SUOMENLAHDEN SALAISUUS

Kirj.

Paul Dubois [Karl A. Tavaststjerna]

Suom. Urho Kivimäki

WSOY, Porvoo

1918.

SISÄLLYS.

1. Rusalkan perikato. — Ensimäiset tutkimukset ja huhut
2. Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. — Pietarissa
3. Diplomaattisia vastuksia
4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa
5. "Vain kuollut hylje"
6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta
7. Kotiutuminen. Uutteraa kirjevaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä
uutisia
8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato
9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna
10. Mereen suljettuna
11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus
12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
Loppu
13. Selvittäviä mietiskelyjä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä
14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu

1.
Rusalkan perikato. — Ensimäiset tutkimukset ja huhut.

Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen saapui päämääräänsä.

Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin, ja Revue Marinen toimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta — valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai helli sanomalehtityötä — tällä kerralla tuloksettomuus johtui Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä, ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi, löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti. Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty jälkeäkään sinä syksynä.

Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen kohtalon kanssa.

Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.

Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen. Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin, käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli. Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.

Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.

Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut päivänvaloon yhtään mitään — päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.

Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.

Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden suhteiden välityksellä Revue Marinen onnistui seuraavan kesän aikana saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista, uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistu Revue Marinessa, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa, eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.

Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.

Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.

Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös, ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.

Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli heidät niellyt.

Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen panssarijättiläisen.

Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää — mikä on varsin vähän luultavaa — tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia kuin ranskalaiset, — kuinka tahansa — mitään ei saatu päivänvaloon.

Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä, kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla. Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.

Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen, elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.

Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi, kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin siten — päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.

Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.

Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi. Ei muuta.

2.
Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. — Pietarissa.

Rusalka on löytynyt! Se hälytyshuuto kajahteli venäläisistä lehdistä noin kuukautta myöhemmin kuin meriministeri oli keskeyttänyt uponneen monitorin etsiskelyt.

Cherbourgissa olimme jo tyystin rauhoittuneet monitorin kohtalosta, ja se olikin käynyt melkoista helpommin kuin laivan kotimaassa. Selitimme asian varsin yksinkertaisesti niin, että sotalaivan kohtalona on aina upota, ja vaikka venäläinen alus olikin vajonnut peräti kummallisella ja salaperäisellä tavalla, niin ei se meitä suuria liikuttanut. Kronstadtin ja Toulonin juhlat kuuluivat jo historiaan, ja ranskalaisesta merimiehestä oli oikeastaan samantekevää, upposiko joku ikäkulu venäläinen monitori vai kulki. Haaksirikossa joutui meren syvyyteen joku satakunta miestä, mutta samoinhan olisi voinut käydä minkä uppoavan laivan miehistön tahansa. Voilà tout!

Kronstadt-Toulon-ihastus oli jo hieman vanhettunut, Venäjän kruununperillinen oli kihlautunut saksalaisen prinsessan kanssa, ja me aloimme katsella ranskalais-venäläistä ystävyyttä terveesti, kuten sellaisia pohjimmiltaan oikeastaan on katseltava.

Siitä huolimatta herätti Rusalkan löytymisen tiedoittava sähkösanoma hyvin ymmärrettävää mielenkiintoa upseeriklubissa, missä oli jännittyneinä tarkattu Venäjän meriministeristön toimittamia etsiskelyjä ja missä venäläisten lailla oltiin kaikkea muuta kuin tyytyväisiä laihaan tulokseen. Revue Marinen nerokkaat ja asialliset kirjoitukset olivat herättäneet melkoista huomiota ranskalaisissa merimiespiireissä, ja aikakauskirjan toimitus kyseli sähköteitse Kronstadtista, kuinka asianlaita oli.

Vastaukseksi tuli, että Rusalka todella lienee löydetty paikalta, missä haaksirikko saaristolaisten tietojen mukaan oli tapahtunut, mutta että selviä todisteita vielä puuttui. Kaikki merkit kyllä viittasivat siihen, että nyt oli kysymys melkoisesta määrästä mätänemistilassa olevia ruumiita, joista tihkui öljymäistä pahatuoksuista nestettä merenpinnalle saakka, siten ilmaisten paikan, missä se kovan onnen monitori makasi hautautuneena.

Tämä odottamaton vahvistus huhuille ja sanomalehdelle saapuneelle sähkösanomalle sai meidät katselemaan kysyvästi ja epäillen toinen toistamme.

Olisivatko siis Venäjän meriministeriön kaikki etsiskelyt olleetkin vain pelkkää silmäinlumetta? Mahdotonta oli muutakaan ajatella, jos laivahylky oli sillä alueella, missä tutkimuksia oli tehty koko kulunut kesä.

Myönnän, etteivät käsityksemme venäläisestä järjestyksestä olleet juuri niin korkeita, kuin meidän myötämieliset ja ystävälliset tunteemme olivat olleet. Ja se kummanlainen sähkösanoma, joka tiedoitti tehdyn niin aimollisen virheen, ei suurestikaan vahvistanut ajatustamme venäläisestä valtiotaidosta, joka muuten toki oli kuulu täydellisestä notkeudestaan sekä puheissaan että vastauksissaan.

Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä! Revue Marinen päätoimittaja saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia, ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli niitä ehdittäisiin hankkia.

Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja Varsovan välisellä rautatiellä.

Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.

Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta, jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja, vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja. Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä asia.

Se rauhoitti minua toistaiseksi.

Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-, illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.

Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan. Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.

Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja pyrin häneen tutustumaan.

Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.

Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin. Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä kuin hyvänsuopaiselta.

"Te — siis aiotte astua huomenna kanuunavene 'Viaporiin' ollaksenne mukana Rusalkaa etsittäessä?" hän kysyi.

"Niin aion", vastasin.

"Mutta", hän jatkoi, "mitä sanotte, jos nyt ilmaisen teille, että 'Viapori' jo lähemmäs viikko sitten on lähtenyt Helsinkiin?"

Tuijotin häneen kummissani.

"Joka tapauksessa on laita niin, että 'Viapori' on jo lähtenyt", hän toisti, "ja niin paljon tiedämme meriupseeriklubissa, ettei nyttemmin lähde sinne mitään muuta laivaa."

"Mitä se tietää?" kysyin vasten tahtoani epämiellyttävää aavistusta tuntien. Minulla oli Pietarissa ollut kaiken aikaa tunne, että minua pidettiin jollakin lailla pilkkana.

"Se tietää varsin paljon", vastasi luutnantti Wulffert ja hymyili kuin jotakin erikoista tarkoittaen.

"Olkaa ystävällinen ja selittäkää lähemmin", pyysin kärsimättömänä.

"Niin ... nähkääs ... eihän teitä voi kieltää ottamasta osaa Rusalka-retkeen, koska kerran olette hamasta Ranskasta saakka tullut se mielessä. Mutta teitä tahdotaan pidätellä ja saada teidät mahdollisesti unohtamaan koko aikeenne."

"Miksi niin?"

Luutnantti Wulffert vastasi kohauttamalla merkitsevästi olkapäitään ja siveli viiksiään.

"Ei siis haluta vieraita henkilöitä mukaan retkelle?"

"Ei, ei haluta."

"Miksei asiaa sanota minulle suoraan?"

"Siksi, että olette ranskalainen meriupseeri eikä mielitä olla epäkohteliaita sellaiselle, kun muistetaan, millä tavalla omat merimiehemme on otettu vastaan Ranskassa, ymmärrättekö!"

"Mainiota! Mutta en käsitä, miksi minut houkutellaan Pietariin sellaisin ehdoin...?"

"Oo ... tarkoituksena ei suinkaan ole kohdella teitä pahoin, pois se! Pyrkimyksenä on pitää teitä seuraelämässä mukana ja huvittaa teitä niin, että te unohdatte ja laiminlyötte pääasian, joka on teidät tänne tuonut."

"Mutta minä en aio unohtaa enkä laiminlyödä sitä", tivasin vastaan.

"Sitä parempi", sanoi uusi ystäväni ja puristi salaa kättäni. "Meitä on paljon, jotka toivomme teidän olevan mukana retkellä ranskalaisena kirjeenvaihtajana, jotta vihdoinkin se asia saataisiin vakavalle pohjalle."

"Eikö siis niin ole...?" kysyin suu ammolla.

"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään, älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani upseerikasinollemme. Siihen saakka ... au revoir!"

Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain halveksiminen! — — —

Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle. Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta ajattelematta.

Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.

En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin. En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.

Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi tyystin unohtaneen koko jutun.

Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille ja täyteläisille olkapäille.

Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.

Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.

Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani päämäärästä.

Oli ilmeistä, että se oli useimmille upseereille jo ennestään tuttu, mutta minulta ei ollut siitä mitään kyselty, enkä minäkään tietysti ottanut sitä enää esille. Huomasin, että asiani oli peräti arkaluontoista laatua, ja olin saanut sen vaikutelman, että venäläiset meriupseerit tahallaan väittelivät johtaa puhetta sille taholle. Rusalkan tuho tuntui yhä vielä, vaikka kokonainen vuosi olikin jo vierähtänyt onnettomuudesta, olevan niin päivänpolttava asia, että mieluimmin oltiin kajoamatta siihen vieraan läsnäollessa.

Sitä uteliaampana odottelin vastausta, kun olin pöytäseurueelle tehnyt ensimäisen sitä asiaa koskettelevan kysymykseni, sitten kun luutnantti Wulffertin käyttäytymisestä olin tehnyt sen johtopäätöksen, että pöytätoverini olivat saman hengen miehiä ja että heillä olisi sama suopea ajatus tehtävästäni kuin hänelläkin.

Kysyin, kuinka minun oli meneteltävä, jos mielin onnistua kirjeenvaihtajatoimessani.

"Niin, asia on varsin yksinkertainen", vastasi joukon vanhin, ensimäinen luutnantti Vasuhin. "Se on peräti mutkaton. Älkää hosuko liikoja matkallanne, jääkää tyynesti vielä pariksi päiväksi Pietariin, älkää olko piittaavinanne koko tehtävästänne, ja kaikki käy toivomuksienne mukaan."

"Entä jos Rusalka sillä välin nostetaan ilmoille?" huomautin.

"Ei siitä ole pelkoa!" he lausuivat kuin yhdestä suusta. "Se pysyy piilossaan tuomiopäivään saakka, saatte olla varma!"

"Ehkei sitä nostettaisikaan pinnalle, vaikka se nyt löydettäisiinkin?" kysyin. "Sitäkö tarkoitatte?"

"Hm! On varsin monta näkökohtaa, jotka määräävät tässä jutussa", sanoi Vasuhin kuivasti, "ja vaikuttavin niistä on nykyisin se, joka toivoo että koko historia unohtuu. Senpävuoksi on huolehdittava siitä, ettei mitään tule maailman tiedoksi, vaikka Rusalka löydettäisiinkin."

"Mutta silloinhan minäkään en saa mitään valaistusta asiaan, kaikkein vähimmin minun sallitaan päästä mukaan tutkimuksiin", vastasin.

"Kyllä sentään, siihen on suostuttava, ja sepä se teidän tehtävässänne onkin niin huvittavaa", vastasi Vasuhin. "Tunnen sen sähkösanomavastauksen, jonka täkäläinen meriministeriö lähetti teille Cherbourgiin. Mutta luuletteko, että vastaus olisi ollut senmukainen, ellei meidän sormemme olisi ollut siinä mukana? Se oli meidän puoleltamme n.s. coup de main. Olimme vastikään saaneet Viaporista sähkösanoman, että Rusalka oli löydetty, ja hiiskumatta esimiehillemme sanaakaan toimitimme sen vastauksen teille. Se varomattomuus maksoi eräälle toverillemme yhden vuoden virkaeron, mutta sen sijaan olemme saaneet teidät tänne. Ja teidän on päästävä mukaan tutkimuksiin, sillä nyt ei teiltä voida sitä enää evätä. Niin epäjohdonmukaisesti ei voi edes venäläinen meriministeriö toimia. Kaikkein vähimmin Ranskan laivaston upseeria kohtaan. Maljanne ja tervetuloa joukkoomme! Matkanne onnistukoon!"

Vallan sekaisin niin monista juonitteluista join uusien ystävieni terveydeksi, kiitin heitä siitä avusta, jota he näin odottamatta olivat minulle osoittaneet, ja vakuutin, että minä puolestani tekisin kaiken voitavani saavuttaakseni päämääräni, minkä ilokseni huomasin olevan myöskin heidän.

3.
Diplomaattisia vastuksia.

Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella, sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin päin olisin laittautunut Viaporiin.

Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.

Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin hyvä ja odottaisin vielä hetken.

Bon. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.

Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli hajamielisenä minua vastaan.

"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"

"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä, kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."

"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän, tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."

Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin. Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.

Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa. Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun eikä hänen.

"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa. Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi saadessaan tutustua teihin."

Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.

Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista hänen talossaan, en famille, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin taisin:

"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."

"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.

"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."

"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas niin — nyt käymme aamiaiselle!"

Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja syrjään.

Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.

Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.

"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista, joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa, ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa ei siis vielä ole löydetty?"

Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi hänen tyytymättömyyttään:

"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo kauan sitten väsytty."

"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias, paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat tiedot..."

Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti, katkaisten aloittamani lauseen:

"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa. Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."

Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin, nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat hyvästit ja olin pian kadulla taas.

Siis — amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa. Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.

Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon tuuleni ja huudahti:

"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"

"Onpa vainen, mutta..."

"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."

Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.

"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili Wulffert.

Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.

"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.

"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä lupatodistus", sanoin.

"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko juttu ei merkitse mitään — ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö mielessänne hänen huonoa tuultaan."

"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin virastoon?" kysyin.

"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan — ainakin joskus? Luulisin kumminkin."

Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja virkkoi sitten reimasti:

"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."

Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään odotushuoneessa.

Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.

"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme. Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."

"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.

"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."

Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä ruhtinas Galerevin puheille.

Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja virkkoi:

"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."

Kumarsin ja kiitin.

"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä. "Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne. Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän odottaa — ei ruhtinas Galerev."

Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät ruhtinaan yksityishuoneistoon.

Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä, peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.

Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja Rusalkan haaksirikkopaikka.

Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin, että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut niin surkeasti kuivua kokoon.

Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta ranskaansa murtaen:

"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua, missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa. Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."

Kelpo Vasuhin oli oikeassa.

4.
Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.

Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.

Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin kaislan peittämän lahden pohjukasta.

Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia, mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.

Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti, kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.

"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? — Eikö haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."

Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa, jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.

Kuten sanottu — se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa, samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja Rusalkasta.

Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa. Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen hakemaan monitoria.

Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä, joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa ranskankielinen sanomalehti, Journal de S:t Petersbourg, ei ilmeisesti mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti, kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan laivan satamaan.

Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä mukaan sukeltajaretkeilylle.

Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen, joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.

Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus, mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa kieltänsä paremmin kuin minäkään.

Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi. Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.

Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt vaunuilla avoimen väylän yli!

Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta. Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.

Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta — toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat menneet ohi suun.

Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan aikaan Venäjällä — ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli, että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.

Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla, sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin. Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä, käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.

Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.

Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää lupaili pysyä entisen kauniina.

5.
"Vain kuollut hylje!"

Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.

Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin, sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.

Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista. Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.

Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista, lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko, sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.

Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla:

Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin — laivan kaksi suurinta suojaa — voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.

Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.

Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.

Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä, sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden, myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.

Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus.

Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.

Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut osallinen. Minua karmi.

Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina. Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin arvoituksellisesti kadonnut.

Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan. Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.

Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista, joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.

Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.

Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.

Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että onnistuttaisiin hyvin.

Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.

Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.

Silloin — oli jo päivällisaika — näimme jotakin erikoista olevan tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.

Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki uteliaina.

"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.

"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.

Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä, Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan, kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet kuuluvat tekevän.

Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.

Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä valtiotaidosta — ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja saamaan minut — ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut mukana tutkimusretkillä — levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:

"Vain kuollut hylje!"

6.
Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.

Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden, että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin, ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena. Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi antanut oikeutusta epäluuloilleni.

Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja, mikä tähän asti oli löydetty.

Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä, joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.

Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni liian vähäpätöisenä sellaiseen.

Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä. Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.

Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?

Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut — tai tahtonut — minulle valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen, eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut pettynyt. Päinvastoin — monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut teeskentelyä.

Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään kohauttaen:

"Niin — mitä nyt on tehtävä?"

Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.

"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"

"Niin on", vastasin.

"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot, sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."

Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:

"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos! Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen hyvin — pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin sen tietää. Ja kun he epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä kädenliikkeellä ja jatkoi:

"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään upseeri..."

Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."

Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle, että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella johtuivat siitä.

Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.

Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä, kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen vauhtiin.

"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu! Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa. Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa ränstynyttä virkavaltaista tapaa — ei muuta!"

Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:

"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan tuollaisen kiihdyttää itseäni."

"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."

"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään. "Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!" laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.

Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.

"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa, ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne kysymyksen selvittämiseksi."

Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen. Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä. Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari — ei ollut niinkään helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.

Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin selville Rusalkasta.

Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.

Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin kuin muihin eurooppalaisiin — kuten itämaalaisiin yleensä.

7.
Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä
hämmästyttävimpiä uutisia.

Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin merisotilaallisiin asioihinsa.

Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen. He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani tehnyt vallan turhan takia.

Ja aivan oikein — tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi peräti omituisia tietoja. Se kuului:

"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat lopetetut."

Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut ainoatakaan tuttavistani.

Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin ajautunut kuollut upseeri — olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon tahansa — olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.

Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa herättänyt.

Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?

Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani, joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan Ranskaan saakka.

Niin oli laita, niin eikä toisin!

Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa. Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma:

"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten tutkimusten aikana."

Allekirjoitusta ei nytkään.

Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut? Olin päästä pyörällä.

Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni.

Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain tyhjiä arvailuja.

Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi seuraavaa:

"Parahin luutnantti Dubois!

Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin minä. Teidän altis

kapteeni Vasuhin."

Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen? Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?

Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin — yhden ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää tietoja.

Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin, kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta lentäen — minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.

Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt, että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä, että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."

Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.

Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina. Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.

Silloin sain — joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin — painavan, kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.

Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje. Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä paketti sisälsi. Kirje kuului:

"Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:

"Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä varten kääntänyt ranskaksi.

"Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.

"Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti. Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.

"Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen ruumiinrakenteensa ja tukan väri — jotka tosin sopivat hyvin luutnantti Soloviniinkin — myös se seikka, ettei olla läheskään varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti, etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.

"Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista — jos ne ovat oikeita.

"Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.

"Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan — vaikka kuinkakin tiiviisti suljetussa paikassa — olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen kuinka todistaa alkuperänsä.

"Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa, että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.

"Siis: — peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin. Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta. Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.

"Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.

"Mitä kunnioittavimmin."

Nimi epäselvä.

8.
Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.

Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten käännetty ranskaksi?

Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa, jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen, jos haluttaisiinkin.

Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin, että minä julkaisisin muistiinpanot Revue Marinessa — mitä tarkoitusta varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne koskivat.

Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:

Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.

Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.

Ja minä luin:

Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä, montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme, että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta mahtavasti Nargön selällä.

Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli kohtalo säätänyt.

Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli aaltojen painallusta peräsimeen.

Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi, olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa, että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä, sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos aallokko olisi laitavastainen, — samoin olimme kerran ennenkin menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.

Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä. Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut käyttökelvottomaksi.

Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää jokainen merimies.

Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä pyörää, kun alus joutui hyökyihin.

Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli, eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä kestäisi — peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.

Mutta — ja se oli suuri mutta!

Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa. Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan nousevan tukehduttavana kurkkuuni.

Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon — mutta — mutta — mutta! Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus, vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.

Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa — nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.

Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.

Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.

Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa, ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.

Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja köliosastossa vesi kohosi yhä.

Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.

Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?

Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.

Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin, mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.

Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.

Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden! Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.

Kaunis tulevaisuus, totisesti!

Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti. Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin. Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät uusien varaosien tarkan sovittamisen.

Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.

Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän. Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman luonteensa — ainakin hetkeksi.

Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.

Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat vasaraniskut — siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme — ja laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta useimmat olivat kalpeita ja levollisia.

Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me uppoaisimme.

Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena. Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.

9.
Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.

Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan, katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.

Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen, ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.

Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä. Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.

Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena, tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!

Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman. Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.

Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa, osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava, ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.

Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki, niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.

Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot, joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi paikalla sulkeutunut takanani.

Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin kauimmin hengissä — — —!

Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni, minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä vuotamasta sisään.

Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin, joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.

"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.

Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana? "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa, koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.

Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa näin vettä — mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle hiekka- tai savipohjalle.

Ei — vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla, liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme päättyisi.

Katsoin kelloa — se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin turtumuksen astuvan tilalle.

Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä, vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.

Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen kanssa.

Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.

Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.

Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi? Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana itäistä aamutaivasta vasten.

Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? — Kuinka? Hetken kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun, johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme. Epäilemättä "Tutsha" — toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme Tallinnasta — epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi aamuhämärässä etsimään meitä.

Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa, silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.

Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet. Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä, ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.

Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas, ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.

Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.

Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava, olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.

Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta. Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja toteutettavia pelastussuunnitelmia.

Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa. Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. — Ei, olin edelleen kapteenin hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin suljettuna.

Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni, mietiskelin.

10.
Mereen suljettuna.

Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui silmiini.

Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli, huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni, ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.

Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta tuntui omituiselta, että meidän kulkumme — mikäli ollenkaan liikuimme — tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.

Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä. Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys, miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.

Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat laivan rungon vaakasuorassa asennossa tekemistä heilahduksista. Me ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.

Niin, — mitä minun nyt oli tekeminen?

Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin, että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen. Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.

Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista — päivällä tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä, tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä; suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua mitä suurimmassa määrässä.

Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot, joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua tyyneyttä — se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.

Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus — ilman happi alkoi turmeltua! Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu — olin jo kulkemassa kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!

Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä, suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.

Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä, ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita, joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.

Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin, kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää. Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät tunnit? Revolveria en enää ajatellut; — venäläisen luonteen hyviä piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten keskuudessa.

Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.

Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta päivää.

Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen jonkunlaisen sankarikuoleman.

Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin. Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.

Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä, niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.

Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä. Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa siihen, että happi on loppumaisillaan.

Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa, kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.

Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi, hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.

Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja samalla olen kokeileva lääkärikin.

Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee, ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä ponnisteluistani pysyä jäykkänä.

Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan voi avata sisäänpäin — ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä en milloinkaan täältä pääse.

Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin, tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta — kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt vedenalaisen matkansa.

Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta — tässä syvyydessä tuskin muuta kuin neljä.

Ennenkuin käyn levolle tahdon — sen tapauksen varalta, etten enää heräisi — pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!

11.
Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.

Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet — peräti tuskalliset unet. Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen, joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.

Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista. Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.

Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta, mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä päästä.

Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton reunan alle.

Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan, hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä ilmavirta johtui.

Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.

Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että olin keksinyt seinässä reiän.

Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi, että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.

Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui, että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan pyhässä hiljaisuudessa.

Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä. Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, — olinhan heti sen jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?

Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten teljettyjen huomiota, — olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla jyskytykseni.

Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni, että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.

Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni, koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista tunti on koittanut.

Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti, kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?

Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen, että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin jälkeen. Se on elämäntarmoa — selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole luulleet pystyvämme.

Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.

Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.

Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon. Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.

Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.

Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni oli sisareni hyvä ystävä.

En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein, sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi olisi huolehdittava lapsista.

Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen, jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi suhteemme.

Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä esittää vanhalle äidilleni — Solovinin leskelle, joka asuu Vasili Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa — ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi, jota se koskee.

Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!

Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni. Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni kalpea lemmitty.

Ivan Sergejevitsh.

12.
Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin
yksityistä laatua. Loppu.

Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.

En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?

Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen joustavuutta. Ei — minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni, tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.

Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi, otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää — en ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin — mutta unohdan nälän ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi levollisena kuolla.

Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan. Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.

Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat, että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä voitaisiin pitää uutena.

Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.

Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen huolellisesti: — peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää. Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.

En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.

Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita tarkastusmiesten joukossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.

Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian sainkin asian selville.

Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla, sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen, jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön myrskyn aikana merelle.

Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan. Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.

Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka, omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä kaksinkertaisista panoksista.

Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi, samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!

Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina isäntinä mitä olen tavannut.

Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain, ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"

Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.

Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että myöhemmin — — —

Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset koossa. Minun täytyy keskeyttää — —

Hetkistä myöhemmin.

Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän — mikäli muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.

Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa, josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista suurta salaisuutta.

Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää. Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin, ja me kaikki sen mukana.

Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään, että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. —

Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja merisotilaat — ehkä kapteenikin ja joku muu — viattomat. Me muut olemme kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.

En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä. Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille teille.

Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus löytävät meidät.

Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on 10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa. Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän kova — minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista. Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin rotat loukkaaseen.

Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä. Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen lopussa.

Tervehdykseni vanhalle rakkaalle äidilleni, jonka osoitteen olen pannut toiseen paikkaan. Suokoon Jumala ja reipas miehistömme meille erheemme anteeksi.

Toinen luutnantti,
Ivan Sergejevitsh Salovin.

Kuollut Rusalkassa Suomenlahden pohjalla keskiviikkona syysk. 20:nä 1893.

13.
Selvittävää mietiskelyä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä.

Luettuani nuo merkilliset muistiinpanot heräsi minussa syvä säälintunne noita onnettomia kohtaan, jotka olivat joutuneet omien virheittensä uhreiksi. En hetkeäkään epäillyt muistiinpanoja tekaistuiksi, niin vakuuttavasti, niin koruttomasti ja välittömästi ne olivat kertoneet kuolemaantuomitun kärsimyksistä.

Seurasi pitkä tovi, jonka kuluessa vain annoin monitorin perikadon synkkien kohtausten uudelleen vieriä sisäisten katseitteni ohi, ne esiytyivät niin tuiki selvinä ja haastoivat sikäli muistiinpanojen silminnähtävästä voimasta. Vasta kun väsyin katselemaan haaksirikon kuvia, kun uusia ajatuksia työntyi etualalle heikentämään lukemasta saamiani vaikutelmia, vasta silloin vanha ajatus välähti aivoihini:

Kuinka olin saanut nämä muistiinpanot? Kuka ne oli minulle lähettänyt?

Toistettuani itsekseni nämä kysymykset, esiytyi välittömästi seuraavia kysymyksiä:

Kuka voi taata nämä muistiinpanot oikeiksi? Oliko minulla mitään syytä luottaa niihin? Eikö ollut melkoista luultavampaa, että koko juttu oli taitavasti sommiteltua runoa, joka oli lähetetty minulle siinä mielessä, että minä sitä arvostelematta julkaisisin sen totena ja vahvistaisin sen tekemää uskottavaa vaikutusta omalla ammattimiessanallani?

Ah, eipäs, ovelat venäläis-herrasniekat — ranskalainen ei niele sokeasti ja umpimähkään uskoen teidän poliittis-sosialisia makupalojanne!

Istuin kauan ja tuumiskelin perinpohjin näitä muistiinpanoja, jotka sisälsivät niin liikuttavaan muotoon laaditun ankaran syytöksen Venäjän merihallitusta vastaan, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä voimakkaampana kylmä järki astui etualalle, sitä selvemmin huomasin, että tähän salaperäiseen lähetykseen kuten aiemmin saapuneihin nimettömiin sähkösanomiinkin oli suhtauduttava niin pidättyvästi kuin vain mahdollista.

Minulla oli tosin muuan salakähmäinen todistus, että nyt saamani tiedot eivät olleet vallan ilmasta tempaistuja. Se todistus sisältyi venäläisten ystävieni kirjeihin, jotka eivät millään lailla antaneet aihetta epäillä, ettei kuollutta meriupseeria ja muistiinpanoja olisi todella löydetty. Mutta yhtä vähän kuin ne epäsivät, yhtä vähän ne myönsivät. "Teillä on Pietarissa muita hyviä ystäviä, kuten näette" se oli seisova lause, jonka nojalla he kaikki vetäytyivät takaamasta tietojen todenperäisyyttä. Mutta mitään epäilystä ei voinut olla siitä, etteivät he tienneet sähkösanomien ja muistiinpanojen olevan olemassa.

Tämä seikka se panikin minut pahimmin aprikoimaan.

Olisivatko nämä ystäväni, joiden tuttavuuteen olin tosin joutunut varsin pinnallisesti, mutta joiden rehtiyttä minulla ei silti ollut pienintäkään syytä epäillä — olisivatko he vallan yksinkertaisesti tahtoneet tunnottomasti usuttaa minua tekemään ruman poliittisen varomattomuuden? Niin, siltä miltei tuntui! Sillä mitäpä muuta kuin poliittisesti äärettömän varomatonta olisi ollut, jos ilman muuta olisin julkaissut muistiinpanot?

Äkämystyin venäläis-ystävieni epäluotettavuuden ja vehkeilyjen johdosta, soimasin heitä juonitteluista ja jumala tiesi mistä kaikesta, ja unohdin itse olevani aika narri, joka olin ollut vähällä joutua houkutelluksi tekemään aimo typeryyksiä haaveellisten muistiinpanojen ja minulle nimettöminä lähetettyjen sähkösanomien perusteella.

Ensi raivoissani noita epäluotettavia ja häijyn ovelia venäläisiä kohtaan uskoin koko jutun eräälle ystävälleni.

"Kuinka voit olla niin lapsellinen?" kysyi hän minulta avomielisesti, kun olin hänelle tyhjentänyt sydämeni.

"Lapsellinen? Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei moista voi antaa anteeksi täysikasvuiselle miehelle, jolla on ollut tilaisuus kirjeenvaihtajana tutustua Pietariin lähemmin."

"Mitä siis ei voi antaa anteeksi?"

"Lapsellisuuttasi. Etkö käsitä?"

"En."

Ymmärsin sen silti ehkä yhtä hyvin kuin ystävänikin, mutta minä kaipasin kuulla hänen varmentavan ja vahvistavan omaa käsitystäni. Keskustelumme tuloksena oli, että annoin anteeksi venäläisille tuttavilleni, joilla kenties ei ollut mitään osuutta sähkösanomiin ja muistiinpanoihin. Ja jos heillä olisi ollutkin, ei heidän rikoksensa ollut kovinkaan paha, sillä kuitenkin kaikitenkin sekä sähkösanomat että muistiinpanot saattoivat sisältää pelkkiä tosia tietoja. Sitä emme voineet arvostella.

Yhtäkaikki — olin katsellut asiaa liian henkilökohtaisesti ja liian lyhytnäköisesti. Sitä sieti tarkastella monelta puolelta, ja niinpä me teimmekin seuraavan puolen tunnin aikana.

Minulle selvisi monta seikkaa kynttilän lailla, joka loistaa sitä vakavammin mitä kauemmin se palaa. Ensinnäkin huomasin, että minun oli toimittava peräti varovasti, jotten saisi ikävyyksiä asiasta. Toiseksi oivalsin, että olin sekaantunut hämäriin vehkeilyihin. Kolmanneksi minulle kävi selväksi, että kaikkia saamiani tietoja ja varsinkin muistiinpanoja oli tarkoin tutkittava, ennenkuin voisi ryhtyä niitä julkaisemaan. Ystäväni jätti minut, ja minä jäin yksikseni vasta syttyneiden kirkkaitten kynttilöjeni seuraan.

Ajatukset ja mietiskelyt eivät suoneet minulle lähipäivinä siunaaman rauhaa. Olin suorastaan sairas, kyhäsin kokonaisen tukun kirjeitä venäläisille ystävilleni, mutta revin ne palasiksi taas. Olin narri, kun luulin heiltä saavani tyhjentäviä selityksiä.

Silloin eräänä päivänä tapasin upseerikasinolla eräitä tovereita, jotka olivat vastikään palanneet Pariisiin tekemältään huvittelumatkalta. Vielä aivan kuohuissaan viisipäiväisistä bulevardiseikkailuistaan he kertoivat yhteen ääneen kujeistaan, klubeissa viettämistään öistä ja solmimistaan tuttavuuksista. Kuuntelin heitä vain puolella korvalla hymyillen kuten ainakin sellainen henkilö, joka muistelee omia seikkailujaan samantapaisilta huvimatkoilta.

Mutta äkkiä hätkähdin. Muuan heistä oli Cercle des Russes et des Francais'issa esitetty ensi luokan venäläiselle kaunottarelle. Everstinrouva Bortshinski oli hänen nimensä.

"Dorshinskiä tarkoitat?" oikaisin nopsasti.

Puhuteltu katsahti hieman kummastuneena minuun ja sanoi välinpitämättömästi:

"Niin, muistakoon ne venäläiset nimet ken voi? Ja lausukoon ne se ken taitaa!"

"Eikö se ollut Dorshinski?" kysyin.

"Dorshinski tai Bortshinski, yhtä hyvä kumpi! Pääasia on, että hän oli hemaisevin kaunotar, minkä kättä olen eläessäni suudellut. Mutta kuinka sinä hänet tunnet?" hän kysäisi äkkiä innostuneena.

"Hm —! Olen Pietarissa tavannut erään everstinrouva Dorshinskin", vastasin. "Hän oli ihan yhtä kaunis kuin sinun Bortshinskisi. Luullakseni se onkin sama henkilö."

"Varsin mahdollista! Hän on varreltaan kuin Juno, tietysti tumma, himmeät, riutuvat samettisilmät. Ja mukana ajutantti, itsestään selvää, mies, joka ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään, ellei tämä lähettänyt häntä jollekin asialle."

"Oliko mies hyvin kookas ja vaalea?"

"Oli, luullakseni. Ymmärräthän että enemmän katselin kaunotarta. Hän oli jumalallinen. Itämaisen velttouden ja nautinnonhalun lihallinen kokoomus!"

"Oliko miehen nimi Salmatov?" kysyin.

"En tiedä. — Ov — nov tai — kov on muuten kaikkien venäläisten nimien loppua!"

"Oliko hän meriupseeri?" jatkoin.

"En tiedä sitäkään. Mutta rakastunut hän oli everstinrouvaan, sen saattoi nähdä."

"Näyttikö siltä, että he olivat yhdessä karanneet?"

Tämä lyhyt omituinen kysymys sai koko seurueen huomion kohdistumaan minuun. Uteliaisuus heräsi, koska minä tunnuin tietävän niin paljon kauniista venakosta. Nyt pommitettiin minua kysymyksillä, ja joukon innokkaimpia oli sama toveri, jolta äsken olin kysellyt.

Paljoa en heille kertonut. He saivat tietää, että olin tutustunut everstinrouva Dorshinskiin Pietarissa ja samalla olin oppinut tuntemaan korkeakasvuisen ja vaalean meriupseerin, joka muistutti venakon nykyistä ajutanttia Pariisissa. Joitakuita aikoja myöhemmin olin saanut kirjeitse tiedon, että he olivat karanneet yhdessä. Syvempää harrastusta heihin ei minulla ollut, he huvittivat minua vain eriskummaisina itämaalaisina, jotka eivät voineet rakastaa toisiaan rauhassa kotimaassaan, vaan joiden välttämättä oli päätä pahkaa syöksyttävä avaraan maailmaan. Ranskassa olemme jo ammoin näytelleet kaikki moiset korkean haaveelliset avioliittodraamat loppuun — nykyisin osasimme mainiosti järjestää pikku lemmenasiamme eikä meidän ollut tarvis lähteä kotinurkilta tai kotimaasta, vielä vähemmin me hylkäsimme yhteiskunta-asemamme ja edistymismahdollisuudet jonkun niin joutavanpäiväisen kuin lemmenseikkailun takia. Ei, venäläiset, ne olivat haaveilevaa kansaa, ne! Mutta lapsellisia ne olivat, peräti lapsellisia!

Tämä selitys minut pelasti. Kaikki olivat, mikä enemmän mikä vähemmän, valmiit hyväksymään käsityskantani, ja kauniin everstinrouvan ajutantilla oli kyllä monta kadehtijaa Cherbourgin upseerikasinolla, mutta tuskinpa nuorinkaan olisi halunnut olla hänen tilallaan — hänen ehdoillaan, nota bene!

Ennenkuin erosin iloisten toverieni seurasta, olin hankkinut itselleni Cercle des Russes et des Francais'in sihteerin osoitteen ja saanut selville, ettei minulle koituisi mitään vaikeuksia päästä sanotun yhdistyksen jäseneksi. Kotiin palattuani kirjoitin anomuksen, jossa pyysin muutaman päivän virkalomaa, vein sen asianomaiseen paikkaan ja seuraavana päivänä, puolisen aikoihin, sain sen iloisen tiedon, että loma oli myönnetty.

Samana iltana istuin junassa, joka vei minut Pariisiin. Olin päättänyt hinnalla millä tahansa hankkia kauniilta everstinrouvalta ja hänen romanttiselta ajutantiltaan tietoja muistiinpanoista ja sähkösanomista.

14.
Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.

Jo seuraavana iltana minut otettiin Cercle de Russes et des Francais'in jäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin yleisesti hänen rakastajanaan.

Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani. Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa, missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa harrastusta — sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin. Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista, mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.

"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"

Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies. Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.

Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov. Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu — tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.

Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa, mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissa Cercle des Russes et des Francais'issa, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen kapteenistaan.

Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran" huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.

Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja hänen alttiin seuralaisensa tielle Cercle des Russes et des Francais'issa. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.

"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne, rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.

Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän, hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.

Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.

Kun olin lausunut ihastukseni, että vihdoinkin olin saanut kunnian tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.

Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.

Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen, joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.

"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti Salmatovia" — tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin — "on merihallitus kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä, siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.

Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.

Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt. Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:

"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen kuolemansakin jälkeen?"

"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.

"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.

"Tunsitte siis hänet?" kysyin.

"Ah — varsin hyvin!" vastasi hän väsyneesti.

"Tiedättekö siis", jatkoin innokkaasti, sillä minussa välähti toivo saada vielä selville asian oikea laita, "tiedättekö siis jotakin hänen muistiinpanoistaan ja mistä syystä häntä kuulutetaan haettavaksi?"

"En — viimeksimainitsemastanne seikasta en tiedä mitään..."

"Entä hänen muistiinpanoistaan? Ja mitä yhteyttä sillä on Rusalka-juttuun?"

Elettäkään muuttamatta, valittavasta ja surullisena hän kertoi seuraavaa:

"Salmatov oli uneksija, jonka elämän täytyi päättyä onnettomasti. Hän eleli haaveissaan, hän oli jonkunlainen nero, joka oli joutunut väärälle uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla runoilija. Hän sepitti nidoskaupalla minulle runoja — kauniita runoja..."

"Ja hän kirjoitti jotakin myös Rusalkasta...?" sujautin väliin kysymyksen.

"Rusalkan surullinen kohtalo koskee syvästi kaikkia venäläisiä ... tietysti häntäkin. Hänellä oli veli, joka palveli Rusalkassa merikadettina hukkuneiden joukossa..."

"Tiedättekö, kirjoittiko hän eläessään muistiinpanoja, jotka hän on kuvitellut jonkun Rusalkassa olleen kyhäämiksi?"

Olin niin innostunut kyselemään ja odottamaan vastauksia, että vallan unohdin tarkata kapteeni Dalmatjevia. Katseeni tähystelivät kaunista everstinrouvaa, ja vasta nyt myöhemmin muistelen nähneeni että ivansävyinen häive levisi hänen piirteihinsä, kun hän entisellä äänellään vastasi:

"Muistan hänen kuluttaneen puolet viime kesästä kirjoitellessaan jotakin Rusalkan perikadosta. Niin, hän lukikin minulle pari kappaletta, jotka minusta tuntuivat mainioilta. Hänellä oli kykyä, Salmatov-rukalla! Tunsin syvää osanottoa häneen, hän oli niin onneton...!"

Itseäni hillitsemättä nousin ja otin taskustani Rusalkan perikatoa käsittelevät muistiinpanot ja pyysin saada jättää ne hänelle luettavaksi. Huomenna hän varmaan tahtoisi ilmoittaa minulle, tunsiko hän ne Salmatovin kertomukseksi.

Hän otti ne hymyillen, selaili niitä ja ojensi ne sitte kapteeni Dalmatjeville hänen säilytettäväkseen.

"Tavatkaamme toisemme täällä huomis-iltana kello kymmeneltä", sanoi hän minulle, "siksi olen ne lukenut. Suotte minulle omituisen ilon muistella siten Salmatov-parkaa. Kiitos ja hyvää yötä! Meidän on lähdettävä, Dalmatjev!"

Kiitin ja kumarsin, ja me erosimme.

Seuraavana iltana odotin turhaan everstinrouva Dorshinskia ja kapteeni Dalmatjevia. Istuin klubissa kello kolmeen saakka aamulla, eivätkä he vain saapuneet. Seuraavana päivänä sain Cercle des Russes et des Francais'issa kuulla, että everstinrouva oli lähtenyt Pariisista ja kapteeni hänen mukanaan. Kukaan ei tiennyt minne.

Muistiinpanoja en saanut milloinkaan takaisin. Sen käännöksen, joka sisältyy tähän kertomukseen, olen sommitellut ulkomuistista.

Miksei everstinrouva luovuttanut minulle muistiinpanoja takaisin? Mitä syytä hänellä oli ne pitää? Oliko kapteeni Dalmatjev sama kuin Salmatov? Oliko hän muistiinpanojen kirjoittaja vai oliko todella toinen luutnantti Solovin ne kyhännyt Rusalkassa?

Siinä on Suomenlahden salaisuus.