Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUN KANSA NOUSEE

Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

    I. Suojeluskunnat syntyvät
   II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
  III. Vihdoinkin avonainen sota
   IV. Vangitsemisia — Muutamia kaameita hetkiä — Lisää aseita
    V. Kotoisessa esikunnassa
   VI. Sotilaspoika
  VII. Jääkärit tulevat
 VIII. Kuolon mailla
   IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
    X. Vandalismia
   XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
  XII. Vandaalien jälillä
 XIII. Eräs punainen perhe
  XIV. Punakaartilainen
   XV. Pyhä yksinkertaisuus
  XVI. Kohtalokas pomminheitto
 XVII. Raivotappelijoita
XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
  XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
   XX. Sairaita ja vankeja

I.

SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.

"Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun kansa vaatii!"

Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.

Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta); kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua, ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan) juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja. Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin; raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan, pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja, joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat marionetit.

Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä, läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus, mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat, voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa, kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa svaboda-orgioitaan.

Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä rakastavain kansalaisten kasvoille.

Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta, jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.

Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan. Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.

— Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, — koettaa eräs meistä puuhan alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. — Ajatelkaahan esimerkiksi sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja, viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.

Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia, jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.

— Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! — kuuluu seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä vihaisesti kiinni.

Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien, koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.

Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.

Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.

Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.

Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä. Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.

Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia. Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla. Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian voimattomiksi.

Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa. Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla. Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari (tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo: sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi, salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.

Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni, asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.

Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa. "Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.

Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko "vallankumouksen näyttämölle".

Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen puikkineet jalkoihinsa.

— Tossava neuvostoineen tilille!

Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta, jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.

— Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta ihmisiksi elämään? — ehdottaa muuan körtti-isäntä.

Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot tyytyväisinä arkitoimiinsa.

Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman tuulta tähän seisovaan ilmaan.

Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.

Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia hulikaaneja.

Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on "kansan". Hih!

Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä, porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti, pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla, heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville herraskaisille.

Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan". Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle. Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa". Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin aseet on kätketty.

— Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään aseita kätkössä! — tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.

— Elä huuda, perrr…!

— Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!

— Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! — ja nimismiestä kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle nyrkkiään. —

Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen, soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten "pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka valahtanut riipuksiin.

Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta "kansanvallasta" haltioissaan.

— S—nan sonni! — kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä nimismiestä kurkusta puristamaan.

"Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa "kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella. Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa lääninsairaalaan.

Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.

* * * * *

Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja yksimielisesti päätettiin suojeluskunta — palokunta-nimeä ei enää käytetty — panna uudella vauhdilla pystyyn.

Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut kunnian ottaa vastaan.

II.

HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.

Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.

Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.

Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan kertynyt sievonen summa rahaa.

Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: — Asento! Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! — j.n.e. loppumattomiin. Joukossa on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin saksalaiselle pohjalle.

Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.

— Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! — päivittelevät miehet.

Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä lupauksilla.

— Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun kerkeävät.

Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:

"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin, mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja, jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä — alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin pimeyteen risteilemään."

[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla, että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa kutsutut edesauttamaan.]

* * * * *

On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä menoa saa rauhassa jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi. Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen itsenäisyys.

Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt harjoituskiväärit. — Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo! — kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.

Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät he lukua meistä. Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista — samalla kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin, ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri varustautuu tekemään.

Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella, että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa, minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle, puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla. Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."

Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan: käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.

Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.

Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti, joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle. No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse kotiseudulleni.

Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.

Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.

Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä isänmaallisen laulun sävelet.

Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta, valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän hetkenne tässä maassa ovat luetut!

Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla, vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen saakka!

Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.

Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi käy.

Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.

* * * * *

— Seis, tunnussana! — kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.

Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.

— Porvareita ollaan, — huudamme tunnussanaksi ja nauraen päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään punakaartilaisurkkijoita ole.

Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti, nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli saapunut aselastia vastaan ottamaan.

Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja, parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu. Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.

— Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä olekaan? — tiedustan paikkakuntalaisilta.

— Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, — kuuluu vastaus.

Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä, ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.

Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla. Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset, kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.

Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä, luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.

Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt! Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu — jospa me suomalaiset olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja runoja laatimaan! — Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja, pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."

Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!

* * * * *

Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.

Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä. Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.

— Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä käymään, — virkkaa hän muun lomassa, — mutta kyllä ne silloin saavat ottaa ruumisarkut matkaansa.

Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:

— Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:

Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on viime kesästä aikain sielussani liikkunut.

* * * * *

Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle suojeluskunnalle.

Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa, että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän hetkenne ovat luetut!

Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa vahtivan teiden risteyksissä — ja tästä vartioinnista maksetaan miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän papereistaan käy selville — ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi asekuormia tulemaan.

* * * * *

Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia, jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia, kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin tuollainen ase!

Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan, tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.

Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat harjotukset sinä iltana.

Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit olalla!

Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut, että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet, sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin kapinavankeja tutkittaessa.

Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania, jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.

* * * * *

Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.

Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan. Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.

Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti: ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!

III.

VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.

Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme herrasmiestä kirkonkylältä.

— Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja, että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?

Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle hälyttämään.

Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin ratkaisevaa tekeillä.

Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä", lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt mahdollisimman nopeaksi.

Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä kiiruimmin soittamaan asemalle.

Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri. Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän viimemainitulla kielellä.

Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:

— Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu … useita senaattoreja murhattu … rautatieliikenne keskeytyksissä … Kokkola ja Pietarsaari palavat… Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa … etelästäpäin sotilasjuna tulossa Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?

— Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle niin pian kuin kerkeämme.

Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä heidänkin korviinsa.

— Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?

— Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.

— Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?

— Se on tietysti kaikki liiottelua, — vastaan ja riennän ulos.

"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" — soi korvissani ja minä tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.

Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat matkavalmistukset.

Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti. Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu levoton odotus.

— Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin kuulumatonta?

Miehet silmäilevät ympärilleen.

— Tuo kuuluu punaisiin, — ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka koettaa piiloutua toisten selän taa.

— Ulos.

Ääneti häviää mies huoneesta.

— Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!

Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on riennettävä.

Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.

Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut kahteen riviin salin oikealle seinustalle.

Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen körttiläispoika.

— Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, — sanon ja osotan hänet takaisin.

— Kyllä se saa tulla, — ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan eteeni.

— No, ota sitten herran nimessä, — ja liikutettuna ojennan minä hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.

Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.

— Tässä, toin sinulle turkin, — sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut saapuville.

— Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!

Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.

Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.

— Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki, jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys. Jääkää hyvästi!

Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.

— Ojennus! Käännös oikeaan — päin! Kivääri olalle — vie! Eteenpäin mars!

Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.

— Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, — kehotan poikia, joiden joukossa on useita laulumiehiä.

Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.

Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman kylän punaisia.

— Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!

Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on kolmen peninkulman taival.

On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.

Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:

Poikia on haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan. Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.

Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.

Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä tällä haavaa kuitenkaan kuulu.

Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta palaava heinänviejä.

— Seis! Mitä kuuluu asemalle?

— Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä ja ammuttiinkin siellä.

— Kutka siellä ampuivat ja missä?

— Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle, pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt enkä tiennyt, ketä ne olivat.

Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä. Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa sikäläinen suojeluskuntakin — joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada — on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan jonkun osaston.

Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta. Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.

— Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?

— Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.

Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan, juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.

— Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! — hätäilee vaari.

— Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? — tiuskasen vaarille.

— Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä muualle!

Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.

Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö, entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.

Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea, lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan kumpikin omalle suunnallemme.

Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.

Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja, joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.

Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan. Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme. Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus ympäröi jälleen kylää.

Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.

Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.

Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.

Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.

— Meitä ammuttiin, — läähättävät miehet. — Kun olimme asematien tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat meidän ympärillämme.

Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa noista päättömistä sala-ampujista.

Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.

— Elkää ampuko, me antaumme! — kuuluu toisen luokan salista surkea ulina.

Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta jatkavat he parkumistaan.

Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi selville.

Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä. Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon. Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia. Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.

Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille, ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen henkäyksen.

Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan, suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan odotussaliin.

Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.

Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin, maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista tuimasti, saadakseen heihin eloa.

Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.

Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.

IV.

VANGITSEMISIA — MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ — LISÄÄ ASEITA.

Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna. Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua, niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.

Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen. Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan, että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.

Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa "kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia luonteita. —

Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää itsekin kylästä.

Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita). Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.

Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä paikkakuntaa puhdistamaan.

No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.

Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan mies.

Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan pohjasakkaan.

Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.

— Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!

Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena. Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu kiväärillä varustettu vartia.

Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää. Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta. Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme, joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks on hänkin lukkojen takana.

* * * * *

— Mikä atavistinen hirviö! — sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen, että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen, niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.

Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan. Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu ilmottamaan — muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.

Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi "toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut, hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti toisiansa haukkumaan.

— Voi s—a, että viittitkin olla noin kenkku!

Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä, paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä. Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja ryypänneet rahat suuhunsa.

Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.

* * * * *

Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa, Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.

Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin. Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi) ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän kasvonilmeistäänkin.

Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää, kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden. Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista puhumattakaan.

— Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? — kysyn Raaheen soitettuani.

— Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.

— Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?

— Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.

— Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti, sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko etelästä tulevia vastaan.

— Ettekö te voisi tulla meille avuksi?

— Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta, kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä. Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.

Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu heidät kohta sen jälkeen aseista.

Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet. Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.

Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.

Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.

Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä — niin, sillä kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.

— Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, — luemme sähkökoneen nauhakkeesta.

Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!

Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.

Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita. Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.

— Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.

Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!

— Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt punainen lippu, — tuodaan kylältä sana.

Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?

— Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.

— Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä työväentalon katolle?

Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi. Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva: huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut ja tulipommit.

Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.

— Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!

Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.

— Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia asemalle!

Sitten vankihuoneeseen.

— Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!

Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä, pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja asetan pitkin asemasillan reunaa.

Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole yhtä mittaa silmäin edessä.

Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan…

Palaan konttoriin.

— Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!

— Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna! Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia… Missä niitä säilytetään?

Kukaan ei tiedä mitään.

— No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?

— Taitavat olla ratamestarin takana ja se… missä lie, — mutisee vihdoin joku.

— Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi lähteä noutamaan?

Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain sähkökoneen heltiämätön nakutus.

— No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.

Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.

— Punainen juna Vihannissa, — ilmottaa sähkötieto ja samanlainen etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.

Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.

Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken lähti radansärkijäin matkassa.

— Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia, — kuiskuttaa hän minulle.

Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista ympärillemme kohota.

Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi olla.

Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.

Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani, toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan. Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan edellä.

Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee stafetilleen — pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä moitteettoman sotilaallisessa asennossa — sähkösanoman toisensa jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.

Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.

Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä näky.

Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin pienemmiksi kutistuneen:

Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa, jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.

Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä. Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki. Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan ja saavat aseen käteensä.

Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.

Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa. Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan — ikäänkuin julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan — ja vaunu vaunun jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.

Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.

— Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, — ilmotetaan
Limingan asemalta.

Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot niin reippaina.

Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja, sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa, että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen, varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.

Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva mies.

Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään, astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin seitsemiä koteloita — kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona pistäytymistä varten.

Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta, josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä siellä tehdään.

Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon. Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä, että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.

V.

KOTOISESSA ESIKUNNASSA.

Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja yhtä mittaa.

Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.

Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.

Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit saavat leposijansa — sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita melkein mihin uhrauksiin tahansa.

* * * * *

Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.

Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota hänen tarvitsisi totella.

Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia, jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä nimittää aito suomalaiseksi maailmanparantajaksi, sillä meillähän tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti — miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten — muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.

— Tekö olette kommunisti? — kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.

— Niin.

— No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?

— Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, — selittää äijä ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.

Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.

— Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista hallitusta?

Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta, pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.

— Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta, niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että…

Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.

— Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs, ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja nyt mars kotiinne!

Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä jälleen pihahdella.

* * * * *

Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.

Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa. Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä, vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja — kun ei ole voimaa esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä — siivoa myöntelyä ja alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he eivät itsekään usko.

Erästä heistä — paikallisten sosialistien huomatuin johtomies — syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti, mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.

Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti 1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi, oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.

* * * * *

Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa. Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa. Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita. Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan tarpeisiin tuhannen markkaa — mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin kunnioitettava uhraus.

Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.

Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-, vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei jälkeäkään.

Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet. Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat. Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.

Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi ainoa tahto, voiton tahto. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä. Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan, niin — Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.

Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa valtikoimaan — voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen "kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä Robespierreä, Dantonia, Leniniä … sekä pistää ahnaat kätensä valtion kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki viimeinkin laskea Barrabbas irti…

Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon — "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.

VI.

SOTILASPOIKA.

Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.

— Mitäs pikku miehellä on asiaa?

— Passia minä olisin vailla.

— Passia! Mihinkä niin?

— Rintamalle on aikomus lähteä.

Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen silmäyksen.

— Kenenkäs sinä olet poika?

Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman päästä kirkolta.

— Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?

— Kyllä … kyllä minä sain isältä luvan.

Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.

— Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin kasvamaan.

Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua ilmestyy sinne hänen isänsä.

— Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt muka passia itselleen ottamaan.

Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on jossain tuolla kylällä.

— Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! — hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.

Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.

Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla. Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin kysymyksiin visapäisiä vastauksia.

— Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?

— On, on! — vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää, yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän saada hevoskyyti muonituskomitealta.

Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.

— Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! — sanoi yksi pojista äkämystyneenä.

Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia asemalle.

Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän välttämättä päästä matkalle.

Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.

Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa, ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni. Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.

— Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, — ilmotan heidän tiedustelunsa johdosta. — Luvattako ne olivat lähteneet?

— Aivan sananpuhumatta.

— Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, — koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.

Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se onkin aina ollut sellainen visapää.

— Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä säilyttävät, — koetan lohduttaa.

— Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli ruotusotamies, — sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa kyyneleensä.

— No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.

Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa, saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla, kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan heille kaiken varalta passit.

— Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä tarpeelliseksi katsotte, — neuvon minä lopuksi, epäillen heidän onnistumistaan.

* * * * *

Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.

Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa. Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen odotelleet junan lähtöaikaa.

Silloin huomaavat pojat — ja junanlähtöön on vielä tuntikausia — pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.

Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle — nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin…

Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti, askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.

Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä palaamaan kotiin.

— Enkä palaa! — äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.

Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä hätäkeinona:

— Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän valmiina oma valttinsa.

— Poikkeankihan minä, — sanoo hän, — ja kyllä isä antaa minun mennä, se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.

Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla. Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.

* * * * *

On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.

Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki, jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.

Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.

— Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? — kysyy hän. Katson häntä tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.

— Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, — auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.

— Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.

— Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.

Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa, se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua kohti.

— Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, — esittelee Ville.

Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.

Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi viikolla pääsevänsä rintamalle…

— Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit rinnassa! — hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän kättään.

* * * * *

Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.

Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.

— Kuinkas teidän nimenne olikaan? — koetan minä muistella, arvaten hänet joksikin kotipuolen pojaksi.

— Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö muista?

Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut: päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.

— Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?

— Ei ole tullut naarmuakaan.

— Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.

— No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.

— Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.

— Sainhan minä sen, — sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.

— No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?

— Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.

— Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? — kysyn erotessamme.

— Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä ole välittänyt pyrkiäkään.

Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.

Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä heilahtelee.

* * * * *

Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia. Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja totinen katse.

— Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, — puhuu vanha rovasti, —, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä sotaretkelläkin monesti kokea?

Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat ja jännittää kätensä sivuille.

— Ky-yllä, — sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää syvään ja jatkaa vilkkaasti: — Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.

Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan jatkamaan.

* * * * *

Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.

— Nytkö takaisin palvelukseen? — kysyn häneltä.

— Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.

— Saksaan?

— Niin, meriväkeen, — ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja saanut myöntävän vastauksen.

— Eikö äiti pane enää vastaan?

— Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.

Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.

VII.

JÄÄKÄRIT TULEVAT.

Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko, joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla myötätunnolla.

Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä, jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.

Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:

— Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.

Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa. Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.

Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.

— Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? — kyselevät ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia vastaan.

Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla: "Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä." [Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]

Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjottaa sama henkilö: "Pojilla olisi tavaton into tulla kotimaahan ja nostattaa joka mies vallottamaan Suomea Karjalan ja Aunuksen tuonpuoleisia ääriä myöten. Mutta nykyinen Ruotsi ei laske heitä kulkemaan kauttansa. Vain, ne pääsevät Suomeen, jotka jo ennen syyskuuta olivat Ruotsissa. Muitten on tultava Saksasta suoraan laivalla, jos tulevat, sillä Trelleborgiin eivät saa astua. Matkalla kotimaahan onkin 30-40 miestä ja yhtä monta konekivääriä, joita laivamme on lähtenyt hakemaan. Voisivathan nämä muutamat kymmenetkin 'neulomakoneillaan' järjestää tämmöisiä hulikaanihäiriöitä (kirjeen alkuosassa on kerrottu Turun mellakoista), niin suuria kuin ne ovatkin, mutta mitään riittävää aseellista voimaa he eivät muodosta ryssien ja sosialistien yhteisrintamaa vastaan. He saavatkin sitten kukin piirikunnan, jossa opettavat muita miehiä. Mutta univormuissaan se koko joukko ei tulle, ennenkuin ryssät ovat maasta lähteneet."

Nämä salatietä tulleet jääkärit ovat hajaantuneet ympäri maata. Vain harvat suojeluskunnat ovat päässeet heidän sotilasopetustaan nauttimaan ja huutava johtajain puute ei ole suurestikaan vähentynyt. Kuin ihmetapauksena kerrotaan, että siellä ja siellä on jääkäri eikä paljon puutu, ettei jo niitäkin, jotka ovat noita salaperäisiä jääkäreitä nähneet, pidetä merkillisinä henkilöinä.

Puhkeaa sitten sota ja kohta kun asema on hiukan selvinnyt, leviää kulovalkeana ympäri maan tieto: jääkärit ovat matkalla kotimaahan!

Koko valkoinen Suomi on odotusta täynnä ja tuhansien ajatukset seuraavat jääesteiden läpi pohjoista kohti kamppailevaa laivaa, joka sulkee itseensä Suomen toivon. Nyt ei löydy enää ainuttakaan, joka uskaltaisi tai tahtoisi tuomita sitä liikettä, jonka tulos jääkäripataljoona on. Kaikki ovat nyt jääkäriystäviä ja hitaimmatkin Tuomas-luonteet alkavat aavistaa, että asioita tälle kannalle johtamassa ovat olleet korkeammat voimat, että itse kohtalo on jälleen isällisellä huolenpidolla suuntaillut Suomen kansan vaiheet kohti vapautta ja itsenäisyyttä.

* * * * *

Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä. Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä olijoita.

Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit, kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana ovat jääkärit.

Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan! Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.

Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim. Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.

Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.

Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille 26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen, siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan! Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan ne suomalaiset komentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa! Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.

Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä, etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon, veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu. Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.

Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät? Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymys puolueiden välisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.

Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa tarvitsee heitä viipymättä.

Nurisematta käyvät he kukin määrätylle paikalleen. Valkoisen armeijan sotilaat ihailevat heitä ja seuraavat heitä kuolemaa halveksien voitosta voittoon.

"Ei ennen uhkamme uupua voi kuin vapaa on Suomen kansa."

Jääkärien mukana tulvahtaa tuota tuimaa sotilasmieltä koko valkoiseen armeijaan ja tästä lähtien on vain päivien kysymys siirtää voitokkaat lippumme kauniin pääkaupunkimme edustalle sekä puhdistaa se konnista.

VIII.

KUOLON MAILLA.

Vereksiä joukkoja kuljettava sotilasjuna vierii hiljalleen etelää kohti.

Vilppulasta lähdettyä tunkeutuvat miehet uteliaina akkunain ääreen, sillä radan varsi täältä Tampereelle saakka on ollut yhtämittaisten taistelujen näyttämönä.

— Jahah, on siis tultu sartiinipurkkien vyöhykkeeseen, — lausuu rauhallisesti joku katselijoista ja koko vaunu tulee hyvälle tuulelle.

Rataväliin kupeella näkyy nimittäin kasa tyhjiä sardiinirasioita. Niitä esiintyy sitten pitkin matkaa aina Tampereelle saakka. Toteamme että sanomalehtien jutut punikkien sardiiniherkutteluista eivät siis ole liioteltuja.

Rataa on monesta paikoin täytynyt korjata ja kulku käy hitaasti. Yövymme muutamalle pienemmälle asemalle. Sivu mennessään tervehtii meitä kenraali Mannerheim, tarkastaen joukkomme sekä lausuu tyytyväisyytensä sen hyvistä varustuksista. Saamme kuulla, että kosken itäinen puoli Tampereesta on vallattu.

Aamulla matkaan lähtiessämme tulee tieto, että Tampere kokonaisuudessaan on antautunut. Uutinen aiheuttaa pitkän ja voimakkaan hurraan.

Jollakin seuraavalla asemalla tulee vastaan pitkä vankijuna. Silmiemme ohi soluu miltei loputon jono suljettuja tavaravaunuja.

— Ne ovat täynnä punikkeja! — huutaa vartioiva valkokaartilainen, joka kivääreineen seisoo koplinkien varassa kahden vaunun välissä.

Tekisi mieli kurkistaa sisälle, mutta vaunut ovat vahvoilla munalukoilla suljetut. Katonrajassa olevien himmeiden ruutujen läpi vilahtelee vain haamumaisia kasvoja.

"Ollos huoleton, poikas valveill' on"

laulavat vartiasoturit junan vieriessä edelleen pohjoista kohti.

Yhä räikeämmiksi käyvät taistelun jäljet, kuta lähemmäs Tamperetta saavutaan. Ruhjoutuneita rakennuksia, hiiltyneitä raunioita, raiskautunutta metsää, syviä kranaatinkuoppia maassa, tyhjiksi ammuttuja patruunanhylsyjä pitkin radanvartta… Oudostellen ja silmiään siristellen liikkuvat ihmiset kuin pahasta painajaisesta päässeinä. Viikkomäärin ovatkin he saaneet elää suoranaisessa helvetissä. Kaikkivaltiaina riehuvat, ryöstöjä ja murhia harjottavat roskaväen joukot, nälänhätä sekä loppujen lopuksi päivä päivältä yltyvä taistelun melske joka puolella. Pitkiä, ahdistuksen ja kuolemankauhun kyllästämiä maailmanlopun päiviä he ovat kellareihin hyyristyneinä saaneet elää. Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen elämään kutsuvasti.

Yhä hiljentyvällä vauhdilla vierii juna korkeiden pengermäin välitse. Tervetuloa liehuttavat meille kymmenet liinat esikaupunkien pienistä taloista, joiden useimpain ikkunat ovat säpäleinä. Vapautuksen riemu kuvastuu niin selvästi ihmisten kasvoilla ja tuntuu kuin he mielihyvin hengittäisivät raikasta ulkoilmaa, jossa ei enää tunnu taistelun jännitystä. Näkyy että punaisen kauhunvallan loppu merkitsee huojennusta ja vapautusta useimmille matalain majojen asukkaillekin.

— Siinä on yksi, tuolla toinen ja tuolla makaa kolmas … luettelee eräs akkunan ääressä istuva kaatuneita punakaartilaisia, joita erilaisiin asentoihin tuupertuneina makaa ratapihalla.

Nytkähtäen seisahtuu juna ja lukemattomien enemmän tai vähemmän ruhjoutuneiden vaunujen välitse pujottelemme asemalle, josta kohta riennämme kaupungille havaintoja tekemään. Kaikkialla pistää nenään vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry. Se tuo väkisinkin mieleen hiiltyneitä ihmisruumiita, mikä saa käryn tuntumaan kaksinverroin inhottavalta.

Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä. Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan" nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku. Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy, että hän on ollut vielä nuori.

— Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, — kertoo rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan. Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut tuonne palosolaan ja ampunut.

Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.

Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän, sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät itsessään herättävän inhoa ja kauhua.

Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on taistelu raivonnut kuumimpana — siellä valkoisia vastaan suunnattua kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi — ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.

Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"

Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa, saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.

Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.

* * * * *

Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti. Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen isän kertoessaan pidättää kyyneliään.

Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi jäänyt pieni hymyn häivähdys…

Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.

On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla — se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan — en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme.

Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne hävinneitä omaisiaan.

— Voi, tuolla on Hannes! — huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa hysteeriseen, huutavaan itkuun.

Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.

* * * * *

Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin, tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut, tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan irvistelevää karua todellisuutta.

Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria. Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa. Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus. Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu todellisuus…

Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia, jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan. Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat… sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä, ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä — miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana, piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä: punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.

Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan, sain vastauksen: — Hän on neulojattaren mies. — Niin, hän elätytti itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen — "asioitsijat"! — ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa alhainen — sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa tavallisiksi käyneet kassankavallukset — ja heidän yhteiskunnallinen tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät, perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen äänensä tukahuttamaan.

Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan seurauksia.

— Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa syyntakeettomiksi, — selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja, joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. — He eivät vuosikausiin ole lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan, mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta. Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien muka harjoittamista julmuuksista.

Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa, mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta — jopa siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset, murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot, joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu? [Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä, siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. —

Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja. Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta, mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen. Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!

* * * * *

Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.

Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä univormuissaan.

— Suomen armeija! — lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia joukkoja silmäillessään.

Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden, rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.

Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.

IX.

ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.

Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa ovat jonkun verran verottaneet.

Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee äkkiloppu.

On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.

Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta, sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme nyt suoraapäätä taisteluun.

Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti. Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean, pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot, lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet, tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!

Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen, teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia, milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona saa palvella työväentalo — pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä punikkien huostassa.

Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin helmasta roikkuu pari pitkää olkea.

"Ota, Jeesus, paimen hyvä, laumahasi minua"

alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen. Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.

* * * * *

Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä, kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.

Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. — Kokemäen jokialueen koko eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa —, pitäen sieltä tarkoin silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä tornissa heikäläisen tähystäjän.

Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta… Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla, jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan räminän.

Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten hyvin varustettuja asemia vastaan.

Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni, kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.

Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona. Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.

On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.
Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.

Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen, kolmas … useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli … vai kranaattiko lie, sillä en ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.

— Ketju nopeammin eteenpäin! — Ketju enemmän vasemmalle! — Ketju seis!

Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin hupenevat vihreät puvut.

— Vo-uu! — ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi loitolla.

Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen, Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän iloisesti:

— Kohta tässä päästään taisteluun.

— Mistä sinä sen päätät?

— Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät minut. Hyvä tästä tulee.

Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä, joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme, josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.

Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.

Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:

— Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.

Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni. Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.

— Miltä tuntui? — kysyn varapäälliköltä.

— Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.

Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on nuori talollisenpoika Oulun puolesta.

Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.

Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.

— Miksei meille anneta jo käskyä ampua? — kyselevät miehet kärsimättöminä.

Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa, täytyy huutaa.

Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.

Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.

Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella, lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka paukuttelevat revolverejaan.

— Mitä hittoa se tuo on? — kysyn epämieluisan tunteen vallassa vieruskumppaniltani.

— Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.

Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen taskuuni muistoksi.

Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi ylhäällä ilmojen halki.

Ta-ta-ta … ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän helvetin konserttiin.

Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni. Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä olevan niin omituisen kolkko kaiku.

Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista. Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat, kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä, että elämän kuteet ovat lopussa.

Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja — mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa, niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.

Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella kasvojaan ja ohimoitaan.

— Mitä, sattuiko teihin?

— Kyllä, — mutta en ole selvillä, mihin kohti.

Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni lakin alle ja saan kourani verta täyteen.

— Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, — sanon, vaikka en tiedä kuinka paha jälki siellä on. — Onko teillä sidettä?

Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat ratisevat.

Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani, huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.

— Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, — ilmottaa hän äskeistä vieruskumppaniani tarkoittaen.

Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen, mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni leveän ja lattean kiven suojaan.

Ta-ta-ta … ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas … kaikki samaan kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen, joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?

Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon, tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke, rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan! Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.

Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä. Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan, harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä seuraa heti toinen, kolmas … ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen huippukohtaansa.

Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.

Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle, selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua, että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu minultakin äskeinen kaameus.

— Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, — arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. — Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.

Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.

Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri, käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?

— Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä täyskäännöksen, — lausui hän. — Ennen minä esimerkiksi olin varma ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti. [Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet — saapuvilla oli useampia henkilöitä — yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan "kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta. Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt, mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen oma kuningas sekä painaa muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: Suomen kuningaskunta. Niin olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät — ikäänkuin meitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu — mainitun kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä vielä tulla naimisiin menokin, — lopetti hän leikillisesti, saaden noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren punastumaan.

* * * * *

Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa — sammalella kiven vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.

Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta: "Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy yhtä nolosti.

Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni, kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:

— Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!

— Hurraa! hurraa! — kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.

Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne, suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset asemansa.

— Kun ne p—leet vielä huutavatkin! — oli heistä muuan paetessaan harmistuneena kironnut.

Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti, yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin, toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!

Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen punikin, jolla on taskussaan — kokonainen nippu avaimia, tiirikoita ja muita murtovarkaan työkaluja. — Pif! ja tämä Kakolasta laskettu ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.

Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin. Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme punikkien ampumiksi.

Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli savisten peltojen kirkkoa kohti.

Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri koottua vankijoukkoa.

— Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? — kivahtaa toverini.

— En minä mikään ryssä ole, — vastaa meihin kääntyen kaskipäinen, röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään ryssän sinelli.

— Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!

Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito sakilaisheilalta.

— Käännös oikeaan! Käyntiin mars! — ja kaksi pitkää riviä vankeja lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.

Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella, seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.

Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.

* * * * *

Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja. Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.

— Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.

Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan, täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena, hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja töistään taistelun kuluessa.

— … oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin sitä kiväärillä … että vai vielä teillä rakkareilla tässä kahvipannutkin… — tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.

Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta palaava, iloisesti hälisevä joukko … olenhan siitä jossain lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:

"Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".

Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:

"Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."

Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut, vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona. Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään, mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.

X.

VANDALISMIA.

Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa — paitsi vaalien edellä — sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja kaiken pahuuden lähteitä — huolimatta siitä historian todistuksesta, että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.

Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.

Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa teurastusta — sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla. Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.

Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista, joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita, jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit, joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää. Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme — tuloksena meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta. Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä älköön unhotettako!

* * * * *

Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt, täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.

Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon, uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.

Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle. Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja — tietysti! — tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.

Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty lihankappale.

Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on pirstaleina.

Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.

Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin: "Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja sanontatavat!

Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.

Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä, kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia "tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.

Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas kaikissa eduskuntavaaleissa.

— Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille — huutaa hän tuohuksissaan. — Lahtarit p—leet varustelevat hyökkäystä.

Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa tavallinen arkipäivämeno.

Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin, on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään rekirenkutukseen.

— Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan…

Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän huutaa rivon sukkeluuden.

— Hi, hi, hii! — vastaa sisko kaverin mehevyyteen.

He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: — Olkaa tuossa nyt jo, senkin…!

* * * * *

Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken poistuneiden punikkien jäliltä!

Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.

Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.

Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto. Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen peitossa.

Kaikki kalleudet, vaatetavarat — talonherran silkkihattu ei ole kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen — ja ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.

Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle ja toverilleni hilloa ja marjamehua, — ainoaa, mitä heillä kellarin kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua, jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä, jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden. Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä — toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa punaisen kauhuvallan ikeestä —, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki äsken eletty oli kuin pahaa unta.

* * * * *

Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava tutustua lukuisiin sellaisiin.

Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi? Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset maaseuduilla ovat tehneet.

Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät. Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään, niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää — eikä se kuitenkaan estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät hurjimpain ainesten olevan vallassa.

Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava. Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.

XI.

YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.

Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle, meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa. Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.

Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista on — kertovat paikkakuntalaiset — ollut punakaartipäällikkö ja kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota jalopiirteisyydellään.

Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.

Vammala niin — olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan, mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.

Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä, jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea, kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.

Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja — siperialaista ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän äänensä.

* * * * *

Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä, jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema, mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa — yksi heistä oli haavottunutkin — olivat he juosseet metsään ja viettäneet siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat valkoista nauhaa kantavia sotureita.

Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä, kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on — jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.

* * * * *

— Vammala palaa!

Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.

Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa. Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä, säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.

Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista, jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he sentään ole voineet odottaa.

Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.

— Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä! — päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa rajuun kuohumistilaan.

Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan, karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:

— Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! — huudahtaa hän yhtäkkiä ylös kimmoten.

Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:

— Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja sitten…

Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.

Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit huostaamme.

Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita. Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme, joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot iskevät säkeniä tien kivistä.

Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä, kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa eteensä…

Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin…

Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme uudelleen kuohumistilaan.

— Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, — huutaa hän, nyrkki ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. — Kyllä minä olen nähnyt tällä sotaretkellä jo jos mitä… minä olen omin silmin nähnyt vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha, toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla on hitaasti surmattu … mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat…

Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin…

Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle, pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas sortuvat talot.

Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.

Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita punikit eivät ole ehtineet sytyttää.

Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto — niin, se on koko sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.

Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet, että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.

Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa, joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille, löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville demagoogeille.

Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan? Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme! Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme, keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto — se vakaumus kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.

Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain, kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa piirittäessä — piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen — tehtiin tuo huikea loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut? Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta joukon erinäisiä "lakeja".

Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy, niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.

Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki, laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä, jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.

Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua samaan katastroofiin kuin nyt.

— Taantumusta! taantumusta! — tullaan eri tahoilla varmastikin huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä "edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja sellaista meillä tarvitaan, se on: palautumista järjen kannalle, palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti, umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä. Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos — ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko — niin ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.

Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain mitä ajatella saattoi, vastasi: — En mene sanomaan, onko se paras mahdollinen laki, mutta Atenan kansalle se on tällä haavaa paras laki. —

Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin, vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa — todellakin kaunis edelläkävijäkansa — rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu, kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin käsiin!

Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon yöllisessä loimotuksessa.

XII.

VANDAALIEN JÄLILLÄ.

Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.

Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.

Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata ja mieltä masentavaa.

Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus, huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.

Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä vain nuojutaan eteenpäin.

Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.

Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien vieressä.

Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa, heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia rääsyjä ajelee kaikkialla.

Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita, homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.

Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari. Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.

Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias, jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon sytyttäneet sen tuleen.

Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. —

Sytytämme hellaan tulen lämmitelläksemme ja laittaaksemme illallista. Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään. Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla asetumme vieri vierekkäin oljille.

Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet, että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin kulkenut.

Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten omistaja.

— Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä vaikka yötä ja päivää, — on suutari työskennellessään puhunut. Mutta kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.

— Panehan, akka, se pannu tulelle! — on hän komentanut vaimoaan, sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia lehteä.

Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.

Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut. Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.

Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen. Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.

— Sekin viheliäinen verenimijä! — on hän monesti kähähtänyt ja viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.

Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin ärtynyt.

Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön. Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta. Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.

Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.

— Nyt se alkaa! — on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.

Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita. Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin saakka.

— Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! — on hän huutanut tupaan tullessaan, — Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa. Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja joka talossa telefooni — minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti — eikä puutetta ole mistään.

Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan talosta liekit loimunneet korkealle…

* * * * *

Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin. Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle yöpaikalleni!

Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta, poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan esitaistelija sekin.

Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.

— Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, — huomautti yksi etuvartioista.

— Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, — tarttui varapäällikkö.

Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin siirtyneet pihalta sisälle.

Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja. Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan…

Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa, viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus. Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan takkakivellä ja köyristi selkäänsä.

Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja hämmennys.

— Onko talossa miesväkeä? — alkoi toverini tiukasti, ottaen muistikirjansa esiin.

— O-onhan se … vaari ja poika, — ilmotti vapisevalla äänellä se vanhuksista, joka seisoi.

— Missä ne ovat?

— Tuolla … missä he poloiset lienevät, — sanoi muori, viitaten kädellään etelää kohti.

— Jahah, siis punaisten puolella!

Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.

— Eikä, kun … pakosalla … siellä … — läähätti muori itku kurkussa.

Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja. Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja. Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä. Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt Aamulehden numero.

Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin siistissä iltamassa.

— Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, — kuiskasi toverinikin ympärilleen silmäillen.

Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.

Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi naarmuja ja sälöjä.

— Milloinka täällä on ammuttu? — kysyin kummastuneena.

— Pääsiäisyönähän ne…

— Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?

Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään. Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea, alkoivat ampua seinästä sisään.

— Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?

— Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.

Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.

* * * * *

Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten. Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä, mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta — miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat, ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.

Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin punaisten hirmuvalta sen keskeytti.

Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin koskaan enää nähdä.

Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki erilainen.

* * * * *

Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit, muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.

Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.

Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme, ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä, hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä. Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä, kaikki on tuhottu.

Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan.

Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä. Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni, neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä, että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän vaatimaton kotinsa nyt porona.

Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle, jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa niiden paljon puhuvasta katseesta.

* * * * *

Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä ojentuvat taivasta kohti.

Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon. Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta, kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle pyrkimään.

Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa. Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät yöpaikaksi määrätyssä kylässä.

Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö. Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä, rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa eteensä…

Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot. Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu. Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla, etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.

Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää, että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.

Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?

Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa…

Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena … siis todellisesti itsenäinen Suomi — Suomen kuningaskunta.

XIII.

ERÄS PUNAINEN PERHE.

Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa hallitseva linna.

Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat. Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa juonitelleet ja kyränneet.

Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin, väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille) marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi rientämään.

* * * * *

Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari. Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi työväentalon vahtimestarina.

Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.

Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar. Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä yleensä tehdä mitään työtä — seikka joka päivittäin aiheutti monta kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.

— Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene, — tapasi äiti torailunsa lopettaa.

Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen sanoi äreästi:

— Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä, mokomat verenimijät!

Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana työväentalon näytelmissä.

Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa, paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.

Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun, huusi hän leikillisen suopeasti: — No päivää, poju! mihin Jesku kädet housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: — Pelkele!

* * * * *

Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen, niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan "lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen. Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla. Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.

Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen, herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi vuorostaan Helliä apulaisekseen.

Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin, huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi, kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö…

Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:

— No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!

— Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman nokkansa edustan katsoa, — sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan huomannut.

— Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, — yhtyi Komulainenkin eukkojen jutteluun. — Se Manneri kirjotti sen syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!

— Pian aikaa selälläänkin, — arveli siihen naapuritar. — Ja joutavat hyvin ollakin, syöttiläät.

— Oli se keikaus, tämä, — hymähteli Komulainen. — Nyt sitä kannattaa työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.

Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun. Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa oli pitänyt porvarien puolta.

— Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä milloinkaan, — oli Komulainen kiukuissaan sanonut. — Mutta kyllä minä sille keljulle vielä näytän!

Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi tapahtunutta keikausta.

Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän silloin marmattaa:

— Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu, se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä nenänpäätään pitemmälle.

— Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! — murahti siihen Komulainen. — Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä apuun.

* * * * *

Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot kengät, hameet ja puserot.

— Onpas sillä nyt hepeneet… arkipäivänä! — murisi äiti hänen uudet tamineet nähdessään.

— Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, — tarttui isä taas asiaan, — vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla kylässä parempia kuin meidän tytöt?

Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä, hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle, syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.

Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli, voita, jauhoja ja — vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun". Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!

Ne miehistä, jotka eivät olleet liikkeellä tai vahdissa asemalla ja kylän teillä, lepäilivät talolla ja vahvistelivat itseään, väänsivät välipalaksi voileipiä, joissa paksun voikerroksen päällä oli juustonviipale, sitten kinkkua ja päällimmäisenä sardiineja. Sitä kun haukkasi niin että liika suupielistä pursui, niin tiesi jaksavansa. Mikä ei maittanut, se viskattiin hampaanjälillä merkattuna nurkkaan. Olihan tuota ruuan roskaa ja lisää sai, kun viitsi vain käydä porvareita kurkusta kiristämässä.

Ja kun oli syöty ja röyhtäilty ja pistetty paperossit palamaan, alkoi hanuri räikkyä ja tanssi käydä. Kuin lennossa tulivat silloin saapuville Komulaisen tytöt ja se kaupunkilaisnaikkonen ja paljon muita tyttöjä kylästä. Oli siinä heiloja valita jos oli hessujakin. Pyörittiin niin että hameenhelmat ilmassa viilsivät ja jyske kuului alas kylälle saakka.

Esikunnalle antoivat kotitarkastukset, pakkoluovutukset ja kaikenlaisten reklementtien jakelemiset alituista puuhaa. Lahtarihenkisistä porvareista ja vastavallankumouksellisista oli myöskin paljon vastusta. Ilmiantoja tuli esikuntaan tulvimalla ja niitä vietävän kornilohvilaisia täytyi yhtämittaa vangituttaa ja toimittaa kuulusteluja välistä pitkin päivää.

— Kylläpä Alarantalan mötykselläkin housut vapisivat, kun se oli siellä kuulusteltavana, — saattoi Kaino mainita, pistäytyessään hakemaan äidin valmistamia ruokia esikuntaan.

— Vai jo tuli hätä sillekin mötykselle, — sanoi siihen isä mielihyvissään. — Mitähän nuo mötykselle tuomitsevat?

— Eikö nuo tuon ampune, — arveli Kaino olkansa yli, työnsi jalallaan oven auki ja katosi ulos ruokakantamuksineen.

— No omiaanpa on, kyllä on sekin mies köyhälistön hikeä tarpeekseen imenyt.

— Kunhan siinä ei vielä itseännekin ammuttaisi, — murahti siihen äiti karsinaloukosta.

* * * * *

Niin kuluivat talviset kuukaudet yhdessä humussa ja keväässä oltiin ennenkuin huomattiinkaan. Silloin alkoi esiintyä kaikenlaisia huolestuttavia merkkejä. Lähikaupungissa ilmestyvä sosialistilehti lakkasi tulemasta. Esikuntatoverit kyllä selittivät, että sen ilmestymiselle on tullut vain joku satunnainen este, mutta heidän silmänsä pohjalla väreili rauhattomuus. Sitten lakkasi itse "Työmieskin" tulemasta. Toverit työväentalolla koettivat olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Komulaisen muorin tarkalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että heidän rauhattomuutensa kasvoi päivä päivältä ja että alhaalla kylässä oli porvarien katseisiin virinnyt päinvastainen, odottava ja toivova ilme.

— Kerrassaan nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, — sanoi hän, — vaan lahtarit ovat varmasti tänne tulossa.

— Mitä tuota joutavia, — pisti siihen Komulainen, joka turhaan koetti salata omaa huolestuneisuuttaan.

Kului pari päivää ja silloin alkoi naapuripitäjästä kuulua tykinjyrinää.

— Siinä sen nyt kuulet! — huusi Komulaisen muori, valmiiksi avattu nuuskarasia kourassaan, ja koetti turhaan tavata miehensä katsetta.

— Harjottelevat vain … naapurikylän kaartilaiset.

— Harjottelevat!

Pitemmälle ei muori voinut jatkaa, sillä Komulainen oli viskannut työkalut käsistään ja lähti miesten puolelle. Kun hän sieltä moniaan hetken kuluttua palasi, liikuskeli hän kuin tulisilla hiilillä, kynsi päätään ja syleskeli. Tummat kulmansa rypyssä tuijotti muori hellaloukostaan häntä koko ajan ääneti ja kysyvänä.

— Tuota … tässä taitaa tulla matkalle lähtö, — alotti Komulainen vihdoin.

— Mikä matkalle lähtö?

Se tuli tuikeasti ja uhkaavana.

— Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja … vaativat minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.

— Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!

— Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.

Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen näköisenä omalle puolelle.

— No? — sanoi äiti. — Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?

— Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! — tuiskahti Kaino ja istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista lähtövalmistuksista.

Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.

— Tule pois, kullannuppuni, — oli päällikkö sanonut hajamielisesti.

Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä. Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!

Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.

— Tässä olisi kahvia ja sokeria ja vähän muutakin hyvyyttä, — sanoi hän. — Kätke ne vaikka vintille, etteivät lahtarit pääse niihin käsiksi. Leipävärkkiä, lihaa ja voita on myös, niin että teidän pitäisi hyvin tulla toimeen sen aikaa kun minä olen poissa.

Hänen ihmeekseen ei muori puhunut halaistua sanaa. Itse asiassa oli tämäkin sillä välin harkinnut parhaaksi, että hänen miehensä toistaiseksi siirtyy kotoa pois. Olihan se ollut punakaartin hommissa ja lahtarit saattaisivat ties vaikka ampua hänet.

Kaino istui loukossaan ja ärtyi ärtymistään, kun päällikkö ei tullut häntä mukaan houkuttelemaan, kuten hän salaa oli odottanut. Sen sijaan tuli miehistöstä yksi ja toinen kysymään, eikö hän lähde mukaan. Siellä suuressa sakissahan olisi reilu elää. Lahtarien uhallakin pyörähdettäisiin vielä monessa hauskassa tanssissa.

— Kyllä ne tanssit saavat täksi kertaa jo piisata, — vastasi äiti,
Kainon nyppiessä ääneti esiliinaansa.

— Ethän sinä nyt toki jää tänne lahtarien kanssa tanssimaan, — puhelivat pojat Kainolle.

— Elkää pelätkö, minä en edes niiden hurttain päälle katso, — sanoi
Kaino.

Helli puolestaan oli ollut kovassa lähtötouhussa, mutta isä oli sen odottamattoman jyrkästi kieltänyt. Sen vuoksi tuli hän nyt sisälle vetistellen ja pahantuulisena.

Kuormarattaat toisensa jälkeen vierivät kolisten pihasta tielle. Päällikkö ei näyttäytynyt Komulaisen puolella, huudot ja melu pihalla vaikenivat ja outo hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Mielihaikea, pettymys ja katkeruus kuohuivat Kainon rinnassa ja saivat hänet lopulta itkuun tyrskähtämään.

— On siinä nyt syytä tursutakin, kun tanssit loppuivat, — tuiskahti äiti ja lähti työväentalon puolelle katselemaan, eikö sinne olisi jäänyt mitään korjaamisen arvoista.

Kuinka kolkolta ja autiolta siellä tuntuikaan. Kaikki ovet olivat jääneet sepposen selälleen, lattiat olivat täynnä olkipahnoja, paperossin pätkiä, rasvaisia paperitukkoja, pois viskattuja vaatteen kappaleita ja muuta törkyä. Happamen näköisenä ja päätään kallistellen kulki muori huoneesta toiseen, ajatellen että kun olisi edes sika, jolle voisi syöttää ne voileivän kannikat ja muut ruuan tähteet, joita ajeli miltei joka nurkassa. Muuta ottamisen arvoista siellä ei juuri ollutkaan.

Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.

Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli nyyhkyttävällä äänellä:

— Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan … enkä tanssi muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.

— Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, — vastaa siihen Kaino.

* * * * *

Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:

— Lahtaleita tulee niin että… voi kun niitä onkin paljon.

Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja autiota.

Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja rattaiden kolinaa.

— No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! — sanoi äiti ikkunasta katsoessaan.

Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan ääreen huomioita tekemään.

— Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, — sanoi Kaino, joka ei ollut paikaltaan liikkunut.

Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.

Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli matkassaan.

— Saattaa kai tuota keittää, — vastasi äiti pitkän äänettömyyden jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.

Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria, nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan tavalliseen tapaan.

Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:

— Komea ja hupainen poika se … se jolla oli musta näppy toisessa poskessa.

— Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, — vastasi Kaino.

Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin peilin edessä hyräili hän iloisesti.

— Hm! — ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin nuuskaa nenäänsä.

Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.

Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä. Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä veti väkisinkin ulos.

Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.

— Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, — huusi hänelle kokki.

Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa. Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja nauroivat näiden leikinlaskuille.

Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.

Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea poika.

— Tässäpä sopisi pyörähtääkin, — sanoi se iloisesti ja kumarsi
Kainolle.

Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan parina.

Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä, kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja haukkasi suurta voileipää.

Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti tuntemattomia kohtaloita, herahti hänen silmistään pari katkeraa kyyneltä, jotka vierivät hiljalleen poskea alas ja muodostivat pari vakoa ylähuulelle tuhraantuneeseen nuuskaan.

XIV.

PUNAKAARTILAINEN.

"Ei, sittenkin minä otan sen tienvierivainion ja niityn sen takaa… Ja siihen riihimäelle laitan tupakantin ja navettakartanon. Ne pellot, ne…"

Antti Syöperin pää nyykähti alas ja ajatus katkesi kesken. Unissaan oli hän kuitenkin rakentavinaan tupaa siihen riihimäelle, hekumoiden tietoisuudella, että siinä ympärillä levenevät saviset ja mehevät pellot olivat hänen omiaan, joista hänen ei tarvinnut tehdä päivätöitä penninkään edestä.

Antti Sjöberg eli Syöperi, kuten häntä kaikki nimittivät, oli jo yli viidenkymmenen miehiä. Hänellä oli erään Keski-Hämeen pitäjän metsäkulmalla pieni torppa, jossa hän muorinsa kanssa kahden oli nuoruudestaan saakka elää kituuttanut. Pari tytärtä oli palveluksessa ja poika oli ollut töissä kaupungissa, jossa hän äskettäin oli akottunut. Oliko hänkin mukana punakaartissa vai ei, siitä ei Syöperillä ollut tietoa.

Se oli kurja ja karu sydänmaan sopukka, jossa hänellä oli mökkinsä. Suurella vaivalla oli hän vuosikymmenten kuluessa saanut kivien ja louhien keskelle purastetuksi sen verran peltoa, että hyvinä vuosina tuli vapunpäivään asti omillaan toimeen. Kahta lehmää useampaa ei ollut koskaan voinut pitää. Ja ulostekoja tästä viheliäisestä torpasta oli kuitenkin sataviisi markkaa rahaa sekä päivätöinä yksi viikko hevosen kanssa ja yksi ilman hevosta. Siihen se hupenikin kaikki, mitä omilta töiltä liikeni, eikä vanhan päivän varaa kertynyt, vaikka kuinka olisi ahertanut ja säästänyt.

Tyytyväisenä ja sitkeänä vanhan kansan miehenä oli Syöperi kuitenkin elellyt vuodesta vuoteen epäkiitollisella konnullaan. Sosialisti oli hän ollut vasta muutamia vuosia. Se oli käynyt sillä tavoin, että hänen isäntänsä, paksu, punanaamainen ja itara mies, oli uhannut korottaa hänen torpanvuokraansa, minkä johdosta heidän välilleen oli kehittynyt tuima riita. Silloin oli Syöperi mennyt ensi kerran työväenyhdistyksen kokoukseen ja sen jälkeen oli hän alkanut säännöllisesti tilata "Työmiestä". Se oli vähitellen saanut hänet näkemään asiat kokonaan toisessa valossa. Häneen oli syöpynyt yhä syvempi katkeruus talollisluokkaa ja yleensä varakkaita kohtaan. Ja jos katkeruus milloin hetkeksi hellitti, tarvitsi vain hänen nähdä isäntänsä ja se leimahti kohta uuteen liekkiin. Maatyölakkoihin oli hän viime keväänä ottanut lujasti osaa ja ulostekojaan ei hän ollut koko viime vuodelta suorittanut. Isäntä oli sen johdosta hakenut hänelle häätötuomion, mutta juttu oli vielä kesken ja Syöperi asui edelleenkin torpassaan.

Sille kannalle olivat asiat kehittyneet, kun puhkesi yhtäkkiä sota. Syöperi pysyi aluksi kotimökillään, sillä hän piti itseään liian vanhana mukaan lähteäkseen. Mutta kun "Työmies" sisälsi yhä pöyristyttävämpiä juttuja lahtarien julmuuksista ja kuinka ne surmaavat järkiään köyhän kansan sekä hävittävät heidän asuntonsa maan tasalle, kävi hän todella levottomaksi eikä voinut pysyä enää alallaan. Kysymys oli kotikonnun puolustamisesta.

— Ei, kyllä tässä täytyy joka miehen olla mukana, — sanoi hän ja alkoi hankkiutua matkaan.

— Sinua siellä nyt tarvitaan! — torui muori. — Pysyisit kiltisti kotona ja antaisit heidän keskenään tapella tappelemisensa. Ei se maailma kuitenkaan siitä siihen kummene.

Muori oli vielä läpeensä vanhan kansan ihminen, sillä hän ei viitsinyt milloinkaan "Työmiestä" lukea. Mutta Syöperi ei piitannut hänen pauhaamisestaan, vaan lähti taipaleelle.

Jo kotona ollessaan oli hän saanut "Työmiehestä" lukea, että torpat ja mäkituvat on julistettu itsenäisiksi. Rintamalla sai hän tovereilta kuulla, ettei sitä siihen vain pysähdytä, vaan lisäksi jaetaan talollisten maat köyhän kansan kesken. Silloin alkoi hän itsekseen pohtia, mitkä isäntänsä pelloista hän erotuttaa itselleen ja aina joutohetkinä hän hekumoitsi näiden peltojen omistuksella. Mutta toisinaan häneen takertui epäusko ja alkoi tuntua, etteivät ne pellot taida olla niinkään vain otettavissa, hyvä jos niistä torpanvuokristaankaan pääsee. Sitäkään ei hän kaikiste jaksanut uskoa. Sellaisina hetkinä tuntui koko tämä sodankäynti järjettömältä ja turhanaikaiselta, suorastaan rosvoretkeltä, jota välttämättömästi seuraa kosto.

Hänessä oli vielä tuntuvasti jälellä vanhaa Anttia, joka epäili ja harasi vastaan.

* * * * *

— Fi-uu-srrr!

Kuula vihelsi ihan korvan juuressa, hänen ollessaan liikkuvinaan uusilla pelloillaan. Hän havahtui ja kohotti päätään. Kaikki oli hiljaista ja kuu valaisi edessä leviävää niittymaisemaa. Vastapäisellä kummulla, josta lahtarit olivat päivällä ampuneet, ei näkynyt minkäänlaista liikettä eikä kuulunut risahustakaan.

— Ovatkohan ne lahtarit menneet matkoihinsa vai?

Nämä sanat tarkotti Syöperi vieruskumppanilleen ketjussa. Mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, nousi hän polvilleen ja kurkisteli ympärilleen. Vieruskumppanin havuvuode kiven takana oli tyhjä.

— No mihinkäs se…? — mutisi hän hiukan levottomana ja lähti hiipimään pitkin ketjua.

Kaikkien muidenkin sijat olivat tyhjänä. Hän ei löytänyt ristinsielua koko harjanteen laelta. Mutta hänen liikkeensä huomattiin kai toisella puolen, sillä siellä pamahti pari laukausta ja kuulat vihelsivät korkealla puiden latvoissa.

— Vai niin. Näytetäänpä, että täälläkin ollaan valveilla, — mutisi Syöperi, paneusi pitkäkseen tyhjälle tilalle ja ampui umpimähkään muutamia laukauksia vastapäistä kumpua kohti.

Sitte oli kaikki taas hiljaista ja liikkumatonta. Syöperi makasi alallaan, puhalteli kohmettuneisiin kouriinsa ja ihmetteli, mihin hänen toverinsa olivat joutuneet. Ja miksei tullut uusia miehiä tilalle? Hänkin oli ollut täällä etuketjussa jo lähes kaksitoista tuntia, saamatta koko aikana juuri ruuan palaa suuhunsa. Nälkä oli niin että naukui ja jalat olivat kylmästä turrana. Vahdinmuutot olivat aina olleet jokseenkin säännöttömiä ja yhdet tulivat rasitetuiksi paljon enemmän kuin toiset.

— Ei se näy täälläkään veljeys ja tasa-arvo kukoistavan, — oli
Syöperi ehtinyt jo panna merkille.

Miehet olivat illalla kiroilleet ja uhanneet omin päinsä lähteä kortteeriin, ellei uusia miehiä pian ala kuulua. Nähtävästi he nyt Syöperin nukahtaessa olivat toteuttaneet päätöksensä.

— Minunko tässä sitten pitää koko harju yksinäni vartioida? — mutisi
Syöperi tyytymättömänä.

Hän puhalteli käsiinsä ja koetti pysyä paikallaan. Mutta yhä pahemmin alkoi vilu ja nälkä ahdistaa. Ja sitten rupesi häntä huolettamaan, että jos heikäläiset ovatkin jättäneet koko paikkakunnan ja heittäneet hänet yksin tänne surmansuuhun. Valju kuudan ja raskas yön hiljaisuus alkoi häntä niin oudosti painaa. Vielä hetkisen paikallaan hytisteltyään lähti hän ryömimään alas harjulta ja tavattuaan alhaalla metsässä heikäläisten tallaamia polkuja alkoi yhtä pitkin astella takana olevaa kylää kohti.

Punakaarti ei ollut jättänyt paikkakuntaa, sillä kylää lähestyessään tapasi hän heikäläisiä kulkuvahteja. Kortteeritalossa, jossa myöskin esikunta majaili, kohtasi hän ketjutoverinsa. Siellä oli parhaillaan käynnissä kova riita ja mekastus. Päällikkö noitui ja menosi miehille, jotka omin lupinsa olivat vartiopaikkansa jättäneet.

— Miksei sinne sitten aikanaan toimiteta uusia miehiä, — huusivat syytetyt vastaan. — Mitä huonompia me olemme kylmää ja nälkää kärsimään kuin muutkaan. Menköön esikuntakin kerran vuorostaan, kyllä mekin täällä lämpimäin seinäin sisällä osaamme sen aikaa herkutella.

— Suu poikki ja äkkiä! — koveni päällikkö. — Toisen komppanian miehet lähtevät nyt heti sinne harjulle, sillä eihän helevetissä sitä nyt sovi näin pitkäksi aikaa jättää ilman vartioita. Jos lahtarit sattuvat hyökkäämään, niin ottavat koko kylän.

Mutta toisen komppanian miehet nostivat aluksi kovan mökän. He eivät olleet vielä muka tarpeeksi levänneet edellisen vahtivuoron jäleltä. Kun Syöperi juuri tällöin astui sisään, kohdistivat he äkänsä häneen.

— Siinäkin yksi, joka lähtee vahdista omin päinsä Nuo maanjussithan ne joutaisivat täällä omissa kotinurkissaan vahtia yötä ja päivää siitä hyvästä, että me olemme heille torpat ilmaiseksi toimittaneet.

Puhuja oli kaupunkilainen ja sellaiset antoivat maalaiskaartilaisten usein tuntea ylemmyytensä.

— Kylläpä siellä olen minäkin osaltani kyyristellyt, — vastasi Syöperi katkerana. — Jos jokainen teistä pitää yhtä pitkät rupeamat kuin minä ikäisekseni, niin tässä ei ole hätääkään eikä kenenkään tarvitse vahtivuoroista riidellä.

Tämä oli kylmää vettä miesten niskaan. Rähinä laimentui ja toisen komppanian miehet hankkiusivat lopultakin harjulle lähteinään.

Täällä esikunnassa oli melkoinen joukko naisiakin, joista toiset toimivat emäntinä, toiset sairaanhoitajattarina, mutta useimmat vain jonkunlaisina seuranpitäjinä esikunnan miehille. Muutaman emäntänä toimivan puoleen kääntyi Syöperi.

— Onkohan täällä vielä lämpimiä sapuskoita? Tarttis saada tässä vähän haukattavaa … ensi kerran tänä päivänä.

— Kuka tässä pitkin päivää osaa ruokia lämpimänä pitää, — tuiskahti olkansa yli emäntäsisko, joka juuri oli syventynyt hauskaan keskusteluun muutamain lepovuorolla olevain toverien kanssa. — Mitä lie siellä padassa kuoriperunoita jälellä.

Syöperi kokoili kylmiä perunoita lakkiinsa, sai jostakin leivänpuolikkaan ja sillin sekä istui penkille aterioimaan. Kun suuri pala hitaasti liikehti posken alla, seurasi hän tympein ilmein nuorten toverein joutilasta kisailua naisten kanssa. "Mitähän noillakin miehillä on täällä virkaa?" ajatteli hän. "Lienevätkö tänäänkään koko päivänä vahdissa olleet. Mutta se näkyy tässä maailmassa olevan aina niin, että toiset saavat tehdä työn sillä aikaa kun toiset elävät herroiksi."

Kun hän oli lopettanut ateriansa, toivat kulkuvahdit kaksi vankia.

— Lahtareita! Tulkaas, flikat kattomaan lahtareita! — huusi muuan nuorista miehistä ja sai kaikki jalkeille.

— Mitäs noista tänne venytitte, olisitte ampuneet heti sinne metsään, — huomautti yksi naisista.

— Ei niin kiirettä. Eihän kissakaan paistamatta hiirtä syö.

— Toimme ne tänne teidän hellusteltavaksenne.

— Kissa tuommoisia hellustelkoon!

Kaikki olivat kerääntyneet vankien ympärille. Joku nuorista miehistä tyrkkäsi heidät takaapäin naisten keskelle.

— Hyi, senkin lahtareita! — olivat nämä olevinaan ja tyrkkäsivät heidät takaisin.

Siitä sukeutui hauska leikki ja vankeja alettiin tyrkkiä mies mieheltä, huoneen laidasta toiseen.

— Joutavaahan tuo nyt tuollainenkin on … joukolla kiusata kahta aseetonta miestä! — murahti viimein Syöperi ja otti piipun suustaan.

— Mikä se sinä luulet olevasi, että sinun pitää aina tuppautua toisia komentelemaan! — kivahti hänelle muuan nuorista miehistä. — Et yhtään parempi pomo kuin muutkaan.

— Taitaakin salassa vetää yhtä köyttä lahtarein kanssa, — lisäsi toinen.

— On sullakin suuvärkkiä, mutta eipä silloin miestä näy, kun lahtarit hyökkäävät, — sanoi Syöperi.

Siitä yritti nousta ankara metakka, mutta Syöperi ei piitannut heistä sen enempää, vaan laskeusi olille pitkäkseen ja käänsi koko joukolle selkänsä.

* * * * *

Seuraavana päivänä saivat lahtarit lisävoimia ja ryhtyivät jälleen hyökkäämään. Syöperi oli koko päivän tulilinjalla ja iltapuoleen hän haavottui, sai kuulan päähänsä. Hengenvaarallista se ei kuitenkaan ollut, kuula oli ainoastaan kyntänyt vaon hänen päälakeensa. Mutta verta siitä vuoti pelottavan runsaasti niin että päätä alkoi pian huimata. Hoippuen kulki hän kortteeritaloon, saadakseen siteen haavaan.

Perille tultuaan hän löysi talon autiona. Esikunta päällikköineen, naisineen ja tavarakuormineen oli jo aikoja sitten lähtenyt turvallisemmille maille. Joukkojenkin oli käsketty perääntyä uusiin asemiin, vaikka tätä määräystä ei lähtökiireessä ollut kukaan etulinjalle toimittanut.

Sidottuaan mitenkuten haavansa lähti Syöperi jälkijoukkojen mukana Jalkasin hoippumaan eteenpäin. Hän oli verenvuodosta niin heikontunut, että tuskin jaksoi raahautua yöpaikkaan.

Aamulla, kun ryhdyttiin matkaa jatkamaan, huomasi hän muutamien toveriensa ryöstävän talossa, jossa he olivat yötä viettäneet. He murtivat piirongit ja kirstut auki ja syytivät sisällyksen lattialle, etsien joukosta mukaan kelpaavaa. Kyllästys mielessään katsoi Syöperi heidän puuhaansa, mutta hän tunsi itsensä liian heikoksi ryhtyäkseen heidän kanssaan käräjöimään. Sitä paitsi tiesi hän sen aivan turhaksi.

Parin viikon ajan täytyi Syöperin pysyä erillään sotatoimista. Hän olisi saanut lähteä kotonaankin käymään, mutta hän ei halunnut. Tällä aikaa tapahtui, että heidän päällikkönsä, joka oli levyseppä ammatiltaan, tavattiin metsässä ammuttuna. Siitä nousi esikunnassa suuri käräjän käynti, kun jotkut väittivät sitä omain miesten tekemäksi. Muutamat sakilaispojat olivat nimittäin uhanneet hänelle erään naisasian takia kostaa. Nämä puolestaan väittivät tietysti kivenkovaan, että hän oli saanut surmansa lahtarein kuulasta. Asiaan ei saatu mitään selvyyttä ja joukolle hankittiin uusi päällikkö.

Yhä tympeämmäksi tunsi Syöperi mielensä.

— On tämä yhtä mustalaissakkia, — ei hän kerran voinut olla sanomatta muutamalle vanhemmalle toverilleen, jonka kanssa hän uskalsi vapaammin jutella. — Ei ikinä tälle sodalle tule kunnon loppua.

Mutta kotiin hän ei tahtonut vieläkään lähteä. Häntä pidätti siitä jonkunlainen häveliäisyys, ikäänkuin tunne siitä, että lähtee kesken päivin työstä.

Oli jälleen peräydytty "uusiin asemiin", kun hän uudelleen ryhtyi vahtipalvelukseen. Siellä sai hän parina päivänä olla tulessa, mutta sitten peräydyttiin taaskin. Sitä mukaa, kuin kevät edistyi, siirtyi punainen rintama etelää kohti.

— Valehtelevat ne, piru vieköön, nuokin! — murahti Syöperi eräänä iltana sille toverilleen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua avonaisemmin, sekä viskasi kädestään "Kansan Lehden". — Ne puhuvat vain meikäläisten voitoista, mutta mitä hiton voittoja nämä tällaiset ovat! Taaksepäinhän tässä on kulettu yhtä mittaa.

— Kyllä sen jo kaikesta näkee, että hullusti meille lopulta käy, — myönsi toveri. — Kaduttaa minua, että tuli ollenkaan sotketuksi itsensä koko juttuun. Jahka tilaisuutta aukenee, niin hiiteen minä nakkaan kiväärini ja lähden kotimökille.

Moniaan päivän kuluttua toveri panikin uhkauksensa täytäntöön ja hävisi teille tietämättömille. Samanlaisia tapauksia alkoi sattua yhä useammin. Esikunnan miehet olivat hädissään, he puhuivat toisinaan hyvällä ja maalailivat kauniin värein edessä olevaa ihanneyhteiskuntaa, toisinaan kiroilivat ja uhkailivat sekä naulasivat julkisille paikoille julistuksia, joissa karkaamiset ampumisen uhalla kiellettiin. Mutta siitä huolimatta jatkui niitä melkein joka päivä. Se oli muuttunut kuin taudiksi, joka haaskasi punaista armeijaa yhtä pahasti kuin valkoisten kuulat. Tampereen menetyksestä ja saksalaisten maahan tulosta liikkui joukkojen keskuudessa mitä moninaisimpia ja suurenneltuja huhuja ja ne olivat omiaan jouduttamaan punaisen armeijan hajoamisprosessia.

* * * * *

Syöperi oli yhä joukon mukana, vaikka hän usein itsekseen ihmettelikin, että mikä se häntä siellä oikein pidätti. Mutta tarkkaan ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että häntä hävetti muorinsa. Tulla sillä lailla kotiin, aivankuin kesken rupeaman työstä! Tiesihän hän kyllä, ettei muori hänelle ilkkuisi, mutta sittenkin tuntui kotiin paluu niin ilkeältä. Kerran sinne oli kuitenkin lähdettävä, sen hän tunsi, mutta hän tahtoi lähteä avonaisesti eikä karkaamalla.

Muutamana huhtikuisena lauantaina se sitten täyttyi hänen mittansa ja hän jätti paikkansa punaisessa armeijassa.

Hän oli nähnyt kurittomuuden, ryöstönhimon ja kaikenlaisen vallattomuuden päivä päivältä kasvavan. Jonkunlaisella tympeämielisellä tylsyydellä oli hän syrjästä seurannut tapahtumain kulkua ja tehtävänsä koneellisesti toimittaen vetäytynyt yhä kiinteämmin kuoreensa.

Oli asetuttu varustuksiin muutaman suuren rautatieaseman ympäristölle. Sinne oli kerääntynyt eri suunnilta joukkoja pariin tuhanteen mieheen. Aseetonta väkeä oli miltei toinen mokoma. Öisin punotti taivaanranta eri suunnilla, kun työstämään hajaantuneet joukkokunnat polttivat taloja. Ja asemalle kertyi yhä suuremmat määrät ryöstettyä tavaraa.

— No on tämä peliä! — mutisi Syöperi ja häntä melkein itketti sulasta harmista.

Kerran tapasi hän muutaman vakavamman ja iäkkäämmän maalaistoverinsa ryöstämässä eräässä torpassa, jonka asukkaat olivat jättäneet autioksi.

— Kehtaatkin! — ei Syöperi voinut olla sanomatta. — Ja vielä tällaisesta paikasta! Näethän sen nyt kaikesta, että tämä on torppa!

— Joo, joo, kyllä tätä ei anna Jumala eikä ihmiset anteeksi, — vastasi toveri itkevällä äänellä, mutta kantoi siitä huolimatta pois ryöstämiään tavaroita. [Tällaisen tapauksen kertoi minulle Vammalassa eräs iäkäs nainen.]

Ryöstön, hävittämisen ja tärvelemisen himo oli syöpynyt kuin tauti joukkoihin ja harvat säilyivät siitä puhtaina.

Mainittuna lauantaipäivänä sattui Syöperi joutilaana seisoskelemaan aseman luona. Siinä hänen lähellään neuvotteli joukko päälliköitä aseman puolustamisesta, sillä juuri oli saatu tietoja lahtarien lähenemisestä. Naapurikylästä oli jo eilen kuultu tykin jyrinää. Asemarakennuksen katolle oli kiireessä rakennettu ampumalava ja muutamat miehet sijottivat sinne parhaillaan kuularuiskua.

— Tuo sepän tölli tuolla maantien vieressä on ihan ampumalinjalla, — huusi yksi katolla askartelevista miehistä. — Kuularuiskusta ei sille suunnalle ole mitään apua, jos se saa paikoilleen jäädä.

— Minkä henkinen mies se seppä on? — kysyi yksi päälliköistä.

— Liekö tuo seppä itse minkään henkinen, — vastasi katolla oleva mies, — mutta sen pojan sanovat kuuluneen lahtarikaartiin.

— Mitäs siinä sitten muuta on kuin polttaa sen töllin pois tieltä, — sanoi päällikkö.

He neuvottelivat vielä hetkisen keskenään ja sitten kääntyi äskeinen päällikkö Syöperin puoleen.

— Kuulkaas, menkää ja sytyttäkää tuo tölli tuolla maantien vieressä palamaan.

— Niin minäkö? — sanoi Syöperi hitaasti ja otti piipun hampaistaan. — Siitä ei tule mitään, että minä rupeisin köyhän miehen asuntoa polttamaan. Enkä polttaisi rikkaankaan taloa. Ei se meidän asiaamme eteenpäin vie.

— Suu kiinni ja tee niinkuin käsketään! — ärähti päällikkö.

— Pidä itse suusi kiinni! Kyllä minä olen jo tarpeekseni totellut tätä rosvokomentoa, mutta nyt se saa piisata.

Kerta alkuun päästyään tunsi Syöperi suuttumistaan suuttuvansa.

— Tuommoisia päälliköitä, jotka ovat aina olleet ensimäisiä pakoon pötkimässä. Kyllä sitä kortteeripaikoissa osataan komennella ja herrastella, mutta toiset ne on, jotka rintamalla ovat saaneet työn tehdä. On piru vie tämä ollut taistelua ihanneyhteiskunnan puolesta: yhtä rosvoamista ja polttamista. Sitä vain kadun, että lähdinkään mokomaan rosvosakkiin. Mutta nyt minun onkin viimein mittani täysi ja minä lähden kotiin. Tuoss'on kiväärinne!

Syöperi iski kiväärinsä asemasillan kivitykseen, niin että perä halkesi, ja lähti enempää puhumatta kävelemään pois.

— Ottakaa kiinni se hullu! Ampukaa sitä pirua koiville! — kuului päällikköjoukosta huutoja.

Mutta kukaan ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen Syöperin perään. Päätään kääntämättä, hartiat kumarassa ja pitkät kädet sivulla heiluen kulki tämä eteenpäin laahustavin askelin aivankuin olisi kyntöpellolta palannut. Hänen olemuksessaan oli jotakin noli-me-tangere-varotusta ja sen vuoksi ei kukaan totellut päällikköjen käskyä ottaa hänet kiinni.

Vasta kun hän oli ehtinyt etemmäs, pamahti aseman luona muutamia laukauksia. Mutta Syöperi ei ollut niistä millänsäkään, vaan jatkoi päätään kääntämättä matkaansa ja hävisi hetken kuluttua metsän suojaan.

* * * * *

Metsätietä ja polkuja kulkien pääsi Syöperi onnellisesti kotiinsa.

Hän pysähtyi pihalle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli ennallaan. Hän nosti kohdalleen sahrat, jotka katoksessa olivat kaatuneet kylelleen ja astui sitten talliin. Ruuna nosti päänsä parren yli ja hörhötti. Hän silitti sen turpaa, taputti lautasille ja heitti heinätukon eteen. Vasta sen tehtyään astui hän sisälle.

Muori istui karsinaloukossa ja kirnusi vanhalla mäntäkirnullaan. Hän ei ollut ulottunut ikkunasta näkemään miehensä pihalla liikkuvan.

— No? — sanoi hän ja kirnu pysähtyi oitis.

Tuohon yhteen pikku sanaan sulkeutui kaikki se hämmästys ja uteliaisuus, jota miehen odottamaton kotiin ilmestyminen hänessä herätti.

— Mitä no? — ärähti Syöperi. — Turuuta vain sitä kirnuasi eläkä tyhjää töllötä. Enhän minä mikä ulkomaan elävä ole.

— Niin mutta … mistä sinä siihen nyt sitte niin äkkiä ilmestyit?

— Mistä? Tietä pitkin vissiinkin.

Syöperi istahti lavitsalle pöydän eteen ja ryhtyi laittamaan piippuaan kuntoon. Muori alkoi jälleen turuuttaa kirnuaan, mutta koko ajan piti hän huolestuneena miestään silmällä. Enempää ei hän ruvennut utelemaan, sillä hän näki heti miehensä päältä, ettei siltä saa kunnon vastausta.

"Ei ikinä niillä ole hyvin asiat", päätteli hän itsekseen. "Mutta enkö minä jo lähtiessä sitä varottanut."

Kun Syöperi oli polttanut piipun pohjaan, kiintyi hänen huomionsa "Työmies"-lehtiin, joita siistissä nipussa riippui naulassa sivuseinällä. Hän nousi hitaasti, tempasi nipun alas, kääri sen kokoon ja työnsi padan alle pesään.

— Yhyh! — pääsi silloin muorilta vasten tahtoaan ja sillä tahtoi hän arvatenkin tulkita, että olisit sen saanut jo ennenkin tehdä, niin olisi nuokin reisut jääneet tekemättä.

Sen puheliaammaksi ei tapaus Syöperiä kuitenkaan saanut. Eikä hänen kielensä kannin hellittänyt seuraavinakaan päivinä. Äänetönnä ja jurona liikuskeli hän kotiaskareissa ja pysähtyi välistä pitkiin mietteisiin. Naapureista sai muori sen vähän tietoja, minkä hän pahimman uteliaisuutensa tyydykkeeksi tarvitsi. Niinpä sai hän eräänä päivänä kuulla, että sota oli lopussa ja punakaartilaiset olivat miltei kaikkialla joutuneet vangiksi. Silloin alkoi häntä todenteolla huolestuttaa miehensä turvallisuus, mutta mitään ei hän kuitenkaan uskaltanut tälle asiasta puhua, hän kun arvasi jo edeltäpäin, minkälaisen vastauksen saisi.

Eräänä päivänä, parsiessaan miehensä sukkia karsinaikkunan alla, huomasi hän, että Syöperissä, joka istui tavallisella paikallaan pöytälavitsalla, oli syntymässä joku tärkeä päätös. Jännityksellä odotti hän asian kehitystä ja silmäsi aina väliin salavihkaa miestään. Vihdoin tempasi tämä housuntaskustaan piipun hyvin rajulla liikkeellä ja upotti sen tupakkamassiin.

"Nyt se on valmis, annahan olla, kun se heltiää sen hampaista", sanoi muori itsekseen.

Kun Syöperi oli saanut piipun palamaan, veti hän takin päälleen, läheni ovea ja vasta lukkoon taittuessaan sanoi selkänsä taakse:

— Katsohan ruunan perään.

— Mihinkä sinä sitten?

— Menenpähän kirkolle … esikuntaan.

— Esikuntaan! Luuletko siellä olevan enää teidän esikuntianne. Aikaa kuuluvat olleen jo vankina.

— Jollei ole meidän, niin tottapahan lie muita esikuntia. Sinne tässä nyt vain mennään.

— Mutta etkö sinä hyvä ihminen älyä, että ne vangitsevat sinut, — hätääntyi muori, — ja vielä hyvässä lykyssä ampuvatkin.

— Jos ampuvat, niin ampukoot. Ammuttavana minä olen tässä koko talvenkin ollut.

Hän astui ulos ja painoi oven jälessään kiinni. Hetken kuluttua pisti hän kuitenkin päänsä vielä sisälle ja sanoi:

— Muistakin katsoa ruunan perään!

— Sen ruunansa kanssa se, — pääsi muorilta itkun sekaisella äänellä.
— Voi viheliäistä, minkälainen juurikka se on!

Silmiään pyyhkien asettui hän piha-akkunan ääreen ja katsoi miehensä jälkeen, joka hartiat kumarassa, pitkät kädet sivuilla heiluen, kulki laahustavin askelin ja päätään kääntämättä eteenpäin.

XV.

PYHÄ YKSINKERTAISUUS.

Kumarana ja hoippuen, vanha rikkinäinen saali tiukasti ympärille kiedottuna, kulki Paakkumummo tietä kaupunkiin, vetäen perässään pientä kelkkaa. Kaunaili lunta ja telefoonilangat vonkuivat niin surullisesti.

— Päivää, päivää! Että teidänkin pitää aina ulkona liikkua, oli sää minkälainen tahansa, — puheli hän vastaan tulevalle punakaartilaispatrullille.

— Mitäpäs tuota meidän, nuorten miesten, on niin väliä, mutta teitähän on enempi sääli, — vastasi yksi puhutelluista. — Kyllä teistäkin olisi jo aika pitää valtion huoli.

— Hih, hi, mitäpäs minusta, hautaan kaatuvasta lahosta. Kunhan te nuoret vain päänne pärjäisitte. Jumalapa teitä varjelkoon ja auttakoon voittoon.

— Onhan niitä näemmä uskovaisiakin meidän puolella ja minä kun olen luullut, että ne ovat kaikki lahtareita, — virkkoi yksi miehistä tovereilleen ja nauraen jatkoivat he matkaansa.

Muori taas lähti vetämään kelkkaansa päinvastaiselle suunnalle. Hän asui yksinään pienessä, kallelleen painuneessa mökin tönössä pari kilometriä kaupungista. Nimen Paakkumummo oli hän saanut siitä, että hän valmisti paakkuluutia ja varpuisia kynnyksenalusmattoja, joita hän kaupitsi kaupungissa. Melkein kaikki tunsivat hänet pienessä kaupungissa ja monena vuosikymmenenä oli hänet joka päivä nähty kelkkoineen kaupunkiin johtavalla tiellä.

Hän oli jo kauan ollut leskenä ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka oli naimisissa Helsingissä. Sodan puhjettua oli tytär kirjottanut äidilleen seuraavan kirjeen:

"Rakas äiti! Nyt on kansa noussut sotaan lahtareita vastaan ja täällä Helsingissäkin on semmoinen touhu ja kiire, ettei tahdo tietää mihin tässä repeää. Alfreedikin on päällikkönä järjestyskaartissa ja minä olen ruvennut niille ruuanlaittajaksi, mutta kyllä siitä on hommaakin. Kyllä ovat nyt lahtarit nenälle lyötyinä eivätkä ne paljon kitvahakaan, meidän pojat ne vain pitävät jöötä joka paikassa. Ja kyllä se onkin jo aika että köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, muutenhan ne olisivat meidät nälkään tappaneet. Pohjanmaalla ne kuuluvat lahtarit vastarintaa hangottelevan, mutta ei kestä sielläkään kauan, jahka meidän pojat joutuvat täältä yhdessä venäläisten toverien kanssa. Pysykää te äiti vain levollisena ja rukoilkaa Jumalaa asian puolesta. Sitte kun valta on kokonaan meidän käsissä niin ei teidänkään tarvitse enää luutakelkkoja porvareille vetää vaan saatte huolettomat vanhuuden päivät. Niin sanoo Alfreedikin että kyllä valtio teistäkin sitten huolen pitää. Ja nyt minun vain piti kysyä teiltä että onko teillä kaffen puute ja jos on niin ilmottakaa vain minulle, minä lähetän, minun huostassani kun täällä on runsaasti kaffea ja sokeria — — —"

Kuinka se Eveliina pitikin huolta vanhasta äidistään! Oikein oli äidin täytynyt itkeä pihauttaa ja sitten oli hän ottanut käsille suuren virsikirjansa ja nenäänsä turistellen veisannut siitä virren sekä lopuksi hartaasti rukoillut voittoa sille asialle, jonka puolesta Eveliinakin miehineen oli taistelussa. Eikä hän sen jälkeen ollut yhtenäkään päivänä lyönyt laimin rukoilla voittoa köyhän kansan asialle.

* * * * *

Kaupungintulliin päästyään pysähtyi hän huoahtamaan samalle kohtaa, jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan, joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin tervehtimään ja puhuttelemaan.

Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina hiukan huolestuneen näköinen.

Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja kysyi kuulumisia.

— Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja levottomuutta, — vastasi Paakkumummo huoaten. — Kun nyt Jumala vain pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja paha saisi palkkansa…

Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän. Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas luutia tarjolla.

— Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, — vastasi Mari.

— Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.

Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.

— Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? — alkoi hän huolestuneena Marilta udella.

— Ties vaikkapa oiskin, — nauroi Mari. — Ei se ainakaan nyt luutia osta.

— No jopa nyt jotakin, — päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja hankkiusi pois lähtemään.

Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen. Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai voinut toki lahtarien puolta pitää.

Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.

* * * * *

Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa kuluttamaan.

Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.

— Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, — puheli hän vierailleen. — Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla kärsivällisiä ja luottaa häneen.

Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.

— Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, — arveli muuan pojista.

Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.

— Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi unohuttaa herranhuonetta, — puheli hän hoidokeilleen.

Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he vahdinpidoltaan pääse.

Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö hänen torua vai ei.

— Täällä on näemmä vieraitakin, — sanoi hän tyttöjä silmäillen.

— On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, — selitti yksi pojista.

— Tytötkö?

— Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat haavottuneita.

— Ja lemmensiskoja, — lisäsi yksi pojista niin hiljaa, ettei muori sitä kuullut.

— Vai niin, no onkin teillä kaikki varustukset, — ihmetteli muori ja muuttui heti suopeammaksi tytöille.

Kun hän ryhtyi päivällistä puuhaamaan, saattoivat nuoret hänen selkänsä takana jatkaa kisailuaan. Heidän nurkastaan kuului yhtämittainen hihitys ja sissutus, kun pojat istuttivat tyttöjä polvillaan, ja kaikki tuntui heistä kahta hauskemmalta, kun muori ei tiennyt mitään heidän hommistaan, vaan virttä hyräillen puuhaili totisena pesän ääressä. Sellainen salakähmäisyys lisäsi päivittäin suuresti jännitystä poikain kortinpeluuseenkin. Ei silti, etteivät he olisi sitä hennonneet julkisestikin tehdä, mutta kun he nyt alussa jostakin omituisesta syystä olivat ottaneet tavakseen muoria väistää, niin tekivät he edelleenkin sillä tavoin.

Tällä kertaa lisäsi heidän hauskuuttaan tavattomasti se, että illalla toisten tyttöjen lähdettyä kaksi heistä jäi pimeään oviloukkoon sekä pujahti sieltä poikain vuoteelle. Muori ei huomannut mitään, vaan tapansa mukaan veisata hyrrytteli ehtoovirttään.

Muori oli ottanut toimekseen keittää pojille lämmintä ruokaa. Aineista ei ollut puutetta: voita, leipää, lihaa, läskiä, juustoa, nisujauhoja kulettivat pojat runsain määrin kortteeripaikkaansa.

— No onhan sitä maailmassa vielä tuota ruokaa, — ihmetteli
Paakkumummo.

— Kyllä sitä lahtarien kassoista löytyy vaikka kuin, — kehuivat pojat.

— No on ne julmettuneita, kun kätketään ruokavarat ja tapettaisiin lähimmäisensä nälkään, — päivitteli mummo päätään kallistellen.

Nykyään hänen ei olisi toimeentulonsa takia tarvinnut kulkea luutia kauppaamassa, mutta vanhasta tottumuksestaan täytyi hänen kuitenkin aina tavan takaa käydä kelkkoineen kaupungilla. Muutamia viikkoja edellä kerrotun käyntinsä jälkeen pistäysi hän jälleen Ringbomin kyökissä. Rouvan käytös oli koko ajan vaivannut hänen mieltään ja hän oli päättänyt tiedustaa syytä tämän loukkaantumiseen. Mutta hän ei saanut rouvaa puhutella. Ainoastaan vilahdukselta näki hän hänet kyökin viereisessä huoneessa, mutta kyökkiin ei rouva tullut. Mari selitti vain, ettei rouva osta luutia ja niine hyvineen, mieli raskaana, sai Paakkumummo lähteä matkoihinsa.

Eräässä toisessa kyökissä joutui hän sen sijaan puheisiin talon rouvan kanssa ja kun hän avomieliseen tapaansa lausui ajatuksensa päivän kysymyksistä, suutahti rouva siitä, että hän nimitti lahtareiksi niitä, jotka taistelivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Eikö muori tiennyt, minkälaisia roistoja punakaartilaiset olivat ja mitä konnantöitä ne olivat ympäri maan tehneet? Että muori kristittynä ihmisenä saattoikin sellaisia puolustaa, vieläpä rukoillakin niiden edestä!

Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa. Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?

— Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! — huusivat pojat kuin yhdestä suusta.

He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa samalla hartaudella kuin ennenkin.

* * * * *

Saapui kevät.

Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut, vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen, että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan palasi hän omaan tölliinsä.

— Jopa taas ovat valehdelleet muorille, — sanoivat pojat huolettomasti. — Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan, vielä ne sitten tänne tulisivat.

— No sitähän minäkin, — huojentui muori, — eihän nyt toki Jumalakaan salline sellaista tapahtua.

Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi levottomuus.

Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?

— Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne toisia tulee, jos me menemmekin.

Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.

Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.

Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut mittaan huomiota kiinnittää.

— No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, — puhkesi hän hyvillään sanomaan ja pysähtyi miesten luo.

Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten nauramaan.

— No emmekös me näytä lahtareilta? — kysyi yksi miehistä.

— Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.

Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.

Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen matkaansa kaupunkiin.

Torilla kohtasi hän Ringbomin kamreerskan. Se näytti olevan niin päiväpaisteisella tuulella ja kun Paakkumummo niiasi hänelle kankeilla säärillään, pysähtyi se ja pisti kättä vanhaan tapaan.

— No, mitäs Paakkumummo nyt sanoo? — kysyi hän hiukan merkitsevästi.

— Mitäpä tuota entistä kummempaa, — vastasi mummo. — Pelottelivat tässä jo, että lahtarit tulevat tännekin, mutta eipä siinä, Jumalan kiitos, ollut mitään perää. Kyllä minä olenkin sen asian takia rukoillut Jumalaa ja nyt minä olen omin silmin nähnyt, että hän on kuullut rukoukseni.

Kamreerinrouva katsoi häntä jälleen pitkistään, heilutti päätään ja vihelsi hiljaa. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa äskeisen päivänpaisteisen ilmeen ja hän sanoi ystävällisesti:

— Niin, kyllä näinä aikoina on moni ahdistettu rukoillut Jumalaa ja merkillisesti hän on kuullut onnettomien avunhuudot. Mutta tuokaa nyt se luutataakkanne meille, niin saatte siellä jotain lämmintä suuhunne.

— Voi kuinka se tuo kamreerska on aina ystävällinen, — ja hoippuessaan taakkoineen rouvan perässä kuivasi Paakkumummo huivinnurkalla silmiään, jotka olivat kostuneet siitä hyvästä mielestä, kun kamreerska ei enää ollutkaan häneen loukkaantunut.

XVI.

KOHTALOKAS POMMINHEITTO.

Olimme vaeltaneet lokaisia metsäteitä, halki laajojen peltolakeuksien ja ohi poltettujen kylien ja olimme härkävaunuissa olilla uisakoiden kolunneet halki puolen Suomen maata, mutta punaisista emme — vankeja lukuunottamatta — olleet sitten Vammalasta lähdettyä nähneet vilahdustakaan. Heidän tappioistaan ja suurista joukkoantautumisista tuli tuon tuostakin tietoja ja sota näytti kuin näyttikin päättyvän vapuksi, kuten talvella olin jonkun kerran ennustanut.

Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa. Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan. — Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää. Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.

Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun kaupungin sivuuttaessamme saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan Savonrataa alaspäin.

Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat hautaan.

Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta, saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt.

* * * * *

Meitä oli muutamia hyviä tovereita mainitussa Metsäkylässä kerääntynyt viettämään lauantai-iltaa. Muutamat pojista olivat kaupunkiretkellään saaneet hankituksi bolssia, oikeata vanhan ajan viheriäistä bolssia saviruukuissa, ja sitä maistellessa kertoili itsekukin sotakokemuksiaan. Erikoisesti painui näistä kertomuksista mieleeni kaksi. Toisen kertoi nuori jääkäriupseeri, joka oli äsken pataljoonaamme siirretty, toisen taas entisen vapaaehtoisen joukkomme — nyt oli kaikki joukot järjestetty uudelle, vakinaiselle kannalle — varapäällikkö, hän, joka Karkun taistelussa sai kuulan poskensa läpi.

— Sota oli vasta alussa, — kertoi viimemainittu, — ja vapaaehtoinen komennuskuntamme oli ensi viikkoja rintamalla. Olimme jo jonkun verran saaneet olla tulessa, kun saimme tehtäväksemme vallottaa erään suuremman saaren, joka oli lukuisain pienempien saarten ja karien keskellä noin puolen peninkulman päässä mantereesta sekä saman matkan Reposaaresta pohjoiseen. Punikeilla oli kallioilla saaren pohjoispäässä erinomaiset asemat ja kun he kuularuiskuillaan saattoivat pyyhkiä, aukeata ympäristöä, oli saarta hyvin työläs lähestyä. Erään hukkaan menneen yrityksen jälkeen päätettiin uusi hyökkäys tehdä yöllä. Minä olin silloin hiihtokomennuskunnan päällikkönä ja minut määrättiin meren puolitse kiertämään saaren etelänokkaan, jossa tiedettiin punikkivartioston majailevan ainoassa siellä löytyvässä kalastajatorpassa. Vangittuani tai tuhottuani vartioston piti minun miehineni hyökätä saaren pohjoispäässä olevien punikkien selkään samalla kuin pääjoukkomme alkaisi heitä edestäpäin ahdistaa.

Valkoiset paidat pukujemme päällä ja karpiinit selässä lähdimme yön tullen retkellemme. Taivaalla helotti kuun puolikas, jonka ohitse vinhaa vauhtia purjehti vaaleita pilviä, mitkä ennustivat lumipyryä. Suksikeli oli joltinenkin ja matka sujui hyvin. Valkeissa tamineissamme me olimme kuin aavejoukko, joka kirmasi eteenpäin läpi lumisen aavikon. Kuului vain suksensuihke. Kaarsimme hyvän matkaa saaren pohjoispäitse. Punaisilla ei voinut olla aavistustakaan meistä, siksi hyvin meitä tamineemme suojasivat. Ainuttakaan laukausta ei saarelta kajahtanut, vaikka punikit varmasti väijyivätkin siellä kuin ilvekset kallionkoloissa.

Saari oli useita kilometrejä pitkä ja meillä oli aikamoinen urakka hiihtäessämme saaren eteläpäähän, kun täytyi kaartaa siksi kauatse, etteivät saarella olevat punikit saaneet meistä vihiä. Täyden lämpimän oli meistä jokainen saanut, ehtiessämme puolenyön lähetessä saaren etelänokan kohdalle.

Aloimme nyt varovasti lähestyä maata. Punikeilla ei nähtävästi ollut ulkona vartioita, sillä ilman mitään häivytystä pääsimme rannalle. Sukset otettiin nyt kainaloon ja varovasti etenimme ketjussa louhuisen metsän halki, etsien torppaa, jossa punikkijoukon varman tiedon mukaan piti majailla.

Tuskin kymmentä minuuttia olimme hiiviskelleet metsässä, kun puiden välistä pilkahti tuli. Siinä oli siis torppa ihan edessämme. Vahteja ei näkynyt missään eikä muuten kuulunut risahdustakaan. Mutta tuvan akkunasta loistava tuli osotti, että sisällä oli asukkaita. Eivät punikit nähtävästi odottaneet tältä suunnalta mitään yllätystä.

Annoin mies mieheltä hiljaa kulkevan määräyksen ja muutamassa minuutissa saarsi ketjumme torpan. Karpiinit valmiina pysyivät miehet suojassa puiden ja paasien takana.

Itse etenin pihan keskellä kasvavan koivun juurelle ja otin vyöstäni käsipommin. Koetin, oliko varsi asianmukaisesti paikoillaan, nykäisin sitten sytytysraksista ja viskasin pommin akkunasta sisälle.

Koivun juurelle kyyristyessäni kuulin akkunan helähtävän ja odotin jännityksellä räjähdystä. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Odotin minuutin, kaksi — viisi minuuttia, mutta hiljaisuutta ympärilläni ei rikkonut pieninkään risahdus. Tuvassa ei näkynyt ketään liikkuvaa, valkea vain oli ruvennut lepattamaan särkyneestä ruudusta käyvän vedon johdosta.

— Tämäpä nyt merkillistä! — sanoin itsekseni, nousin seisomaan ja tempasin kiukuissani toisen pommin vyöltäni. Muistin elävästi, kuinka lähtiessäni olin ladannut molemmat pommit, mutta siitä huolimatta ruuvasin varren irti ja katsoin, oliko nalli oikeinpäin paikoillaan.

Olihan se ja minä ruuvasin varren huolellisesti paikoilleen, sytytin ja viskasin akkunasta sisälle. Kuului jälleen helähdys, josta päättäin pommi meni sisälle toisesta ruudusta kuin äskeinen. Koivun juurelle kyyristyneenä odotin kuten äskenkin — mutta räjähdystä ei nytkään seurannut. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnit. Kuuntelin miltei hengähtämättä, sekunnit kasvoivat minuuteiksi ja minuutit liittyivät toisiinsa — kuinka monta liekään jo liittynyt. Lopulta kävi tämä painostava hiljaisuus sietämättömäksi, kiukustuneena kavahdin seisaalleni, tempasin mauserpistoolini ja hana vireessä loikkasin etehiseen sekä tempasin tuvanoven auki.

Kaapin nurkalla palaa lepatti pieni lamppu. Sen valossa näin lattialle tehdyillä makuutiloilla pitkänään tai istumassa kolme vanhaa miestä, jotka kasvoista ja partahoidosta huomasi heti kalastajiksi, puolenkymmentä eri-ikäistä naista sekä joukon lapsia. Kaikkien kasvoilla kuvastui tuskallinen odotus ja kauhu. Erikoisesti on mieleeni painunut muuan nelivuotias poika, joka istui polvet peitteen alla ja silmät korkean otsan alla laajentuneina sekä suu puoliavoinna tuijotti etehiseen, jossa minä seisoin oven luomassa varjossa. Toinen pommeista oli pojan edessä peitteellä, toinen taas oli erään vanhan miehen jaloissa.

Hetkeäkään hukkaamatta astuin tupaan, sieppaisin käteeni molemmat pommit ja viskasin ne niin kauas mökistä kuin ikinä jaksoin. Olin paljon käsitellyt saksalaisia käsikranaatteja, mutta tämä oli ainoa kerta, jolloin olen tavannut niiden joukossa tehottomia.

Tuvassa kyyröttävät ihmiset pääsivät vähitellen kauhun lumouksista ja saattoivat ruveta kieltään käyttämään. Torpan omia asukkaita lukuunottamatta olivat ne pakolaisia saaren toisesta päästä, jossa punikit isännöivät. Oli täälläkin päivän kuluessa majaillut pienempi joukko punaisia, mutta hämärän tullen ne olivat lähteneet tiehensä.

Tällä välin oli saaren toisesta päästä alkanut kuulua kiivasta ammuntaa. Meikäläisten pääjoukko oli nähtävästi alottanut hyökkäyksensä. Nyt tuli meidän määräysten mukaan rientää saaren halki punikkien selkään. Mutta ulos tullessani sain käsiini ainoastaan muutamia miehistäni. Oli syntynyt sekaannusta. Jostakin merkillisestä lähteestä olivat miehet saaneet päähänsä, että on käsketty palaamaan samaa tietä kuin oli tultukin. Useimmat olivat sen vuoksi hiihtäneet jo jäälle.

Inahdin kiiruusti jälellä olevain miesten kanssa heitä pysähyttämään. Mutta tällä välin oli alkanut lumipyry ja se sakeni sakenemistaan. Edelle ehtineitä miehiä oli vaikea löytää ja me jouduimme tuon tuostakin harhaan. Hiihdimme hartiavoimin pitkin meren selkää, kompassi ainoana oppaanamme, ja huutelimme tovereitamme. Vihdoinkin saimme heistä suurimman osan koolle.

Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.

Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: — Toverit, auttakaa! — mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.

Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme. Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin, sitä emme saaneet koskaan tietää.

Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani huudon: — Toverit, auttakaa! — tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä peitteellä lepäsi käsipommi.

XVII.

RAIVOTAPPELIJOITA.

— Minä sain Vaasassa harjotellakseni komppanian, jonka miehet olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja peräpohjalaisia, — kertoi nuori jääkäriupseeri. — Ne olivat aika junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet. Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita, jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa. Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.

Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa.

Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi herraksi".

Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.

Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein, toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä rintamalla.

Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin tuleen.

— Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin, pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä. Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään. Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä, että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.

Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni. Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen. Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella oksia vieressä olevasta kuusesta.

— Pitkäksesi, senkin hullu! — huusin minä hänelle ja lähimmät miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien taittelemista.

— S—na, kun ampuvat! — äsähti hän kerran hammastensa välitse ja veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari, ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.

Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen, asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että kivääri ennen pitkää alkoi savuta. —

Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella. Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.

Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun, saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa — seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.

Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista. Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli. Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi käsirysyn ratkaista.

Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä, osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia. Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.

Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia. Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin hermostunut mieliala.

Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään. Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja viskasivat takkinsa maahan.

Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi, epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin, minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän vallille.

Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa. Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.

Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut kysymykseen.

Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.

Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.

Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui siihen pataljoonan päällikkö.

— Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? — kysyi hän kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia ruumiskasoja.

Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.

Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.

— Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, — lausui hän.

Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan, suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut itselleen ainakin sylen verran tilaa.

Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn, toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.

Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni, että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja luunsiruja.

— Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! — kivahdin heille niin ettei majuri kuullut.

— Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, — tuumaili siihen vain joku leveästi.

Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka miehelle.

— Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, — arveli Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä kiinni irtautuneita kuorilehtiä.

Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.

— No nythän tuo puurokin maistuu, — tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.

XVIII.

PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.

Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta, jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.

* * * * *

Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse, omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme omilla jaloillamme.

Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen itsenäisten kansakuntien joukkoon.

Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia. Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti. Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee, että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut, vapauden ansainnut kansa.

Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä. Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut. Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.

Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä kuriin ja järjestykseen tulee.

Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä tunnustaa ketään käskijäkseen — ominaisuus, joka aikojen aamuna on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.

Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa. Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia, röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi, vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.

Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä. Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.

Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista, asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt armeijamme ole ehtinyt saada.

Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.

Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.

Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme. Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole muuta kuin korea sana.

Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia, valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan, saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki, joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.

Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua, sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas, avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.

Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.

Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille, jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.

Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä. Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa oloissa.

Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa. Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan. Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen, että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun sanat:

"Ollos huoleton, poikas valveill' on."

XIX.

KUN KIEROON KASVANUT OIKAISTIIN.

Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina väliin happamen katseen ovisänkyyn.

— Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, — sanoi hän viimein. — Ja äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen, niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin, otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.

Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.

— Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, — huokasi neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.

— Enkä mene! — äsähti Antti. — Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.

Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi. Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne oli lähdettävä alkusyksystä.

Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta, hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä mustelmia.

Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen, sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita. Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua. Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.

Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa. Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin, jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.

Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi, täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset. Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.

Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä, tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: — ylös! ylös! Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen kimpussaan. — Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä korpraali torumassa ja neuvomassa. — Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla, mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.

Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.

— Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, — huusi hän. — Tekee paikalla uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.

— Tee itse, p—le! — pääsi jo Antilta.

— Jaha, vai sillä tavalla, — sanoi korpraali tyynesti ja lähti vääpelin puheille.

Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki karkaamispäätöksiä.

Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten, hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.

Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen, vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi kuin koskaan ennen.

Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa, sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan, tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti häränsilmää sinnepäin.

Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen. Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.

Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä, siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa puoli vuotta vankeutta.

Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen. Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: — äläpäs mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.

— Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! — varottivat he lopuksi.

Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa. Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin alistuminen ja mukautuminen.

Mutta monta työlästä asiaa hänen oli vielä sulatettava. Mitä kaikkea siellä kasarmilla päntättiinkään ihmisen päähän! Kun kenttäharjotuksista pääsi, joutui valistusupseerin kouriin. Sai istua kuin koulupoika penkillä. Siellä opetettiin isänmaan historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja ties mitä kaikkea. Yksinpä puutarhanhoitoakin. Kasarmin viereen oli raivattu laaja puutarha-ala, joka oli jaettu pieniin ruutuihin. Kukin mies sai hoidettavakseen yhden ruudun ja työssä opasti heitä erityinen puutarha-aliupseeri. Kunkin tuotteet asetettiin syksyisin näytteille ja parhaimmin onnistuneet saivat palkintoja. Tuotteensa sai itsekukin myödä pataljoonan muonitusmestarille.

Valistusupseeri oli taitava mies ja osasi kiihottaa miesten opiskeluhalua. Kasarmin suurta kirjastoa ja lukusaleja käytettiinkin ahkerasti. Edistyneimmät saivat julkisia kiitoksia ja palveluksesta päästessään sai jokainen todistuksen, jossa oli mainittu hänen edistyksensä kaikissa aineissa, mitä kasarmilla opetettiin.

Lopulta heräsi Antissakin oppimisen halu. Ja kun hän luonnostaan ei ollut mikään huonopäinen eikä lahjaton, alkoi hän ennen pitkää edistyä hyvin. Sitä mukaa kuin hänen tapansa muuttuivat, huomasi hän toverien ja vallankin esimiesten käyvän itselleen suopeammiksi. Ympäristö ei sentään ollutkaan niin paha kuin hän aluksi oli luulotellut. Se oli aivan sen mukaan, miten siihen itse suhtautui.

Kun uusia miehiä ensi kerran laskettiin kotona käymään, ei Antti päässyt niiden mukana. Hänen syntirekisterinsä oli ehtinyt paisua siksi huomattavaksi. Hän nieli hiljaisuudessa katkeruutensa ja jatkoi ponnistuksiaan, voittaakseen esimiestensä suosion. Hän ponnisteli rehellisesti ja hikoili itsestään ulos hulikaanitartunnan.

Kun hän viimeisten mukana pääsi lomalle ja tuli kotiin, tarkasteli isä syrjästä hänen käytöstään ja olemustaan, lausuen illalla tyytyväisenä äidille:

— Näkyypä pojassa tapahtuneen muutos. Oli se siunattu asia, että se joutui sinne sotaväkeen. Kyllä siellä ennenkin tehtiin melko värkistä mies.

Ja silmiin pistävä muutos Antissa oli tapahtunutkin. Hänen puhetapansa oli muuttunut toisenlaiseksi, kasvojen ilme oli käynyt avonaisemmaksi ja tuttavia tervehtiessä kolahtivat kantapäät kuin itsestään yhteen. Koko miehen ryhti oli oijennut ja käynti somistunut.

Kun entiset toverit tulivat häntä tapaamaan ja tahtoivat niihin tavallisiin rynttytansseihin, ei hän lähtenyt. Hänestä tuntui kuin olisi hän arvossa noussut, joten hänen ei sopinut enää sellaisiin ottaa osaa. Ja muutenkin osotti hän vierovansa entisiä tovereitaan, mistä nämä saivat aiheen moittia häntä ylpistyneeksi.

Lomalta lähtiessä antoi isä hänelle hyväsesti taskurahoja ja äiti varusti hänet oivallisilla eväillä. Sen johdosta tunsi hän mielensä liikutetuksi ja lämpimäksi ja täynnä hyviä päätöksiä palasi hän kasarmille.

Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.

Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä oli tapahtunut.

Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:

— Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.

* * * * *

Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim. kansanopistoissa ehditään antaa.

Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.

Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta. Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen? Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin. Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.

Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina, suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?

Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana — svabodakesänä käytäntöön tullut muoti — ja puukko on entisellä sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan. Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: — Elä tule liian lähelle, perrr… Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.

Kun vapaussota puhkesi, katosi tämä tyyppi hetkeksi näkyvistä. Mutta nyt se on palannut takaisin ja rehenteleikse teillä, kahviloissa ja pensaikoissa korttipakan ja tenttupullon seurassa aivankuin ennenkin. Kirjottaessani tätä myöhäisenä sunnuntaiehtoona kuuluu ulkoa kiljuntaa, räähkää laulunrenkutusta ja portinpauketta — vääntävät luultavasti taas koko portin sijoiltaan, kuten monesti ennenkin. Ne ovat tansseista palaajia. Siellä on tuolla parin kilometrin päässä metsässä kenttä, jonne joka ikinen sunnuntai vaeltaa sankat joukot nuorisoa. Hanurin räikkyessä siellä tanssitaan, maistellaan väkeviä ja pelataan korttia. Ja kun sieltä sitten puoliyön lähetessä palataan, muistuttaa se taisteluun hyökkäävän intiaanilauman vaellusta.

Kykeneekö nuorisoseuraliike tässä suhteessa parannusta aikaan saamaan? Abstraktisine ohjelmineen ja vetisine aatteellisuuksineen on se siihen aivan liian häiveröinen. Ja on jo alun pitäin ollut sitä.

— Jos meillä olisi koko ajan ollut kotimainen sotapalvelus käytännössä, niin ei noita hulikaaneja olisi niin paljon, — olen kuullut monen vanhemman ihmisen sanovan. Ja siinä on varmaankin paljon totta. Ainoastaan pakollinen sotapalvelus, tai sanokaamme, ettei rauhan ystäväin tarvitse sanaan "sotapalvelus" kompastua: pakollinen kasvatus voi kieroon kasvaneet oikaista ja tehdä villiintyneistä nuorukaisista kunnollisia yhteiskunnan jäseniä.

XX.

SAIRAITA JA VANKEJA.

Helatorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi Suomenlahden rannalle.

Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo — Suomen komeimpia — on sulloen täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista. Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin. Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono. Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat vangit, että kurssi on muuttunut.

Minkä augias-tallin muodostaakaan työväentalo! Suunnattoman törky- ja likapaljouden keskellä oljentelee siellä tuhantinen vankijoukko. Suuri juhlasali, näyttämö ja lukuisat syrjähuoneet ovat heitä täynnä. Mikä kirjava, hölmistynyt, tylsään välinpitämättömyyteen vajonnut joukko! Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa on myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä. Eräskin Helsinginpitäjäläinen on juuri lyijykynällä kirjottanut kirjeen vaimolleen, joka ei tiedä mitään hänen kohtalostaan. Kirje yksinkertaisuudessaan on varsin liikuttava. Olematta omain sanainsa mukaan mikään aktiivinen punainen on mies parka, joka tekee rehdin ja uskottavan vaikutuksen, virran mukana solunut tähän nuotanperukkaan. Kaiken kurjuuden lisäksi on hänen kaartilaispalkkansa täällä vankilassa varastettu takin povitaskusta. Nyt hänellä ei ole niin paljoa, että kirjeensä saisi postiin.

Vanhojen, ryssän sinelliä kantavain maankiertäjäin rinnalla tapaa alaikäisiä poikasia, jotka elävistä kuvista saadun seikkailunakin kiihottamina ovat varmaankin mukaan lähteneet — poikia, jotka ansaitsisivat vain hyvänlaisesti piiskoja ja sitten kunnon perheeseen kasvatettaviksi.

Työskentelemme useampina osastoina, merkiten kirjoihin vangit ja heidän omaisuutensa, takavarikoiden samalla kaiken sellaisen, mitä vankien ei ole sovelias pitää. Samalla merkitsemme pöytäkirjaan lyhyesti muutkin heidän osuuttaan kapinaan koskevat seikat. Varsinkin päälliköistä koetamme saada tarkan selon. Näitä viime mainittuja ei ole paljon nimeksikään vankien joukossa. Ne ovat ajoissa livistäneet turvallisemmille maille. Harmistuneina kertovatkin monet vangit, kuinka lopputingassa, kun perikato alkoi olla jo aivan ilmeinen, johtajia ei löytynyt mistään. Sellaisia sankareita ne ovat sosialistipomomme olleet miltei järkiään. Varsinaisten rivimiesten joukossa on sen sijaan ollut varsin runsaasti oikeata sankariainestakin. Vahinko vain, että he ovat uhranneet verensä niin kurjan asian palveluksessa, saaden palkakseen vain maankavaltajan nimen.

Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous. Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka. Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia, kaasunaamareita…

Pölyä ja likaa on kaikkialla niin että hirvittää. Sitä on ihan luokoina lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.

Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä "oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan. Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin, joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit" olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin, jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien puolesta? — Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen kiivetä valtasijoille.

* * * * *

Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä. Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin kanssa hänen matkaansa.

— Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja, joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.

Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.

Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa, johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä. Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen. Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä. Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas. Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta kauhua kuvastavaa silmää…

Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja, raakain miesten alituisia lähentelyjä… sitä kaikkea hän punakaartin matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi, kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä näkyjä…

Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!) sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva. Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani. Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia punaisten joukossa on toiminut paljonkin.

Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä. Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä. Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä. Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin sorruttiin tähän epätoivon kuiluun…

Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän kasvoihinsa.

— Täällä te poloiset makaatte, — virkkaa meistä joku, — mutta johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.

Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se useimmilla selvästikin vilpitöntä.

— Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen käyntiin, — puhelee vahtipäällikkö sairaille.

Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa, millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria, herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.

Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan. Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan. Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.

Siihen saakka: caveant consules! Valtiovallan on pidettävä lujin käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin kiipeämästä.

Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta aikakautta varten.