. He pitivät hauskaa. Adelsvärdiltä meni puolet hukkaan. Alinomaa kysyi Maria: Ymmärrätkö sinä — ymmärrätkö? Adelsvärd nyökkäili. Mutta Maria sai hänet viekkaasti kiinni siitä, ettei hän ollut käsittänyt kerrassaan mitään. Ja hän taputti lujia kätösiään ja nauroi: Katsokaas, kuinka hän narraa!

Pikku tyttö oli kuin muuttunut. Ja Adelsvärd itsekin muuttunut. Elämä oli muuttanut toiseksi itsensä ja hänet. Kaikki.

Viimein lähtivät kaikki levolle. Pieni luostarisaari nukkui hiljaa suuren, pimeän yön syliin.

Adelsvärd heräsi varhain ja sysäsi akkunansalvat auki. Sisään tuli aurinkoa ja kukkastuoksua. Tuntui siltä, kuin tämä kuuluisi asiaan, uudistuisi loppumattomiin saakka. Pukiessaan kiireesti vaatteet ylleen hän hyräili.

Hän istui hetken aikaa pikku Marian tuolilla akkunan ääressä. Alhaalta kuului puhetta: pikku Maria jutteli vanhusten kanssa. Sitten tuli taas äänettömyys. Akkunan editse lensi pääskynen, kääntyi salamannopeasti ja kiiti tiehensä päästäen lyhyen, iloisen viserryksen. Nyt oli auringonpaisteessa väräjävä puutarha aivan hiljaa.

Hän tunsi hiljaisuutta ulkopuolellaan ja sisässään. Hänen haltuunsa oli jätetty jotakin. Hänelle oli uskottu lapsi — niin nuori kuin hän olikin.

Kyllä hän pitäisi siitä huolta! Mikä ilo oli hänen rinnassaan! Hänen tarvitsi vain mennä tuonne puutarhaan, niin…

Ja sinne hän menikin ja huhuili. Kuuli oman äänensä huutavan pikku
Marian nimeä.

Vähäpätöinen seikka. Mutta se uudistuisi joka aamu. Hän melkein vapisi ilosta. Katsoi joka pensaaseen, joka puuhun lähestyessään kivipöytää. Kaikki oli hänestä uutukaista.

Siellä pikku Maria istui nytkin yksin, niinkuin viimeksi, mutta arkipuvussaan — pikkuisessa, mitättömän näköisessä puvussa, joka näytti pyytävän anteeksi. Sylissä kukkasia. Hän nosti päätään ja nyökkäsi, piti korkealla ilmassa kukkapalmikkoa ja huusi säteilevin silmin:

Minä kävin huoneessasi sill'aikaa, kun nukuit, ja katselin kuviasi.
Madonna on kaunis, mutta pikku poika hänen sylissään on ihana! —

Adelsvärdillä oli jäljennös Bellinin madonnasta, jäljennöksiä Tizianin mukaan, malliharjotelmia, tunnelmakuvia, pastellimaalauksia, hiilipiirroksia… Nyt he menivät yhdessä yläkertaan, järjestivät kuvat ja ripustivat ne seinälle. Bellini sai kukkakoristeen. Pikku Maria suuteli Jeesus-poikaa nuoren neitsyen sylissä.

Adelsvärd koki siirtää alastomia malliluonnoksia syrjään. Maria otti ne häneltä tyynesti, katseli kutakin tarkasti — hylkäsi muutamia puolivalmiita, ripusti toiset seinälle, noudattaen jotakin lapsellista arvostelevaa järjestystä; hän ei hämmästynyt miehen eikä naisen alastomuudesta. Ne olivat ruumiita hänen silmissään, ihmisiä. Osattomaksi ei ole yksikään italialainen jäänyt tuhatvuotisesta sivistyksestä.

Niinpä siis saivat kaikki kuvat sijansa. Adelsvärdistä tuntui, kuin täällä olisi hänen kotinsa pitkiksi ajoiksi.

No niin, pikku Maria — sanoi hän vetäen maalausjalustansa esille — nyt minun tekee mieleni maalata sinunkin kuvasi. Tai oikeastaan minun pitää aluksi piirtää…

Adelsvärd koetti selittää … mikä oli hänen ensi vaikutelmansa tästä saaresta — ja miten siihen kuului pikkuinen kalpea kaunotar parka, yksinään keskellä teräksensileätä merta.

Hänen sanavarastonsa kului loppuun, hän änkytti ja tavotteli selityksiään, ja pikku Maria kävi aremmaksi ja loittoni.

Nyt Adelsvärdille selvisi, ettei hän ollutkaan ajatellut kuvansa suunnitelmaa valmiiksi. Se oli hänellä vain hämäränä tunnelmana. Eivätkä lapset käsitä epämääräistä puhetta.

Lopun päivää pikku Maria karttoi häntä. Illansuussa hän valitti päänkivistystä ja sanoi tahtovansa mennä maata.

Adelsvärd istui huoneessaan järjestellen kirjeitä ja luonnosvihkoja, joita oli tuonut mukanaan kotimaasta. Semmoinen puuha voi hyvinkin koskea mieleen. Hän vaipui ajatuksiin.

Ovi aukeni, ja sisään tuli pikku Maria kääriytyneenä vaivaisiin huiveihinsa. Hänen oli vilu. Saanko panna sinun sänkyysi maata? kysyi hän. Minua niin pelottaa. Ole niin hyvä ja anna minulle jotakin lääkettäsi! —

Hän meni makuulle. Adelsvärd kääri hänet huolellisesti, antoi kiniiniä, istui lohduttamassa ja silitteli hänen hiuksiaan ja kosteita käsiään.

Tyttö veti hiljaa toisen kätensä irti ja viittasi seinälle erästä alastonta naisluonnosta kohti.

Noinko sinä aiot minut piirtää? kysyi hän levollisesti, mutta äänessä erotti hiukan väristystä.

Se, jonka posket lensivät punaisiksi, oli tällä kertaa Adelsvärd. Pikku
Maria makasi vain hiljaa ja kalpeana, sormellaan osottaen.

Ei, Maria! vastasi Adelsvärd hätäisesti. Nuku sinä vain. Minä istun valveilla tämän yön. Aion piirtää ja kirjottaa.

Tyttö nyökkäsi, väkinäinen hymy huulilla, katsoi häneen kuumeesta kirkkain silmin, kuiskasi hyvää yötä ja nukkui pian.

Adelsvärd sytytti öljylampun ja kynttilän. Istui pikku Mariasta poispäin kääntyneenä ja piirsi yön tunteina erästä sommittelua — pastellilla ja hiilellä. Aamupuolella hän oli kuin unessa tajuavinaan, että tyttö oli seissyt hänen takanaan koko työn ajan. Ei huoneessa, vaan alhaalla puutarhassa, juuri kun aurinko oli väistynyt ja hämärä syventänyt, selventänyt sypressien varjoja. Loiskiva vesi oli rauennut äänettömäksi, ja pitkin sen kalvoa levisi häipyvä hohde. Siellä hän nojasi, saaren impi, pyhävaatteissaan, kalpeana ja pienenä korkeata kivipöytää vasten. Sylissä joku kukka, muut olivat soluneet maahan. Silmät tuijottivat surumielisesti äärettömyyteen, jonka arvotusta ne näyttivät tutkivan. Suun ympärillä heikko hymy…

Juuri tämän hymyn kohdalle hän piirtäessään pysähtyi, kun rupesi tuntemaan väsymystä.

Hän avasi hiljaa akkunansalvan. Harmaa sarastus pujahti huoneeseen yhdessä heikon punerruksen kanssa ja tunki tieltään keinotekoista valoa.

Kuinka kaunis ja hieno, ankara ja vakava oli tuon lapsen pää — kaunis kuin kuollessa.

Hän käänsi katseensa pikku Mariaan — lapseen, joka makasi hänen vuoteessaan turvallisena, kuin lepäisi meren sylissä.

Hänen luonaan se nyt on. Onko hän meri? Kuka ja mikä hän on? Mitä lienee aamulla tulossa, mitä tuo mukanaan päivä? Kuinka hän koskaan voisi täältä päästä?

Kuinka voisi kuvitella tänne jäävänsä? Ja kuinka taas voisi viedä tytön mukanaan?

Sen hän vain tiesi, että tuo uni oli pyhä — jos mikään on pyhää nykyajan ihmiselle, joka jäljentää Belliniä omaksumatta hänen yksinkertaisuuttaan ja uskoaan.

Hänen uskoaan ei ole. Mutta syvällisyyden hartautta on. Tulkoon, mitä ikinä on tullakseen! Ellemme tule lasten kaltaisiksi — ajatteli Adelsvärd — emme saa periä taivaan valtakuntaa.

PIKKU MARIA.

    Meri uupunut ulkona henkäilee,
    sydän sykkii — muu kaikk' yöhön hukkuu;
    suo sieluhun voimaa uudelleen
      ikimaailmasta, kun tää elo nukkuu!

    Kotiniittyjen tuoksua tuntea saan,
    kun vanhat muistot mieleni täyttää.
    Miss' on koditonnakin rauhaisaa,
      laps' uinuen vieraan luona sen näyttää.

    Niin hiljaa, tyynenä vuoteellain
    on niittyjen hengess' uinuva nainen.
    Mit' itse mä? Tehnyt muistollein
      Oon puhtoiselle mä velkaa vainen —

    On kaunotar kalpea saarellaan,
    meri ääretön, äänetön sen joka puolla.
    Ei loppua voi elo milloinkaan —
      Uutt' uskoa antavi lapsonen tuolla.

Hän laski kynän kädestään. Vasten tahtoaan hän sattui liikuttamaan pöytää, niin että se kolahti. Maria heräsi — katseli tuokion aikaa ymmällä pitkin huonetta — näki hänen istuvan siinä — ja puikahti, huiveihinsa kietoutuen, kiireen kautta vuoteesta laattialle ja ovea kohti.

Sinne hän jäi seisomaan; mieli teki sanoa jotakin. Hän katsoi Adelsvärdiä tutkivasti kasvoihin. Ja ikäänkuin hän olisi niiden piirteistä osannut lukea, mitä taiteilija oli kirjottaessaan ajatellut, kumarsi hän päätään pikkuruisen ja kuiskasi unisesti:

Kyllä sinä saat piirtää minut, niinkuin tahdot. Olethan sinä minun tohtorini. Sinä olet hyvä mies. Minä näin unta, että sinä olet hyvä. Ja sen näkee päältäkin!

Adelsvärd silmäili sommitteluaan. Mutta ajatukset olivat kiinni pikku
Marian sanoissa.

Hän riisui yltään ja pani maata. Uni ei ottanut tullakseen. Mutta runo tuli ja sai hänen mielessään tämän muodon:

    Hän uinui tyynnä, ja huoneessain
    on tunto ja rauha nyt uudenlainen.
    Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
      ja lapsi on varttunut — lapsi on nainen.

Ei! päätti hän äkkiä — ei… Ja tietämättään hän pani sormensa ristiin ja nukahti rukous huulillaan.

VII.

Seurasi sateisia päiviä. Surkeasti ja herkeämättä valui puutarhaan koleata nestettä. Rappeutuneessa asunnossa oli kaikkialla tuntuvinaan rottien hajua. Kosteus olisi voitu torjua, jos olisi saatu pitää hyvää tulta hyvissä uuneissa. Mutta talon ainoa tulisija oli keittiössä. Siellä he istuivat neljään henkeen kaiket päivät häyryävien puupahkojen ääressä. Jos Venetsiassa rupeaa keväällä satamaan, tulee vettä kuin muinoin Noan aikoina.

Keskustelu sammui samalla kuin valkeakin. Vanha muori yski, pikku Maria paleli ja yski.

Tyttö näytti rääkätyltä linnulta, joka lyyhistyi kasaan. Kasvot kävivät jälleen kellankalpeiksi, silmät raukeiksi. Vanhukset heittivät koko asian lopulta toivottomaksi. Menivät yhdessä nukkumaan ja jäivät keittiön takaiseen puolipimeään komeroon makuulle — odotellen, kuten italialaisen rahvaan tapana on, sanattomina ja nöyrtynein mielin, että Luoja itse kyllästyisi veden paljouteen.

Adelsvärd ei voinut tehdä työtä; hänen tuli lasta niin surku. Lääkevarasto oli melkein loppunut, mutta miten saisi hankituksi uutta, jos piti pysyä salassa?

Hän kääri pikku olennon hyvin lämpöisesti sen omaan vuoteeseen ja luovutti sitä varten kaapunsa ja kaikki ne vaatteet, joita ilman voisi tulla toimeen. Nyt ei ollut jäljellä enää kuin pari kiniinipulveria. Tyttö makasi koko päivän hiljaa, kuihtuneena ja väsyksissä, silmillään yhä seuraten Adelsvärdiä, joka vaelsi edestakaisin pitkin madonsyömää laattiaa pysyäkseen lämpimänä ja yhtä mittaa poltti piippua, niin että huoneen umpinainen ilma kävi kahta vertaa raskaammaksi.

Joskus hän aukaisi ikkunan — aina vain sadetta. Maria yskähti, ja heti hän taas sulki, astui hiljaa vuoteen ääreen ja alkoi silitellä tytön hiuksia ja kosteita käsiä. Hän koetti myös lohduttaa — kyllä tuosta sateesta pian tulisi loppu, kun nytkin jo näkyi taivas hieman valkenevan Lidon toisella puolen! —

Pikku Maria hymyili epäilevästi ja kiitti käheällä äänellä. Hän tiesi, ettei hänelle puhuttu totta. Hän tunsi hyvinkin, millainen kevät on Venetsian saarilla. Tunsi myös malarian — mutta kiitti lämpöisin katsein ja yski.

Hän kuolee käsiini! ajatteli Adelsvärd kauhusta väristen — ja vaelsi taas edestakaisin läpi oman kammionsa ja toisen.

Hän pysähtyi linnunhäkin kohdalle, joka riippui seinällä pikku Marian huoneessa.

Se oli puolipimeässä. Hän oli toisinaan pannut merkille, että siinä liikkui joku elävä — pikkuinen kutistunut lintu, joka joskus levitteli harmaita siipiään eikä koskaan äännähtänyt, ja että se orrelta laskeutuessaan töksähti häkin pohjalle, jota pitkin kuljetti nokkaansa, hakien rouhittujen maissinjyvien ja tuoreiden kasvien seasta.

Mikä sinulla tuossa on? sanoi hän. Kah, sehän on viiriäinen! Mutta se ei näe mitään — se on kai sokea?…

Hän kääntyi kysyvästi Mariaan päin. Niin on — se lintu on sokea.
Minkäs sille mahtaa! kuului tytön vastaus.

Liian suorasukaista — tuntui Adelsvärdistä — liiankin selvää itsestään. Onkohan hänkin niin kylmäkiskoinen noita pikku olentoja kohtaan kuin monen monituiset hänen sisaristaan ja veljistään täällä etelässä?

Tyttö kohotti päätään hiukkasen, vaivaloisesti, silmät puoleksi kiinni.
Hän oli häkkiin suljetun viiriäisen näköinen.

Kotona oli kaksi poikaa — kertoi hän. He olivat saaneet kiinni tuon linnun. Sen piti vetää pieniä vaunuja. Ne oli tehty laatikosta. Mutta viiriäinen vetää vain silloin, kun se ei näe. Ne pojat olivat ilkeitä. Minä löin niitä, kun ne pistivät oljenkorrella sen silmät puhki. Ne löivät minua myös. Sitten minä ostin linnun! —

Ostit? … sanoi Adelsvärd ja tunsi kurkkunsa kihelmöivän; hän oli vähällä nauraa ja itkeä — niin omituista oli tytön puhe, niin asiallisen vakavasti hän kertoi sellaisesta ilmiöstä, jota Italian aurinko saa joka päivä katsella.

Niin — minä ostin sen. Ne vaativat siitä liian paljon, kun näkivät, että minun teki sitä mieli. Rahaa ei minulla ollut. Eikä isä tahtonut antaa. Mutta äidiltä olin nimipäivänä saanut uuden paidan, oikein kallista liinaa. Sen minä myin pojille ja sain linnun. Isä löi minua ja äiti haukkui. Mutta viiriäinen jäi omakseni. Se on aina minun mukanani. Sen ei tarvitse kiskoa vaunuja! —

Adelsvärd istui hänen luonaan, kumartui pikku kasvojen ylitse ja suuteli häntä huulille.

Tyttö katsahti häneen levottomana ja sanoi: Anna vielä yksi pulveri, että saan nukkua! —

Viimeinen! tuumi Adelsvärd itsekseen, antoi sen tytölle, kohensi vuodetta ja sai hänet taputtaen ja silittäen uneen; meni sitten omaan huoneeseensa ja veti oven kiinni.

Jospa minullakin olisi pyhimys, jota voisin rukoilla — ajatteli hän — semmoinen, joka sulkee tulvalta pääsyn ja avaa sen auringolle!

Tyytymättömin mielin hän siirsi syrjään kuvaluonnoksen, johon oli viimeksi ryhtynyt. Miten piirtää tai maalata semmoinen olento, jonka varsinainen olemus mahtui kertomukseen sokaistusta linnusta?

Taas hän häilyi edestakaisin runoilun ja maalaamisen välillä. Luki uudestaan runon, jonka oli hiljan sommitellut. Se ei myöskään sisältänyt kaikkea, mitä siinä piti olla. Ne säkeet, jotka tuntuvat ulkoapäin unien seasta soluvan omaan uneemme, ennenkuin se meidät kokonaan valtaa — eivätköhän juuri ne ilmaise olemuksemme ydintä ja kääri sanojen kaapua alastomuutemme ympärille?

Ei — vaan oikea muoto on suorasanainen kieli, se kiinteä, suppea muoto, missä sanoja karsitaan, ennenkuin musiikki pääsee sinne sekaan korvaa hyväilemään, mutta itse kuvaa haihduttamaan!

Hän ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Aivan rehellisesti ei synnynnäinen kirjailija voikaan kirjotella päiväkirjaansa. Ehdottomasti se vilkuu lukijoihin päin — aina johonkin määrättyyn henkilöön — vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän.

Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä, käyttämättä runomittaa — niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä.

Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta linnusta.

Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät — politiikka, yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus.

Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa — sillä pakoa se oli — ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta, hänen nuoren rakkautensa tappiosta. Hän ei tahtonut menehtyä kotimaan katkeriin kamppailuihin, joiden synkkä, toivoton tausta oli suuria sortajia täynnä.

Toivotonko? Hänen vahva suomalainen verensä nousi tätä sanaa ja ajatusta vastaan. Mutta olihan taistelu kaatanut ja niellyt niin monta ylvästä, väkevää ystävää! Kuinka monta uhria se edelleen vaatisi! Pitäisikö hänenkin, taiteilijan, suistua virran mukaan?

Kaiketi — jollei hän tunne sisässään suurta taidetta, niin…! Omasta puolestaan hän suostuisi mielelläänkin. Hänen sukunsa ei ollut hänessä heikontunut. Mutta isänmaa, erityinen heimo, ei kykene vastarintaan, ellei myös suuri taide saa olla mukana ja pitää koossa. Ja hän tunsi, minkä verran hänessä oli kykyä.

Juuri tästä oli oteltu hänen ja ystävien kesken. Kaikella tapaa oli koetettu kääntää hänen mieltään. Moitittu, uhattu, manattu… Suomalaisten tapana ei ole sanoja säästää, kun aivot ovat ruvenneet politiikasta kiehumaan.

Karkuriksi leimattuna hän oli lähtenyt. Mutta eräät uskaliaat ynnä jotkut ennakkoluulottomat suosijat olivat toimittaneet hänelle matkavaroja. He luottivat häneen ja toivoivat hänestä suurta.

Nyt vetivät ulkomainen apuraha ja yksityiset lainat viimeistä virttänsä. Säästämisen taitoa hän ei ollut kotona oppinut.

Siellä ei odotettu jäljennöksiä eikä luonnoksia. Suosijat suovat rahansa tietysti mieluimmin siihen, mikä on suurta!

Tulisikohan se hänen osakseen täällä luostarisaarella?… Väsyneesti ja raskaasti vieri päivä ja ilta eteenpäin. Hän oli käynyt lasta katsomassa. Se valitti, ensi kerran. Hän näki lapsen kamppailevan kuumeen kynsissä eikä voinut auttaa.

Viimein hän heittäytyi vuoteeseensa. Makasi siinä ja kuunteli tuulen huminaa ja sateen rankkaa valumista. Surkean ikävä yö tästä varmaankin tulisi — luostarisaaren pyhä yö.

Hän heräsi siihen, että pimeässä seisoi joku hänen vuoteensa vieressä voivotellen.

Pikku Maria paleli ja värisi; hampaat kuuluivat kalisevan hänen suussaan. Hän sanoi: Mitä minun nyt pitää? Minä olen niin kylmä kuin lumi. Ja pimeä pelottaa niin kovasti. Tunnusteleppa, kuinka minä pelkään!

Hän tarttui hädissään Adelsvärdin käteen, vei sen hapuillen sydämensä kohdalle, pientä pyöreätä rintaa vasten — ja istuutui hänen luokseen.

Voi sinua pikku raukkaa! Pitää kai sytyttää valoa? Katsotaanpa, miten sinun laitasi on! kuiskasi Adelsvärd.

Ei, älä sytytä! Älä katsele minua. Minä palellun kuoliaaksi ja päätäni polttaa … ja minussa on semmoinen hirveä pelko — minä näen niin ilkeitä asioita!

Hän kumartui Adelsvärdin puoleen ikäänkuin piilottaakseen silmänsä kuumenäyiltä.

Nyt ei Adelsvärd enää arvellut. Kiskaisi peitteen syrjään, otti lapsen viereensä, kääri jälleen molempien ympäri, puristi häntä lujasti syliinsä eikä kuitenkaan tuntenut kosketusta.

Tyttö lakkasi vavahtelemasta, yritti sanoa jotakin, mutta painoi vain päänsä hänen olkaansa vasten. Adelsvärd tunsi kuumeen polttavaa henkeä virtaavan pitkin kasvojaan.

Hän ajatteli: Tuommoinen kuume tietää kai lavantautia, eikä minulla ole sitä vastaan mitään keinoja, mutta minä en hellitä. Kenties hän kuolee; kenties tartuttaa kuumeen minuunkin — polttaahan se ihan nahan puhki. Ehkä sitten kuollaan molemmat. Oi, sinä laupias Jumala — kuolla yhdessä viattoman lapsen kanssa!…

Hän kuuli pikku Marian mutisevan. Ehkä sekin oli rukousta. Samaako lapsikin rukoili kuin hän itse? —

Ensin oli pikku olento tuntunut jääkylmältä. Nyt se poltti — veti henkeä käheästi, yski ja koki piiloutua hänen syliinsä.

Vähitellen tyttö rauhottui. Kuumuus alkoi jäähtyä — Adelsvärd tunsi vain lämmintä neitseellistä ruumista. Hän ei tuntenut omaa ruumistaan, itseään; mutta hänessä oli se elävä tunto, että hänen oma terveytensä tarttui pikkuisen raukan tautiin ja sai sen murretuksi.

Lapsi makasi hänen rintaansa vasten, hänen sylissään, liikkumatta. Ei enää valitellut, hengitti kevyemmin, laski viimein kätensä hänen silmilleen ja kuiskasi: Tämmöinen suuri, hyvä mies!

Ja silloin sävähti hänen olemuksensa lävitse sellainen tunne, jota tuskin suodaan edes isälle: se äidillinen tunne, että saa hoivata, valvoa, itseensä ottaa toisen olennon tuskan ja hädän — ja olla onnellinen, sielussaan kiitollinen siitä, mitä on huostaan uskottu.

Lapsi nukkui, hän valvoi. Vuode oli kova ja kapea — spartalainen kuten soturin, munkin, kun soturi oli munkki ja totisesti hurskas.

Hän ei tohtinut liikahtaakaan, jottei herättäisi pikku Mariaa. Hän piti huolta, että koko peitto jäi lapsen osalle. Hänen jäseniään särki, hänen oli vilu — ja hän tunsikin sen hyvin, mutta mielisuosion ja kunnian osotuksena.

Hän ei ajatellut, mutta kuitenkin tuli ajatuksia, epämääräisiä, valoisia kuvia, jotka liittyivät toisiinsa ja tekivät pimeyden eläväksi kuin pikku linnut metsässä.

Ei kuulunut enää tuulen puhinaa eikä sateen räiskettä ulkona. Kuului vain, kuinka pikku Maria nukkui; vieressä uinuva nuori impi tuntui hänestä haaveelta, joka oli maailmasta vapautunut.

Hän tiesi, että tämä oli onnea — että onni oli hänellä nyt, käyköön sen kuinka tahansa heidän molempien herättyä. Hän ei tahtonut menettää siitä sekuntiakaan nukkumalla.

Hänen silmiään viilsi aamusarastuksen hohde. Huone oli täynnä höysteistä tuoksua kuin suitsutusta. Lapsi nukkui hänen vieressään. Hän luisui varovasti vuoteesta, puki vaatteet ylleen, otti lapsen syliinsä ja kantoi toiseen kamariin. Se nukkui yhtä mittaa.

Pikku Marian huoneessa oli auringonvaloa leveälti ja kukkastuoksua. Nyt alkoi kesä.

Kesä, Venetsian alkukesä, oli saapunut laguuneille. Se oli kujeillen piillyt märkyyden ja kylmän takana. Nyt se valahti kuin höyryävä lämpötulva pilvistä maahan.

Ne väistyivät ja hajosivat. Taivas kävi läpikuultavan valkoiseksi kuin neitosen päivänvarjo levällään. Hotellit ja gondoolit saivat vieraita. Pitkin opaalinväristä vettä näkyi kaikkialla punaisia, sinipunaisia ja sinisiä päivänvarjoja. Muutamiin gondooleihin oli jo pystytetty kirjava telttakatos. Hienoksi ja kalliiksi kävi elämä laguunien rannoilla.

Ruoho yleni korkealle ja tuli rehevää; kaikki pensaat, kaikki kukat puhkesivat; korvalehdet ja hyasintit alkoivat jo hervota auringon poltteesta; orvokit pysyivät koko päivän piilossa ruohon seassa. Mutta sittenpä ne tuoksuivatkin illansuussa — ja läpi yön! Yhteiseen liittoon oli mennyt tuoksu ja haju, hunajaisen painostava oleandereista, kirpeä ja itkettävä metsälaukasta, hempeä kuin suitsutus keltaisista ja valkoisista liljoista. Aurinko hallitsi.

Hän istui ulkona kaiket päivät ja antoi auringon häikäistä ja polttaa. Ei se silti häikäissyt hänen kirkkaita silmiään eikä polttanut hänen kalpeata ihoaan. Se antoi hänelle kaikki voimat takaisin, pyöristi hänen rintansa, suoristi hänen pikkuisen vartalonsa. Hän sai hartiat; piilotti nilkkojaan lyhyen hameensa helmoihin; tunsi itsekin jalkojensa venyvän.

Päivä päivältä puhkesi hänen hieno kauneutensa täyteen kukoistukseen yhdessä puutarhan muiden kukkien kanssa. Adelsvärd katseli häntä — ja näki, että hänen edessään oli neitsyt. Ja päivistä karttui viikkoja.

He kaksi olivat yhdessä kuin toverukset. Kenties ei sana "toverukset" ollut oikea. He eivät yhdessä leikkineet, jutelleet, hommanneet. Adelsvärd antoi tytön kehittyä; hänen piti toipua täydellisesti. Ei ollut puhetta piirtämisestä. Adelsvärdillä oli mandoliini; tyttö oppi sitä näppäilemään, hyräili välistä jonkin saarelaislaulun pätkää — mutta toisen kuunnellessa heitti sikseen.

Toisinaan Maria kävi araksi, karkasi hänen luotaan ja lymysi. Joskus hän tapasi tytön istumassa korkealla puussa, vanhassa sypressissä, joka oli kaikkein kookkaimpia — mainio piilo- ja tähystyspaikka — ja jota hän nimitti Robinsonin puuksi, kertoen Marialle tästä kuuluisasta erakosta ja hänen saarestaan.

Maria kuunteli hartaasti, istuen yhä puun latvassa. Eikä luisunut sieltä maahan, ennenkuin Adelsvärd oli poistunut häntä katselemasta.

Niinpä hän saattoi arvaamatta pysyä poissa hänen luotaan tuntikausia. Adelsvärd yritti lukea ja kirjottaa, mutta käänteli alinomaa päätään — maltitonna.

Äkkiä suhahti tyttö esille jostakin mutkikkaasta kujasta, hyppäsi hänen syliinsä istumaan, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja kujeili hänen kanssaan Malebarin Torcello-murteella, josta tiesi Adelsvärdin ymmärtävän tuskin puoltakaan.

Adelsvärd rupesi opettamaan hänelle kirjotusta. Se sujui verrattain hyvin. Samoin lukeminen. Mutta kun hänelle tahdottiin ilmaista myös luvunlaskun salaisuuksia, purskahti hän nauruun. Sitä hän osasi ilmankin — selitti hän.

Ja lähemmin tutkiessa kävikin ilmi, että hän oli sommitellut itselleen oman laskutavan, jonka perille Adelsvärd vuorostaan ei päässyt. Mutta vähitellen tuli tasapaino. Marian sisässä oli niin syvä rauhallisuus. Semmoinen vakavuus, joka teki hänet harvapuheiseksi, vieläpä niinkin, että hän joskus oli koko päivän vaiti. Silloin hän, iltaraikkauden lähetessä — kylmäähän ei enää tullut — istuutui hyvin mielellään Adelsvärdin syliin, kun he olivat kätkeytyneet puutarhan äärimmäiseen sopukkaan, ja pyysi suurta ystäväänsä kertomaan kodistaan ja millaista elämä oli siellä kaukaisessa maassa.

Oliko tämä maa pohjoisnavan vai etelänavan tienoilla, sitä hän ei käsittänyt eikä siitä paljon välittänytkään. Ettei Adelsvärd pikku lapsena ollut jääkarhun hoidettavana, se oli hänestä selvää. Mutta hänen teki — vaikkei sitä oikeastaan udellut — mieli tarkoin tietää, millaisia siellä nuoret naiset ovat. Hän kuunteli ääneti kuvausta semmoisesta maasta, jossa oli tuhansia saaria, tuhansia järviä, syviä, sakeita metsiä ja kesäisinä öinä valoa.

Siellä ovat varmaankin kaikki naiset vaaleita ja kauniita kuin kuutamoinen yö? tuumi Maria ja katsoi häntä silmiin.

Ennenkuin Adelsvärd oikein tajusikaan, mistä oli puhe, oli hän kertonut tytölle nuoresta vaimostaan … että he olivat eksyneet toisistaan kuin pimeässä metsässä.

Maria laski päänsä mietiskellen, hellitti käsivartensa hänen olaltaan — ja poistui sanaakaan sanomatta kotiin päin. Turhaan Adelsvärd naputti, myöhään, hänen ovelleen. Se pysyi lukossa.

Seuraavana aamupäivänä Maria kysyi häneltä, oliko hän nukkunut huonosti, kun näytti niin kalpealta — ja eikö hänen pitäisi ruveta työhön?

Mitä varten? ihmetteli Adelsvärd nauraen. Eikö aika kulu meiltä muutenkin hyvin?…

Tottahan nuorella vaimollasi täytyy siellä kotona olla jotakin, millä elää! —

Maria katui sanojaan, kun näki hänen kasvoissaan tuskallisia värähdyksiä. Ja hiveli kädellään pitkin hänen hijaansa.

Vaimoni on kotonaan vanhempiensa luona — ylhäisessä perheessä, vaikkei se silti ole rikas. Hän ei huoli minulta mitään. Aikoo mennä uusiin naimisiin — niin on ainakin kerrottu. Oi oi, pikku Maria, älä minulta koskaan kysy sitä asiaa. Siitä ei tule muuta kuin pahaa! —

Tytön silmät näyttivät vasten auringonvaloa tummilta hänen seistessään siinä Adelsvärdin edessä.

En minä koskaan kysy. Eikä minulla ole mitään tekemistä sinun kotisi kanssa! —

Mutta Maria käänsi hänet äkkiä ympäri, nojasi päätään hänen käsivarttaan vasten, otti hänen kätensä väristen omaansa ja sanoi:

Minä en tahdo sinulle mitään pahaa — en koskaan — sen kyllä tiedät.
Jääthän sinä tänne meille!…

Adelsvärd kumartui hänen puoleensa. Heidän huulensa yhtyivät, mutta niin keveästi ja sivumennen kuin kaksi saman pensaan lehteä sattumalta hipaisee toisiaan.

Päivällä hallitsi aurinko. Nyt alkoi kuu pitää iltoja ja öitä vallassaan.

Adelsvärdin avulla oli vanha raataja hankkinut itselleen gondoolin, jolla sitten pyydysti matkailijoita. Sillä Bädekerissä sanotaan, että Venetsiaa "kannattaa" katsella kuutamoisina iltoina.

Adelsvärdille jäi vanha paikattu pursi; tämä olikin käynyt hänelle rakkaaksi. Hän osasi vähän kaikkea; samoin vanha puutarhuri. Niinpä he yhdessä nikkaroitsivat veneen kimpussa, saivat siitä tiiviin ja vakavan, pystyttivät sen keskikohdalle kevyen teltan, jonka esirippu voitiin kääriä kokoon ja vetää syrjään. Uusi, mainio airo, jossa oli leveä joustava lapa, saatiin Trovason veneveistämöltä. Tällä pikkuisella aluksella kulkivat Adelsvärd ja Maria pitkin hiljaisia vesiä Venetsian ympärillä.

Adelsvärdistä tuli pian harjaantunut soutaja; Maria tunsi sen taidon myöskin. Hänen isänsä, alkuaan kalastaja Chioggiasta, oli lapselle opettanut suvun ammattia.

Heidän onnentuntonsa, kun saivat näin retkeillä, yksin ja yhdessä, oli yhtä rajaton kuin varovaisuuden vuoksi hillitty.

He tahtoivat karttaa koko maailmaa. Heti kun likeni epäiltävä gondooli, pujahtivat he teltan suojaan ja jättivät airon liitämään itsekseen pitkin vedenkalvoa — verkkaisen, tumman evän kaltaisena, kiiltävä kuutamonjuova perässä.

He kiertelivät Venetsian ympäri, etsien uiskentelevan kaupungin ääriviivoja, poiketen niihin kohtiin, joita vain harvat tiesivät hakea.

Kuu näytti heille tietä. He olivat ottaneet sen palvelukseensa, eikä sillä ollutkaan muuta herrasväkeä — niin vapaalta, kahleettomalta heistä tuntui, kuin olisivat olleet kaartelevia vesilintuja.

He soluivat ohi Giudeccan, läpi sen aution kanavan, Zattereen päin — mutta vasta sitten, kun kaupunkilaiset ja vieraat olivat siellä lopettaneet iltakävelynsä pitkin leveätä laituria. He kiemurtelivat pienten ulkokanavain lävitse Napoleonin ja itävaltalaisten aikuiselle harjotuskentälle, Campo di Marten yksinäiselle yhteismaalle, saakka ja sitäkin edemmäs. Suuressa kaaressa koko kaupungin ympäri — jonka joutilas elämä nyt tykytti Markus-torilla, kaupungin sydämessä, ja pitkin liikekatuja, sen valtimoita ja sisuksia.

He soutivat pohjoispuolitse avoimeen veteen, jättäen toiselle sivulle Fondamenta nuovan ja toiselle Murano-saaren, jonka lasisulattojen valot nyt olivat sammuksissa ja jonka ihmeet lepäsivät lukon takana.

Adelsvärd kertoi Marialle näistä hauraista ihmeistä, jotka olivat kirjavaa lasia ja vesikirkasta kristallia.

Maria vain pudisti päätään; hän ei ollut ikinä nähnyt semmoista eikä kyennyt sitä kuvittelemaan.

Eiväthän he muuten olleetkaan sitä hakemassa. Kaupunki, museona, oli heiltä lukittuna.

Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän olisi tytölle näyttänyt Colleonin ratsupatsasta? Mikä siinä oli taidetta, sitä ei Maria voisi omistaa, ja mies, joka seisoi hajareisin ratsun selässä — ei muuta kuin törkeännäköinen konna! Semmoisia hän lienee nähnyt kyllin monta isänsä patotyömiesten seassa.

Maria kohautti hienoja olkapäitään ja loi katseensa kauvas: Toiset soutajat ovat kelpo miehiä, toiset huonoja. Ja silmät voivat olla hyviä ja pahoja! Sinä olet kelpo soutaja ja sinulla on hyvät silmät! sanoi hän ja hymyili.

Harmittaa, etten halkaissut sen miehen kalloa hyvällä sauvallani! sanoi Adelsvärd ja kiskoi airoa kiivaasti. Se on kehno mies ja hävytön veijari!…

Ja suuttumuksella koettaen peittää häpeän tuntoa Adelsvärd muisteli erästä aamua, jolloin oli ollut rouva Leontinan oven ulkopuolella.

Älä koske häneen! Hän voi tehdä vaikka mitä — ja ne vetävät kaikki yhtä köyttä. Ne ovat huonoa väkeä. Ja sinun käy pahasti! —

Nyt hän tahtoi näyttää Marialle Venetsian Campo santoa, hautuumaa-saarta, joka on laguunissa puolitiessä Muranoa kohti.

Hän oli siihen itsekin hyvin mieltynyt — piirtänyt sen ja sommitellut siitä runoja. Tuossa se lepäsi kuuvalossa, aivan kuin kelluva loistoarkku, ympärillä hieman punertavat muurit, joiden takana mustat sypressit huojuivat yöviiman keinuttamina kuin messuten.

En minä sitä, että kuolleet mitään tekisivät…! vastasi Maria omituisella äänensävyllä.

Tyttö kiinnitti häneen katseensa … se tuntui sanovan: Minä en pelkää mitään, jos vain sinä olet elossa! —

He soutivat takaisin. Nyt oli jo myöhäinen yö. Tuskin he enää tapaisivat ketään matkalla. Venetsia näytti kokonaan lyyhistyneen salaperäisen kuuäijän tuijotusta väistäen. Tällä kertaa he valitsivat risteilyretken pienten kanavien kautta Fondamenta nuovan luota läpi kaupungin keskikohdan. He kulkivat sen aukeaman ohitse, joka on sairaalan ja pyhimyskirkon välillä. Siellä, kirkon varjossa, solakalla marmorijalustalla ratsasti juuri tuo rosvo ja väkivallantekijä Colleoni. Kuun silmä osui ihan rautahattuun ja päähän, jonka alapuolella häämöttivät suunnattoman leveät hartiat. Nuo kasvot — niin tyhjät hirmua ennustavassa kauheudessaan! Ja suu, joka ilmielävänäkin tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan!

Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka seisoo jalustimissa — niin kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten meressä — jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin sissipäällikkö sen selässä.

Niin, minä nauran — selitti Adelsvärd — tuota suunnatonta vintiötä! Kuu tuijottaa häneen ylhäältä, minä alhaalta, eikä meistä kumpikaan tiedä, mitä varten hän täällä ratsastaa. Hän itse luuli olevansa puolijumala — jonka oikea koti oli doogipalatsin edustalla. Venetsia maksoi hänelle niistä konnantöistä, mitä hän teki — ja luulotteli hänelle, että tuo häpeäsoppi on kaikkein hienoin paikka. Ei näet uskallettu häntä kokonaan ajaa tiehensä. Muuten hän olisi ratsastanut kaupungin mäsäksi!

Katsoppa häntä! vastasi Adelsvärd. Kuvanveistäjä on tehnyt hänet kuolemattomaksi. Ilman taiteen apua olisi hänen nimensä huuhtoutunut siihen muta- ja verivirtaan, johon uppoo satoja hänen kaltaisiaan.

Minua rupesi niin naurattamaan. Kuuleppas, mitä sanon — minuun tulee aina semmoinen omituinen väristys, kun katselen tuota — ja ajattelen hänen veljiään, hevosmiehiä, jotka ovat kimpussamme siellä kotona. Minusta näyttää, että kuu päästi samanlaisen naurun kuin minäkin. Se ei ole hyvää naurua!

Etkö sinä usein toivo, että olisit nyt kotona — taistelemassa tuota vastaan?

Mutta vielä enemmän haluaisin olla se taiteilija, joka on solakalle jalustalle pystyttänyt tuon raskaan hirviön. Jos minussa olisi kykyä tuommoiseen — niin en ikuistaisi konnaa enkä naulaisi sillä tapaa kiinni nuorison vihaa ja kiukkua hänen häpeällisiä tekojansa vastaan… vaan siitä tulisi naisolento … hän puristi Marian kättä vienosti … joka pitäisi nuorisoa, jos se on valmis uhraamaan henkensä ja verensä, ikuisesti kiinni sellaisessa hartaudessa, mikä ajoi ristiritarit kauvas yli merien, läpi maiden. — He pyrkivät saavuttamaan oman uskonsa mukaan erästä hautaa, joka piti pelastettaman jumalattomien käsistä — mutta oikeastaan oli heidän päämääränään nainen — ikuinen naisihanne — joka säilyttää miehiä puhtaina ja jaloina vaarojen ja eksytysten maailmassa!

Hän katsahti Mariaan, tokko tämä oli ymmärtänyt? … eivätkö sanat olleet kovin outoja?…

He ottivat toisiaan kädestä. Vene liukui hiljaa, airo lepäsi kieppuvassa hangassaan.

Nyt sattui Colleonista luomavarjo torin poikki — ikäänkuin viitaten alaspäin heitä kohti.

Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla — ja he soutivat edelleen. Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja löyhkäsivät — korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa, jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin, laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.

He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.

Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan, ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman tuoksunsa huumaamina.

Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano … säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he uskalsivat hengähtääkään — karttoivat toistensa katsetta — lopulta kosketustakin — ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi marmoritauluksi — jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi tulikirjaimin heidän sieluunsa.

He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa — etteivät herättäisi vanhuksia — ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt pitäisi nukkua.

Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi, surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa vetäen henkeään, himmeätä valoa — kauvas ijäisyyteen.

Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää. Se sekaantui soiton aaltoiluun … pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien säveliä … ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava lyhty — joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi jumalanäidin kunniaksi vesillä.

Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä palatsia — jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän vesillä liitelevää jumalanäitiä — jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?

Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin — hakivat vain häntä. Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja, sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta — sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta muutamia — niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!

Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle käynyt henkeäkin kalliimmaksi?

Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi — ja meni häneen katsomatta omaan suojaansa.

Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi, että sitä oli pidettävä lukittuna.

Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille alttiiksi — tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä syventymistä.

Hän tiesi, mitä taisi, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla. Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?

Hänen toverinsa olivat kuten hän itsekin saaneet kurituksensa naturalismin kirpelien mutta laihojen seimien ääressä. Kallionkovuinen usko ulkonamaalaukseen rupesi heissä horjumaan — eikä heillä ollut hänen vankkaa varalastiaan. He tavottivat jotakin muuta, vähemmän maaperäistä — ja tunsivat häilyvänsä ilmassa.

Hän ei tahtonut hellittää mallia, ennenkuin näkisi sinisen kukan ruumistuneena — tai tuntisi sen salaperäisen kasvun sisässään niin vahvaksi, että saisi empimättä antautua näyn ja runoilun valtaan.

Olihan jo saatu näky — tämä saari, tuo pikku tyttö! Ne olivat yhtä. Ne esittivät vertauskuvassa, mikä viime aikoina oli vakavimmin koskenut hänen mieleensä: yksinäisyyden tarve, pako elämästä — ja kuitenkin elämä, välittömässä yksinkertaisuudessaan, ajatuksen ja tekojen eheässä puhtaudessa — suurempi ja pysyvämpi kuin "maailma" ja mikä sen omaa on.

Olihan jo saatu nainen — joka ei kiihtynyt eikä tinkinyt siitä, mitä piti oikeana tai vääränä. Luonnollinen kuin itse luonto. Sellainen, jota voi verrata saaren jokapäiväiseen elintapaan: leipään, viiniin, maan hedelmiin, auringon valoon, taivaan ilmaan.

Ja lisäksi: että tämän naisen kaihomieli viittasi kauvas yli päivän ja valon — kauvas läpi hämärän ja yön — ikävöiden pois siitä, mikä sitoo — näkymätöntä sarastusta kohti, jota kaikki kaipaava kaipaa.

Niin — pikku Maria — joka aluksi on samanlainen kuin kaikkien hyvien satujen impi: sairas, yksinäinen lapsi — vaivaisiin vaatteisiin verhottu — luo ne yltään — varttuu — rakastaa aurinkoa ja elämää — mutta vain siipinä, joiden varassa sielu surumielisenä lentää tuntematonta kohti.

Se lapsi voisi näyttää päämäärän hänen taiteelleen. Sitä impeä ei saisi loukata — siitä unelmasta pitäisi tulla totta, niin ettei elämä pääsisi rikkomaan uinuvaa lumousta.

Ja hän ojensi käsiään ovelle päin, siunaten salpaa, joka erotti, rukoillen unetarta, joka siellä hallitsi — kun yö ja kuu hallitsivat ulkona ja hänen mielessään.

VIII.

Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia; hän saisi nyt soudella yksin.

Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi
Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?…

Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän sinä kartat! —

Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän tirkisteli pilvien rakennetta — alkoi maalata pientä väriluonnosta. Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio maggiore'a kohti.

Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi isompi gondooli — Rigo!

Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä — arvelin minä. Hain joka sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää hyvänäsi kapakan siunaukset — ison kasan terveisiä — ja nuo kaksi kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan kitaan — niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle — jos oikein tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua kunnioitukseni madonnalle — sille, joka on paalun nokassa! Muista avata kirjeet! Näkemiin!…

Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo Rigo oli hänen paha henkensä — Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.

Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön. Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin varomaton!…

Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa — ja kömpi katoksen suojaan. Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.

Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita … olisi mieluimmin repinyt ne rikki lukematta — ja aukaisi ensiksi rouva Leontinan kirjeen.

Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin. Milloin "te", milloin "sinä". Te oli vähemmän peitelty pyyntö — se kuului hienommalta. Sinä oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä — jonka piti tukea pyyntöä.

Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia — saanko? Te olette melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni — lapsirukan — tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin — mutta enhän koskaan jouda — kun on niin monta huolta… Voi, jospa sinä voisit ymmärtää — kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta — olinpa sanoa: omasta pikku papastani … voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni niinkuin silloinkin … j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan — mutta sitä en usko — että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta ja tyhjää puhetta. Tule luokseni — taikka lähetä ne vaivaiset 300 liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen Leontinanne.

Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.

Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki, ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.

No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi — ja usko, että elämä ympärilläsi taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta särkee, siihen kieli koskee."

Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä ennen hajoa sisästäpäin.

Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan. Siinä sortuvat aina parhaat — keskinkertaisuus korjaa sadon.

Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi. Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja "ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa — tuli ja meni. Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan naisen "armollisesti" luokseen.

Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! — ja osannut sillä naulan päähän.

Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.

Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian ohut. Pirunmoinen et ole — mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "la helle et la bête"? Ei se peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.

Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii palvelijoiltaan. Ja sinä olet paholaisen palvelija — taikka menet hornan kitaan.

Minäkin alotin runoilijana — kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli kaunis — kuinkas muuten — ja hyvä — tarpeeksi — ja lopulta me tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun, useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan. Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat". Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.

Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo vie, koeta edes löytää joku!

Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää.
Auf und davon!

Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin. Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna. Se on täynnä malleja.

Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani. Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat tyhmyytensä — esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni usque ad urnam.

Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä. Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän hysteriansa — minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute, joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar — o, dio!

Mutta saat tavata ihan nuoriakin — koska kerran näyt, kuten esikuvasi Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta giovine principiante. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on kokonainen herraskartano selässä — ei jaksa käydä, ei seistä eikä syödä — vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!

Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet — ja kartano
Karpaateilla!

Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä, joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! —

Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä — herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa — tai rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!

Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi takaisin — ja vaikutukset vähenevät.

Missä haaveillaan — yhdentekevä, kartanossako vai saarella — siellä on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että elimistö taipuu ja kuluu.

Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin — ennemmin tai myöhemmin. Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset ilmenevät aikanaan.

Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä, ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa — ei esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla — muuten olisin vaiti.

Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon — ennemmin tai myöhemmin. Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin — sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi — ja se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa. Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella vararikkoisena kartanossa kuin saarella … anteeksi, en minä tahdo häiritä!

Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta kuin uudessa talossa — käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.

Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:

Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa häntä nähdä — vaikka niin käskin varomaan!

En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle ystävyyteni merkkinä.

Jalkavaimon kirje — semmoiseltahan se oli — ei pystynyt häneen vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia … se oli kovin kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot — kivulias pikku tytär — josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta … ja tuo loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä — ja "rakas Otto rukka" — jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään — kun hänen kallis pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen sydämeen … uudistettu aviollinen yhdyselämä — ovi aina raollaan juhlan jatkoa varten!… Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn — ja levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.

Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi heikko hetki.

Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija, jonka silmät alinomaa avattiin — ja joka itsepintaisesti ummisti ne jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!

Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan — aina viskellen niin mielellään henkevyyksiä!

Ja sittenkin — Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.

Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla — kuinka helposti se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa vajavaisuuksissa — kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille. Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet — toinen ei koskaan tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei kaikkien lääkärien kädet.

Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen mieleensä.

Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta silmät seurasivat häntä lakkaamatta.

Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään — aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan. Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se olevan hänen elämänsä — ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille, puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.

Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka pian kävisi kullanhohtavaksi.

Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan; puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski sen penkille.

Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan hiljainen ilta!

Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.

Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa, joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.

Muistatko — sanoi Adelsvärd — kun istuit täällä viluissasi juuri tähän aikaan — kun olit hyvin pikkuinen Maria — kiedottuna huiveihin?…

Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin pukuaan … ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.

Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta ajatukset olivat muualla.

Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison pastellipahvin.

Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa; silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.

Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa — ja piirrostansa…

Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois pastellivärit ja hiilen — pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista työn jäljistä.

Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään — mutta Adelsvärdin taas istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.

Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin — pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.

Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa — hän ei saanut niitä erotetuksi. Alinomaa tuli mieleen Leontina — malli — jota hän turhaan haukkui "hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli sen muotoa ja väriä — ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja verta.

Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.

Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo aikoja terve; hän ei ole sairas … ja jos Felldner toisi tänne epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä tiehensä.

Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.

Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä — jolla oli makeissuu, orvokinsiniset silmät, pistosta selässä — ja kartano selässä. Ei, vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa, pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!

Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on mies — minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät kaikki. Helvettiin päin!…

Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri kiehui hänessä — häntä itseään vastaan.

Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun hohde valaisi tuhottua teosta.

Se oli tuhottu — ei oikusta — vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä. Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.

Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä se nyt oli — ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen kaipuun tunteensa?

Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään — täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu. Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia valehteli! —

Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin. Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön — säteili sypressien läpi ja ohitse — heittäen pehmoisia varjopiirteitä mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.

Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli — ei koskaan. Hän seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla. Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille — ja siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni pitämään kiinni unelmasta, näystä.

Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi pastellilaatikosta … ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin puoleksi sokkosilla, voisi sanoa — mutta niinkuin viiriäinen häkissä hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.

Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee syvemmille vesille itseensä luottaen.

Ja silloin — yhtäkkiä … ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.

Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät. Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi, kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.

Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen. Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki — ei tuijottavina, ei hakevina — katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.

Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.

Adelsvärd laski kädestään pastellit — kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?…

Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa — katsoi ylöspäin: Onko mahdollista?…

Maria! — sanoi hän ja otti taas käsille pastellit — älä millään ehdolla liiku — Pysy siinä!…

Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta — katsellen — huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.

Adelsvärd käytti liituaan — kiireesti, hätäisesti, innostuksen kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain — jotka eivät koskaan palautuisi.

Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa — kenties enää uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut häntä. Ei piirtänyt hänen mukaansa — vaan piirsi näkyä hänen kauttaan — elämää, joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi…

Hänen silmissään rupesi hämärtämään. Sen arvotuksen lävitse hän ei päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs — mutta kuvan hän oli saanut alotetuksi … sitten vaipui hänen kätensä.

Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten — katsahti loistavin silmin hänen tummiinsa — tarttui hänen käteensä ja pani sen päänsä päälle.

IX.

Adelsvärd ei seurannut. Eikä piirtänyt. Jäi kuvan eteen — sitä katselematta — ja istui siinä kauvan, kauvan.

Tämä yö — ajatteli hän — ratkaisee jotakin elämässäni, ratkaisee sen, mikä on määrätty ilmenemään taiteena. Mitä olen ennen tavotellut, se ei ole saanut sellaista muotoa, joka voisi ilmetä eheänä tunteena, eheänä havaintona.

Kenties kuolen pelkästään taiteilijana, koska minussa ei ole kykyä mahdottomaan, koska sorrun ylivoimaa vastaan?

Kun spartalaiset Termopylen luona saarrettuina luopuivat taistelusta, vaan ei taistelemasta, menivät he solan ulkopuolelle, koristettuina ja voideltuina kuin juhlaan.

Tahdon taistellen syventyä suuren kysymyksen ratkaisuun: malliko vai ei mallia?

Mutta tämä kysymys ei ole eikä voi olla yksinäinen. Siitä johtuu ratkaisu kahden suuren välillä: mieselämä — naiselämä?

Kuinka pitkälti ja kuinka paljon miehen pitää kyetä itseltään kieltämään juuri sitä onnea, jota tuottaa omistus?

Mutta myös miehenä, miespuolisena olentona! "Syntiinlankeemus" onkin alkuperäisessä terveessä merkityksessään kummankin lankeemus, miehen ja naisen. Voimme kieltää, verhota, "koristaa" rakkauselämäämme kaikilla tavanmukaisilla vehkeillä — mutta paratiisin portti on kantapäämme takana. Matkallamme odottaa meitä perhe, lapset, yhteiskunta, sodat — ja kuolema.

Jos hän ratkaisee asian taiteessaan niin, ettei malli saa olla sen ytimenä — silloin hän on jo hyvällä alulla jäämään naisen omistusta vaille. Kirkastamaan naista. Älä tule sanomaan, että miehen on pakko nauttia — ja sen vuoksi langettaa nainen! Yhtä hyvin hänen voisi olla pakko tappaa — koska kerran on syntynyt petoeläimeksi!

Se taiteilija, joka nauttii naisen kauneudesta ja sulosta kuin pyhästä näystä — on suurempi sitä miestä, joka ottaa naisen ruumiin saaliikseen.

Taiteessa ei, niin sanoaksemme, merkitse naisen ruumis. Sehän on luontoa. Mutta taide ei voi eikä saa kuvata luontoa sinänsä — sitä vain heijastaa.

Uudenaikaista Marian-palvelusta voi kuvitella taiteessa. Keskiajan syvällisyys ja itsensäkieltämys loi madonnan. Koskaan ei ole tullut sitä viestiä, että nuori, puhdas nainen ei muka ennemmin valitsisi sielunsa vapautta kuin ruumiinsa orjuutta. Nuori, koskematon nainen on näky — anna hänen siis jäädä sinne, missä on!

Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.

Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen tai naisihanne — Venetsia tai luostarisaari — alennus Leontina-mallin luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.

Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten pitkin puutarhan käytäviä.

He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta.
Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui
irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli
Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.

Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin. Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen kauttaan — niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.

Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö — suuri murros. Heidän teki mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.

Silloin kutsuivat molemmat vanhukset — hiukan kovaa — Mariaa luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.

Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään katsoi kauvas taakseen.

Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.

Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää päivää!…

Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! — ei niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli ihmisistä erossa — samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin kuin Maria: ei vastaisi.

Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan — muut eivät. Jos oli olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän heitä.

Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä — maa oli väistynyt. Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.

Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.

Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.

Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi, syvään, haihtumattomaan muistiin — ja tästedes hän tahtoi luoda kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.

Sukupolvien tietoisuuteen — ajatteli hän — on "syntiinlankeemusta" soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan rikoksen painostusta, jos vain ajattelemmekaan alastonta naista.

Ajatellen nuoren, koskemattoman naisen ääretöntä ulkonaisen ja sisällisen kauneuden rikkautta tahdon etsiä renessanssi-työlleni pohjaa. Ja sitä työtä katsellessa ja arvostellessa saa yleisö näyttää oikean karvansa ja myös tuntea itsensä — jakaantuneena, kuten sen käy, kelvollisten ja kelvottomien leireihin.

Jälkimäisiä ei silloin ilmesty kovinkaan monta — tuumi hän lopuksi, uljaasti hymähtäen.

Hän työskenteli innostuneena. Ulkona vallitsi puolipäivän lämpö ja lepo. Hän heitti yltään enimmät vaatteensa. Hän ei kärsinyt keskeytystä, ei lämmön eikä levon vuoksi.

Nyt kuului vajan ulkopuolelta sekavia ääniä. Ne likenivät häntä takaapäin ja pitkin kirkonraunioiden muuria. Joukossa tuntui olevan Rigon ääni.

Iltapuolella rupesi väsyttämään, ja hän levähti. Puutarhaan kurkistaessaan hän ei nähnyt ketään. Hän astui kaivolle, niin alastonna kuin oli, nosti kirkkaan vaskisangon, kaatoi päälleen vilvottavaa vettä, pukeutui ja veteli piipullisen lähimmän pensaikon siimeksessä. Häntä alkoi raukaista; hän näki puolittain unta — jotakin sekavaa, kamalaa sotkua: veneitä, jotka upposivat pohjaan — pitkän jonon Leontinoja, jotka istuivat alasti, ihmisennäköisiä pingviinejä auringon paahtamalla rannalla huitomassa liian lyhyillä siipikäsillään ja hoilaamassa pikku Wrenglen sotilaslauluja — joll'aikaa taaempana tappeli puolihumalaisia miehiä — ja pikku Marialta kuului kimakka "Auttakaa!"…

Hän heräsi, nousi jalkeille päästään pyörällä ja viluissaan, ravisti harmistuneena unen aivoistaan — ja astui vanhusten luo keittiöön, jossa he ääneti tarjosivat hänelle illallista toisiinsa vilkuen.

Hän ei ollut mitään huomaavinaan — syöden yhtä äänetönnä kuin hekin häntä katselivat.

Ne toi pikku Maria — sanoi muori ja päästi suuren, huolestuneen huokauksen litistyneestä rinnastaan.

Se on jo mennyt nukkumaan kamariinsa. Sen tuli pää kipeäksi, kun puutarhatyössä oli niin kovin kuuma! —

Miksi te teetätte hänellä työtä keskipäivän helteessä? Niin vahva ei hän ainakaan ole! sanoi Adelsvärd moittien.

Vanha puutarhuri vastasi hartioitaan kohauttaen: Me olemme köyhää väkeä, herra!

Hetken kuluttua hän otti esille kokoon käärityn nenäliinan, aukaisi sen hitaasti — ja laski pöydälle Adelsvärdin eteen veitsen.

Adelsvärd tarkasteli veistä, siroa asetta, varmaankin espanjalaista tekoa, jonka käyrään sarvivarteen oli uurrettu koristeita. Sirpinmuotoinen, eteenpäin koukistettu terä päättyi pitkään, kiiltävään kärkeen. Se aukeni ja pysyi jäykkänä teräsjousen varassa, jossa oli kolme pahaenteistä naksahdusta.

Siro ase ja vaarallinen terä — sanoi Adelsvärd — ja koetteli jousen naksahduksia.

En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos kaipaan seuralaista — vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille joutunut? —

Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi — kuului kiertelevä vastaus.

Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään vierasta! —

Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee rahaa, herra! —

Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni Rigo on näinä aikoina korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. Minut hän on kyninyt. Minä en välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.

Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja — senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! —

Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.

Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle — huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt siitä on päästy!…

Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.

Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti, hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!

Madonna mia! yskäsi muori. Ei tuon taivaallista! Herra maksaa sopimuksen mukaan — ja — mutta…

En minäkään tiedä! Viivyn täällä niin kauvan kuin maalaan Mariaa. Nyt olen alottanut oikein todenteolla! —

Hän puhalsi savun luotaan. Hänelle alkoi jo selvitä, mitä oli tulossa. Muori huohotti vaivaista henkeään, istuutui tuolille häntä vastapäätä — ja kummassakin punareunaisessa silmässä oli kiiluva pilkku — toinen pikkuinen, joka näytti viekkaasti utelevan — toinen isompi täynnä hurskasta antaumusta Jumalan huomaan.

Niin, sanoi muori rohkaisten mielensä — kyllähän minä sen huomasin viime yönä puutarhassa. Ja samaa olen jo aikoja sanonut ukolle: siitä tulee kerran tosi eteen! —

Muori jatkoi — sen enempää kajoomatta puutarhaan ja näkemäänsä: Siksi me tahtoisimme tietää, milloin herra on aikonut matkustaa? Nyt on keskikesä — ja täällä tulee varmaankin liian kuuma olla. Herralla on kai myös rouva, joka odottaa? Meidänkin pikku Maria aikoo mennä naimisiin!

Tämän viestin hän singautti vasten Adelsvärdin kasvoja kuin ampuen.
Samalla hän kätki silmänsä; ne eivät uskaltaneet katsella vaikutusta.

Adelsvärd punastui ihan hiuksenrajaan, nousi seisaalle, marssi edestakaisin — pysähtyi taas ja painoi otsaansa pihtipieleen, josta auringonvalo oli luopunut; kääntyi sitte muoriin päin ja sanoi hillitysti: Mitä te oikeastaan kerrotte Mariasta? —

Marialla on kosija … hyväinen aika, miksei hänellä olisi … kenties useampiakin?

Ehkä niin — keskeytti Adelsvärd — itsehän Maria saanee sen määrätä?
Mutta minä tahdon hänet maalata — hän on minulle välttämätön…
Kyllä minä siitä maksan teille — en hänelle, vaan teille —
ymmärrättekö? — Minä maksan, mitä vaaditte — ja jään tänne! —

Eukko jatkoi — nyt täytyi suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään — ja Marialta myös!…

Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. — Rigo valehtelee — ja sinä valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään — sanoin, etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa — koko Venetsia on valetta täynnä!

Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea — hän oli valkoinen. Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi kauvemmaksi…

Minä lähden kotiin äidin luo — sanoi Maria vihdoin, puoleksi Adelsvärdille, puoleksi muorille — en minä voi olla täällä ilkeiden ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä tahansa — minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! —

Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.

Anna minulle anteeksi — anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin — sinne, missä on malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi — sinne, missä illat ovat valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä vastaan — eikö niin? Kulta — kulta, niinhän se on sallittu!…

Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun vanhempiesi kanssa — sinä seuraat minua kotiin … niin, pikku Maria! — —

Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta. Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään — en muuta kuin puhua sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea — ja kuolee.

Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.

Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin toisiamme. Ja sinä maalaat — yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin, kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?

Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja kauvan.

Ei — sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä — et sinä, Maria, ole lapsi, sinä olet nainen.

Maria jätti suutelemisen — kiersi käsivartensa hänen kaulalleen, taivutti hänen päätään alemmas ja kuiskasi: Yöllä soudetaan kauvas vesille ja viedään kukkia jumalanäidille!

JÄLKIKIRJOTUS.

Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142 arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen:

Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä jokin muu sai heidät valtaansa.

Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa, ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua — —

Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon [Alkukielellä runomuodossa. Suom. muist.]:

Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani — oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? — Takaisin saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään: oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele — pois, rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia — ne tekevät hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut — ja niin kaunis! —

_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa "Sange ved Havet" — Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.

Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219 ja seur.), jonka loppu kuuluu_:

Se [Tarkottaa tapausta, jolloin kaksi rakastavaa lopetti päivänsä eräässä Venetsian hotellissa.] oli kauvan aikaa mielessäni, ikäänkuin aivoissani olisi lakkaamatta humissut sama sävel. Päästäkseni siitä eroon minun täytyi se kirjottaa. Nyt kun se on paperilla, tuntuu se joka suhteessa liittyvän Venetsian muistoon niin läheisesti, että aina kun sitä kaupunkia ajattelen, tulee samalla tämäkin mieleeni. Venetsia on kuolleiden kaupunki. Koetappa itse sinne matkustaa, niin näet, enkö ole oikeassa.

_Että runoilija viivytteli tämän kertomuksen jatkamista loppuun asti, siihen lienee ollut syynä aikomus sovittaa se yhteen erään toisen kanssa. Viimeksi vuonna 1905 oleskellessaan Italiassa hän laati, kirjeinä Capri-saarelta, kuvauksen "Den blaa Grotte", joka ilmestyi ensin "Politiken" lehden joulunumerossa 1905, ja kotimaahan palattuaan teoksen "Venezias Nat", jossa uudestaan tavataan mainittujen kirjeiden päähenkilö, suomalainen maalari Peter Adelsvärd, keskellä erästä elämänsä aikaisempaa jaksoa. Nämä kaksi italialaista novellia aikoi runoilija yhdistää kookkaammaksi kirjaksi, jonka nimeksi tulisi "Livets Ø og Dödens By" (Elämän saari ja kuoleman kaupunki). Niiden välinen yhteys kuviteltiin sellaiseksi, että Adelsvärd ja hänen vaimonsa Sascha tulevat Caprin saarelta Venetsiaan. Täällä vaimo jättää hänet ja ilmottaa kirjeessä syyt menettelyynsä. Yksinään, mieli täynnä muistoja, joita tämä paikka herättää, kirjottaa Peter Adelsvärd sitten muistelmana nuoruutensa päiviltä kertomuksen "Venetsian yö" eli "Laguunien pikku Maria", mikä alkuaan oli sen nimenä.

Ennen kuolemaansa oli Drachmann kuitenkin aikonut julkaista sinänsä tämän pikku kertomuksen, joka on viimeinen tuote hänen kynästään, lopetettu Göteborgissa helmikuussa 1907. Sentähden se nyt tarjotaan yleisölle eri kirjana_.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VENETSIAN YÖ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.