RISTIN TIE
Runoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Kustannusosakeyhtiö Otava
Helsinki
1879.
»— Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna
valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit;
'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan
aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja
sitten kypsyä. — Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä
eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu
kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele
sellaista mielessäsi, sanon sinulle!»
Epiktetos.
SISÄLLYS:
GRAALIN MALJA
HENKI JA AINE
Ruusu-Risti
1. Ristin tie
2. Opetuslapsi
3. Voitto
Runo
Henki ja aine
1. Aine
2. Henki
LUOVA SANA
Luova sana
Sana
Taide
Milloin kypsä ihmiskunta?
Se on täytetty!
Saul
VALKEUS YÖSSÄ
Joulupuu
Simeon temppelissä
Valkeus yössä
Vangittu valo
Joulu-yö sankarin haudalla
KUOLEMAN PORTEILLA
Isäni muistolle
Viisaat neltseet
Deevojen laulu
Golgatalla
SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...
Satu siintävä tähtien...
Ylösnousemus
Lucia
»Lumimadonna»
Lähtö
Enemmän olet kuin elontyöni!
MAA-EMO
Maa-emo
Auringolle
Elon sähkö
Sydänkesä
Aurinkoinen syys
PILVIEN PIHOILLA
Lentoretki
Kuolinlento
VÄINÄMÖINEN
Väinämöistuli
Väinämöinen
Vänrikin sankarit
Kamppaileva Karjala
Yön uhatessa
Juhani Ahon muistolle
GRAALIN MALJA
Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja.
Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,
ei nauru kaiu, vain vaieten ylväät
pyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.
Ikipuistot siimekseensä sen sulkee,
sävel hartauden hämärässä sen kulkee,
soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankee
solisten alas paadelleen. Sydän ankee
inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu,
taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.
Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki,
hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.
Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin,
ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.
Useammat vartijoiks' sen ovat halvat,
ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.
Se vaalijans' itselleen iäks vaatii,
sitovat ikilait ritarillensa laatii.
Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan,
hänen nähdä se suo olemuksensa salan.
Elämän yli hälle vallan se antaa,
hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.
Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat,
hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.
Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet,
pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.
Elämään iankaikkiseen silmät se avaa,
sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.
Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata,
hän maasta on tullut ja etsii maata.
Ketä ei voi koskettaa elon saasta,
ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.
Hänen sielussaan tuli Graalin palaa,
pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.
HENKI JA AINE
Ruusu-risti
1. Ristin tie
Aniharvoin aurinko paistaa teille,
jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.
Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.
Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa
joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,
kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.
Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,
ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa
tyköänsä pois arkana tahdo työntää,
erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.
Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,
ken tuomiota Iki-Herran ei estä.
Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,
ken käy olemustansa uudesti luomaan.
Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,
hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.
Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,
hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.
Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,
varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.
Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,
hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.
Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,
pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.
Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,
pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.
2. Opetuslapsi
Hän kauan sitten jätti harhat elon,
ain uupumatta kulki Päivää kohti,
mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,
hän arvoituksist' elämän sai selon,
hän kulki kuilut kuoleman ja yön,
hän näki sarastavan aamunkoiton,
aavisti taisteluiden jälkeen voiton,
iäisten piirien hän näki työn.
Olento oudon Valon häntä johti,
he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.
Avautui kaikki, mikä ennen sulki
hält' olemuksens', seesteisenä hohti
ylt' ympärillään luonto iäinen.
Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,
min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,
hän oli kansalainen Kaikkeuden.
Hän kaikkialta haki kotimaata,
hän ihmisessä näki pelkän veljen,
näin aukaisi hän eestään joka teljen,
ei mikään sitoa hänt' enää saata.
Hän kaikkein auttajana aina on,
milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,
hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,
jotk' kadottivat Elon Auringon.
3. Voitto
Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
hän voittanut on kuoleman ja yön.
Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
hengessään Voima voittamaton puhkee.
Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
päällänsä vaipumatta varjoon öin,
se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!
Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
se muodot muovaa, uutta yhä luo,
se voimat herättää ja niitä käyttää,
läpäisee aineen, määrän sille suo.
Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
se kaiken olevaisen muotoon valaa,
kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.
Se synnyttävi elon alkusolun,
se kehityksen huippuun kaiken vie,
me kunnes päässä pyhityksen polun
seisomme, päättynyt on Ristin tie.
Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
aineemme Hengen aurinkohon raukee,
aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
säteillen työhön luomisen on avoin.
Runo
Se unten herkimpäin on ikuistus,
katoovan muotoon iäiseen se muovaa,
sen yllä väikkyy outo kirkkaus,
sen olemus on jumal'unta luovaa.
Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,
luojansa nostaa jumalain se lukuun,
mut syämistä käy sentään sydämiin,
kohoaa maasta ylös taivaisiin.
Yön säteistä sen sisin sielu on,
sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,
se liitossa on kera auringon,
mut vieras silt'ei sille maan oo multa.
Se maahan niinkuin kevään sade lankee,
luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,
kohottaa katseen tähtitarhain taa.
Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.
Sielumme sisimmän se valaisee,
maat oudot, jumalaiset meille näyttää,
sen valoss' sateenkaaret säteilee,
henkemme ikihehkullaan se täyttää.
Uudeksi olemuksemme se muovaa,
sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,
siipensä kohottaa se kimmeltäin
yön halki taivaan tähtitarhaa päin.
Henki ja aine
1. Aine
Tulenliekki ihmisen henki on,
säde luomisen loistavan auringon.
Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,
ajaks vaikka vangittu aineeseen.
Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,
itu, kätketty maa-emon uumeniin,
mut päänsä nostava päivää päin,
sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.
Veli Luojan valkean auringon,
povess' outo kaipio tutkimaton.
Alas syöstynä yöhön ja aineeseen
iät pyrkii se luomisen valkeuteen.
Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,
sädesillat siintävät maasta se luo
avaruuksihin, tähtitarhojen taa,
koti kahleiden, harhojen sille on maa.
Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,
ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.
Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin
jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.
2. Henki
Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,
kotiinsa täältä jälleen halajaa,
se alta kahleittensa rautapaineen
pihoille pilvein yhä palajaa.
Se kammitsoista maisten harhain kauhun
keveesti kohoo lailla uhrisauhun
päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,
mi palaavalle jälleen porttins' avaa.
Avautuu palaavalle tähtitarhat,
sävelten teitä kun se saapuu vain,
ei sido sitä maa, ei öiset harhat,
on sillä lentimet näät jumalain.
Ei alas varjoihin se vajoo illan,
se löytänyt on tuollepuolen sillan,
se saavuttanut taas on jumaluuden,
se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.
Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää
sävelten, runon rata aineeton,
sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,
se uudelleen on Poika Auringon.
Välille maan ja taivaan luo se siteet
niin herkät kuin on heljät tähtikiteet,
näin synnyttäen Hengen säveleitä
se aineessakin astuu taivaan teitä.
Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,
se alhaalla jo astuu autuuteen;
se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,
ei alistu kuin orja aineeseen.
Se valtias on Hengen sekä aineen,
kuin kantamana sävelien laineen
se kulkee maahan oudon aamunkoiton,
se aineess' sotien saa Hengen voiton.
LUOVA SANA
Luova sana
Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi!
alussa maailmoille muodon soi. —
Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa,
se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.
Kaaoksen alku-yöss' se salamoi,
maat, taivaat, Valon valtameret loi.
Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön,
lepäävät luovat voimat pani työhön.
Maailmat loi, ja niitä hallitsee,
loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee!
Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran
jylisee sinisalamoina Herran.
Sana
Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki,
pimeän iki-yön joka ukset särki
aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun
pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun
lukemattoman vahvuuden helmassa luki,
rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki
tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon.
Sana, min tajunnassa ihmisen suvun
syvä synty on, alkujen alku ja juuri.
Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri,
mi kätkenyt on idun tammen terhoon,
maan uumenihin elon voiman, mi nostaa
pimeästä pinnalle laihon laajan.
Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan,
mi leimahtaa idän ääristä länteen,
Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa
tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen.
Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa,
hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa,
Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.
Sana kuolematon, jumalallinen valta,
meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta
suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan
side ainoa, jot' ole muille ei suotu.
Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu,
rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan,
meret hallita, vallita maan sekä aineen,
avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen,
pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä,
omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä,
joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä.
Vapauttaa vangitut henget hän voi,
alas taivaista hän tulen siunaavan toi,
Sanan, jonka valtaa ei vangita saata,
joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.
Taide
Sen alku kaaoksen on tuollapuolla,
sen syntysanat lausui luova Järki,
sen olemus ei koskaan saata kuolla,
se kaikkialla eestään esteet särki.
Se aina etsii ilmennyksen alaa,
sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa,
se jumalten on kaunein leikkikalu,
sit' aineen puoleen luomisen vie halu.
Elämän voimalla se aineen täyttää,
säteensä siunaten se siihen valaa,
katoovaa työhön ikuiseen se käyttää,
se pimeydessä liekehtien palaa.
Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa,
auringot toisensa sen tiellä kohtaa,
ajasta iäiseen se raivaa rataa,
min yli öisten tähtein siinto sataa.
Muodoissa kimmeltää se lumikiteen,
ylentää avaruuksiin templin ylvään,
välille maailmoiden solmii siteen,
pystyttää hartauden pyhän pylvään.
Valloille ikuisille uhritulta
suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta,
maan uumenissa joka uinuu untaan,
kohoten kerran Valon valtakuntaan.
Milloin kypsä ihmiskunta?
Milloin kypsä ihmiskunta?
Milloin jumalien unta
toteuttaa mainen kansa?
Silloinko, kun tieto, taito
korkeimpaan on noussut kukkaan?
Selvillä kun kaikki salat
sill' on, konsa kaikki alat
mahtaa voi se mahdillansa?
Konsa hunaja ja maito
kaikkialla vuotaa, hukkaan
silt' ei mene pisaraakaan?
Tasapaino kun on vaakaan
tunteen sekä järjen saatu,
juurtunut kun luontoon raakaan
lempeempi on luonnon-laatu?
Kuljettu on puoli tiestä
silloin, muttei yltään iestä
puistanut viel' ihmiskunta.
Elä viel' ei jumalunta.
Milloin kypsä ihmissuku?
Silloin, kun ei enää huku
toisen käden kautta kukaan.
Kun käy kaikki määrään samaan,
veljinä kun kaikki mukaan
käyvät rauhaa rakentamaan.
Kuollut kun on himo saaliin,
yhtyneinä yhteen maaliin
tähtää kaikki tulevaiseen.
Silloin uneen jumalaiseen
yltänyt on ihmissuku,
jok' ei koskaan sorru, huku.
Se on täytetty!
Se on täytetty!
Ah, syvin hetki on lyönyt!
sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt!
sylihin elämän tyly kuolema taipuu.
Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu,
johon tähdännyt on iät ihmisen suku.
Se on täytetty! Tuskasta, tuskien alta
iankaikkinen noussut on rakkauden valta.
Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei huku
polo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta.
Se on täytetty!
Ristin juurella unta
uneksii tulevasta sen valkeimmat sielut.
Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut,
välisillat on valmiina vastaisuuteen.
Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteen
kohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä.
Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä,
katohon väkivallan ja koston ja vihan,
se kirkastetun sai hengen ja lihan.
Se on täytetty!
Maapallo hetkestä tästä
jumalallisen Rakkauden elämästä
osan sai, jota siltä ei riistää saata.
Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata!
Vapauttajan veri virrat väilyy
iät ilmoissa sen, sydämissä säilyy
säde auringoiden Auringon.
Se on täytetty! Täytetty rakkauden on
pyhin työ, joka kuoleman vallat murskas,
johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas,
joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä,
rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä!
Pitkäperjantaina 1921.
Saul
Soita, David, soita, soita,
murhetta ei henkein voita.
Henkeni, mi Herran työhön
valittiin, nyt vaipuu yöhön,
joka ympärillein lankee.
David, soita, David, soita,
mieleni on musta, ankee.
Milloinkaan ei enää koita
vapahtava päivä mulle,
muinoin Herran voidellulle.
Syvemmälle yhä vajoo
sieluni, sen siteet hajoo
pimeään, min ääret kajoo
ihmisten ei enää maita,
eessä polku outo, kaita,
min ei missään näy päätä.
Tuonen varjoa ja jäätä,
minne katseeni vain kiintyy.
Silmähän vain yksin siintyy
toivottuuden aukeet aavat.
Kirveltävät kipeet haavat,
jotka elo iski, saavat
elinvoimain lamaan, lakoon.
Kuvat hurjat kulkee, pakoon
niit' en pääse, aivoissani
suonet paisuu, veri sakoo,
kuumeisesti sydän takoo.
Pedon lailla raivoissani
koetan ma kahleitani
murtaa, mutta raivoon suotta.
Viikot vaihtuu, vuosi vuotta
seuraa, yhä kierrän samaa
kehää, joka henkein lamaa.
Harppuasi, David, soita!
Sieluni ei salamoita
enää iske, ikivarjoon
uppoo se ja unhon yöhön.
Zebaothin kruunun tarjoon
sulle, saata sit' en kantaa,
kelpaa en ma Herran työhön,
rikoin käskyänsä vastaan.
Sit' ei saata anteeks antaa
mahdit maiset, vallat taivaan,
tuomittu oon iäks vaivaan
kulkiessain elon rantaa.
Kuolemalla ainoastaan
Herran vihan sovittaa voin.
Siksi kirveltävin haavoin
kuljen, hourun yöhön vajoon.
Katselen ma aamun kajoon,
sammuu kirkas päivän kulta!
Soita, David, hetkeks sulta
lohdun saan, sa kruunun multa.
Soita, hoivaa Herran tulta,
heläjöivin hopeekielin
soita, astu nöyrin mielin
tielle, jolle Jahve johtaa
askelesi, ylläs hohtaa
iät Ylimmäisen tuli.
Sydämesi siinä suli,
taipui tahtos Herran tahtoon
niinkuin kaarna merten vahtoon!
VALKEUS YÖSSÄ
Joulupuu
Minut korvesta pirttihin kannettiin,
mut korpeen mun juureni jäivät.
Hopeat, korut oksille annettiin,
niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,
ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,
ma haastan korpien hiljaista kieltä,
huminaa salometsien, suurten ja sankkain,
johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.
Kohoamme kohdussa korpien vyön,
pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,
humisee kesät, talvet yllämme tuuli,
tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.
Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,
kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,
me yksin elämme iästä ikään,
ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,
ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,
on kuolematon rotu korkean korven.
Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,
humisten ikilaulumme sentään soi,
tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,
sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,
inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,
levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,
sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa
levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,
kateutta karsasta, soimaa ja syytä.
Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,
syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,
lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,
herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.
Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:
tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,
teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,
elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.
Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,
vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.
Simeon temppelissä
»Herra, nyt sinä lasket palvelijasi
rauhaan menemään sanasi mukaan;
sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.»
Luuk. 2:29-30.
Pyhäkössä temppelin varronnut oon
monet vuodet; mun henkeni kaipuu
mua ohjannut on elon aurinkoon.
Iäkäs olen, varteni vaipuu,
povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut,
lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut,
odotukseni vihdoinkin loppunut on,
näen kirkkautensa nyt auringon!
Ikirakkaus tähtien tarhasta
alas astui, nyt ihmissuku
vapahdettu on aineen harhasta;
joka etsii, hän Tieltä ei huku!
Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ,
ota kuoleman katkesi, valkeni yö,
valohon pimeästä käy ihmisen tie,
Isän laupiaan luokse se jälleen vie.
Vajonnut oli henkemme aineeseen,
himot askeleitamme vain johti,
nyt kuljemme taasen kirkkauteen,
Jumalaa, Elon alkua kohti.
Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme,
me toistemme tuskia, haavoja liennämme,
tuli rakkauden ikivoimamme on,
radan rastii se maast' ylös aurinkohon!
Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain,
olen nähnyt Rakkauden Herran,
janoten jota mielin nääntyvin hain,
ylistetty, kun saavuit sa kerran!
Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan,
elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan;
lepohon nyt lasket sa palvelijas;
elo, kuolema on Sinun vallassas!
Valkeus yössä
On kuin läpi maapallon aurinko loistais,
vaikk' kylmä ja valju on viileä yö,
on kuin kajo taivahan tyynenä toistais
valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö.
Masennettu on yö! pimennossa ei piillä
pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä
rata siintävä idästä läntehen hamaan!
Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.
Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon,
katos halla, nyt karkonnut kuolema on.
Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon,
ylivalta nyt ainut on auringon.
Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa,
paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa,
väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys
jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.
Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön,
ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain,
jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön,
povess' ihmisien elät piilossa ain.
Ah, kerran on aikasi astua julki,
tuhatvuosia valtias vaieten kulki,
tuhatvuosia orjankaapua kantoi,
valons', äänensä vaientaa yhä antoi.
Ja antavi ain, jyristen se ei haasta,
alas käy kuten kyyhky se liihottain,
maa vieras on sille ja mainen saasta,
asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain.
Läpi maapallon hälle se loistavi yössä,
pitopöydässä juhlii ja arkien työssä.
Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa,
Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.
Vangittu talo
Yhä vankina on
valo auringon,
meni mailleen jo marraskuussa.
Hämäriss' sinertää
lumihelmet ja jää,
kevyt kuura kiiluvi puussa.
Säkenöi syvä yö,
revon roihut lyö
yli taivaiden sähköistä tultaan.
Avaruus salamoi,
yö hetkeksi voi
ylt'ympäri puhjeta kultaan.
Salamoi syvä yö,
ikitähtien vyö
säkenöi tuhansin jalokivin.
Ylös kuu kohoaa,
valo sen kuvastaa
kinoksiin kotikoivujen rivin.
Vaikk' kahleissa on
säde auringon,
koko kaikkeus kuitenkin hohtaa.
Valo tähtien vyön
läpi kuolonkin yön
valonlähteille henkemme johtaa.
Valon lähdett' ei näy,
mut esteettä käy
läpi kaikkeuden henkemme vapaa.
Sido ei sitä maa,
valon siivet se saa,
Isän istuimen ylhäällä tapaa.
Valon varjo on yö,
vapauttaen lyö
läpi yön säde huomenen koiton.
Avaruus salamoi,
koko kaikkeus soi
ilolaulua valkeuden voiton!
Joulu-yö sankarin haudalla
Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,
kimaltaa yllä tähtikirkas yö,
yö rakkauden; — ei raiu enää rauta,
ei kalskahtaen kalvat enää lyö.
Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,
kajastaa iäisyyden aamunkoi,
ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,
kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.
Soi joulukellot yössä avaruuden,
yöss' syntyi jumalainen rakkaus,
sytyttää mieliimme se toivon uuden,
se liitost' uudesta on lupaus.
Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,
yön tähtiin katseemme se kohottaa,
rauhatta rintamme ei enää nyyhki,
kiitämme korkeuden Jumalaa.
Ylistys olkoon korkeuden Herran,
vanhurskas, vakaa mieli inehmon!
Me kamppailimme, — koittava on kerran
seesteinen, tyyni aika auringon.
Urohon unta, joka silmäns' sulki
varjostaa kuusi valkee, kuurainen,
yön juhlakellot soittavat nyt julki
sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!
KUOLEMAN PORTEILLA
Isäni muistolle
(Hänen paariensa ääressä.)
Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu,
vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu,
mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.
Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston,
tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie,
näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston.
Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.
Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti,
kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo,
muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti,
Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.
Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu,
vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu,
mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.
Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.
Viisaat neitseet
Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta
ole seurannut niitä ei myötämme maasta.
Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,
elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.
Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain
olennot ihanat ikitähtien tarhain.
Alahalta vain puoleksi löysimme majan,
kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,
alati Elävän Veden lähdettä haimme,
säkeneitä sen suonien juoda me saimme;
— elo meille vain oli ainaista iltaa,
iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.
Iäti vaelsimme me Auringon maita.
Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,
— hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.
Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,
ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,
Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,
olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.
Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,
me emme velttoina varroten maanneet,
odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,
häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.
Me heitimme yltämme maalliset verhot,
keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot
kohosimme me tuollepuolen rajan,
yli maan, vapahiksi kahleista ajan.
Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo
yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo
vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,
valonvälkettä on olemuksemme kulta.
Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,
maan oudon äärille meidät ne johtaa; —
me säästimme öljymme matkalla elon,
senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon
hävittää hämärän sekä kuoleman pelon.
Me kuoloa emme ollenkaan tunne,
elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne
avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.
Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.
Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,
Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.
Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,
ei tunne kahleita henkemme lento.
Joka hetki me varroimme tuloa Herran,
sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,
maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,
niin outo on puhjennut valkeus öihin.
Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,
Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,
edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,
vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,
säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.
Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.
Deevojen laulu
[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee
»loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]
Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,
edessänne aukeaa luomisen tarhat.
Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat
olennoituvat täällä ja toteutuvat,
näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,
olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.
Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,
tulevan kehityksenne kätkette jyvän
sisimpäänne täällä, te täällä luotte
joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.
Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa
joka luotu vain kehityksensä matkaa
monet vuostuhannet. On kaukana määrä,
moni astutaan matkalla askele väärä.
Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!
palava olennostanne aineen on saasta.
Halujen, himojen tuli tultamme halaa,
sädeloistossa Hengen pätsistä palaa
pyhitettynä sielunne, jonka kulta
säkenöi ylimaailmallista tulta.
Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,
iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,
sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,
jokamies jäsen on jumalallisen perheen.
Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,
tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.
Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,
jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.
Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,
ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,
elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,
lähestyy Isän iäisen valtakunta.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,
työ taivaallinen tekemässä on tähkää:
ylenee yli maapallon risti, mi loistaa
veriruusuissa, joidenka hehku poistaa
inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,
häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.
Sen siunaavat käsivarret varjoo
maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.
Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,
joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,
kuten rakkauden, sopusoinnun syli
sädehtii valotulvaa se maapallon yli.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:
työ Rakkauden tekemässä on tähkää!
Golgatalla
Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö
läpi vahvuuden; vaipuu varjojen yö
yli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee,
väristys läpi luonnon kaamea kulkee.
Avaruuksissa myrskynpuuskat entää,
jyristen kovat kalliot kahtia lentää,
alas maahan palmut kuin korret taipuu;
— on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu.
Repeää pyhäkössä temppelin vaate,
on täytetty maailmankaikkeuden aate,
sotineet Valon Henget on viimeisen sodan,
Elon Herra on murtanut kuoleman odan.
Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvan
puki yllensä, särkenyt jälleen on salvan.
Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa,
soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa.
Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla,
kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla,
kuningas, joka aurinkojen radat johtaa,
hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa.
Koko Kosmoksen elähyttävä voima,
tosi Ihminen, tietävien jumaloima,
Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan,
tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan,
elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi,
kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi.
Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö,
meit' yllätä enää ei iäinen yö.
Elo pallolla tällä tään koommin muuttui,
jumalrakkauden itu maahan sen juuttui.
Elostamme pois Golgatan verta ei pestä,
valumasta sen virtoja kenkään ei estä,
avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät,
kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät,
elämän läpi matkamme maaliin se johtaa,
läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa.
13-16/1. 1922.
SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...
Satu siintävä tähtien...
Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen,
satu siintävä tähtien.
Minä murhe, kärsimys katkera sullen,
kato lehtien, jotka syksyn tullen
vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien
vihannat kesä-puistomme
hävittää, kedot kukkivat autioittaa.
Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!
Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,
arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,
tylyn tungin orjantappuran okaan
sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,
ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,
minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,
oman itseni kaataen ainoastaan.
Sekä sun.
Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,
ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.
Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.
Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,
lumivalkean joutsenen lailla sa sousit
Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma
elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.
Epätoivohon toivon muistoja toit,
epäsointuhun kauneuden sointua loit.
Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,
säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.
Ylösnousemus
Timantti puhtain, joka puhkes illan,
eloni illan ensi varjon tullen!
ma viime lauluni nyt laulan sullen,
säteistäs solmin tuollepuolen sillan.
Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; —
iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.
Timantti kallein, loistos peittyi multa
melskeessä elon turhuuksien turun.
Sun näki silmä, suurentama surun,
sun sisin siintosi on tuskain tulta!
Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
et turha, välkkyvä vain ajanviete.
Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
sun säihkysi on sielus syvin halu.
Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
ens aamukaste; tienoot oudot näytät
minulle, hehkullasi henkein täytät.
Vavisten painan sinut syäntäin vasten.
Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,
säkenöit oudon jalokiven lailla.
Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,
sa lahja elon ehtoon jumalainen.
Sun siintos askeleitain aina johtaa,
maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.
Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,
sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!
Lucia
Sa saavuit suortuvillas säteet yön,
ah, talven tytti tähti-seppelpäinen!
seuduista saavuit öisten tulten vyön,
miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.
Etäällä, korkealla kotis on, —
siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet.
Tienoilta kätköön käyneen auringon
maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.
Halk' äänettyyden polkus pyhä käy,
sa kuljet kimmeltävää tähtirataa,
ei avaruudess' askeleitas näy,
yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.
Tähdestä tähteen kulkee sentään ties,
sun askeleittes alla kiiluu kiteet!
Silmiisi konsa katsoo mainen mies,
sielunsa sitoo äänettyyden siteet.
Valoa pelkkää olemukses on, —
hän iäti on henkes valkeen vanki,
unohtaa kukat, kesän auringon;
harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.
Lucia, tähtitytti tyynen yön,
et tunne päivänpaistetta, et kesää,
sa Henki luova öisten tulten työn,
ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.
Sielussa yksinäisen suojan saat,
sen täytät näyillä sa tähtitarhain.
Vieraita sulle tuoksuvat on haat,
vieraita kuvat ihmismielen harhain.
Lucia, suortuvillas säteet yön
sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä
seuduista öisten vahvuuksien vyön,
elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.
H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.
»Lumimadonna»
Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa
ruskeeta tulta, ripses roihut salaa.
Autuuden aavistusta huules kuiskaa,
kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.
Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,
koruinas kiiluu öiset tähtitulet.
— Olentos säihkyy sentään suven säätä,
sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.
Sua saartaa kaikkialla luonto karu,
jok' askelettas kiertää kipu, surma.
Siks laupias oot niinkuin joulun taru,
sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.
On kiirees kirjaeltu linnunradoin,
käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,
tulia yön on ympärilläs sadoin,
et hengetöntä hetkeä sa vietä.
Synnyttää sielus joka hetki tulta,
pyhiä aatokses luo auringoita,
sinulta elämän ah saamme, sulta,
luovassa voimass' ykskään sua ei voita.
Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,
hangissa vaalit valtaa suven suuren.
On elos iankaikkinen ja uhkee,
kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.
Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa
vain voimakkaammin välkehdit ja palat.
Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,
elämän, rakkauden sa tunnet salat.
Uudenvuodenpäivänä 1922.
Lähtö
Et viipynyt vierelläin, kuten tähti
olemuksesi loistava luotani lähti,
olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan,
tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.
Toki en kapinoi, valittaa olis väärin,
ei autuutta laskea voi ajanmäärin,
sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta.
Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.
Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää,
liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää
kuin luotani oisit sa vaaksan päässä.
Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?
Siroutta ma siunaan sun kättesi somain,
hyvin tiedän, että et koskaan oo omain,
hyvin tiedän, että et suo mulle suuta.
Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.
Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa,
sua saavuta en, toki henkein on vapaa.
Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt,
mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.
Olet päiväini, öitteni paistavin tähti,
olentos vaikk' kauaksi luotani lähti;
sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan.
Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.
Enemmän olet kuin elontyöni
Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,
pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.
Olet mulle päiväini paiste, ja yöni
ikirauha on suuri ja siunaava sulos!
Elämän runo oot, olet täyttymys unten
ikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu!
Olet askel yllä unhojen lunten,
elon sammumaton, salaperäinen loihtu.
Elämän sätehet toit kuoleman yöhön,
syvimmät olemukseni selvitit salat,
loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön.
Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat!
Pyhä patsas oot elämän ikitulen,
yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa.
Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen,
kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa!
Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit,
elämän salat suurimmat poves sulki.
Yli yön elämän iankaikkisen näytit,
salat kuoleman haastoi sun huulesi julki.
Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,
pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.
Olet mulle päiväini paiste, ja yöni
ikirauha on suuri ja siunaava sulos!
MAA-EMO
Maa-emo
Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja,
ah, elonantaja
kukkea-kulma.
Oot ikinuori, ain yhä nuortuva
kellervä-suortuva
laihojen kullan.
Toisinaan voit tyly olla ja julma!
Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä
pursuavat tulivirrat ja työstä
ihmisien lopun tehdä, mullan
antimet niin hävittää, ett' tienoon
autioks teet, talot, töllit voit kaataa.
Mut inehmot väsymättömät raataa
kunnes peittyvät parmaasi vienoon
vihreään verhoon versovain tarhain.
Ehtymätön poves on, emo parhain.
Myöhään ja varhain,
kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan
paisuvan parmaan
kuormaa kullan-välkkyvää kannat.
Suot elon kaikille, kaikille annat
antimes, ain olet työssä, et lepää,
lahjojas meiltä et milloinkaan epää.
Kasvatat korkeat korvet, ja sankat
suot salot nousta. Säät rae-rankat
lannista ei sua, vuoretkin vankat,
vyöttämät jään, katat laitumiks karjain,
ain ylös huipuille hyisien harjain
käy jäkälää poro etsimään. Marjain
runsaus maat, mäet, mättähät peittää.
Kun kesän aurinko kultansa heittää
kentties ylle, niin kypsyvi heelmät,
täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät.
Maa-emo mahtava, ah elonantaja,
kaitsija, kantaja.
Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu,
polkumme liikkuu,
hoivissas elontaipaleen kuljemme,
kunnes suljemme
silmämme uupuneet lepohon kerran,
kunnes raukee
ruumiimme, ah, poves silloin aukee
sulkien meidät huomahan Herran.
Auringolle
Pyhä, valkea, valtava aurinko!
lukemattomat vuossadat liidimme jo
kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon.
Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon,
levon ei radallemme oo laisinkaan luotu,
kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu.
Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään
avaruutehen syöksymme tähdittyvään.
Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
kipinöitänsä auringot kaukana lyö,
välähtää vasamat elon syttyvän, uuden,
radat luomisen aukeavat, jumaluuden,
iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa,
tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.
Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
joka hetki jatkuvi luomisen työ.
Joka hetki Henki aineeseen liittyy,
yhä tähtitarhoja uusia siittyy,
syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan,
pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan,
ei lankea milloinkaan kuoleman aatot,
salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.
Pyhä aurinko, voimasi valtava vie
elämään yhä meitäkin, aukee tie
edessämme halki vahvuuden öiden,
läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden.
Lukemattomat vuossadat liitänyt lie
maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon.
Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon,
levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies.
Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!
Vuodenvaihteessa 1922.
Elon sähkö
Säkenet elon valtavan sähkön
läpi luonnon taas salamoi,
kukat puhkee, kussa ne kulkee,
sävel lintujen ilmoissa soi,
avaruuksien syttyvi jäihin
pyhä aurinko, elpyvi maa,
kuten morsian hohtava häihin
se itsensä kaunistaa.
Kukat kulmillensa se kietoo,
sitelee siniseppeleet,
purot valkohuntuina vaahtoo,
häälaulua laulavat veet.
Jumaluuden laulua luovaa,
sävel jonka on loppumaton,
joka muotoja uusia muovaa.
Iankaikkinen, ah elo on!
Niin syvästi joskus se herpoo,
kuten iäksi kuollut se ois;
vain hetki, ja haihtuvat harhat,
Manan varjot on väistyneet pois.
Iäks kuoleman varjot hukkuu
sylihin elon auringon;
kuten luonto, mi talven nukkuu,
niin henki on myös inehmon!
Säkenet elon oudon sähkön
salamoi olemuksessa sen,
ei alkua, loppua sillä,
se voima on ikuinen.
Joka ruohossa, korress' se elää,
solun täyttävi jokaisen,
— se henkenä iäti helää
yli tyhjyyden kuilujen.
Keväällä 1921.
Sydänkesä
On kuin valon hohtavin huntu
leviäis yli metsäin ja maan,
kesän kypsän tuoksuva tuntu
kedot täyttäisi kukkasillaan.
On kuin pyhä, valkein soisi
sävel kentiltä autuuden,
valon Herran viestiä toisi
alas vangeille ainehen.
Sävelet valon vaikeimman taivaan
väräjöi läpi kaikkeuden yön,
ne luovat lohtua vaivaan,
niit' uottavat orjat työn.
Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,
ne vaivamme virvoittaa,
ne lientävät orpojen nyyhkyt,
ne kahleemme kirvoittaa.
Ne katseemme vie valon puoleen,
unohtuu pimeys sekä jää,
sätehensä ne heittävät huoleen,
ne tähtinä kimmeltää.
Valonairuet oudosta maasta,
miss' säihkyy ainainen koi,
teit' ei voi seurata saasta,
valo teitä vain seurata voi!
Suven siunaavan sulotuntu
olemustanne kuvastaa,
on henkenne hohtava huntu,
min kätkössä uinuu maa.
Välisiltana hengen ja aineen
alas astutte aineeseen,
ja lailla laulavan laineen
kohoatte taas korkeuteen.
Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.
Aurinkoinen syys
Kuin talven valtaa peljäten
aurinko hehkuu syksyinen.
Puun lehdet puhkee purppuraan
sen kera kilvan loistamaan.
Levolle illan tuuli käy.
Ei pilven varjoakaan näy,
ei liiku lehti, oksa, puu,
kirkastumistaan kirkastuu
kaupungit, kylät, metsät, maa,
kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.
Vöihinsä valo varjoton
verhonnut kaikkeuden on.
Valkeuden Herra taivaistaan
nyt saapuu maata siunaamaan.
Aurinkosaatoss' saapuu hän,
Jumala valon, elämän.
Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
edestään väistyy kuolo, yö.
Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.
Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»
Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.
Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.
Ei hävitystä, kuolemaa; —
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.
Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.
PILVIEN PIHOILLA
Lentoretki
(Santahaminassa, toukok. 13 p:nä 1921.)
Aurinko yllä, ja allamme maa!
Kohoaa, kohoaa
avaruutehen ain yhä korkeammalle
kone, halki ilmojen nuolena kiitävä.
Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle.
Yhä korkeammalle ja korkeammalle!
Alapuolella pilvenhattara liitävä,
yli pilvien, usvien, auringonsumun
sylihin ylä-ilmojen jäätävän humun
kohoaa kone kiitäen päivää päin
läpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin.
Yhä korkeammalle ja korkeammalle,
meri, mantereet jäävät jalkojen alle!
Sinertää alapuolella siintävä laine,
yläpuolella, ympäri ilmava aine,
ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataa
tuhannet sätehet tulivirtojen lailla
kutoen merenpinnalle auringon rataa.
Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla,
näy saarta ei, salmea, niemekettä,
vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä.
On kuin inehmon olis haihtuneet surut,
humisten syvät soi iankaikkiset urut,
heläjää sävelet avaruuksien soiton,
pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton,
sävel valtava kuin elon alkavan yöstä,
hopean helähdys ikitähtien vyöstä,
säen, syöksyvä auringon ainaista rataa,
ylähältä mi lohtuna lempeenä sataa
yli maan, läpi yön valon väyliä luoden,
valon valkeiden valtojen viestejä tuoden.
Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitää
kone vain. Hajahattarat allamme liitää,
ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu,
katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu.
Kohoaa meren helmasta kallioranta,
petäjikköä kasvaa sen karkea santa,
kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin.
Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin,
satamiss' alusten liput kirjavat liehuu,
vilisten väenpaljous allamme kiehuu.
Leviää torit alla ja kaupungin kadut,
kapeat kuten hangella suksien ladut,
kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot,
taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot,
keot kuin kerikansan ja muurahaisväen.
Vilahtaa jo rinne vihreän mäen,
hämärtää läpi terhenien salo sankka,
jalan alla koivikko korkea, vankka.
Läpi kenttien käy joen hopearihma,
putouksen yllä kultainen vihma
värisee vesihelmien, tanssien, telmien
kedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää.
Talonpoika peltomaatansa kyntää,
lato laidassa vihreän niitun puuntaa.
Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa,
keveään, keveämmin entistä kiitää,
pian laineiden harjoilla jälleen liitää.
Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa,
väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa,
kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää,
satamaan kone mykkänä seisomaan jää.
Kuolinlento
(Sanoman saapuessa majuri Mikkolan ja
luutnantti Durchmannin tuhosta Alpeilla.)
Ihmisen ei jalka astu
kätköön hautakammionne,
kumpunne ei koskaan kastu
kyynelistä, kohtalonne
vyöryyn jään ja lunten hukkuu,
katoo öisten kuiluin sumuun,
vuosisadat siellä nukkuu,
häipyy vuorivirtain humuun.
Vilinässä vuorivirtain
syöksyy syvään kuilun yöhön
niinkuin lastu kevyt, irtain,
joka joutuu vetten vyöhön,
ajelehtii, hetken häilyy
ryöpyissä ja vaahtoon vajoo,
tyynnä taivas päällä päilyy,
pärskeet rannan paasiin hajoo.
Uskalsitte ylvään lennon
alttiiks antain elon urheen.
Surma särki siiven hennon,
vieri kotiin viesti murheen.
Poiss' on urhot! turhaan kysyy
miks ja missä katkes matka?
Vait on vuoret, vaiti pysyy,
kertomust' ei kenkään jatka.
Alppivirrat yksin pauhaa,
kuuluu kuilun yöstä kumu.
Sankareille laulaa rauhaa
vuorten vapaan tuulen humu,
kertoo tarun urhoin työstä,
jot' ei kuullut, nähnyt kukaan.
Kohoo maine kuilun yöstä,
kiitää kauas tuulten mukaan.
VÄINÄMÖINEN
Väinämöistuli
6. XII. 1920.
Joka suomalaisen se rinnassa palaa
näkymättömän liekin lailla,
se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,
se valtaa ei olla voi vailla.
Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,
hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,
tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,
pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,
mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,
mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.
Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,
mut henkensä tulta he vaali.
Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,
oli kaukana vain elonmaali.
Sisin hehku valonsa sittenkin loi
tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi
yhä kestää, minkä vain harvat kestää,
omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.
Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,
me uljuutta emme säästäneet, verta.
Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,
salast' ohjas se esiin ja julki.
Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,
tukenamme maan Hengetär kulki.
Se voitosta voittohon joukot vei,
sen tiellä estettä ollut ei,
kukin käytti miehen mieltä ja kättä,
kävi eespäin suorana, pelkäämättä,
kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,
satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.
Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,
salass' ain poven pohjass' se palaa,
yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,
yhä intoa mielihin valaa,
roduks Hengen meidät se kasvattaa, —
me emme halpoina kulkea saa.
Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,
tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,
rodun henkisen työt yhä täytämme,
tulisäilää Väinämön käytämme.
Väinämöinen
Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,
hän tajunnassaan heimons' unelmoi,
ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,
siks hengessään hän Hengen kansan loi.
Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,
vaan rodun, joka salat saattoi julki,
mi laulut laati, suori suuren soiton,
mi kamppaeli eestä valon voiton.
Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,
vuossadat vaikka kantoi kahleita,
se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,
se palveli vain valon valtoja.
Se olemusta etsi jumaluuden,
se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,
se tulevaa loi suuruutensa aikaa.
Se toteutti Väinämöisen taikaa!
Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,
se antoi aineen, Hengen vapauden,
sen paahtehessa pohjan hanget suli,
virittyi kannel vapaa, valtainen.
Keväämme koitti, katosi pois kirsi,
taas kansamme soi vapauden virsi,
ei vainon valkeat, ei miekan melske,
ei sävel sotien, vaan hengen helske.
Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,
vaan viisauden lujat luottehet,
henkemme niiss' on yksin helein kulta,
tietomme taika, taidon tuottehet.
Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,
rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.
Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,
pimeyden voimien se teot salpaa!
Vänrikin sankarit
Heimomme tietäjä ne kerran näki
hengessään, esiin heidät loihti, loi.
Maa vaarassa kun ol', sen sankarväki
riemuiten viime verens' sille soi.
Ne taistelivat ylivoimaa vastaan
Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,
vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan,
unelmaa voiton hymys sentään suut.
He vaikkei voittaneet, niin voiton unten
he hehkun jälkipolvillensa soi.
Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,
halk' aikain urhot siitä voimaa joi.
Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttui
äänettä hetkeänsä uottaen,
ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui,
maan vastaisuuteen, valoon luottaen.
Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille,
kun uhkas vieras sekä oma mies,
ne, jotka vapauden voitti meille,
kun solvattuna sammui kotilies,
kun kaikkialla kasvoi väkivalta,
kun orjuus uhkasi ja orjan ies,
he tulen tempasivat taivahalta,
he yksin silloin tehtävänsä ties.
He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta,
he kamppaeli keskell' yön ja jään.
Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta,
se heissä vihdoin puhkes elämään.
Min hengessänsä näki runoniekka
kansansa kunniata laulaissaan,
sen teki vasta myöhäispolven miekka,
mi vapautti kansan sekä maan.
Kamppaileva Karjala
Mykistyi käsissäs sävel kannelten,
virity ei virttesi taika.
Mikä sorti äänesi suloisen?
Sävelen ole nyt ei aika!
Sotahan sävelniekkasi suuret suori,
iäkkäät urohot sekä sankari nuori,
sotien sävel virtesi vienot salpaa,
kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.
Sodit puolesta soittosi nyt sorean,
sodit eestä virtesi vapaan.
Näen taas kuten muinen sun kamppailevan,
isien yhä isket sa tapaan!
Isätkin sotahan Valon suorivat ennen,
he soittelivat sotateillensä mennen, —
idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa,
sama vartio taas vapautemme takaa.
Sodi, Karjala, vartio lännen maan,
koko ihmiskunnan on voittos.
Sotivat isät, soittivat kanneltaan,
ilo ihmisyyden on soittos.
Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadu
rotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu.
Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri,
hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!
Pian helkkyy taas kantele polvillas,
pian laulusi laaja taas kaikuu.
Rotu Karjalan, suuri on kunnias,
Valon vuoksi sun rautasi raikuu
Vuoks ihmisyyden sun tapparas tultaan
nyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan.
Mut mullasta, maastakin turpeen alta
kohoaa ylös taivaille laulusi valta.
Marrask. 26 p:nä 1921.
Yön uhatessa
Yö uhkaa, myrskysää
idästä ukkospilviään taas nostaa.
Voi miestä, pois ken jää,
maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.
Voi miestä, joka myö
halvasta veljiensä veren hinnan,
kun hetki vaikein lyö,
kun käytävä on kamppailemaan rinnan!
Kun miesten kuntoa
maa, kansa, koti, vapautemme kysyy.
Mies, joll' on tuntoa,
nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.
Hän katseen tyynen luo
tuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti,
säikyttää minkään suo
ei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.
Verensä viimeisen
vuoks veljesveren vuotaneen hän antaa,
puolesta vapauden
kaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.
Juhani Ahon muistolle
8. VIII. 1921.
Sinä tunsit korvet syntymämaan,
sävelet salometsien sankkain,
tarut taisit valkean, tuoksuvan haan,
samosit laet vaarojen vankkain.
Oli tuttavias veden, metsien väki,
tuhatvuosien taa sinun silmäsi näki,
näki kansasi ammoisen alkukehdon,
pyhät puut näki, leppeän uhrilehdon,
sävel virren miss' sointui, ja kantele soi,
suvun suurimmat miss' syvät luotteensa loi.
Syvimmät rodun luotteet ilmi sa toit,
tämän maan salat suurimmat hengessäs loit.
Olit peltojen poika ja kulkija korven,
tajusit sävelet ujon paimentorven,
kuvasit kesäpäivää ja talven yötä,
kera kansasi kärsit ja teit iät työtä.
Ilojas ilot sen oli, murhees sen murheet,
oli ylpeytes sen taistelut urheet,
idän iskuja torjuit, sen hyytävää hallaa,
sadot meiltä mi vie, sekä vainiot tallaa.
Katajaisen sa tunsit kansasi juuret,
vakavimmat sen mietteet, sen miel'alat suuret.
Matit korvessa tunsit, sen Liisat, sen Maiat,
sinä Taikurit tiesit, ja taikurein taiat.
Sinä, Taikuri suurin, mi pohjan jäässä
hymysit kuten vain hymytään suven säässä.
Isien pyhä puu sinun suullasi puhui,
kevähän kevähästä se kertoi ja huhui,
kevähästä, mi talvien takaa koittaa,
kevähästä, mi kerran saapuu ja voittaa
pyhän voittonsa kansalle laulun ja työn,
joka yöss' sotien ikivallat lyö yön.