The Project Gutenberg eBook of Uusi tilanhaltia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Uusi tilanhaltia

Author: Mór Jókai

Translator: Antti Jalava

Release date: August 13, 2012 [eBook #40486]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TILANHALTIA ***




Produced by Tapio Riikonen






UUSI TILANHALTIA

Kirj.

Mauri Jókai


Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1878.


Kaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.



SISÄLLYS:

 Mauri Jókai'n elämäkerta
     I. Vanha ihminen, uusi aika
    II. Onnettomuus elinkeinona
   III. Vanha sotamies ja hänen perheensä
    IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa
     V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa
    VI. Kaunohenki
   VII. Toinen
  VIII. Kostoa sekin
    IX. Molemmat vangit
     X. Erilainen vastaan-otto
    XI. Eräs köyhä rouva
   XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?
  XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo
   XIV. Yhteinen hätä
    XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa
   XVI. Vanha kastelli
  XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti
 XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa
   XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.




MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.

Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.


Rakas ystävä!

Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan,
paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä
kysynyt.

Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen
tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta,
vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun
kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on
olemassa, ettei minulla siinä ole _uskoa_, vaan _tieto_.

Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä,
lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo
kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset
homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.

Kasvatuksenikin oli sen mukaan; -- minä en koskaan kuullut kenenkään
kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon
sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme
on, -- samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja,
carbonicum'ia ja mosquitoja, -- verbejä, substantiveja j.n.e. ja
"ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään
aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon
puusta, jotta Abel syntyisi.

10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että
sivistyneet perheet keskenään _vaihettavat_ lapsiaan, Vuodeksi tahi
kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja
unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja
niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja
minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n
kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs.,
joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.

Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut
mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta
sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy
melkein ihmeeksi.

Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut
gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka
oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni
suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli
helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia
koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja
mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in
gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle:
"tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä,
valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja
folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin
kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan,
englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja
rakennus-taidetta.

Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä
tekemään.

Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava
luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin
valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas
minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös
valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin
ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana
toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.

Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli
syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella
alalla.

Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.

Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.

Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei
mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen
näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet
oppinut miekkailemaan, ampumaan" -- minä olen juhla-ampujana saanut
kunnia-palkintoja --, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan,
näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" -- Nämät
kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin
protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita
opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen
toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan.
Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija,
kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides
piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista
taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen
polvikunta toista kaikkiin näihin _ilmaiseksi_ ja leikkien. Minä opin
puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa -- hedelmäpuuni ovat ainoa
kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa
olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja,
ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää,
sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä
Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.

Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle
maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän
oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan
runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota
kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti
minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.

Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin,
ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla.
Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan:
muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin
kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin
advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.

Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena
Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin
taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in,
mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä,
yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja
toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai"
(Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää
kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää
neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty
oikeudenasia rasita sitä.

Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi,
sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin
kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via
facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza
Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin
kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä
enemmän.

Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi
avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet
toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.

Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.

Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on,
sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse
kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész"
(näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi",
"Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja
"saksalainen" -- tuo tunnettu építheton.

Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten
ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä,
että tämä ylpeys _pehmenisi_. Ja minä olenkin saanut niitä näitä
aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on
emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä;
Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään
Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät
komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja
siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei
kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin
tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli
Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.

Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden
vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.

Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle
tuottamatta.

Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin.
Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä
päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta
taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut,
että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois
valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa
astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari
kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa
kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa.
Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme
siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme
häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän
välttämiseksi, meni kamariinsa ja -- ampui itsensä. Minä olin valmis
tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti
minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti
minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin
mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli
välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten
leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin,
Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti
minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan
talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24
peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua
pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.

Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona
oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä
laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen
mieleen -- hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli --
kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän
vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin
minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.

Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan
mennyttä taisteloa, -- taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan,
kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen
alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys!
Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en
enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa
olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania,
joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin
vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen
oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja
kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin
kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan
antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista
taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä
kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.

Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se
paremmalta soipi.

Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa,
rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa,
hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa
taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina
pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.

Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se
arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun
ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime
kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on
Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut,
että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta
ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.

Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen.
Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas,
etten minä halua edes paratiisiin. -- -- -- -- --

6/12 70.

Teidän palvelijanne

Jókai.






UUSI TILANHALTIA.




I.

Vanha ihminen, uusi aika.


-- "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole
olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että
olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen
Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja
elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti.
Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä
tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos
en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä
täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen
kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin
luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja:
sentähden -- elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina
aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena
vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa,
ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi
havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi
osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi
tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta
hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä,
hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten
elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5]
semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli
vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun
aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona,
juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania
taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan
yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi
olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki
silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät.
Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se
ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään
haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy.
Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan
sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in
judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä
vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin
luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi
lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä
lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä
klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden
ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi
latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa -- vaan nyt kylläksi.
Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta,
kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt
latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja
kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä
sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi
sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole
suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti,
sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät
hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. -- Tästä lähtien ei enää saa
polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa;
tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta,
muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä
löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa
valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

-- "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi
ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput,
uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista
olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää
tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä
tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa
vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja
sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska
kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän
"kontribuerataan."

-- "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään
uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat,
vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

-- "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi
päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi,
että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan
komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä
tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle
kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11]
käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

-- "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä
käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä
jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen
matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan
takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä
passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12]
sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä
"in flagranti" tavataan.

-- "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn
siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja
vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin
puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää
käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten
välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että
muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja
tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että
sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään
jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin
noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä
panee ja kadulle astuu.

-- "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos
asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan,
ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun
asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin
syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on
oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään
semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen
ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen
karttamerkin suuremman arvoisesta.

-- "No, -- sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti
prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön
tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa
-- hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa
tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä,
metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri
tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo
"ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä
"passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin
ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen
latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia"
(yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa
kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta
hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea,
mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt
eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen
päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen
vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan
sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi
häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja
myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea
arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2
florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli
taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät
henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja
olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he
joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa,
villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita
nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota
onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä
käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se
voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

-- "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri
Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui
ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan
vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset
otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla
peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula;
kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman
Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt,
jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin
pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian
hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa
kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

-- "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen
tohtori Grisák."[13]

-- "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi;
"Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti
herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä
herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin
tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän
pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi
vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin
lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

-- "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa
heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa
seisoalla pysyä."

-- "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista..." sanoi siihen
tohtori Grisák.

-- "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä
kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se
joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen
on huomenna vika suussa."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen..." keskeytti
häntä tohtori Grisák.

-- "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.
Ehkä maksa-mato?"

-- "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

-- "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te
kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

-- "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin;
otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

-- "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla
tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän
kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti
kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että
elukka paikalla keikahti taaksepäin.

-- "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella
yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

-- "Mitä ajattelette? Minä olen _lakitieteen tohtori!_ 'Doctor
utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

-- "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen
Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.
Muuten -- en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia
ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

-- "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti
lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia -- "ehkä
kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

-- "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen
neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä
siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin
teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

-- "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä
ujoudella, "minä en ole mikään armo."

-- "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

-- "Sitä en myöskään ole."

-- "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

-- "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

-- "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen.
"Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi'
nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta
lyhyeltä, mitä tahdotte?"

-- "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään
vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa
herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään
erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

-- "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä
en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä.
Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä
itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia?
Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra
Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

-- "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra
klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in
maa-osuuden."

-- "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

-- "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

-- "Keneltä hän sen on ostanut?"

-- "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne
kälyltä."

-- "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi
sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli
vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli
joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta
tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja
lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä
maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti
hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä
nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti
silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat
hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne
välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella
viisaudella:

-- "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on
aivan mahdollista."

-- "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä
saatan näyttää asiakirjat."

-- "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole
mitään eroitusta."

-- "Minä en ymmärrä teitä."

-- "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

-- "Koira sitä pitäköön!"

-- "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun
kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen
Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy
julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat
oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten
haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö
ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä
määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on
jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä
vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt
mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi
ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut
kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa
ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin
saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa
enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

-- "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä
antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden
ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän
postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva
se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa
öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi
joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä
se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille
osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

-- "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin
kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi
affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias'
(kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen,
jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa,
jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa
eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi
sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten
keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

-- "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni
rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä
ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä
herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen,
mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

-- "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka
omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän,
vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

-- "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin
päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet
keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä
laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas
edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien
varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

-- "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan,
koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi
omistajaksi."

-- "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin
monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan
palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

-- "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne
on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

-- "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä
mitään arvoa?"

-- "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa
vahvistamaan.

-- "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella
päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä
käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden
voimalla, mitä minä siihen voisin?"

-- "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori
Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

-- "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa
tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja
rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan
yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja
kiiruhti häntä oikaisemaan.

-- "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille
oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

-- "Suokaa anteeksi! -- Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

-- "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon
puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä
sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei
sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?..."

-- "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut
luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne
vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne
ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi
suuri hyöty. Mutta -- ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään
pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon
heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen,
tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

-- "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös
heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan
mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa
mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis
kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria
pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä
neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä,
joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen
saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella
ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin
sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta
korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa
luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin
oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon
poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan
vieraansa sisään.

-- "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen
katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava
suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä.
"_Mehiläis-huonehan_ tämä on!"

-- "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen
isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja
sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja:
vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia
maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin
paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut
sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään
hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee
edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä
tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille
unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

-- "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä
huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

-- "_Hyvään ihmiseen_ ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä
mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä
Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen
alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava
"hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty
lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi
istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

-- "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet
ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä
seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

-- "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska
kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

-- "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen
kastellin."

-- "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille
sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa
olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori
Grisák.

-- "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta
rakennuksesta..."

-- "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

-- "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata..."

-- "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota
hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

-- "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

-- "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

-- "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän
täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus
ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli
erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä
liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi
demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä
leikillisesti pistimellään.

-- "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä
vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

-- "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun
sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra
Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

-- "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut
valtuuskirjalla ... hiisi vieköön nämät mehiläiset! ... minun
luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi
maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

-- "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

-- "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

-- "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta
florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää
hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota
rappeutunutta rakennusta."

-- "Miks'ette?... Se kohoo vielä."

-- "Kauppahintako?"

-- "Ei, tämä mehiläisen pistos..."

-- "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

-- "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille
kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

-- "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

-- "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

-- "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

-- "Tuuli hävittää jo kattoa."

-- "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos
kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli
yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen
kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa
saava viisituhatta florinia -- asia oli siis aivan tärkeä.

-- "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te
ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

-- "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton
ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei
hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että
Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos
jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo
rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se
siitä pois. -- Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä
voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut
lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja
rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä
kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä
herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä
saattaaksensa.

-- "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa
puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä
pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut
suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista,
huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra
Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon
ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta
sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset
nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän
kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."




II.

Onnettomuus elinkeinona.


Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.

Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei
puuttunut rahoja.

Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha
herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.

Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta
tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut
heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää
rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.

Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun
myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava
mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun
aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten
joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä
pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti
talletti.

Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli
tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan
siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista.
Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia
asioita kyllästymään asti lateli.

Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan
päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä
syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin,
että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän
semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään
matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä.
Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä
suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee
heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä
sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee
kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä
hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa
tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana
epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä
keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema.
Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no!
kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"

Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä
väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä
rypäleitä pehmeän leivän kanssa!

Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen.
Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä
turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä
pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa
ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17]
vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan
vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla
kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti
häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä
tavallisesti herra Adam.

-- "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa!
Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin
pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."

-- "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.

Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja,
jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.

Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen
huoneenhaltian tileissä.

Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: "_Köyhäin poikain[18] hyväksi_",
joka sisältää:

"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin
"rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."

Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat!
Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan
komisarjukselle!

Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin
selittääkseni.

Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä
seuraavat kohdat:

"_Sándor'ille_[19] leili ménes'in-viinia..."

"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita..."

"Item: Sándor'ille villainen ihokas..."

"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."

"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."

Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain
luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa
välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään
täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on
pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi
astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä
olen velkaa? Tahdon maksaa."

Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken
hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin
semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.

-- "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi
juuri ménes'ia?"

-- "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä
mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.

-- "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut
semmoisia, ei ainakaan maalla."

-- "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."

-- "Sitte repeteri-kellon korjaus."

-- "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."

-- "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin
tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"

-- "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin
paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani,
ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos
kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."

Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:

-- "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."

-- "Suokaa anteeksi -- ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen
asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."

-- "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne
jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te
viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."

-- "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei
ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."

-- "Ken?"

-- "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän
vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."

Herra Adam pudisti päätään.

-- "Miksi hän nimittää itseään?"

Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille:
ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä
päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja
hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä
kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella
kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen
suustaan.

-- "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor
Petöfimme..."[20]

Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen
syvästi.

Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka
anastaa tämän jumaloitun nimen.

-- "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti
huoneenhaltialta.

-- "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä
ulkoa."

-- "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"

-- "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan
elävästi mieleeni kuvailla."

-- "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"

-- "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."

-- "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa
runoilijan muotokuva oli nähtävänä.

-- "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä
tuosta kuvasta tunnettaisi."

-- "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"

-- "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa
hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."

-- "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."

-- "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen
odottamaan."

Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin
kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään
neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.

-- "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."

-- "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi
kiinni."

Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot
ja alkoi niitä lukea.

Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on
ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.

Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian
typeryys.

-- "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita
Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa
neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka
pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi
samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"

-- "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään,
mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.

-- "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän
voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"

-- "En suinkaan minä."

-- "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin -- tässä kissanpojat!" Ja tämän
sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.

Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka
rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä
hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei
ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut
luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta"
tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen
kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis
tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy
skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa
silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän
luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.

-- "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda
kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän
siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun
Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä
takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä;
seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi
häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi
eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat
saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui
kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan
attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset
tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli
120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu.
Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat
kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta
ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös
maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo
itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka
juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää
kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä
päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri
Unkariin."

-- "Luulinpa jo: Amerikkaan."

-- "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän
enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on
tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."

-- "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva.
Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. -- Koska
kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät
tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata
minua?"

-- "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän
sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä
mihinkään pulaan."

-- "Se jalo sielu!"

-- "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin
me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen
asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja
sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin
korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter
ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi
tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta
saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."

Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.

-- "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot
siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä
äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin
muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä,
missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä
hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"

-- "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."

Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli
tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen
salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.

Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt _jo_
olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä
Kampós herran salaisuutta.

Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden
tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin
etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään
herra Adamin luokse.

Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli
valloilleen päässyt.

-- "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen
luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä?
Suokaa anteeksi!"

-- "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se
valuu tukastanne."

-- "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin
vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." -- "Niin, syyskuun
27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja
kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan
näillä sanoilla."

Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana
tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta.
Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli
jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli
se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e.,
jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän
salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä
puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla
lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja,
osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä
Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä
lauseen vaikutusta.

-- "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"

Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät
sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja
vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen
hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi
kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta
hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia
ja häijynparisesti lausui:

-- "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon
arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa
hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen,
ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan
ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa
hänelle matkakustannuksiin."

Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi,
vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan
kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis
kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle
kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi,
hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse
on.

Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että
kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi
selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne
asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä
hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja,
miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta
ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra
Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen
hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen
pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki
talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien
peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan,
hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti
turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä
viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä,
lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli.
Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen
syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin
runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt!
kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut!
häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen
mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui
hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista
tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus
on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli.
No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he
vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä,
isänmaallista sieluansa!

Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan
sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän
ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle
päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että
tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut
holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!

No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä,
havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä,
hattua päästänsä ottamatta!

Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka
olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta,
meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä
kolkuttamatta sisään.

Häntä odotettiin.

Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen
todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi
herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran,
että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden
ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun
valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä
hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja
käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita:
päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka
sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.

Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti
kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä,
suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden
kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien
alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat;
musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n
muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat,
rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi
niistä pettynyt.

Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun
taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti
päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan
unhotuksesta siihen olisi jäänyt.

-- "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui
hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla
joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.

Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli
tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton
uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen
silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä
anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.

-- "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen
herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta
armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan
koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi..."

Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä
viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:

-- "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."

Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön
osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.

Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti
päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät
soimaavat sanat:

-- "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten
ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun
kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä
siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä
sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' -- Minä tunnen
teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte
nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi
teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä
sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää!
Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille,
päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat
henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on
oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet
leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa!
vapiskaa!"

Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän
arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä
suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.

-- "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä
viisikymmentä florinia."

-- "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin
pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós
herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne
kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti
pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia
taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa
uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta
päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi
kurja, hylätty isänmaani!"

Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo
hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies
kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja,
tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:

-- "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja
että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"

Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi
vimmastua.

-- "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette
minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa
häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"

Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja
tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:

-- "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä
almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä
vihaisesti hieroen -- pisti hän sen taskuunsa.

Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän
lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois
huoneesta.

Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon
mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti
mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi
sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.

Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen
silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran
takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:

"_Nagy a világ, végtül végig bujdosom_."

(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).

Ja hän syöksi ulos.

Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin
olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli
kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos
mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada
omantunnon rauhaa.

Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja
pani sen tallelle erääsen kirstuun.

Vaan tuo lause: "Nagy a világ, végtül végig bujdosom!"

Tämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.

Mutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni -- ei maailman
toiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa
hän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in
vapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja
joka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu
vaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia
etsimään.

_Tällä matkalla_ oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin
loistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä
kyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi -- niin kauan kuin se ei revennyt.




III.

Vanha sotamies ja hänen perheensä.


Ritari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta
Unkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi
siellä varsin hyvin.

Seurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa,
niitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika
oli loppunut.

Haavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa
taistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan
ja peräytyä yksityiselämään.

Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän
sai noin puolen miljonaa.

Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä
ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras
panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen
aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24]
noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta
rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon.
-- Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa
pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi
muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön
joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi
silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.

Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat
peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena,
pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä
paljon omaan päällikön-taitoonsa.

Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut
kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva
Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia
parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan
vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon
kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon
tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin
suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian
laitaan ja rakensi sen edustalle.

Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen
vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä
kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone,
sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren
sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä
repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja
jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin
asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä.
Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki
ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat
varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin
tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten
tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä
hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato
oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda
assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä
vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen,
jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat
torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa
torjuaksensa.

Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.

Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi
ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen
oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei
käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin
ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei
ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset
kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla
hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä
milloinkaan tiellä tapaa.

Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän
molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan
omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti
heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.

Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä
ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.

Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin
isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva,
kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin
armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset,
jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen
sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin
vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät
viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti
oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna.
Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien
arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.

Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota
emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset
hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun;
pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen
ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat
vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.

Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen
ritarille ilmoitettiin tulleeksi.

Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton
herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.

-- "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme",
sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan
soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.

-- "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.

-- "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie,
koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen
ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin
pöydän päähän."

Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli
jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet
silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä
taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan.
Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut
tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi
lausua seuraavat sanat:

-- "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."

-- "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen
hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan,
me syömme vasta soppaa."

Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti
huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu
viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän
näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten
itseään katselevan.

-- "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se
jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille
kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen
taistellut teidän äärellänne."

-- "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."

-- "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten
välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa."
(Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme
lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen
hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en
pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa).
"Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin."
Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut
mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.

-- "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella
nenän-rypistyksellä.

-- "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni.
Olin eräässä vapaajoukossa."

-- "Missä vapaajoukossa?"

-- "Szirmay'n."

-- "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt
kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä
juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden
tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä
muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä
minun joukkoani."

-- "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi
palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni
paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius
Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin
ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt
kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena
syöksähdin alas jokeen."

-- "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi
siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt
kaksitoista-naulainen -- johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."

-- "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.

-- "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä
ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo.
Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri
herra! -- Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"

Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa
maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi
kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka
myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen
itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.

Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa,
katsoi hän hyväksi huoaten lausua:

-- "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa
kotimaassani."

-- "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni
kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"

-- "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat.
Minun oli pakeneminen."

-- "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä
neiti Natalie.

-- "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."

-- "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"

-- "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia,
niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet,
murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä
kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä
vähän sitrunaakin sen päälle.

-- "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.

Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.

-- "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"

Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta
nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.

-- "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.

-- "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti:
minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte
viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta
hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka
virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin
todenmukaisena."

-- "Ja -- teidän kunnianne -- kuitenkin -- saattoi kärsiä?"

-- "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"

-- "Se osottaa jaloa sydäntä."

-- "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan
silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka
tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka
ajaa esiin otusta metsästäjälle."

Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa,
että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää
vettä.

Hän kaivoi siis syvemmälle.

-- "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen
puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."

-- "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä
kuin hän itse."

-- "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas
puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on
kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa
Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin
kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat
salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen
kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus..."

Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.

-- "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä
ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa
tehdä kantelijan virkaa."

N.k. Richard _Marczián_ katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran
hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi
antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan
osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä
osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.

Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän
johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin
Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin
soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin,
Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz
ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä
pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa
semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä
taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.

Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia
"rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen
säesti häntä obligati-huokauksilla.

Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei
vieraansa tupakka-kamariin.

Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja
vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien
molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla
tavalla:

-- "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu,
paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat,
ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua
leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin
vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa
taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."

Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti
kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden
sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta
maanmiestensä vainoa.

-- "No -- hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin
mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle
N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."

Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä
kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua
huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen
par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi
ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.

Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja
päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän
keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o
11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä;
ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen
vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.

Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat
numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka
ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui
pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin
kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä
kohmettuneet.

Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu
kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.

Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti
kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.

Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja
näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.

Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin
kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan.
Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.

Mihinkä lähettää hän tuon?

Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän
kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi
hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."

Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.

Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi
alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän
Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä
takaisin.

-- "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on
hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti
takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan
sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."

Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja
arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla
toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta
hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran
muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas
huudettaisiin.

Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti
esiin kirjeen.

Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä
vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista
kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää,
mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.

Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden
pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.

Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä
tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat
atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte
mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.

Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka
muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti
hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.

Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti
lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.

Nyt oli kirje hänen vallassansa.

Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.

  "Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.

  Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette
  suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa
  povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te
  huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa,
  kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne
  ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi
  kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä
  teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen
  semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa
  sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät
  ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!

                                              Eräs tuntematon."

Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!

No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29]
tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.

Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja
sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa
sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin
minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän
juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.

Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut
alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä
perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen.
Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa;
neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa
kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on -- _keltaista_.[30]

Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin
edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin,
jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti
rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti
naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.

Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki
yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä,
ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä
itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut
ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin
jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä
kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella
voimalla:

-- "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja
sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te
ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus
saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee
kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon
kuolla."

Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen
toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi
niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:

-- "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen _puolalainen
emigranti_, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan
Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi
Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen
tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat
kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan
rinnalla!"

Tässä peitti Bogumil Brazeszky -- vai kuka hän lie ollut? --
kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.

Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.

Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa
sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:

-- "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset.
Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän
vallassanne."

Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa
suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja
pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja
olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli
kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli
puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään,
niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa.
Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä
ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.

-- "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän
sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan
kieltä.

Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla
äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten
suojelus-enkelien pariin.

Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.

Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli
usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi
risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä,
pakolaiselta kysyäksensä:

-- "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"

-- "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle
vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"

Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi
sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön
puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän
tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja
että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan
pöydälle.

-- "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa
henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt
hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot
vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan.
Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa
aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan
joutuva."

Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään,
kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää
jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia
sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.

Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi,
että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää
tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän
hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli
aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että
hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä,
katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.

Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta
englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.

Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.

-- "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi
miss Natalie.

-- "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti
kohottaen.

-- "Sopiiko vierasta loukata?"

-- "Sopiiko suojelijaansa pettää?"

-- "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä
'hätä-puolustukseksi'."

-- "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää
sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos
keskuudestamme."

-- "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan,
kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta
minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen
läksynne."

-- "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään
ranskan läksyä oppia."

-- "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa
niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva -- olla
'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."

-- "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle
anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."

Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat
tuolien alla auki kierimään.

-- "Tämä on kauheata!"

-- "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle
eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun
joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua
heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en
ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata,
että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla
alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan,
laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he
laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin
surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni
koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin
kauniita."

Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä:
"Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä
pustalla).[31]

-- "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös
neulous-työstä ja menkää _grammaire'a_ lukemaan!"

Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän
istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista
kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:

"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."

-- "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta
täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua
pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"

Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen
itsepintaista päätänsä taaksepäin.

-- "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan
pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."

Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän
tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.

Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta?
Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti
yhtä jaksoa koko tunnin -- ei käskettyjä skaloja -- vaan juuri tuota
vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron
pusztán az én lakásom."

Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos
ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä,
pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.

-- "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden
kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo."
-- -- --

Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä
englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi
oli sitä tietä takaisin tuleva.

Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa
paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli
tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika
vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan,
niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.

-- "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"

Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka
oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa:
"tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."

Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta
palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.

-- "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"

Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin
ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.

-- "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee
hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]

-- "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen
poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.

-- "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka,
vetäen esiin kirjettä hatustaan.

-- "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.

-- "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli
Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa
lyödä itseään, eikä häntä.

-- "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä
varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään
puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."

Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi
ritari Ankerschmidt'in luokse.

Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti
kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä
suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.

-- "Tavatonta! Kauheata!"

-- "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.

-- "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä
hävyttömyys, tämä julkeus!"

-- "No, no, mikä nyt?"

-- "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka
uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne
taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä.
Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen
rohkeutta."

-- "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"

-- "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän
kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen
vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi,
vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut.
'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen
kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä
hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen
lukematta takaisin.'"

-- "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen.
"Mikä kirje se lienee?"

-- "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."

Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen
päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:

-- "Tämä on Eliz'in käsialaa."

Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.

-- "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan!
Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän
ymmärrä saksaa."

-- "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee
Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä
päällekirjoituksen että sinetin puolelta.

-- "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella
palveliaisuudella Bogumil.

-- "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette
suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle
kirjoitettu?"

Seikkailija joutui tästä vähän hämille.

-- "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse
ehkä..."

-- "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa
täytyy minun asia suorittaa."

-- "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta
taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa,
ettei hän ymmärrä saksaa."

-- "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä
kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."

-- "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"

-- "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle
kirje on adresserattu."

-- "Mutta neiti itsekin..."

-- "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle
kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö
lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja
jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."

-- "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja
soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian
herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä
edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."

-- "Kuinka? Minun sijastani!"

-- "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä
asiassa ruveta apulaiseksenne."

-- "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi
sapelia vyöllensä sitomaan.

-- "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"

-- "Meitä on _kaksi_!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt,
minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."

Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin
hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden
vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut.
-- Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi;
mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden,
sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen -- jos nämät kaksi törmäävät
toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.

Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!

Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli
polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.




IV.

Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,


Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós
herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa
ulkopuolia.

Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli
itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi
aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä
tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana
"lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla
uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte
kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."

He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.

-- "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"

-- "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]
Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."

-- "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson
polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.'
Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"

-- "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."

-- "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä
edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan
rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut,
eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."

-- "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka
minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä
saksaa."

-- "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos
ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi
siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä
minä olen ne lukenut."

Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.

-- "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin
tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia,
joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on
tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."

-- "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä
poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä
siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen
alamainen."

Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja
ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen
vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan
valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja
ikäänkuin apostolin kaltaiset.

-- "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi;
"sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä
loukannut?"

-- "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan
palvelija minun kartanostani toi tänne."

-- "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne;
luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin
korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."

-- "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se
oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette
ymmärrä saksaa."

Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä
tämä siihen voisi vastata.

Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

-- "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

-- "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän
vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on
mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

-- "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa
saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni
täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä
uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt
olen ne kaikki -- unhottanut."

-- "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt,
tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille,
eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten
tänne."

-- "Se on teistä humorillista?"

-- "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut
tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

-- "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi
ihminen unhottaa -- jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin
valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi
uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan,
valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja
töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä
vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli
lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin
tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se
'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies;
jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on
ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten
ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään,
miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä
minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt
unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli
sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut,
ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan
menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa
poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle,
mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja
ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei
minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista
vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun
kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja
nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän
seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan,
kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi
tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen
askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta
hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne!
ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä
mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa
sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet
näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä
unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut;
minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi
en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja
consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi,
että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa
rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.

Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:

-- "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia
tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen
päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen
tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun
velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa
tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä,
koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin
teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota
minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä
huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja
ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."

-- "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen
kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi,
mitä se sisälsi.

Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.

Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä
oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja
antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole
pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen
tavaamiseen.

Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut
painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta
virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan
ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?

Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi
huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi
tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen
kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi
lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi
tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.

Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.

-- "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"

Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä
viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti
kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:

-- "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"

Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.

-- "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista
neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää
sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään,
jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys
päättynyt?"

-- "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain
siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä
toivon."

-- "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle
suojelijattarelleni."

-- "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten
sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani
opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."

-- "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka
perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset
ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."

Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo
kotia.

Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in
toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde
huoneestaan.

-- "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"

Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin
yhtä haavaa se ajatus, että -- kenties olisi sentään sopinut
hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen
sitä ensiksi tehnyt?

Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle,
asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä
semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä
häntä vastaan tarkoitettavan.

-- "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö
vielä! Kuulustelkaa minua!"

-- "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.

-- "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa.
Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen
syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."

-- "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi
jotakin perää?"

-- "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä
tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden
annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle,
hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen
tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen
viinihuoneen alushirren alle."

-- "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.

-- "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä
tunnustan."

--- "Ettehän vaan..."

-- "Aivan niin, niin se on; yksi vihko -- 'Maaliskuun 15 päivää.'"

-- "Mitä pirua se on?"

-- "Sanomalehti vuodelta 1848."

-- "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se
pahentuu siellä."

-- "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"

-- "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei
kukaan tule sitä sieltä perimään."

-- "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä,
suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."

-- "Perhana! Vielä muutakin?"

-- "Josta kirjeessä puhutaan."

-- "Ehkä aseita?"

-- "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."

-- "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?
Mitä tarkoitusta varten?"

-- "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi
on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin,
kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden
annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se
löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut
antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä
toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."

-- "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"

-- "Vielä -- vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi
ruutisarvi."

Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin
kanuna tulisi esiin.

-- "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää
olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää
viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia,
lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut
voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa
olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."

Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.
Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja
sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää
saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä
sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä,
joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.

Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin
kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle,
siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon
korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn
kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta.
Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä.
Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan
eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki
sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö
ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen
sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi
hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.

Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra,
hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle
pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei
kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.

Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä
hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa.
Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat,
jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen
hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä
riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli
pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä
seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan
paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä
kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun
vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja
siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.

Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen
vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen
mieleensä.

Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!

Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli
vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.

-- "Tule esiin, kalabrialainen!"

Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle,
riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille
seuraavan kauniin puheen:

-- "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis
menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä
kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö
niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös,
hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli
hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit
saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton
konna; sen voin sanoa."

Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä
armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä
molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin
lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.

-- "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff,
puff! Kas niin!"

Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.

Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos
sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he
oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.

Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun
hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla
varustetulle rengille.

-- "Tuoss' on! -- Se on jo viimeisen virtensä veisannut. -- Viekää
se pois -- naulatkaa tangon päähän -- pistäkää hernemaahan --
linnun-peljätykseksi!"

Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään
taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä
sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan
yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.

Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.

Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet,
lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki
yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.

Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää
pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon.
Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen
vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien,
mitä olisi tytölle sanova.

Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.

-- "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet
alas! Tänään emme laske leikkiä."

Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.

-- "Te -- seisotte tuomarinne edessä!"

Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.

-- "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.
Tiedättekö, mistä nyt tulen?"

-- "Tunnustakaa pois se!"

-- "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt
herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"

-- "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."

-- "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin
sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."

-- "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen
kohta häntä korvasta nipistämään."

-- "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"

Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.

-- "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä
vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana,
paremmin kätkeä sitä."

-- "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi
perheen-salaisuuksia!"

-- "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."

-- "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"

-- "Älkää siis kysykö minulta enempää."

-- "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään.
"Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä
kotonani."

Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.

Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi
hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.

Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja
kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen
äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty
suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin
suuret, niin loistavat, että...

Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa
lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin
kääntyneinä.

-- "Olenko siis -- tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.

-- "Vaiti! -- Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan
rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen
leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua
teidät."

-- "Mutta koska olen tyttäresi, niin -- suutelet minua siitä!" lisäsi
siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui
tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän
huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan
likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet
menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.




V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,


"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista
sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan
tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa,
jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään
pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa
uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta:
hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra,
vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko
vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan
niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi
kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää
satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä
ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho
rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen
koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin
koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan
maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa
huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti
kohotti jyväin hinnan.

-- "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran
herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä
kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri
oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin
leikkuu.

-- "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

-- "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta
vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta."
(Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista
pehtoria).

-- "Minkätähden ei?"

-- "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen
aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska
oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään,
että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta
kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän
jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois
meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin
hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta
toukoa."

-- "Kuinka raskitte siitä iloita?"

-- "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin
tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa
tehdään."

-- "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan
hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

-- "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana
puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina
rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta
vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja
taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa
itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati
tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin
todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun
aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät
myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu
kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan
ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen;
pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta,
viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-,
puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa
kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen
vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko
viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti
järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies.
Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä
kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra
Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen
poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava
koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy
oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin -- peltopyitten ammuntaan.
Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä,
missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla
siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja
tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen
ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin
hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin -- tuore seljaistee.

-- "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

-- "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä
naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole
palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme
katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

-- "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

-- "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa
kaatumatauti?"

-- "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

-- "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella
varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma
haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

-- "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja
työkaluja?"

-- "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala
elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja
että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena
maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä
välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

-- "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

-- "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on
paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran,
jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

-- "Entäs sitte?"

-- "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin
niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs
herrankin repsi niittäminen."

-- "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

-- "No -- yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään
päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla;
päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi
korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää;
päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka
paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa;
välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi
kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko
puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta
puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina
pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori
ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös
istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen
takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

-- "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että
sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa
päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen
hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

-- "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan,
ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse
herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

-- "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän
portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee
tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä
talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran
tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan
(konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista
ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi
pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka
hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä
lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen
auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.
Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää
edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.
Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin
tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen
kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen
asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja
voimakasta meklenburgilaista -- taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa
olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat
pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat
tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat
rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen
ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli
tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

-- "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se
ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin,
vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin
oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä
Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se
leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin
rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti
esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi
niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus,
että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä
nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi
nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä
ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat
seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi
omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset
huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä
lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen
aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä
äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen
töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte
toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

-- "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt
myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia,
lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka
oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen
rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja
hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta
kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa
kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain
valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan
lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa
silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle
sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa
aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen
kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt
siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita
katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin
sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita,
jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa,
osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki,
kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa
varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse
turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen
muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli
sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti
paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista,
Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen
paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä
myynyt.

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle,
niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon
terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon
viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa,
jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä
palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä
varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä
hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä
korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että
repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun
niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin-
kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna
Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon
ilmoittamaan, että yöllä -- millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton
ymmärtää -- kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne
olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin
niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin
niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä
kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta
herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia
fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille
ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet
mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat
hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat
takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja
tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi
rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan
pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat
tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin
pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada
ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan
komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka
määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat
oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

-- "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat
vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian
kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä
ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni
työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra
Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa
rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin
kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

-- "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka
mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

-- "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden
herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään
tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

-- "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä
paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

-- "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata
meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin
olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä
enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra
Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.
Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo
liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot
tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän
vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit,
palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei
jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi
hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin
olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin
peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák
niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka
päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei
hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti
mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä
kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin
häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä
neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota
teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai
puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu,
niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman
vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin
tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei
mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin
tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen --
varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata,
semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa
tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in
täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa"
puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas
sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan
lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.
Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

-- "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen
asiassa?"

-- "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan
jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

-- "Kuinka pitkälle?"

-- "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää
kumppaninsa peliä.

-- "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy
sulun-rakennuksestaan."

-- "Kuinka niin?"

-- "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat
tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa
pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon
tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies,
työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt
laskuissaan. -- Te heitätte siis valttinne pois?"

-- "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään
paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

-- "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte
esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa,
mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

-- "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta
menee sitä vähemmän alaspäin."

-- "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut
ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta
jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat
maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen
osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

-- "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin,
jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

-- "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä!
Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte
matiksi!"

-- "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

-- "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä,
pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

-- "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita
seitikkoja ja kahdeksikkoja."

-- "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle
ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi
ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

-- "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

-- "Eivätpä ne minulle koskaan tule. -- Onko ilmoitus vangitun Aladár
Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

-- "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli
ensimmäinen pisto?"

-- "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö _Straff'in_ kirjeetkin
seuraa?"

-- "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.
Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

-- "Varsin hyvä."

-- "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár
Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

-- "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä
koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten
joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

-- "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin
pahoja kohtia."

-- "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

-- "_Bellus musicus_. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas
neljä yhdeksikköä."

-- "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu
turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

-- "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen
kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

-- "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki
teidän."

-- "Te kadotitte taas pelin."

-- "Tänään on minulla erittäin huono onni."

-- "Pelataanko vielä yksi?"

-- "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

-- "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on
varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

-- "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

-- "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat
siat varastaneet."

-- "Omituinen uteliaisuus."

-- "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen
panemisesta."

-- "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on
kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,
Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen
lukemiseen.

-- "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

-- "Mikä se olisi?"

-- "Kartta ei ole riittävä."

-- "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja
kartta kelpaa 400 floriniin asti."

-- "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe _Yorkshiren_ sioista;
niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400
florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita
teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi
florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin,
että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli,
jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli
kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille
yhdeksän florinia.

-- "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi,
sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

-- "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa
vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna
aikaisemmin."

-- "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti
esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän
kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra
insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- rouva
Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra
ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori
oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan
tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada
korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä
tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka
edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori
Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä
armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari
Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa
oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui,
se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi
ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja
epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen
juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä
monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä
useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi
protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille -- ja
sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa
pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon-
ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut
heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä,
vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja
juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

-- "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo
palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi
päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että
heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä
ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten
hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä
muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee
kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota
Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten
tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia
muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta
jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia
oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että
rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin
ajoi porsaansa kotia metsästä.

-- "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole
varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen,
moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa
käsitystä maan tavoista.

-- "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän
inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja
varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista
ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla
'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan
haltuun!"

-- "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi
itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että
vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin
kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta
yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki
kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo
väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän
tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili,
viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota
hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, -- hän ei
enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen
palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona
lojuvan, niitetyn repsin. -- Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli
kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä;
tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että
koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa
kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja
maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani
sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina
saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta
jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin,
peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi
havaita, että sade-aika oli tulossa.

-- "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona
pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki
hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta
florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat
lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa.
Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt
myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan
vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa
ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu
hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli
ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja
siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin
lämmin ilma."

-- "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla
humorilla ritari.

-- "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee
varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula
Kassa'n tappelussa raapaisi."

-- "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella
äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

-- "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että
marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun,
muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun
pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä
en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan,
mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein
kerjäläiseksi joutua."

-- "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

-- "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

-- "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

-- "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen
korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta,
johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko
vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi
käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin
kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne
repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme
ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko.
Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen
isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille
hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra
mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä
ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin
vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa
tarjottu.

-- "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa,
suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari
Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat
Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä
loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he
kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran
polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja
oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois,
sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän
vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut
suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille
soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa
tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä
_suurimmassa salaisuudessa_, sen sanon; sillä joka vielä kerran
rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman
armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos
herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa
ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta
kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti;
mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä
tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten
jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä
asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he
teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät
ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra
pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja
miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja
posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen,
siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin;
tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi
oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty
lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen
olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen
säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

-- "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

-- "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

-- "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista _jalo-ihraisista_[42]
sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti
tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos
ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään
"jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat
"jalo-ihraisia").

-- "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän
nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen
kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.

-- "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti.
"Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt
hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä
pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada
käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi
sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan
laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä
luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät
muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle
hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä
he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa,
pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään
hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi
minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta
pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin
koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin
rahakukkaronsa.

-- "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

-- "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

-- "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä."
Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon
taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta
herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö
on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra
Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

-- "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien
kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin
yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat
varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin
kaksikymmentä florinia."

-- "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en
ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

-- "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

-- "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan
puoli."

-- "Kymmenen florinia siis riittää?"

-- "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat
kreditiäkin!

-- "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat
viedä siat muurin ylitse."

-- "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja
kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen
florinia.

-- "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa,
saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja
meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

-- "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini,
tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut
tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä
pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte
minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten
kanssa kotia tulla."

-- "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut
ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon
välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen
erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle,
että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin
kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle
mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille,
mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä
varten hän hymyili.

-- "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että
merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin
viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna
tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi
saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa
polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot
viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni
julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole
tapahtunut."

-- "No mitä tällä tarkoitatte?"

-- "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle
matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa,
vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin
Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää
tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä
tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen
jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä
reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat
tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä
päähineessä näkivät.



VI.

Kaunohenki.


Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät
kauniina. Sen lisäksi -- hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää
huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään
intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi,
ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia
ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi
vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä
kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä,
kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten
sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan
Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen
mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi
jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden
jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan
kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole
nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä
hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä
odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt
laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä
kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja
nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah,
sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa
villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta
minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta.
Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun
viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista
kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin
ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi
mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi
kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on,
epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten
kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna
hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä
naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat;
sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä
joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan
toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain
baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin
valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen
asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä
tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen
naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

-- "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

-- "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan
kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän!
Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä
oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

-- "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät
kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella,
joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa
itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

-- "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen
todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään.
Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja
kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

-- "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä,
ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan
käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa -- missä; siinä kylläksi,
että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi
kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja
yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä
runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä
siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen
kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku
juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa
sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo
juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

-- "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

-- "En, teidän armonne, sitä en voi."

-- "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna
Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen
huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette
ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla?
Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille
saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako.
Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä,
muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta
kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään
jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee
illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

-- "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste,
joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä
kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso
koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän
armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän
armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin
kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä
ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä
johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna
Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3
on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä
nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen
oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä
alla.

-- "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan
nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

-- "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät
himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno
aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on
kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että
runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se
onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen
yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

-- "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä
runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin
vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä
hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu
lintu" -- ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44]
Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai
aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

-- "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen
kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

-- "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

-- "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen
kuulla."

-- "Sallikaa minun nähdä se."

-- "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä
tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli
vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti
sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti
silmällä.

-- "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että
vien sen 'Kuutamalle.'"

-- "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette
kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

-- "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista
isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen
edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon
jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin -- tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se
valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan
aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka
"lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä
paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen
tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot
"doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin
tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä
juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät -- mikä
on kaikista hurjin väitös -- erästä oikeuteen jätettyä asiaa
_kiiruhtamaankin_ omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän
kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä
nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi
myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja
virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta,
kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut,
sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön
panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn
omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu
luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän
procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä
saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja
nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen.
Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta
niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu;
tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä
hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta
mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin,
että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin
salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui
klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei
ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria
omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren
miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli
pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle,
saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle
anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin,
niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on
hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee
sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on
estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti
liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle
tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran
ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin
asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori
Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää,
mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja
hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä
jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi
loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla,
puoleksi virallisella tiedonhalulla.

-- "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin
säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret
syyt, sitä en epäile."

-- "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille
täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta
'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi
kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa
pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä
Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan
hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä
oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla
itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä
leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi,
tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on
mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

-- "Niin se on."

-- "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä
hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa
julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se
on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen
ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan
sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena;
tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli
ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon,
kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin
sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa
kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa.
Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain
sill'aikaa odottaa häitä!"

-- "Hirveä huikentelevaisuus!"

-- "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi;
hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies;
päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte
nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

-- "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

-- "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä
käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa
menetetyksi."

-- "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi
jo valjeta hänen edessänsä.

-- "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat
omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä
konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta
kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta
huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että
se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa
itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

-- "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä
tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä
tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten,
että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt
toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

-- "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi
onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen
terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä
tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti
virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, _jonka olopaikka on tuntematon_,
kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla
mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä
sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta
sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi
katsottavat.'"

-- "Olisiko se mahdollista?"

-- "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin
purattu."

-- "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

-- "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole
päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla
ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei
ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja
sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki
enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten
naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa
turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä
hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat
silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä
mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa
heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä
tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa
receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

-- "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota
viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta
pitäminen."

-- "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra
Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä
vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää
nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme
pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa
pidentämiseksi."

-- "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä
siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän.
Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä
meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta
tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin
morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua;
jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä
heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti
ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten
alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

-- "Mutta lopulta, -- eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän
kruunun-alusmaahan."

-- "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä
päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka
tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä
pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

-- "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille
kirjeitä kirjoittaa."

-- "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin
tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

-- "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

-- "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

-- "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota
tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi
syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on
ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas
astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski
oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut
mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi
hän...

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas
istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle,
lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an,
poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä
käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä
tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello
viisi jälestä puolenpäivän.

-- "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan,
ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta
tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua
nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani
tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta,
sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita,
näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa
hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

-- "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori
Grisák, ritarin viereen istuen.

-- "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän
luoksenne."

-- "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi
oikeudenasioista keskustella."

-- "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen
luoksenne tullut."

-- "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

-- "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!"
huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että
saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin
oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei
sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa.
Jotakin kaunista."

-- "Minä olen valmiina."

-- "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte
olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa,
teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta
hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä
suullisesti aion itse kaikki sanoa."

-- "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella
siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

-- "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä
missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko
tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa
hankkia."

-- "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta
raha-asioissa tuomittu?"

-- "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

-- "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

-- "Ei. Unkarilainen sotamies."

-- "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

-- "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää
kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár
Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä
piru teitä vaivaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

-- "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle
vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa
syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin
väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen
hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

-- "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa
suojella?"

-- "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi
tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin
asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár
Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä
asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo
minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria
jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä
taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä
tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla
kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä.
Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme
toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse
tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte
vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen
vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa
säilyssä olevan."

-- "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

-- "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne
vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

-- "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

-- "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

-- "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse
saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka
tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

-- "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo
kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen
jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä
paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen
sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se
lienee?

-- "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä
johdatetuksi.

-- "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja;
mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä,
kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn
saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä
huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle;
sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne;
ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen
puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat
sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme
yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse
tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme
yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."

Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se
rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma
käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla,
vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen
itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen
eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin
haluaa!

Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin
täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä
istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu
asiakirja oli valmis.

Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki
anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli
tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan
luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.

-- "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."

-- "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."

-- "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"

-- "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse
kopioita se, sanasta sanaan."

~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."

-- "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle
dikterata."

Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin
käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin
riistää.

Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä
odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin
tapaa ehkäistävä.

Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin
viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa
toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy
tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin
odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa
tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi
vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.

Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset
Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat
toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys
heille kummallekin on ollut, mutta -- huomaavat, että molemmat aikovat
mennä yhdelle taholle.

-- "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."

Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset,
pudistivat uudestaan kättä.

-- "Paljon onnea!"

-- "Herran haltuun!"

-- "Minne päin on teidän matka?"

-- "Minä menen Vácz'in-kadulle."

-- "No, sinne minäkin menen."

Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä
eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.

Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.

-- "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti,
rakas tohtori!"

-- "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat
toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle
menemään.

-- "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"

-- "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"

-- "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme
jäähyväiset sanoneet."

-- "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."

-- "Kuka tuttavanne tässä asuu?"

-- "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen
armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."

-- "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte
varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään,
sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä
oiva sattumus."

Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä
kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää
ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että
ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet
"jus fortioris'een" vetomaan.

Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa
itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha
aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa
säästetä.

Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle,
viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella
mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.

Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te
nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti
teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja,
harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia"
nuorukaisia.

Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä
oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa
etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui
hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua,
mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija,
maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät
haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä
minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi
kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset
ihastelijansa eivät häirinneet häntä.

Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa
alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla
apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä
haastelossa.

Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita,
niinkuin maailmassa on tapa.

Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan
pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä
huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle
turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä
kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää
korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut
päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut
kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo
tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta
asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus
kohtaa!

Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka
hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He
sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy
järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä
yössä.

-- "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti
liikkuen edes takaisin.

-- "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain,
miks'ette mene kotia?"

-- "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut
vaunut."

-- "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta
kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on
kyllä aikaa."

Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.

Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.

Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori
Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen
kirjahyllyyn.

-- "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.

-- "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."

Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.

-- "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi
Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.
"Hän tietää jo asian."

"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori
Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.

-- "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi
Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.

-- "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.

-- "Mutta niin minulle on kerrottu."

-- "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."

Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän
väitettänsä vääräksi osotetaan.

-- "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois
jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo.
Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin.
Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet
edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne
kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan
naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on,
että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden
vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että
teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta,
jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."

Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi
vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti
voisi kätkeytä sen taakse.

-- "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta
siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla
puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden
kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."

Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää
lasin vettä.

Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:

-- "Minä en ymmärrä."

-- "No, sehän on varsin yksinkertaista."

Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in
kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.

Tohtori tunsi olevansa hukassa.

-- "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla
kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä
nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä
parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa
teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse
saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille,
että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."

Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat
häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät
kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.

Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.

Tämän oli loppu tullut.

Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä
tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res
nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä
sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa
kirjoitetaan!

Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän
ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun
meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!

Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!

Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä
kauhistuttaa!

Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin
maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään
armaan naisen ääntä.

Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti
tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis
leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi
hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan
koettaisi estää.

Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen
puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon
hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.

Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja
kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:

-- "Hyvä herra! _Ennenkuin tunsin teidät_, olisin ollut valmis tähän
toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on
minunkin vastustajani.'"

Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni
vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!

Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.

Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain
silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa
ja pani takkinsa napit kiinni.

-- "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."

-- "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.

-- "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."

Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.

Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois.
Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.

Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi
luvattu ministerin-salkku.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä
pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan,
millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä
vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.

Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he
seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski
hän kätensä tohtorin olkapäälle.

-- "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira
saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut
elävältä kuopataan?"

Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän
sillä tarkoittaisi.

-- "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on
tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos
on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"

Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti
itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä
jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.




VII.

Toinen.


Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin
rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa
rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei
tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon
ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja
kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa
puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä
suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille
tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain
välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta
olivat pörheät kuin peuran jalka.

Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen
saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja
se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut
vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi
erhettyä.

Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti
kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu
maahan.

Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla,
oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi
silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen
tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni
pois.

Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa
vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo
nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.

Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan
virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa
pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta
Ankerschmidt itsekin häntä luuli.

Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran
tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään
huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja
kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen
menevän.

Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö
kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta
oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä
seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että
reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.

Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin
omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin
silmänkääntäjän japonitsa.

Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas.
Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli
ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.

Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä
lippaan. -- Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu
kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.

Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee
kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla
aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään,
tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.

Ja mitä hän lisäksi tekee?

Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.

Kovin epäilyttävä sorminta!

Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan
sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.

Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!

Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin
ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen
mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut
havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta,
näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.

"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."

Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista
ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.

Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan
ylimääräinen posti, käsketään joutua.

Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.

Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra
Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan
aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan
kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä
viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni
ottamaan.

Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo
täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.

-- "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"

-- "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.

-- "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"

-- "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän
silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä
aamu jo koittaa."

-- "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."

-- "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."

-- "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne
aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa
seuraa teitä."

Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri
liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut
kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut;
vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.

-- "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra,
jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja
sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat
seisokoot pakkasessa.

Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn
avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko
liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós
herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri
aseellisia santarmeja.

Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä
avata lukitut ovet.

Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.

-- "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!"
komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"

Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään
kysynyt, mitä tahdottiin löytää.

Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.

Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin
seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin
huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn
valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain
jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi
pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen,
yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös
satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt.
Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.

Nyt tuli uunien vuoro.

Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti
työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien,
savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja.
Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin;
pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas,
lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut
mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek
ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.

Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä;
sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.

Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää
kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman
minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra
Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään
salakuljetusta voisi tapahtua.

Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä
vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys
havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa
tyhjäksi.

Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla
tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä;
sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin
ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä
tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin
olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu
kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.

Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä
pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.

Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan
hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.

Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa
Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.

-- "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra
Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun
asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"

Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli
saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta,
että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi
tahtonut sitä ruumiillaan peittää.

-- "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti
kaivamaan.

Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä.
Jotakin kilahti.

-- "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään,
mitä siihen lienee maahan kaivettuna.

-- "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek
kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä
jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut
mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi
noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia;
puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä;
tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa
laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.

Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä
merkitsee?"

Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän
mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että
kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte
pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon
semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia
vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli
käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte
haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei
kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden
levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän
tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin
epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen
kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla
varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen
jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.

Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi,
sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in
vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen
virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista
lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon,
purivat häntä sormiin.

Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle
tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja
orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten
taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja,
joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi
salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen
jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen
katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen
nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa
sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa
herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä
paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi
laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä
hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta
matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.

Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.

Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs
maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla
papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.

-- "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin
kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.

Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti
olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja
katsastakaa."

Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?

Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita
paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö
tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki
tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat
semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat
tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan
punoittunut.

Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.

Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta
aarteesta oli katsastettu.

Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós
herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä,
sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa
lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta
tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen
kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui
akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta
hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että
hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa
hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan
levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden,
saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.

Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti
veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen
olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä
leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas
katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot
suuresti kunnioitetut herrat.

Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään.
Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää,
hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan
katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja
mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä
pieni naukku tätä luumuviinaa?"

-- "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen
helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin
käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta
myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun
kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.

Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti,
mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös
akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin.
Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava
silmänräpäys.

Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin
tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä,
jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja
siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta
häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle,
sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle,
huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa,
huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava
tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät,
paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona
seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain
niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt
voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja
haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.

Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra
Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen
kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi
heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä
katsastusta jatkaa.

Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän
sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti
kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone,
jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta
jotakin olisi!

Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään.
Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa
oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän
ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota
toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.

Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi
viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti
varoillansa.

Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä
ollut mitään epäilyttävää.

-- "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä
Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus
yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen;
pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"

Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä
heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan
siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.

Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli
semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen
akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon
vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.

Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen
pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.

-- "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.

-- "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei
voinut nähdä, sillä se oli sidottu.

-- "Olemmehan sen jo katsastaneet?"

-- "Emmekä siitä mitään löytäneet."

-- "Eikö mitään?"

-- "Ei mitään."

-- "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"

-- "Ei sitäkään."

-- "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä,
että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"

Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti
nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.

-- "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."

-- "Niin on."

-- "Nyt se taas on kokoon vedettynä."

-- "Onpa niin."

-- "Mihin joutui siis kansi?"

Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä
sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.

-- "Se katosi johonkin lautojen väliin."

-- "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on
siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota,
sinne muutakin voi kadota."

-- "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla
kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.

-- "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra
Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden,
ikäänkuin tahdissa.

Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota
kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä
kysymästä:

-- "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan
tahdotte löytää täältä?"

Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli
pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja
tiuskasi hänelle:

-- "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."

-- "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se
osaa puhua."

Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä,
kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin
pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.

Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He
olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän
taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli
asetettu esiin pöydälle.

Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:

-- "Mitä tässä laatikossa on?"

-- "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."

-- "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla
silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.

-- "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne
ole pannut."

-- "Mitä lipas sisältää?"

-- "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"

-- "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus
siinä piilee?"

-- "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia
kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä;
mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen
nenään sitomaan."

-- "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen
on tästä hetkestä alkaen vankina."

Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui
hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee
säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49]
saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja
rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:

-- "Ottakaa pois!"

Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä,
osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä
puolustaa.

-- "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä
vartioittavaksi."

-- "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi
lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai
käsketäänkö valjastaa?"

Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että
niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen
mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi.
Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten
tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle.
Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko
omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan
kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla
vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.

-- "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden,
mitä tuossa lippaassa on?"

-- "No, entäs sitte?"

-- "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"

-- "Ei mitään?"

-- "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra
nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas
siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä
nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"

-- "No, mitä ajattelette?"

-- "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa
mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei;
sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon,
enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne
vaivanneet."

Tämä on varmaankin totta.

Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi
nostettiin auki, kaikki viran puolesta.

Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen
kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä
kirjettä.

-- "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.

-- "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja
sukulaisen."

-- "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"

-- "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin
vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on
valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne
kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi
luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin
yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti
tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään
salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä
rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet
taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin
polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille.
Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja
todistuksista."

Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet
kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään
syytä epäluuloon.

-- "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät
kirjeet tänne?"

Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.

-- "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla
kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta
herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä
huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat
hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne
jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt
hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä
käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin,
ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."

Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.

Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin
uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä
luonnolliseksi.

-- "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan
ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden
pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä
tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat
meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta?
Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole
kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten
ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä
tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes
puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon
sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten
yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi,
vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja
varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä
seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää
ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa
tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka
toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen
ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."

Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän
kysyi:

-- "Enkö siis enään ole vanki?"

Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että
hän nyt on vapaa.

-- "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"

Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi
mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!

Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:

-- "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"

-- "No, mitä tahdotte?"

-- "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni;
en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No,
tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole
nähneet."

Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan
poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita,
tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.

Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät
ovat?"

-- "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi.
Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä
en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein
ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni,
tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte
lähtekäämme!"

Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna,
mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja
asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki
lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän
otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla
onnentoivotuksilla jälelle jääville.

-- "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen
veitikka!" -- Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut
ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut
salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra
Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus
oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa
kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.

-- "Pirullinen veitikka tuo!"

Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä
tuossa paikassa tulee ilta.

No, siitä onkin jo huolta pidetty.

Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä
talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa,
niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin
eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli
ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen
vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin,
jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös
kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi
tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona
pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin
tuvassa."

Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa
katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen
asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä
sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle
joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä
siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden
Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä
tahdottiin pistää vartaasen.

Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian
luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja
sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.

Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että
vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui,
tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo
vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin
vietävän urkkija!"

Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle
nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"

Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja
karkotti hänet siten.

Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven
suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni
hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle
muutamia kunnon korvapuusteja.

Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää
pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen
takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin
karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun
kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta
sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen.
Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta
kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä
oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo
tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin
että jaloin.

-- "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa
kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään
tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin
ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi
juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.

-- "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."

Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat!
Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku
poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."

Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä
santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla
jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä,
ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin
vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.

-- "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin
kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin
rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"

-- "Pelästyin."

-- "Armollinen herrako sinut lähetti?"

-- "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti,
että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"

-- "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että
kohta tulemme."

-- "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"

Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa
kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä
kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan
käskettävä.

Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.

Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin
kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:

-- "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."

-- "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä,
pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät
tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen
on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan
mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme
tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."

-- "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua
kai kastelliin käskettiin?"

-- "Niin, niinhän sanoinkin."

Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra
Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia
täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä
lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä
uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.

Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei
ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka
on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi
kreutzeri."

Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon
molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff
ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei
hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta
tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra
Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi
mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.

-- "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta
omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika
joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa
hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa
vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet
kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut
tutkimus-vankeuteen."

-- "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi",
jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.

-- "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra
Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss
Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa,
soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.

Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja
jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa
silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee
viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole
nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.

-- "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo
herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.

-- "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin
tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia
tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa
kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa
voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta
ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa.
Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä!
Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"

Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen
minä.

Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta
ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut
sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen
käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko
veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta,
joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin
malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi
selitystä.

Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.

-- "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie,
osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin
suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä
kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"

-- "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa
vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty.
Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata
silmää!'"

Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla
Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja
yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.

-- "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.

-- "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."

-- "Vaarallinen muotokuva?!" -- Mutta sitä nyt kaikki kolme naista
tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet
naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.

Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan,
jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan
heidän eteensä.

-- "Ah! ei mikään ruma nuori mies! -- Hän näyttää vaan vähän
uhkamieliseltä. -- Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean
rosvon katsannon. -- Minusta hän on todellakin peloittava."

Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel
myöntyi kummankin puoleen.

-- "Ja nämät kirjeet tässä?"

-- "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on
kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän
vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä
kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta
löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina;
allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin
omakätisiä kirjoituksia."

Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten
epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen
uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen;
olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät
siitä ymmärrä mitään.

Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää,
että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee
niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa
puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa
toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä?
että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin
kieltä?

Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä,
että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin
jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se
oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen
pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia
pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi
kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä
kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä
tavalla toisiansa pelästyttivät -- neiti Eliz varsin kauan katselee
yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi
aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?

Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.

Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:

"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan
taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse
nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku
muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies,
joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä -- muotokuvalle, ja lähettää
kirjeensä -- muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun
ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki
vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan?
Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai
panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni
luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä
raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa
olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun
vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän,
että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että
ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja
kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes
sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo
olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy
sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni,
jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy
kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni,
anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon
omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä
kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. -- Sill'aikaa minä
luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni
ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen
peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa
ja uipi..."

-- "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.

-- "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.

-- "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte
siitä lukenut."

-- "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."

-- "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."

-- "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka
tuosta kirjeestä."

-- "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita
silmiä."

Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille
kauniille silmille.

Ken olisi sitä ajatellut?

Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään
puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa
ja lukita laatikon.

Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen
naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut --
niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!

       *       *       *       *       *

Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.

Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä
päättävät.

-- "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään.
Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä
edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna
illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla
herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"

Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen
santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in
flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.

Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä
keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.

Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka
jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään
syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi
palkka.

Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.

-- "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali
huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.

-- "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin
viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]

-- "Mutta eikö kukaan meitä petä?"

-- "En minä, sen tiedän."

Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat
"Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti,
kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että
jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa
tähän sisään ottamaan siemaus viiniä...

Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa
kanssa csárdaan.

Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan
vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta
purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.

Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi
varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli
määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan
möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies
epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta
veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he
tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli
kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän
tässä nyt oli pulaan joutunut.

-- "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden
heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska
Szemes'ista?"

-- "Paljonkin."

-- "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten
penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein
orsihirteen kiinni.

Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin
käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui,
ja heitti pöydän alle.

-- "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä.
Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan
sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi.
Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden
alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta
pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"

-- "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."

-- "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta
jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin
silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia
mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo
olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän
täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on,
siinä ei ole enää tippaakaan."

Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut
pisaratakaan esiin.

-- "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta
nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista
kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen
yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette
kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan
florinin pään?"

Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen
raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään
laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.

-- "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"

Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan
purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa,
tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen,
että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.

-- "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan
joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon
suuta ja tarjoten sitä hänelle.

Kaprali pisti vastaan.

-- "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."

Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta
purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon
suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri
herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?"
Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.

Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole
myrkkyä eikä unijuomaa.

Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt
vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja;
kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska
Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta
vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista,
kun hänen tulisi jano.

Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta:
luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti,
virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän
se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä
tämmöinen loisto ei olisi huimannut?

Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua
viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan
csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että
tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana
ollut.

Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä
taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi
santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi
sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.

Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta
muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat
vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva
varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi
Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli
Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä
painoansa.

Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä.
Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.

Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin
niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle
sillalle, sanoi hän kuskille:

-- "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon,
että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan
edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi
onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja
annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte _minun kanssani_,
muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä
kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.

Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta
tuon perässä.

Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa
vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin
pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille
ravistella.

Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin
kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte
rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui
kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli
"Ryyppy"-csárdassa maksanut.

Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain
viranomaisten maksaa hänen viininsä!

Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät
ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.

       *       *       *       *       *

Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä
tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.

Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi
Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu
pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa
olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja
tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään
siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli
hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.

-- "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"

Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet
semmoisella miesvoimalla.

-- "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes
aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon
vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."

-- "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"

-- "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia
otettu tutkinnon-alaiseksi."

-- "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"

Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti
eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä
ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan
yksi ihminen -- _pakolainen_. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä
siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta
pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun
rouvasväki niin häntä suosi.

Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt
johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan
sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin
ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.

Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät
tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo
rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi
tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse
olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan
olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin
vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa
menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?

Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa
jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä
lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle
vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.

Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.

Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului
ensimmäinen sana näin:

-- "Onko piano-mestari kotona?"

Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut
metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.

Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku
Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää
armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä
sangen vakavaa sanaa varten.

-- "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana?
Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä
lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."

Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät
tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta
hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.

-- "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"

-- "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla
äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset
kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän
jaloa sydäntänne kauhistuttava."

-- "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää
tiraljeramista."

-- "Teidän talossanne on petturi."

-- "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on
kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."

-- "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."

-- "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"

-- "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää
mainetta."

-- "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan,
että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on
salainen ilmiantaja."

Missi koetti häntä lepyttää.

-- "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän
perheenne jäsen."

-- "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä
hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos
hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."

-- "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"

-- "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen
jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en
ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni.
Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista
sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."

-- "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään
mitään tehkö!"

-- "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä
silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"

Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta
hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.

-- "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"

-- "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes
soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa.
Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on
saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun
kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin:
'armahani, _tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit_, karsamadiner.'[53]
-- Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"

-- "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.

-- "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa
semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa
selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen.
Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka
maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"

Hän tuli jo.

Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään
aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta
kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin
olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää
ratsurykmenttiä:

-- "Seis!"

Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi
kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.

-- "Kuuletko, sinä -- ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus
Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä
talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"

Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki
läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset
tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin
Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi
sanoa jotakin hirvittävää.

-- "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä
minä sanoin? -- Oikealle käänny!"

Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä
kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi
kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen
katkeraa huokausta rintaansa.

-- "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi
kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi
peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui
uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:

-- "Te muistatte minua vielä tästä!"

Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut
korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen
saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen
palvelija-poikaan:

-- "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"

Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin
asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni
sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran
kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja
suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä
precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin
vaikutti.

Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä
taputellut.

Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä
oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.

Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin
milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia
semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee
pistämään.

-- "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te
olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän
perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."

-- "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on
parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi?
Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte
minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä
häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut,
ystävä maankulkija!'"

-- "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin,
kuka ei."

-- "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"

-- "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"

-- "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani
valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi
sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."

-- "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että
tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen
kanssansa."

-- "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"

-- "Oi, ei."

-- "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni
häntä?"

-- "Hänellä ei ole, mutta teillä on."

-- "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa
jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"

-- "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka
valtiovankina istuu linnassa."

Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa
nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen
aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle
ilmoitti?

-- "Mistä sen tiedätte?"

-- "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta
tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin
salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli
kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita
kirjeitä."

-- "Millä vieraalla kielellä?"

-- "Unkarin."

-- "Vai niin!"

-- "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin
kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."

-- "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut
tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."

-- "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"

Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun
kirjoituksen ja antoi sen ritarille.

-- "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."

-- "Suvaitkaa lukea päästä päähän."

Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja
mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän
kirjoituksen.

Mikä se oli?

Mikä oli? -- Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset,
teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita;
jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi
tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.

-- "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"

-- "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."

-- "Mitä tietä?"

-- "Postilla."

-- "Se hupakko! -- Missä hän nyt on?"

-- "Koti-arestissa, kamarissaan."

-- "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella
häntä."

-- "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä
voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei
ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi
teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei
hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi
karkasitte."

-- "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää
nyt vaan tyttö luokseni."

-- "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"

-- "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän
tunnustaa pikemmin kaikki."

-- "Niinkuin tahdotte."

Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän
meni pois kamariinsa.

Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki
sen uudestaan ja taas uudestaan.

Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!

Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan
ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen,
matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli
tuon toisen rinnalla!

Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan
astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon,
tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen
hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon
takana!

Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.

Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen
haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi
kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet
kasvonsa hänen polviinsa.

Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen
milloin sitä, milloin lastaan.

Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.

Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen
käheröitä.

Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä
siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.

-- "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"

-- "Olen."

-- "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen
katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä
tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi
sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä
hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa
tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt
vapauttamaan."

Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa
hänen silmiinsä.

-- "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja
kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa
mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta
Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut
vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn
toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."

-- "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."

-- "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi
seuraa?"

-- "Sen lupaan."

-- "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan
pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"

-- "En mene."

-- "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä
kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"

Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet
näillä sanoilla missille:

-- "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen
tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää
hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."

"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!"
riemuitsi itsekseen miss Natalie.

Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä
"toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti "_toinen_" ylös.




VIII.

Kostoa sekin.


Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle.
Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille
ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.

Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä
ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.

-- "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti
ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi
vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet;
vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää
hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut
huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen
vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas
äitinsä."

Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin
"english spoken."

-- "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi
ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa,
ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti
olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä
tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle
sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka.
Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä
soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä
tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No,
syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia
mihinkään murheesen."

Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin.
Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin,
huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti
Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo
oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti
sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi
akkuna.

Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut
tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään
kotia jääneitten naisten luokse.

Tuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja
valkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta
piti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka
suurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin
piiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei
kunnioitettu herra laske leikkiä.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin
palvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette
suvainneet nukkua?"

-- "Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme
jo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla
oltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?"

-- "Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee
paljon aikaa toalettiin."

-- "Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle."

-- "Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin
tullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen
vieraanotto-hetki on."

-- "Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän
talon väkeä."

-- "Te olette sangen suosiollinen. -- Sepä kiihoittikin rohkeuttani,
sillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin
tärkeä."

Natalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota
hän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja
tärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan
ommelluksi.

Herra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja
ikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän
mestarillisella änkytyksellä:

-- "Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa
lähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken,
missi; asia koskee teitä personallisesti."

Miss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä
lempeydellä:

-- "Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia
minuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen
kokonansa laiminlöitte."

Eliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta
kuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle
semmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi
mahdottomaksi. Hän totteli.

Herra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä
toisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli
siihen aivan omansa.

-- "Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?"

-- "Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta,
hyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme
niin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa."

Miss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti
valkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin
prosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi
kirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas
sekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:

-- "Se on totta. -- Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa.
Mistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun
luonani."

-- "Ah!" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti
esiin romanin ja oli sitä lukevinansa.

-- "Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra
ritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin
Garanvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on
tekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan
todellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut;
ilmoitanko sen?"

-- "Sitä pyydän hartaasti."

-- "Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra
ritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss
Natalien kanssa."

-- "Ah!" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa
batisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi
tirkistellä.

Hermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.

-- "Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja
olen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän
aikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen."

-- "Ah, hyvä herra!"

-- "'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa
lupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman
päivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä
antoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä
talossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän
nuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti
hän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron
asian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään
lisännyt."

Miss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.

-- "Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te
kohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?"

-- "Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?"

-- "Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän
tapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu."

-- "Voi, suuresti!" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen
ja käsi sydämelle painettuna.

-- "Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä
näin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos
siellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat
helposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista."

-- "Jumala varjelkoon, hyvä herra!"

-- "Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin
että te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa."

-- "Voi, hyvä herra!"

-- "Ettekö tahdo, missi?"

--- "Mutta näin kiiruusti!"

-- "Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai
luuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa
puhdistamista?"

-- "En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe,
silloin olen minä valmis kaikkiin", vastasi Natalie, jalomielisesti
kättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea
näin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani
kirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä
rintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:

-- "Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä."

-- "No, näin on kaikki hyvin, missi", keskeytti heitä herra
Maxenpfutsch; "on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua
muutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi;
mutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin."

Natalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi
hänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös
nyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli
hänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia,
sillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän
saa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko
summa, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa,
tykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän
pyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää
sitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle
joutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.

-- "Ahaa!" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen
aivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin
hurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt.
"Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se
kaunistaa asiaa paljon."

Hän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.

Häät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.

Yöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä
syystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden
solvauksen alaiseksi.

Todistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat
vaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi
tuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä
kieltä.

Sentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon
tuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.

Kastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan.
Tämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on,
sisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella
ei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku
pyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka
menee palvelusväen tupaan.

Kaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki
kastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä
tirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.

Mutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän
sulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun
saakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.

-- "Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?"

-- "Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi."

-- "Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun,
niinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän
taas laskee minut sisään, kun tulen takaisin."

-- "Mutta jos hän nukkuu?"

-- "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja
sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin,
koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen
varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."

-- "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin
indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä ... onko
teillä ... kastetodistusta?"

--- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta
kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen,
Natalie."

-- "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää
kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä
mukaanne ottamasta."

Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.

Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä
se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen
puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon-
isän[54] virkaan.

Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan
korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä
niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä
rauhoittumaan.

Onhan tapa semmoinen.

-- "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas
Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa
sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette
soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä
jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt,
täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi
kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja
kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi
osottaa suurinta voimaa."

-- "Miss Natalie!" huusi yht'äkkiä profani ääni.

Tunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi
viereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän
unhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.

-- "Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy
alamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?"

Vai niin? Tuo on päästettävä.

-- "Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa
ääreen."

Ah, siis todellinen graci!

Eliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi
hän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen
käteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi
hellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä
mallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja,
karrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita.
Paljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan
kopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia
viattomia esineitä.

Varmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua,
häntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.

Miss Nataliella oli nyt koko päivä aikaa Herminen kanssa hanketta
hyvästi hautoa. Hermine on pitävä huolta siitä, että missi kenenkään
huomaamatta pääsee ulos ja palaa takaisin sala-oven kautta; ettei
talonväki asiasta saa mitään tietää, ja että hän vielä samana yönä
kirjoittaa isälle, kertoo hänelle koko tapauksen ja taivuttaa leppymään
hänen vihansa esineelle, jolla oli niin vakavat aikomukset, joka ei
ollut mikään salainen vakoja, ei mikään naisten viettelijä, vaan väärin
ymmärretty, jalo sydän.

Ei mikään reaktioni milloinkaan ollut hartaammin halunnut pimeän tuloa.
Illallinenkin suoritettiin paljon aikaisemmin ja pikemmin, kuin
muulloin. Palkollisten käskettiin hyvään aikaan sulkea kaikki ovet,
koska täytyi olla kahdenkertaisesti varovainen, kun herra ritari ei ole
kotona.

Eliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän
tänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.

Noin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen;
viimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien
asuin-osastosta.

Tässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka
oli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä
tultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut
mitään erinäistä ulostultavaa.

Eliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat
toisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin
Maxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.

Herra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän
ilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun
akkunaan.

Hetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi
pyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja
tunnustamaan kuinka sitä tykytti! -- joka olikin totta.

Kääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään
kiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse,
jätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut
missin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän
ulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei
sen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.

-- "Tässä olen, missi", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi
kyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle
naiselle.

-- "Oi, kuinka minua peloittaa!" sopersi tämä. kainostellen.
"Tämmöisessä pimeässä."

-- "Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin."

-- "Ah, eikö puistossa ole käärmeitä?"

-- "Mitä vielä, vetäväthän ne nyt talvi-untaan."

-- "Herra tirehtori", kuiskasi missi, saattajansa käsivartta hyvästi
nipistäen; "minä en tiedä, vaikka menisin tainnoksiin, kun näen
'ystävänne.'"

-- "Olkaa huoleti siitä! Hän on tällä haavaa kaukana."

-- "Kaukana?"

-- "Mutta tulee kohta kotia. Hän lähti minun vaunuillani naapurikylästä
pappia noutamaan. Puolen tunnin päästä hän epäilemättä on täällä.
Sill'aikaa totutte tilaanne."

Kaikista näistä huolimatta päätti kuitenkin miss Natalie jyrkästi mennä
tainnoksiin, kohta kun Bogumil palaisi ja hän näkisi tämän.

Hän oli jo valmis siihen.

Herra Vendelin'in huolena oli pysyttää sielua hänessä siksi, kuin
katastrofi tapahtuisi, jota toivottavasti ei kauan tarvinnut odottaa.
Naapurikylään voi, hyvillä hevosilla, ehtiä puolessa tunnissa; tunnin
kuluttua saattavat siis pappi ja ylkä olla täällä; niin kauan voinee
toki herra tirehtori pitää puhemies-pakinaa morsiamen kanssa.

Tunti kului kuitenkin, ja vieläkin tunti, eikä mitään ylkämiestä
tullut. Miss Natalie rupesi itkeä vetistelemään, tuon tuostakin sitä
taas keskeyttäen. Herra Maxenpfutsch puolestansa koetti varoa, ettei
hän kohtuullista enemmän haukottelisi. Tuommoiset minutit, joina
odotetaan myöhästynyttä ylkää, vaikuttavat kovasti hermoihin, jospa
onkin vaan puhemies, saatikka jos on morsian.

Puoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.

Miss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.

-- "Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä,
mitä sanoisi maailma siitä, että minä -- että te -- täällä -- yhdessä
-- ulkopuolla kastellia -- kokonaisen, aamuun asti kestävän illan --"

Herra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin
selkänahkaansa.

Tuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.

-- "No, eihän se voi tapahtua", lohdutti hän huolestunutta morsianta;
"se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran
ystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies."

-- "Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi
matkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti
loukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin,
urhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän
pimeässä eksynyt?"

-- "Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he
viipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa
sairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin
on velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä."

Siitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo
kuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka
itseään vihille valmistaa.

Mutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra
ehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan
seuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia
sydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit
hänet käsiinsä saaneet!

Mutta älkää suvaitko pelätä. Kuuluu pyöräin jyrinää, nyt ajavat vaunut
pihaan.

-- "No, vihdoin viimein tulivat! Tiesinhän minä, ettei heitä mikään
valaskala niele! Olittepa jo minuakin vähäisen pelästyttänyt. No,
missi, nyt vaan voimaa ja rohkeutta!"

-- "Hyvä herra, minä en voi ta'ata itseäni, kun kuulen hänen tutut
askelensa. Ah!"

Nuot tutut askelet eivät kuitenkaan pitkään aikaan ottaneet
kuuluaksensa, ja jokaisen on helppo ymmärtää, kuinka vastenmielistä on
kauan pidättää itseään tainnoksiin menemästä.

Kului viisi minutia, eikä kukaan vielä porstuassa koputa. No, mitähän
tuolla ulkona tapahtunee?

Herra Vendelin oli pakoitettu pyytämään lupaa Natalielta, saadaksensa
jättää häntä hetkeksi yksinänsä huoneesen, sillä täytyy jo mennä
katsomaan, mihin asianomaiset ovat jääneet.

Herra Vendelin astui ulos korridoriin; hän näki jonkun seisovan sen
toisessa päässä ja tervehti kaukaa:

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian-arvoinen herra, tehkää hyvin,
tehkää hyvin!"

Vasta kun hän oli mennyt lähemmäksi ja hänen silmänsä olivat pimeään
tottuneet, huomasi hän, että hän näin kohteliaasti oli puhutellut omaa
päällystakkiansa, joka oli asetettu tomutus-telineelle kuivamaan.

Pihalla seisoivat lasivaunut, joitten lampuista öljy jo oli loppuun
palanut, ja kuski talutti verkalleen valjaista lasketuita hevosia
ympäri pihaa.

-- "No, Anton! Anton!"

-- "Hyvää huomenta", mutisi takaisin vanha kuski.

-- "Mitä hyvää huomenta, sinä tolvana, minä en ole vielä edes pannut
maata."

-- "En minäkään, mutta kuitenkin jo aamu koittaa."

-- "No, mitä siellä tapahtuu? Mitä teette?"

-- "Mitä _teemme? Minä_ talutan hevosia; ne seuraavat minua."

-- "Älä laske hulluja! Entäs toiset?"

-- "Toisia kahta hevosta taluttaa tallirenki."

-- "Älä puhu joutavia, vanha narri. Minä kysyn herra Bogumil'ia."

-- "Vai niin? Hänet minä vein sinne, mihin hän suvaitsi käskeä."

-- "No, ja sitte?"

-- "Sitte? Hän käski sanoa terveisiä herra tirehtorille."

-- "Jäikö hän sinne?"

-- "Eipä suinkaan jäänyt, koska hän heti tilasi postivaunut ja lähti
edemmäksi."

-- "Postivaunut? Eihän siinä kylässä mitään postitaloa ole."

-- "Enhän minä kylässä ollutkaan, vaan kaupungissa."

-- "Kaupungissa? No, mitä hän sanoi?"

-- "Hän sanoi, että hän kiittää armollista herraa tavallisesta
avun-annosta, hän on sitä aina muistava."

-- "Avun-annostani? Mutta missi? Mitä hän käski missille sanoa?"

-- "Missille?"

-- "Niin. Miss Natalielle."

-- "Mitä hän hänelle 'käski sanoa?' -- Oh, rusko!" Anton talutti
hevosia eteenpäin.

-- "Seisahda, lurjus!" huusi pois-menevälle herra Maxenpfutsch; "mihin
menet?"

-- "Heh, hevoset vilustuvat seisomisesta."

-- "Miks'et vastaa, kun kysyn?"

-- "Kuinka minä siihen voisin vastata, mitä hän käski missille sanoa?"

-- "No, joko käski hän sanoa jotain, taikka ei mitään. Kolmatta ei
ole."

-- "Mutta on."

-- "Mikä se on?"

-- "Käskisikö hän muka sanoa jotain taikka ei mitään jollekulle, jota
hän itse muassaan vie?"

-- "Mitä vie hän muassaan?"

-- "Missiä."

-- "Mitä missiä?"

-- "Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota
vihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko
häntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä
sametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja
hänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se
semmoinen missi oli!"

-- "Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!" huusi, tukkaansa tarttuen, herra
Vendelin. "Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen
ääntä?"

-- "He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä."

-- "Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se
tapahtui?"

-- "No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi
herra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen
eteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen
puutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra
Bogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen,
joka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo,
kenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo
aivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen
käsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan;
minä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin.
Kaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui
ulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan;
kun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos
vaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut
kenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi
kouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas
antoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat.
Hän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat
sitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt
tässä."

Tämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä
huoneesensa.

Kun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän
päänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella
varovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen
sisaren, taintumuksen syliin -- taintumuksen, jonka pakanallinen
mythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, -- kun herra Vendelin,
lakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta
tuijottavilla silmillä mylvi:

-- "No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on
missin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on
hirveä -- kenen?!"




IX.

Molemmat vangit.


Sill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.

Sitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin
sanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja
auringonsädettä.

Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä,
riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.

Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä
ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen
ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle
pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa
lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva
rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen
edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka
pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä,
joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.

Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis
tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta
peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.

Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni
pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään
rapinaa viereisessä kamarissa.

Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.

Lintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä
surulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.

Eliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna
kuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen
missi ja sanoo: "allez, piano-linnantyötä päättämään!"

Täytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa
lapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi
sangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka
mielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta
tietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa
vetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken
harminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: "jo on
aamu", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin
nukkua.

-- "Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!" lausui piloillaan
Eliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa
iloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.

Mutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!

Molemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat
laitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.

Eliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.

Hän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä
lukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:

"Sisarelleni Eliz'ille."

Sykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:

  "Armas, hyvä sisareni!

  Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en
  voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin
  minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta
  en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä
  tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan.
  Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän
  kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä
  minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan
  yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin
  sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin;
  sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua
  siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.

                                                 Hermine.

  P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista,
  puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!

                                                   H."

Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen
luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona
juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi
epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan,
joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi
poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen
sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset
kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla
sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.

Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi
vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä
hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti
takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.

-- "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen
hillitsemättömästä mielenkuohusta.

Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.

Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.

-- "Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta?
Ken näki Herminen?"

Kamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.

-- "Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos.
Mutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri."

Eliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen
tointua.

-- "Odota!" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. "Älä
virka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi
ja tuo avain tänne."

Kamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.

Eliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät
enään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän
käveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.

-- "Mitä neiti käskee?" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti
kohotettuna.

-- "Ota vaaria!" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä,
kuin mikä kenraali tahansa. "Osaatko käytellä ampu-asetta?"

-- "Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi."

-- "Oletko sillä jo ampunut?"

-- "Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin."

-- "Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin."

Pikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin,
pieni karbini olalla.

-- "Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa,
kunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä."

-- "Voi, sehän on missin vuode."

-- "Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini
ovella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä
sinun tulee tehdä?"

-- "Aivan hyvin! näin:" -- ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin,
ojensi painettia ja huusi: "Ken olet? seisahdu!"

-- "Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä
taas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi,
sen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?"

-- "Kyllä ymmärrän."

-- "Tee siis sen mukaan."

Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa
oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.

Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun
yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka
ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!

Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi
soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä
vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään
sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä,
mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa
lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina
kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri
rikoksensa anteeksi annettaisiin!

No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi
semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean
keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.

"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä
luotasi!"

Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?

-- "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.

-- "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.

-- "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.

Eliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.

Ja taas jatkoi hän kirjoitustaan.

"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä
vastedeskin."

-- "Ken olet? Seisahdu!" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto
ulkopuolella.

-- "Jesus Maria!" kuului siihen äikähys.

Tämä oli missin ääni.

Eliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.

-- "Takaisin! Minä olen vartia!"

-- "No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!"

-- "Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi;
joka lähestyy, sen ammun kuolijaksi."

-- "Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa
itsestään laueta."

-- "No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!"

-- "Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?"

-- "Se on käsky. Se on orderi."

-- "Laskekaa minut neiden luokse."

-- "Ei mitään neittä; hän on vanki."

-- "Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa."

-- "Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!"

-- "Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle."

-- "Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä
ammun ja pistän."

Eliz avasi nyt oven.

Oppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön
linnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta
Eliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä
kysyisi.

Eliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka
määrää.

-- "Lukekaa, missi, tämä kirje", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen
kirjoituksen.

Lukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia
pilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne
oli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.

Kirje putosi hänen vapisevista käsistään.

-- "Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!"

-- "Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje", sanoi Eliz, tarjoten hänelle
sitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.

-- "Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!"

-- "Minä en tahdo mitään kuulla, missi."

-- "Teidän tulee saada tietää kaikki."

-- "Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle,
jolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä
romania?"

Vahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka
vaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.

Miss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin
painuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä
kirjoittanut.

Missiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja,
lepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä;
hän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin,
että hänestä loppu tehtäisiin.

-- "Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää.
Ja te puolustatte häntä!"

-- "Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso."

-- "Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on
siihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö,
hän on nyt minutkin perikatoon saattanut!"

-- "Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä
suurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa
kääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu.
Hermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole
syypäät _mihinkään_. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät _johonkin_.
Minun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te
olette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin
tuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka
on rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka
ovat rikoksessa avullisna olleet."

-- "Te olette järkevä tyttö", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen
Eliz'ille.

-- "Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin
teitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä
kastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi
määrätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja
epäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle
todistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette
voi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen
valinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja
yksinkertainen. Herran haltuun!"

Missi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz
tarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen
jälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän
käteen:

-- "Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen
kaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse.
Ja sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja
sänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä
syön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee
ulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen
aina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!"

Missi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden
tunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea,
kylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.

Hän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska
hänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan,
vaan suoraan herra tirehtorin luokse.

Helposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki,
että miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja
sovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.

Yksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin
piirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan,
siveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta
suunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin
pieni lintu ja muuri-vehreä.

Nyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita
unelmamme ovat eteemme tuoneet.

       *       *       *       *       *

Tohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta
teekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli
vielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte
juosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis
juoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja,
jonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu:
tavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.

Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija
hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka
tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.

-- "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen
taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia.
"Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."

Palvelija ojensi hänelle lautasen.

Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia
kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä
hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.

-- "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että
olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan.
Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."

Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja
hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi
aromi.

Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien?
Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan
koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin
ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.

-- "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin,
istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."

-- "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos
odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on
yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä
puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."

-- "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä
ja järjestyksestä: -- hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun,
mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän
sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."

-- "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen
Maxenpfutsch.

-- "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa
sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne
on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."

-- "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.

-- "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo
muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."

-- "Ja se on teidän ystävänne?"

-- "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä
kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä
antaa."

-- "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten,
herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa
häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle
kannalle.

-- "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä
takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä
itsensä neiteen. -- Minä tiedän sen varmaan."

Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.

-- "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák,
kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi,
että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."

-- "Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?"

-- "Ah, hah!" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan
väkiviina-lampusta. "Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa
myötäjäisistä."

-- "Kirottu ihminen!" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan
pyhkien, herra Vendelin.

-- "Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä
tapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen
ulos myötäjäiset."

-- "Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!"

-- "Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee
kummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa
tuommoisen uhrauksen."

-- "Kirottu ihminen!" sopersi Maxenpfutsch. "Kun kiskoo itselleen noin
paljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!"
Kiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.

-- "Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen."

-- "Ette suostunut?"

-- "Mitä ajattelette, hyvä herra?" lausui jalonylevällä silmäyksellä
tohtori Grisák. "Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi
petollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan
jotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista
häpeäpilkkua."

Herra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.

-- "Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista
kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle
prokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. -- Mutta
puhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin
hirveän rokan."

-- "Suvaitsetteko jo tietää siitä?"

-- "Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä
viekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli
kaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä
puhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty
kastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen
pantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa
katsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli
talteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen
muassaan."

-- "Kirottu ihminen!" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo
takaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.

-- "Pirullinen poika", naureskeli tohtori Grisák. "Ja lisäksi vielä
herrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa
pakeni. Nerokas aatos, nerokas!"

Herra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.

Herra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.

-- "Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan
pulaan."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte
Ankerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on
lähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun
luonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle
asiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin.
Suureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona."

-- "Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei
vihastu meihin?"

-- "Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on
eduksi."

-- "No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?"

-- "Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän
heti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän
palaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa."

Se ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen
käden-liikunto, jolla hän säesti sanaa "puikahtaa", karkottivat herra
Vendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein
ensimmäiseksi oli tehtävä.

-- "Herra tohtori siis luulee niin?"

-- "Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen
mukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä
kostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja
ruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen."

-- "Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!" huusi
itkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.

-- "Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta."

-- "Ja hyödyttääkö se minua?"

-- "Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa
kysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus."

-- "Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on
sovittavissa armollisen herran kanssa?"

-- "Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä
vakuutuksella sanoa."

-- "Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää."

-- "Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin
takana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että
hän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän
käyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä
hukkaan."

-- "Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento.
Nyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden."

-- "Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte."

-- "Se on totinen tosi."

-- "Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra
tirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!"

-- "Sekin on totta."

-- "Oliko edes ketään muuta läsnä?"

-- "Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan."

-- "No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että
Straff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien
viekoitellut."

-- "No, kuka siis?"

-- "Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte."

-- "Minä? Missin?" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.

-- "Minä en usko, että niin on laita", sanoi nauraen tohtori Grisák,
"mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo..."

-- "Mitä jos missi tahtoo?"

-- "Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä."

Tirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa
paikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.

-- "Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?"

-- "Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa."

-- "Hirmuinen tila!"

Nähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi
tohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi
leikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti
hymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli
häntä näin:

-- "Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta
minun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa
takaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua,
ymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän
hyväksenne tehdä."

-- "Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön."

Pelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta,
jonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli
vielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi
frakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja
miss Natalie sattuivat yhteen ovessa.

-- "Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas", sanoi
tohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä
kahvin-värinen harso -- vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa -- ja
tätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.

-- "Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen," lausui herra
tohtori, missin eteen seisomaan jääden. "Asia ei ole ainoastaan sen
vuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo,
vaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka
olitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia
kuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin
saattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. -- Minä pyydän, älkää
keskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia
asioita. -- Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin
saattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin
Maxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne."

-- "Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin
toimeksensa?"

-- "Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni."

-- "Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte", lausui miss
Natalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. "Miksi tuhlaisimme tässä paljon
sanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette
minun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen
allekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta
florinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi."

No, tämäpä nyt on järkevää puhetta.

-- "Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät
vaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne
adressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän
teille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen
puolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä."

Missi sanoi jäähyväiset ja meni.

Herra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat,
joitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava
sitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.

Kahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.

-- "Minä surkuttelen kovasti teitä", sanoi tohtori Grisák
tulevalle: "mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa
oikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä
viidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus."

Herra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa
suulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.

-- "Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä
pulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden."

Herra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli
tarjona.

-- "Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia
kadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta."

Herra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.

Herra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui,
otsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:

-- "Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!"

Ja hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska
tämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.

-- "No, no, ystäväni", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi
toisaallepäin käännettynä. "Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta
florinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen
florinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin;
tuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia."

Herra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun
oikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.

-- "Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire."

-- "Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?"

-- "Jättäkää se minun toimekseni."

-- "Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi", sanoi
nöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.

-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei
tarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas
niin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä
luulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan
vaivanpalkkioksi."

Herra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi
vaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi,
kuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä
sentään varsi.

-- "Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi
laitan kaikki valmiiksi."

Herra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin
kuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin
ankaralla katsannolla.

-- "Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen
puhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan
vastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta
Straff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi
siihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan
menisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata."

-- "Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen
pakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa."

Missi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.

-- "Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte
saavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on,
jälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän,
älkääkä menkö tainnoksiin -- sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta
keinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi."

-- "Ah, hyvä herra!" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin
kasvojensa eteen.

-- "Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te,
missi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun
päinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne,
pysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa,
semmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!"

-- "Ah, hyvä herra -- mutta -- mutta tahtooko hän?"

Nyt olemme jo hyvällä tolalla.

-- "Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on
jalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein
puhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä
muuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten
tahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun -- teidän
parhaimpaan ystäväänne -- minä pidän huolta teidän kohtalostanne."

Missi lankesi polvilleen hänen eteensä.

-- "Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä
suojeltavaksenne!"

Herra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti
saadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä
samassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.

Tohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona,
hankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa
kirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun
mainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen
asunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi
hän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Kiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.

-- "Miss Natalie", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen
liiviin ja kaulaliinaan, "minä olen aina ollut teidän vilpitön
ihastelijanne."

-- "Hyvä herra", vakuutti hänelle missi, "minun kunnioitukseni teidän
suhteenne on aivan vanha."

-- "Kas niin!" keskeytti heitä tohtori Grisák; "te ymmärrätte
täydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen
toisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin,
kirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä."

-- "Niin kiiruusti!" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään
hansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta
tuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.

Tunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.

Tunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä
kamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa
nuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen
hupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä
lisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista
viidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta
hänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat
saattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva
Ankerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei
Ankerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.

Ainoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen,
että hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin
kuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä
kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut
hänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.

Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in
testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs
turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä
valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken
oikeuden perintöön.

Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!

       *       *       *       *       *

Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen
akatemia.

Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan
gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin
suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.

Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.

Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan
mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan
ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten.
Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin
kumpaankaan koskematta.

Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in
kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista
herroista, joita hän ei tuntenut.

Se oli ritari Ankerschmidt.

Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon,
jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa
vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen
monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän
näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä,
nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan,
jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan
puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa
ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!

Vanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.

-- "Hyvää päivää, kunnian herra!"

Ankerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä
vetäysi ovien väliin.

-- "Te olette Aladár Garanvölgyi?" kysyi Ankerschmidt sotamiehen
tuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.

-- "Siksi minua nimitetään, hyvä herra."

-- "Kauanko olette ollut täällä?"

-- "Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria."

-- "Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?"

-- "Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen."

-- "Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?"

-- "Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi."

-- "Eikö se teistä ole liian vähän?"

-- "Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä."

-- "Miks'ette?"

-- "Olen mieluisammin täällä sisällä."

-- "Eikö se vahingoita terveyttänne?"

-- "Minä en ole koskaan ollut sairaana."

-- "Eikö teillä ole mitään pyydettävää?"

-- "Ei mitään. Ei yhtäkään mitään."

-- "Eikö teidän ole ikävä?"

-- "Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi."

-- "Ja teidän askareenne on päivän pitkään?"

-- "Ajatukseni."

-- "Eikö teille anneta kirjoja lukea?"

-- "En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt."

-- "Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata
kuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä
semmoista huviksenne?"

-- "Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä,
napertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää."

-- "No, entäs sitte?"

-- "Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni,
tahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun
täytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä."

-- "Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi."

-- "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta
vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."

-- "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"

-- "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin
tarpeita."

-- "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"

-- "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat
itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa,
vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme
toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä
vaivaa."

-- "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"

Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.

-- "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on
semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."

-- "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"

-- "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta
minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset
jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä,
joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan
morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.'
Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla
kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että
koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota
'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän
kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että
morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin
sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle
uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen
alle: 'Cziczke.'"

Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista
anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti
naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat
tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa
silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.

Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille
hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!

Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa
antaa itseänsä ilmi.

-- "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan
sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. -- Yhtä
saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."

-- "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"

-- "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen
vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te
ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette
kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia.
Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi
pääsisi."

-- "Kiitoksia, hyvä herra!"

-- "Mistä?"

-- "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."

Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.

Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja
erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista;
tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi
kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.

Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia
vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää
sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.

Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi
Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei
ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta
siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä
hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven
avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati,
jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa,
olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle
ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen
takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet.
Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle
juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti
suurta iloa tuossa kunnon miehessä.

Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo
kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä
ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.

"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä
ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni
häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."

Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä
halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä
pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan
alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella
kiiruulla astui sisään -- tällä kertaa ei vanginvartia, vaan
vahti-kapteini.

-- "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella
makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.

Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.

-- "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"

-- "Hyvä herra", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, "minua on
kielletty sivili-miehen kanssa puhumasta."

-- "Kuinka niin?"

-- "Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole
sapelia kupeellanne."

-- "Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön
luona ja sieltä riensin teidän luoksenne."

-- "Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän
päästä kaikesta enemmästä haastelosta."

Kapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia
pikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.

Kun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin
vuoteeltaan.

-- "Minä olen käskettävänänne."

-- "Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja
minun kanssani tulla linnanpäällikön luokse."

-- "Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'" kysyi Aladár, osottaen
eräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin
vuoksi.

-- "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"

Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet
kiiruusti pois muassaan.

-- "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."

Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan
kuin täällä viivymme."

-- "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte,
linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä
menemään.

Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä,
ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat
komeihin univormuihin puetut.

Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja
lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

-- "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani
olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi
annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme
tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja
minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."

Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa,
että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä!
Saada takaisin elämä, maailma!

Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.

-- "Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen
jo aterioinnut."

-- "Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana!
Entäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?"

-- "Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu."

-- "Ihan varmaan, hyvä herra", virkkoi siihen tuimistuneella
katsannolla Ankerschmidt, "jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä
olisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon
rangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa,
sille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka
vaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään
kärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa."

Aladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli
joku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon
ponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen
istumaan.

-- "Hyvä herra", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli
jaettu, "varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että
joku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne
muuttaaksensa."

-- "Minun? Salainen puolustajani?"

-- "Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut
omakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa,
että hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka
tulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa
ja ajatuksen-johtoa tuntematta."

Aladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän?
Ehk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää?
Ehkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?

-- "No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen
teille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä."

Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille
sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.

Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä
käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen
käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän
kirjoittanut?

-- "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt,
otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin
adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."

"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta
hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa,
jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran
näkisi tämän käsi-alan.

Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.

       *       *       *       *       *

Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään
ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän
kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla
kotona odottaisi.

Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni
hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli
vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän
kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä
ilahuttavalla tiedolla:

-- "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."

Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme
pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti
omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen
ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja
kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka
tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule.
Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!

"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli
hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit
huvitella itseäsi."

-- "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin
Wien'iin?"

-- "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in
kautta. No, mitä uutisia kotoa?"

-- "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä
arvattavasti saatte tietää koko asian."

-- "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun
työn?"

-- "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata
kirje."

Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä
levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.

Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma,
että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi
myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut
Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet;
Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta,
eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi
parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei
ole mikään hylättävä tuuma.

Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen
kaksi kertaa lukenut.

-- "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn,
viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi
vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät
kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta
hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi:
"Hermine paennut."

Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei
tietänyt, mitä vastata.

Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa
ja kysyi hiljaisella äänellä:

-- "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani
kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"

-- "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi
pehmeä heitä kohtaan."

-- "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja
lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle
tehnyt?"

-- "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."

-- "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen
minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen
sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut
häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa
tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä
lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen,
joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin
kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen
suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"

Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä
viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.

-- "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo
aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet,
tirehtori ja guvernantti."

-- "Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa
heitäkin; mutta mistä vietävästä?"

-- "Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita
siitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien."

-- "Nainut? Todellakin? Nainut?" huudahti epäillen Ankerschmidt. "No --
se on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia."

-- "Ja hän lähti joutuisasti pois."

-- "Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun
luotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä
varten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta."

-- "Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen."

-- "Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä
estäisin heidän avioliittoansa?"

-- "Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen
neiti Herminen käytöksestä."

-- "No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta
sentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki
liikaa!"

-- "Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta."

-- "Millä tavoin?"

-- "He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat
itselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman."

-- "Maksoitteko sen vastustelematta?"

-- "Siihen minä olin velvoitettu."

-- "Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä
viisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka
melkein yhtä korkealle."

-- "Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta
florinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin
tiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän
suuresti erhettyy."

-- "Kuinka? Mitä hän on keksinyt?"

-- "Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. -- Minun täytyy
antaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me
emme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff."

-- "Straff! Saakelin kummallinen nimi."

-- "Se on totta."

-- "Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän."

-- "No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle
kahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni;
mutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra
Maxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos
herra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta
florinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan."

-- "Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta
mikä oikeuden-käynti se on?"

~- "Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän
kunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä."

-- "Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch
vielä suurempi."

-- "Sitä minäkin ajattelen."

-- "Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni
perinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta
ulos heittää."

-- "Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin
mukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee
vastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?"

-- "Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä
jonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni
omaisuuden?"

-- "Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen."

-- "No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on
tapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran
itseäni varten?"

-- "Ei, mutta toista tytärtä varten."

-- "Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni,
se on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot
he onnellisiksi."

Tohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies,
johon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin
sotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on
jälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.

-- "Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan
tyttärenne viekoittelijan kanssa?"

-- "Kuinka, 'sopimaan?'" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, "Minun
asemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia."

-- "Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?"

-- "Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa _Bogumil_.
Mutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?"

-- "Siihen on hänellä sangen tukevat syyt."

-- "Lieneekö häntä vainottu?"

-- "Päinvastoin."

-- "Päinvastoin? Minä en ymmärrä."

-- "Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta."

-- "Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?"

-- "Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle
kahden kesken koko hänen asemansa."

-- "Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?" pakoitti Ankerschmidt
asianajajaansa puhumaan.

Tohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.

-- "No niin, miksi sitä katsoo."

-- "Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä
katsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on
velvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani
vienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin
kunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en."

-- "Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi tohtori
Grisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi
rynnäkköä vastaan.

-- "Ettekö tiedä antaa neuvoa?" kysyi vihastuen Ankerschmidt. "Eihän
tuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?"

-- "Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au
contraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!"

-- "Ei, minä en huoli siitä nyt", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti
kuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten,
että sitä vahvasti löi pöytään. "Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse
tuota ihmistä, vai ettekö?"

Tohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään
oli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti
kulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.

-- "Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?"

Tohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että
joko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.

-- "No, minä en sano, etten häntä kunnioita."

-- "Tämä ei ole mikään vastaus."

-- "Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa."

-- "Mikä virka se on?"

-- "Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa
ammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan."

-- "Tuli ja leimaus!" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen
piipunvartta kaareen käsiensä välissä, "mikä virka se saattaisi olla,
jota on tapa salassa pitää?"

Tohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin
varresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se
polttaisi mattoa.

-- "Ei suinkaan hän vaan ole -- teloittaja?!"

Herra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.

-- "Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt."

-- "Hyvä herra!" sanoi Ankerschmidt. "Minä pyydän, pyydän hartaasti
teitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille
kunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä
milläkään tapaa käytä. -- Mutta minun täytyy tietää se."

Tämä "täytyy" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti
piipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista
aika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.

Hän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi
tuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:

-- "Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet
noir'in'[55] palveluksessa!"

Ankerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista,
ikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä
sanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin
taittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä
"_sauvan murto_" toi sanan hänen suuhunsa.

-- "Jumalan on armo!" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren
pöydälle. "Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä
kuulla!"

Ah! Tämä siis kuitenkin sattui.

-- "Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden
kautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa
tyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä
oikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä
kuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä
koettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne.
Älkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen
kuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä,
herra tohtori, että ilmoititte tämän minulle."

Ankerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani
hatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.

Sitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:

-- "Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me
kaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka
voin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin
katsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon
kiitoksia!"

Sitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä
tuli hän taas takaisin.

-- "Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä
tavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla
Ankerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme
hyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!"

Herra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä
kotia.

Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa
eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän
tuolta kunnon nuorukaiselta:

-- "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"

Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:

-- "Vasmacskakovácsy."[56]

Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen
keppiään hänen kädestään, jupisi:

-- "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; -- mutta siihenkin olen
minä syypää."

Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi
kotoansa.

Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen
kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois
pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.

Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen
hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan
tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti
kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat
silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla
pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja
ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää
hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin
matkustavat.

Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa
karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan
odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua
pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin
asti.

Tämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.

Mutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti
palkollisia huudolla: "herra tulee, hänellä on kaksi pistolia
kummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi;
hän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä
paremmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät
kävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt
vaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle
matka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne
haukkuneet."

Talonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit
olisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari
Ankerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi
luotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi
onneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta,
joka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta
itkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin
lukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa
niitä, jotka vangitaan ase kädessä.

Eliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He
älkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole
syyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole
tapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä
hän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.

Näin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa
etuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut
hylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi
pidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka
todenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja
syytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.

Tuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin
vaunujen kolina ilmoitti, että _herra_ oli tullut; tässäpä nyt vaara
on.

Eliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja
yritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.

Herra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.

-- "Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? --
Miks'et pysy kamarissasi?"

-- "No, älkää suuttuko!" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta
huolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella
tavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi
rangaista ja suojella, kielensä mukaan. "Älkää olko noin vihainen!"

Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt
korkeimmilleen.

-- "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä
kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei
lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja
rangaistaan! Ymmärrättekö?"

Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva
metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa
vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui
värisevällä, naivilla äänellä näin:

-- "Minä kysyn -- nöyrästi, -- herra ylikomendantti, -- ettekö tiedä --
mihin -- isä jäi?"

Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla
luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja
tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut
muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun
tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa
hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen
lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.

-- "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän.
"Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on
hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."

-- "Vapaa!?"

-- "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä
kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle
täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. --
Älä puhu, älä puhu! -- Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän
mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä
niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä
koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen
vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa
tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä
raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä,
sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."

Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.

Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä,
näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä
taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat
ovea aukaisemaan -- jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin
avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset
palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä,
vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.

Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä
äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut
olkoot teidän sielunne! _Älköön tämmöistä enää tapahtuko_!"

Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.

Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa
kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä
kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.

-- "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni
mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje
sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa
toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen
tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla
kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku
sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen
vankihuoneesta -- mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö
minua?"

-- "Ymmärrän. -- En tahdo häntä koskaan tavata."

-- "Kunniansanallasi"...

Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin
yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi
käydä, missä tahdot."

Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä
kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan
pitäminen hänelle tuottaa!

-- "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys
katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä
peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi
siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua _Erzsikeksi_.[57] Ja nyt,
pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."

Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.

-- "Erzsike!" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.

Tyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.

-- "Hyvä", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; "minä tahdoin vaan tietää,
ymmärrätkö jo minua."

Erzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien
palkollisten mielen.

Georg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi
hänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian
takaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra
oli puhutellut häntä näin: "Mitä tahdot, Gyurka?"[58] -- "Minä tulen
partaanne ajamaan, teidän kunnianne." -- "Ei minun, ei enään
eläissäni!" oli herra vastannut.

Armollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!

... Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka
näyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä -- on sangen
paljon "meidän" elämässämme.




X.

Erilainen vastaan-otto.


Corinna sai tohtori Grisák'ilta tietää sen Jobin sanoman, että hänen
ylkämiehensä oli vapautettu.

Se oli hirveä kolahus.

Onnetonta kyllä, kun ei sitä saanut estetyksi; mutta täytyy ajatella,
millä tavoin lopuksi sentään voisi vaaralta tutkaimen taittaa.

Corinna luuli, että Aladár jo oli kotona. Hän ei saattanut ajatella,
että joku, jolle sanotaan, että hän on vapaa, ei rientäisi nopeammin
kuin se, joka hänet on vapauttanut. Jos Ankerschmidt on tullut takaisin
Pest'iin, on Aladár jo varmaankin kotona enonsa luona.

Mitähän tämän viekkaan vaimon järki nyt harkitsee?

Corinna sulki itsensä yksinään kamariinsa ja istui kirjettä
kirjoittamaan -- Aladár Garanvölgyille. Omituinen kirjoitustapa!
Corinna kirjoitti tällä kertaa painokirjaimilla. Se oli sitä varten,
ettei kirjaimista saattaisi tuntea kättä, joka ne on kirjoittanut.

  "Rakas ystäväni Aladár!

  Kavahda yhdestä vankeudesta toiseen joutumasta. Minä epään sinua
  vanhaa morsiantasi, Corinnaa ajattelemasta. Hän ei ole se, joksi
  häntä luulet. Hän on kevytmielinen, kiekaileva olento, joka
  suostuu jokaiseen ihastelijaan. Vast'ikään kerskaili hän
  kavaliereistään tekevänsä viisipariset valjakot. Sinä joutuisit
  aivan onnettomaksi, jos hänet ottaisit. Älä luule, että hän on
  rikas, sillä hänellä on paljon velkoja. Usko minua, joka olen
  vanha, hyvä toverisi, että teet paljon paremmin, jos revit
  avioliiton-kontrahdin rikki ja unhotat tuon hepakon kuin jos
  vaihetat kahleita kahleisin. Usko pois, ystäväni, itsenäinen
  elämä on paljon hauskempi; jos tulet tänne Pest'iin, kuinka
  hyvästi me huvittelemme itseämme! Täällä on paljon kauniita
  tanssijattaria, mitä varten sitoisit itsesi yhteen? Älä mene
  naimisiin, veikkoseni! Kuka tietää, minkä onnen vielä saavuttanet.

                               Todellinen, uskollinen toverisi

                                      'Älä tiedä ken.'"

Tämän kirjeen pani hän sitte kuverttiin, ja jottei sinetistä voisi
päästä tekijän jälille, painoi hän erään kamean lakkaan. Sitte piirusti
hän päällyställe niinikään painokirjaimilla Aladár'in nimen ja asunnon,
ja antoi kirjeen palvelijallensa, jotta tämä veisi sen postiin ja
vakuuttaisi sen.

Tuskin kaksi viikkoa ennen sitä oli postissa pantu voimaan se omituinen
säännös, että jos ken tahtoo jättää kirjeen postiin vakuutettavaksi,
lähettäjä on velvollinen kirjoittamaan nimensä kirjeen takasivulle
sinetin viereen, oikealle puolelle poikinpäin; jos joku sen laiminlöi,
heitti tuo "grimmiger Schalterlöwe" kirjeen takaisin, parjasi kovin sen
lisäksi ja ajoi kirjeentuojan kotia, jotta siellä kirjoitettaisiin,
mitä oli laiminlyöty. Sillä valtion täytyy tietää, kuka lähettää
kirjeitä sen oman postiviraston kautta, ja valtio tietysti ei voi
otaksua, että löytyisi pahanelkisiä kirjeen-lähettäjiä, jotka oman
nimensä sijasta kirjoittaisivat Cornelius Nepos'en tahi Bar Cochba'n;
eihän siihen tarvitse vannoa.

Posti-leijona iskee kiinni kirjeesen, joka heitettiin hänen häkkiinsä,
punnitsee sitä, tutkii, onko postimerkki oikeaan paikkaan kiinnitetty,
toinen oikealle kuvertin yläpuolelle, toinen vasemmalle, ja vastaavatko
merkit kirjeen painoa ja matkan pituutta; yht'äkkiä ärjähtää hän
tuojalle:

-- "Miks'ei tähän ole nimeä kirjoitettu?"

-- "Onhan siinä nimi", vastasi toinen viattomasti.

-- "Mutta toinen nimi?"

-- "Suokaa anteeksi, yhdellehän ihmiselle se vaan menee."

-- "Kuinka? Sinä pöllö! Lähettäjän nimi, joka kirjeen lähettää. Se on
tähän kirjoitettava. Mars takaisin! Kirje on takaisin vietävä ja nimi
siihen kirjoitettava."

Tuo kelpo palvelija teki niin kauan estelmyksiä, armollinen herra
älköön lähettäkö häntä takaisin kirjeen kanssa, he asuvat niin etäällä,
täytyy juosta monet portaat, kirjoittakoon herra ennemmin itse, onhan
hänellä tuolla kynä kädessä, siitä ei ole paljon vaivaa; kunnes leijona
kirjehäkissä antoi kivikovan sydämensä pehmetä ja otti raivoissaan
kirjeen.

-- "No, mikä sen nimi on?"

-- "Hänen armonsa..."

-- "Mitä? Rupeisinko minä sinulle vielä tituleitakin kirjoittamaan? --
Hänen nimensä?"

-- "Corinna Garanvölgyi."

-- "Khorin Aron Löwi?"

-- "Ei. Hän ei ole mikään juutalainen. Rouva."

-- "Piru sinut periköön! Kyllä minä sinun tavaan. Tuossa kynä, kirjoita
itse!"

Palvelija otti nyt kynän kouraansa ja riipusti niin kauniisti
varpuisen-pään kokoisilla kirjaimilla emäntänsä nimen tuon "anonymin"
kirjeen takasivulle, ettei siitä jäänyt ainoatakaan kirjainta pois;
sitten otettiin se vastaan postiin ja annettiinpa siitä lisäksi
kuittikin.

Nyt sopii jo Corinnan olla varma siitä, että hänen anonymi kirjeensä
epäilemättä menee määräpaikkaansa ja että se, jonka käteen se tulee,
taatusti saapi ennen tietää, kuka kirjeen on lähettänyt, kuin mitä
siinä sisässä on kirjoitettuna.

Kampós herra sai ihan samana päivänä herra Bräuhäusel'in suusta tietää,
että koko tutkinto-asia armosta oli siksensä jätetty ja että hän sen
vuoksi saattaa ilman ankaria seurauksia kotiinsa mennä. Jos hänellä on
jotakin muistuttamista, ilmoittakoon sen protokollaan pantavaksi.

Kampós herra kiitti protokollasta, mutta hänen ei ole sitä tarvis; hän
rientää mieluisammin jo kotia.

Hän ei kauan matkaansa viivyttänytkään, vaan meni viikko-markkinoille,
jossa hän heti tapasi erään omasta kylästään kotoisin olevan miehen;
tämän kanssa sopi hän asiasta, ja kun mies oli hanhensa myynyt,
lähtivät he kohta matkalle.

Komitatin pääkaupungissa seisahtui hän pikimmältään postin eteen,
kysyäksensä, eikö herralle olisi kirjettä. Siellä olikin yksi; sen hän
siis otti mukaansa ja vei kotia.

Vanha Garanvölgyi istui kamininsa edessä, Tacitusta lukien, kun Kampós
herra palasi exilium'istaan.

Tuo kunnon herra tuli suurella melulla, niinkuin
semmoisen isänmaan-martyrin sopii, joka on neljä viikkoa asunut
"Untersuchungshaft'issa", maannut lavitsalla ja syönyt vankiruokaa.

Tämä oiva, isänmaallinen kansalainen tiesikin yhdessä henkäyksessä
kertoa herra Garanvölgyille enemmän anekdoteja ja tapahtuneita asioita
neliviikkoisen vankeutensa ajalta, kuin mitä Aladár elämänsä loppuun
asti voi kahdeksan-vuotisista kärsimyksistään ladella.

Mutta vanha herra iloitsi kuitenkin suuresti, että taas sai nähdä
uskollisen ja rakkaan huoneenhaltiansa. Hän oli jo oikein ikävissään,
kun ei niin pitkään aikaan ollut kuullut tuon jalon, perinpohjaisen
patriotan kehupuheita.

Kuinka onnellinen tämä nyt on, kun on ollut neljä viikkoa vankeudessa
ja siitä saa loppumatta puhua! Kuinka helppo on ihmiselle "pientä iloa"
hankkia!

-- "Mutta olinhan sen unhottaa. Minä toin yhden kirjeenkin postista.
Hänen armoltansa Corinnalta."

-- "Kuinka tiedätte, että se on häneltä?"

-- "Se on kirjoitettu kuvertin ulkopuolelle. Nyt on semmoinen uusi
järjestys voimassa."

-- "Kaunis järjestys. Näyttäkää se siis."

Kirjeen nähdessään pudisti vanha herra päätään.

-- "Tämähän on Aladár'ille."

-- "Sallikaa minun nähdä. Todellakin! Tämä on varmaankin erhetys.
Aladár pyörii rouvan päässä ja hänen kätensä juoksee sen mukaan. Mutta
epäilemättä on kirje teidän kunniallenne aiottu. Muuten hän ei olisi
lähettänyt sitä tänne kylään, vaan suoraan Kufstein'iin."

-- "Ehkä hän sen vuoksi lähetti sen tänne, jotta minä toimittaisin
kirjeen Aladár'ille."

-- "Eipä suinkaan. Selvää, että kirje on teille. Onhan tähän
kirjoitettu: 'täydellä kunnioituksella.' Jos se olisi Aladár herralle,
silloin siinä seisoisi vaan: 'rakkaudella.' Eikö totta? Sen lisäksi on
tähän vielä isoilla kirjaimilla piirretty 'joutuin' kolmella
huutomerkillä. No, Aladár herran kirjeen päälle ei kenenkään tarvitse
kirjoittaa 'joutuin', sillä sen tähden he eivät suinkaan sen enemmän
kiirettä pidä. Teidän kunniallenne se on."

Tämä viimeinen muistutus saattoi herra Garanvölgyinkin siihen luuloon,
että nuorella rouvalla oli joku kiireinen asia hänen kanssansa
päätettävänä, ja että tämä sentähden huomaamatta oli vaihtanut hänen ja
Aladár'in ristinimet toisiinsa. Katsokaamme siis, mitä hän kirjoittaa.

Mitä kauemmin Garanvölgyi luki kirjettä, sitä enemmän hämmästyi hän
siitä; milloin katsoi hän kuverttia, milloin taas alkoi kirjettä
uudestaan lukea; mutta hän ei voinut siitä selville päästä.

"Yhdestä vankeudesta toiseen." -- Mitä hän sillä tarkoittaa? "Luopukoon
morsiamestansa." Siitä hän sievästi voipi luopua, koska hänellä vielä
on kymmenen vuotta aikaa odottaa. "Toiset kahleet toisten sijaan?"
Sitte tuo anonymi allekirjoitus; ja ulkopuolella lähettäjän nimi.
Sangen hullunkurista.

Lopulta kohautti vanha herra olkapäitään; joku on ehkä tahtonut laskea
sopimatonta leikkiä; kun vaan tietäisi, mikä sukkeluus siinä on.

Tämän mietteen johdosta heitti hän kirjeen kaminin vieressä seisovaan
paperikoriin; sillä on hyvä aamulla valkeaa sytyttää.

-- "Ja nyt, Kampós ystäväni, kertokaa enemmän mitä herra Bräuhäusel
sanoi. Eivätkö he anna lipastani takaisin? Jospa hän lähettäisi edes
muotokuvan kotia: sen sijaan sopisi hänen panna peili, jonka edessä
saattaisi partaansa ajaa."

-- "Minäkin sitä pyysin, mutta hän sanoi, ettei sitä voi antaa;
'Belegit' ovat Wien'iin lähetetyt."

-- "Mitä minä kuulen! Ehkä vielä Lontoon taidenäyttelyyn?"

-- "Suokaa anteeksi. Nuot lienevät siellä kovin tarpeesen. Seurauksen
saapi vasta myöhemmin nähdä."

-- "Ehkä he antavat ne ulos painosta -- naurettavana lukemisena 'für
die reifere Jugend?'"

Áladár'in vinttikoira makasi sill'aikaa karhuntaljalla herra
Garanvölgyin jalkojen juuressa ja kuulteli, pitäen somaa päätänsä
komeasti ristiin lasketuilla etukäpälillään, englantilaisen flegmalla
tuota hänen mielestään tyhjänveroista puhetta.

Samalla ajettiin kolisten pihaan.

Vinttikoira kohotti äkisti solakkaa kaulaansa ja rupesi kysymysmerkin
muotoista häntäänsä hiljaa heiluttamaan.

-- "Joku tuttava tulee. Cziczke vainuu sen edeltäpäin", huomautti
Kampós Garanvölgyiä tästä kohtauksesta.

-- "Cziczken on aika pitkä täällä sisällä, ja hän luulee jahtimiehen
tulevan häntä kesannolle viemään."

Cziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä
kaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi
ulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten
eläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on
tapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.

Minutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse,
koskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte
poukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen
jälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja
kääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan
koiranposkiaan, osottaaksensa naurua.

-- "Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?" sanoi Garanvölgyi
surullisesti. "Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?"

Sill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä
kurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski
vaan sitä kovempaa.

Sen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.

Se oli -- Aladár Garanvölgyi.

Ei niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin,
sitte kysyä: "Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö
silmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko
haltiattaret leikkiä kanssani?" Vaan kun he näkevät toinen toisensa,
rientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he
eivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja
pysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä
puhua?

Mutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii,
nauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän
häntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen
päätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos
pihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille,
viimeinpä ratsuhevosillekin: "Hän on tullut takaisin! Hän on kotona!
Hän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt
häntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja
Jumala minua auttakoon, hän on kotona!" Viiden minutin kuluessa juoksi
hän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta
ilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa
tulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: "Suuri herra! Herra
huoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia."
Sillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós
herra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa
sähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi
kastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa
vieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.

-- "Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!"
lausui hän suurella voitonriemulla. "Minä sanoin sen armolliselle
herralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen."

--- "Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós", sanoi
leikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti
pudisti tuon innokkaan miehen kättä.

-- "Kas kunnioitettua herraa, kun ei tahdo sallia, että minä ennemmin
tunsin hänen kotiintuloansa, kuin Cziczke", sanoi synkistyneenä Kampós
herra, luoden kateellisen silmäyksen vinttikoiraan, joka jo
tyytyväisenä oli laskenut kauniin, älykkään päänsä Aladár'in polvelle.
"Mutta se on sentään totta, että minä sen varemmin tunsin! Enkö minä
tuonut kirjettä Aladár herralle?"

Vanhan herran mieleen juohtui nyt, mitä hän oli paperikoriin viskannut.

-- "Se on totta! Sinulle on jo joku, joka sinulle hyvää suo,
kirjoittanut kirjeenkin Pest'istä; etsikää se esiin, Kampós, se on
tuolla ruusupaperein joukossa."

-- "Ken lienee sen kirjoittanut?"

-- "Saat kohta nähdä. Varmaankin joku, joka tiesi vapautuksestasi
ennen, kuin tänne saavuit. Tähän asti en sitä ymmärtänyt, mutta nyt
ymmärrän jo täydellisesti. Lueppas se vaan!"

Aladár luki kirjeen alusta loppuun, sitte -- silitti hän koiransa
päätä.

Cziczken ei ollut tapa semmoisia kirjeitä kirjoittaa.

-- "Mitä sanot siihen?" kysyi Garanvölgyi. "Ymmärrätkö sitä?"

-- "Minä ymmärrän hyvin. Rouva kälynne pelkää, että tulisin häntä
ottamaan."

Siihen kaikki neljä nauroivat. Vinttikoirakin.

-- "Onko enolla tuo avioliiton-kontrahti täällä?" kysyi Aladár.

-- "Sitä on uskollisesti talletettu."

-- "Lähettäkäämme se takaisin tuolle raukalle; älköön hän sen tähden
levoton olko."

-- "Hyvä, varsin hyvä. Se on minun mieleeni. Usko vaan minulle sen
takaisin-lähetys. Minun olisi ollut sangen vaikea, jos minun olisi
täytynyt neuvoa sinua Corinnaa jättämään; mutta koska hän itse sen
neuvon antaa, sopii tämä varsin hyvin. -- Harvinainen tapaus, että
nainen kehoittaa ylkämiestään itseänsä jättämään, ja että se on
sattunut sinulle, on sinulle suureksi onneksi. Kaksi armoa yhtenä
päivänä! Toinen päästää kahdeksantoistavuotisesta, toinen
elinkautisesta 'kovasta' vankeudesta."

Ensimmäinen päivä kului Garanvölgyin kodissa jälleen-näkemisen
hiljaisissa iloissa; toisena päivänä hämmästytti Aladár enoansa sillä
tiedolla, että häntä haluttaa mennä ritari Ankerschmidt'ia
tervehtimään.

-- "Sinä saatat mennä hänen luoksensa, hän on kunnon mies."

-- "Hän kävi minua Kufstein'issa tervehtimässä, minun täytyy siihen
vastata."

-- "Sitä parempi."

Aladár'ia kummastutti tämä enon myöntyväisyys, mutta hän ei siihen
saanut häneltä tarkempaa selitystä. Eno salli hänen mennä.

Ritari Ankerschmidt tiesi jo Aladár'in takaisin-tulosta ja häntä
aavisti, että tämä rientäisi kohteliaisuuden vaatimusta täyttämään; hän
hämmästyi kuitenkin suuresti kun edellä käypä sanansaattaja toisesta
kastellista kylän päässä tuli kysymään, onko herra ritari kotona
Aladár'ia varten.

Tähän on kuitenkin tyytyminen ja sitten asiasta loppu tekeminen.

Erzsike suljettiin täksi tunniksi kamariinsa, jott'eivät he edes
sattumalta saisi nähdä toisiansa.

Se olikin soveliasta, sillä sittekuin vapauden ilma oli suudellut hänen
kasvojansa, oli Aladár vielä kauniimpi poika, kuin vankeudessa, ja hän
pitää enemmän huoltakin itsestään. Sitä täytyi Ankerschmidt'inkin
tunnustaa, kun hän pudisti hänen kättään, että muutos oli ollut
suuresti hänen eduksensa.

-- "Hyvä herra, minä tulen nyt kiittämään teitä siitä, että tuonoin
kävitte minua yksinäisyydessäni katsomassa."

-- "Ei kestä kiittää", sanoi ritari tuimalla äänellä, osottaen
vieraalleen tuolia, "Se oli minulta uteliaisuutta, ei mitään muuta.
Halusin nähdä sitä hurjanrohkeaa poikaa, joka neljäkymmentä-yhdeksän
sydän-yöllä sai minut vuoteeltani juoksemaan ja milt'ei ollut minua
vangiksi ottaa keskellä rykmenttiäni."

-- "Kuinka? Tekö se olitte?"

-- "Minä. Jos olisin tietänyt, että te tulitte vaan vähäisen
husari-osaston kanssa, olisin minä ottanut teidät vangiksi; mutta
hurjanrohkea yritys onnistui. -- Tästä näette, että me olemme vanhoja
vihollisia."

-- "Sangen pitkällä sotilakolla."

-- "Se on totta. Meidän ei enään ole lupa tapella, mutta röykistellä
saamme toistemme suhteen kuinka paljon hyvänänsä."

-- "Sitäkin vaan asianomaisen luvan rajoissa. Muutoin ei meillä tule
olemaan paljon tilaisuutta osottaa röyhkeyttä toisillemme, sillä
muutaman päivän perästä lähden minä pois täältä, ja sen jälkeen tuskin
viivyn kauan yhdessä paikassa."

Ankerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle
nuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden
hellyys:

-- "Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen
onnettomuuteen. -- Teitä täytyisi surkutella." ("Kenen" taikka "minkä"
tähden?)

-- "Oi, en", vastasi nauraen Aladár. "Älkää luulko, että minä sillä,
etten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa
metsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan,
että aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni."

-- "Kuinka?"

-- "Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa
minulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena
missään herrastalossa."

-- "Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän
varmaan."

-- "Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette,
hyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä
rakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?"

"No, tämä on minun miehiäni", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, "ylpeä,
niinkuin minä itsekin."

-- "Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä
ole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos
kadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä
itke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee
prokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla
varustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on
Tiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka
avoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä
virka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä
siellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä."

Ankerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei
ainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti
rakastuisi tähän nuorukaiseen.

--- "Mutta tuo virka tuottaa paljon vastuksia ja vaivaa."

--- "Päinvastoin. Se on varsin mieluinen virka. Ei ole sidottu
mihinkään paikkaan -- eikä herraan."

Itsenäisyyden suloinen tunne loisti hänen silmistänsä. Ankerschmidt
näki sen hyvin.

-- "Mutta sanokaa minulle nyt", lausui ritari tuttavan-tapaisella
hymyllä, "kuinka tuommoinen alituisesti kauas kutsuva virka miellyttää
nuorta morsianta?"

Nyt oli Aladár'in vuoro synkistyä.

-- "Semmoista minulla ei ole."

-- "No, mutta eihän teistä liene tullut Maltan ritari? Nuori
kolmenkymmenen vuotinen mies. Minulta se ei ole salassa, että teillä on
sangen jalo, kaunis, nuori morsian, johon minun on ollut onni
personallisesti tutustua."

-- "Se on jo mennyt asia", sanoi Aladár keveäverisesti.

-- "Olisiko liitto jo purjettu?"

-- "Minua ei miellytä siitä puhua."

-- "Mutta minua miellyttää. Muistakaa, että minäkin olen avioliittoon
kelpaava nuorukainen, leskimies. Minä kovin haluan tietää, missä minun
varakseni syntyy avonainen paikka, onko sen taikka tämän nuoren naisen
sydän vakantti vaiko ei?"

Aladár kuunteli hymyillen kokkapuhetta.

-- "Hyvä herra, te sanoitte että olemme vanhoja vihollisia. No, minä
ainakin osotan teille, etten minä sitä ole. Älköön kumpikaan meistä
morsiantani naiko!"

-- "Onko teillä syytä tätä sanoa?"

-- "On."

-- "Mitenkä hän on teitä loukannut?"

-- "Semmoista ei mies, jossa on hiukkakin turhamielisyyttä, tunnusta."

-- "Ovatko panetelleet teitä hänen edessään?"

-- "Oi, ei kukaan."

-- "Oletteko sattunut yhteen hänen kanssaan?"

-- "Me emme vielä ole toisiamme tavanneet."

-- "Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?"

-- "Niin."

-- "No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu
puustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen
tähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja
puhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden;
siihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn
teidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että
pidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin
vekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut,
ennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa
Unkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä
kuulustellut."

-- "Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette
oikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa
tapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen -- mutta sitä minä en
tahdo."

-- "No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen
voittanut teidät."

-- "Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun
ja sanon hyvästi."

He pudistivat kättä eikä kumpikaan sanonut toiselle: "näkemiin asti."

Aladár ajatteli pois mennessään: "tuo on ikävä ihminen, sillä hän
tietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule." Ankerschmidt taas
ajatteli itsekseen: "hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule
tänne."

Oli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen
kautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Aladár lähti toisena päivänä Pest'iin ja koska yhdessä päivässä ei ole
kahta aamupuolta, odotti hän seuraavan päivän vastaanotto-hetkeä,
jolloin hän meni Corinnan luokse.

Aladár'in ilmestyminen koski suuresti kauniin lesken hermoihin.

-- "Ah! Tekö se olette? Suokaa anteeksi, mutta sydäntäni rupesi
yht'äkkiä kovasti tykyttämään."

Aladár'in täytyi rientää hänen avuksensa ja viedä hänet nojatuoliin.
Nainen oli tainnoksiin joutumaisillaan.

-- "Tämä odottamaton tulo! Ah, minä olen niin heikkohermoinen. Kaikki
vaikuttaa minuun niin."

Aladár pyysi kauniisti, että hän soisi itselleen aikaa tointumiseen;
jos on hajusuolaa talossa, käyttäköön sitä voimistuaksensa.

-- "Ah, te ette voi mieleenne kuvailla, kuinka hermoni ovat
heikontuneet siitä asti, kuin teidät viimeiseksi näin."

-- "Te olette sangen paljon tuskaillut minun tähteni."

-- "Oi, sangen paljon", huokasi nainen, ivaa käsittämättä. "Uskokaa,
Aladár, että joka kerta, kuin istuin kirjettä teille kirjoittamaan,
tuli minuun aina semmoinen sydämen-ahdistus, etten voinut sitä päättää.
Kun minun täytyi ajatella, mimmoiseen tilaan te olitte joutunut, ah!"
-- Tässä rouva tiesi sangen sydämellisesti värisyttää itseään, joka
erittäin kaunisti häntä. Rachel ei olisi sitä paremmin tehnyt.

-- "Minun ei ollut niin paha olla, kuin luulette: katsokaapas, en ole
siitä edes harmaantunut."

-- "Ah, mutta mitä kaikkia teidän täytyi kaivata! Kun sitä ajattelen,
taas tuo sydämen-tykytys."

-- "Ei mitään kaipausta. Joka toinen päivä yksi sotamiehen-leipä. Eikö
siinä kylläksi yhdelle ihmiselle?"

-- "Ah! minä pyydän, älkää laskeko leikkiä. Tämä ei ole kaunista
leikkiä." Nainen näytti olevan kahden vaiheella, nauraisiko vai
itkisikö hän.

-- "Minä en suinkaan leikkiä laske. Se oli varsin hyvä, että minua
siihen totutettiin, sillä sitä voin nyt kumminkin hyödykseni käyttää."

-- "Mitenkä? Mutta älkää laskeko leikkiä, sitä pyydän. Se kiihdyttää
minua kovasti."

-- "Minä en laske leikkiä. Puhun aivan vakavasti, kun minun taas on
elämääni uudesta ulottaminen, minä aluksi ainakaan tuskin saatan luvata
itselleni muuta kuin paljaan leivän. Maatilojani en saanut takaisin."

-- "Mutta ehkä..."

-- "Ei ole mitään 'ehkä', sillä minä en niitä pyydä, eikä niitä minulle
suinkaan lähetetä."

-- "Mutta minkätähden ette pyydä niitä?"

-- "Sentähden, että tulen toimeen ilman niitä. Minulla on jo virka,
josta elän."

-- "Missä? Mimmoinen?"

-- "Ei juuri rautatien konduktörin; mutta ei paljon enemmänkään: pieni
insinörin-virka Tiszan järjestämisessä."

-- "Mutta sehän on kovin vaivaloinen."

-- "Onpa kyllä. Minun täytyy enimmäksi osaksi asua kalastajain majoissa
ja lauta-vajoissa."

-- "Mutta miksi ette jää enonne luokse?"

-- "Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy
myöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan
kuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni
taloon."

Jos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi
tarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan:
"ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun
kaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää
onnellisina." Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin
sydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.

Corinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän
vanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin
vahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina
äkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.

Aladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.

Hän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on
annettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen
lempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa
ratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia
joutavia.

Kun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi
Aladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään
vaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan,
jonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi
Ostende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä
ja meni pois.

Tämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.

Aladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, "qua" rakkaus,
jo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin
"in optima forma" hävittää.

Hän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni
siis suoraan hänen luoksensa.

Tohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan,
niinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.

-- "Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra", sanoi
Aladár lainoppineelle; "minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin
leskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne."

-- "Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin."

-- "Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä
en tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi
puolisokseni, tarjota uhkeita oloja."

"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.

-- "Oletteko puhunut rouvan kanssa?"

-- "Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa
jatkaa."

-- "Ja te?"

-- "Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän
runoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on
täysi oikeus purkaa liitto."

-- "Mutta kontrahdit?"

-- "Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen
naisen kanssa ei sovi asiaa päättää. -- Nämät kontrahdit täytyy meidän
mitättömiksi tehdä."

-- "Ja mitkä ovat teidän ehtonne?"

-- "Minun? -- No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi
antakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen."

-- "Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista,
joita tämä kontrahti teille antaa?"

-- "Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi
rupeemaan?"

-- "Mutta omaisuuteen katsoen?"

-- "Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se
ei ole minun virkani."

-- "Hyvä herra!" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen
Aladár'ia, "te olette todellakin jalo ihminen."

Aladár kohautti olkapäitään.

-- "Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?"

-- "Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen
kontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?"

-- "Tässä sekin on."

-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne
minkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia."

-- "Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä
kappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja
siten menkööt molemmat tuhaksi."

-- "Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?"

-- "Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä,
että olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut.
Jos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte
sitte yhdessä sen päättää."

Tohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja
pyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit
yksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.

Sittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in
antaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja
kuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:

-- "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen
semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti
käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne,
että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota
teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein
ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas
tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että
jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."

Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen
huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin
lypsintuolille istumaan?

-- "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa
hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen
suuttunut, en millään muotoa."

Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän
ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut
tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu
lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän
jo aikaa sitten unhottanut.




XI.

Eräs köyhä rouva.


-- "Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa
olla."

Näin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle
isällensä.

-- "Mitä sinä tarkoitat?"

-- "Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka
kanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua."

-- "Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen."

-- "Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut
järki päähän."

-- "No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen
saamme?"

-- "Minä koetan tiedustella."

-- "Tiedustella? No, hanki siis joku."

Parin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.

-- "Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan
rouvan."

-- "Olet jo löytänyt? Mistä?"

-- "Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle
erästä sangen hyvää naista."

-- "Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty."

-- "Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka
sen jälkeen hylkäsi hänet."

-- "Sen -- uskon."

-- "Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet,
että luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa."

-- "Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta
sitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?"

-- "Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa
myötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla
hänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa."

-- "Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret
kavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha
ihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt."

-- "Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa,
löi häntä, pieksi häntä."

-- "No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua
lyönyt."

-- "Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!"

-- "Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja
itkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika
siihen riitä."

-- "Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä
rouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli
kotia..."

-- "Se vielä lisäksi?"

-- "Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen
koristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli
äidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti
hän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä
kynnyksellä aamuun asti."

-- "Ohoh, se hirtehinen!"

-- "Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä.
Tuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän
uskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan."

-- "Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka."

-- "Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä
köyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on
oleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen
perheesen kuin meidän."

-- "Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?"

-- "Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys."

-- "Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?"

-- "No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on
jaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia."

-- "Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa
miehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia."

-- "No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että
otamme hänet tänne?"

-- "Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että
vaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee
takaisin miehensä luokse."

-- "Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori
Grisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?"

-- "Saat, saat."

-- "Sinä et kysy vaimon syntyperää?"

-- "Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan
hänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä."

-- "Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo
ollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava
ihminen."

-- "Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?"

-- "Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi."

-- "Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin."

-- "Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia
kiitoksia!"

Erzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli
pakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä
luottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.

Muutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.

Kun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän
uskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi,
että hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta
hänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä,
hän ei voinut sitä tukehuttaa.

Mutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä
määrässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:

-- "No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?"

-- "Tuo eräs köyhä rouva."

-- "Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?"

-- "Hän on jo saapunut Pest'iin."

-- "Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan."

-- "Umpivaunut, eikö niin?"

-- "Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla."

-- "No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään."

Erzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut
uutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se
olisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta
seura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi
Tarvitaanko vielä mitään?

-- "Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi.
Ystäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes
kunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä."

-- "Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun
tulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?"

-- "Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin
paljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme
hänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan
pahentuvat."

-- "Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on
vartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?"

-- "Oi, ei suinkaan."

-- "Mistä sen tiedät?"

-- "Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on
varmaankin hyvin laiha."

-- "Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä."

-- "Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä,
isä kulta."

-- "Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot."

Erzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin
koffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen
naispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen
asti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus.
Sitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja
antoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä
käsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti
erinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.

Ankerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin
aika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi
sangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.

Aivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut
voitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.

Erzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja
tyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän
hehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin
ymmärtäisi.

-- "Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan,
ja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää
voinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna
minä sen löydän."

-- "Aiotko mennä huomennakin pois?"

-- "Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi."

-- "Mutta päivälliseksi tulet kotia?"

-- "Päivällisen kannan laukussani."

-- "Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?"

-- "Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin."

-- "Oi, älä jää niin kauaksi pois!"

-- "Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä."

-- "Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä
kohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta
kurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä
itsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin
näit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!"

-- "Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun
sitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja
tule kotia."

-- "No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta
odotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen
kotia kello yhdeksän."

-- "Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän."

-- "Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin
kuin puoli yhdeksän."

-- "No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois."

-- "Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille."

-- "Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna
täyttää."

-- "No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos
sattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään
soimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen
yhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt."

-- "No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?"

Näin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari
Ankerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän
seuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta
Pyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä
pois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän
saanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän
kiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä
maasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti
pyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan
kalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa.
Että hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään
kiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi.
Muutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä
eivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.

Sade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan,
jolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa,
ukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.

Erzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.

-- "No, sinä paha tyttö," soimasi ritari vihastuneena; "sinä olet kai
rukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet
rukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan."

-- "Oi, en suinkaan", vastasi tyttö vapisten. "Sitä en suinkaan ole
rukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla;
kuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?"

-- "Hän? Kuka 'hän'?"

-- "Voi, tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele
sitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo
'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. -- Hiiden
pönkkä!"

Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen
myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön
onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta
hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin
toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée;
silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma
lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön
on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän
äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin
ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja;
tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin
kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen
köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku
alku!

Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat
vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle
ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo
kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa
hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt
ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."

Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja
yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei
kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.

Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike.
Tietty, että se oli hän.

Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi
avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.

-- "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.

-- "Olen!" vastasi muristen ritari.

-- "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä
luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen
isän kättä.

-- "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä
pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja,
peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä
hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan
eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän
kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua
loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon
järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten
enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan
leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin
arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on
hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".

Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte
suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen;
siihen tarvittiin aikaa.

Lopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua
herättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen
elämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin
viimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.

-- "No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua."

-- "Hän on jo täällä. -- Hän on saapunut tänne."

-- "Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta
on täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää
mikään vaivaa?"

-- "Voi, paljon!" huokasi tyttö. "Köyhä rouva on kovin kipeä."

-- "Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän
on varmaan vilustunut matkalla."

-- "Ethän sinä suutu?"

-- "Mitähän enää suuttuisin?"

-- "Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä."

-- "No niin; mitähän nyt pyydät?"

-- "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan
lasketaan."

-- "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi,
kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen
takki ylleni pukeminen, eikö niin?"

-- "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."

-- "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami?
Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä
häiritse häntä?"

-- "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."

-- "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa,
että hän minut näkee, olkoon menneeksi."

Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat
kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen
asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.

Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä
valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.

Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.

Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki
ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät
sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen,
tuon "erään köyhän rouvan" -- oman rakkaan tyttärensä -- onnettoman
Herminen...

... -- "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin
lääkäriä noutamaan!"

Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.

-- "Noilla väsyneillä hevosilla?"

-- "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"

-- "Tässä raju-ilmassa?"

-- "Niin. Tässä raju-ilmassa!"

Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä.
Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.

Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen
sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen
toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.

Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu
kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa,
jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on
oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu
häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen
ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän
kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi
morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä,
akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja
lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin
rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari,
milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee
hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään,
jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä
syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.

Ja tätä kestää yöstä yöhön.

Unentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä
kuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se,
joka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?

Ja kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt
unta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä
hirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut
häntä!

Hän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen
sielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta,
jota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.

Yksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen
kiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä
hänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä
niistä: "Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi
luokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin
herrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi
minua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän
sinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot:
minä vihaan häntä!"

Tämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä:
tästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä,
kun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi,
hän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.

Ja kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita
tarjontelevia unen-näköjä!

-- "Herätä minä usein", pyytää hän sisartansa, "älä anna minun
raskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä
minä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä
unta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!"

Lääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä
hermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu
voisi poistaa.

Parasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja
sitte etsisi huvitusta maailmassa.

Ankerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori
Grisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.

Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon
toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja
Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.

-- "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi
Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä
ajatustani olisi."

-- "Kyllä se katoo."

-- "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu
mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."

-- "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa
aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä
muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle.
"Kuinka suloinen lemu niillä on!"

Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois
luotansa.

-- "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän
poltti."

Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan
vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia
niitä.

Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi
ahdistustaan:

-- "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen
sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään
vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."

-- "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."

-- "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut
sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole
saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut
sitä itselleni anteeksi antaa."

-- "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän
nytkin hymyilee sinulle."

Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.

-- "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."

-- "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."

Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli
todellakin sangen synkkä.

Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.

-- "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella
leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää,
että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."

-- "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän
luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.

-- "Mutta hän alkoi nyt vasta", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän
ei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin
oli kotia tullut.

Ankerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.

-- "Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon
eräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja
minua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen."

-- "Näetkös, että minä olin oikeassa", kuiskasi Hermine. "Ruohokin on
keltaista, kun sitä katselen."

-- "Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän
lääkäriä jäämään tänne."

Hermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:

-- "Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen
mielelläni sairaana."

-- "Minkätähden, lapseni?" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti
Herminen otsaa. "Minkätähden sen sanot?"

Hermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.

-- "Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole
vihastunut minuun."

-- "Oi, rakas lapseni", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta
lastansa, "mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja
balsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut
jälkimmäistä kuin edellistä."

Hermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin
hänen käteensä.

-- "Totta, totta", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas;
-- "ja kuinka myöhään me sen opimme!"

-- "Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä
asia on sangen tärkeä."

-- "Oi, isä kulta!" lausui siihen Erzsike; "mihinkä sinä näin illan
suussa lähtisit? Me emme laske sinua."

-- "Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun
täytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa."

-- "Yöllä on matka paha."

-- "Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole
ensimmäinen matkani yöllä."

-- "Mutta minkätähden riennät noin?"

-- "Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen
tietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos,
vaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria
Herminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma."

-- "Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?"

-- "Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty", kiiruhti Ankerschmidt
puhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä,
hyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli
valjastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.

Hermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin
kauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat
vaunut perästänsä tuoksuttivat.

       *       *       *       *       *

Ankerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut,
ylös tohtori Grisák'in luokse.

-- "Oletteko saanut kirjeeni?" kysyi lakitieteen tohtori.

-- "Se toi minut tänne."

-- "Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?"

-- "Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta,
pakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan."

-- "Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja..."

-- "Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen
sillä?"

-- "Saanko puhua suoraan?"

-- "Sitä hartaasti pyydän."

-- "Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe
muuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän
kunnialtanne."

-- "Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus."

-- "Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä.
Teidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu
edellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa.
Teidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain
edessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen
miehestään. Ilman semmoista -- muistakaa, kuinka kovin siveelliset
hallituksemme mielipiteet ovat -- ei vaimo saa elää miehestään
erinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten
tuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin
herra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen
mitään."

-- "Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa'
vaimoansa."

-- "Täytyy -- niin on tapa."

-- "Varsin hyvä, mikä lienee hinta?"

-- "Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän
täytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi."

-- "Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin
avion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta
vaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa
minulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in
pankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa,
kuinka minun tulee se kirjoittaa!"




XII.

Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?


Tohtori Grisák riensi tämän hänelle aivan edullisen ehdoituksen perästä
heti ensimmäisellä pikajunalla Wien'iin. Straff'in asuntoon tultuansa,
tapasi hän siellä vielä toisenkin vanhan tuttavan; herra Maxenpfutsch
oli siellä.

Kun tohtori Grisák oli astunut esikamariin, huomasi hän jo kohta
ensi silmäyksestä, millä kannalla täällä asiat olivat. Kaikkiin
huonekaluihin oli näet ilman poikkeuksetta painettu eräs virallinen
sinetti, joka osotti, että täällä oli käynyt velkojia.

Jo ulkopuolella ovea kuuli herra Grisák, että sisällä kaksi ihmistä
piti suurta melua, päälliseksi vielä yhtä haavaa, ja ettei mikään
leikinteko ollut riidan aineena; siitä hän sai sitä varmemman tiedon,
kun hän avasi oven ja omin silmin näki, kuinka nuot molemmat hyvät
tuttavat melusivat niin likellä toinen toistaan, kuin kumpikin olisi
tarkoittanut, että vastustajan, maksoi mitä maksoi, täytyisi nenällään
kuulla, mitä toinen hänelle sanoi.

-- "Ah, hyvät herrat! Mistä te riitelette tuommoisella tieteellisellä
kiivaudella?" kysyi leikillisesti tohtori Grisák toraavílta, jotka
hänet nähtyänsä kovasti säpsähtivät. "Mikä epäilyksen-alainen thesis on?
Enkö minä voisi olla avuksi sen suorittamisessa?"

Sill'aikaa kuin Maxenpfutsch, kokonaan hämilleen joutuneena, näytti
etsiskelevän sanoja, jotka vastaisivat hänen kiukkuansa, pisti Straff,
olkapäitään kohauttaen kätensä housujensa taskuihin ja vastasi
leikillisesti:

-- "No, me pidämme kunnioitetun ystäväni kanssa toisillemme esitelmiä
vekseli-oikeudesta, eikä hän tahdo käsittää, että, vaikkapa hän
aikaisemmin antoi panna huonekalut takavarikkoon, jos toinen myöhemmin
tullut velkoja on todeksi näyttänyt, että nämät ovat olleet vaimoni
huonekaluja, ja vekselissä myöskin on vaimoni nimi, tämä saa viedä ne
pois. Sehän on ihan luonnollista."

-- "Mutta piru vie", ärjäsi siihen Maxenpfutsch. "tämä ei ole mitään
leikintekoa! Suvaitkaa katsoa, herra tohtori, tässä ovat vekselit,
joista minä olen tuolle ihmiselle antanut kymmenen-tuhatta florinia."

-- "No, no, ainoastaan viisituhatta; sillä hän kirjoitutti aina
kahdenkertaisesti."

-- "Minä en sano mitään! Vekselit puhuvat. Kymmenen kappaletta, kukin
tuhannen florinin. Mitä arvoa minä voin panna noihin viheliäisiin
huonekaluihin?'"

-- "Sitähän minäkin sanon."

-- "Mutta sillä tavoin olen minä häviöön joutunut mies."

-- "No, enkö minä sitä ole?"

-- "Mutta minä en voi ymmärtää tämän herran hyvää mieltä! Hän ottaa
minulta lainaksi kaikki rahani; hän ei voi niitä takaisin maksaa ja
siitä hän vielä nauraa!"

-- "Minä pyydän", sanoi tohtori Grisák, "sallikaa minunkin saada
suunvuoroa. Ehkä ei vielä kaikki ole hukassa. Paljonko herra Straff on
velkaa herra Maxenpfutsch'ille?"

-- "Uskokaa pois, tohtori, se oli ainoastaan viisituhatta florinia."

-- "Mutta vaikkapa vaan niinkin paljon, mihin kummaan olette ne
menettänyt?"

-- "No, oikeuden-käyntiin appeani vastaan. -- Siihenkin olette te minua
saattanut, herra tohtori; ettekö voinut minulle sanoa, tarjoustani
hylätessänne, ettette ota asiaa ajaaksenne sentähden, että testamentti
on tuolle vanhalle narrille antanut oikeuden elämän ja kuoleman
suhteen?"

-- "No, mutta siihen ette ole saattanut kaikkia rahoja hukata."

-- "Oi, heittäkää se sikseen! Te tiedätte varsin hyvin, että jos
lakitieteen tohtoria vaan edes tervehtää kadulla, se jo maksaa rahaa.
Jos joku joutuu konkurssitilaan, sanokoon vaan: 'minulla on ollut
oikeuden-käynti', ja hän katsotaan aivan syyttömäksi. Sitte täytyi
minun myöskin elää arvoni mukaan. Mitäpä Wien'issä muutama tuhat
florinia on semmoiselle miehelle, joka on ottanut ylhäisen herran
tyttären puolisokseen? Voinko minä siihen mitään, ettei tuo ylhäinen
herra mitään antanut?"

-- "No, mutta löimme vähän korttiakin, eikö totta?"

-- "No, sitäkin. Kuka ei korttia lyö? Minä tahtoisin tuntea semmoisen
ihmisen. Hyvä, ettei minua soimata vielä siitäkin, että olen polttanut
sikaria."

-- "Jospa ette vaan olisi polttanut minun sikareitani!" ärisi
myrkyllisestä herra Maxenpfutsch, jota varsinkin se seikka suututti,
että hänen velallisensa nytkin poltti cabanoja.

-- "Minä pyydän, vähän hiljempaa menoa, hyvät herrat", sanoi
lepyttäväisesti tohtori Grisák. "Sallikaa minun puhua. Entäs jos olisi
mahdollista asiaa ystävällisesti sovittaa? Herra Maxenpfutsch olisi
luullakseni varsin tyytyväinen, jos hän voisi saada takaisin nuot
viisituhatta florinia ynnä laillisen koron kanssa."

-- "Mitä sanotte lailliseksi koroksi?"

-- "No -- minä otaksun kymmenen prosenttia."

-- "Vai niin! Ja mitä arvelette, herra tohtori?"

-- "Se riippuu kokonansa kunnioitetusta ystävästäni, herra Straff'ista.
Tehkää hyvin, herra ystäväni, kuunnelkaa minua. Hänen kunniansa herra
Ankerschmidt on käskenyt minun ruveta käymään oikeutta teidän kanssanne
hänen tyttärensä avion-erosta."

-- "Mutta siitä ei tule mitään, sillä minä tahdon rouvan kotia."

-- "Tahdotte kotia!" kiljaisi Maxenpfutsch, raivoissaan päätänsä
pudistaen; "eihän teillä ole edes tuolia, jolle voisitte häntä istumaan
panna."

-- "Se saadaan, jos hän tulee takaisin."

-- "Hän ei tule, hyvä herra", sanoi häijynkurisesti tohtori Grisák.
"Ankerschmidt tarjoo teille siinä tapauksessa, ettette aseta mitään
estettä avion-eroa vastaan, sangen kauniin summasen sovinnoksi."

-- "Kuulkaa, kuulkaa!" kiihoitti tämän kuultuaan Maxenpfutsch
Straff'ia.

Mutta Straff kysyi vaan ylenkatseellisesti:

-- "Mikä tuo kaunis summanen on?"

-- "Sitä ansaitsee sanoa summaksikin", vastasi tohtori Grisák, lyöden
rintaansa ja takkinsa nappeja avaten. "Tässä on minulla osoitus
pankkiin; suvaitkaa lukea: 'kymmenen-tuhatta florinia puhtaassa
rahassa.'"

-- "Kuulkaa, kuulkaa!" kehoitti Maxenpfutsch Straff'ia.
"Kymmenen-tuhatta florinia. Ottakaa pois, ottakaa heti. Suostukaa,
hyvä herra!"

Mutta Straff vastasi, kylmäverisesti ivaten:

-- "Minun tulisi suostua, eikö niin? Ja sitte heti antaa pois teille
koko nuot kymmenen-tuhatta florinia? Suudelkaa minua kumminkin 'a
conto' tuommoisesta mielettömästä ajatuksesta."

-- "Ei, ei, minulle tulee vaan minun viisituhatta florinia. Luovunpa
vielä koroistakin, hyvä herra! Saatanko enempää tehdä?"

-- "Oih, menkää te tiehenne, älkää pilatko asioitani!" sanoi Straff,
työntäen luotaan velkojaansa. Sitten asettui hän, käsivarret ristissä,
tohtori Grisák'in eteen ja lausui, vahvasti puhaltaen yhteen
likistettyjen huuliensa välistä:

-- "Herra tohtori! Tätä ehdoitusta minä olen odottanut. Minä tiesin
varsin hyvin, että näin täytyi käydä. Mutta asia ei ole vielä kypsynyt.
Minä en ole semmoinen narri, joka tämänpäiväisestä varpusesta annan
pois huomispäivän kurjen. Ensinnä on tarpeellista, että koko tämä
'affäri' käy Ankerschmidt'ilaisille mitä ikävimmäksi, sillä minä olen
varma siitä, että jos minulle tänään ehdoitellaan kymmenen-tuhatta
florinia, jotta minusta päästäisiin, minulle kuukauden päästä
tarjoomalla tarjotaan kaksikymmentä-tuhatta; siitä minä vakuutan
teitä."

-- "Mutta, hyvä herra!" huusivat yhtä haavaa Grisák ja Maxenpfutsch.

-- "Ja nyt on kaikki keskustelu päättynyt; minun kanssani
ei saata enempää puhua. Minä olen hasardipelaaja. Koko voitetun
summan jätän minä rulettipöydälle: siinä on kymmenen-tuhatta
florinia! Kaksinkertaisesti taikka ei mitään! Minä tahdon saada
kaksikymmentä-tuhatta taikka rouvani kotia. Ja nyt, älkää riidelkö
kanssani enää, sillä minä huolin kehoituksesta yhtä vähän kuin kipeä
hevonen. 'Faites vos jeux, messieurs!'"

-- "Minä pyydän, sananen vaan", rukoili vielä herra Maxenpfutsch
ristityillä käsillä.

-- "Ei mitään enempää. Puoti on kiinni."

-- "Te olette inhoittava ihminen!"

-- "Minä tiedän sen. Juuri siihen luotankin."

Herra Maxenpfutsch syöksi epätoivoissaan ulos huoneesta, mutta jäi
seisomaan portaitten alapäähän, tiedustellaksensa tohtori Grisák'ilta,
saattaisiko tuo hupsu ihminen toivoa, että Ankerschmidt vielä rupeisi
tähänkin suureen uhraukseen hänen ilkeän-kaunisten silmäinsä tähden.

Mutta Straff pidätti vielä tohtori Grisák'ia yhtä sanaa varten.

-- "Minä pyydän, tohtori, ymmärtäkäämme toisiamme. Te olette järkevä
mies, minä myöskin. Nyt on meillä semmoinen tilaisuus käsissämme,
jonka laiminlyöminen olisi tyhmyyttä. Ankerschmidt on varmaankin
sitounut maksamaan teille kauniin vaivanpalkkion siinä tapauksessa,
että saatatte laillisen avion-eron toimeen. Minä en jaarittele
tyhjänperäisiä. Jos sovinto tehdään minun ehdoitukseni mukaan, sitoun
minäkin puheen-alaisesta summasta antamaan teille palkkioksi kymmenen
prosenttia. Kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista siis kaksituhatta
florinia. Ei sekään ole mikään halveksittava honorari niin lyhyestä
romanista."

Tohtori Grisák näki, että hänellä oli edessään käytöllinen ihminen,
joka ymmärtää ammattinsa; hän hymyili sentähden hänen ehdoitukseensa,
ja kun he erosivat toisistaan, pudisti hän vielä Straff'in kättäkin,
sanoen: "no, saamme nähdä."

Ulkona portailla tapasi väijyvä Maxenpfutsch herra tohtorin ja
kuulusteli häneltä rajattomalla tiedonhalulla, olisiko mahdollista,
että tuota vapaa-ehtoista lainaa noin tehtäisiin kahta suuremmaksi,
johon tohtori Grisák, silmiänsä viekkaasti räpyttäen, vastasi, että
heitettäköön asia vaan hänen huostaansa, kyllä kaikki hyvin päättyy.

-- "Oi, jos vielä voisin saada minun viisituhatta floriniani takaisin
teidän kautta, rakas herra tohtori, antaisin teille koko koron, uskokaa
pois."

-- "Viisisataa florinia? Onhan sekin rahaa."

Tohtori Grisák pani tämänkin tarjouksen kirjoihinsa.

Vielä samana päivänä lähti hän takaisin Pest'iin.

Ankerschmidt odotti häntä jo levottomasti. Justinianuksen mainio
jälkeläinen kertoi, mitenkä oli käynyt, kuinka hän oli tavannut
Straff'in, joka ei näytä olevan rahanpulassa, sillä Maxenpfutsch lainaa
hänelle niin paljon kuin hän vaan haluaa. Sentähden pysyykin hän sangen
kovakiskoisena, eikä tahdo ruveta keskustelemuksiin vähemmällä kuin
kahdellakymmenellä-tuhannella florinilla.

Ankerschmidt ei räpähyttänyt edes silmiänsä näistä sanoista. Hän pyysi
kirjoitusneuvoja ja kirjoitti vielä toisen kymmenen-tuhannen florinin
osoituksen.

-- "Tehkää hyvin, herra tohtori, antakaa hänelle, hän on pyytänyt."

Tohtori Grisák oli ihastunut tästä asiain loistavasta menosta ja palasi
vielä yöjunalla Wien'iin. Ankerschmidt sanoi odottavansa Pest'issä
siksi, kuin hän tulisi takaisin; älköön viipykö kauan, jos mahdollista.
Tohtori Grisák oli nopeampi kuin Hermes jumala sanansaatossa. Suurella
kiiruulla riensi hän Straff'ille päätöstä ilmoittamaan. Tietysti hän ei
kertonut asiaa niin, kuin se oli tapahtunut.

-- "No, hyvä herra", sanoi hän, Straff'in luokse sisään astuen, "tämä
oli vaikea työ. Vanhus oli hurjistunut, niinkuin kettu; Fuchswild!
niinkuin sanomme. Hän parjasi, olipa melkein lyödä minua."

Straff kuulteli tätä esitystä sangen kylmäkiskoisesti, kädet selän
takana, nojaten itseään tuolin yläpuolta vastaan.

-- "Minä saatan sanoa, että vaan työläästi sain häntä taipumaan",
jatkoi tohtori, yhdelle laillisesti taka-varikkoon otetulle tuolille
istuen.

-- "Todellakin?"

-- "Mutta lopuksi hän sentään myöntyi."

-- "Vai niin."

-- "Minä sanoin hänelle, että tässä kysytään hänen tyttärensä onnea;
minä kerroin hänelle, kuinka hirveä ihminen te olette, kuinka
kostonhimoinen, sanalla sanoen minä panettelin teitä armottomasti hänen
edessään."

-- "Kiitoksia!"

-- "Teidän sopii tosiaankin kiittää, sillä siten sain minä sen aikaan,
että vanhus hikoili ulos vielä nuot toisetkin kymmenen-tuhatta
florinia. Tässä on minulla osoitus."

-- "Hyvä."

-- "No, mitä sanotte siihen?"

-- "Ei mitään."

-- "Ei mitään?" kysyi tohtori Grisák, laskien kämmenensä polvilleen,
voidaksensa paremmin ihmetellä tätä ihmistä. "Te ette sano siihen
mitään, että minä voitan teille hasardi-pelinne ja tuon siihen lasketut
kymmenen-tuhatta florinia kaksinkertaisesti takaisin?"

Straff astui nyt tohtori Grisák'in luokse ja koska he olivat niinkuin
tuttavat ainakin keskenänsä, laski hän molemmat kätensä tämän
olkapäille, siinä kun hän istui tuolilla, ja puhui hänen nenänsä alle:

-- "Minä sanon sen, tohtori, että missä oli kaksikymmentä-tuhatta
florinia, siellä on kolmekymmentä-tuhattakin."

-- "Mitä?" huusi kauhistuneena Grisák ja kavahti pystyyn tuoliltaan,
niinkuin salaiset vieterit olisivat hänet ylös viskanneet.

-- "Siellä on kolmekymmentä-tuhattakin", kertoi kylmäverisesti
seikkailija.

-- "Oletteko mieletön?"

-- "Enpä suinkaan; päinvastoin olen sangen järkevä. Mitä ajattelette,
tohtori? Jos mikä 'affäri' on hyvin 'courant', kuka sitä silloin
tahtoisi lopettaa? Kuka panisi sulun kiinni, kun kultavirta paraiten
juoksee?"

-- "Mutta, hyvä herra!" huusi tohtori Grisák, kiukusta aivan
vimmastuneena, "minä en tiedä, miksi tätä teidän käytöstänne
nimittäisin."

-- "Miksi?" vastasi seikkailija cynillisellä ivalla. "Sen nimi on
'_Archimedeen ruuvi_' -- ilman loppua. Älkää suuttuko, rakas tohtori;
minä tunnen vastustajani, minun on pelini varma. Ei teilläkään sovi
olla mitään valittamista minun suhteeni; tänäpänä saisitte minulta
kaksituhatta florinia, muutaman päivän perästä saatte kolmetuhatta."

-- "No -- te olette pirullinen mies. Minä en uskaltaisi jousta noin
kireesen jännittää. Minä koetan kuitenkin vielä kerran taivuttaa
Ankerschmidt'ia myöntyväisyyteen; mutta jos hän sanoisi, ettei hän enää
mitään anna, tehkää hyvin ja lähtekää hänen perästänsä Amerikkaan, jos
hän viepi tyttärensä sinne, taikka pahimmassa tapauksessa suvaitkaa
tuoda rouva kotia; minua älkää siitä syyttäkö."

--- "Oi, tuo vanha, hampaaton jalopeura ei tee kumpaakaan; hän ei
mihinkään matkusta eikä tyttärestään eroa. Hän lunastaa hänet
kolmellakymmenellä-tuhannella florinilla ja me olemme kuitit."

-- "Minä sanon teille vaan sen, että rukoilkaa, jottette tänäpänä olisi
nähnyt minua viimeistä kertaa."

-- "Näkemiin asti, rakas, tohtori!" sanoi, kättä pudistaen, Straff
Grisák'ille, eikä saattanut häntä edes etuhuoneesen.

Hän tunsi, että ohjakset nyt olivat hänen käsissään.

Pest'iin takaisin tultuansa, tapasi tohtori Grisák jo Anckerschmidt'in
asunnossaan.

Hän alotti sillä, että hirveästi herjasi tuota ilkeää, raffinerattua
taskuvarasta.

-- "Älkää puhuko hänestä", pyysi häntä Ankerschmidt. "Sanokaa lyhyesti,
mitä olette aikaan saanut."

-- "Tuo konnamainen kujeilija, kun hän näki, että me olimme valmiit
antamaan hänelle kaksikymmentä-tuhatta florinia, rohkaisi mieltänsä ja
koroitti taas vaatimuksiansa; nyt tahtoo hän jo kolmekymmentä-tuhatta
florinia."

Ankerschmidt ei joutunut raivoon. Hän otti tyvenesti esiin
taskukirjansa.

-- "Minä tiesin sen ennakolta. Olen pitänyt huolta uudesta
osoituksesta, joka tekee kymmenen-tuhatta florinia. Viekää ne hänelle,
ja koska minusta on sangen todenmukaista, että kun sanotte hänelle
minun suostuneeni maksamaan nämät kolmekymmentä-tuhatta floriniakin,
hän silloin pyytää neljäkymmentä-tuhatta, niin annan teille
varovaisuudesta vielä yhden kymmenen-tuhannen florinin osoituksen.
Tyydyttäkää häntä täydellisesti!"

Tohtori Grisák huomasi, että tämä soturi-vanhus oli praktillinen ja sen
ohessa sentimentalinen; "practico-sentimentalis."

Hän pisti sievästi taskuunsa nämät kaksi uutta kymmenen-tuhannen
osoitusta, ja väitti nyt methodistan yksivakaisuudella, jonka lausuttu
sana on yhtä luotettava kuin vala, että tällä hinnalla toivottu
menestys jo on täydellisesti taattu.

-- "Tehkää hyvin, joutukaa nyt vaan."

Tohtori Grisák ei ollut perästyksin kuuteen yöhön maannut muualla, kuin
rautatien-vaunuissa, mutta kun oli asioista kysymys, ei hän vaivoja
paljoksunut. Hän käski herra ritarin vaan lähteä kotia: ensimmäinen
telegrammi, jonka hän Wien'istä saa, on ilmoittava hänelle mitä
ilahuttavimman menestyksen.

Siitä rauhoittuikin Ankerschmidt ja palasi kotia perheensä luokse.

Tohtori Grisák taas lensi kolmannen kerran pääkaupunkiin.

Tällä kertaa oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ottaa mukaansa apumies;
hän meni ensiksi Maxenpfutsch'in luokse, jolle hän ei kertonut mitään
hyvää sanomaa, vaan, muistuttaen Egyptin seitsemän laihan naudan
muodosta, kehoitti häntä tyytymään alkuperäiseen lainasummaan; olkoon
iloinen, jos saa edes senkin takaisin; hän itse taas ottaa toimeksensa
taivuttaa Straff'ia.

Hän saikin herra Vendelin'in antamaan kirjallisen todistuksen siitä,
että hän on tyytyväinen puoleen vekselin summaan.

Sitten otti hän hänen käsivartensa kainaloonsa ja vei hänet Straff'in
asuntoon. Vendelin ei vielä tietänyt mitään Archimedeen ruuvista,
joka oli nostanut vaatimukset kahdestakymmenestä-tuhannesta
kolmeenkymmeneen-tuhanteen.

-- "No, te olette onnellinen veitikka! Te olette Fortunan lemmikki!"
Näillä sanoilla avasi tohtori Grisák ystävänsä Straff'in oven. "Te
saatatte todellakin sanoa olevanne onnen helmalapsi! Se on vahinko,
ettette pane mitään sisään arpajaisiin, te kaappaisitte pois kaikki
suuret voitot."

Nähdessään Grisák'in loistavat kasvot, ei Straff voinut hillitä
itseänsä tyytyväisestä hymystä.

-- "Oi, suurissa arpajaisissa voittavat ainoastaan yksinkertaiset; minä
pelaan siellä, missä järjellisillä ihmisillä on onni. Mitä hyvää tuopi
tohtori?"

-- "Ensiksi kysyn, kuinka paljon hellitätte
kolmestakymmenestä-tuhannesta florinista?"

-- "Kolmestakymmenestä..." kiljaisi herra Vendelin, mutta loppu istui
kiinni hänen kurkkuunsa.

-- "Ei äyriäkään", vastasi jäykästi tuo järkähtämätön mies.

-- "Ettekö laske leikkiä?"

-- "Minä vaadin täyden määrän, kolmekymmentä-tuhatta florinia".

Herra Maxenpfutsch oli vasta nyt tappeluun valmiina niin suuren
pelästyksen jälkeen; hän ryntäsi Straff'ia vastaan ja syleili häntä
uumilta. "Mitä. ajattelette, ystäväni? Eilenhän vaaditte vaan
kaksikymmentä-tuhatta. Älkää ilkastelko! Ottakaa vastaan! Minä sanon,
että ottakaa vastaan!"

-- "Oih, älkää puhuko minun asioissani! Jättäkää minä rauhaan. Koko
summa taikka ei mitään."

Tohtori Grisák oli varsin leikkisällä tuulella tänäpänä.

-- "Ja jos minä tässä laskisin teille yhdeksänkolmatta-tuhatta
yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän florinia ja kaksi
kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta pöydälle, ettekö ottaisi sitä
vastaan, vaikka yksi kahdenkymmenen kreutzerin kappale puuttuu?"

-- "En."

Herra Maxenpfutsch joutui epätoivoon.

-- "Hyvä herra! Älkää olko hullu! Tässä se on. Tässä se on. Minä olen
itse valmis panemaan lisäksi tuon puuttuvan kahdenkymmenen kreutzerin
rahan."

Tämä jalomielisyyden ilmi-tuonti, joka jätti kaikki komillisuuden rajat
taaksensa, yhdisti toiset molemmat miehet homerilliseen nauruun.
Pilanlasku oli täydellinen. Herra Vendelin tahtoi innoissaan painaa
milloin toisen, milloin toisen herran käteen tuota kahdenkymmenen
kreutzerin kappaletta, joka yksistänsä enää heidät eroitti.

Nähtävästi on sopimus nyt täydellisesti päätetty.

-- "No, hyvä herra", sanoi tohtori Grisák, iloissansa hymyillen,
sittekuin hän tarpeeksi oli huvittanut itseään, "jos te olette niin
paatunut, ettette tahdo kolmeakymmentä-tuhatta florinia vastaan-ottaa,
näytän minä. ettette saakaan kolmeakymmentä-tuhatta florinia, vaan --
neljäkymmentä-tuhatta."

Tämän sanottuaan heitti hän voitonriemulla taskukirjastaan otetut neljä
kappaletta osoitusta pöydälle.

Herra Maxenpfutsch'in kasvot vääntyivät yht'äkkiä tästä näystä
galvaniseen hymyyn, josta sitte syntyi sangen huvittava ilmiö, jos otti
vaaria, kuinka tästä ympyriäisestä irvinaurusta neljän sekunnin
kuluessa taas muodostui kiukkuinen; ynseä pahanhengen kuva. Hänen
juohtui mieleen että "jos sen tiesit, minkä hiiden tähden pakoitit
minua kymmenen-tuhannen sijasta viiteentuhanteen tyytymään?"

Meidän sitä vastoin sopisi syystä kysyä herra tohtorilta, että jos hän
näki, jotta Straff tyytyy kolmeenkymmeneen-tuhanteen, mitä varten hän
veti tälle esiin neljännenkin osoituksen, jonka hänen klienttinsä oli
hänelle antanut vaan sitä tapausta varten, että koroitusta
välttämättömästi tarvittaisiin -- ellemme muistaisi, että viisaus
joskus käskee uhrauksia tekemään, ja viisasta oi harkita, että kun
Straff oli luvannut kymmenen prosenttia, maksaako hän sen
kolmestakymmenestä vaiko neljästäkymmenestä tuhannesta florinista?

-- "Eihän teillä nyt enään ole sanaakaan enempää sanottavana?" kysyi
jalouden tunnolla tohtori Grisák herra Straff'ilta.

-- "Te saatte käskeä minua", vastasi tämä, jokaiseen palvelukseen
valmiina.

-- "Meidän tulee siis ensiksi toimittaa asiakirja, jossa te
tunnustatte, että teissä kytee leppymätön viha vaimoonne, ettette tahdo
elää hänen kanssansa ja että haluatte avion-eroa."

-- "Suunnitelkaa se, herra tohtori, niinkuin parhaaksi katsotte; minä
kirjoitan alle."

Tohtori Grisák istui alas ja kirjoitti samaa päätä.

-- "Onko se teistä näin hyvä?"

-- "Minä en sitä edes lue; jos se teistä on hyvä, on se minustakin."

-- "Ettekö tietäisi esiin tuoda mitään semmoisia asianhaaroja, joitten
valossa te lain edessä näyttäisitte varsin vihattavalta ja jotka vielä
paremmin antaisivat syytä vaimon vihaan?"

-- "Kyllä, hyvin mielelläni; tehkää vaan hyvin ja kirjoittakaa. Minä
tunnustan ensiksikin, että minun oli tapa häntä lyödä."

-- "Millä, jos saan kysyä?"

-- "Usein käärin kellonpainon nyörin käteni ympäri ja löin häntä
lyijyluodeilla."

-- "Kas se kelpaa."

-- "Sitte: minä salpasin hänet aamulla sisään, enkä antanut hänelle
iltaan asti mitään syödä."

-- "Tämäkin on varsin hyvä."

-- "Lisäksi: minä otin häneltä väkisin pois hänen vihkisormuksensa ja
panin sen hänen nähden kamaritytön sormeen."

-- "Oho! No, tässä on jo kylläksi."

-- "Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata."

-- "Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä
kuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte."

-- "Sitä epäilen."

-- "Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra
Maxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät."

Straff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin
hänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta
henkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.

Ensin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi
hän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi
nimensä siihen. Se tapahtuikin.

Sen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.

Straff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä
likemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen,
viisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se,
joka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä,
piti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä
sitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee.
Sen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren
ilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas
kumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. -- Lopuksi heitti hän kynän
pois ja hypähti ylös.

-- "Ei, minä en kirjoita alle!"

-- "Mitä sanotte?" huudettiin yhtä haavaa hänen kummaltakin
puoleltansa.

-- "Nyt en enää kirjoita alle -- _vähemmällä kuin
kuudellakymmenellä-tuhannella florinilla_!"

Sen sanottuansa repi hän asiakirjan kappaleiksi ja viskasi ne hajalle
huoneesen.

       *       *       *       *       *

Ankerschmidt oli niin hyvällä mielellä kotona, että 'olisi
voinut hänellä lintuja pyytää', niinkuin meidän on tapa sangen
talonpoikaisesti sanoa.

Ikäänkuin se, joka on varma siitä, että hän on asiansa paraimmalla
tavalla järjestänyt ja pahimmasta painajaisesta päässyt.
Ah, tämä ajatus sisälsi hänen loukatun ylpeytensä, hänen
halvennetun kunniantuntonsa, hänen isällisen rakkautensa; siihen oli
yhdistynyt kaikki, mitä hän oli tuntenut tuskaa, häväistystä ja
kostamatonta vihaa. Ja kaikista näistä oli hän päässyt vähäpätöisellä
neljälläkymmenellä-tuhannella florinilla. Se ei ole iso hinta sille,
joka on ymmärtänyt niitä arvossa pitää.

Hänen mielihyvästänsä ilostui koko talokin; isännän ilon nähdessänsä
ottavat palkollisetkin siihen osaa; se levenee kaikkiin.

Mutta kaikkein kummallisimmasti oli tuo samantunteinen vaikutus
nähtävänä perheen sairaassa. Hermine virkistyi muutamain päiväin
kuluessa niin paljon, että kaikki sitä ihmettelivät.

Häntä Ankerschmidt nyt ennen kaikkia helli. Selvästi näkyi, että kaikki
isän ajatukset tarkoittivat tytärtä.

-- "Eihän häntä enää mikään vaivaa", sanoi hän joka aamu, tyttäriensä
kamarissa käydessään. "Älä pelkää, tyttöseni, me heitämme pois sen,
mikä meitä vaivaa, niinkuin vanhan vaatteen, eikä se meitä enää rasita.
Päivän taikka parin perästä saamme kuulla niin ilahuttavan uutisen,
että me vietämme sen johdosta juhlaa. Me tanssimme! Niinpä kyllä.
Hankitaan musikia taloon. Minä tuotan mustalaisia, paraimman
joukkokunnan. Se saapi soittaa, ja vieraiksi kutsun kaikki ihmiset,
vieläpä nekin, joihin olen suuttunut! Ei, siitä päivästä alkaen ei ole
ketään, johon olisin suuttunut. Hyi! ainoastaan yksi löytyi, mutta
siitä ei kukaan saa puhua. Tule sinä vaan terveeksi siksi, sillä sinä
päivänä täytyy joka ihmisen tanssia."

Vanha herra ilmoitti senkin tyttärillensä, että hän odottaa
sähkösanomaa Wien'istä, tohtori Grisák'ilta; se tuopi tämän iloisen
sanoman.

Ja sittekuin hän oli näin paljon sanonut, ei mikään vahvinkaan Wertheim
ja Wiese'n arkku, jos salaisuus olisi semmoiseen suljettu, olisi voinut
estää Erzsikeä saamasta siitä ulos kumminkin niin paljon, että oli puhe
eräästä sopimuksesta, jonka mukaan Herminen mies hyvää maksoa vastaan
suostuu vaimostansa laillisesti eroamaan.

Ja jos Erzsike jo tiesi niin paljon, olisi hän puolestaan ollut varsin
kovasydäminen, jos ei hän sitä vähitellen olisi Herminelle ilmoittanut.
Lopulta tiesivät niinmuodoin molemmat sisaret yhtä hyvin salaisuuden
kuin isä itse, ja odottivat ihan yhtä levottomasti sähkösanomaa kuin
hänkin; siinä vaan oli eroitus, että sill'aikaa kuin heidän isänsä joka
päivä kaksi kertaa ratsasti tulevaa telegrammia vastaan, jotta hän heti
stafetti-ratsastajan taskusta voisi sen käsiinsä saada, heidän oli sitä
kotona odottaminen kärsimättömyydellä, jota töin tuskin saivat
hillityksi.

Ankerschmidt'in kävikin tässä, niinkuin levottoman metsästäjän, joka
jättää odotuspaikkansa ja juuri silloin on siitä pois, kun otus
ilmestyy. Jossakin paikkaa tiellä oli hän kaartain kulkenut ratsumiehen
sivutse, joka tuli postipaikasta, ja kun tuo suuresti odotettu
telegrammi vihdoin tuli kastelliin, ei hän ollutkaan kotona.

Joka joskus on saanut sähkösanoman, tietää kuinka eri tavalla tämä ja
tavallinen postikirje kiihoittaa mieltä. Salainen sanoma, jonka
tiedoksi-saanti oli niin tärkeä, että täytyi pyytää salamaa sitä
eteenpäin viemään! Tieto, joka tuli ilman lävitse; jota ei voinut
vartoa; joka saattaa ilmoittaa suurta iloa, suurta hämmästystä, suurta
surua, suurta pelästystä.

Kenen käsi oli vapisematta, kun avasi ensimmäisen telegrammin kuvertin?
Ketä ei peloittanut siihen ensiksi katsoa?

No, mutta tämä sähkösanoma ei ollut niitä, joita sopii pelätä. Tämä
tuopi ilonsanoman, joka jo edeltäkäsin on tiedetty, ennustettu; tämäpä
se, jota jo päiväkausia on odotettu; se, joka palauttaa onnellisuuden
yhteen perheesen.

Ankerschmidt ei ollut kotona; mutta kuitti oli allekirjoitettava, sillä
telegrammin-tuojan täytyy todeksi näyttää, minä minutina hän on perille
tullut, kuinka hän on rientänyt tehtävänsä toimittamisessa; tämä on
hänen ansiollisuutensa kilpakenttä. -- Isänsä poissa ollessa täytyi
siis Herminen kirjoittaa kuitin alle; hän otti haltuunsa sähkösanoman.

Kuinka hänen sydämensä sykki, kuinka hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän
piti tätä kädessään! Tämä on siis se kirje, joka antaa hänelle takaisin
hänen elämänsä rauhan; tässä on kirjoitettu, että hänen on sallittu
vielä joskus onnelliseksikin tulla!

Kuka panisi pahaksensa, jos tämä paljon kärsinyt nainen pikemmin kuin
paremmin halusi lukea tämmöistä tietoa?

Molemmat sisaret pitivät neuvottelua sähkösanomasta, olisiko heidän
sallittu ilman isäänsä avata ja lukea se.

Itävallan rangaistuslaki määrää suuren rangaistuksen vierasten
kirjeitten auki murtamisesta; mutta toiselta puolen on luultava, ettei
Ankerschmidt haasta heitä tästä rikoksesta oikeuteen.

Eikä tämä salaisuus enään olekaan mikään salaisuus, ja jos se
keneenkään koskee, koskee se etupäässä varmaankin Hermineen itseen.

Erzsike kyllä teki sen vanhan-konservativisen muistutuksen, että vaikka
kirjeen sisältämä salaisuus oli sisaren omaisuus, pitäisi ehkä
kuitenkin odottaa siksi, kuin isä sen perustuslaillisella tiellä heille
ilmoittaa; mutta Hermine väitti sitä vastaan, että hän kuolee
levottomuudesta ennenkuin isä tulee takaisin.

Erzsike tosin pani juhlallisen vastalauseen semmoista hirmuvaltaa
vastaan, mutta lainasi kuitenkin saksensa sinetin leikkauksen temppuun.

Kummallinen kirje! Se on kokonansa sinisellä lyijykynällä kirjoitettu,
ikäänkuin se tahtoisi osottaa, että telegrafistin on niin kiire, jottei
hänellä ole aikaa kynää alinomaa läkkiin kastaa.

Hermine avasi vapisevilla käsillä sähkösanoman ja katsoi siihen.

Hän saattoi sen pian lukea, siinä oli vaan:

  "Straff ei suostu. Hän vaatii enemmän. Helvetin ihminen.
  En tiedä, mitä hänen tehdä.

                                          Toht. Grisák."

Erzsike istui vastapäätä sisartansa pienen, ympyriäisen pöydän vieressä
ja näki, että Herminen kasvot yhdessä silmänräpäyksessä muuttuivat
kalman kalpeiksi, ikäänkuin joku pimeä, kylmä käsi yht'äkkiä olisi
hänen kasvoistaan pyhkäissyt pois kaiken elon värin.

Hän tempasi äkisti sähkösanoman hänen kädestään ja heitti sen pois. Se
oli myöhäistä: myrkky oli jo sydämeen asti tunkenut; ainoastaan sen
verran oli vielä aikaa, että hän sai tuolilta tainnoksiin kaatuneen
syliinsä. Kotia palaava Ankerschmidt, heti kun hän oli ratsun selästä
alas hypännyt, vastaan-otettiin sillä tiedolla, että hänen tyttärensä
taas oli sairastunut, eikä häntä vielä oltu saatu tointumaan.

Postipaikassa oli hän jo saanut tietää, että sähkösanoma oli lähetetty.

Hän riensi suoraan tyttäriensä kamariin. Jo ulkopuolelle ovea kuului
heikko vaikeroiminen taistelevan huulilta.

Isänsä askelet kuullessaan riensi Erzsike häntä vastaan.

-- "Mitä on tapahtunut?" kysyi isä vapisevilla huulilla.

Erzsike näytti hänelle avatun sähkösanoman ja lausui ainoastaan:

--- "Hän on lukenut tämän."

Ankerschmidt loi silmäyksen vastaan-otettuun paperiin ja, puristaen
sitä rikki kämmenessään, huokasi tuskallisesti:

-- "Nyt hän on murhattu."

       *       *       *       *       *

Herra Straff oli viimeisen kohtauksen perästä joutua tappelukseen
tohtori Grisák'in ja herra Maxenpfutsch'in kanssa ja päätti sentähden
kahden päivän aikana olla kotiin asuntoonsa menemättä.

Vasta kolmannen päivän iltana kysyi hän tai talonvartialta, kuinka
monta kertaa tohtori Grisák ja herra Maxenpfutsch häntä sill'aikaa
olivat hakemassa käyneet.

Herra tohtori oli käynyt kahdeksan kertaa, herra Maxenpfutsch taas joka
puoli tunti, vieläpä sydänyölläkin.

Se oli arvattava.

Straff päätti, ettei hän vielä tänäkään yönä kotona makaisi.

Viimeiset kaksi yötä oli hän viettänyt eräässä olutkapakassa, penkillä
nukkuen, sillä hänellä ei ollut rahaa mihinkään hotelliin mennä.

Koko hänen käyttövarainen kassansa oli florininsetelin neljännes,[59]
ihan uuden-aikainen, eikä se riitä enempään illalliseen, kuin pariin
kreutzerin-makkaraan ynnä niihin kuuluvaan olut-kolpakkoon.

Seikkailija nauroi itsekseen asiaa, kadulla jölkkäröidessään.

"Minulla ei ole enemmän kuin rääsyinen pankisetelin neljännes, ja minä
mietiskelen, kustannanko itselleni kaksi paria kreutzerin-makkaraa ja
lasin olutta sekä yhden 'stinkadorin' (huonon sikarin), vaiko pari
makkaraa ja kaksi lasia olutta, mutta ei mitään stinkadoria?"

"Kuitenkin minun vaan tarvitsisi ojentaa kättäni saadakseni heti
neljäkymmentä-tuhatta florinia kouraani, ja silloin voisin asettua
ensimmäiseen hotelliin ja lyödä esiin semmoista trahtamenttia, että
koko kaupunki siitä puhuisi."

"Neljäkymmentä-tuhatta florinia on kaunis raha."

"Vaan jos minun siitä täytyy antaa neljätuhatta
Grisák'ille, viisituhatta viisisataa Maxenpfutsch'ille,
tuhatviisisataa kaikenlaisille pikkuvelkojille, ei siitä jää
jälelle kolmeakaan-kymmentä-tuhatta."

"Mutta sekin on kaunis raha."

"Silläkin vielä saattaisi missä hyvänsä herrastella."

"Mutta ehkä vielä odotamme ja annamme ruohon kasvaa."

"Tuo Archimedeen ruuvi on kaunis keksintö."

"Se on sangen hyvä, kun ihmistä niin vihaa, kuin Ankerschmidt minua."

"Oh, hän on kylläksi rikas mies; hänelle jää vielä yksi miljona,
vaikkapa hän heittäisikin kuusikymmentä-tuhatta menemään."

"Tytärtänsä rakastaa hän sentään paljon."

"Jos joku on suorittanut kaksikolmatta osaa matkasta, on
todenmukaisempaa, että hän vielä kulkee viimeisenkin kolmanneksen, kuin
palaa takaisin kahteen ensimmäiseen."

"Ja pahimmassakin tapauksessa ovat nuot neljäkymmentä-tuhatta jo tässä;
ei tarvitse muuta kuin avata tyhjää taskukirjaansa, jotta ne sisään
lentävät."

"Kysymys on siis vaan: joko tänäpänä vielä kreutzerin-makkaraa ja
kuusikymmentä-tuhatta florinia taikka neljäkymmentä-tuhatta ja komea
illallinen?..."

No, jos tähän kysymykseen oli vaikea päätöstä antaa, suvaitsi kohtalo
tulla hänelle avuksi suojelusenkelin muodossa, jonka me tunnemme
Maxenpfutsch'in nimellä.

-- "Vihdoin viimeinkin saavutin teidät!" huusi yht'äkkiä joku puoleksi
ilon, puoleksi vimman äänellä jölkkäröivälle, ja kun kauluksesta
kiinni otettu mies katsahti taaksensa, näki hän edessään ystävänsä
Vendelin'in. "No, että teidät sentään tapasin! Minä olen etsinyt teitä
kaikkialta: joka kapakasta, joka kahvihuoneesta, jossa teidän oli tapa
käydä; minä olen seisonut väijyksissä teidän asuntonne edessä. Missä
olette ollut? missä piileskellyt? No, nyt ette pääse minusta irti,
ennenkuin olette sopinut tohtori Grisák'in kanssa."

Ja heti pisti hän käsivartensa herra Straff'in kainaloon, sillä tavoin
vakuuttaaksensa itseään siitä, ettei tämä todellakaan voisi paeta tästä
ystävällisestä yhteydestä.

-- "Mutta, hyvä herra!" ärjäsi Straff, "mitä väkivaltaa teette
minulle?? Te ette ole minun holhojani, jotta minua saisitte sinne,
mihin en tahdo mennä."

-- "No, no, no, ei mitään kiivastusta! Saatte kohta tietää, mikä minä
teille olen."

-- "Velkojani! Todellakin suuri ansio. Minä en pelkää sitä lajia
villipetoja. Haastakaa minut oikeuteen."

-- "Rauhoittukaa nyt vaan kauniisti. Minä en ole teidän velkojanne.
Katsokaa, tässä on kirje taskussani, siinä lähetän minä kaikki kymmenen
vekseliä Ankerschmidt'ille. Hän maksaa ne minulle. Minä olen myöskin
antanut hänelle neuvon, mitenkä hänen on niitten kanssa menetteleminen.
Hän älköön viekö niitä kaikkia yhtä haavaa oikeuteen, vaan ainoastaan
yksittäin. Te ette koskaan voi niitä maksaa, vaan teidän täytyy antaa
panna itsenne kiinni. Velkojan on oikeus yhden vuoden aikana omalla
kustannuksellaan pitää teitä vangittuna. Vuoden kuluttua tuopi hän
esiin oikeudessa toisen vekselin; silloin te taas suljetaan sisään, ja
niin edespäin. Kymmenen vuoden ajaksi on teillä ruoka ja kortteeri
taattu, jos ette sitä ennen kyllästy siihen. Minä olen siis kuitenkin
teille joku, vai kuinka?"

Straff uskoi, että hänen ystävässänsä Vendelin'issa oli miestä tätä
uhkausta toimeen panemaan, sillä niin tuimasti pyörivät hänen silmänsä.

-- "Sillä tapaa ei Ankcrschmidt'in ole tarvis sopia teidän
kanssanne. Hän saattaa olla varsin huoleti teidän suhteenne, sillä
velkavankeudessa ei komenneta puolisoa miehensä viereen. Tuletteko nyt
tohtori Grisák'in luokse, miekkoiseni, heh?"

-- "Saadaan nähdä."

-- "Mutta katsokaa vaan, että näette pian, sillä minä olen miss
Natalien mies, ja hän tappaa minut, jos en joko tuo rahoja takaisin
kotia taikka toimita kostoa teille."

Tämä oli todellakin tukeva peruste. Jota kotona odottaa semmoinen
vaara, se ei saata kadulla laupeutta harjottaa.

-- "No -- siis, perkeleen nimessä -- menkäämme!"

-- "Vihdoinkin! Mutta minä en luovu teistä."

-- "Minä en sillä välitä, menkäämme käsityksin. Missä tohtori Grisák
asuu?"

-- "Kultaisessa karitsassa."

-- "Sinne saakka emme voi jalkaisin käydä; meidän täytyy ottaa
fiakkeri."

-- "Varsin hyvä; te ette kumminkaan voi niin helposti luotani karata."

-- "Onko teillä rahaa?"

-- "On kyllä. Vaikka se oikeastaan pitäisi olla teidän maksettava."

-- "Todellakin?"

-- "No, minä en sillä pidä väliä, jos panemme puoliksi."

-- "Hahaha! panemme puoliksi? Minä tuskin luulen, että minulta
riittää."

-- "No, paljonko rahaa teillä on?"

-- "Neljäs osa..."

-- "Neljäs osa! Ei enempää? Ettekä tahdo ottaa vastaan
neljääkymmentä-tuhatta? No, te olette tosiaankin pirullinen mies!
Panette pelin menemään viimeiseen groschiin asti."

-- "Tässä tulee hyyryvaunut. -- Yhtä kuitenkin pyydän teiltä, että
älkää tulko yhtä haavaa minun kanssani sisään tohtori Grisák'in luokse.
Te hävitätte minulta aina poroporvarillisella kiiruullanne asiani.
Kauppaa hieroessa täytyy menetellä niin, kuin ei ensinkään tarvitsisi
sitä, mitä tahtoo. Te olisitte valmis ilmi lavertamaan, että olen
viimeisissä äyreissä, ja saattaisitte vielä painaa alas tähän asti
ehdoiteltua summaa."

-- "No, hyvä. Minä en tule sisään teidän kanssanne. Mutta minä seuraan
teitä ovelle asti, siksi kuin astutte sisään, sillä minä luulen jo
teistä kaikkia."

-- "Mutta tarjokaa minulle nyt jo sikaria, sillä minulla ei ole
yhtään."

Muutaman minutin perästä astuivat Kultaisen karitsan edustalla Orestes
ja Pylades ulos vaunuista.

Portinvartia sanoi herra Vendelin'in iloksi, että tohtori on kotona;
vast'ikään oli hän saanut yhden telegrammin.

Herra Maxenpfutsch saattoikin Straff'ia heti ilmoitettuun numeroon asti
ja rauhoittui vasta sitte, kun näki tämän astuvan sisään ovesta. Sitte
meni hän alas vaunuihin ja päätti niissä istuen odottaa ystäväänsä,
kunnes hän tulisi ulos.

Herra Straff tapasi tohtori Grisák'in akkunaan päin kääntyneenä, josta
häntä, siltä näytti, suuresti huvitti katsella katulamppuja illalla.

-- "Kaunista hyvää iltaa, tohtori!" tervehti tulija.

Grisák katsahti taaksepäin olkapäänsä ylitse ja vastasi vaan:

-- "Servus!"

"Hm, korkeallapa tuo lentääkin."

Herra Straff heittäysi rohkeasti sohvalle ja alotti keskustelun.

-- "No, tohtori? Mitä Archimedeen ruuvi tekee? -- Olkiako vai heiniä?
-- Neljäkymmentä vaiko kuusikymmentä?"

Tohtori kääntyi nyt äkkiä kantapäällään ja ärjähti kuopistaan
tuijottavilla silmillä kysyjälle:

-- "Teidän sopii nyt mennä Schlesiaan kauranpäitä hapsimaan! Te ette
enää tarvitse mitään Archimedeen ruuvia, eikä neljääkymmentä-tuhatta
florinia, eipä edes neljääkymmentä kupari-kreutzeriä. Tänä yönä kuoli
teidän puolisonne."

Ja hän heitti telegrammin hänen eteensä:

"Hermine kuoli kello kaksi sydän-yön jälkeen."

Straff arveli ensiksi, eikö tämä ole koirankoukku tohtorilta, hänen
peljätyksekseen; ehkä hän itse on pannut toimeen tämän sähkösanoman
itselleen? Hän kysyi sentähden hymyillen:

-- "Eikö tämä liene leikkiä, herra tohtori?"

Mutta tämä teki jo lopun tuon kelpo Trebonianuksen kärsivällisyydestä.

-- "Korjatkaa luunne täältä! Te olette houkkio, elukka, konna! Teidän
hurja mielettömyytenne varasti taskustani neljätoistatuhatta viisisataa
florinia, jotka jo olivat siinä. Te olette hävytön lurjus, hirtehinen,
jne. jne. jne.!"

Herra Straff oli tosin kuullut semmoisia korupuheita muuallakin, mutta
niin tukulta, kuin tällä kertaa, ei koskaan ennen.

Vihdoin se raivo, joka synnyttää jalopeuroja, paisutti tohtori
Grisák'in toiminta-voiman niin, että kun frasit olivat loppuneet, hän,
jottei tarvitsisi niitä alusta taas kertomaan ruveta, tarttui
ystäväänsä Straff'ia kaulaan ja paiskasi hänet ulos ovesta sillä
kierua, että tämä kahdesti kimmahti lattialta ylös.

Tämän epä-ystävällisen toimituksen perästä kurkisteli herra Straff
hattunsa alta, joka sysäyksessä oli hänen silmillensä lytistynyt, pisti
molempien kättensä sormenpäät liivintaskuunsa ja sanoi itsekseen,
hymyillen: "Täytyy siis kuitenkin tyytyä kreutzerin-makkaraan!"
Viheltäen astui hän sitten alas portaista. Hänet huomattuansa hyppäsi
herra Vendelin ulos vaunuista ja riensi hänen eteensä.

-- "Na? na! Onko se teillä?"

Herra Straff, kun hän näki Maxenpfutseh'in epäilyksestä ja toivosta
vääntyneet kasvot, ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Hän laski
kätensä töllistelevän miehen olkapäille ja nauraa hekotti häntä vasten
naamaa:

-- "Hahahaha, hahahaha! Te tulitte todellakin hyvään huvitukseen, rakas
ystäväni. Viime yönä kuoli puolisoni. Adjöö neljäkymmentä-tuhatta
florinia! Nyt saatatte fiakkeroita, mihin haluatte."




XIII.

Se kumpu, joka itseensä sitoo.


Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!

Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä
rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.

Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan
sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja
hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" -- silloin on vaikea
sitä kestää.

Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki,
että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei
mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä,
että otti hänet luoksensa -- mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin
ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin
kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo
kadota kuin kuolla.

Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet
kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee
uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä
ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.

Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.

Yöt päivät hän niissä askaroitsi.

Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja
taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin
tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.

Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta
katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat
vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten
joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.

Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni
Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.

Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä
ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat.
Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista
unilauluaan nukkuvalle.

Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi
Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.

Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen
kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä,
jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.

-- "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár
herralta."

-- "Kiitoksia."

-- "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."

-- "Minä tiedän sen."

-- "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun,
huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee
korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."

-- "Vai niin."

-- "Niin kyllä... Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän
armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."

-- "Hyvä."

-- "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan
näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää,
jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle
Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte
rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta
koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza
tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän
korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."

Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.

-- "Kun Tisza tulvaa?"

-- "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän
paikkakunnan valtaansa."

-- "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."

-- "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet... Tässä
kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa
hautapaikaksi."

Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut
hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.

-- "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos
teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen
siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen
holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen
kaunista on siellä surullisten koivujen alla."

Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten
koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden
tilanhaltian oma.

Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut,
jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.

Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire
on suuri.

Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja
murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman
ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia
vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.

Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten
nähden.

Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi
haudalle.

Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu
hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen
Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen
pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.

Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.

Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä
sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme
astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä
pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.

Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin
ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs
kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.




XIV.

Yhteinen hätä.


Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan -- ei ainoastaan omaisuuden,
vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.

Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in,
joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän
neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos
hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen
jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.

Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen
aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.

Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista
hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä;
hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.

-- "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä
Ankerschmidt.

-- "Kuinka herra _inspector_ jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.

-- "Kiitoksia. Minä olen vaan _huoneenhaltia_," vastasi kummallekin
puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen
viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme
vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän
käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi,
jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän
teihin, kuin meihin."

-- "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan
nenällensä painaen.

-- "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas
enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen
johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee
kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos
muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut
horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä
Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja
rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee
tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan
ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin
hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse,
ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan
noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on
tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi
ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin
edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen
lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta
heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä
sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin
aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä
kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa
sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen
on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"

Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.

-- "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti
huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on
tässä."

-- "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla
totta."

-- "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui
Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne
häntä."

-- "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta
hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza
tästä on?"

-- "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja
Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän
tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on
ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena
tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan
florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se,
sillä Aladár herra ymmärtää sen."

Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.

-- "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä
on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."

Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista
hirveästi.

-- "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku
pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä
pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se
on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on
vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa
silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"

-- "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman
aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että
virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se
juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."

-- "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole
vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."

Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin
kääntyen:

-- "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."

Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.

-- "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori
vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega"
(jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra
huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii
aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka
ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."

Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena
taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa.
Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon,
velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se
on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin
varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita
meijerin pihaan ajamaan."

-- "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi
Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi,
että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin
kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän
kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.

Kampós herra kohautti olkapäitään.

-- "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne
vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen
on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista
tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat
tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti
rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."

Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.

-- "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt
muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia
ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä,
että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin
poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme
siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio
Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen
poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka
vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin,
sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en
asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi
annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin
suoraan lausun totuuden."

-- "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.

-- "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä
_kulcsár'iksi_,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi
vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta
tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen
vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.

Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen
muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä,
erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä
liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä
tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.

Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa;
Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa
tänne saarroksiin.

Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei
hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.

Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo
kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten
käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin
paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä
veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.

Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies
hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:

-- "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"

Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:

-- "Minua haluttaa katsella työtä."

-- "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen
Tiszaa?"

-- "Täältä".

-- "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos
kauniisti kysyn?"

-- "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."

-- "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte
siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".

-- "Kenen käsky tämä on?"

-- "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme
häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään
kenraali komenna sitä, vaan insinöri."

Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen,
että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka
ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän
pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.

Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi
salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.

Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät
pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin
kuluessa oli noussut.

Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei
venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä,
jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65]
lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun
taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten
hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen
savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä
verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki
olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut;
purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät
edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa.
Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu
sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä
olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien
aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi
läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee.
Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?

Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä
tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen
itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei
kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon
ylimmäistä laitaa.

Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein
osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi
luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse
asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan
risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.

-- "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies,
osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt
tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen
huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika,
joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa
vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja
kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä
huutamisesta käheä.

Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi
nähnyt; -- mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä
enemmän rakastanut!

-- "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri
Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte
itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa
ympärillenne."

-- "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään
hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi
nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi.
Nouseeko Tisza vielä?"

-- "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin
tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se
Tokaj'n luona koko jalan."

-- "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki
patoa toisella rannalla?"

-- "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin
hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."

-- "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme
yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"

-- "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."

-- "Me yritämme patojamme vahvistamaan."

-- "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava
työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. -- Eikö teidän
kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"

-- "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja
sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."

-- "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää,
kuka te olette."

-- "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."

-- "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan
elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että
tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa,
omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta
suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla
puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen
puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen
joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on
huono neuvonantaja."

-- "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne
ylitse meidän patojamme rikkomaan?"

-- "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu
niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä
voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä
varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun
vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole
vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian
tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää
rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta
palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on
huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse,
sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä
edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten
salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee
asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta
insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta
ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen
semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä
ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi,
kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla
ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."

-- "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen
taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.

-- "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä
ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."

Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse,
joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.

-- "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti
sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä
neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä
toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että
sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin
kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä
säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse.
Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan
kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään
ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me
tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan
suojeluksen."

Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi
useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki
rakentanut."

-- "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden,
kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla
viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei
ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi
täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."

-- "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"

-- "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin
muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."

-- "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"

-- "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa
enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän
myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni,
vihastui hän ja meni pois."

-- "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"

-- "Uhkasipa hän ankarasti."

-- "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."

-- "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa
teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi
vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan
siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"

-- "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa
semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa
tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme
helposti saada yön kulumaan."

Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin
faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin
ladotulle varpukimppu-kasalle.

Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia
ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen
ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen
torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on
päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä
levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa
yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin,
kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen
valossa.

-- "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla
bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen
puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut
rätisevän valkean ääressä.

-- "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.

-- "Ja yhteinen pelkomme esine."

-- "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei
omaisuuteni."

-- "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on
suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te
ette ole oikeassa."

-- "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme
suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus
yhdessä paikassa: meren pohjassa."

-- "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: --
sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä
äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut
mikään tuuleen laskettu lause.

Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi,
että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi
"Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä
sydänten "pondus specificum'iin?"

Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön.
Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua
herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.

Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi
viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään
risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun
hän jo nukkui.

Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan,
liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti
voisi nukkuvan kasvoja katsella.

Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa
silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä
mitään teeskentelystä.

Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti
häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä
valkeassa.

Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan
leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan
valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se
aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista,
vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja
silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.

Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin
palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli
vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen
taakse.

Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää
huomenta Ankerschmidt'ille.

-- "Ah! te olette herännyt!"

-- "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta
kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti
sitten oli vaipunut.

-- "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.

-- "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan
tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."

Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä
jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain
komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.

-- "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on
päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle
lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"

-- "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren
äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."

-- "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."

-- "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen
etäältä."

-- "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä
kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"

Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän,
jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja
näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.

-- "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."

-- "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan
vettä."

-- "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös
vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."

-- "Se lienee joku pölkky."

-- "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat
varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."

Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että
todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt
kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.

Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän
ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella
airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k.
sielun-hukuttaja-

-- "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen
pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:

-- "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa
henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat
rikkoneet padon."

-- "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.

-- "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän
hänen nimensä."

-- "Kuka se oli?"

-- "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet
vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi
ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta
muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle.
Hyvästi, nuori herra!"

-- "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos
lähdet edemmäksi, ammun sinut."

-- "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen
venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan
mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi
ollut sitä ampua.

Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.

-- "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello.
Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan
aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin
olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."

-- "Entäs te?"

-- "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei
täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat
tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä
kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä
ei ole aikaa neuvotella."

-- "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"

-- "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.
Herran haltuun!"

Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle
hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta
tuo salainen venhemies oli tullut.

Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen
jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja
kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin
vaunuillensa menemään.

Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla
häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat,
tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.

Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset
käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.

Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa
kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.

Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat
syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle,
ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.

Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella
vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.

Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel
askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki,
ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.

Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.

Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi
minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki
menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi
katsella seutua.

Kaikki oli vielä vihriäistä.

Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla;
viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset
värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia
karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.

Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja;
koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä
kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.

Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että
nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat,
häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei
makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?

Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.

Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen
tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle,
joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin,
kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.

-- "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."

Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin,
kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen
suuntaan.

Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien
vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä
ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka
täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä
olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä
seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa
viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden
kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.

Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä
tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä
viheriäin toukojen välistä.

Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin,
jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.

-- "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja
katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia
ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän
seutuun mitä pikemmin asettua.

Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin
pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan
kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.

Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli
tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä
näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.

-- "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka
ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan
lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle
maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.

Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt;
siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui
satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät
kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla;
ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.

He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui
kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo
häviön panoramana.

Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä
peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa.
Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät
laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin
kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka
lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.

Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin
käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä,
vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.

Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei
ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan
joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.

Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle
heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka
olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä
ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä
ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se
patoa.

-- "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella
kierteleviltä.

-- "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku
äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole
kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"

Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi
kunnioituksella häntä puhutella.

-- "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me
pakenisimme, mutta mihin?"

-- "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.

-- "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon,
mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin
mennä."

-- "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."

-- "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää
takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan
viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että
täällä on suuri hätä -- jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä
pois lakaissut."

Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon
lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle
puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille
ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja
käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan
padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.

Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.

Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret
kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet
pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti
ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden
pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden
päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat
peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan
vedenpinnasta, kaikkialla taivas!

Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki
juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat
pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille,
tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.

Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä
vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.

Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului
tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton,
tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä
huutaa apua.

Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi;
sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan
liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.

Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin
seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja
liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen
avuksensa mennä.

Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota
hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin
vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta,
että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja
rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen
olisi pitänyt uskoa.

Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että
koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon
Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.

Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut
suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on
hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei
enää mitään voi muuttaa!

Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut
muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla
pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle
puolelle hyvänänsä hän katsoi.

Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin
palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä
paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä
sulusta.

-- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä
palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit',
joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä,
mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa
oleville ensiksi apua antaa."

Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen
mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen,
ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla
monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.

Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja
kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat
olleet kaikkiin syypäät.

Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.

-- "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta,
vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen
tuli jo tulva teitä vastaan."

-- "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."

-- "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa
myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole
hetkeksikään niillä mitään tehtävä."

-- "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"

-- "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani
luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi
parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."

-- "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."

-- "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne
vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti
pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä
hallitusmuodolla."

-- "Hallitusmuodolla?"

-- "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan
tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se
kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä
tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin
taas tulee vettä eteen."

Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta
puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla.
Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.

Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.

-- "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin
kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme
huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."

"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän
vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."

-- "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi,
kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi
muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me
sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle,
on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa
sisään."

-- "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa
hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen
avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes
elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.

Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti
käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan
matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa
sielun-hukuttajan keulassa.

Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä,
joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa
myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen
poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi
itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain
välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut,
tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.

Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.

-- "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä
vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.

-- "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"

-- "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme
Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden
mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."

Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla
vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi,
unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten
ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan
pieniä kaloja.

Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa,
niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se
tällä kertaa oli todellinen meri.

Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei
parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli
ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla
tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen
lepopaikkaa etsiessään.

Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa
suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi
se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä
korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla
leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä,
kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.

-- "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen
Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä
pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi
sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä
purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen
väsyneenä vatsalleen.

"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen
Ankerschmidt.

Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä
järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole
se, joka syöt minut.

-- "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi
Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän
ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen
kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta,
katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa
paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia;
pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja
viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista
nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean
häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte
alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja
rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.

-- "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui
Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi
pientä, arkaluontoista elävää.

Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä
kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen
vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.

-- "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä",
virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen -- jäännöksen
eilisestä illallisestaan -- pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku
elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset
yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän
tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle
valmistanut.

Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu
sääliväisen tielle.

-- "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa
palaten.

-- "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin
jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen
puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei
vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."

-- "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla
maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"

-- "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei
ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."

-- "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta
sataa ihmistä pelastaa."

-- "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon
kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."

Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se,
joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.

Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt
oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen
saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.

Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän
korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista
ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta
paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi
turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin
puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla
ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan
padon.

Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi
korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä
eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli
täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain
rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät
käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä;
joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei
heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei
patoa.

Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni
sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.

Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen
sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:

-- "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin,
jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."

Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka
paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.

-- "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen
venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne
täytyy jokaisen paeta."

-- "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me
emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta
vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."

-- "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy
ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse
metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota;
mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse
kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa
muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli
metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään,
ennenkuin apuun tullaan".

Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen,
ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat
olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.

-- "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani
armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta
airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä
sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki
pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät
metsään."

-- "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt;
"hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi
kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."

-- "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan
vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in
astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä
armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys
on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä
puheita ammun kuolijaksi."

Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi
rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi
veisi metsälle.

Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.

Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli
käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.

-- "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."

-- "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana
huutaminen."

-- "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää
maanviljelijä.

-- "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se
vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen
keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen
sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla
ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."

Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi
puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.

-- "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein
ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset
matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet;
vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka
viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."

-- "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; -- "minä olen siis nyt
laivan kapteinina tällä vedellä."

Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua;
isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun
venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että
niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin
se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt,
oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon
sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti
hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi
tätä padolle asti.

Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole
vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion
suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä
säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.

-- "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan
järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää.
Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka
enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas
joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan;
viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin
kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki
ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan
nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan
viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä
kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina.
Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää
lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki
olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"

Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja
pudisti päätään.

-- "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin
pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että
eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus,
mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni
vuotamasta."

-- "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei
koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67]
kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä
tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä
kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna
korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään.
Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää,
vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen
tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä
tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile
molempia käsiään."

Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:

-- "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee.
Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen
sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti
nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän
tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea:
'Rakennettu Anno Domini ...' suuren tulvan jälkeen."

Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä
ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti;
itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:

-- "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."

Vanhus pudisti päätään ja vastasi:

-- "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."

Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain
siunauksia, taas vesille.

-- "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra
ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon
ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella
kysyivät."

-- "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot
kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan
lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"

-- "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa
teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku
kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti
kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."

-- "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee,
huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan
oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä
tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka
olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua
vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."

Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.

-- "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi
tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."

-- "Te lienette väsynyt".

-- "Minä en siitä vielä tiedä mitään."

-- "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."

-- "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee
meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."

-- "Eikö kylän tornia jo näy?"

-- "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne
löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."

Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt
enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä
toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina
kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja
niittyheinät.

Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat
venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi
odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien
haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen
läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla -- tuima
susi.

"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään
metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun --
salametsästyksestä."

Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt
näkyy taivaan rannalla.

Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.

Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa,
sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa;
siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja
koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista
eilispäivän unettoman yön perästä.

Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti,
ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut
päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.

Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille
kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.

Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei
hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa
kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin
kuva.

Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että
Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka
toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä
särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät
näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen
rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt
aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.

Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus,
se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla
ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.

Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon;
näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen
taivaalla, toinen vedessä.

Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin
ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin
astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä
seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt
savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi
iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli
tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin
etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen
lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut
maahan kukistunut.

Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt
silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli
jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen
älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet
enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä
neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten
kohtalosta.

Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat
tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän
sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä
pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki
musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan
tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että
hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja
kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa
virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin
hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.

Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja
hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli
seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti
saattanut nähdä.

Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin
tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään,
oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä
nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.

-- "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut
huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.

-- "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" ... murisi Aladár ja yritti
talojen väliin pääsemään.

Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn
vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva,
jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän
yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.

Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla
kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja
huusi mielettömän äänellä:

-- "Tyttäreni!"

Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt
veteen.

-- "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.

-- "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi
Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli
tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä
tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan
kumoon menemällänsä.

Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän
nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.

-- "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään
vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan
vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin
monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.

-- "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä
salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan
mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan,
oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä
vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet
ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme.
'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli
tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan
teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo
kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden
valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka,
mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri,
niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra:
'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole
ottaneet vaaria viittauksesta?'"

-- "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan
tahtoi tietoja tyttärestänsä.

-- "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä
tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä,
että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!).
'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän
ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän
mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja
nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo
sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in
rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä
paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä
kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse
saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan
ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin
saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt
tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi
jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt
ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi
sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut
altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen.
Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja
käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he
tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi
häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt
jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne
neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän
asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset
leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa.
Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin
kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä,
sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo
maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki
arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi
vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja
laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat
ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki.
Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät
uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte
hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä
oli sangen kaunis nähdä."

Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän
tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle,
joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden
peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin
hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea
jalkaa ylempänä kuin vesi.

Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten
virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.




XV.

Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.


Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin
teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu
vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan
sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä
sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen
hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin
aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita,
jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä
oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja
risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut
vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin
muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.

-- "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen
herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä
näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori
herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."

Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle
eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme
Aladár'ia.

Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen
kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.

-- "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"

-- "Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin
muassani."

-- "Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän
tähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?"

-- "Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti
en ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut."

-- "Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna."

-- "Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?"

-- "Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää
tiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa."

-- "Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän
huusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin
kuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä
kauan."

-- "Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä
nyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain."

-- "Minutin päästä olen valmis", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin
avaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka
tietää olevansa kotona.

Enonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän
itsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun
ihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan,
hutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin
laskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee
aamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa
häntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä,
janoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle,
silloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa
kysyä vihollisensa tyttäreltä: "Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?"

Aladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi
kuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa,
jotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi
hän jo on mennyt levolle.

Tämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka
tuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.

Hyvä, suoritetaan siis tämäkin.

Vanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: "ajattele
meneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä
tanssit aamuun asti."

-- "Se kävi silloin päihinsä", kuiskasi Aladár takaisin.

Sitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta
saattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven
suussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.

Semmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon
seremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi
vasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että
esitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.

Ankerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen
ojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen
tavalla.

-- "Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää."

-- "Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä
tilassa."

-- "Minä kiitän teitä lapsestani."

Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa
tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä
ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi
heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:

-- "Minä taas kiitän teitä isästäni."

Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta
lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään
ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja
vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.

Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää
itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää
nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen
sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós
herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti
vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen
puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.

-- "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut
täällä vaaran aikana."

-- "Minkätähden, vanha mies?"

-- "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä
tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat..."

Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita,
puuttui Aladár hänen puheesensa.

-- "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa
romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan
olennon."

Ankerschmidt ajatteli itsekseen: "no, tämä nuori mies mielii täällä
kotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos
mielii, tehköön niin."

-- "Missä? Kenen?" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi
saada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun
sankari-seikan.

-- "No, tuolla puolen poppeli-metsää -- yhden hiiren", vastasi Aladár
hymyillen.

-- "Ah! Oh!" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus.
Ankerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa
oikaisemaan.

-- "No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää
pelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla
tuumalla."

-- "Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa",
ahdisti Kampós herra korkealla äänellä.

"Eikö mitä", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "tässäkö tyttäreni
kuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa
puhukaamme ennemmin hiirestä."

-- "Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen
kokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa", kysyi hän Aladár'ilta.

-- "Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu", vastasi Aladár.
"Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan."

-- "Mitä? Minä? Hiirtä?" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies.
"Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä
tuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun
täytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla."

-- "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta
se on aivan kaunis."

-- "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."

Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän
väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on
toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on
asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin,
siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.

-- "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti
ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.

-- "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa
villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta?
Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy
nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."

-- "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian
kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se
töllistelee kynttilää."

-- "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella
ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen
silmät ovat."

Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike
silitteli sitä vienosti kätösellään.

-- "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti",
varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä.
"Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."

Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa
virtaavan, likeisyydestä -- mutta ei hiiren tähden.

Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä
silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia
pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille,
pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita
sijansa.

Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun
sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan
hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin
tätä themaa.

-- "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta
sitä varten.

-- "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää
meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme
sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."

Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa
tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä
niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.

-- "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.

-- "Aivan mielelläni."

-- "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti
Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."

-- "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti
liikkua."

Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.

-- "Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä
nimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa."

-- "Eipä suinkaan, hyvä. herra!" oikaisi häntä Garanvölgyi. "Minun
vieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne
kodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne
rakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä
yksinäni."

Tätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä
sanoja seurasi pitkä vaiti-olo.

Semmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin
vaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.

Ankerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.

-- "Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun
olisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan
Erzsikekin teitä jo 'sedäksi.'"

-- "Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen
vanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa.
Hänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt,
olisinko minä sitä ansaitseva."

-- "Mitä se oli?" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.

-- "Oi, ei mitään. Pilantekoa", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.

-- "Mutta minuun katsoen oli se vakava asia", lausui Garanvölgyi.

-- "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen
lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte
vielä tuota narrimaisuutta?"

-- "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä
en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini
sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina
taskukirjassani."

Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan
nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti
vanhimpia relikejään, -- nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella
päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta
muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., --
tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle
salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.

Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.

Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta
on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka
hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän
jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.

Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki
tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen
lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä
edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä
rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki,
jopa hän itsekin, olivat hylänneet.

Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja
tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka
hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee
luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?

-- "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?"
kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.

-- "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan -- erään toisen
kirjoituksen muotoinen."

Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä
hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat
toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja
Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.

-- "Hja, poikaseni", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin
reliki-soppeensa, "yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet,
yhtäläisellä sydämellä harvat."

Ankerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän
päivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin
pöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman
minutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.

Aladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon
kirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.

Kuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta
nuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja
herätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta
näkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.

Garanvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä,
varpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia
herättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo
näki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.

-- "Sinä olet jo noussut ylös?"

-- "Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan."

-- "Lähteä? Mihin? Ja millä?"

-- "Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla
hyödyksi."

-- "Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?"

-- "Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa."

Vanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.

-- "No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?"

-- "Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä
sen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa
anomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani."

Tämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.

-- "Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin."

-- "Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on."

-- "Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?"

-- "Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni
naisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita
siitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä
nimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi
ja minä: miksi satumme me yhteen?"

-- "Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat
sinä hänet ja he antavat hänet sinulle."

-- "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot
ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua
vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän
luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa
minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja
jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi
auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; --
jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö
minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten
indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet
haaksirikkoiset?"

-- "Sinä olet oikeassa; lähde!"

Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä
kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen
kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.

Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut
patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka
täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita
vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli
suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen
Ankerschmidt'ilaisten kanssa.

Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän
hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen
ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku
on.

-- "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä
vastustellaksensa.

-- "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."

-- "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle
retkelle ulko-tanyoille."

Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.

-- "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka
lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."

Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus
jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän
saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."

Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka
ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt
kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja
"kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta
sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä;
sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki
sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.

-- "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus,
rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."

Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa
tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat
solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.

-- "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että
heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn
häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä
toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista
patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä
varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään
salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."

Neljännestä hän ei virkkanut mitään.

-- "Entäs neljäs?"

-- "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."

Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua;
paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti:
"tässä alkaa minun tilukseni."

Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin
merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.

Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä
tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden.
-- Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee.
Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan
Ankerschmidt'in.

-- "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme
nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."

Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti
yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.

-- "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa
vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että
meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa,
niinkuin teidän."

-- "Kaikki vertaukset ontuvat."

-- "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette
myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun
tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."

-- "Mitä te tällä tarkoitatte?"

-- "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin
takavarikkoon otetut tilanne."

Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.

-- "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä
minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän,
toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."

Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän
ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti
vastustamaan.

-- "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä
armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä
muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä
on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."

Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.

Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä
ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin,
että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina
Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia,
johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura;
vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata
nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.

Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen
perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.

Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä
naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän
harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen,
varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli
varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu
valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei
vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan
vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti
anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen
kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä
kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan;
täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät
he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain
ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun
omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi
sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa
tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan
enään yhteyteen joutumasta.

Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa
tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon
pieneen saareen.

Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi
kuin siihen asti.

Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen
verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?

Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti
vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan
oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli
huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska
tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa
rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.

Erzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt
pelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni
ylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla
varustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut
puutarhasta.

Garanvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin
aamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja
mitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei
mitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären
kanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö
luoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.

Ruokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in
hattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi
luki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli
seitsemän.

Kohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin
enoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas
ruokasaliin.

Garanvölgyi luki uudestaan ohran-tähät -- niitä oli vaan kahdeksan;
sitte ruusun-ummut -- niitä oli enään ainoastaan kuusi.

"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan", ajatteli itsekseen vanha
herra.

Hänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan
ohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun
päinvastoin Aladár'in taskukirjasta.

Kun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä
Ankerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.

-- "Minä surkuttelen sinua, poika parka", sanoi siihen vanhus
katkerasti. "Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä
ajatuksessa, että 'oli, ei ole' -- 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan
Budan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä
luulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se
vielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää,
olet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän
uuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei
tarvitse. -- Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani
on käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia
hän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä
arentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät
tilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä,
että summat figureeraavat budgetissä. -- Kauniit Mürzthal'in lehmäsi,
merino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies
mennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi
puistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin
huoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä
hyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä
viimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun
lannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille.
Huoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta
sitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin
olivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon
rakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi
sadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli
sen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä
maksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista
ei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen
toimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua
sääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan
antaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata
päätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko
asuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös?
Sentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön
surkuttelemiseni."

-- "Ei se nyt tässä ole pääkysymys", sanoi Aladár, olkapäitänsä
kohauttaen.

Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin
nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen
tähden.

Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin
avatusta kirjasta.

Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan
lähtenyt?

Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa
yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että
hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä
kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden
sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta
hankittava vahvistus.

Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen
mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti
häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän
tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä
otollisempi stadiumi?" -- Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla,
että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle
vaarallista.

Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että
sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen,
jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla
ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen
kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa
ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.

Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle
kakkuja matka-evääksi.

Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa
ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha
herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:

-- "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."

-- "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi
Ankerschmidt'ilaisille."

-- "Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle."

Aladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren
rikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen
tyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun.
Hän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.

Tytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.

-- "Te lähdette siis jo?" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään
nuorukaiselle.

-- "Minä olen jo ollut kauan täällä."

-- "Olettehan täällä kotona."

-- "Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän
ei rakasta laiskoja ihmisiä."

-- "Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt
meidänkin. Onko se totta, vaiko ei?"

-- "Totta."

-- "Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö
minua sen vuoksi uhka-rohkeana."

-- "Käskekää minua."

-- "Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille,
jota minun on valta käskeä, -- se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan
pyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja
olette niin armollinen, että otatte sen huomioon."

-- "Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?"

Erzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena
taaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen
muodon, jotta se olisi esitetty "pakoittavain asianhaarain" vallitessa.

-- "Sitä mielisin teiltä pyytää, että -- jäisitte tänne vielä yhdeksi
päiväksi."

Siihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.

-- "Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: -- minä jään."

-- "Ah", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo
hänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. "Minä
kadun jo, etten pyytänyt -- yhtä viikkoa."

-- "Hyvä", sanoi Aladár. "Minä jään siis tänne viikoksi."

-- "Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun
pitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi."

Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut
ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä
teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin
lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.

-- "Minä jään tänne kuukaudeksi -- kahdeksi, vuodeksi."

Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen
eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:

-- "Jääkää tänne ainaiseksi!..."

-- "... Kyllä -- ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen
armasta lasta.

Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen
syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja
ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän,
puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta
kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"

Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä -- molempia
-- sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli
sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa,
ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä --
edeltäpäin pyytää anteeksi.

-- "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in
kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.

Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin
ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in
rinnalla astui sisään hänen luoksensa.

-- "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa
minut."

-- "Sen arvasin", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun
tämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä
molemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: "rakas poikani!"

Aladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen
ilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä
ihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn
elämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.

Ja tämä toinen elämä -- alkaa hyvin.

Valtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana
tavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen
kaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman
ja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.

Elämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia
artikkeleita kirjoitettu.

Aladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei
olekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän
löysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin
pikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät
näkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua
kohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi
määrätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin
kuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun
jokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli
voi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?

Ja kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli,
että tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä
ruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava
lupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan
sovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri
velka!

Vanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen
sisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille,
sillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen
luotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle
vierastensa luokse.

Hän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki
siellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt
silloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on
linna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei
häntäkään kukaan uskonut.

Garanvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi
asian laitaa:

-- "Venheesi on valmis..."

-- "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa
kultaansa enon eteen.

-- "Me pidätimme häntä täällä -- meidän luonamme", sanoi Erzsike,
hellästi liittyen sulhoonsa.

-- "Ja minä tuotin venheesi tänne -- porstuaan", lausui hyväsydämisellä
sarkasmilla vanhus.

Anckerschmidt purskahti nauruun.

-- "Venheen porstuaan!"

-- "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä
avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä,
vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä
herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia
itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä
ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."

-- "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva
tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut
miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla
kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa
romanissa."

Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen
onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.

Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen,
joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että
herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla,
ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut
yhden jalan.

-- "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt
melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."

-- "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen
kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen
laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa
käsivartta vastaan. -- Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen
aivoissa! -- "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun
toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä..."

Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan
patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran
morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä;
mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän
yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in
kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle
pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja
mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän
kättänsä suudella.

Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa
sitä itsessään sieluna.

Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti
mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista
katsomaan.

Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli
niin sileä, kuin peili.

-- "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on
meidän!"

Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin
laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin
köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós
herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä
edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi
venhettä kumoon.

-- "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.

-- "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.

Tänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi
kovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki
edessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja
unelma.




XVI.

Vanha kastelli.


Hja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.

Kattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset
eivät sallineet itseään järkäyttää.

Ja kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty
rotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki
jauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se
kasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi
rakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin,
elementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan
ihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan "tehkää hyvin, katsokaa."

Garanvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin
etupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen
jälkeensä ohuita muta-kerroksia.

-- "Rakas _hää-isäni_!" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen
muistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in
muotokuvan. "Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan
kastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei
sillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä
hinnan. Minä myyn pois tämän kastellin -- ja sen hinta on, niinkuin
kansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'"

-- "Annetaan!" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat
vanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.

-- "Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä
siksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän,
tarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin
nähden johtaa rakennusta."

-- "Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta
uutta -- minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia
köyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa.
Osa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun
nyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini:
auran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun
haltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet
orret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä
yhdessä rakkaan poikani kanssa."

-- "Oho, herra ritari!" virkkoi Garanvölgyi; "tästä tulee ilmi, että te
tahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin.
Minä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra
poikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan."

-- "Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni,
vaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä."

-- "Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?"

-- "Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan
poissa.'"

-- "Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani."

-- "Katsokaa", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; "te olette
hyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä
tarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani."

-- "Ennemmin annan pois Kampós'in."

Kampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla
pois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä
edes Moskovan tsaarille.

-- "Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla
luoksemme."

-- "Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään
menemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno."

-- "Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt
tässä!"

-- "Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja,
etten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda.
Mutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen
taas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että
minulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon
minun talossani kotona."

Ankerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.

-- "Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te
tiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä,
joihin asia koskee. Onko tämä oikein?"

-- "Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä."

-- "Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne,
toinen tänne?"

-- "Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on
pää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu."

-- "Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee."

Molemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä
kulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat
jääneet tuohon muistettavaan kamariin.

Lipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu,
oli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi
Aladár'in huomion siihen.

-- "Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin
virallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon."

-- "Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska
antoivat sen takaisin."

-- "He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä,
jotka olivat teille kirjoitetut."

-- "Ah!"

-- "Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?"

-- "Minun ei ole niillä väliä." Aladár ei saattanut ajatella muuta,
kuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia
vanhoilta ajoilta.

-- "Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on
kirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut."

-- "Se lienee ollut kovin kauan sitte."

-- "Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa."

-- "Se on helppo sanoa."

-- "Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille
vielä rakkaampi, kuin minä."

Aladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: "Minun sieluni ei tiedä
siitä mitään." Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.

-- "Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin
teille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän
rakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?"

Oliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa
kysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta
luvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki,
vaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?

Sill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.

-- "Eno kulta, tulkaa tänne", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike
Garanvölgyille, "ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä
minulle lupasi."

-- "No, mitä se on?"

-- "Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän
lippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet."

Garanvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:

-- "Ja sinä olet luvannut tämän?"

Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan;
Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen
olkapäälleen ja sanoi nauraen:

-- "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi,
sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."

Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja
avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän
alla kirjeet.

-- "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."

Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole
rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei
hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen,
rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.

Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla
hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät
kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän
heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata
kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä
vastaan!

Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä
teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö
totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"




XVII.

Eriskummainen oikeuden-käynti.


Viikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut
takaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä
kala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta
kolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen,
turmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt
sitä vaikeroimasta.

Vielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen,
hävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä
Ankerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille "musta rokkaa" keittämään.

"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet."

Hän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi
onnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja
vanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.

Sen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut
solmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista.
Ainoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä
sitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.

Ennen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa
mies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on
asianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on
ollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti
rangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi,
että kaikkiin on ollut syynä "eräs pieni väärin-käsitys", joka sattui
herra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden
käsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä;
se tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty
Galizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi
erinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja
lopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet
siitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa,
ei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä
tämän, niinkuin muunkin jne. jne.

Ankerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin
vahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä;
siinä kyllä, että se on olemassa.

Mutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.

Herra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin
Lembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen
vuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin
läheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen
pienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista.
Vaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus
Mikucsek'iin; -- hän meni heti kuolijaksi.

Murhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti
tietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus
postikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.

Sen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz----stä itsensä
tuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.

Hän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän
kertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä
oli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle;
mihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan.
Täydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella
saattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan
aikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz----stä
Miskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla
sanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.

Toisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat
veljekset.

Mutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä
vastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.

Kun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen
tehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli
tahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.

Sitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta
varmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.

Toinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut
selkoa, kumpiko?

Kun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he
erinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa,
että toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota
hän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa
ristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli
tapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi
sanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen
molemmat yhtä tarkasti.

Vihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi
säästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia:
ritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa,
että vaan hän saattaa olla murhaaja.

Molemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet
ajatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.

Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:

-- "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla,
että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte
puheisin?"

-- "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.

-- "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin
tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies
siellä puhui herrain kanssa?"

-- "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että
jonkun siitä on kuoleminen."

-- "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies
olin minä."

-- "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."

-- "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon,
että minä olin venheessä."

-- "Minäkin vannon sen."

Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli
pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät
voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä
tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon
lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.

Oikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.

Kun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä,
uhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla
äänellä:

-- "Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi,
mutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään."

Illalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän,
tehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin
hänelle.

Seuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan
hirttänyt itsensä ovenkääkään.

Pöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:

  "Armollinen herra!

  Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa,
  on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut.
  Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin
  murhaaja, veljeni on syytön.

                                             Péter Bárd".

Oikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut
tosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.

Tähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää
yksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.

Pál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta
vapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut
murhaaja.

Mutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta,
kahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän
pannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.

Puhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä
murhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in
nimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden,
että tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään
kuultu.

Ken tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.




XVIII.

Pikku pilanteko Cabinet noir'issa.


Rouva Pajtay asui tähän aikaan Wien'issä. Heti kun Aladár oli laskettu
vapaaksi, muutti hän pois Pest'istä, vapauttaakseen itseänsä kaikista
ikävistä asioista.

Wien'issä oppi hän yhden lyhyen vuoden kuluessa kaksi asiaa.

Ensiksi sen, että pörssissä sopii vaan semmoisten ihmisten keinotella,
jotka sitä ymmärtävät. Dilettanttein käy siellä huonosti. Unkarista
erotessaan oli hän muuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa rahaksi, ja
sanoi julkealla kevytmielisyydellä, ettei hän enään ollenkaan huoli
tuosta köyhästä valtakunnasta; tästä lähtien aikoo hän elää
kapitalistina.

Nyt alkanut aikakausi oli kuitenkin erittäin omansa houkuttelemaan
sitä, joka luuli itsellään olevan rahaa, siihen kouluun, jossa hänelle
opetetaan, ettei hänellä todellakaan mitään ole.

Yhden vuoden kuluessa olivat järjettömät rahatoimet -- hän hyppäsi
tietysti aina pahaan aikaan milloin hausse'lle, milloin baisse'lle --
saattaneet hänet siihen, että hän tuosta petollisesta merestä sai
pelastetuksi vaan omaisuutensa jäännöksiä.

Toinen asia, jonka hän oppi, oli se, että vanhain valtiomiesten käypi
laatuun ja on joskus edullistakin lopullisesti riitaantua entisten
puoluelaistensa kanssa, mutta neljättäkymmentä käyvältä naiselta on jo
hyvin vaarallista hylätä kaikki entiset tuttavansa, sillä uuden
puolueen kokoon-saanti käypi silloin jo kovin vaikeaksi.

Semmoisen kokemuksen perästä ei ole mitään parempaa neuvoa, kuin "taas
takaisin, elämämme hetkiä rakastetulle isänmaalle pyhittämään."

On näet tietäminen, että tuo hyvä, narrimainen unkarilainen
enemmän iloitsee yhdestä kadonneesta, joka takaisin palaa, kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät koskaan ole
erhettyneet.

Eräänä kauniina päivänä päätti siis tuo _tuntehikas patriotinna_ --
niinkuin baali-referenttien oli tapa häntä nimittää -- viettää
kylpykauden Balaton-Füred'issä.[69]

Tämä oli sangen hyvä tekosyy taas ruveta yhteyteen rakastetun isänmaan
kanssa. Sairastetaan tautia, jota ei mikään muu kylpylaitos koko
maailmassa voi parantaa, kuin yksistänsä Balaton-Füred. Ihminen ei
sentähden näytä katuvaisen takaisin-palaajan rôlia; hän tarvitsee vaan
kivennäis-vettä, on senvuoksi tullut takaisin; sill'aikaa, kuin hän
suorittaa Anna-baalin parannus-keinoa, totutaan häntä näkemään; vanhat
ihastelijat ilmestyvät, niitä sopii taas jalkojensa juureen sitoa;
kylpykauden päätyttyä rukoilevat he, ettei hän enää lähtisi takaisin
Wien'iin; semmoisten sydämellisten rukousten täyttäminen on nais-avu;
ehkä käypi jotain "liaison'iakin" vahvistaminen, ja sitte tekee ihminen
"rakkaudellensa" sen "uhrin", että taas jää tähän ikävään valtakuntaan.
Tähän asti on kaikki hyvin; mutta siitä täytyy nyt myöskin ennakolta
antaa tieto asianomaisille, jotta hekin olisivat Füred'issä sinä
päivänä, jona hän saapuu sinne. Tähän taas ei tarvita muuta, kuin että
se jokaiselle erittäin kirjeessä ilmoitetaan ja lausutaan halu toisiaan
tavata.

Miehet tavallisesti katsovat sangen vaikeaksi semmoisista asioista
kirjoittaa; naisille se on todellinen nautinto.

Corinna kirjoitti aamusta iltaan, ja sai vasta silloin kirjeet
valmiiksi.

Hän oli itseensä tyytyväinen, kun hän vielä kerran oli lukenut ne.

N:o 1 oli maanviljelijälle.

  "Rakas ystäväni!

  Lääkärini määräyksestä aion viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä.
  Minä olen senkin vuoksi enemmän mieltynyt tähän kylpylaitokseen,
  että se on halvempi, kuin ulkomaan, ja minä pidän paljon lukua,
  mihin panen rahani. Siellä ihminen saattaa käydä minkälaisessa
  toaletissa hyvänänsä; unkarilaisten suora mielenlaatu ei soimaa
  sitä, kun sen sijaan Ischi'issä täytyy kilpailla herttuatarten
  kanssa. Jos tapaisin teidät siellä, olisi minulla siitä suuri
  lohdutus; te tiedätte, kuinka suuresti nykyisen nuorison teeskennelty
  pilvien-ajo minua ikävystyttää; minä vapisen, jos tuo köyhä
  runoilija, joka Fellegormi'n nimellä oli tottunut ylpeilemään
  muoti-lehdissä, sattuisi siellä olemaan. Kuinka me nauroimme yhdessä
  hänen viattomia värssyjänsä! 'yhdessä,' mutta 'erikseen' minä
  pakenen niitä. Tulkaa sentähden, jos mahdollista, ja ruvetkaa
  suojelijakseni!

                                                     Corinna".

N:o 2 kirjoitettiin tuolle eräälle runoilijalle.

  "Rakas Fellegormi'ni!

  Lääkärini väittävät, että rinnassani on kipu, jonka vaan Balaton'in
  ilma voipi parantaa. He ovat oikeassa, rinnassani on kipu:
  sydämessäni, ja sen saattaa yksistään innokkaasti rakastetun
  isänmaani ilma terveeksi tehdä. Minulla ei siitä asti ole mitään
  rauhaa, ei iloa, kuin yksityisten juonet ja vainoova kohtaloni
  pakoittivat minua isänmaatani jättämään, enkä minä muuta halua,
  kuin että tomuni kerran lepäisi isänmaani povessa. Minulle se
  olisi suuri lohdutus, jos kohtaisin teidätkin siellä. Se olisi
  minulle sitä mieluisampaa, kuin Grisák'kin, niinkuin varmaan
  tiedän, on siellä, tuo ihminen, jota minä vihaan yhtä paljon,
  kuin te, ja jonka kiihkeästä seurustelemisesta teidän
  ritarillisuutenne voisi minua suojella. Te saatatte olla varma
  minun kiitollisuudestani. Monta kertaa olen ajatellut teitä,
  monta kertaa teistä unta nähnyt; tällä kertaa se ehkä ei ole
  oleva unen-näköä.

                                                  Corinna."

N:o 3 oli kirjoitettu saksaksi tohtori Grisák'ille.

  "Rakas ystäväni!

  Lääkärieni neuvosta lähden minä Balaton-Füred'iin. Se ei ole
  kaukana Pest'istä; jos teillä on aikaa, tulkaa minua sinne
  tervehtimään. Minun tarvitsisi puhua teidän kanssanne tähdellisistä
  oikeudenasioista, joita teidän pitäisi ottaa ajaaksenne, ja sitte,
  jos tekin joutuisitte johonkin oikeuden-käyntiin, otan minäkin
  vaihdoksi sen asian ajettavakseni. Te tiedätte, että jo aikoja
  sitten minun ja Aladár Garanvölgyin väli on rikkoontunut; nyt voin
  ilmoittaa, että olen työntänyt oikeuden-istujankin luotani. Tulkaa,
  jos vaan mahdollista on; saan siten kumminkin jonkun, jonka kanssa
  saatan haastella, sillä yhden vuoden kuluessa olen jo melkein
  tykkänään unhottanut unkarin kielen.

                                                     Corinna."

Kirje N:o 4 oli ritari Ankerschmidt'ille.

  "Rakas ystäväni!

  Sydämeni syvyydestä otan osaa siihen murheesen, jonka taivas on
  mitannut teidän perheellenne; sallikaa, että teidän vilpitön,
  vanha ystävättärenne yhdistää kyynelensä teidän kyyneliinne.
  Ja kuka muu voisikaan tuntea sen tuskaa, joka kadotti perheensä
  rakkaimman jäsenen, kuin se, joka itsekin on kadottanut kaikki
  ja luopunut kaikista. Mutta onnettomuudenkin molemmanpuolisessa
  kohtauksessa on joku onni. Jos te tahdotte vainota tuota ihmistä,
  joka teidän poveenne on iskenyt semmoisen haavan, voin minä sanoa,
  missä hän on. Jos haluaisitte kohdata minua, saavun minä tämän
  kuukauden kuluessa Balaton-Füred'iin, johon lääkärini lähettävät
  minut. Minulla on teille paljon sanottavaa, josta saatte nähdä,
  että teillä on etäällä ystävätär, joka joka päivä ajattelee teitä.

                                                  Rouva Pajtay."

N:o 5 lopuksi oli Aladár'ille.

On näet tietäminen, jottemme sitä perästäpäin liioin kummastelisi, että
rouva Pajtay jo oli kuullut Grisák'in kertovan, jotta Aladár saa
takaisin omaisuutensa.

Tämän johdosta siis.

  "Rakas Aladár!

  Elämässä löytyy väärin-käsityksiä, joita vaan kuolema selville
  saattaa. Minunkin elämässäni on semmoinen arvoitus, ja se asia,
  ettette ole yrittänyt sitä suorittamaan, se tuottaa minulle
  kuoleman. Ulkonäky, varjo on jo kaivannut monelle haudan, ja he
  ovat vaipuneet siihen, eikä kukaan ole ymmärtänyt heitä. Te olette
  mies, te olette kuumaverinen; minä olen nainen ja heikko, sentähden
  on minun soveliaampi nöyryttää itseäni teidän edessänne, ja tuon
  kohtauksen perästä, joka eroitti meidät, lausua tämä sana:
  'anteeksi!' Jos tietäisitte, mitä tämä sydän on teidän tähtenne
  kärsinyt, mitä tämä sielu teidän tähtenne ajatellut, mitä nämät
  kädet teidän tähtenne tehneet! Mutta ei, te ette tiedä sitä ikinä.
  Tänä vuonna aion olla Balaton-Füred'issä; jos te ilmestyisitte
  siellä yhdeksi minutiksi, saisitte vielä kerran nähdä sen naisen,
  joka tuli sinne -- teidän läheisyyteenne -- kuolemaan -- ja
  unhottumaan, ja jonka ainoa toivo on se, että te kerta seisoisitte
  hyljätyn haudalla ja kuiskaisitte: 'tälle köyhälle naiselle, tuolla
  tomussa, annan minä anteeksi.'

                                                      Corinna".

Kas niin! Tämäkin on käynyt hyvin käteen.

Nyt täytyy vaan pitää vaaria siitä, että kukin kirje tulee sille
määrättyyn kuverttiin, jottei mitään vaihtoa tapahtuisi, niinkuin sitä
on nähty huvinäytelmissä, joissa joku on vaihtanut kirjeet ja kuvertit.
Se olisi kaunista, jos esimerkiksi joka mies saisi toiselle kirjoitetun
kirjeen.

Sentähden olikin Corinna niin varovainen, että hän ensin kirjoitti
päällekirjoituksen jokaiseen kuverttiin, ja sitte tarkasti katsoi,
minkä kirjeen kuhunkin pani, jottei mitään erhetystä tapahtuisi.
Muutamia veti hän ulos kaksi kertaa, vakuuttaaksensa itseään, ettei hän
ollut niitä vaihtanut. Sitte lukitsi hän ne joutuisasti yksitellen
sinetillä, ja saattoi nyt olla varma siitä, ettei mitään vaihtoa
jakamisessa ollut tapahtunut.

Olipa hän vielä niinkin varovainen, että itse, fiakkerilla ajaen, vei
kirjeet postiin ja itse pani ne sisään kirjelaatikkoon. Ja sen jälkeen
palasi hän, niinkuin se, joka on asiansa paraimmalla tavalla
toimittanut, rauhoittuneena kotia; hänen kirjeensä ovat hyvällä tiellä.

Mutta jälellä oli vielä "cabinet noir."

Viisi kirjettä, jotka yhtä haavaa suljahtavat laatikkoon, sama käsi-ala
päällekirjoituksessa, ja lisäksi vielä niin epäluuloa herättävillä
adresseilla, kuin yksi tuomittu ja armoitettu vallankumouksen päämies;
yksi entinen keisarillinen yli-upseeri, nyt unkarilainen tilanhaltia;
yksi asianajaja; yksi jurnalisti, ja yksi äreä oikeuden-istuja -- ne
pistävät jokaisen silmään. Epäluuloa enensi vielä se seikka, että nämät
kirjeet ovat kaikki Wien'issä kirjoitetut ja lähetetään Unkariin.
Valtion on todellakin tarvis tietää semmoisten epäilyttäväin
kirjoitusten sisällys, sillä tämä saattaa ainakin johdattaa jonkun
salaliiton laajalle haaroittuviin säihin.

Cabinet noir, me tiedämme jo, mimmoinen laitos se on.

Herra Straff, hukkaan menneen avioliittonsa perästä, palasi sinne taas
takaisin.

Ihmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.

Yksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan
nälkään-kuolo.

Ja sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän
vaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa
vaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.

Herra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä
edessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten
kirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä
käsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää
salaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.

Hänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut
huulet.

Näitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.

Hän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan
silloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan
nenän lävitse.

Narri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän
valitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle "kas
ei mitään, ota hyvin kiinni." Vai mielisikö hän kenties jotakuta
definitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.

Viimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu
kirje.

Edellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy
sellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa,
mutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti
hänen sappensa saatanallisella vimmalla.

"Madame pyytää vainota vielä minuakin! Minä olen hänestä halvin kapine,
joka hänen sopii mukaansa viedä leikkikaluksi tuolle vanhalle lapselle,
kun hän saapuu Wien'istä. Hoho, rouvaseni! Te valitsitte vihaisen
apinjan menageriastanne! Tämä suittaa vielä matkalla pahasti kynsiä
teitä. Hän niinmuodoin pettäisi minut? Hän tahtoo kilpailla kanssani
petoksessa? Hahaha, hahaha! No, saadaan vielä nähdä, kumpi meistä
paremmin ymmärtää tämän ammatin! Saadaan vielä nähdä."

Straff aivasteli ja nauroi yhä itsekseen, sill'aikaa kuin hän kuumalla
lampunlevyllä kuivasi sitä pehmeää matricia, jolla kirjeet olivat
uudestaan kiinni pantavat; hän mietiskeli oivallista pilantekoa; siitä
tulee lopulta suuri huvitus.

Hän päätti, kirjeitä taas kuvertteihin pistäessään, ensiksi panna sen,
joka oli kirjoitettu tilanhaltialle ja jossa runoilija Fellegormia
morkataan, viimemainitun kuverttiin.

Jurnalistille aiotun kirjeen, jossa pyydetään ritarillista suojelusta
tohtori Grisák'ín kiihkeyttä vastaan, sulki hän Grisák'in kuverttiin.

Saksaksi kirjoitettu kirje, jossa rouva todistaa unhottaneensa
äidinkielensä ja sen tähden haluavansa seuralaista, joka osaa
muukalaista kieltä, joutui tuon jyrkän tilanhaltian adressin alle.

Ja lopuksi vaihdettiin ilman mitään mutkia Ankerschmidt'in ja Aladár'in
kirjeet toisiinsa.

Ankerschmidt saakoon lukea, kuinka sen nuorukaisen uskoton morsian,
joka nyt on hänen tyttärensä ylkämies, koettaa tätä takaisin
houkutella; Aladár sen sijaan huvittakoon itseään sillä, että hänen
entinen morsiamensa yrittää pääsemään muinaisen sulhonsa anopiksi.

Tämä oli sangen hupainen tuuma!

Kaksi viikkoa sen perästä, kuin kirjeet olivat lähetetyt, näytti rouva
Pajtay'sta aika soveliaalta ilmestyä Balaton-Füredissä, Hänen entiset
ihailijansa väijyvät jo varmaankin joka päivä postivaunujen tuloa ja
pitävät teaterin vokali-qvartettia valmiina tulopäivän iltana
annettavaa serenadia varten.

Etupäässä täytyi hänen kuitenkin kokea, että kaikista vähimmin
kohtelias naisille on ilma.

Sentähden onkin tämä valtakunta niin ikävä; heti kuin sataa, syntyy
lokaa. Wienissä ei ihminen koskaan näe lokaa, se korjataan kohta pois.
Täällä sen sijaan ei siitä alkaen kuin Tigris-hotellista astuu
pika-vaunuihin, näe muuta, kuin sateen pieksemän akkunan ja siitä
lokaisen tien, lokaisella tiellä märkä-viittaisia talonpoikia ja
krinolinittomia talonpoikaisvaimoja, jotka vetävät hameensa päänsä
ylitse.

Suurin onnettomuus on kuitenkin se, että ihastelijat tämmöisessä
sateessa, vaikkapa he itse odottaisivatkin pikavaunuja kahvihuoneen
edustalla, eivät saa toimeen mitään väenkokousta kävelypaikalle; kun
vaunut saapuvat sinne, on jo ilta, eikä ole ketään muuta kylpylaitoksen
pihalla, kuin happovesi-ihmiset, jotka silloin korkitsevat pulloja.

Aivan niin kävikin. Saapuvien vaunujen ja heliseväin valjakkojen ryminä
houkutteli tuskin ketään kahvihuoneen oveen; nämätkin harvat
paljoksuivat siunausta, joka ylhäältä tuli, eivätkä uskaltaneet astua
edemmäksi kuin porstuaan.

Vaunut vierivät vastaan-ottamatta suuren Horváth-rakennuksen pihaan.

Siellä oli rouva Pajtay'n ennakolta tilattu asunto, kauniin ja paras,
joka Füred'issä oli saatavana; sen johdosta myöskin kalliin.

Tuskin oli hän asettunut kamariinsa, kuin hänen ensimmäinen huolensa
oli tutkia vierasten-luetteloa.

Niin monen sadan nimen vilkaiseminen ei ole mikään pieni työ, ja kun
etsittyjen joukosta ei löydä muuta, kuin yhden, on se sangen köyhä
saalis.

Tämä yksi oli Fellegormi, runonsepustelija.

Missä muut viipynevät?

Varmaankin ovat he kirjoittaneet kirjeen, jossa antavat tietää, että
ovat jo tulossa.

Corinna ei malttanut odottaa kokonaista yötä tämmöisessä epäilyksessä;
vielä samana iltana lähetti hän käskyn posti-expeditörille, että jos
hänelle on tullut kirjeitä, ne heti annettakoon ulos.

Füred'in posti-expeditöri on sangen hyvä nuorukainen. Oli juuri
tanssijaiset hotellin vieras-salissa; hän tanssi par'aikaa csárdás'ia,
kun häntä ruvettiin attilasta nykäisemään, että joku tarvitsee pikaista
apua, hän kuolee aamuksi, jos ei hän vielä tänäpänä saa ulos hänelle
ehkä tulleita kirjeitä. Palvelukseen valmis nuorukainen käsitti vaaran,
jätti viipymättä sikseen tanssin jatkamisen ja juoksi asuntoonsa, jossa
hän veto-laatikosta etsi rouva Pajtay'lle adresseratut kirjeet; niitä
oli luvultaan viisi. Näitten kanssa meni hän taas takaisin
tanssisaliin.

Corinna otti sykkivällä sydämellä kirjeet. Kaikki viisi olivat siis
rientäneet vastaamaan. Mutta minkätähden myöskin runoseppä, jos hän
itse on täällä? Arvattavasti on hänen kirjeensä tullut aikaisemmin.

Minkä hän ensimmäiseksi avaa?

Hän antoi etusijan Ankerschmidt'in kirjeelle. Tämä on kaikista
asianosaisista se, jonka toimeen-tulo on paras.

Kun hän oli avannut kirjeen, näki hän suureksi hämmästykseksensä oman
kirjeensä siitä esiin putoovan.

Kuinka? Hän lähettää saadun kirjeen takaisin? Tämä on suuri
epäkohteliaisuus!

Mitä lienee hän kirjoittanut sen ohessa?

  "Kunnioitettu rouva!

  Toisella kertaa, jos yhtä haavaa kirjoitatte kirjeitä kahdelle
  hengelle, pitäkää vaaria, ettette vaihda kuvertteja!

                                               Ankerschmidt."

Ei mitään muuta.

Mitä tämä on? Corinna tempasi oman kirjeensä kuvertista, johon selvästi
oli kirjoitettu Ankerschmidt'in nimi, mutta heitti sen pelästyneenä
pois kädestään. Se oli Aladár'ille kirjoitettu teksti.

Sitte repäisi hän äkisti rikki Aladár'in kirjeen. Siitäkin putosi esiin
hänen oma, Ankerschmidt'ille aiottu kirjeensä, mutta Aladár oli niin
hienotunteinen, ettei hän siihen ollut kirjoittanut mitään katkeraa
muistutusta. Nämät kaksi kirjettä ovat vaihdetut! Se on jo selvää.
Kuinka se lienee tapahtunut? Sitä on mahdoton käsittää. Kun hän itse
kaksi kertaakin oli katsonut, että kirjeet tulisivat oikeaan paikkaan!

Eih, nämät miehet asuvat samassa kylässä; varmaankin ovat he olleet
kyllä epäritarillisia näyttämään saadut kirjeet toinen toiselleen, ja
he ovat harkinneet itsekseen tämän pilanteon, häntä, naista
solvaistaksensa. Tämä on epäilemättä Aladár'in tuuma, sillä hänellä on
paha sydän ja ivallinen luonto. Hänessä on miestä semmoista tekemään!

Tällä tavoin lohdutteli Corinna itseään, ja mursi auki kolmannen
kirjeen. Tämä oli tilanhaltialta.

Ikäänkuin käärme olisi hänen syliinsä puikahtanut! Tästä kuvertista
putosi esiin tohtori Grisák'ille määrätty kirje. Tuo kirje
saksalaisella tekstillä.

Tilanhaltian vastaus oli maahan ruhtova. Hän oli kirjoittanut saksaksi:

  "Also gnädiger Frau! nicht mehr wajsz ungrisch. Hat vergessen
  Allen, vergessen Mutterzungen, Vaterlanden; ergo: mich auch sollen
  vergessen!"

Seisoipa siinä vielä muutakin, mutta sitä ei sovi tässä kertoa.

Corinna oli tainnoksiin menemällään.

Neljättä kirjettä avatessaan vapisi hänen kätensä niin, että kirje
melkein oli siitä liepsahtaa.

Ettei tämän mukaan Grisák'kaan ollut saanut hänelle aiottua kirjettä,
oli varmaa. Ja jos hän olisi sattunut saamaan juuri runosepälle
määrätyn kirjeen, jossa hänestä on puhe?...

Avattu kirje osotti pelon todeksi. Grisák'kin lähetti kauniisti
takaisin hänelle tulleen kirjeen, joka hänen adressinsa alla oli
Fellegormille kirjoitettu.

Tohtori Grisák vastasi pitkältä; pitkältä ja "loukkaavasti."

Yksi arkki, kahdenkertaiseksi taitettuna, oli täynnä hänen
vastaustansa, jossa hän järjestänsä, kohdasta kohtaan osotti, datumin
mukaan, koska, kuinka monta kertaa ja kuinka kauan hän oli ollut
armollisen rouvan luona; se oli lopussa yhteen laskettu, summa
summarum: niin ja niin monesta "asianajajan neuvottelusta", à kymmenen
florinia; hän pyytää sitä tasaisena pikku summana itselleen
lähetettäväksi, muussa tapauksessa on hän pakoitettu oikeuden-käyntiin
ryhtymään.

Tämä vielä tarvittiin! Että kaunis rouva maksakoon ihastelijansa
seurassa vietetyt "tête à tête" tunnit kymmenellä florinilla, niinkuin
oikeudenasiain neuvottelusta! Mutta, sen mukaan kuin me tunnemme olot,
on hän tämän varmaankin maksava.

Viidennestä kirjeestä ei enää saattanut olla mitään epäilystä, että
sekin oli vaihdettu kappale.

Mutta Fellegormi on kuitenkin tullut tänne. Kuka tietää, kirjailijain
suku ehk'ei kuitenkaan ole niin leppymätön; ainoastaan latinaksi heitä
parjataan "genus irritabile vatum'iksi." Lisäksi lienee mahdollista,
että hän on katsonut vaihetusta pilanteoksi; hänellä on taipumus
humoriin.

Auki murretussa kirjeessä ilmestyikin tosiaan toinen variationi kuin
neljässä ensimmäisessä.

Siinä oli lähetetty hirveän hävytön pasquilli.

Pasquillista on siinä tarpeeksi, kun sanoo, että se on pasquilli.
Enempää ei tarvitse siitä puhua.

Nyt saattaa jo käsittää, minkätähden viimeinen ihailija oli tullut
tänne.

Siitä saakka käy herjaruno varmaankin kädestä käteen; sitä luetaan
kävelypaikassa, kylpylaitoksessa, kahvihuoneessa, arenassa,
ampuradalla, koko lähistössä.

Tuon naurun asian tietää jo jokainen, kyyppäreihin ja
kylpy-palvelijoihin asti.

Huomenna kysyy joka ihminen kävelypaikassa: mikä se nainen on, jolle on
tapahtunut semmoinen paha pilanteko?

Corinnan elämässä oli silloin ensimmäinen kerta lyhyt hetki, jona hän
tunsi, että hänellä on sydän.

Hänen turhamielisyytensä oli kärsinyt niin syvän nöyrytyksen, ettei hän
enää voinut paeta sen kylmään suojaan. Ulkona hajosivat pilvet, tuli
kaunis, kirkas yö; tähdistä välkkyvällä Balatonilla alkoi iloinen seura
soutaa venheellä tulisoittojen valossa; keskellä järveä ruvettiin
laulamaan yhtä noista surumielisistä kansansävelistä, jotka syntyvät
yhdessä sanojen kanssa, niinkuin tuoksu kukan kanssa.

Ja hänen mieleensä juontui, että eräänä vuonna hän itsekin oli juuri
tuolla tavoin kulkenut venheessä myöhäisenä yönä myrskyn perästä,
hauskassa seurassa, sen nuorukaisen kanssa -- joka silloin niin
tulisesti rakasti häntä, ja jonka hän kovan onnen päivinä niin kylmästi
hylkäsi.

Nytkin luuli hän kuulevansa hänen äänensä, kuin hän tuntisi sen etäältä
kaikuvasta qvartetista; nytkin kuvaili hän häntä vieressään istuvaksi,
kuinka hän ohjasi venhettä ja piti hellää huolta siitä, ettei hänen
daminsa vilustuisi iltatuulesta.

Ja nyt oli hän yksinänsä se, joka lähetti kirjeensä ilman vastausta
takaisin.

Muut kaikki yrittivät, mikä hienommin, mikä karkeammin, loukkaamaan
häntä ilmi saadun petoksen johdosta; hän yksinänsä ei vastannut mitään.
Hän lähetti eksyneen kirjeen takaisin millänsäkään olematta.

Ja kuinka onnellinen hän nyt saattaisi olla hänen rinnallaan, jos hän
olisi ymmärtänyt hänen kanssaan kärsiä, odottaa ja rakastaa!

Ja kuinka onneton hän nyt on, kun hänellä ei ole ketään, jota hänen
olisi suloinen ajatella, eikä ketään, joka häntä rakkaudella
ajattelisi!

Ison ajan tuskaili hän tällä tavoin; ison ajan katseli hän Balaton'in
mustaa pintaa, johon tuikkivain tähtien vesikuvat vetivät värähteleviä
ajatusmerkkejä ja jolla soihtu-venhe uiskenteli tulikäärmeen tavalla
laulavin väkinensä; ja hetken aikaa ajatteli hän, kuinka ihanaa olisi
levätä tuon taivasta kuvastelevan vedenkalvon peitteessä ja olla yksi
niitä virvatulia, jotka pimeässä yössä vettä myöten juoksevat tuulen
edessä.

Tämä oli ainoa hetki hänen elämässänsä, jona hän puhui sydämensä
kanssa.

Tämä ei ollut hänen viimeinen hetkensä. Venhe kääntyi, laulun sävelet
rupesivat taas lähenemään; Corinna veti kiinni kartiinit Balaton'in
puolelta, ja kun tuo petollinen kuva oli suljettu ulos pimeään yöhön,
vaikeni hänen sydämensä puhekin.

Kynttiläin valossa hänen sielunsa kylmyys palasi takaisin; hän
ajatteli, että saattaa elää kauan ja vähäisellä omaisuudella, pienen
koronkiskonnan avulla, kunniallisesti kituroita eteenpäin.

Hän huusi palvelijaa ja käski tilata itselleen kaikki sijat huomenna
Pest'iin menevissä pikavaunuissa; aamulla lähdetään takaisin. Ei
tarvitse edes laskea levolle siksi. Paitsi kirjeitä oli vielä eräs
muotilehtikin pöydällä; se oli se lehti, johon Fellegormin oli tapa
kirjoittaa; hän lähetti sen Corinnalle kunnia-kappaleena. Tämä oli
tullut hänelle Füred'iinkin.

Hän avasi sen, ikäväänsä karkottaakseen. Hän alkoi uutisista -- tavan
mukaan. Ensimmäinen rivi, joka koski hänen huomiotansa, kuului:

"Huhun mukaan on eräs meidän kunnioitettavimmista patrioteistamme,
Aladár Garanvölgyi, näinä päivinä kihlannut ritari Ankerschmidt'in
ainoan, viehättävän ja mielevän tyttären Erzsiken. -- Satakertaiset
siunaukset ja onnentoivotukset liittyvät valtakunnan kaikilta tahoilta
tähän todelliseen 'belle alliance'en.'"

Tämä oli viimeinen tärähys Corinnan kiviselle sydämelle.

Nyt ei hän enään ajatellut romantillista itsemurhaa; hänen mieleensä
juohtui, että vielä löytyy maailmassa yksi ihminen, joka katsoo
onneksensa, jos hänen entiselle suositukselleen aukenee uusi ala; yksi
ihminen, joka on uskollinen kuin koira, viisas kuin kettu; ei
hellätunteinen; jäntevän käytöllinen luonne; joka sangen hyvin tietäisi
pidellä koronkiskontaan annettavia summia, ryöstää pakenevia
velallisia, tutkiella, kuinka paljon kukin voi maksaa, kuinka suuressa
hädässä kukin on; sen ohessa kaunis mies, jonka kanssa naisen ylpeästi
sopii käsityksin kadulla kävellä; sanalla sanoen, kokonansa puolisoksi
luotu mies, jolle vaan tarvitsee näyttää pikkusormeaan, häntä
vangitaksensa.

Tämä oivallinen, viimeinen mies "in petto" on --  herra Straff.

Me toivotamme onnea siihen.

Kello neljä aamulla, kun vielä kaikki nukkuvat kauniissa kylpypaikassa,
vierivät pikavaunut viiden helisevän hevosen kanssa ulos lehmuspuitten
välistä; niissä istuu kalpea nainen, joka eilen tuli tänne sairaana ja
jo tänäpänä -- täydellisesti parannettuna taas palaa takaisin.

Niitä löytyy onnellisia onnettomia, joitten sydänten ei ole tapa kauan
vaivaantua.




XIX.

Kun karhu lähtee pesästänsä.


Karhu on sangen suuri filosofi.

Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne
alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei
hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira;
vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän
kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy
passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?

Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo
säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt
lumeen paleltunutta karhua.

Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän
tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa
kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä
broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan
siltä yhdeltä kohdalta.

On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi."
Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä
luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että
kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa
ympärilleen maailmassa.

Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis,
päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen,
tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja
pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa
syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu --
menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää
kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi;
sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin
ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.

Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja
kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja
musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin
aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi
meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet
tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on
vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät;
te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä
parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä -- silloin pudistaa karhu
turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin
pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.

Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen
myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se
purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.

Ja karhut ovat aina oikeassa.

Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian
kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se
Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on
varmaa.

       *       *       *       *       *

Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.

Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi
sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset
kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.

Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen
työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei
työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta
Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa
päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä
on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän
Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.

Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt
kymmenen vuotta tässä meidän maassa.

Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa
nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät
kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä
seisoo.

Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.

"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."

Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan
muutosta "meidän kohtalossamme."

Sillä näin on laita.

Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän
kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.

Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen
seuraus.

Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen,
innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset
vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja
lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.

Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.

Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.

Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja
hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista
edusti äärimmäistä vasemmistoa.

Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.

On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.

Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso;
alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli
jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet
herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien,
noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha
tahtoa!"

Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran
luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.

"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet
vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä,
vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat
sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois
paikaltaan. -- Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen
pimeä ja sangen kylmä..."

Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.

"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."

-- "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin --
konventtiin."

Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä
paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa
tähän aikaan.

Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin -- --
karhu on oikeassa.

Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.

Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli
Ankerschmidt.

Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja,
joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä
itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen
ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava
valtiopäivämieheksi.

Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra
valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään
vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän
asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen
vuoksi muutkin esiin.

-- "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli
Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään
vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön
tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."

Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä
vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme
pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen
tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän
asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä
anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että
oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti
Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan
yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän
valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:

"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"

       *       *       *       *       *

Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli
aikoja sitte; kenties se ei ole totta..."




VIITESELITYKSET:


[1] Kun se vapaudensota, jonka unkarilaiset v. 1848 Itävaltaa vastaan
nostivat, oli loppuun saatettu, oli Komárom'in (Komorn'in) linna, jossa
urhoollinen kenraali Klapka piti komentoa, viimeinen, joka antausi
itävaltalaisille, lokak. 5 p:nä 1849. Siinä tilaisuudessa saivat kaikki
linnan puolustajat suojeluskirjan (saksaksi: Geleitschein), jonka
nojalla pääsivät vapaasti kotiinsa kulkemaan. Sodan jälkeen meni
Unkarilta hukkaan sen entinen valtiollinen itsenäisyys ja se
yhdistettiin tavallisena maakuntana Itävaltaan. Tätä tilaa kesti
vuoteen 1867 saakka, jolloin unkarilaisten onnistui saavuttaa takaisin
itsenäinen valtiollinen asemansa. Vuosina 1850-1860 saivat unkarilaiset
kärsiä suurta sortoa kansallisuutensa, kielensä ja yhteiskunnallisten
laitostensa suhteen; tätä surullista aikakautta kuvailevat tässä
romanissa kerrotut tapaukset.

[2] Szeben, lue: _Säbän_, = Herrmannstadt'in kaupunki Unkariin
kuuluvassa Siebenbürgin maakunnassa; sen lähellä oli heinäk. 31 p:nä
1849 ankara tappelu unkarilaisten ja Itävallan avuksi rientäneitten
venäläisten välillä.

[3] Garanvölgyi, lue: Garanvöldji.

[4] Yksi "hold" = 57,600 neliöjalkaa, niin muodoin jotensakin tynnyrin
alan vertainen.

[5] 1 florini = 100 kreutzeriä (60 vanhan laskun mukaan) = 2 markkaa 47
penniä Suomen rahaa.

[6] Vapaudensodan aikana teetti Unkarin hallitus paljon setelirahaa;
sodan jälkeen kaikki nämät setelit hävitettiin, missä niitä vaan ilmi
tuli, ja niiden omistajat joutuivat valtiollisen epäluulon alaisiksi.

[7] Tämän vuosisadan alkupuoleen asti käytettiin latinan kieltä
Unkarissa melkein yksinomaisesti virka-, koulu- ja sivistyneitten
puhekielenä.

[8] 1849 vuoden jälkeen otti Itävallan hallitus itselleen Unkarissakin,
jossa viljeltiin paljon tupakkaa, yksinomaisen oikeuden valmistaa ja
myydä sitä.

[9] Itävallan valtiovaakunassa on kotkan kuva.

[10] Komitati = piirikunta eli lääni.

[11] Unkarin husareilla on aina ollut hyvä maine urhoollisuudesta ja
rohkeudesta.

[12] S.o. santarmeille.

[13] Lue: Grischaak.

[14] Wien'issä siihen aikaan ilmestyvä saksankielinen virallinen lehti.

[15] S.o. pergamentti.

[16] Lue: Kampoosch.

[17] Lue: Itsig; tavallinen juutalaisnimi = Iisakki.

[18] Unkarissa ennen aikaan joukottain kiertelevät rosvot nimittivät
itseänsä "köyhiksi pojiksi."

[19] Sándor, lue: Schaandor, = Aleksanteri.

[20] Sándor Petöfi, tuo Unkarin suurin runoilija, oli osallisena
Segesvár'in verisessä tappelussa heinäk. 31 p:nä 1849, jossa hän
tietämättömällä tavalla katosi, arvattavasti sortuneena vihollisten
ratsujen alle ja sitte kaatuneitten kanssa yhteiseen hautaan
haudattuna. Mutta kansa oli monta vuotta sen jälkeen siinä luulossa,
että hän vielä eli, piileskellen itävaltalaisten kostoa.

[21] Attila = unkarilainen kauhtana.

[22] Unkarilainen puheenparsi.

[23] Tämä vapaajoukko taisteli vapaudensodassa itävaltalaisten
puolella, unkarilaisia vastaan.

[24] Herra von Ehrenfels on kirjoittanut kirjasen Unkarin maatalojen
tilastosta.

[25] Lue: Elisj.

[26] "Honvéd" (suomeksi: isänmaan-puolustaja) on Unkarin
kansallis-sotamiesten nimitys.

[27] Lue: tschaardaasch; unkarilainen kansallistanssi.

[28] Gyuszi, lue: Djusi.

[29] "Kurucz'eiksi" (lue: kuruts) nimitettiin Siebenbürgin ruhtinaan
Frans Rákóczy'n (k. 1733) kapinallisia liittolaisia Unkarissa.

[30] Tarkoittanee habsburgilaisen keisarisuvun värejä: mustaa ja
keltaista; tässä siis itävaltalaisuutta.

[31] Puszta = ääretön tasanko.

[32] "Nix tajtsch", jokapäiväisellä Unkarin murteella äännettynä =
"nicht deutsch" (ei saksaksi).

[33] Unkarilainen sana "lehet" = käypi laatuun, on mahdollista.

[34] "Szabad" = vapaus sallittu.

[35] Vuoden 1849 jälkeen pantiin Unkarissa voimaan Itävallan lait maan
omien sijaan.

[36] Unkarilainen sananparsi.

[37] Ankerschmidt'in nimen vääntää talonpoika Akkorsincz'iksi (lue:
_Akkorschintsch_); unkarilainen sana "akkor" merkitsee "silloin" ja
"sincs" on niin paljon kuin: "ei olekaan mitään," jotenka tässä siis on
jonkunlainen sanasutkaus, jota ei voi suomeksi kääntää.

[38] "Betyár", lue: betjaar, saksalaisen suussa herjaussana
unkarilaisista = hulttio, hylky.

[39] Hietzing on kylä Wien'in lähellä.

[40] Tisza, lue: _Tisa_, on Theiss-virran unkarinkielinen nimi.

[41] "Wassagter" = saksalainen lause: _Was sagt er?_ -- Vapaudensodan
jälkeen lähetti Itävallan hallitus Unkariin suuren joukon saksalaisia
ja böhmiläisiä virkamiehiä, jotka eivät ollenkaan osanneet unkarin
kieltä ja joitten siis täytyi maan asukasten kanssa puhua tulkkien
kautta; näiltä tietysti usein kysyivät: mitä hän sanoo?

[42] Sanasutkaus: vastaava unkarilainen sana on "józsir", lue:
_joojschir_ ("jó" = hyvä, jalo; "zsír" = ihra, rasva), joka kuuluu
jotensakin yhtäläiseltä kuin sana Yorkshire.

[43] "Pandúr" = polisimies.

[44] "Fogoly madár" merkitsee unkarin kielessä sekä "vangittua lintua"
että "peltopyytä" (Rebhuhn).

[45] Pozsony, lue: Pojschonj = Pressburg.

[46] Wien'in ylioppilaskunta (aula) oli keskuudestaan Unkarista
vapaudensotaan lähettänyt yhden legionan.

[47] Lue: Mikutschek.

[48] "Tanya", lue: tanja, = ulkotiluksilla oleva maja.

[49] Fehérvár, lue: Fäheervaar, = Weissenburg'in kaupunki.

[50] Saksalainen sana "zurück."

[51] "Csárda", lue: tschaarda, on tien varrella oleva kapakka
aromaalla.

[52] "Paprikalla" eli Turkin pippurilla höystävät unkarilaiset melkein
kaikki ruokalajinsa.

[53] Gehorsamer Diener.

[54] S.o. morsiamen-isän.

[55] Itävallankin postilaitoksella oli "cabinet noir'insa". joka hankki
hallitukselle tietoja yksityisten kirjeenvaihdosta ja jossa mainion
hyvästi osattiin avata ja sulkea kirjeitä.

[56] Lue: Vaschmatschkakovaatschi, -- sanoista "vasmacska", ankkuri
(oikeastaan: rauta-kissa), ja "kovács", seppä.

[57] Erzsike, lue: _Erjschike_, Eliz nimen unkarilainen muoto.

[58] Lue: _Djurka_, Georgin nimi unkarin kielellä.

[59] Pienen rahan puutteessa revittiin yhden florinin setelit kahteen,
neljään, jopa kahdeksaankin kappaleesen, joita sitte vaihtorahana
käytettiin.

[60] Kermattoman kahvin.

[61] Unkarissa ei käytetä riihiä ja luuvia, vaan vilja puidaan kovaksi
tallatulla tanterella taivasalla.

[62] "Ispán", lue: ischpaan, merkitsee komitatin päämies ja myöskin
huoneenhaltiaa.

[63] "Kulcsár", lue: kultschaar, = sulkija, kellarimestari.

[64] "Guba" = pörhökarvainen kangas-viitta.

[65] Vesimyllyt ovat Unkarissa vedenpinnalle rakennetut ja vahvoilla
ankkureilla pohjaan kiinnitetyt; rattaan panee virta pyörimään.

[66] Fata morgana, kangastus.

[67] "Kis Tükör" (= pieni peili), eräs vähäinen, runomittaan tehty
maatieteen oppikirja.

[68] Branyiszko'n tappelussa helmik. 5 p:nä 1849 saivat unkarilaiset
suuren voiton itävaltalaisista.

[69] Füred on kylpypaikka Balaton (Platten)-järven pohjoisrannalla.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TILANHALTIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.