E-text prepared by Juha Kiuru

RUNOELMIA

Kirj.

John Keats

Suomentanut Jaakko Tuomikoski

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS:

 Johdanto.
    I:
 Kauneus.
 Oodi satakielelle.
 Alakuloisuuden oodi.
 Oodi kreikkalaiselle uurnalle.
 Paanin kuoro.
 Syksylle.
 Kuolemattomuuden oodi.
 Sonetti (1).
 Sonetti maineelle.
 Sonetti (2).
 Sonetti (3).
 Sonetti unelle.
 Säkeitä.
 Oodi toukokuulle.
    II:
 Hyperion I-II

JOHDANTO.

John Keats'in kuolemasta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Kuitenkaan ei ole vielä, tietääkseni, ilmestynyt suomenkielellä yhtään näytettä tämän nerokkaan runoilijan tuotannosta. Siihen on luonnolliset syynsä. Onhan meidän kirjallisuuttamme vasta juur'ikään alettukin suuremmassa määrässä kartuttaa eteviä ulkomaisia runoteoksia kääntämällä. Toisekseen on runouden harrastus ja itse runouskin meillä näihin asti saanut virikettä paljon enemmän Skandinaviasta, Saksasta ja Ranskasta kuin Englannista. Sen ovat vaikuttaneet sivistysperinnöt sekä kieliopinnoissa vallitsevat olot yhdessä muiden seikkain kanssa, jotka ylläpitävät kulttuuriyhteyttä eri maiden kesken. Kuitenkin on englantilainen runous, niinkuin tiedetään, tavattoman rikas. Siitä ovat jo suomalaisellekin yleisölle pysyväisenä muistuttajana Paavo Cajanderin suurisuuntaiset Shakespeare-suomennokset. Mutta jos emme, runoudesta puhuessamme, ota huomioon vanhemman suomalaisen kirjallisuuden Scott- ja Dickens-niteitä, Robinsonia, Gulliveria ja sentapaisia, emmekä viime aikoina ilmestyneitä Shawin ja Wilden teoksia, on meidän kirjallisuuteemme Shakespeare-suomennosten lisäksi tullut Englannin kirjallisuudesta ylen vähän runouden näytteitä.

Nyt ilmestyvä pieni nide Keats-suomennoksia ei ole alun alkaen syntynyt suunnitelman mukaisesti, vaan on suomentaja, vanhasta rakkaudesta runoilijaan, ensin käännellyt hänen runojaan omaksi ilokseen. Vasta kun suomennoksia alkoi karttua, rupesin ajattelemaan niiden julkaisemista kirjasena ja ryhdyin suomentamaan pienempäin runoelmain lisäksi Hyperionia, jonka katsoin sopivaksi täydentämään valikoimaa, jos kokoelma kaikessa vaatimattomuudessaan voisi ilmestyttyään tuottaa tyydytystä lukijoille, niinkuin sen valmistaminen on tuottanut iloa suomentajalle, niin se olisi paras palkinto työstä, joka ei ole tehty ilman vaivaa, vaikka kyllä halulla ja hartaudella.

Niitä lukijoita varten, jotka eivät Keats'iä ollenkaan tunne, viitattakoon tässä lyhykäisesti hänen elämäänsä ja tuotantoonsa.

John Keats (luetaan Kiits) syntyi Lontoossa 1795. Hänen isänsä oli ajuri, ja itse hän joutui, alkuopinnot suoritettuaan, ansaitsemaan leipäänsä apteekki-apulaisena, kunnes sai pienen perinnön ja päätti sen turvissa antautua yksinomaan runoilijakutsumukselleen. Runous oli vallannut hänen mielensä jo nuorena koululaisena, jolloin hän m.m. käänsi englanniksi Vergiliuksen Aeneidin. Mutta runolliselle kutsumuksellekaan ei hänen ollut suotu uhrata pitkää aikaa. Hän sairastui rintatautiin, jota oli suvussa, ja päätti, kun ei enää muuta toivoa ollut, matkustaa Italiaan, jossa terveyden toivottiin palaavan. Mutta siellä tapasikin hänet pian kuolema.

Kuollessaan, kevät-talvella 1821, oli runoilija vasta 25 vuotta täyttänyt nuorukainen. Mutta niistä runoelmista, mitä hän jätti jälkeensä, ovat useat mailmankirjallisuudessa vertaansa etsiviä mestariteoksia.

Paitsi runottarien seurasta, jossa Keats eli elämänsä rikkaimmat hetket, sai hän elinaikansa loppupuolella nauttia erään nuoren tytön rakkaudesta, jota hän itse rakasti tulisesti. Asuessaan noin puoli vuotta rakastettunsa, neiti Fanny Brawnen, läheisyydessä maalla, kirjoitti Keats siellä muutamat kauneimmista runoelmistaan. Mutta ainoastaan harvoina hetkinä oli hänelle rakkaudestakaan lohdutusta. Päinvastoin painoi se ja kidutti hänen ylenmäärin levotonta sydäntään. Rauhaa hän ei löytänyt mistään lyhyessä elämässään. Mutta kauneus vei hänet valtoihinsa, missä ikinä sitä olikaan, ja runous oli hänen elämänsä suurin rakkaus. Kauneudenpa hän juuri on omissa runoissaankin jättänyt kuolemattomaksi perinnöksi jälkimailmalle — "iloks ikuiseksi", joksi hän itse kauneutta sanoo.

Enemmän kuin useimmille muille taiteilijoille, jotka kaikki tahtonevat palvella kauneutta, oli se keskeistä Keats'in elämälle ja runoudelle. Kauneuden jano oli suorastaan hänen suurin intohimonsa. Hänen runoilija-laadulleen oli niinikään perikuvallista se, mikä myöskin vastasi koko hänen olemustaan, että se oli harvinaisen suuressa määrässä ulkonaisten aistimuksien vallassa. Aistivaikutelmat ikäänkuin piirittivät hänet joka taholta, ja mistä hän runoilikin, jäi niistä hänen säkeisiinsä ja rytmeihinsä lähtemättömät kuvat, värit, tuoksut ja tuntemukset. Ulkonaisten aistimuksien runsautta vallitsi Keats'illä lisäksi sellainen näkemyksen intensiivisyys ja mielikuvituksen voima, joka hakee vertojaan. Loppupuolella runoilijan tuotantokautta alkoi hänen luonnon-hurmionsa ja kauneus-paatoksensa tyventyä ja seljetä. Hänen henkensä tavoitteli jo kaiken inhimillisen elämän rajatuntoja ja mittaili jumalallisten elementtien syvyyksiä.

Sekä muodon että sisällyksen puolesta voi Keats'in runoudesta sanoa, että siinä on luonto ja kulttuuri liittyneenä harvinaisen eheäksi ja sopusointuiseksi yhtymäksi.

Kaikkein suurinta Keats'in runoudessa on sen eetillinen jalous. Vaikka hänen oma lyhyt elämänsä oli täynnä henkilökohtaista kärsimystä, ei se missään ole päässyt antamaan vallitsevaa leimaa hänen runoudelleen. Se on aina puhdasta ja kirkasta. Sellaiset usein toistuvat motiivit kuin kestävän onnen kaipuu ja kuoleman odotus vain todistavat, että se nuori elämä, josta tämä runous pulppusi, oli ylen totista ja vakavaa.

Kirjallis-historiallisesti kuuluu Keats siihen voimakkaaseen renesanssi-polveen, jonka kunniasijaa Englannin kirjallisuudessa yhdessä hänen nimensä kanssa ylläpitävät sellaiset nimet kuin Shelley ja Byron. Se on kuolematon kolmikko, joka tulee mailmankirjallisuudessa aina näkymään kauas yli kotimaansa rajojen.

Tähän kokoelmaan otetuissa runoissa ei ole yhtään Keats'in aikaisimman nuoruuden tuotetta. Hänen ensimäisestä runokokoelmastaan, joka ilmestyi 1817, ei suomennoksissa niinollen ole näytettä. Klassillis-aiheinen, laaja romanttinen runoelma Endymion, jonka alkusäkeet on suomennettu tämän kirjasen alkuun nimellä Kauneus, ja johon myöskin sisältyy Paanin kuoro, valmistui pääasiassa 1817 ja sen ensi osa julkaistiin seuraavana vuonna. 1818 kirjoitettu on Oodi toukokuulle. Tänä samana vuonna sai runoilija jo kuolettavan sairautensa, ja samoihin aikoihin hän koki ensimäiset vastahakoisuudet ilkeä-mielisen arvostelun taholta. Saman vuoden lopulla hän tutustui Fanny Brawneen. Hyperionin aloitti runoilija talvikautena 1818-1819, mutta jätti sen kokonaan keskeneräiseksi seuraavana syksynä, valmistettuaan runoelmaa vähän kolmatta laulua (julk. 1820), joista kaksi nyt ilmestyy suomeksi. Vuodelta 1819 ovat m.m. Oodi satakielelle ja Syksylle, seuraavalta vuodelta Oodi kreikkalaiselle uurnalle ja Oodi melankolialle (Alakuloisuuden oodi). Vasta runoilijan kuoltua julkaistuja ovat kaikki suomennoskokoelmaan otetut "sonetit", Huolettomuuden oodi, Oodi toukokuulle ja Säkeitä.

Mitä tulee alkutekstin seuraamiseen suomennoksissa, tahdon mainita, että olen, sikäli kuin englanninkieltä paljon "pitempi" suomenkieli on sallinut, koettanut noudattaa runoilijan tekstiä mahdollisimman tarkasti. Luonnollisesti on, etenkin oodeissa ja soneteissa, täytynyt uhrata koko joukko runoilijalle ominaisesta kuvien ja näkemysten runsaudesta soinnun ja ajatuksen yhtenäisyyden säilyttämiseksi suomennoksessa, mutta ainoastaan harvassa paikassa on kuva tai ajatuksen käänne korvattu toisella. Vielä läheisemmin on Hyperion alkutekstiä vastaava.

Muutamia Keats'in runoja on Per Hallström julkaissut oivallisina ruotsinnoksina essee-kokoelmassaan "Levande dikt" (ilm. 1914; ainoat Keats-ruotsinnokset, mitä lienee olemassakaan). Ne ovat olleet suomennostyölleni esimerkiksi ja avuksikin.

Vaasa, syyskuussa 1917.

Suomentaja.

I.

KAUNEUS ("Endymion")

Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi. Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi ja öiden levoks armain unelmin. Ei katoa se ajan pimeihin, vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme me joka aamu kukkaseppeleemme ja luottain kumarrumme puoleen maan. Kuink' epätoivo itää rinnassaan, kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, — jos milloin liki kauneutta se vie, niin katso, mielensä jo kirkastuu! Niin on kuun, auringon, niin joka puun, jonk' alle lepoon lehvin varjottuun voit mieles viihdyttää, ken lienetkin; niin myskiruusujen ja narsissin, ja mailman vihannan, joss' elää ne, ja puron kirkkaan, jonka kuplille maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo sen matkaansaattaa. Saman onnen suo myös kuvittelu kuolon suuruuden tai elon taru, runo suloinen. Se ihmislapsen ikijuomaa on, jot' antaa taivas, lähde loputon.

OODI SATAKIELELLE.

    Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,
      oon raukea, oon kuolon uupunut,
    kuin juonut oisin valmun hunajaa
      tai katkoyrtin mettä maistellut.
    En ole kateinen sun onnestas,
      yön laulajatar, henki metsän puun,
        vaan liian onnellinen itsekin,
          kun taika-lehdossas,
      suus puhjetessa suven lauleluun,
        puut ympäröi mua lehvin varjoisin.

    Ah, maljan viiniä ken mulle tois,
      maan mullan tuoksuvaista, viileää,
    joss' auringon ja ajan kaiho ois
      ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!
    Oi malja täysi maiden lämpöisten,
      jonk' elon neste kirkas punertais,
        jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
          nyt joisin pohjaan sen, —
      maan harhat unhottuis ja katoais
        sun kanssas tumman metsän kätköihin.

    Pois unhon maille, kohtaloista pois,
      joit' oksillas ei suotu elää sun,
    täält' iäks pakohon ken päästä vois,
      maast', uupumuksen, vihan, voihkailun,
    miss' avutonna tutjuu harmaa pää,
      ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,
        miss' aatella on tulla suruiseksi
          ja tuska täydentää,
      miss' silmät kauneuden sumenee
        ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.

    Pois luokses paeta ma tahtoisin,
      en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
    vaan runon siivin kuulumattomin,
      joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.
    Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
      kuu kuningatar tähtisaatossaan
        tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
          vaan tääll' on himmeää,
      miss' sammalteiden tummaan vihantaan
        yön tuuli kevein huulin koskee vain.

    En kukkaa ruohostossa nähdä voi,
      en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,
    vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,
      joill' öin ja päivin suvi kaunistaa
    maan ruohon, viidakon ja villin puun,
      ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,
        tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo
          on umppu toukokuun,
      jost' aukee myskiviini kasteisin
        ja suven riemun mettisille suo.

    Näin monasti, yön rauhaa nauttien,
      oon kaipaellut kuolon lepohon,
    oon nimin rakkain runoellut sen,
      viel' etsien sua, saavuttamaton.
    Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois
      sun turvahasi, yö ja unhoitus,
        kun innon hurmausta tulvillaan
          noin suuri laulus sois!
      Sois vieläkin, kuin viime rukous —
        ei enää mulle, tomulleni vaan.

    Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
      Ei kehnot sukupolvet tallanneet
    sua, jonka ääntä ajan ammoisen
      on keisarit ja orjat kuunnelleet;
    tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi
      Ruut suruinen, kun kotiin itkien
        hän seisoi vainioilla vieraan maan,
          ja sama laulu soi,
      miss' aallot teiltä meren kuohujen
        toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

    Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
      mun luotas elämäni köyhyyteen!
    Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
      ei pettää voi ne peikon-taruineen.
    Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
      jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
        ja kankahalle, viimein vaieten
          pois kukkuloiden taa.
      On laannut soitto. Mitä itse teen?
        Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?

ALAKULOISUUDEN OODI.

    Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin,
      äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen,
    äl' otsaas kalpeata suudelmin
      suo pettää koison tumman rypäleen
    tai katajaisten kaihoseppelten;
      yöperhon ystävyyttä ällös tee,
        ja seuraan untuvaisten huuhkajain
    äl' usko salaisuutta sydämmen!
      kun varjo yhtyy varjoon, himmenee
        sun mieles yhä, surus puutuu vain.

    Vaan alakuloisuus kun lankeaa
      sun päälles lailla pilven itkevän,
    jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa
      ja kostuttaapi kummun vihreän,
    niin viivy siellä, suru mukanas,
      miss' aamuntuore ruusu hohtelee
        tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo;
    tai jos on suuttunut sun armahas,
      niin kätens' ota, vangikses se tee,
        ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.

    Se seuraa kauneutta katoovaa,
      ja iloa, jok' yhä huulilleen
    vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa,
      mist' yks on askel kipuun karvaaseen.
    Niin, itse temppelissä riemujen
      on hunnutettu kaiho kätköss' ain,
        mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää
    ja nauttii ilon heelmän tuorehen:
      hän tietää, miss' on suru autuain,
        ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.

OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.

    Sa koskematon rauhan morsian,
      laps aika-äidin aina hiljaisen,
    sun metsän-tarinasi kukkivan
      on eessä runo vaiti, kuunnellen!
    Sun legendasi lehdin verhotut
      on Arkadian, Tempen laaksoissa.
        Mut käykö kohtaloista kuolevain
    vai jumalten tuo taisto katkera?
      Mist' inha vaino, immen huokailut?
        Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?

    On sävel korvin kuultu suloinen,
      vaan kuulumaton suloisemmin soi.
    Siks, pillit, soikaa taas - ei kuullaksen',
      vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
    mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
      puut ikuisesti kantaa vihreää;
        tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
    ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, —
      oi, lempes lakastu ei konsanaan,
        ja armahas ain ihanaiseks jää!

    Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
      ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
    mies onnellinen, ken noin nostaa pään
      ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
    viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
      noin altis, uskollinen, lämpöinen,
        suur' iäti ja nuori ainian,
    kuink' intohimot muita polttakoot
      vain syömmen surun-täyden jättäen
        ja otsan kuuman, kielen janoovan.

    Ken outo, mystillinen pappi liet,
      jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
    tuoss' alttarille vihreälle viet?
      Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
    Ja minkä pienen meren-kauppalan
      tai vuoren turvallisen kaupungin
        tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
    Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
      kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
        et tiedä miks - ken kertoa sen vois?

    Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
      sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
    puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
      mun tempaa aatoksista unelmiin
    kuin iäisyys! Tää suku iloton
      kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
        ja läpi uutten tuskain, suurempain,
    mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
      "On kaunis totta, tosi kaunist' on."
        Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

PAANIN KUORO. ("Endymion")

'Oi valtias sa linnan varjoisen, jonk' ylle huojuen ja humisten puut suuret lehviänsä levittää ja suopi rauhaa, suopi hämärää, miss' elää nimettömin kukkasin maan ruohot tuhannet ja kuoleekin; miss' usein ilonas on katsella, kun metsänneidot suorii tukkaansa ja kypsät heelmät tummentuu ja loistaa; tai, hetket totiset kun seuraa toistaan, taas kuulla kaislain ääntä suruisaa ja nähdä, kuinka kaste kasvattaa kaikk' yrtit ylenmäärin; kaihoissas myös uneksua menneest' onnestas, kun kadotit sa armaan Syrinxin! Nyt kautta lempes kaunihin ja kautta onnes muiston autuaan — oi kuule meitä, suuri Paan!

Sua tyynnyttäin, sun mieltäs viihdytellen saat kyyhkys-äänten kuulla kaikerrellen sa soittelevan myrttein suojassa, kun illan suussa metsän rannalla tiet' aurinkoista astut miettien. Ja viikunoiden laaja-lehtisten on heelmät sulle yksin määrätyt, ja minkä hunajalla täyttänyt on mettinen, se suloks on vain sun. Myös kylän viljamailta siunatun saat osan, mitä kallist' antaakin ne kasvustaan, ja uusin sävelin sua ylistääkseen aukee laulamaan viel' uudet lintuparvet kuoristaan. Sun ilokses myös suotu mansikkain on suven-vilpoisuus, ja sulle vain saa hohtaa perhon siivet nurmikolla ja virran päivä-kuplat kauniit olla. Niin, sulle puhkee joka silmikko! Sa tullos lähellemme - joudu jo, kautt' taivaan tuulten kuusten latvassa, oi metsän jumala!

Sun luokses kiiruhtavat satyyrit ja faunit, palveluksees alttihit, jos tarvis jänö piilost' yllättää, miss' uinailee se unta pehmeää, tai jyrkänteitä ylös karata, kun kotkan suusta pelastettava on hento karitsa. Yön pimeihin kun eksyy paimenet, niin salaisin ne loihduin, houkutuksin heidät saa taas teille tuttaville johdattaa. Ne juoksee rantaa meren myrskyisen kaikk' ihmeelliset raakut poimien sun varalles, jonk' ilo verraton niit' aallotarten luoliin heittää on ja nähdä, kuinka julkeudesta tuosta ne säikkyvät, ja naurain piiloon juosta; tai kentäll' ilman aikaa loikkia, kun toiset hyppii vuoren harjalla puun käpysillä leikkisotaa käyden ja omenoilla. Kautta riemus täyden, jonk' yhä kierii kaiku saloillas, oi kuule meitä, kuningas!

Oot kuuntelija äänten kaikuvain, kun keritsimet leikkaa raksuttain pois villan määkyviltä oinailtas, oot sarven koukistaja voimakas, kun villi-karjut viljaa raastaen käy mailla metsämiesten; hallaisen myös pellon päällä henkes levähtää, ja tähkät kylläät koskematta jää; sun huokaukses raskas huminoi yl' autioitten nummien ja soi niin suruisasti synkiss' alhoissa; myös suurten arvoitusten ovella sa seisot, kaiken-tietoon johtaen. Suur' poika Dryopen — kuin moni kumartain on tullutkaan sun luokses, lehvät kulmillaan!

Viel' asuntosi raitis, rauhainen suo majaks yksinäisten aatosten, jotk' yhä mieltä ylemmäksi johtaa siks että avoinna se taivaan kohtaa; viel' anna jalon henkes koskettaa maan rantaa sumuista ja harmajaa; viel' ole äärettömän kuvana ja tunnuksena taivaan kannella, jonk' avaruutta meri heijastaa; ja alkuaineena, joll' aatos saa sen täyttää, mik' on tutkimatont' ain — vaan enempää ei. — Päämme taivuttain ja otsat peittäin verkkaan kumarramme, ja kuulkoot tähdet huudon huuliltamme, kun vannotamme eessäs nöyrtyen: meit' auta, herra vuorien!'

SYKSYLLE.

    Syys, aika usvien ja hedelmäin,
      jok' ystävältäs auringolta saat
    taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
      ja kypsin sato siunais puut ja maat
    ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
      maan puoleen omenat taas taivuttais,
        ois ydin maittavainen pähkinäin,
    viel' uudet silmut puihin puhkeais,
      ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
      ois kesän mettä kennot tulvillaan,
        ei näkis päätä päiväin lämpimäin.

    Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
      tai riihen kynnyksellä toisinaan,
    miss' istuit kauan ilman aikojas,
      ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
    tai uneen vaipuneena sirppis luo,
      kun valmut elopellon petti sun,
    niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
    tai joskus katsellen, kun virran vuo
      sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun
      puun lehtevän, yön kastein puetun,
        pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.

    Miss' on nyt kevään laulut — miss' on ne?
      Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
    kun iltapilvet jättää päivälle
      jo hyvästi, ja sänget punertaa,
    kun survoo hyttys-kuoro suruinen
      tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
        ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
    kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
      ja sirkat aitovieress' soittaen
      kun yhtyy lauluun kultakerttusen
        ja pilviss' asti pääskyt visertää.

HUOLETTOMUUDEN OODI.

    Ol' aamuhetki. Edessäni näin
      kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
    jotk' äänetönnä liikkuin, allapäin,
      vei toinen toistaan tyynin askelin;
    ja sivuttain ne ohi kulkivat
      kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
        näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
    yht' äänettömät, yhtä ihanat.
      Niin oli näky outo kulkueen
        kuin aaveilmestyksen alta maan.

    Kuink' olikaan, kun teit' en tuntenut?
      Noin eikö huntuverhoin peittää vois
    yön hankkeet, juonet tarkoin harkitut:
      juur' ottaa päiväs huolettomat pois,
    pois hetket armaat, tunnit joutilaat,
      kun silmäs raukee suven utuihin,
        kun valtasuones tykkii hiljaa vain
    ja ilotta ja tuskatt' olla saat!
    Pois menkää, että jälleen vaipuisin
      ma tyhjyyteen - siell' olo autuain!

    Ne kulki kolmannesti ohitsen',
      mua silmihin nyt kukin katsahtain,
    ja häipyin pois. Jo syttyi sydämmen', —
      ma näin, tunsin muodot tuttavain:
    Sun nimes, tyttö kaunis, Lempi on;
      sä olet Maine, silmin palavin
        ja kiusatuin, yön kiihko poskillas;
    ja sinä, soimattu ja osaton,
      jot' enin palvelin ja rakastin,
        oot Runous, mun elon' valtias.

    Ne häipyi pois. Ne kaihoisaks sai mun.
      Oi hulluus! Mit' on lempi miss' on se?
    Ja kunnia — vain kuumehourailun
      ja mielenharhain turha kuvite!
    Ja runous — se iloa ei suo
      niin suloisaa kuin päivän unteluus,
        kuin illan tuoksu, lepo armaan yön.
    Oi, ettei aika mulle rauhaa tuo,
      jonk' unelmissa joka päivä uus
        veis ohi maisen aatoksen ja työn!

    Ne tuli vieläkin — ah, miksi taas?
      Ma unten pimennossa uinailin,
    join kukkain rauhaa, vihreyttä maass'
      ja valon kuihtumusta varjoihin.
    Ol' aamu pilvinen, vaan sateeton,
      vaikk' kevään kyynel kiilti silmäss' sen,
        ja nuoret lehvät nuojui hiljalleen,
    ja rastas lauloi, puu sai silmikon. —
      Oi varjot, menkää pois — en itkien
        teist' eroo nyt, en kuole kaipuuseen.

    Siis jääkää hyvästi! Mua ette saa
      pois ruohon-kukkaisalta vuoteeltain.
    En kaipaa sylilampaan kunniaa,
      joll' elon ilve ruokkis kaihojain.
    Niin menkää rauhaan, hennot aavehet,
      ja uurnan uniks jälleen muuttukaa.
        Yö näkyjään suo mulle runsaimmin
    ja päivän unet viel' on kylläiset.
      Pois kadotkaatte, pilviusvain taa,
        pois, palaamatta konsaan takaisin!

SONETTI (1).

Kun pelko herää, etten elää voi siks kunnes runon syys on siunannut, mit' aatos kuuma kypsytti ja loi, ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;

yön totisilla kasvoilla kun nään, kuin kiertää sumut suurten runojen, ja aavistan, etten mä ehtiskään niit' tavotella kuviks iäisen;

ja kun ma tunnen, etten milloinkaan sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa, ja että puhtaan lemmen unholaan ma päästä voi en; — silloin vaipuu maa

ja taivas äärinensä tyhjyyteen ja rakkaus ja maine kaikkineen.

SONETTI MAINEELLE.

Se kuumesairas kiihkoinen on, ken ei tyynnä nauti elon lahjoistaan, ken ahmii ajallista hurmaa vaan, myös nimen neitseellisen uhraten,

kuin ruusu kukkans' itse pudottais tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan, kuin aallottaret virran kuulakan ja pohjan puhtaan sameaksi sais.

Vaan ruusu, pensastosta kohoten, viel' antaa suuta tuulten, mettisten, ja heelmä koskematta hohtelee,

    ja aalto kirkas on kuin ennenkin.
    Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?
    Sen suosio ei miestä mikskään tee.

SONETTI (2).

Miks nauroin äsken? Turhaan tiedustan: on vaiti jumalat ja henget yön, kaikk' oraakkelit taivaan, manalan. Niin käännyn puolees sunkin, ihmis-syön.

    Oi sydän, suruinen kuin minäkin:
    miks nauroin yöllä? Tuska kuoleman
    ja pimeys! En kuule helvetin,
    en taivaan, syömmen äänten vastaavan.

    Miks nauroin? Elämäni tunnen jo.
    Sen unet lentää onnen äärihin.
    Nyt kuitenkin ois kuolla nautinto,
    maan korun haihtuess' yön tuulihin.

    Suur' ompi onni runon, kunnian
    ja kauneuden, vaan suurin kuoleman.

SONETTI (3).

Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises! Niin liikkumaton silmäs loisto on ja ajast' aikaan valvoo katsehes, kun lailla unettoman erakon

sen yli kuohuvaisten vetten luot, maan piirin rantaa puhtaaks huuhtovain, tai katselet, kuin vuorenharjat, suot syys peittää alle vaippain valkeain.

Ei — liikkumattomammin vieläkin, nuort' armastani rintaan nojaten, jonk' iäti mä kuohun tuntisin, — oi lepo levoton ja suloinen:

ain' elää, elää, vaivoin rakkauttaan, tai uupua ja kuolla povellaan.

SONETTI UNELLE.

Oi armas huoltaja yön hiljaisen, jok' autat kiinni sormin laupiain nää silmät, tuttavat jo pimeyden ja unhon lehvikköjen varjoisain:

Oi suloisin! Jos tahdot, sulkeos jo silmän' alttiit kesken virteskin, tai varro, kunnes lempeet unikkos pois tuutivat mun tuoksu-unelmin.

Suo suojaa myös, jos etsis vuoteeltain mua eilispäivä murheinen, ja jos viel' omatunto, yönkin valliten,

kuin myyrä kätköstään mua vartiois; niin käännä ovi lukkoon, armoinen, ja salli, että vaivun täältä pois.

SÄKEITÄ.

    Voi onnea joulukuista
        puun hankien saartaman!
    Sen oksat ei voi muistaa
        kesän riemua vihannan,
      ne vilun ja viiman kestää,
      ja tuiskut ei voi estää,
      että aukee sydämmestä
        itu uuden keväimen.

    Voi onnea joulukuista
        puron, jäässä jonk' aallot on!
    Sen kuplat ei voi muistaa
        kesäkatseita Apollon,
      vaan unhon nautinnoissa
      ne nukkuu kätköissä, joissa
      on tuskan tunto poissa
        ja ajan talvisen.

    Ah, noin jos huoleton, vapaa
        moni ihmislapsi ois!
    Mut ken ei surua tapaa,
        jonk' ilo pakeni pois?
      Miel' autio, murhe itää,
      sen pistot tuntea pitää,
      eikä parantajaa mitään, —
        sit' ei sanota laulaen.

OODI TOUKOKUULLE. (Katkelma).

    Oi Hermeen äiti, iki-nuori Maia,
        jos laulaa voisin
    kuin lauloi sulle rannoiltansa Baia,
        nyt etees toisin
    sen uhrihymnit ammoin kaikuneet,
    ja laulut, joita kuuli Kreikan veet,
    kun suuret runoilijat pienen maan
      niit' antoi, kuollen tyytyväisnä pois!
    Oi, anna mulle voima laulamaan,
      vaikk' yksin kukkaset sen kuulla vois
        ja taivaan sini tuo,
    ja helmassas taas iloisesti sen
        pois kuolla suo
    sun päiväs rikkauteen ja onnehen.

II.

HYPERION.

I.

On synkkä laakso, jonka syvyyteen ei pääse aamun raitis henkäys, ei päivän kuuma, tuike tähtiyön. Siell' lepäs Saturnus, jo harmaapää, kuin kivi liikkumaton, äänetön kuin varjo-asuntonsa hiljaisuus, pääns' ympärillä metsät sankeat kuin pilvenmöhkäleet. Ei pientäkään siell' ollut ilman liikahdusta, ei tuot' elon hiukkaa päivän kesäisen, mik' ylen heikko on jo riistämään pois ruohon siemenen; jos putoskaan puust' alas kuollut lehti, siihen jäi. Siit' ohi vyöryi virta äänetön, jok' yhä kuolleemmaksi kohmettui eess' alas-syöstyn jumaluuden tuon, jok' yli laakson tumman varjon loi; ja vedenneito, päätään nostaissaan, suuns' umpeen painoi sormin viluisin.

Ja virran hiekkarantaa seuraten vei suuret jäljet, vaan ei kauemmas kuin missä jalkans' eksyi suunnastaan ja missä siitä asti nukkui hän, maall' lionneella kätens' oikean, tuon vanhan, maatess' ilman valtikkaa kuin kuolleen käsi turra, hervoton, ja silmät kiinni, kruunuttomat nyt, pää kumarassa, kuin ois kuunnellut Maan ääntä, ikivanhan äitinsä, sen hoivast' yhä hetken nauttien.

Tuost' uskonut ei minkään voiman ois hänt' ylös saavan; mutta semmoinen jo saapuikin, jok' käden vartaisen vei vanhan leveöille harteille, sit' ennen tehden syvän kunnian, työn oudon hälle, jolle kumartui. Hän oli jumalatar maailman viel' äskensyntyneen, ja rinnallaan ois pitkä amatsooni ollut vain kuin kääpiö; myös taivuttanut ois hän tukast' ottain niskat Akilleen tai Iksionin pyörän sormellaan. Kuin Memphiin sfinksin, joka auttamaan lie asetettu töitä viisasten, kun esikartanoistaan Egyptiin he tutkailevan katseens' suuntasit, niin oli kasvot nuo, — vaan kuitenkin, kuink' eri kasvot, kuinka ihanat, jos suru muovannut ei kauniimmaks ois surua kuin itse kauneus on! Ol' arka, säikkyväinen katseensa, kuin kova onni juur' ois alkanut, kuin pahan päivän pilvet enteiset ois viskelleet jo häijyn-nuoliaan ja synkät jälkikuurot jyristen ois kokoon voimiansa ajaneet. Ja kätens' siihen paikkaan painoi hän, miss' ihmisill' on kipu sydämmen, kuin tuossa juur' ois hänkin tuntenut, vaikk' kuolematon, tuskaa ankaraa. Ja toisen käden laski nojaten hän Saturnuksen niskaan kumaraan, ja kurkottaen, huulin avoimin, niin puhui jumalaiseen korvahan kuin urkuin ääni syvin, juhlaisin. Hän lausui — ah, kuin heikko kielemme, näin hauras, jumalien muinaisten suurt' ääntä, aatosta vois tulkita! — hän lausui, muodoin ylen murheisin:

"Nous' ylös, Saturnus! — mut minkävuoks? Ei, kurja vanha Kuningas, en voi ma sulle lohdutusta tuoda. En voi sanoa: 'Oi, miksi nukut sa?' Näät onhan taivas luotas loitonnut, maa enää tunne ei sua jumalaks noin rääkättynä, valtameri myös, kuink' kaikuis juhlallisna pauhu sen, ei tunne valtikkaas, ja ilmat kaikk' on majesteettis harmaan jättäneet. Sun jyrinäs, jok' uutta maailmaa ei ymmärrä, nyt vastaan ponnistain vain räiskyy yli vallan kaatuneen, ja taitamattomien kourill' ei voi salamoitas hallita — ne lyö ja paahtaa, polttaa valtakuntaa vain, tuot' ennen rauhaisaa. Voi aikaa, voi! Oi hetket pitkät, suuremmat kuin vuos, te mataissanne ylös nostakaat tuo totuus ääretön ja lyökäät se niin kiinni mielihimme tuskaisiin, ett' epäilys ei mistään sijaa saa. — Sä nuku, Saturnus! — Miks, mieletön, tein vääryytt' yksin nukkuvalle? Miks sun silmiäsi raukeit' avaisin ja raskasmielisiä? — Saturnus, sä nuku vaan! Mä itken vieressäs."

Kuin hurmiossa kauniin kesäyön, miss' seisoo vankat metsän valtiaat, nuo pitkät tammet, jotka oksillaan yöt viittaa ylös tähtiin totisiin ja liikkumatta aamust' uneksuu, vain kerran latvaans' alas taivuttain, kun yksinäinen tuulenpuuska käy yön rauhaan puhaltain ja kuollen pois kuin ilman ainut ailandus se ois, — niin syntyi sanat nuo, niin kuoli ne. Nyt jumalatar otsans' ihanan vei maahan kyynelöiden, itkien, ja tukkans' Saturnuksen jalkoihin kuin silkkipeite suortui. Öinen kuu ol' yli taivaan kannen verkalleen jo kolme kierrostansa kulkenut, vaan paikoillansa jumalaiset nuo viel' liikkumatta viipyi, muistuttain kuin veistoksia kirkon juhlaisen. Nous viimein Saturnuksen vanha pää ja silmäns' uupuneet hän auki loi ja näki kaiken: vallan kaatuneen, maan piirin pimeän ja murheisen, ja jumalattaren, jok' itki vaan. Ja parran järistessä hirmuisen hän hervottomin kielin lausui näin:

"Oi, armas vaimo Hyperionin, sun tunnen näkemättä kasvojas! Oi Theia, käännä silmäs, että voin niist' tuomiomme nähdä; katso mua ja sano, onko haamu voimaton sun eessäs Saturnus? Sä kuuletko nyt Saturnuksen ääntä? kenen on tää otsa alaston ja kurttuinen, jok' ilman kruunua näin harmaa on, se onko Saturnuksen? Ken on se, joll' oli voima kukistaakseen mun? mist' on sen väkevyys? ja kuka voi niin pursuavan raivon kasvattaa, vaikk' itse Kohtalonkin kouristin ma suonikkaissa sormissani - ken? Vaan näin on nyt. Ma häädettynä oon ja haudattuna; töitä jumalain en toimittaa voi, myötäisesti en voi kiertotähtein matkaa ohjata, en tuulten, merten voimaa hiljentää, en laupiaasti läsnä olla saa, kun viljan kalliin korjaa ihminen, en rakkauttaan viihdyttää mä voi. Ma omast' itsestän' oon luopunut, en tunne sydäntäni valtavaa, jonk' olen kadottanut jonnekin pois, vaiheille mun valtaistuimen' ja näiden paikkain, joilla istun nyt. Oi etsi, Theia, etsi! Avaja sun silmäs ikuiset ja tutkaile kaikk' etäisyydet: tähtiavaruus, maat valottomat, ilman piirit myös, ja tyhjät nummet, vuoret tuliset, kaikk' ammottavat kuilut helvetin. Oi etsi, Theia! Sana mulle tuo, jos keksit varjon, aaveolennon, mi lentäen tai tulivaunuillaan kuin hurjistunut karkaa valtaamaan taas kadonnutta taivast' omakseen. Sen täytyy — täytyy tapahtua — taas mun, Saturnuksen, olla kuningas. Niin, voitettava jalo voitto on; niin, jumaloita alas syöstäköön, ja voitonhymni soikoon pasuunain niin juhlallinen, kaunis, rauhainen kuin loisto pilven kuninkaallisen, se soikoon lempeästi, julistain ja viihdyttäin. Maass' uudistukoot taas kaikk' ihanuudet, tulkoon hämmästys suur' taivaan lapsillen. Tää käskyn' on nyt: Theia! Theia! Miss' on Saturnus?"

Tuon kiihkon valtaamana jaloilleen hän nousi, kiemurrellen käsiään, pään täristessä, hiuksin valtoimin, ja hikisenä, äänin särkynein. Hän seisoi tuijottain; ei kuullut hän kuink' itki Theia; hetken seistyään taas heräs puhumaan ja lausui näin: "Vaan enkö voi ma luoda? Enkö voi ma rakentaa? Ma enkö muovata voi uutta mailmaa, uutta taivasta, ja vanhaa murskaks lyödä? Missä on uus kaaos mulle? Missä?" Sana tuo vei kaikuns' Olympohon, säikyttäin sen kapinoivan kolmikon. — Jo nous myös Theia kavahtain, ja ryhdissään ol' ilme toivokas, kun hilpein suin hän lausui, vaikka äänin kammoisin: "Tää heimoamme rohkaisee - nyt pois, luo ystäväimme tullos, Saturnus, ja toivons' elvytä! Mä tunnen tien ja löydän turvapaikan äskeisen, mist' tulin tänne". Muut' ei virkkonut; ja tähystellen, hitain askelin hän suuntas pimentoihin. Seuraamaan läks Saturnus, jot' opas ohjaillen vei läpi vanhain oksain, väistyväin kuin sumu, jota kotkat halkaisee.

Vaan tällävälin vyöryi toisaalla niin suuret kyyneleet ja suruisat, niin suunnattomat, että mikään ei niist' ihmiskieli kerro. Titaanit sill' oihki, lymynneet tai vangitut, taas vanhat jumalansa muistaissaan, kun Saturnuksen äänen kaikua he kuulostivat mielin vihlovin. Yks vielä joukoss' oli hirmuisten, joll' ylivaltans' oli entinen ja hallitus ja majesteetti myös. Viel' istui Hyperion loistossaan ja tuli-ympyränsä äärellä tuot' uhri-suitsutusta hengitti, jok' yhä nousee maasta aurinkoon. Vaan levoton hän oli; aivan kuin maan kuolevainen synkist' enteistään on levoton ja säikkyilee, niin sai hän kammotuksen myös. Ei vavissut hän koiran ulvontaa, ei kirkunaa yöpöllön, kolkutusta vainajan, kun ruumiskellons' ensi kerran lyö, ei lampun kummitusta, kun on yö; vaan kauhun puuskat jätin jänteisiin toi tuskan suuremman. — Mut hehkuen ja kullass' uiden loisti linnansa; sen pronssipylväät pitkin varjoineen kuin veren loimon käytäville loi ja esikartanoille, kaaristoon ja kupuihin. Vaan esiriput sen, nuo aamuruskon, pilven hohteiset, yht' äkkiä nyt säikkyin tummentui: kuin kotkansiivet, joita nähnehet ei ennen jumalat, ei ihmiset loi varjons' yli seudun; kuultiin myös kuin hirnuis orhit, joita milloinkaan ei kuulleet jumalat, ei ihmiset! — Kun mielens' iloks aikoi maistaa taas hän tuoksun-hurmaa pyhäin sauhujen, joit' uhrikummuilt' ylös kohoaa, hän maun vaskenkarvaan tunsi vain ja kuvottavan löyhkän kurkussaan. Ja lähetessään lännen satamaa, miss' ihanaiset päivät päätetään, ja puhdas, jumalainen lepo on, miss' unen onni vartoo rauhainen, ei etsinyt hän nautinnoita sen, vaan esikartanosta kartanoon hän kulki pitkin, jylhin askelin; ja pienet lemmikkinsä siivekkäät pois pakenivat kauas parvittain taa pylvästen ja soppiin lymyten, niin pelvon valtaamina, kauhuissaan, kuin hädän ahdistuksess' ihmiset, jotk' yhteen sullottuina säikkyilee, kun täräjää ja tulta syöksee maa ja muurit kaatuu, järkkyy kaupungit. — Täll' aikaa astui eespäin Saturnus, viel' äsken jäisess' uness' uinaillut, ja Theian kanssa läpi metsien hän samos. — Hyperion laskeutui juur' alas lännen kynnykselle jo, yön hämärtävän taakseen jättäen. Ja hiljaa, ääntämättä aukeni kuin käskyst' ovi linnan; kuului vaan, kun lännen tuuli sormi harppuaan ja äänin totisin ja hartain soi ja viihdyttävin. — Tietä annettiin näin jumalalle sisään astua.

Hän tuli, mutta vihan vimmoissaan, kuin tulen-hulmuvilla helmoillaan ja räiskyvill' ois ajaa mielinyt pois avaruuden hetket lempeät, nuo arat linnut. Yhä eteenpäin hän riensi läpi holvein, käytäväin ja kaarien ja valon-välkkehen, ja pihain timanteista hohtavain, siks kunnes ylti kupuun korkeimpaan. Sen alla seisten synkin ilmehin hän polki jalkaa; tutjui syvänteet ja tornit, ilmanpielet horjuivat ja valtans' ääret kaikki. Ennenkuin ol' laannut vapistus ja jyskinä, suust' ääni syöksyi, patons' aukaisten, ja sanat kuului näin: "Voi unet yön ja päivänkin! Voi haamut hirmuiset! Voi tuska polttava! Voi aavehet, jotk' yhä kiertää, kiertää pimeää! Voi kummitukset kaitakorvaiset! Miks teist' en pääse? Miksi teidät nään? Miks luonton' ikuinen on järkkynyt? Miks uudet kauhut yhä seuraa mua? On syösty Saturnus. Kuin käynee mun? Mun onko täältä lähdettävä pois, miss' on mun satamani rauhainen ja kunniani kehto, missä yöt on vilpoiset ja päivät leppeät ja valon autuus yltäkylläinen, miss' sädehtivät teltat taivaiset ja missä templit kirkkaat hohtelee? Ne tyhjiks, autioiks on joutuneet. En valtakunnassani elää voi. Sen loistoa, sen suhtaisuutt' en nää, vaan pimeää, vain kuolon pimeää. Jo täälläkin, miss' illan hoivan sain, yön mustat varjot mua vallitsee ja herjan juonet kiertää teilläni. Ei, kautta Telluksen — ma kaadu en! Vaan yli laajain valtan' äärien tän hirmuisen ma käten' ojennan ja Jupiterin vallan tyhjäks teen, sen kapinoitsijan, joll' ukkonen on leikkinänsä. Vanha Saturnus taas valtaistuimelleen astukoon." Näin lausui hän, ja suussaan kotvasen viel' ankarampi kiehui uhkaus, mut ulos päässyt ei. — Kuin ihmiset, joit' tungoksessa toiset tyynnyttää, käy meluisammiks yhä, samaten, kun puhui Hyperion, kasvoi vaan tuost' uhma kummitusten kalpeain, jotk' yhä julkeammin temmelti. Ja siihen paikkaan, missä seisoi hän, nous sumu tunkkainen kuin rahkasuon, ja sumun alta kohos kiemurtain ja hiljallensa käärme niljakas, jok' äärettömin mutkin poimuillen kiers' itsens' ympärille jumalan ja tuskan-polttavaista ruumistaan nous askelittain, päätään ponnistain, ain' ylemmäs; ja kovin pingottui se voimast' ankarasta. Titaani, jo vihdoin itsens' irti riuhtaisten, löys' pakotiensä idän rantaan päin. Siell', odotellen hetket kasteiset, kun viel' ei ollut aika aamun koin, hän lepäs huohotellen, nojaten sen porttiholvikkoihin unisiin, yön usvista ne puhtaiks kirkastain ja auki äkkiä ne tempaisten, päin valtameren virtaa viileää. Mut tulipyörän tuon, joll' läntehen hän idäst' ajoi yli taivasten, nyt paksut pilvet oli verhonneet, — ei yltäpäätä kolkkoon pimeyteen, vaan että toiset pallot yhtenään, ja ilman piirit, kaaret, taivaan vyöt sen läpi kajastellen kuumotti, kuin tummennettu tulen loimotus ois kirjaellut kuvakirjaimin tuon synkän hunnun, jolta silloiset maan viisaat, miettiväiset tutkijat löys' ajatukset kalleimmat kenties, joit' ennen vuosisadat etsittiin — kaikk' kadonneet nyt: jonkun piirtosen viel' ehkä - kaiverretun kallioon tai lyödyn mustuneeseen marmoriin, mut merkityksettömän ammoin jo, ja ilman viisautta — löytää voi. — Kaks suurta, välkkyväistä siipeä tuon tulipallon kehää kaunisti, ja lähetessä jumalan ne nous kuin hurmioon. Niin kohos siivet taas, ja sulin suunnattomin halkoivat ne pimeyttä, kauaks laajeten. Vaan tulenkirkas pyörä paikoillaan viel' liikkumatta seisoi, saadakseen vain jumalaisen käskyn. Turhaan ois hän käskyns' antanutkin, turhaan hän ois valtans' ottanut ja vaatinut jo päivän alkamaan, jos vaihteluks vain tehnyt ois sen. Sit' ei voinut hän, ei, vaikka ensimmäinen jumala: näät, pyhät ajanvaiheet vuorojaan ei häiritä suo. Sikspä aamun koin viel' oli synnyt alku-asteillaan, kuin kerrottu jo on. Niin avautui nuo siivet puhtaat, sisarelliset, jo innokkaina kaartaan alkamaan; vaan tummat ulappansa sulki yö. Ja titaanin, jonk' uudet tuskat taas mielt' inhat raastoi, täytyi taipua, vaikk' ennen taipumaton, vastustain nyt ajan ankeuteen ja murheeseen. Niin ojentihe pitkin pituuttaan hän pilvivuorten päälle synkeäin, jotk' yön ja päivän rajaa vartioi, ja rinnassaan tuns' surun haikean. Vaan sääliväinen taivas tähtineen soi nääntyneelle hetken armiaan, ja takaa avaruuden kaukaisen näin kuului ääni syvä, totinen, kun Coelus hälle korvaan kuiskasi: "Oi kirkkain lapsistani armaista, maass' syntynyt ja siinnyt taivaissa, laps' salaisinten aivoitusten, joit' ei ratkaissut ne luomisvoimatkaan, joist' itse synnyit, joitten iloa ja eloisuutta, rauhaa rattoisaa viel' ihmettelen, vielä kyselen, mist' oli tulleet, minne tiensä vei. Niist' avaruuteen ijankaikkiseen on heelmät hajonneet; ja varjoss' yön on toiset, toiset ihmeit' ilmoittaa tuon elon jumalaisen ihanan. — Niist' oot sa nuorin, oot sa kirkkain, laps! Sun veljies, sun sisar-jumalais on kesken vainoa ja kapinaa, ja poik' on noussut vastaan vanhustaan. Näin kaatuneita, esikoisen' näin, kun valtaistuimeltaan syöstiin hän! Mun puoleeni hän kätens' ojenti, mun luoksen' äänensä viel' löysi tien, vaikk' kova pauhu päänsä ympäröi. Ma kalpenin, ja hiess' otsan' ui. Sua odottaisko moinen kohtalo? Sit' aavistan ma, koska nähnyt oon jo poikieni, jotka jumaliks ol' luotu, arvostansa sortuneen. Niin, jumal-elämäänpä syntyneet te ootte, säätyisään ja ylevään ja tyveneen. Se kunnianne on. Nyt nään mä pelon, vihan, pyyteiden, nään kiihkon, intohimon valtaavan teit' yhtenään, kuin asukkaita maan, kuin ihmisiä, joitten kuoltava on pois. Se huolettaa mua, poikani! Se johtaa arvaamatta turmioon ja lankeemukseen! Kuitenkaan et voi, niin jumala kuin ootkin, vastustaa tuot' inhaa vihaa, mieltä katkeraa, vaikk' ilmeiset sun suuret lahjas on. — Ma olen ääni vain. Mun elämän' on tuulten elämää ja aaltojen, ja enempää en vaikuttaa ma voi kuin tuulet taikka aallot. Vaan sä voit! Siis ollos kohtaloitten ohjissa. Niin, tartu nuolen kärkeen, ennenkuin jous' jännitetty särähtää. — Mut nyt käy maahan! Sieltä löydät tuskineen sä Saturnuksen. Sillä aikaa voin mä kirkast' aurinkoas katsastaa ja huolehtia öistäs, päivistäs." Viel' ehti kuulla tuskin puoleenkaan tuot' taivaan ääntä Hyperion, kun hän nous, ja silmänkannet kohottain yön tähtein puoleen, katsoi korkeuteen siks kunnes ääni lakkas. Vieläkin hän ylös katsoi silmin avoimin, ja samat kirkkaat, tyynet tähtöset siell' yhä loisti. Sitten painoi hän päät' alas, kohden rintaans' avaraa, ja kumartuen ilmanrantaan päin kuin sukeltaja meren aaltoihin hän syöksyi ääneti yön syvyyteen.

II.

Juur' ajan siivet saman lyönnin löi, kun Hyperion alas heittihen ja liukui syliin humisevan yön, ja jolloin Theian kanssa Saturnus tuon surun paikan saavutti, miss' soi Cybelen valitus, ja titaanit miss' istui murheissansa. Rotkon tuon ei pohjass' ollut valon hiukkaakaan, jok' kyynelissä kimaltanut ois. He oman voihkinansa tuta voi, vaan kuulla ei: näät, läpi kallioin siell' äärettömät kosket kuohuili ja virrat räiskyväiset, joissa ui ja vyöryi ainejoukot valtavat. Siell' liittyi vuoret vuoriin huimaaviin, ja niinkuin unest' äsken heränneet ne seisoi, jättiotsat vastakkain, niin kattain kärsimysten majan tuon kuin kammottavin, jylhin aatoksin. Siell' istui kivenmöhkäleillä nyt ja särmikkäillä kallioilla nuo, joill' ollut oli valtaistuin myös. Kaikk' eivät olleet koolla: tuskissaan mik' oli kahlehdittu, mikä taas miel' levotonna kulki murheineen. Ja Coeus, Gyges, Typhon, Dolor myös ja Briaraeus ja Porphyrion ja monet, jäntevimmät hyökkäämään, ol' ahdettuina soppiin, joissa voi vain vaivoin hengittää. Siell' istuivat he, hiljaa kiristellen hampaitaan. Noiss' onkaloissa tumman vankilan kuin malmisuonet kuulti jäsenet, kun koukistui ne tuskan kourissa. Viel' eli sentään suuret sydämmet: ne kivun pusertaissa verkkaan löi ja syöksyttivät läpi suonien kuin metallisen virran, hehkuvan ja valtimoita paisuttavan vuon. Pois oli Mnemosyne harhaillut, pois Foibos kuunsa luota loitonnut, ja monet nautti muutkin vapauttaan — pian kolkon suojans' etsiäkseen taas. Siell' elämäst' ei nähty enempää kuin laihat, hajalliset varjot vain. Kuin kivet raunioissa aution ja hävitetyn maan, kun marraskuu tuo illansuussa kolkon satehen, kun tuuli vonkuu, taivas musta on ja saapuu yö — niin oli nähdä nuo. Kaikk' oli onkaloissaan; toisilleen ei suoneet sanaa, silmäystä ei, ei epätoivon liikahdustakaan. Heist' yksi oli Creus, rautainen ja raskas valtikkansa vierellään. Ett' oli raivonnut hän, ennenkuin noin sortui näännyttävään syvyyteen, sen tiesi murskaks lyöty kallio. Iapetoksen kouraan tarttunut ol' etovainen käärmeen kaistale, jonk' kieli kidast' ulos pistihen ja ruumis roikkui niljakas; nyt ei sen voinut myrkkyhammas tavoittaa viel' äsken voitokasta jumalaa. Maass' aivan maaten, leuka ylöspäin, kuin kivun kouriss' oli Cottus: noin pääkalloaan hän yhä jauhenti tuoss' ankarasti kovaan kivehen, suu auki, silmät vallan ammollaan. Tuoll' Aasia, jok' kivut tuimemmat toi Tellus-äidilleen, vaikk' olikin hän nainen vain, kuin pojist' yksikään. Nyt tummat kasvons' aatost' enemmän kuin kärsimystä kuvasti, kun juur' hän ennusteli suurta mainettaan, kun mielikuvitukseens' avaraan jo hohti templit, huojui palmupuut ja loiskui Ganges-virran tummat veet. Kuin toivo nojaa ankkuriinsa, niin hän nojas — vaikka toivon vertainen ei kauneudessa — käyrään hampaaseen, jok' oli elefanttins' suurimman suust' irroitettu. Yläpuolellaan, pääll' alenevan vuoren harjanteen ol' Enceladus tumma pitkällään, pait että kyynärvarsiin nojaten pääns' oli kohotettu. Ennemmin kuin kesy härkä, jonka lempeää ei laitumella rauhaa häiritty, nyt lailla väijyväisen tiikerin ja jalopeuran raskain aatoksin hän makas miettien ja punniten. Juur' ajatuksissansa heitteli hän vuoria, kuin viel' ois taistellut sen suuren sodan keskellä, jost' ei niin vammatonna yhtään jumalaa pois päässyt nuorempaa, ett' itseään ois näyttäneet he: pedon nahkoihin ja linnun sulkiin kaikki kätkeytyi. Siell' oli Atlaskin, ja Phoreus myös, tuo Gorgoin valtias; viel' eteenpäin ol' Oceanus kanssa Thetyksen, joll' itkeväinen lepäs helmassaan Clymene, sotkettuine hiuksineen, — ja monet muut, joit' enää nimittää ei tarvis. Milloin kohti ilmoja on Runottaren siivet suunnatut, ken pidättäis sen lennostaan? — Nyt on sen aika jälleen Saturnuksen luo ja Theian, jotka vaivoin kulkeneet ol' ylen liukkaan, liejun-raskaan tien, juur' rotkot kammottavat jättäen. Päät suuret kohosivat rinnakkain nyt yli vuoren synkän jyrkänteen, ja hahmot suurenivat, kunnekka jo jalkans' ulettuivat korkeuteen ja siellä seisahtuivat. Vapisten nyt Theia kätens' ylös levitti jo ojentain ne itkun paikkaan päin hän katsoi Saturnusta kasvoihin. Niis' oli tuska julman taistelun, jok' ylijumalata järkytti, kun soti surun voimaa vastaan hän ja vihan, pelvon, tunnon vaivojen ja ahdistusten, raivon, toivon myös, mut epätoivon kaikist' enimmän. Näin vaivain saartamana ponnisti hän turhaan vastahan: näät, kohtalo oli ehtinyt jo päähän jumalan sen maisen myrkky-öljyn vuodattaa, jok' ottaa jumal-voitelunkin pois. Niin säikähtynyt Theia vaieten siit' eelleen antoi hänen astua pois, joukkoon sukukunnan sortuneen.

Maan kuolevaisten sydän murheinen, jos milloin surun paikkaa lähestyy, miss' iloton on mieli toistenkin, miss' samat kohlut syöminen rauhan vei, siit' yhä kiihtyy, yltyy vaivoissaan. Niin Saturnus, kun astui joukkohon noin murheellisten, tunsi voimansa jo pettävän, ja vaipunut hän ois, vaan silloin silmät Enceladuksen hän kohtas alamaisen ylhäiset, jost' innostuin hän äkin karjahti: "Hoi, nähkää jumalanne, titaanit!" jonk' kuultuansa toiset voihkivat ja toiset kavahtivat seisaalleen, myös jotkut karjahtivat; muutamat taas itkivät ja vaikeroivat, tai päin kumartuivat kohden jumalaa. Ops, huntuansa mustaa kohottain, soi nähdä kasvons' ylen kalpeat ja riutuneet, ja silmäns' aaveiset, joit' ohukaiset ripset ympäröi. Kuin männyt kalliolla kohahtaa, kun talven äänen kuulevat ne, niin myös liikehtivät kuolemattomat, kun jumalaiset merkit näytetään, kun sormi nousee, antain aavistaa kaikk' ylväät, sanattomat aatokset, joill' ahdettu on jumalainen suu: sen jylinän, sen soinnun, loistonkin. Vaan loppunut kun tohu mäntyin on, jotk' kalliolla seisten suhisee, niin muut' ei kuullakaan. Mut täälläpä, kun lakkas sortuneiden liikutus, siit' yltyi Saturnuksen ääni, kuin ois noussut myrsky, joka puuskahtaa vast' uudestaan, kun luonnon äänet muut juur' äsken lakkas, jälkeen jättäen vain hopeaiset ilman aaltoset. Näin kuului ääni: "Omasta en voi ma löytää rinnastain, jok' itsensä on suurin tutkija ja tuomari, syyt' yhtään kurjaan tilaanne. Sit' en voi liioin ensimmäisten päivien ma tarinoista nähdä, joita luin tuost' ihmeisestä enne-kirjasta, jonk' Uranuksen sormet kirkkahat toi pimeyden yöstä valkeuteen, kun alku-aaltoin liejussa se ui; tuon kirjan itse ijät' tiedätte mun lujall' astuimellan' säilyneen, — voi, kuinka löyhä kuitenkin! Sielt' en saa vastausta, ennusmerkeist' en, en tunnustähdist' ilman, veden, maan, en minkään elementin. Sota ei sit ilmaise, ei rauha, taistelu yks yhtä vastaan, kolminkamppaus tai neljin, puolesta tai vastakkain; ei tulen, ilman taisto räiskyvä, kun taivaan kuurot alas tulvailee, maan pintaan kumpaisenkin painaltain, siell' iskein vielä rikkiin kiehuvaan, niin monin kerroin mailmaa myllertäin. Noist' otteluista syytä löydä en, joist' oudot viisaudet mä tutkailen, miks moinen kohtalonne on. En saa ma selvitystä, kuinka etsinkin, kuin tutkinenkin luonnon rantoineen ja äärineen: miks, ilmi jumalat, te, luoduist' ensimmäiset, huokaatte näin nöyrtyneinä alle voimien, jotk' itse rinnallanne kuitenkin on vailla hirmuisuutta. Mutta nyt te ootte täällä, potkittuina pois ja runneltuina, murskattuina noin tääll' ootte te! Kuink' on, oi titaanit? Jos sanon: 'Nouskaa jo!' — vain voihkinaa. Jos sanon: 'Nöyrtykää!' — vain voihkinaa. Ma mitä voin? Oi taivas avara! Voi näkymätön, armas isäni! Ma mitä voin? Se mulle sanokaa, te veljet, jumalat: kuin taistella, ja minne vihan voimat johdattaa! Oi, neuvot antakaa, joit' isoaa jo Saturnuksen korvat kuullakseen. Sun, Oceanus, joka aprikoit kaikk' ympärinsä, hämmästyen nään jo kasvoillas tuon tyynen lujuuden, jonk' antaa harkinta. Meit' auta nyt!"

Näin Saturnus. Nyt meren jumala, tuo sofisti ja viisas — viisautens' ei lehtokujist' ollut Ateenan, vaan syvyydestä vetten miettiväin —, nous, suuret silmäluomet kohottain, ja virkkoi kielin kankein, niinkuin ois hän tuulilt', aalloilt' äänens' oppinut ja sanat vasta keksinyt kuin laps: "Voi teitä, joita vihan tuli syö, joit' intohimo kalvaa kuumeinen ja kuolon tuska polttaa! Kuunnelkaa nyt tarkkaavasti, korvin hillityin mua, jonk' ei ääni myrskyn lailla soi. Ken tahtoo, kuunnelkoon hän harkiten, kun osoitan, kuink' itsens' alentain voi tyynnä nöyrtyä, ja täytyykin. Se tieto lohduttaa ja nostaa myös, jos lohdutust' on saada tahtonne. — Me kukistumme jälkeen luonnon lain; meit' eivät kaada voimat ukkosen tai Jupiterin. Suuri Saturnus! Kaikk' olet mailmat hyvin harkinnut; vaan siksipä, ett' oot sä Kuningas, ja ylivalta silmäs sumentaa, sä ohi vaelsit sen valon tien, jot' itse kuljin iki-totuuteen. Tää huomaa: voimist' ensimmäinen et sä ollut, et oo myöskään viimeinen; siis et voi olla alku, loppukaan. Ens' alun antoi kaaos. Pimeys loi valon, siten ensi hedelmät tuost' ydin-kuohunnasta paisuttain, jok' ihmeellisin voimin itseään vaan kypsytteli. Valo, siittyään, loi uuden valon, siten synnyttäin sen, miksi syntynyt ol' itse jo; ja missä aineet suunnattomat ui, siell' eloon kaikki kosketuksellaan ne herättivät heti. Silloinpa juur' ilmestyivät maa ja taivaatkin, joist' itse sikisimme elämään: sa ensin, esikoinen, sitten me, tää jättiläisten heimo. Kaikille soi taivas valtakunnat hallita niin ihanat kuin uudetkin. Ja nyt tuo kuulkaa totuus tuskainen, jos on se tuskaks teille, mielettömät te! Näät, kantaa alastomin totuuskin, kaikk' oikut sattumuksen kohdata, ja kestää tyynin mielin — siinäpä juur' riippumattomuus on verraton. Siis huomatkaatte! Taivas ynnä maa on kauniimp', ihanampi paljonkin kuin kaaos, sumu, synkät pimeydet, jotk' ylimmäisnä kerran olivat. Ja tuolla puolen taivahan ja maan taas toiset avaruuden kappaleet on yhtenäisemmät ja kauniimmat ja vapaammat; ja viitat tuhannet siell' löytyy elon vielä puhtaamman. Niin seuraa kintereillä meitäkin uus voima, täydellisemp' entistään ja kauneudessa jalompi, jok' on meit' etevämmäks luotu, samaten kuin itse pimeyden me voitimme. Sen enemp' emme sorru itsekään kuin voitostamme kaaos muodoton. Maan mullan tiesittekö milloinkaan viel' ylpeätä metsää kironneen, jonk' oli povellansa ruokkinut se uljaammaks kuin itse olla voi? Tuot' ylemmyyttä lehtoin vihreäin se kieltää taitaako? Tai voikohan puu olla kyyhkyselle kateinen siks että lentää siivin valkoisin se minne mielii, yhä iloiten? Me oomme metsän puiden kaltaiset, jotk' kasvattivat sorjill' oksillaan, ei kyyhkyläisiä, vaan kotkia, ei sulin lumisin, vaan kultaisin ain' yli taivaan kannen kaartamaan; sen oikeuden ne kauneudelta sai, jonk' yhä valta on. Se ikuinen on laki: suurin kauneus jonk' on, sen suurin valtakin. Niin, saman lain on voimalla myös voitettavat nuo ja murtuneiksi tehtävät, jotk' on nyt meidät murtaneet. Te näittekö jo uuden, nuoren merten jumalan, mun voittajan? Ja hänen kasvonsa? Ja näittekö, kuink' aaltoin vaahtoisain hänt' yli kiidättivät vaunuillaan nuo jalot orhit, siivin hohtavin, jotk' itse loi hän? Äsken hänet näin, kun kulki yli vetten hiljaisten hän, kauneuden hehku silmissään. Se voitti mun, ja kaiken valtani ma hyvästelin mielin murheisin. Niin tulin tänne, nähdäkseni kuink' on teihin kohtalonne koskenut tuo suruinen, ja kuinka parhaiten ma voisin tuskassanne lohduttaa teit' ylen ankaroissa. Puheeni on totuus. Siinä olkoon lohtunne."

He vaikenivat; suuttumusko lie vai hämmästys sen tehnyt ankara, kun kertoi Oceanus hiljakseen, mit' aatos syvin keksiä vain voi. Ei kenkään hiljaisuutta katkaissut, pait yhtä, jonka puoleen kenenkään ei silmät sattuneet: ei vastannut Clymene liioin; valittaen vain hän huulin kalpein, katsein hiljaisin ja arastavin lausui: "Isäni, mun ääneni on halvin kaikista, ma tiedän vain, ett' ilo mennyt on, ja että murhe musta hiipinyt on sydämmiimme, jonne pelkään myös sen ainiaaksi jäävän. Pahaa en ma tahtois ennustaa, jos taitaiskaan näin heikot voimat vastaan seisoa sit' apua, jot' oikein tuomiten nyt tuotava ois suurten jumalain. Vaan sallikaa mun surun' ilmaista ja kertoa, mit' olen kuullut, mist' on itkuni ja tieto, että poiss' on kaikki toivo meiltä. Rannalla ma seisoin vilpoisalla, tuntien kuink' yli vetten tuulen henki toi maalt' ihanalta tuoksun kaukaisen kuin kukkasten ja puitten huojuvain. Niin rauhaisan se ilon mulle soi! Kuin kaihoa mun mieleni, niin täys ol' lämpöä ja armautta se. Mun sydämmeni valtaa liikutus ja halu syytellä ja soimata tät' yksinäistä kärsimystä, joss' ei lopu koskaan virret murheiset. Niin istuin rannalle, niin kumarruin ja käteheni näkinkengän sain, jonk' avoimehen kuoreen puhalsin. Se soitti sävelen — ah, kuinka voin sit' enää säveleksi kutsua! Näät, soittaissani tummaan kuorehen, jonk' äänen heikon tuulenhenki vei, ma kuulin tuolta, kussa varjokas nous saaren merellisen rantama, niin hurmaavaisen, suuren soittelon, ett' ennen moist' ei kuulleet ikänään mun korvani. Pois hekin hiekkahan ma raakunkuoren; aalto täytti sen, kuin täytti tajuntani tulvilleen tuo sävel uusi, armas, autuas. Sen soinnut helähtivät ilmoihin niin kiehtovaiset, kirkkaat, ihanat, kuin jokaisess' ois kuolo kukkinut. Ne katkesivat jälleen yksittäin, vaan kerrallansa sentään, ikäänkuin ois helmet nauhastansa pudonneet pois äkkiä. Uus lenti sävel taas, ja jälleen uus. Kuin kyyhkyt orreltaan ne lähtivät ei sulin hiljaisin, vaan siivin, jotka liiti soitellen, ja jotka, ympäri mua kiertäen, mun ilon sairaaks sai ja kaihon myös. Ja kaiho voitti; aioin sulkea juur' ylen tuskantäydet korvani, kun läpi kätten, jotka vapisi, ma äänen kuulin vielä armaamman, viel' ihanaisemman kuin soitto tuo, ja yhä huus' se toistain: 'Apollo!' ja taasen: 'Apollo! nuor' Apollo!' ja: 'aamunkirkas, nuori Apollo!' ja kaiku vastas kaukaa: 'Apollo!' Oi isäni, oi veljet armaat, jos mun ootte tuskani te tunteneet, jos tuntenut sen oot, oi Saturnus, — te ette julkeaksi syyttää voi mun kieltän' ylen hemmoteltua, kun tohti lausua se, minkä ties!"

Niin virtas äänensä kuin puronen, jok' arkaellen rantaa kiertelee ja pelkää merta kohdata; vaan nyt sen kohtas jo, ja kovin kauhistui. Suur' Enceladus, jonka suuttumus ol' ylen kuohuttanut, katkas sen; hän käsivarteens' yhä nojaten ja ylös nousematta, halveksuin näin lausui, sanat raskaat vierittäin kuin meren aallot, jotka kallioon lyö kuohahdellen: "Kumpaa kuunnella, tuot' ääntä liian viisastako, vai toist' ylen mieletöntä, jumalat? Ei ukon-isku iskun jälkehen, vaikk' kapinoivan Jupiterin ois kaikk' aseet iskemässä; maailmat ei mitkään, vaikk' ois hartioilleni ne kasatut, mua katkeroittaa vois niin syvästi kuin lapsen-lorut nuo tän julman alennuksen keskellä. Voi unelias joukko! Puhu jo! Jo huuda, voihkaa, karju, raivoa! Vai unhottuiko inhat iskut pois? Teit' eikö lasten nyrkit kaataneet? Sa unhoititko, aaltoin valtias, kuin kuumennettiin valtakunnassas sua? Mitä? Ensimmäiset sanani jo kiehuttaako sappeanne? Voi mun iloani! Viel' ei hukassa oo valtanne. Voi iloa! Nyt nään jo silmäin tuhansien loistavan ma koston riemusta!" — Näin lausuen hän suunnattomin ruumiinensa nous ja jatkoi seisten, taukoomatta, näin: "Te ootte tulta nyt. Mua kuunnelkaa, kun neuvon, kuinka liekit polttaa voi ja vihamiehist' ilmat puhdistaa, kuink' antaa tulen kielten kärventää voi Jupiterin pilvet pöyhkeät ja jäljettömiin sulattaa ne pois. Voi, syöskää päällensä ne ilkityöt, joit' on hän tehnyt! Oceanuksen vaikk' oppia ma ylen halveksun, mull' enemmästäkin on kärsimys kuin että valtakunnat menneet on: poiss' on nyt päivät unen tyvenet ja rauhaiset, tuo aika viaton, kun emme sodan töistä tietäneet ja hävityksen, jolloin luoksemme kaikk' ihanaiset taivaan olennot tul' avosilmin, arvaillakseen taas, mit' oli mielessämme kulloinkin. Viel' emme silloin tienneet, minkävuoks ja miten kirkas otsa kurttuun käy; viel' eivät huulet muuta tunteneet kuin sanat juhlalliset. Emmepä myös tienneet silloin, mitä voitto on, ja kuink' on oikku joko menettää tai saavuttaa se. — Muistakaatte myös, viel' ettei Hyperion häväisty oo, veljistämme kirkkain — katsokaa! Tuoss' saapuu hänen kirkkautensa jo!"

Kaikk' katsoi silmät Enceladukseen, jonk' ankaroilla kuulti kasvoilla — kun nimi "Hyperion" huuliltaan viel' ehti tuskin yli jyrkänteen — kuin kalvas hohto valon kaukaisen. Hän katsoi jokaista, ja kaikkien jo kasvoill' eli valon kuumotus; vaan Saturnuksen otsall' enimmän se loisti, alla hiusten valkeain kuin meren vaahti, joka kuohuaa, kun laiva laskee öiseen satamaan. Niin oli hetken kalvas hiljaisuus, vaan äkkiä loi valo kirkkahin, kuin aamun nousu, loiston kultaisen yl' unhoituksen luolain himmeäin ja jyrkänteiden, synkkäin kuilujen ja äänettömän iki-syvyyden, ja rotkojen, joist' yhä kumpuili nuo pimeyden virrat ärjyvät ja kosket, kuohuvaiset iäti. Nuo kaikki paikat, ennen pimeät ja suunnattoman varjon kattamat, nyt paljastivat kammottavan näyn. Se oli Hyperion. Vuorelle hän astui korkealle, pysähtyi ja näki kurjuuden, juur' auenneen noin ilmi-nähtäväksi itselleen, kun valo jumalainen petti sen. Niin hiuksin kultaisin ja kiharin hän seisoi, hahmo kuninkaallinen, ja omaan valohonsa varjon loi, kuin heittää varjon patsas Memnonin, kun matkalainen suuntaa länteen päin pois idän hämärästä. Seistessään hän kätens' yhteen painoi miettien ja huokaili kuin harppu suruinen tuon Memnonin. Taas lyödyt jumalat tuost' epätoivo valtas, nähdessään noin murtuneena päivän kuninkaan, ja moni kätki salaa kasvonsa pois valon tieltä. Enceladus vaan loi silmät tuimat veljesjoukkohon; sen tuntiessaan nous Iapetos, ja Creus myös, ja Phorcus, meren laps, ja yhdessä he sinne astuivat, miss' yksin seisoi kunniassaan hän. Sielt' yhtyneinä neljin huusivat he Saturnuksen nimen. Huipultaan myös Hyperion vastas: "Saturnus!" Ja kasvot jumalien äidinkin, jonk' istui lähistössä Saturnus, ol' ilottomat aivan, kuullessaan, kuink' ympärillään kaikki jumalat huus' ontoin äänin nimen: "Saturnus!"