The Project Gutenberg eBook of Nigelin vaiheet: Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta, by Walter Scott

Esipuhe. 1. Kellosepän oppipojat. 2. Köyhän ylpeyttä. 3. Outo anomuksen esittäjä. 4. Raha-asioita. 5. Anomus esitetään paremmin. 6. Kiusallinen ritari. 7. Salaperäinen asukas. 8. Lemmenvälittäjä. 9. Anomus kolmannen kerran. 10. Vertainen ystävä. 11. Viettelijä. 12. Hienoston ajanviettoa. 13. Kaltevalla pinnalla. 14. Richie tekee eron. 15. Kolmas varoitus. 16. Ystävykset riitaantuvat. 17. Yhteiskunnan ulkopuolella. 18. Sulkeutunutta elämää. 19. Naiset neuvottelevat. 20. Surullinen tarina. 21. Jin Vin ahtaalla. 22. Vakaa päätös. 23. Häiritseviä vieraita. 24. Tihutyö. 25. Turvaton. 26. Aavistamaton auttaja. 27. Onnistumaton yritys. 28. Petetty aviomies. 29. Margaret joutuu tilille. 30. Huono lohduttaja. 31. Richie toistamiseen hovissa. 32. Väkinäinen naiminen. 33. Kuningas tuomarina. 34. Juonia. 35. Vincentin epätoivo. 36. Kahden konnan loppu. 37. Isännän ja palvelijan hyvitys.

Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona) liitetyssä "Kenilworth"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan, Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.

Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.

Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua. Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä — mitä Scott ei suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä. Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia eloisiin kuvauksiin.

Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita" kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle, jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija; "historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä — historioitsijat eivät olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt, kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan elatuksen ja koulutuksen.

"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten. Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja Jaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta, jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.

Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti rauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle. Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.

Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.

Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan alemmissa piireissä.

Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen — joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia, jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta Temple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän Dunstanin kirkosta.

Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla. Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta. Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen edustalle pystytettyä telttiä.

Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi pitämistänsä esineistä.

Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat; nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.

Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin — mutta tämä on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja vanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana hyräillä:

Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja Montaguet.[3]

Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville, toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.

Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen, mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin. On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä. Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä — arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.

Ulkomuodoltaankin Jin Vin — se oli hänen nimensä tutunomaisena lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan — edusti luonteestaan viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut, kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.

Vincentillä oli silmät syvällä päässä, — hohtavan mustat, tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen. Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään, jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon; ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa, älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn ostajapiirissä.

Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi. Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja, kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle majesteetilleen Jaakko I:lle.

Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton" syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.

Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.

Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset, kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva, joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin. Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa — pohjoisten maakuntien asetta — ja hän oli luonnostaan sekä voimakas että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta, jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.

Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni, tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta, vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden ylälehterin kajahtelemaan melullaan.

Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.

Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä ja tuskin vähemmin hänkään heihin, — hyväluontoisena, vaikka hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä, joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa, levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika", hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee, mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."

Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin
Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.

Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, — moinen ankara kuri oli teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! — ja sitte ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta, toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4] Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa valmisteiden suosituksilla.

On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä saisi olla? Lyöpiä kelloja — taskukelloja — nenälaseja? Mitä saisi olla? — Taskukelloja — pöytäkelloja — nenälaseja? Mitä saisi olla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja — taskukelloja — seinäkelloja?"

Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen, suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan puhetaitoon. — "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla, kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", — palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä — ostakaa pari David Ramsayn nenälaseja. Kuningas — jonka pyhälle majesteetille taivas suokoon elonpäiviä! — ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman niitä."

"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, — Jumala hänen pyhää majesteettiaan siunatkoon! — niin tahdon koettaa, mitä hyvää niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun — en sitä enää muistakaan — kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä nuorukainen."

"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten, jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."

"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit, hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli sen edustalle saapunut.

"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".

"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam; hiuskoristeenne on hiukan vinossa — sepä vahinko, koska se on niin aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä saisi olla? — taskukello, herra lainoppinut, — kello, joka käy yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma kaunopuheisuutenne?"

"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja Lempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä."

"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa. — Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello — se sanoo teille, herra runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan pyydystetyksi pikku lantin.

"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."

"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".

"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä. On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon korvauksen lantistaan, sen takaan. — Mutta tuoltapa tulee taas arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä — näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules, Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija, jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta, herra ties — hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin rautaa kahvakseen saanut miekkansa — harmaa nukkavieru viittansa — ranskalainen käyntinsä — espanjalainen katseensa — kirja vyössä ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa, Frank?"

"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."

"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija suloisesti laulaa:

"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää, mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa, että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme. Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä — puutunpa häneen hiukan."

"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki — hän ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".

"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani — ostakaa kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat, nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa. "Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa tai valoa — rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella puolella tietä".

Galenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11] voidetta, Flos sulphvr. cum rasva quant. suff."

"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.

Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen seuraamana.

"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä kauvempana pohjoisessa.

"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta — hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa! — hei, siellä noustaan."

Ja tuttu huuto: "pojat — pojat! nuijat — nuijat!" kaikui nyt pitkin Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan" kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.

2. LUKU.

Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan. Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi olla — seinäkelloja, pöytäkelloja — yökelloja — päiväkelloja? Hakapyörän ollessa 48 — kimmahdusvoiman 8 — lyöntinastat ovat 48 — mitä saisi olla, kunnioitettava sir? — Osamäärä — kerrottava — että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! — vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta 59 neljännestä — suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin — sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"

Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti puristi hänen kättään.

Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia, jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus. Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa. Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.

Vastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi raskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: "Mikäkö minua vaivaa, mestari George? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa yhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä. Oppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi — he ilmestyvät ja katoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä kuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai sonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin torailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan jommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi. Kilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan liitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni kymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan sekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja kaiken kaikkiaan —"

"No niin", keskeytti mestari George, "mutta mitä kuuluu kaikki tämä tähän tapaukseen?"

"Ka", vastasi Ramsay, "täällä on huudettu varkaita tai murhaa, — toivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten pussivanukas-sikojen keskuudessa! — ja minut on häiritty syvimmästä laskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut, mestari George".

"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan käsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja hitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos siitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi tulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen — pelkään pahankin ilkityön tapahtuneen."

"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua", sanoi vanha käreä kelloseppä. "Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan noista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat lurjukset?" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka kantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa kuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä äskeisestä käsirysystä.

"Viekää hänet sitten apteekkiin", käski hänen isäntänsä. "Luuletteko minun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin tasku- tai pöytäkellon?"

"Luojan tähden, vanha ystävä", sanoi hänen tuttavansa, "ottakaamme hänet tänne lähimpään paikkaan — hän näyttää olevan vain pyörtynyt."

"Pyörtynytkö?" murisi Ramsay; "ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä kadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi, niin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet. Kutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia."

Pökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut ohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja asetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli hänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille toisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja hän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja cerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan kärsivällisyyden.

"Bellum! bellellum!" kertasi hän vihastuksissaan; "mitä merkitsee se helkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?"

Ajattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä, eikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei rohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan, vaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli cerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren depositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.

Onneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent oli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti loukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla, jota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään pullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua istuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella huonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.

"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon", esitti mr. Ramsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon mukavuuksiin.

"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä", tarjosi Jenkin, sillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava makuusija; "minä voin nukkua tiskin alla".

"Uni", ilmoitti lääkitsijä, "on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke ja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä".

"Missä parempaa ei ole saatavissa", täydensi mestari George; "mutta kelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti. No, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen. Minä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä — hän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen velvollisuudesta, naapuri Ramsay."

"No niin, sir", sanoi paranteiden myyjä, "teidän vallassanne on kuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta t:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa, yhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin voidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri Irving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa, tai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen, sanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä sedativi, kuin myöskin virvoke."

Hän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla Ramsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä kuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa lääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai toimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.

Mestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo tiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän lähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään tehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut suuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta nähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan vastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin Esculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja ankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään kykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.

Heidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja Tunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa, mutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. "Ennen henkeni — ennen henkeni", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten ponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian hapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen. Potilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä heidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus herätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen vastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia puutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.

Mies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti olevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse mutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta, poistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja hänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja pidättäen hänet tuoliinsa.

Potilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä pohjoismurteellaan: "Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät herrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni puhkasitte — viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne olivat viisaampia kuin minä", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, "jotka neuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla; ja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä viheliäiset vaatekappaleet", — ("varsin vaikeata olisi se ollut", kuiskasi Jin Vin kumppanilleen) — "olisivat ne olleet liiankin hyviä semmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden lait ovat uppo-outoja".

"Totta pulmakseni", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä kauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville sellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa, isäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän päivinämme ei ole siitä aavistustakaan, "totta puhuakseni näyttävät tämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan pitelyä sietäisi".

"Suu kiinni, nuori mies", käski mestari George lujasti; "älä milloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää — musta härkä ei ole vielä polkaissut varpaitasi — et tiedä, missä maissa saatat matkata tai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet".

Vincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei vastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.

"Minä olen muukalainen, sir", hän sanoi, "se on varmaa — vaikka minua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä teidän kaupungissanne — mutta mitä siihen tulee, että muka olen köyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen kuin ruinaan jonkun rahoja".

"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan", kuiskasi mestari George kellosepälle, "ylpeys ja köyhyys".

Mutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen kynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia suureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin, kuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä kääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.

"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa viskata sen hänelle takaisin päin silmiä?"

"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä, sir", vastasi skotlantilainen. "Olen halullinen toimittamaan mitä hyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja voin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni puolesta."

"Vai niin!" sanoi kuulustaja; "ja mikä suku lienee saapa kunnian polveutumisestasi?"

"No, Jockey, sano pois", pitkitti mestari George huomatessaan, että skotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen asialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.

"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John",[14] sanoi muukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin nimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan yleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. "Nimeni, jos teidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin vanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin tunnettu Edinburghin Länsiportilla."

"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää", kertoi Richie, joka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen arvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi kuin ensimältä, "Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä niinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan palatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu koristuksilla ja pykäyksen taidolla".

"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein", vastasi mestari George; "pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi, hyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on Edinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames kaikkine laivaliikenteineen?"

"Thamesko!" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; "jo nyt jotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!"

"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!" vastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti laskettaen Skotlannin murretta. "Sinunlaisesi maankiertäjät ne petollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme."

"Jumala minua armahtakoon, sir", sanoi Richie suuresti kummastuneena, kun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi skotlantilaiseksi, "minä otaksuin teidän arvoisuutenne englantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman maansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset sitä parjaavat?"

"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan valheellinen, röyhentelevä lurjus?" kivahti mestari George. "Mutta hei, mies, älä siitä mene totiseksi, — tavatessasi maanmiehen olet tavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos vastaat minulle totuuden mukaan."

"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta kuin silkkaa totta", vakuutti kunnon pohjoisbritti.

"No siis — alottaaksemme", sanoi mestari George, "epäilen sinua vanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta".

"En tiennyt, sir", selitti Richie korvallistaan raapien; "olen kuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä eteläisillä tienoilla, — Guy taisi olla hänen nimensä, — ja hänellä on täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten lihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän kaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista, karitsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta".

"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö", sanoi mestari George; "hillitse kieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari ja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin kehnossa takissa."

"Välttävässä, sir", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan; "juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien tavanmukaisena livreijana meidän maassamme — matami Puutteen lahjoja — paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan Edinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan hyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi, on nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen teurastamiensa elukkain ruokkimiseen."

"Se on liiankin totta", myönsi mestari George; "ja meidän kootessamme varallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää kotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven päähäsi, Richie? — sanoppa rehellisesti."

"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi", vastasi Moniplies. "Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua ivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä on liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin teidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa muutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan vanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja tarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni säilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain luonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan ja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät nämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin nyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän tarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain vasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut."

Mestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun todenperäisyyttä.

"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir", selitti Jenkin; "minä en vain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen saviastioita ja huusivat, että — pyydän anteeksi, sir — kukaan ei voinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla."

"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun autoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies", pitkitti mestari George maanmieheensä kääntyen, "pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän osoitteen mukaan".

"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua", sanoi skotlantilainen kumartaen hyvin syvään, "jos nimittäin arvoisa herrani sallii".

"Herrasiko?" sanoi George. "Onko sinulla mitään muuta herraa kuin
Puute, jonka livreijaa sanot kantavasi?"

"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa", selitti Richie, "sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen pahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä Skotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen taka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan palvelija."

"Ja mikä on herrasi nimi?" kysyi mestari George, mutta lisäsi nähdessään Richien epäröivän: "Ei, älä sano, jos se on salaisuus."

"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä", tuumi Richie; "tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on liian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole muuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir", hän lisäsi katsahtaen noihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, "hänellä kun on iso summa kuninkaallisessa rahastossa — hänelle nimittäin", hän jatkoi kuiskaamalla mestari Georgelle, "on kuningas paljon velkaa, mutta niitä hopeita taitaa olla paha saada. — Herrani on nuori loordi Glenvarloch."

Mestari George näytti kummastuvan nimestä. "Sinä nuoren loordi
Glenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?"

"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi; ja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa kuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni."

"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja kymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan", sanoi mestari George. "No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen on parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan ja maatansa viisisataa vuotta!"

"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä", väitti porvari, "enkä sanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta — pystytkö kävelemään?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Richie; "olin vain hiukan untelona. Olen kasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi mullin."

"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne", vastasi skotlantilainen, "pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen, muutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan, kuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan nimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän arvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr. Nigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka meitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi."

"Herrasi menettelee siinä viisaasti", myönsi porvari. "Kyllä löydän asuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä." Samalla sujauttaen kolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja olla antaumatta enempiin kiistoihin.

"Varon minä sitä nyt, sir", lupasi Richie tärkeän näköisenä, "kun minulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille menestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä —"

"Minä en ole mikään herrasmies", sanoi Jenkin, paiskaten lakin päähänsä. "Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä yleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo."

"Minä olin aikoinani herrasmies", sanoi Tunstall, "ja toivoakseni en ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi".

"No, no, kuten haluatte", tuumi Richie Moniplies; "mutta hyvin kiitollinen olen teille molemmille — ja tuskinpa hivenenkään vertaa vähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä vain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni." Niin sanoen hän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja käsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari George pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä ovelasti silmää toisilleen.

Richie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin omistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi, "töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön", hän tyydytti kohteliaisuutensa "antamalla hänelle hattua", s.o. koskettamalla päähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.

"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja hyvine puolineen", huomautti mestari George mestari Davidille, joka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä tuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin silmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin ymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. "Tuo mies", pitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta, "osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme ja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä; ja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana englantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä ja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa kylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään in cuerpo, kuten don sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus — sillä varmasti uskon sen veitikan kunnolliseksi — ei saa parempaa kumppania kuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua, Davie-veikko."

"Kyllä — kyllä kuuntelen varsin tarkasti", väitti Davis, "Sillä kun aurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön kuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia."

"Suo anteeksi", vastasi Davie. — "Tehköön pyörä A kierroksen neljässäkolmatta tunnissa — nyt sen saan — ja pyörä B neljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa — seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin yhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen minuuttiin, taikka hyvin liki — pyydän sinulta anteeksi, mestari George, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä."

"Hyvää yötäkö?" sanoi mestari George; "ethän ole minulle vielä sanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko, taikka säret oman kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme on saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en aio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän välipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs. Margetilta."

"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George — mutta tunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan", sanoi mr. Ramsay, "silloin on —"

"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa", täydensi hänen ystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena astui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen tyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.

Oppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle, vapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille: "Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää maanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin kohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon skoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan kansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen kukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on mestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa, sillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin."

"Mutta kuulepas, Jenkin", sanoi Tunstall, "sinä olet mielestäni itse vain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi skotlantilaisen puolella?"

"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin tapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan", selitti Tunstall.

"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään", sanoi Jenkin. "Eläköön rehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle salaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua — — murteen puolesta, tarkoitan — joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja tätä minä pidän suloisempana — suloisempana kuin kuulostaa Pyhän Dunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan oppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?"

"En tosiaankaan", vastasi Tunstall. "Skotlantilaista Janetia ehkä, pesijätärtä."

"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö — etkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?"

Suuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa, leimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.

"Hmh! — ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen oppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?"

"He kai pitivät aikeensa salassa", huomautti Tunstall, "ainakin kunnes olivat palvelleet oppiaikansa".

"Sanonpa sinulle suoraan, Frank", virkkoi Jenkin terävästi, "että tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla, mutta sitä en minä ikinä omaksu".

"Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista naamaa hän kantaa päähineensä alla".

"Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua nolaa, siitä saat olla aivan varma."

Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.

3. LUKU.

Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi, apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.

Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden, pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.

Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen. Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.

Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien laivurit — eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät — jotka olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön, ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan, aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli kyllin paha ilman näitä lisiä.

Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen, vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi, sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi. Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta, ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten salasikin sen.

Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt — eli oikeammin nuori loordi Glenvarloch — pahasti ymmällä uskollisen ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan neljäänkolmatta tuntiin.

Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa, suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja mausti paahdetun leivän omin käsin — ja omin käsin hän myös laski tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.

Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan, hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.

"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli minusta parikymmentä vuotta edellä — mutta hän on hyvinvoipa mies ja ystävällinen puoliso — ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole pahastuttanut teitä pikku leikilläni — ja toivon oluen olevan teidän arvoisuutenne mieliksi — ja lihan — ja sinapin?"

"Kaikki oivallista — kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt. "Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en tiedä miten elää palatessani omaan maahani — jos sinne koskaan palaan."

Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä säesti syvä huokaus.

"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet. Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen; ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille, että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa suupalasella ja kulauksella."

"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa teidän vaarallisessa kaupungissanne."

Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi ollut mahdollistakin.

Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu skotlantilaisena Westminsterista.

"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin minulle kallisarvoista".

"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä, että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan palasen ähkyjuustoa, — sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset, niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir — ja tarkoitin pelkkää kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä, mutta hän käski minun nukkua."

"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".

"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä. "Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, — ja se oli osoitettu hänen kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta, pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin sopivan vastauksen."

Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.

"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria, jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."

"Totta kyllä, emäntä — totta kyllä, — toivokaamme parasta; mutta minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."

"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä, vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen. Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."

Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi. Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.

"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema. Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."

"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni. Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta, niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen, missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta, tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."

"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä kolkuttivat juuri kello kuutta."

"Totta tosiaan, mylord, jokainen miksi on saanut oman siksi, ja tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni; ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa ottamaan yösijani kirkkomaalta."

"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä, mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."

"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel", selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä. Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin. Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."

"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa. Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin, kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa, vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."

"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä on päättynyt näin hyvin — mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti tarvitset vahvistusta."

"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee —"

"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa, että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina, pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin muiden ihmisten jyvät, — ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy kärsimättömäksi".

"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä, sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."

"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa. Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten isäni oppipoikana."

"Keittiön apulainen — palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla mielin mitellen lattiaa.

"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden, hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin, ovat parempia kuin —"

"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys. "Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."

"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille, niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas, sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran, veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart, Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon. Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas, joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani — ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin, koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi, hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä, — ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen, hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, — ja että minun olisi pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava; ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle, mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot supliikkeja kutka haluavat, — lempo Richie Monipliesin periköön, jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen mylläkkään, josta äsken kerroin."

"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".

"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa, "paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka — hitto vieköön, ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen — ja hän puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".

"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä ilmielävänä!"

"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen. "Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut nukkua hautuumaalla."

"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme", varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."

"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu", ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle tolalle".

Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa, jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea vaakuna ylälaidasta — jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".

Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista verekseen haavaan.

"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen. "En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."

"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme kiittämättömyyttä".

"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!" huudahti Moniplies.

"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella, köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita, haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."

"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin", sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla, kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan — se merkitsee arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta rikkomusta en näe määriteltynä".

"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]

"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin helposti kuin hän".

Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön, jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.

4. LUKU.

Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta, jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille, jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä, liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin, kelpo isänne piirteitä".

Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä kuten yksityistäkin laatua, ja —"

"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa, koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."

"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin, matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen. Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa käytettäväkseni."

Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen: "Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle, että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija pudistavat kättä ja eriävät."

"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".

Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.

"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä huvipaikoissa — teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy. Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"

"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt kädessään, — "oivallinen ja suosittu näytelmä — Uusi tapa maksaa vanhoja velkoja".

Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua teihin tai teidän vaatimuksiinne?"

"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa, vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta, joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä tarpeissa."

"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan! Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta — saatanpa sanoa rohjennut — olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."

"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".

"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka sitte —"

"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja vaatimattomasti."

Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista, että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"

"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi, "ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon, jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä — siinä kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin hovia."

"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."

"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja jolle lienette ollut ystävällinen".

"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan —"

"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan tavattaviin, — ja niinpä —"

"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"

Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen kauvankin.

"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa; ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."

"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"

"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä, ja sen vuoksi —" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne", pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"

"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies, nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".

"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".

"Ja totuuden mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi valehtelu".

"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään, ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä muullekin".

"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella", sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."

"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis kyselkää pois vain, mestari George."

"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta loordilta, herraltasi".

"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".

"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."

"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi se liannut hänen sormiansa."

"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole poissa paikaltaan — hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis, mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut mitään sen mukana?"

"No, niin — en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta puolestani, mylordin paperin seurana — vain säästääkseni hänen majesteetiltaan vaivaa — jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne molemmat."

"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".

"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?" uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua herrallesi."

"Se on pitkä tarina kertoa — mutta ytimenä siinä oli kovistus vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."

"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuutti
Richie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."

Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa — um — um — hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti — um — um — oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21] — allaolevan tilin mukaan — kaksitoista sarvikarjan sorkkaa hyytelöiksi — karitsa jouluksi — rasvassa käristetty salvukukko neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi, että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi hakemusta?"

"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne, taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran —"

"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"

"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi, "minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon — suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne, että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän virheen silleen. Menehän siitä, mies — minä solmin sinulle rauhan."

"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi — ja mieluummin (suuri kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän väliimme."

"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta — ja halusta olisin ollut poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä kohu."

Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä kärsineenä kuin tehneenä.

"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet uskolliseksi — luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä on hän antanut todisteita — mutta hän on niin kohoutunut omaan turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun, että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."

"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse, kuinka siinä voi käydä."

"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne. Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin — erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni tavoin."

"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne, mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai pudistako päätänne, — kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan alamaisilleen pakottaa hänet sijansa — niin juuri, mylord, ja sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen velvollisuutensa puolta."

"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin —" sanoi Nigel Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni jäänyt hyvityksettä".

"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti — suosittuna palvelijana kiitollisesti — vaan myöskin vapaana ja uskollisena skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä tästä, ja tietämättänne."

"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte likeisesti tutustunut asioihini".

"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen. Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille, miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani. Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan valaistusta juttunne esteistä."

"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."

"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy. Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta, jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten etuoikeuksien valvoja Campveressä."

"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan — ja juuri siitä syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".

"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne. Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja herruuden."

"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri itki, kun jätin hänelle hyvästi — sanoi minua serkukseen — ja pojakseenkin — antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi petosta niin pitkälle."

"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä, "mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"

"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta — muuan eilen tarjoili minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."

"Oikein", vahvisti Heriot; "mieluummin kuin että jäisitte pakenematta toimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois".

"Minä lähden heti hänen luokseen", uhkasi tulistunut nuorukainen, "ja lausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan".

"Luvallanne sanoen", esteli Heriot, pidättäen hänet, "te ette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut tiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän ylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun joutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille."

Sana puoti kuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän vastasi pikaisesti: "Vahinkoon, sir? — niin kaukana olen minä vahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden herkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle ei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!"

"Jättäkää se minun huolekseni", pyysi ammatinharjoittaja; "olettehan jo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä anomus — minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman aikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen varmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin vastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte — mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä hankkeesta."

"Sir", sanoi nuori ylimys, "teidän puheenne on niin ystävällistä ja oma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä tarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen vieraalta".

"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme", toivoi kultaseppä; "ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen turvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen varastonne pöytähopeita George Heriotilta".

"Sitä en pelkää", vastasi kultaseppä; "ja minua ilahuttaa nähdä teidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo vanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi esittämään pikku pyynnön — että tulisitte yksinkertaiselle päivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun varrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava salvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin vuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin tynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte seuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme — ja kukaties emäntäni saa keksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin."

"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot", sanoi Nigel, "mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen keikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä heidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta maa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa komeiluun."

"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi", ilmaisi mestari George. "Minä — minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän rahaa, ja — ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin tiukasti, en ikinä kerro tarinaani — ja suoraan puhuakseni, sillä minä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta kunnolleen loppuun — ja on mitä asianmukaisinta, että teidän ylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne vastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten kalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän haltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut."

"Silloin, mylord", vastasi kauppamies, "moisen summan hukkaantuminen merkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten".

"Mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "suosionosoituksenne on jalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun täytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka minä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta taakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin, joita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi rahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle tilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti."

"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord", takasi kultaseppä, "että aion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta: jos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne näiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta".

Hän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä lausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin ja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle huomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei voinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja että hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella; mutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.

"Suvaitkaa säännöllisyyttäni", hän sanoi, "loordi hyvä, — me ammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä menettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan piirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta rahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea — ja toden totta", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, "tuolla tuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä kohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää sellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa vuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei ole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt tuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari poikansa möi kuoren, syötyään sydämen — ja siinä oli kaupungissa kerätyn varallisuuden loppu."

"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestari
Heriot", lausui loordi Nigel.

"Samaa toivon minäkin, mylord", sanoi vanhus hymyillen, mutta kunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi hänen silmiinsä'. "Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden lapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin — voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja kiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen tulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia Vanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord."

"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä", sanoi Nigel saattaessaan häntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän seuraamisen ja poistui kiireesti.

Alas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie seisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä luonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin alhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin kanssa.

"Meikäläinen kaupanteko, sir", hän sanoi, "pidättää häntä paljon poissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka tarvitsee vain naulankin köysitäpettä".

"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä", huomautti kultaseppä. "Sanokaa miehellenne terveiseni — George Heriotin terveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan — hän on rehellinen ja säntillinen — pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan vaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa siitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi nykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä, jotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen tarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä hyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään."

"Ja hän siis lopultakin on todellinen loordi?" sanoi emäntä. "Kyllä minä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän sitte mene parlamenttiin?"

"Menee kyllä, emäntä", vastasi Heriot, "Skotlannin parlamenttiin, omassa maassaan".

"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi", vähäksyi emäntä; "ja siitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan".

"Älkää antako hänen kuulla teidän sanovan niin, emäntä", huomautti porvari.

"Mitä, minunko, sir?" puolustausi toinen; "sellaista ei ole ajatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin miellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään puutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka teidän arvoisuutennekin palvelemiseksi."

"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä", sanoi kultaseppä, joka kaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain määrin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. "Sananlasku sanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen ylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan — se on säädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä."

"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien: "Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin, ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."

5. LUKU.

Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla, likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin, jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.

Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria. Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä, että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin, ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille, hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.

"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen, ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista, minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua kahdeksan kuukautta."

Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää, ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani, ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä tulet kovistamaan minua tänne."

Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty, syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"

"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen. "Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen — hän oli minusta kaksi vuotta edellä latinakoulussa — hän on herttainen nuorukainen."

"Se oli hänen isänsä — hänen isänsä — hänen isänsä! — senkin vanha hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä. "Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi, se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."

"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai kellon — harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."

"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David, äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka ehtoopäivällä."

"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen puheenparren mukaan olla myrkkyä."

"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis varma ja pysy tarkkana, Davie."

"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika, käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."

Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.

"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat? Toimitatko asian vai etkö, mies?"

"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan unohda sellaista kutsua."

"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."

"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla", arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".

"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä hyvin kuin lakikoululaisillakin".

"Hyi sentään — hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari. "Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."

"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi repiä ylös katukivet".

"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat — te olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun, Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.

Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa, jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten luistaa liike, Andrew?" — "Aina paremmin teidän arvoisuutenne ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."

"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew — ne, jotka eivät piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."

"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"

"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita panna käytäntöön. Ole rehellinen — ole uuttera — ole säästäväinen — niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä odotan kunnes se on valmis."

Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin Strandia.

Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä, jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa, joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.

Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo". Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.

Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.

Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä, uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja sekavan sokkelon.

Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi sikäläisenä pankkiirinakin, — sillä nämä ammatit eivät vielä olleet erillään toisistaan, — oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä, napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa. Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.

Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?" Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta, että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"

Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui hallitsijan työkammioon.

Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia, ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä — siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä — sekä suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.

Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi, että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla, mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys. Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.

Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille. Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella; kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan, mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt. Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään, ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan määritelmän, jonka hänestä lausui Sully — että hän oli kristikunnan viisain hupsu.

Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan; mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen kansalaissodan.

Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.

"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."

"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot — vaikka, kautta sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."

"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä, "niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia säästettäisi, ja —"

"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä tehneet."

George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen hankkinut.

"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.

"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."

"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell, köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."

Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan kohokoristeisen tarjottimen — sillä sellainen se oli, ja tavattoman isokokoinen — suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi parhaiten tarkastelluksi veistoksia.

"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on, kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen esittävän Salomon tuomiota — ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."

"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä — jos alamainen saa sen verran huomauttaa — on koskaan saavuttanut".

"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen käsialaa tämä ollee, Geordie?"

"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."

"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies; se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! — ka, hänhän oli tappeleva hupsu, mies, — pelkkä hupsu tappelija, — laittausi pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen. Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan Fransin."

"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas. "Mutta kuitenkin tuntuu minusta carnifex eli teloittaja tuossa heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä loitomma."

George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun etenemäsuhde.

"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana, mies?"

Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa, vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.

"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."

"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin, ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."

"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"

Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin, jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain tavallinen korko.

"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta, ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell — vie se pois ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun me matkasimme tänne etelään."

George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että "viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat johtajansa jäljessä".

"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko, "sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."

"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot. "Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"

"He ovat käyneet virmapäiksi, mies — ihan löylynlyömiksi", kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi. Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen katuretkale — rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti, että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti suistuneet päistikkaa kivitykselle."

"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä, ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen puhutteluunne".

"Tiedän kyllä olevani pater patriae", myönsi Jaakko. "Mutta voisi luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi majesteetin edessä tehtävä."

"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille", toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme parempia tapoja".

"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies, Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia tällä tavoin — varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George, tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista. Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin — ja viittaamme sinua nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."

"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena, "antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän hyväksi?"

"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi — sitä pahempi, sanon sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi, niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta, että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan. Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle, toinen toisensa jälkeen."

"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista vaateliaisuutta".

"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan hulluksi — sed semel insanivimus omnes — sinä olet vanha ja uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa etnalaisen runoilijan kanssa: non mea renidet in domo lacunar — sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme, kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"

"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy, pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin ansainnut muista ilkitöistä".

"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat. Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. Cantabit vacuus — vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä, "olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".

"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli koko Intia varallaan".

"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".

"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? — Loordi Glenvarloch — se oli tosiaankin hänen nimensä. Justus et tenax propositi — oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni. Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa — Randal on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie, niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"

"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".

"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä, ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle valtiaalle, — sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole in meditatione fugae, mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."

"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."

"Mitä sanotkaan, mies — mitä sanotkaan?" huudahti kuningas kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika, riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden? Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua — meidän täytyy keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."

"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin maksu."

"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."

"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata, että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi, paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."

"No — no — no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle on maksettava, ja in verbo regis hänelle maksetaan — mutta miten päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, — sinun pitää koettaa kaupunkia, Geordie".

"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne luvalla, — kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen on kaupunki nykyään —"

"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas. "Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin saarnat katumuspsalmeista. Ex nihilo nihil fit — villiltä ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja — niiden, jotka tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja in verho regis minä maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin, Heriot, — onko hän komea — onko esittelykuntoinen hallitsijansa silmiin?"

"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän sinut. Res angusta domi — poika-parka — poika-parka! — ja hänen isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä — tässä" — ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen — "sinulla on ollut nämä panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."

"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen kirjallisesti", sanoi varova porvari.

"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas. "Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"

Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen, kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille, Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin, sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000 markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti saatavissa.

"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?" kysyi kuningas.

George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.

"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi — tiehesi, George — sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut puheenamme. Propera pedem, oi Geordie. Painalla muuli polviesi väliin, ja Herra olkoon kanssasi."

Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.

6. LUKU.

Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten, että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.

Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä, harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä, vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin, rauhallisen porvarin tyttärenä.

Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen, hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin kaupunkilaisiin.

Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena aikansa ilmiönä.

Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet saapumaan aikaisemmin.

Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon, että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva, niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.

Sir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten hovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut. Mutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut mitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera, pisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja niiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten herttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet esteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua joku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei ollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen kateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut täysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa, että niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä. Eräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka kelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle siitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi kuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean käden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään miekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady Cockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta henkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä oli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen käyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja käden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon kummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen koskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta; ja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin puolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä. Toisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden käyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin koko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen pois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä Sir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle ammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, "sillä tänällään Sir Mungo", sanoi kirjavan kaavun kantaja, "ei saa kelpo pilasta sen enempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle".

Lontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo Malagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi, vähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka oli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää sietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt, mutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään nuorta väkeä.

Siten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn näytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa hovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa antautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin kirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja kaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen sellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja arvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen harjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen paljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten keskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän sai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä toiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja aatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria etuoikeuksia — kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä oloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.

Jälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa kehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että niitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle soveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei päästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään tai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan ei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan erityisen ystävällinen ja jalomielinen.

Senvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä, hänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia ja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä naishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän talossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään sitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen, kun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle kauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen kuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa penninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren kauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille huttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan kumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; "mennyttä kiluineen ja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti".

Kauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä päästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi he kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua supatuksella.

Vanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla häikäilemättömällä tuttavallisuudella. "Davie", hän alotti, "Davie, sinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi, sovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen odottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin puolen pennyn pillin vihellys."

"Niin, Sir Mungo", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään muistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli, "taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä ajatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti arvioida sormillanne —"

"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!" huudahti Sir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan miekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin lyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. "Tarkoitatko herjata minua vammastani?"

Mestari Heriot asettui väliin. "En saa David ystäväämme käsittämään", hän sanoi, "että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään hämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään, mitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei sovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen."

"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle", sanoi Sir Mungo nauraen. "Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään kapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa myöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret, sievä simasuuni", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo Malagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, "onko isänne aina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?"

Mistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan, katsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja omaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen mielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella kuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: "Isä on todella hyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma perinyt minun isoisältäni."

"Sinun isoisältäsi!" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut oikein. "Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En tiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi niin etäisestä sukulaisesta."

"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo", huomautti George Heriot, taas asettuen väliin; "ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi vaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa noin punastelemaan."

"Sen parempi — sen parempi", tuumi Sir Mungo. "Hänelle on kunniaksi, että hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja kasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari George", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista kaunotarta leuan alle, "hän on kyllin viehkeä korvatakseen sukujuurtensa puutteen — ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla, missä kattila ei voi sanoa pataa —"

Neitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari George Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren lopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.

Sir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi.
"Kuka turkanen, mies?"

Kun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan karmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut säätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä ennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin arvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset raajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän toivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi saavansa nähdä hänet hovissa.

Nigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan puristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että hän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon kanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti. Sir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska luontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin varallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen, oli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata ryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen lohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin loordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa, että esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa hallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen kauneuksia — vanhan linnan mahtavaa asemaa — aavaa järven selkää, joka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin — laajaa rajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen — ja kaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia, kunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin huoata.

Sir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa häväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan ja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti keittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän laitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon, kutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat istuutumaan sen ääreen.

Sir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten saattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin kyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin ja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan asianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän ääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki Nigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan, erottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän havainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja nuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.

Päivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan erinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi pöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja. Pieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja pöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten kiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan taitavuudesta omassa käsityössään.

"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo", virkkoi kunnon porvari. "Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi mielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa puolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni halvalla tinalla."

Pappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi heidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin säveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa vakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän oli itse tuonut Skotlannista.

"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam", virkkoi säälimätön
Sir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, "se on hyvin rasvottu
Englannissa".

"On joitakuita toisia sen maanmiehiä", vastasi mestari Heriot, "joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää palvelusta".

Sir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla oli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni aterian loppuajaksi.

Ruokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja Nigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden suorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa hän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään kopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.

Pitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti puhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa skotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi puritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen — sillä siinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi häntä tädiksi, — mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi pitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo vaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori loordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen tyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta ei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia, ja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät kohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy niin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.

Nigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat talon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan tapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän huomionsa muuhun.

Tämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois seurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi talon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo mieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren kaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan mieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään merkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari huudahti: "Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä puotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija, ja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi herttua".

"Kassanhoitajani on alhaalla", sanoi Heriot häiriintymättä, "ja hän antaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat kiireellistä huomiotani".

"Hmh! — kassanhoitajasi?" jupisi Sir Mungo itsekseen; "hänellä olisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin." "Mutta", sanoi hän ääneen, "etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on kierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! — kierittänyt syrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla nauramatta sen miehen röyhkeyttä — ha ha ha!"

"Te luulemma ette voisi olla nauramatta", virkkoi George Heriot nousten istualtaan ja lähtien huoneesta, "vaikka paras ystävänne makaisi kuolemaisillaan".

"Katkeraa tuo, mylord — vai mitä?" sanoi Sir Mungo Nigeliin kääntyen. "Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä — hänen älynsä ei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee."

Portaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan huolestuneen näköisenä. "No, mitä nyt, Roberts", kysyi kultaseppä, "mikä on hätänä, mies?"

"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista — Knighton, herttuan mies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin, paiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun sanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne."

"Niinkö vain", sanoi George Heriot. "Vai ei minun kamastani! Tule tänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo", hän lisäsi, kumartaen ritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä, "sallikaahan minun hetkiseksi poistua".

Tämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue kuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon, näki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa. Siellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan urkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain lisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas karauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.

Sillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun verran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että Walesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän peljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti hirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna ja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän itse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen hänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten tai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet ulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta kuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden mukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita, tarttui hän vain loppusanaan ja virkahti "Herttua — Buckinghamin herttua — George Villiers — niin — olen puhunut Lamben kanssa hänestä."

"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?" varoitti hänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista aihetta.

"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen", vastasi Ramsay; "tähdet vain luonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka kykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan hänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja Saturnuksen yhtymä — jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla Oranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat Lontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia yksiviidettä sekuntia —"

"Olehan vaiti, vanha tietäjä", sanoi Heriot, levollisin ja vakain kasvoin astuessaan huoneeseen. "Laskelmasi ovat oikeita ja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja koneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka pitää kuninkaitten sydämiä kädessään."

"Niin, mutta, George", intti kelloseppä, "sen herrasmiehen syntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen uransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän syntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden alaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.

"'Täysi kuu ja korkea meri, suuren miehen on sinulla veri; punainen koitto ja myrskytaivas veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'"

"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista", kielsi Heriot, "liiatenkaan isoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää tiedon."

Useat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat jättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla. Oppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä takinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren pyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs. Juditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen hentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen sormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman jotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän saattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.

Sir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin konttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin, että hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla poikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli. Ritari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä messinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä, jotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen päästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä kirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla äänenpainolla: "Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan, mestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?"

Roberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin ja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän siis vastasi tahallansa kieroon: "Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir Mungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari kielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon." Niin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten: "Hopeasinetin korjaus — uusi solki virkavitjoihin — kullattu koristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen — vaskella silattu pari kannuksia — tämä Daniel valurille, me kun emme pidä sellaisia kaupan."

Hän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku velkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan niitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle hyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen jälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä vakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan keskeyttänyt.

7. LUKU.

Muun seurueen poistuttua mestari Heriotin talosta teki myös nuori Glenvarlochin loordi lähtöä, mutta isäntä pidätti hänet muutamiksi minuuteiksi, kunnes ainoastaan pappismies oli jäljellä.

"Mylord", sanoi sitten arvoisa porvari, "meillä on ollut sallittu hetkemme rehellistä ja vieraanvaraista rattoa, ja nyt mielelläni viivyttäisin teitä toiseen ja vakavampaan tarkoitukseen, koska meidän tapanamme on kunnon mr. Windsorin ollessa saapuvilla, että hän lukee kirkon iltarukoukset ennen kuin eriämme. Teidän kelpo isänne, mylord, ei olisi poistunut ennen perhehartauden harjoitusta — samaa toivon teidän ylhäisyydeltänne."

"Mielelläni, sir", vastasi Nigel, "ja sillä kutsulla lisäätte vain kiitollisuudenvelkaa, johon jo olette minut jouduttanut. Kun nuoret miehet unohtavat velvollisuutensa, on heillä suuri syy kiittää ystävää, joka muistuttaa heitä siitä."

Heidän täten puhellessaan keskenänsä olivat palvelijat siirtäneet pois saranapöydät, tuoneet kannettavan lukupulpetin ja asetelleet istuimia ja polvenalusia isännälleen, emännälleen ja jalosukuiselle vieraalleen. Toinen matala tuoli tai oikeammiten jalku asetettiin ihan mestari Heriotin istuimen viereen, ja vaikka se oli vähäpätöinen seikka, johtui Nigel panemaan sen tähdelle, sillä kun hän aikoi istuutua sille paikalle, esti hänet merkillä vanha kultaseppä, viitaten hänet hiukan korkeammalle istuimelle. Pappismies asettui lukupulpetin taakse. Huonekunta, lukuisa ryhmä liikeapulaisia ja palvelijoita, niiden joukossa Moniplies, saapui huoneeseen hyvin totisena ja sai istuinsijoikseen raheja.

Koko väki istui ja oli ainakin ulkonaisesti hartaan tarkkaavaisena, kun huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä, ikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja silmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti huoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen saattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea — ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä piirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat muutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät mustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina säännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai helyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt yleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen puku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi kurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin yläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan huomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen vaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa, jota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat sen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen rubiininauha.

Huoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin ja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä. Hänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä kuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja talutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin tähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti katseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin nähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä miettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes sen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut hienointakaan punehdusta.

Otettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen nainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta jumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen olento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän kyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten hetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli vähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin eriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen kunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut estää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren läsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta uteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa ja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi omaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin yksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä ei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea nainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka näytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja ilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi sitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen osoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään hän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden kiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan jälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa liepeen häilähtävän ovesta.

Huonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja mausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin jätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä, yrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta hänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä konttorihuoneessaan.

"Minä toivon, mylord", alotti porvari, "että teidän valmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä, voidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties viimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia kaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen luokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin alueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja muissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää."

"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan velvollisuuteni", selitti nuori ylimys, "mutta halua on minulla siihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet ne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta — en totisesti heiltä kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen — ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua aivan yksinäni noin uudelle näyttämölle."

"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta aatelismiehelle", sanoi Heriot; "mutta minun täytyy joka tapauksessa käydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen asti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin helpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen osoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan kuultaviin. Mutta enpä tiedä", lisäsi hän hymyillen, "tokko nämä pikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu ne vanhan sepän tarjoamina".

"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel ojentaen kätensä.

"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari, "niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen, kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."

Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.

Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen mahdolliseen.

"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".

"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo herrasmiestä, joka sinua virkisti".

"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa, totta kyllä — häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen viiniänsäkin."

"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin sinun olisi pitänyt."

"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies, "te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin — niin, taisinpa laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen vielä konsanaan kuulivat —"

    "Hei, Elsie Marley, — sä huomaa, veikko, —
    nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!
    Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,
    kun ometan hoidon ja läävän jätti. —
        Hei, Elsie —"

Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.

"Pyydän anteeksi, mylord — nöyrästi pyydän anteeksi — mutta kun aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin olla hyräilemättä 'Hei, Els —' — mutta älkää nyt pahaksenne panko, teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain käskette."

"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana mestari Heriotia vastaan?"

Näyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan antaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta, joka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta ainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa omalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että Moniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin kajahdelleet meluavana lauluna.

"Ja sentähden", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen koskemattomuuttansa, "tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä mestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo määrän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että hänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän ylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin epäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa — kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi — olisi hyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä minä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan auranaloja vastaan."

"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata", sanoi nuori loordi, "ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä päivinä pakolliseksi näkemäni lainaus — luullakseni ei sinun olisi tarvinnut muistuttaa minua siitä".

"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne sanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä tarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George Heriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa vaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen kuuluvaa — ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän ruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?"

"Sieluaniko, tolvana!" sanoi nuori loordi; "mitä hyötyä olisi hänellä minun sielustani?"

"Mistä minä tiedän?" haastoi Moniplies; "ne kiljuvat ympärinsä etsimässä, kenenkä saisivat niellä — epäilemättä ne pitävät niin haineesti havittelemastansa ruuasta — ja sanovat, mylord", lisäsi Moniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, "sanovat mestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa".

"Mitä kummaa puhutkaan?" äännähti Nigel. "Lyön pääsi puhki, senkin päihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään."

"Päihtynytkö?" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; "ja siinäkö se juttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän ylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin alotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin säilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi siinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin polvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen. Mutta mitä siihen aaveeseen tulee", jatkoi hän huomatessaan herransa jäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, "niin onhan teidän ylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin".

"Mitään aavetta en nähnyt", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen raskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. "Mitä tarkoitat aaveellasi?"

"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut sanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon vanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?"

"Vielä mitä — vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."

"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave", sanoi Nigel Olifaunt, "koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen ystäviensä luona?"

"Ties hänet, mylord", vastasi taikauskoinen saattolainen. "Enpä tiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin huitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein pahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne isäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista voimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David Blackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista hiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä voimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä kuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri niinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa levitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen silti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin miehet ovat sitä asiaa epäilleet."

"No, no, no", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, "me olemme nyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta kerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja älyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi arvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?"

"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä", vastasi Moniplies. "Varmaa vain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä sitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen mestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka hän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian lailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan olevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone; mutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa kirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen, ettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja soihtuvalolla hän asustaa."

"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan tai vastenmielisyyksistään — mutta hänen kirstunsa on siellä, ja jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn kanssa, luulemma."

"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä pitkällistä leposijaansa?"

"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta, hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla, jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."

"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö hän syö perheen kanssa?"

"Kuka! — hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa, joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen seinää."

"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa", huomautti
Glenvarlochin loordi. "Ja sitenkö hän saa ruokansa?"

"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi", tiesi saattolainen. "Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii sen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen asetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja sisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin Baalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen."

"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken tullessa?" tiedusti nuori ylimys.

"Omituinen tapaus", sanoi Nigel Olifaunt miettivästi. "Jollei hän käyttäisi noita koristuksiaan ja olletikaan ottaisi osaa protestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen, niin tietäisin mitä ajatella. Uskoisin hänet joko katolilaiseksi pyhään elämään vannoutuneeksi henkilöksi, jonka sallittiin jostakin pakottavasta syystä pitää kammiotansa täällä Lontoossa, taikka onnettomaksi paavilaiseksi uskonkiihkoilijaksi, joka oli suorittamassa kaameata katumusharjoitusta. Mutta näin ollen en näe mitään selitystä ilmiöön."

Hänen aprikoimisensa keskeytyi soihtupojan koputtaessa kelpo John Christien ovelle. Tämän vaimo tuli esiin "nyökäten ja niiaten ja myhäellen liiaten", toivottamaan kunnioitettua vierastansa tervetulleeksi takaisin asuntoonsa.

8. LUKU.

Meidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja tärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään ilmaisi — emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman parturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat erikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli — jos hänen omaan esitykseensä saattoi luottaa — rajaton halu palvella lähimäisiänsä. Hän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan ketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon parranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat tyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja; emäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa kuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se tuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.

Sen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista ja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin tiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei hänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai nähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä salaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin harvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä tahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa maine.

Hän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan tunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa, kehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun rakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä kohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta kaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa luvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin perheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää. Kykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja suuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin suojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon sekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä ei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen valtiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä hänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja hyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila, jolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne monet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille, etenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.

Emäntä Ursula oli näköjään tuskin yli neljänkymmenen, ja hänen täyteläinen, vaan ei liiaksi lihonut vartalonsa ja vielä komeat kasvonpiirteensä ilmaisivat hilpeyttä ja reippautta, joka kirkasti kuihtuvan kauneuden jäännöksiä, vaikka hän oli käynyt pyyleväksi ja saanut kasvoihinsa hiukan väriä hyvästä elannosta. Vihkimisiä, syntymätapauksia ja kastetoimituksia ajateltiin harvoin riittävän juhlallisesti suoritetuiksi melkoisella alueella parturinliikkeen ympäristössä, jollei ollut saapuvilla emäntä Ursley, kuten häntä nimitettiin. Hän kykeni keksimään kaikenlaisia ajanviettoja, leikkejä ja piloja isojen seurueiden huvikkeeksi, joita esivanhempiemme vieraanvaraisuus keräsi koolle sellaisiin tilaisuuksiin, joten hänen läsnäoloaan ilonpidon hetkinä katsottiin suorastaan välttämättömäksi kaikissa keskisäädyn perheissä. Siinä määrin oletettiin hänen myös tuntevan elämää ja sen sokkeloita, että hän oli halukkaana uskottuna puolille lähiseudun rakastavaisille pareille, joista useimmilla oli tapana ilmoittaa salaisuutensa emäntä Ursleylle ja kuulustaa hänen neuvoaan. Rikkaat palkitsivat hänen palveluksiaan sormuksilla, rintaneuloilla tai kultarahoilla, joista hän piti parhaiten; ja hyvin jalomielisesti antoi hän apuansa vähävaraisillekin samanlaisin kaksinaisin perustein kuin nuoret lääketieteen harjoittajat auttavat heitä osittain säälistä ja osittain pitääkseen työtänsä käynnissä.

Emäntä Ursleyn maine kaupungissa oli sitä suurempi, kun hänen toimintansa oli ulottunut Temple Barin ulkopuolelle. Hänellä oli tuttavia, jopa suojelijoita ja suojelijattaria, vallassäädyssä, jonka asema sen yhteiskuntaluokan ollessa paljoa harvalukuisempi ja hovipiirin lähestymisen pysyessä paljoa työläämmin tavoitettavana tuotti arvovaltaa, jollaista ei tunneta meidän päivinämme, kun porvarin varvas tunkeutuu niin liki hovilaisen kantapäätä. Emäntä Ursley ylläpiti seurusteluaan tämän ylemmän asiatuttavapiirin kanssa osittain käymällä pientä kauppaa ranskalaisilla hajuvesillä, hiusvoiteilla ja pääkoristeilla sekä kiinalaisilla astioilla tai korutavaroilla, jotka jo silloin alkoivat olla muodissa, puhumattakaan erinäisistä varsinkin naisväen käyttämistä rohdoista. Mutta osittain sai hän myös jalansijaa muilla palveluksilla, jotka enemmässä tai vähemmässä määrin kuuluivat hänen edellä viittaamamme ammattinsa sala-haaroihin.

Tuollaisia ja noin monia vaurastumiskeinoja saaneena oli emäntä Ursley kuitenkin niin köyhä, että hän olisi luultavasti saattanut parantaa omia kuten miehensäkin olosuhteita, jos olisi luopunut niistä kaikista sekä rauhallisesti ryhtynyt huolehtimaan omasta taloudestaan ja auttamaan Benjaminia tämän ammattitoimissa. Mutta Ursula oli ylellinen ja nautinnonhaluinen tavoiltaan eikä olisi voinut sen paremmin sietää Benjaminin niukkaa ruokahoitoa kuin suopua hänen haastelunsa kuivakiskoiseen jonotukseen.

Sen päivän iltana, jolloin loordi Nigel Olifaunt oli varakkaan kultasepän päivällisvieraana, on meidän toimitettava Ursula Suddlechop näyttämölle. Hän oli aamusta tehnyt pitkän kierroksen Westminsteriin ja nyt uupuneena vaipunut erityiselle tilavalle nojaistuimelle, joka oli silinnyt paljosta käytännöstä. Pienen, mutta iloisesti räiskivän takkavalkeansa äärellä hän piti torkahdellen silmällä hiljalleen kuohuvaa, hyvin maustettua olutruukkua, jonka ruskealla pinnalla pulahteli pienoinen metsäomena riittävästi käristettynä. Pieni mulattityttö tarkkaili vielä tyystimmin vasikan kateenkorvaa, joka kypseni hopeisessa keittopannussa tulisijan toisella laidalla. Näillä ruokatarpeilla valmistausi emäntä Ursula epäilemättä päättämään hyvin vietetyn päivän, jonka työt hän katsoi loppuneiksi ja jäännöksen vapaaksi käytettäväkseen. Hän pettyi kuitenkin, sillä juuri kun paistetulla omenalla höystetty vehnäolut oli parahultaista juotavaksi ja pienoinen tyttönen ilmoitti kateenkorvan kypsyneeksi, kuului portaiden alipäästä Benjaminin särisevästi inuva ääni.

"Hei, emäntä Ursley — hoi, vaimoseni, kuule — hei, emäntä — hoi, armahin, sinua tarvitaan enemmän kuin hihnaa tylsälle partaveitselle — hei, emäntä —"

"Kunpahan joku sivaltaisi partaveitsellä henkitorvesi poikki, senkin mölyaasi!" toivotti emäntä itsekseen ensimäisessä ärtymyksessään huhuilevalle elämänkumppanilleen ja huusi sitten ääneen: "No, mikä on hätänä, mestari Suddlechop? Olen juuri pujahtamassa vuoteeseen; minua on laahattu edes takaisin kaiken päivää."

"Ei, käpyseni, minulla ei ole mitään sanomaa sinun korvaasi", selitti kärsivällinen Benjamin; "naapuri Ramsayn skotlantilainen pesuvaimo vain tahtoo oitis puhutella sinua."

Korvaa mainittaessa loi emäntä Ursley kaihoisan katseen herkkuun, joka oli sekunnilleen muhentunut pannussa, ja vastasi sitte huoaten: "Käske skotlantilaisen Jennyn tulla ylös, mestari Suddlechop. On hauska kuulla, mitä hänellä on asiaa", ja hän lisäsi matalammalla äänellä: "ja toivon hänen liehuvan paholaisen haltuun tervatynnyrin lieskassa niinkuin moni skotlantilainen velho hänen edellään!"

Skotlantilainen pesijätär astui siis sisälle ja emäntä Suddlechopin viimeisestä ystävällisestä toivotuksesta mitään tietämättä tervehti tätä melkoisen kunnioittavasti, sanoen nuoren emäntänsä palanneen kotiin pahoinvointisena ja haluavan hetimiten tavata naapuriansa emäntä Ursleyta.

"Ja miksei se käy laatuun huomenna, Jenny hyvä?" kysyi emäntä Ursley; "sillä minä olen tänään jo ollut Whitehallissa saakka ja olen ihan näännyksissä, hyvä Jenny".

"Vai niin!" vastasi Jenny varsin levollisesti. "Jos niin on asia, niin minun pitää itse lähteä pitemmälle taipaleelle ja noutaa alhaalta rannasta vanha muori Redcap, Hungerfordin portailta. Hän hommailee nuoren väen viihdytyksessä niinkuin tekin, matami. Toisen teistä tahtoo lapsi nähdäkseen ennen kuin nukkuu, siinä kaikki mitä minä tiedän."

Niin sanoen kiepahti vanha lähetti enemmättä pyytelyttä kannoillaan ja oli poistumaisillaan, kun emäntä Ursley huudahti: "Ei, maltas — jos sillä rakkaalla lapsella, emännälläsi, on jotain välttämätöntä hyvän neuvon ja ystävällisen hoivan tarvista, niin älähän huoli lähteä muori Redcapin luo, Janet. Hän saattaa hyvinkin kelvata laivurien vaimoille, laivatarpeiden kauppioitten tyttärille ja muille semmoisille, mutta kukaan ei saa palvella sievää mistress Margaretia, hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa kellosepän tytärtä, muu kuin yksinomaan minä. Otankin siis vain päällyskenkäni ja viittani ja kietaisen huivin päähäni ja lippaan heti paikalla kadun yli naapuri Ramsayn luo. Mutta sanohan minulle itse, Jenny hyvä, etkö ole hiukan kylläännyksissäsi nuoren ladysi ailahduksiin, kun hänen mielensä muuttelehtii kahteenkymmeneen kertaan päivässä?"

"Mitäs minä siitä", tuumi kärsivällinen raataja, "paitsi ehkä milloin hän on hiukan turhantarkka pitsiensä pesemisestä. Mutta minä olen vaalinut häntä lapsesta saakka, naapuri Suddlechop, ja se tekee eron."

"Niin kai", sanoi emäntä Ursley yhä puuhaten lisävarustuksissaan yöilmaa vastaan; "ja sinä tiedät varmaankin, että hänellä on kahdensadan punnan vuositulot hyvästä maatilasta vapaasti käytettävissään?"

"Perintönä isoäidiltään, taivas hänen sielulleen rauhan antakoon!" vastasi skotlannitar; "ja herttaisemmalle tyttöselle ei hän olisi voinut sitä säätää".

"Varsin totta, varsin totta, mistress, sillä kaikkine pikku oikkuineenkin olen aina sanonut mistress Margaret Ramsayn olevan koko kulmakunnan sievin tyttö. Ja arvaanpa, Jenny, että lapsi-poloisella ei ole ollut mitään illallista?"

Jenny ei voinut kieltää niin käyneen, sillä isäntäväen ollessa kaupungilla olivat molemmat oppipojat puodin suljettuaan menneet noutamaan heitä kotiin, jollaikaa hän ja toinen palvelijatar olivat pistäytyneet Sandy MacGivanin luo tapaamaan erästä Skotlannista saapunutta ystävää.

"Niinkuin oli aivan luonnollista, mrs. Janet", huomautti Ursley, joka näki edulliseksi myöntyä kaikenkaltaisten henkilöiden kaikenlaisiin lausumiin.

"Mikä oli kaikkein luonnollisinta", jatkoi emäntä Suddlechop. "Ja niinpä, lopettaakseni asian lyhyeen, Jenny, vienkin sinne sen pikku illallisen, jonka tässä aioin syödä — sillä minä en ole maistanut muruakaan päivälliseksi, ja kenties nuori sievä mistress Marget suvaitsee hiukan haukata kanssani. Pelkkä tyhjyys se juuri, mistress Jenny, useinkin panee noita sairauden houreita nuorten ihmisten päähän." Niin sanoen hän luovutti olutjuustolla täytetyn hopeisen kulhon Jennylle ja sieppasi ylleen viittansa rivakasti kuin ainakin ihminen, joka on päättänyt uhrata mielitekonsa velvollisuudelle. Tämän laskoksien alle hän kätki muhennuspannun ja käski Wilsan, pikku mulattitytön, valaista heille tietä kadun poikki.

"Minnekäs nyt näin myöhällä?" tiedusti parturi, jonka he sivuuttivat hänen istuessaan alikerran liikehuoneessa huonostiravittujen poikien keralla lipeäkalan ja marajuuren ääressä.

"Jos sinulle sanoisin, ukkoseni", vastasi emäntä mitä halveksivimman kylmäkiskoisesti, "niin en luule, että sinä voisit toimittaa asiani, joten pidänkin sen vain omana tietonani". Benjamin oli liian tottunut vaimonsa itsenäiseen käyttäytymiseen, jatkaakseen tiedustustaan, eikä emäntäkään enempää kyselyä odottanut, vaan kiirehti ulos ovesta, käskien vanhimman oppipojan istua valveilla hänen paluuseensa asti ja pitää sillävälin taloa silmällä.

Yö oli pimeä ja sateinen, ja vaikka samottava matka oli lyhyt, oli emäntä Ursleylla harpatessaan korkealle käännettyine hameineen eteenpäin kylliksi aikaa sen karvastuttamiseen nurisevilla mietteillä. "Mitähän minä olen tehnyt, kun minun pitää juntustaa jokaisen vanhan ämmäleukun käskystä ja kaikkein nuorten leuhkanain eljistä! Minua on marssitettu Temple Barista Whitechapeliin asti nuppineulasepän muijan raapaistua sormeensa — totisesti olisi hänen miehensä, joka teki aseen, saanut voidella haavan. Ja nyt tämä haaveileva marakatti, sievä mistress Marget muka — semmoisen kaunottaren minä osaisin tehdä hollantilaisesta nukesta, ja niin suuriluuloinen ja mieleltään vaihtelevainen ja turhamainen on hän kuin mikäkin herttuatar. Olen nähnyt hänet samana päivänä yhtä oikulliseksi kuin marmosetin ja itsepintaiseksi kuin muulin. Haluaisinpa tietää, enemmänkö mielijohteita sikiää hänen pienoisesta itseluuloisesta ajukopastaan vai hänen isänsä vanhasta laskeskelevasta taulapäästä. Mutta nuo kaksisataa puntaa vuodessa se viheliäinen maatila tuottaa, ja isää pidetään visukinttuna, vaikka hullumaisena — hän on sitäpaitsi meidän isäntämme, ja tyttö on häneltä pyytänyt myöhäistä päivää vuokranmaksullemme. Minun täytyy sen takia tyytyä, Herra armahtakoon — ja onhan se ällipäinen pikku paholainen ainoana avaimenani, päästäkseni mestari George Heriotin salaisuuden perille, ja selon saaminen siitä on minulle kunnia-asia; siis andiamos, niinkuin espanjalainen sanoo."

Siten aprikoiden hän harppaili joutuisasti, kunnes saapui kellosepän asunnolle. Saattolainen avasi oven pääavaimella. Eteenpäin lipui emäntä Ursula milloin valon kimmellyksessä, milloin pimennossa, ei niinkuin viehkeä lady Christabelle goottilaisten veistoksien ja muinaisten asevarustusten lomitse, vaan kömpien ja kompastellen vanhojen koneiden jäännösten ja uusien keksintöjen kaavailujen seassa, jollaisilla eri koneoppihaaroja edustavilla hyödyttömän nerokkuuden joko särkyneillä tai puolitekoisilla tuotteilla haaveellisen, vaikka teräväpäisen käsityöläisen huone oli alituiseen täytetty.

Viimein he päätyivät hyvin kapeita portaita myöten sievän mistress Margaretin kamariin, missä, hän, Fleet-kadun jokaisen rohkean nuorenmiehen silmien valkeus, istui asennossa, joka horjui tyytymättömän ja lohduttoman vaiheella. Sillä hänen sievä selkänsä ja hartiansa olivat pyöristyneet kaarelle, pullea kuoppaposki lepäsi pienellä kämmenellä, sormien kääntyessä suun yli, kyynäspää nojasi pöytään, ja silmät näyttivät kiintyneen hiipuvaan hiilostaan, joka kyti pienen tulisijan ristikolla. Hän tuskin käänsi päätänsäkään emäntä Ursulan tullessa, ja kun tämän arvoisan vaimon läsnäolon ilmoitti tarkemmin suusanallisesti vanha skotlannitar, jupisi mistress Margaret asentonsa muuttumatta vastaukseksi jotakin aivan käsittämätöntä.

"Menehän siitä alas keittiöön Wilsan kanssa, hyvä mistress Jenny", sanoi emäntä Ursula, joka oli tottunut kaikkinaisiin päähänpistoihin potilaittensa tai asiatuttaviensa taholta, kumpaisiksi heitä nyt määrittelikään. "Pistä pannu ja kulppi tulelle ja lähde alikertaan. Minun pitää puhella sievän sydänkäpyseni mistress Margaretin kanssa kahden kesken — eikä ole ainoatakaan naimatonta miestä tämän ja Bow'n välillä, joka ei olisi minulle kateellinen siitä etuudesta."

Palkolliset poistuivat määräyksen mukaan, ja sijoitettuaan pannunsa mukavimmin hiilukselle vetäytyi emäntä Ursula niin lähelle hoidokkiansa kuin pääsi, alkaen matalalla, viihdyttävällä ja tuttavallisella äänenpainolla tiedustaa, mikä hänen sievää kukkastansa vaivasi.

"Ei mikään, emäntä", vastasi Margaret hiukan äreästi ja muuttaen asentoansa sikäli, että hän tuli oikeastaan kääntyneeksi selin ystävälliseen puhuttelijaansa.

"Eikö mikään, sirkkuseni!" virkahti emäntä Suddlechop. "Ja onko sinulla tapana lähettää hakemaan ystäviäsi makuulta tällaisena hetkenä tyhjän päiten?"

"Minä en sinua lähettänyt hakemaan, emäntä", väitti nyreä neitonen vastaan.

"Ja kuka sitte?" kysyi Ursula; "sillä jollei minua olisi haettu, niin takaanpa, etten minä olisi täällä nyt yösydännä!"

"Tuo vanha skotlantilainen hupakko Jenny sen kai teki omasta päästään", ilmoitti Margaret, "sillä hän on pauhannut minulle jo kaksi tuntia sinusta ja muori Redcapista".

"Minusta ja muori Redcapista!" toisti Ursula-emäntä; "on siinä tosiaan vanha hupsu, kun yhdistää ihmisiä sillä tavoin pariksi. Mutta ei, ei, herttainen pikku naapurini, ei Jenny sentään niin aivan hupsu olekaan; hän tietää nuorten ihmisten tarvitsevan enemmän ja parempaa neuvoa kuin hän itse kykenee antamaan, ja osaa myös löytää sitä heille. Sinun pitää vain lepyttää sydämesi, kaunokaiseni, ja sanoa minulle, mistä olet suruinen. Kyllä Ursula-emäntä pitää paranteesta huolen."

"Ei, jos niin viisas olet, muori Ursula", vastasi tyttö, "niin voit arvata huoleni minun sitä kertomattani".

"Kyllähän, lapsonen", tuumi mukautuva vaimo; "kukaan ei voi paremmin kuin minä leikkiä vanhaa hauskaa kisaa: 'millainen on minun ajatukseni?' Sanonpa tuon pääkkösesi hautovan uutta hiuslaitetta, jalan verran korkeampaa kuin porvarinaisemme käyttävät — taikka on iskeytynyt mieleesi huviretki Islingtoniin tai Wareen, ja isäsi on pahalla päällä eikä suostu — taikka —"

"Taikka sinä olet vanha houkkio, emäntä Suddlechop", tokaisi Margaret kärtyisesti, "kun sekaannut väkisinkin asioihin, joista et mitään tiedä."

"Houkkio kuinka paljon hyvänsä, mistress", sanoi emäntä Ursula vuorostaan loukkaantuneena, "mutten kovinkaan monta vuotta vanhempi kuin sinä itse, mistress".

"Kas, me olemme vihoissa, niinkö?" ivasi kaunotar. "Ja kuulehan, matami Ursula, mistä johdut sinä, joka et ole kovinkaan monta vuotta vanhempi minua, puhumaan noin joutavia minulle, joka olen niin monta vuotta nuorempi ja silti liian järkevä, välittääkseni hiuslaitteista ja Islingtonista?"

"No, no, nuori mistress", virkkoi viisas neuvonantaja nousten, "huomaanpa olevani hyödytön täällä; ja minusta tuntuu kuin voisit sinä jättää ihmiset rauhaan puolenyön aikana heidän neuvojensa pyytämisestä, koska tiedät omat asiasi niin paljoa paremmin kuin muut".

"Kas, nyt sinä olet suutuksissasi, emäntä", sanoi Margaret pidättäen häntä. "Se siitä tulee, kun lähdet ulos yön selkään illallistasi syömättä — en ole milloinkaan kuullut sinun virkkavan äreätä sanaa saatuasi pikku suupalasi. Tänne, Janet, lautanen ja suolaa emäntä Ursulalle! Ja mitä on sinulla siinä kulhossa, emäntä? Likaista olutheraa, totta tosiaan. Heittäköön Janet sen ulos ikkunasta tai pitäköön isäni aamujuomaksi; ja hänen pitää tuoda sinulle se sektikannu, joka pantiin isän varalle — ei se hyvä mies mitään eroa huomaa, sillä olut huuhtoo alas hänen tomuiset laskelmansa ihan yhtä hyvin kuin kanarinviini."

"Samaa mieltä olen totisesti minäkin, kultuseni", myönsi emäntä Ursula, jonka tilapäinen pahastus heti hävisi näiden hyvien kestitysvarustuksien tieltä; ja asettuen siis isoon lepotuoliin kolmijalkaisen pöydän ääreen hän alkoi hyvällä ruokahalulla tehdä loppua maukkaasta pikku ruokalajista, jonka oli itselleen valmistanut. Kuitenkaan ei hän laiminlyönyt säädyllisyyden vaatimuksia, vaan kehoitteli mistress Margaretia hartaasti, joskin turhaan, ottamaan osaa herkutteluun. Neitonen hylkäsi tarjouksen.

"Juo edes lasillinen sektiä kanssani", kärtti emäntä Ursula. "Olen kuullut isoäitini kertovan, että ennen evankelisen liikkeen tuloa vanhat katolilaiset rippi-isät ja heidän katumuksentekijänsä aina tyhjensivät yhdessä sektimaljan tunnustuksen edellä — ja sinä olet minun rippilapseni."

"En maista mesiviiniä, siitä olen varma", vakuutti Margaret; "ja sanoin jo, että jollet sinä kykene keksimään, mikä minua vaivaa, en ikinä saa sitä kerrotuksi sinulle".

Niin sanoen hän taaskin käännähti pois emäntä Ursulasta ja vaipui mietiskelevään asentoonsa, käsi kyynäspäätä tukemassa ja selkä tai ainakin toinen hartia uskottuunsa päin.

"Ei, nyt minun pitääkin käyttää taitoani täydellä todella", tuumi Ursula-emäntä. "Sinun täytyy antaa minulle tämä soma kätönen, ja minä kerron sinulle kädestäkatsonnalla yhtä hyvin kuin mikään mustalainen, millä jalalla sinä onnut."

"Niinkuin minä ollenkaan ontuisin", sanoi Margaret hieman halveksivasti, mutta luovuttaen vasemman kätensä Ursulalle, samalla kun pysyi yhä kääntyneenä poispäin.

"Näen täällä oivia piirtoja", haastoi Ursula, "eivätkä ole vaikeasti luettaviakaan — hupia ja rikkautta ja iloisia öitä ja myöhäisiä aamuja kaunottarelleni, ja ajopelit sellaiset, että ne tutisuttavat Whitehallia. Kas, satutinko sinuun siinä? — ja hymyiletkö nyt, käpyseni? — sillä miksei hänestä ylenisi pormestari, joka lähtee hoviin kullatuissa kaleeseissaan kuten toiset ovat tehneet häntä ennen?"

"Ja minkätähden vähäksyt Lontoon pormestaria, simasuuni? Tai kenties pidätkin joutavana ennustustani; mutta jokaisen elämänpiirrossa on risti niinkuin sinunkin, kultaseni. Ja mitä vaikka näenkin oppipojan latuskalakin tässä sievässä kämmenessä, kun sen alta säihkyy musta silmä, jolla ei ole vertaistaan Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä?"

"Ketäs muuta", selitti emäntä Ursula, "kuin oppipoikien prinssiä ja hyvän seuran kuningasta Jenkin Vincentiä?"

"Mitä ihmettä, vaimo — Jenkin Vincentiä? — moukkaa — verstaskeikaria!" huudahti vihastunut neitonen.

"Vai siltä kulmalta nyt käykin tuuli, kaunoiseni!" hölmistyi emäntä. "Kas vain, se on hiukan kääntynyt sitte kun viimeksi puhelimme yhdessä, sillä silloin olisin vannonut sen puhaltavan myötäisempänä Jin Vin-paralle; ja poika-poloinenkin on ihan hullaantunut sinuun ja näkisi mieluummin sinun silmäsi kuin auringon ensimäisen vilahduksen toukokuun suurena juhlapäivänä."

"Kunpahan siis olisi silmilläni auringon voima huikaista hänet", toivotti Margaret, "opettaakseni palkkapojan oivaltamaan paikkansa".

"Niin", yritti emäntä Ursula, "sanovathan toiset, että Frank Tunstall on yhtä reima nuorukainen kuin Jin Vin, ja hänhän on jonkun ritarin pikkuserkku ja hyvää syntyperää; ja siispä kenties mielitkin päin pohjoista!"

"Kukaties", vastasi Margaret, "mutten isäni oppipojan kanssa — kiitos vain, emäntä Ursula".

"Ei, sitten arvailkoon paholainen sinun ajatuksiasi", tuskastui emäntä Ursula. "Sellaista on yrittää kengittää tammavarsaa, joka ehtimän takaa teutaroi ja muuttelee jalalta toiselle!"

"Kuulehan siis", alotti Margaret, "ja ota huomioosi, mitä sanon.
Tänään olin päivällisillä kaupungilla —"

"Voin sanoa missä", tokaisi hänen neuvonantajansa. "Kummi-isäsi, rikkaan kultasepän luona. Niin, näethän tietäväni jotakin — jopa voisin sanoa sinulle, jos tahtoisin, kenen kanssakin?"

"Niinkö!" äännähti Margaret hyvin ihmeissään, äkkiä kääntyen puhujaan ja punastuen hiusmartoa myöten.

"Vanhan Sir Mungo Malagrowtherin kanssa", kertoi ennusteleva emäntä.
"Hänet siistittiin Benjaminini liikkeessä matkallaan kaupunkiin."

"Aivan oikein sanot, rakkahin", vahvisti uskottu. "On häpeä hänen liikkua ulkona Pyhän Pancrasin ruumishuoneesta, sillä mitään muuta soveliasta paikkaa en tiedä sille vanhalle ilkkujan törkimykselle. Hän sanoi miehelleni —"

"Jotakin mikä ei vähääkään kuulu tähän, arvaan", keskeytti Margaret. "Minun täytyy siis puhua. Meidän seurassamme oli päivällisellä muuan aatelismies —"

"Seurassamme oli, sanon", pitkitti Margaret keskeytyksestä välittämättä, "muuan aatelismies — skotlantilainen ylimys".

"No, Pyhä Neitsyt häntä kaitkoon!" päivitteli uskottu; "hän on ihan mieletön! Onko kukaan koskaan kuullut kellosepän tyttären rakastuvan aatelismieheen — ja päällepäätteeksi skotlantilaiseen ylimykseen, jotka ovat kaikki ylpeitä kuin Lucifer ja köyhiä kuin Job? Skotlantilainen ylimys, hän sanoo? Yhtä mielelläni kuulisin sinun puhuvan juutalaisesta kamasaksasta. Tahtoisinpa saada sinut ajattelemaan, kuinka tämä on päättyäkseen, kaunoiseni, ennen kuin hyppäät pimeään."

"Se ei kuulu sinuun, Ursula — haluan apuasi", sanoi mistress Margaret, "enkä neuvoasi, ja sinä tiedät, että voin saada vaivasi kannattamaan".

"Ka, omaa hyötyänikö minä katsoisin, mistress Margaret?" vastasi avulias emäntä. "Mutta totisesti soisin sinun kuuntelevan järjen sanaa — ajattele omaa asemaasi."

"Isäni kutsumus on kääntynyt koneopilliselle alalle", sanoi Margaret, "mutta veremme ei kuulu sille uralle. Olen kuullut isäni sanovan, että me olemme polveutuneet, joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista jaarleista".[26]

"Niinpä niin", tuumi emäntä Ursula; "aivan oikein! En ole milloinkaan tuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut, kuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti alentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen — ja mitä teikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri, että ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele kaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon ylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä asiassa käy tekeminen."

"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel Olifauntiksi", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen salaamaan punasteluansa.

"No, taivas varjelkoon!" huudahti emäntä Suddlechop; "jo nyt pitikin käydä kerrassaan kalpaten!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta kummastuneena.

"No, etkö siis tiedä", alotti emäntä, "mitä voimallisia vihamiehiä hänellä on hovissa? Etkö tiedä — mutta kieleni käyköön rakoille, se juoksee vinhemmin kuin järkeni — riittää sanoa, että sinun olisi parempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin ajatella nuorta Glenvarlochia."

"Hän on siis onneton?" sanoi Margaret. "Minä tiesin sen — tunsin sen — hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin hilpeätä — hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen kosketusta — hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin nähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa."

"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!" päivitteli emäntä Ursula. "Piloille mennyt koko tyttö — ihan kaistapääksi — rakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun hän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä on asia, jossa en voi auttaa sinua — se käy omaatuntoani vastaan, ja se on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän sen kyllä omana tietonani."

"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta salaisuuteni?" virkahti Margaret kiivaasti. "Jos sen teet, niin tiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua hyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta."

"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret", virkkoi Ursula tovin mietittyään; "ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani soveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin — en ikinä unohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha hänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin ja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä sujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta kärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän seisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna sillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin useasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan hamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan puuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen käsitelläkseen."

"Sinua hourua!" pahastui mistress Margaret. "Minäkö puhuisin sinulle sellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli? En sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä puuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin."

"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa", kysyi Ursula, "mitä on sinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen asian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni."

"Mitä olet ennen närkästyen evännyt", vastasi emäntä Ursula. "Tahdon jotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään vain rukouksissa."

"En mistään hinnasta", kielsi mistress Margaret, "suostu vakoilemaan hyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula — en ikinä tunkeudu sellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että minulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan hoitooni — ajattele jotakin muuta hyvitystä."

"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän", sanoi neuvoja. "Nuo kaksisataa puntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin omavaltaiseksi, kultuseni."

"Paljon mahdollista", myönsi Margaret Ramsay. "Palvele sinä minua sillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen pantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla."

"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!" toisti emäntä; "ja tämä sormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos minun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä alttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua palvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu päivä päivältä, ja meidän perheemme —"

"Älä siitä sen enempää", puuttui puheeseen Margaret; "me ymmärrämme toisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen asioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?"

"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua", vastasi emäntä Ursula. "Tiedän vain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa joukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen lisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi, sievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?"

"Kuulin sattumalta", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa yksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; "hän asuu, luulemma — jonkun Christien luona — ellen erehdy — Paavalin laiturin lähellä — laivatarpeiden kauppiaan."

"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan sentään, mistress Margaret — jos hän on putkahtanut esiin toukkana niinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä kuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja suloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet viestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua painautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!"

Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.

Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja palvelevainen — ja luullakseni uskollinen — taikka jollei ole, pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita. Soisinpa sentään, etten olisi puhunut — olen alottanut toivottoman työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja — pelkkää pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" — ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä ilmaistavaksi.

9. LUKU.

Saattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista jännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli valmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska tästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi varhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän maanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin miellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä hyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi ja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti nuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan urhon purjeista tuulen — siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan haasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi kauppaa.

Määrähetkenä saapui mestari George Heriotin saima komeasti miehitettynä ja varustettuna; keskessä oli teltti, jonka kupeeseen oli maalattu hänen oman nimensä yhteensommitellut alkukirjaimet ja hänen seuralaisensa vaakuna. Loordi vastaanotti noin uhrautuvaista kiintymystä osoittaneen ystävänsä säveän kohteliaasti, jollainen sävy hyvin soveltui hänelle. Mestari Heriot antoi hänelle sitte tiedon hallitsijansa suomasta määrärahasta, jonka hän maksoi nuorelle ystävälleen, kieltäytyen vähentämästä siitä omaa saatavaansa. Nigel tunsi kaikkea porvarin hyväntahtoisuuden ansaitsemaa kiitollisuutta eikä ollut sopivasti ilmaisematta sitä.

Mutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui purteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön suojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen kuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti häntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan porraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie Moniplies voinut olla mutisematta: "Paljon on aika muuttunut mestari Heriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä; mutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai kalkutteleeko tinakaluja."

Neljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin Thamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon ja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain kaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat siihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota äveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen ohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin pohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin laskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä aavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan vastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli melkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen sielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan kysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.

Hänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti lisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis lyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja menoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin rantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin vartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa kunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.

Nuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan kuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli ollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain hämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset mietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta ja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin pelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma, jonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen näyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat, kamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus sekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa laajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille hovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa kaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi kertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen vastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa näkyviin.

Huolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta ystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden kiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille, kamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä he olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän tapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi etupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan, mies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät kiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää tilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti asettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan hovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.

Näistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen kaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen. Tähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin ainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin palveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen perusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen kunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa valioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden karttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen sijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin hyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin arvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi vaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.

Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset, liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin, ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.

Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki. Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä. "Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."

Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla kuin häiritsijät itse.

"Olette oikeassa, sir — aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".

"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta, että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön tyttären."

Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella, tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen pahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään tai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja asettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti hänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun se avattaisiin.

"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen", kuiskasi kultaseppä nuorelle ystävälleen. "Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän kanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja tarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta vastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti."

Hänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.

Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi vastuukykyisen henkilön takaamana."

"Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.

"Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja hopeasta, mylord", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, "vaan ei syntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy on ehkäisty — sanon sen suuresti pahoillani — teidän ylhäisyytenne täytyy peräytyä."

"Mikä on vikana?" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka oli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt astui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen sananvaihdon.

"Apulais-kamariherra Maxwell", selitti Sir Mungo Malagrowther, "vain ilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka isän välityksellä hän sai virkansa — ainakin arvelen hänen siihen suuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni."

Tilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa, jotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta vanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: "Mitä! Uljaan vankan vastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse."

Hän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä eteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä vastusti, mutta epäröiden ja hämillään: "Mylord, tämä herrasmies ei ole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä."

"Hui-hai, mies", tuumi vanha loordi, "minä takaan hänet isänsä pojaksi silmäkulmiensa kaaresta — ja sinä, Maxwell, tunsit hänen isänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi silleen. Anna meidän mennä, mies." Niin sanoen hän siirsi syrjään apulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä pidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.

"Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies", hän puheli, "minun täytyy tuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen ja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa, että jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren miehiä Douglasin sodissa[27] — nuoria miehiä molemmat, jotka eivät peljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita vanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle sinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme, haarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme."

"Liian kovaa, Huntinglenin loordi", kuiskasi muuan kamarijunkkari.
"Kuningas! — kuningas!"

Vanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä sivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten tervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai huonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin. Hallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin silloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta hänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä ruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen varovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa vaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella, että hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö oli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle ja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen. Ja kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui arvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja hyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan tai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli myötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei oppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana ollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen puheilleen.

Huntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn hallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen ja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että näki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; "sillä luulenpa, mylord Huntinglen", hän jatkoi, "että teidän esi-isänne — niin, vieläpä sinä itse ja tämän nuorukaisen isä — ovat seisseet silmä silmää vasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa".

"Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai heidät lyömään kättä teidän nähtenne —"

"Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä — ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä, olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden täytäntöönpanijana — mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä riemastuksesta."

"Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".

"En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin — beati pacifici. Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa James Tulinaama[28] tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden mainitaan!"

"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan englantilainen aatelismies.

"Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet miehen hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".

"Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi
Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"

"Kas vain! Siis kirjamies", sanoi kuningas, "ja, hiisi vieköön, kaino ja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta niinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen mukaisesti."

Suoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti ympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki hovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat innokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija kyselyänsä seuraavasti:

"Hem! hem! Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!
Nuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?"

"Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod dicunt, — intelligisti, domine Glenvarlochiensis! Ahaa!"

Nigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa seisoviin huomautti kuningas:

"Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris." Hän ryhtyi taas oppineihin kysymyksiinsä. "Et quid hodie Lugdunenses loquuntur — Vossius vester nihilne novi scripsit? — nihil certe, quod doleo, typis recenter edidit."

"Valet quidem Vossius, Rex benevole", vastasi Nigel, "ast senex veneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum".

"Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim," arveli hallitsija. "Et Vorstius iste! — Arminii improbi successor aeque ac sectator — Herosne adhuc, ut cum Homero loquar, Zoòs esti kai epi ksthoni derkon?"

Onneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen majesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen kirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa Jaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta siinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa kirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi käyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä väkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien mahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat liittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan työläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata, vaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen:

"Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam — vigere autem quis dicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum pronus jacet, et prostratus?" [29]

Tämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon auvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa osoittelun riemu.

Hän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli, huudahteli: "euge! belle! optime!" ja sanoi kääntyen Exeterin ja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: "Ette näe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta latinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen kaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa kuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös säilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet mannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman kirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin olette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön muutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan kuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista puheentapaa — älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani — ei voi ymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina, quoad Anglos, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten communis lingua, yhteinen dragomani eli tulkki."

Exeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen moitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin ajatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä altis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä uskonnollisen opinkohtansa puolustajana.

Odottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen kyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: "No, sinä muusain kelpo alumnus, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?"

"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne", sanoi nuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, "ja asettamaan teidän eteenne", hän lisäsi, "tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni".

Pistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta pahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut olla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.

"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista muutoin kuin ex proposito — vasiten katsomaan, mitä hän voi saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse tuommoisin lekkein, mylord — sihteerimme luokse."

"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu siltä —"

"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta kuin mistä itse pitää — taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen, ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. Incumbite remis fortiter."

Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön jokaisena pyhän elämänne vuonna?"

"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, restrictive toki ja conditionaliter, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."

"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"

"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä esipuhetta?"

"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne", sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".

"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas.
"Puollathan vihamiehesi poikaa!"

"Miehen, joka oli viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.

"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi sietää häntä — eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu mitään vahinkoa heidän tauttansa."

"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli, "eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".

"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun, ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani — minä teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."

"Niin, hitossa, myönnyn — myönnynhän minä", ilmoitti kuningas.
"Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin."

Hän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen läpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen, kuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas meni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin lukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa silmänräpäyksessä, sanoen: "Ei, ei, ei — lempo soikoon, mies, minä olen vapaa kuningas — teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi — olen justus et tenax propositi, mies — pysyhän kuitenkin ovella, loordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle kiukkupäissään."

"Voi herra-parkaani!" huoahti Huntinglenin jaarli. "Kun olitte omassa kylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne."

Kuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon tuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti paperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi Huntinglen epäili häntä arkuudesta.

"Toden tunnustaakseni", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen tarkastuksensa, "tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin arvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen siis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen sukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin — ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan karua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on saanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme — se on Skotlannin parasta metsästysaluetta — ja Charles-lapsonen ja Steenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää saada se maatila — heidän pitää se saada; ja meidän velkamme maksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa tuhlata sen hovissamme — taikka jos hänellä on moinen maan nälkä, niin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella kamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin nuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine."

Kaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa epävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä vaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina hetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.

Loordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: "Sallikoon teidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi Nabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua antamasta sinulle isäini perintöä.'"

"Häh, mylord — äh, mylord", huudahteli Jaakko, punan kohotessa sekä hänen poskilleen että nenälleen; "ethän aikone opettaa minulle uskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan tekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa minulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla — mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo sanoin, — niin — kun siinä ei muu auta, — jumaliste, minä olen vapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa ja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee." Niin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston maksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte: "Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan hän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa, jotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle. Ja nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä, evätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi, enkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään pelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin muovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään sellainen?"

"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani", sanoi Huntinglen polvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, "oikeudentuntoinen ja jalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä".

"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen jotakin mieliksenne. Tuossa — tuossa, ota omakätinen vahvistukseni, ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"

Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui, kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä. Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.

Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen, päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan. Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?" Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä, kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan puheltava yhdessä".

He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen: "Herttua — herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.

Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki, ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle, kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä jyrkältä.

Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä."

"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot", vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain anoa suojelustanne, sir — suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen juttusihteeri — asioitten valvoja — toimitusmies — välittäjä ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta mahtailustanne."

"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".

"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."

"Se olkoon minun toimenani", huomautti loordi Huntinglen pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."

Herttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi Glenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen vastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. "Me tunnemme siis toisemme", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin olisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi vakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; "me tunnemme toisemme — ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne".

"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua", vastasi Nigel; "julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä".

"Te taasen, mylord Huntinglen", jatkoi herttua, "olette luullakseni vastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on suotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä".

"Toden totta, mylord herttua", vastasi jaarli, "ihmisen on helppo poiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta. Minulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin ylhäistä seuraa."

"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä", sanoi herttua; "te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä yhden hyvän teon ansiosta".

"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia", huomautti vanha jaarli, "olen ainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä, voimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio riidellä kanssanne, — teillä on polkunne, ja minulla omani."

Buckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla sen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa keikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin suojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin rantaportailta he astuivat porvarin purteen.

10. LUKU.

Heidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan anomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua kuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan asianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi kätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti esille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit ja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja arvostelevaan tapaan. "Se on säntilleen oikea ja säännölliseen muotoon laadittu", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, "ja olen siitä vilpittömästi iloissani".

"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta", puheli jaarli; "kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä kykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää luontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä tehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun olosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla loordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten saada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin asiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle menee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä sanotaankaan."

"Se on totta", myönsi Heriot hiukan ymmällä. "Tarvitaan suuri summa lunastukseen — mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika kuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan menetetyksi."

"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin odottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani", huomautti Nigel, "älkää antako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet liian paljon ilman mitään omaa ansiotani."

"Hiljaa, mies, hiljaa", käski loordi Huntinglen, "ja anna vanhan Heriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian — kuule häntä!"

"Mylord", virkkoi porvari, "Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten rahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja ylvästä sukua".

"Siihen me tiedämme niiden pystyvän", sanoi loordi Huntinglen; "älkää huoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri — ja nyt siihen keinoon".

"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille", selitti Heriot, "että lunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen luottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu täytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa maksun."

"Päästä hänen kenkiinsä!" huudahti jaarli. "Mutta mitä tekemistä on jalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?"

"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut noukkimaan joitakuita sellaisia", sanoi Heriot.

"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George", arveli loordi
Huntinglen. "Mutta mitä se merkitsee?"

"Vain sitä", selitti porvari jälleen, "että tämän summan lainaaja rupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen eli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen siirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin valtiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi hedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään, että käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin tuollaista vastavakuutta."

"Seis!" sanoi Huntinglenin jaarli; "malttakaa! Mieleeni johtuu aatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena yhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy tekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää siltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi ystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois perinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija."

Porvari nauroi. "Minä takaan", hän vakuutti, "että innokkainkaan erämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi ajatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka vuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne varovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään loordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen kuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen toistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se voitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy käyttää hänen omassa nimessään."

"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan tarvittavat asiakirjat?" muistutti jaarli. "Jos vanha ystäväni Halyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet hänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja —"

"Minä tunnen", kertoi Heriot, "orponuorukaisen, kirjurin, joka asuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja sekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen usein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän palvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset välikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä nykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla."

Hänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat yksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa uhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä asialle.

Nigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien vapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa hänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä sopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi taaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä seikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn varjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui näköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä päivällishetkelle.

"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa", hän sanoi, "tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee heistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen väliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit näkyvät toisen muureilta."

Vanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita linnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.

"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?" kysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.

"Niin hän luullakseni aikoo", vastasi loordi Huntinglen, vaipui taas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan äkillisesti:

"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin käyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten saattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja alustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet sorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin tiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on."

"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta hovin koristukselta", huomautti Heriot.

"Vanhalta hovilaiselta kyllä", myönsi jaarli, "ja sukuni ensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi — harmaa partani valuu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle — isäni haven harjasi nahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien palaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni tammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja hurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan vasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja sarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä Tay vielä kerran ennen kuin kuolen — ei edes Thames mielestäni vedä vertoja sille."

"Tokihan, mylord", ihmetteli porvari, "kaikki tämä olisi helposti tehtävissä. Tarvitaan vain silmänräpäyksen päätös ja muutamien lyhyitten päivien matkustus, ollaksenne siellä minne kaipaatte. Mikä estää?"

"Tavat, mestari George, tavat", vastasi jaarli, "jotka ovat nuorille miehille kuin silkkirihmoja, niin kepeästi kannettavia ja niin äkkiä katkottavia, mutta kytkevät meidän vanhoja raajojamme kuin olisi aika jäykistänyt ne rautakahleiksi. Lähtö Skotlantiin lyhyeksi toviksi olisi vain turhaa työtä, ja kun ajattelen jääpymistä sinne, en saa mieltäni taivutetuksi eriämään vanhasta herrastani, jolle kuvittelen olevani toisinaan hyödyllinen ja jonka myötä- ja vastoinkäymisissä olen ollut osallisena niin monet vuodet. Mutta Dalgarnosta tulee skotlantilainen aatelismies."

"Hän oleskeli siellä viime vuonna ja kuvaili maata niin innostuneesti, että prinssi on lausunut haluavansa nähdä sitä."

"Loordi Dalgarno on hänen korkeutensa ja Buckinghamin herttuan suuressa suosiossa?" huomautti kultaseppä.

"Niin", vastasi jaarli; "kunhan se tapahtuisi heidän kaikkien hyväksi. Prinssi on oikeutta harrastava ja tasapuolinen mielipiteiltään, vaikka kylmäkiskoinen ja jäykkä käytökseltään ja kovin itsepintainen mitättömimmissäkin aikomuksissaan; ja herttua, ylväs ja uljas, jalomielinen ja suoraluontoinen, on samalla tulinen, kunnianhimoinen ja äkkipikainen. Dalgarnolla ei ole mitään noista vioista, ja mitä hänellä lienee omiansa, ne saattavat korjautua seurassa, jossa hän liikkuu. Tuolta hän tuleekin."

Loordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia, jolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää aikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin ja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan kuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta vaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi helposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä tavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha jaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä. Muissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden yhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli syyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta kiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet noista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki Buckinghamin käytöksestä.

Vanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi Glenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan ja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja, nähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä, jota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan johtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista. Mutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin vastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata suoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se omistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.

On tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen käytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel Olifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä nuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä pidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen kuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut näköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin, jotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi jääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli saanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin hiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut ylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus ja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa, sen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa ei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja seuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi oman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi Dalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista nuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee molemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi ylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.

Näiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan Ioordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan kanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä melkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään kunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa taivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen näkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.

"Kuka tämä on, hulttio?" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan synnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen paroonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; "ja miksi viivyttää John keittäjä päivällistä — se ruoja?"

"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta, seuraamme", selitti George Heriot; "hän on se kirjuri, jota halusimme nähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin kunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä kohti kuin muurinmurtimena."

Kirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee joustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei ollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli rientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari Heriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle — yhtä vähän kuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä oli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin alueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta, mutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin. Ja vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin molemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi esitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman kirjoituspöytänsä ääressä.

Loordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään tämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle ikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi loordi Glenvarlochin korvaan:

Nigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön, ymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi Lontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi: "Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka mitä ulkokultaisin lurjus — ja sellainen on minun oivallinen mielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne näyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen puutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?"

"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni", sanoi Nigel, ja he olivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot asemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun heidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä, ollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.

"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, — ja parahin ystäväni, mestari Heriot", esteli nuori ylimys. "En yhtään paremmin ymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni, ja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten uskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä, jotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman näkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan allekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin paremmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin paljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen oppineesta sanasta ja lakilauselmasta."

"Hän on oikeassa", arveli loordi Huntinglen; "nuori ystävämme on oikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari George Heriot — hän ei ole pannut luottamustansa harhaan".

Mestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen aatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa, ja virkkoi viimein: "Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa harhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo — mutta sentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää tutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen arvoista."

Hänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa tarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat laadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan lainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa sukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin valtiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta on puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan mainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia kohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen tutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja että vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt ammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä ohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen sen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Heitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan nuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas harrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään mitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia pohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä neuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja maineensa puolesta kelpaava mies.

Siten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen jaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen, tahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja että kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin hänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen muotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä virran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno vanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle ystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia, ja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että Nigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.

"Te laskette leikkiä", hän sanoi. "Koko hovissa käy kohu — sitä on tarpeeton peitellä — hakemuksenne tavattomasta menestyksestä — vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa Whitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä — puhuvat teistä — kiinnittävät teihin katseensa — kyselevät toisiltaan, kuka on tämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle yhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka korkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne — ja te ette aio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä turvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen sinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen, vaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa, saada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte sellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi korkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!"

"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän", vastasi loordi Glenvarloch, "jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin järjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen pelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin lääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa lapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin omakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon Kaitselmus on heidät asettanut."

Tämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin kertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja vastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui myötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin tahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei ajatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.

Hän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti hillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: "Tämä on kaikki hyvin, mylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?" Loordi Dalgarno vastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni loordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan pakahduttavan rattonsa väänteissä.

Nigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan siitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi. Häntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan kiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno lopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä, silmät vielä kyyneleisinä: "Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch — pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime kuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava ja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi rähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain kerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin ja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen, arvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta suosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin on epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää — sillä kuningas on jo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi erinomattain kieliopintoihin' — te juuri, jota lisäksi kaikki naiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä että olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut sitkeästi vastustetun jutun Englannissa — te, sanon, jolla on ryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette heittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta takaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida — malttakaas — kookkaan, tömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen, jolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin vaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen kanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli, sen aatoksen yli en elä!"

Harvoin kykenee ylväinkään nuorukainen pelkällä luonteen ja periaatteen voimalla tukemaan itseänsä pilkkaa vastaan. Puolittain suutuksissaan, puolittain nolostuneena ja miehuullisemmasta ja paremmasta päämäärästään totta puhuen häpeissäänkin oli Nigel kykenemätön näyttelemään ankaran siveellisen isänmaanmiehen osaa — ja hän yritti ajatella sitä tarpeettomaksikin — nuoren miehen edessä, jonka sujuva haastelu ja korkeimmissa seurapiireissä saavuttama kokemus antoi hänelle Nigelin terveemmistä ja lujemmista mielipiteistä huolimatta tilapäisesti ehdotonta vaikutusvaltaa. Hän koetti sen vuoksi sovittaa asiata ja välttää enempää väittelyä, vilpittömästi tunnustamalla, että jos kotimaahan palaaminen ei tapahtuisi hänen valinnastaan, johti siihen kuitenkin pakko. "Asiani ovat epäselvät", hän lopetti, "tuloni täpärät".

"Ja kenen asiat ovat selvillä tai kenen tulot ovat muuta kuin täpäriä koko hovilaisten piirissä?" muistutti loordi Dalgarno; "kaikki ovat joko menettämässä tai voittamassa. Varallisuutta saaneet tulevat tänne vapautumaan siitä, kun taasen niillä onnellisilla urhoilla, joilla on vähän tai ei mitään, kuten teillä ja minulla, hyvä Glenvarloch, on kaikki mahdollisuudet päästä osille saaliista."

"Minulla ei ole mitään senlaatuista pyrkimystä", huomautti Nigel, "ja jos olisi, niin täytyy minun sanoa teille suoraan, loordi Dalgarno, että minulla ei ole varoja sellaiseen. Voin tuskin vielä sanoa tätä pukuanikaan omakseni; punehtuen on minun tunnustettava, että minulle on tuon miehen ystävällisyys toimittanut asuni."

"En naura enää, jos suinkin voin pidättyä", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta voi hyväinen, että menittekään varakkaan kultasepän puheille pukimistanne — minähän olisin voinut viedä teidät kunniallisen, luottavaisen räätälin luo, joka olisi varustanut teidät puolella tusinalla vaatekerralla pelkästään sen pikku sanasen rakkaudesta, jota te käytätte nimenne edessä; ja sitte kultaseppänne, jos hän on todella ystävällinen kultaseppä, olisi pitänyt antaa teille sellainen kukkarollinen koreita kultakolikolta, että sillä lähtisi kolmin verroin se määrä pukuja tai parempia etuja teille."

"En ymmärrä näitä tapoja, mylord", sanoi Nigel, jonka pahastus voitti häpeilyn. "Jos aikoisin liittyä hallitsijani hoviin, niin se tapahtuisi silloin kun voisin keinottelematta tai lainailematta ylläpitää sitä asua ja saattuetta, mitä arvoasemani vaatii."

"Mitä arvoasemani vaatii!" toisti loordi Dalgarno; "tuo on kuin isäni suusta. Taitaisittekin haluta astella hoviin hänen kanssaan, takananne parikymmentä vanhaa sinimekkoa, valkeahapsista ja punanenäistä, kilvin ja lyömämiekoin, joita heidän iällisyydestä ja väkijuomista tutisevat kätensä eivät pysty käyttämään mihinkään — hihoissa leveät hopealaatat julistamassa, kenen narreja he ovat, niin tuhlaavasti, että niistä lähtisi kaapillinen pöytäkoruja — kaikkeen muuhun kelpaamattomia rahjuksia, paitsi täyttämään etuhuoneemme sipulin ja katajanmarjaviinan löyhkällä — uh!"

"Mies-parat!" sanoi loordi Glenvarloch; "he ovat saattaneet palvella isäänne sodissa. Minne he joutuisivat, jos hän hylkäisi heidät?"

"No, menkööt turvakotiin", esitti Dalgarno, "taikka sillanpäähän myymään raippoja. Kuningas on parempi mies kuin isäni, ja te näette niiden, jotka ovat palvelleet hänen sodissaan, tekevän samaa joka päivä; tai sinisten takkiensa tultua lopen käytetyiksi kelpaisivat he erinomaisiksi variksenpeljäteiksi. Tuossakin nyt tulee sellainen miekkonen alas käytävää: urheinkaan korppi ei uskaltaisi lähestyä kyynärän päähän tuota vaskinenää. Vakuutanpa teille, että on saatavissa enemmän apua, kuten pian näette, kamaripalvelijastani ja sellaisesta ketterämmästä nuorukaisesta kuin on paashini Lutin, verrattuna pariinkymmeneen tuollaiseen vanhaan muistoon Douglasin sodista, joissa he leikkoivat toistensa kurkkuja sen mahdollisuuden varalta, että löytäisivät surmatun taskusta skotlantilaisen killingin. Hiisi vieköön, mylord, nyt he paremman puutteessa syövät homehtuneita ruokavaroja ja juovat väljähtynyttä vehnäolutta niinkuin heidän vatsansa olisivat aameja. Mutta päivälliskello aikoo kaikua — kuulkaa, se kakistelee ruosteista kurkkuansa valmistavalla kukerruksella. Tuo on toinen rämäjävä menneisyyden jäännös, joka minun isännöidessäni olisi piankin Thamesin pohjassa. Mitä sen vietävän mielenkiintoa voi Strandin tolvanoissa ja käsityöläisissä herättää se tieto, että Huntinglenin jaarli on istuutumassa päivälliselleen? Mutta isäni katsoo tänne päin — me emme saa myöhästyä ruokarukouksilta, jottemme kenties joutuisi ruoskarukouksille, jos suotte anteeksi sanaleikin, joka olisi saanut hänen majesteettinsa nauramaan. Huomaatte siellä meidän kaikkien olevan yhtä maata, ja teidän totuttuanne syömään annoksittain ulkomailla, hävettää minua viedä teidät näkemään silavoituja salvukukkojamme, häränlihavuoriamme ja sahtimeriämme, kooltaan kaikki kuin ylämaan tunturit ja järvet; mutta teidän pitää nähdä parempaa kestitystä huomenna. Missä asutte? Käyn teitä hakemassa. Minun pitää olla oppaananne kansoitetun erämaan läpi eräisiin lumottuihin maihin, joita tuskin keksitte ilman karttaa ja luotsia. Missä asutte?"

"Tapaan teitä Paavalin-kirkolla", kierteli Nigel aikalailla hämillään, "millä tunnilla vain haluatte".

"Kas, te tahdotte oleksia yksityisesti", sanoi nuori loordi; "ei, älkää minua peljätkö — en tahdo tungetella. Mutta me olemme saapuneet tähän suhdattomaan liha-, lintu- ja kala-aittaan. Kumma, että tammiset laahkot eivät kitise taakkansa alla."

He olivat todellakin ehtineet rakennuksen pitohuoneeseen, missä pöytä oli ylenpalttisesti sälytetty ja palveluskunnan lukumäärä jossain määrin todisti nuoren ylimyksen ivailut oikeutetuiksi. Seurueeseen kuuluivat lisäksi kappalainen ja Sir Mungo Malagrowther. Jälkimäinen onnitteli loordi Glenvarlochia siitä vaikutuksesta, jonka hän oli tehnyt hovissa. "Olisipa voinut luulla, että te toitte eripuraisuuden omenan taskussanne, mylord, tai että te olitte juuri se tulisoihtu, josta Althea kirvoitettiin, ja että hän oli käyttänyt lapsivuoteenaan ruutitynnyriä, sillä kuningas ja prinssi ja herttua ovat olleet tukkanuottasilla teistä, samaten kuin monet muut, jotka eivät tienneet ennen kuin vasta tänä päivänä, että sellainenkin mies eli maan pinnalla."

"Tosiaankin, ja tarpeettomasti, mylord", vastasi ritari; "teidän ylhäisyytenne päivälliset polttavat harvoin kenenkään suuta — palvelusmiehet käyvät elähtäneiksi niinkuin mekin, mylord, ja keittiön ja salin väliä on pitkä taival".

Sir Mungo tyytyi tähän pieneen äkäisyytensä purkaukseen, kunnes ruokalajit siirrettiin pois, jolloin hän tähtäsi katseensa loordi Dalgarnon komeaan uuteen ihokkaaseen ja kiitteli hänen säästäväisyyttään, ollen tuntevinaan sen samaksi, jota hänen isänsä oli käyttänyt Edinburghissa espanjalaisen lähettilään päivinä. Loordi Dalgarno oli liiaksi maailmanmies ollakseen millänsäkään sellaiselta taholta tulevasta pistelystä ja alkoi hyvin rauhallisesti rusennella pähkinöitä, vastatessaan ihokkaan kyllä tavallaan olevan hänen isänsä oma, koska se arvattavasti tulisi piakkoin maksamaan tälle viisikymmentä puntaa. Sir Mungo ryhtyi heti omalla tavallaan toimittamaan tätä mieluisaa tietoa jaarlille huomauttaen, että hänen poikansa oli verrempi tekemään kauppoja kuin hänen ylhäisyytensä, sillä hän oli ostanut yhtä ylellisen ihokkaan kuin hänen ylhäisyytensä oli käyttänyt espanjalaisen lähettilään oleskellessa Holyroodin palatsissa, ja se oli maksanut hänelle vain viisikymmentä Skotlannin puntaa;[30] "se ei ollut mikään hupsun kauppa, mylord".

"Englannin puntaa, jos suvaitsette, Sir Mungo", vastasi jaarli tyynesti; "ja hupsun kauppa se on kaikissa aikamuodoissa. Dalgarno oli hupsu, kun osti — minä olen oleva hupsu, kun maksan — ja te, Sir Mungo, luvallanne sanoen, olette hupsu in praesenti, kun puhutte asioista, jotka eivät teihin kuulu."

Niin sanoen jaarli lyöttäysi varsinaiseen pöytäseurusteluun ja lähetti viinin kiertämään niin anteliaasti, että seurueen ratto kyllä lisääntyi, mutta kohtuullisuus joutui hyvinkin uhatuksi. Iloisuuden keskeytti ilmoitus, että kirjuri oli laatinut ne asiakirjat, joita ensi hätään tarvittiin.

George Heriot nousi pöydästä huomauttaen, että viinipikarit ja lailliset paperit olivat sopimattomia kumppanuksia. Jaarli kysyi kirjurilta, oliko tälle asetettu ruokakammioon tarjotin ja viinisarkka, ja sai kunnioittavaksi vastaukseksi, että taivas varjelkoon häntä olemasta säädytön ahmatti, joka söisi tai joisi ennen kuin hänen ylhäisyytensä tahto oli toimitettu.

"Sinun pitää syödä ennen kuin lähdet", takasi loordi Huntinglen, "ja panenpa sinut lisäksi koettamaan, eikö sektikippo kykene nostattamaan mitään väriä noihin poskiisi. Olisi häpeä taloudelleni, jos sinä hiipisit Strandille tuollaiseen aaveelliseen tapaan kuin nyt on sävynäsi. Pidä huolta siitä, Dalgarno, sillä majamme kunnia on kysymyksessä."

Loordi Dalgarno antoi määräyksen miehen kestittämisestä. Sillävälin loordi Glenvarloch ja porvari vahvistivat nimikirjoituksellaan asiakirjat ja vaihtoivat nämä keskenään, siten suorittaen loppuun liiketoimen, josta päähenkilö ei ymmärtänyt paljoakaan muuta kuin että se oli hartaan ja uskollisen ystävän hoideltavana, joka otti huolekseen rahojen hankinnan ja maatilan lunastamisen siihen kiinnitetyn lainasumman maksamisella, ja että ajaksi ja paikaksi tälle suoritukselle oli määrätty puolipäivän hetki Pietarin vangitsemisjuhlan päivänä[31] hallitsija-jaarli Murrayn haudalla Pyhän Gilesin valtiokirkossa Edinburghissa.[32]

Tämän liikehomman tultua kuntoon olisi vanha jaarli mielellään jatkanut kekkereitä, mutta porvari huomautti hallussaan olevien asiakirjain tärkeydestä ja seuraavana aamuna varhain toimitettavista tehtävistään eikä ainoastaan kieltäytynyt palaamasta pöytään, vaan vei mukanaan purteen loordi Glenvarlochinkin, joka kenties olisi muutoin havaittu taipuisammaksi.

Heidän istuessaan veneessä ja päästyään jälleen virralle katsoi George Heriot vakavasti rakennukseen, jonka he olivat jättäneet taaksensa. "Tuolla ne asuvat", hän sanoi, "entinen tapa ja uusi. Isä on kuin uljas vanha lyömämiekka, mutta laiminlyönnin ja toimettomuuden takia ruosteen haittaama; poika on nykyaikainen pistomiekka, hyvässä hankkiluksessa, koreasti kullattu ja ajan maun mukaan suhtailtu — ja ajan on osoitettava, onko metalli yhtä hyvää kuin kaunis kiilto lupaa. Jumala suokoon niin olevan, toivottaa vanha perheen ystävä."

Mitään merkittävää ei haasteltu heidän keskensä, kunnes loordi Glenvarloch astui maihin Paavalin laiturilla ja jätti hyvästi ystävälleen. Hän meni omaan asuntoonsa, missä Richie melkoisesti ylpistyneenä päivän tapauksista ja loordi Huntinglenin vieraanvaraisesta taloudesta kuvasi niitä mitä loistavimmin rehevälle Nelly-emännälle, joka riemastuen kuuli, että aurinko viimeinkin paistoi kuten Richie sanoi "oikealla puolella pensasaitaa".

11. LUKU.

Seuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten käyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka herätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly, tulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: "Nuori aatelismies, sir — kukaan sen vähäisempi", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan, "ei olisi niin nenäkäs — nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan teitä!"

Ja häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä, huolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen uuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun palatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten olosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet yllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti puetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä matalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan. Hän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi Dalgarno keskeytti hänet heti.

"Ei sanaakaan siitä", hän sanoi, "ei ainoatakaan sanaa — kyllä oivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä — mutta minä voin pysyä vaiti — noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin kortteeriin".

"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko", esteli loordi Dalgarno. "Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on yltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven itselleni."

Hän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa selitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon niin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta oikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään oletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista on inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun, jättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän tulkinnan varaan.

Hän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi aikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta tennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä oli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja kun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno tilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin, sitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein huomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä oli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi Johninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä — "hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään koko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana pohjoisessa".

Hän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan ainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut halua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän vastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.

Loordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin, pudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:

"'Luulevaisuutta te varokaa — se vihersilmä hirmu laittaa ruuan, jost' elää'.[33]

"Mutta jääköön", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, "en tiedä, miksi kiusaan teitä täten — minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan, ja mainita teille tuloni syy".

Niin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille, joka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan kepeän tuttavalliseen tapaan:

"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan toisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni, että skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai verivihollisia — joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa vastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani."

"Kuinka olisi mahdollista, mylord", sanoi loordi Glenvarloch, "hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne olisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?" Ja tarttuessaan loordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: "En ole luullakseni menettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut hyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen."

"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta, hyvä Glenvarloch — taikka oikeastaan ovat arvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken — mikä on ristimänimenne?"

"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme", esitti hänen vieraansa, "ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti kysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?"

"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta
Buckinghamin herttuaa."

"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?" kummeksui Dalgarno.

"Hän sanoi sen minulle itse", selitti Glenvarloch, "ja niin tehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti".

"Haa, sinä et tunne häntä vielä", vakuutti kumppani. "Herttuan olemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät häntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään, kohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän ei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin, Jumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen lähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen, niin näet, miten sinut otetaan vastaan."

"Kuten sanoin, mylord", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan korskeasti, "ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi Buckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää peruuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin nimeksikään lähentelen häntä".

"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa", huomautti loordi Dalgarno, "mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin horisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai suosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas kehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:

"Saviruukku", huomautti Glenvarloch, "välttää yhteentörmäystä laittautumalla maihin vuolteesta — en aio enää mennä hoviin".

"Voi, hoviin pitää sinun välttämättömästi mennä; muutoin näet skotlantilaisen juttusi kehittyvän huonosti, sillä tarvitaan sekä suojelusta että suosiota saamasi omakätisen valtuutuksen toimeenpanoon. Siitä puhumme jälkeenpäin mutta sanohan minulle ensin, hyvä Nigel, etkö kummastunut nähdessäsi minut täällä näin aikaisin?"

"Minua kummastuttaa, että saatoit löytää minut tältä syrjäiseltä kolkalta", myönsi loordi Glenvarloch.

"Paashini Lutin on itse lempo sellaiseen keksintään", selitti loordi Dalgarno. "Minun tarvitsee vain sanoa: 'henki, tahtoisin tietää, missä se mies tai nainen asuu', ja hän opastaa minut sinne kuin taikuuden avulla."

"Eihän hän vain odottane nyt kadulla, mylord?" sanoi Nigel. "Lähetän palvelijani tavoittamaan häntä."

"Älä hänestä välitä", tuumi loordi Dalgarno; "hän on jo pelaamassa rahanheittoa ja pennin nappikuoppaa laiturin pahimpain nulikkain kanssa, jollei ole heittänyt vanhoja tapojaan".

"Ettekö pelkää", kysyi loordi Glenvarloch, "että hänen siveellisyyskäsitteensä saattavat turmeltua sellaisessa seurassa?"

"Varokoon hänen seuransa omiaan", vastasi loordi Dalgarno tyynesti, "sillä se on suorastaan paholaisten joukkoa, jossa Lutin ei kykene opettamaan enemmän ilkivaltaisuutta kuin oppimaan: hän on, hyvä kyllä, mitä perusteellisimmin perehtynyt pahuuteen ikäisekseen. Minulta säästyy hänen tapojensa valvomisen vaiva, sillä mikään ei voi tehdä niitä paremmiksi tai huonommiksi."

"Minua ihmetyttää, miten voitte vastata tästä hänen vanhemmilleen, mylord", huomautti Nigel.

"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa", vastasi hänen kumppaninsa, "tehdäkseni heille tiliä".

"Olkoon vain orpokin", muistutti loordi Nigel, "mutta kun hän kerran on teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa täytynyt olla korkeassa asemassa".

"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan", selitti loordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. "Heidät lienee hirtetty molemmat — sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta hänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta pitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa, jolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava herra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja silmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa rumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa ainoastaan pyhäisin — pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika tämänlaatuisen sijasta?"

Hän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti huoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti vain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen olla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro ruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset kasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat silmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.

"Tuossa hän on", virkkoi loordi Dalgarno, "elementissään joka alalla — vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän — verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana".

"Mitkä kaikki ominaisuudet", tokaisi hätääntymätön kantapoika, "ovat vuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne".

"Ulos, sinä hiiden sikiö!" käski hänen herransa; "katoa — haihdu — tai tapailee loihtusauvani korviasi". Poika kääntyi ja hävisi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. "Sinä näet", jatkoi loordi Dalgarno, "että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten pitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois palveluksestani — pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan kokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista ja keisareista polveutuneita".

"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen saattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi", sanoi Nigel. "Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani."

"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel", vastasi Dalgarno. "Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit nousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin toivoakseni syöt päivällistä kanssani."

Nigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta. Saattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti muistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi Dalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen, jotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan. Virralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi mielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään selvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he sivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää tietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla, ja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan sukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen sievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten lahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.

Tuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen, niinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen katseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta järkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi auliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen opettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan. Tosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi näyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut ylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon puhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja jokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä leikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen pätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on tunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin paljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin toverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi varovaisuuden nimessä pitänyt.

Loordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa ja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään puheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän tavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja vakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa, missä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen lauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla. Ja tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja kunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi Dalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen toimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa liehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.

Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa luuloteltujen ennustusten kumooja."

"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"

"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata, on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle. Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni — rakastan hellästi ja kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita; taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani, ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia, sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia — sehän lienee asianmukainen puheentapa — sanon kunnia, jossa pidämme toisiamme. Erillään on kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori taikka kenties kumpainenkin."

Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin (Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen, kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina, näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".

"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti, millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen hyvinkin äskettäin.

Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää, ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel", jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".

"Onkohan viisasta", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja antaessaan sen Richielle, "kävellä ihan aseettomana?"

"Ja miksei?" arveli hänen kumppaninsa. "Sinä ajattelet nyt Vanhaa Sauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista pääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat sellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti astuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan. Täällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari puuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, ja nuijat on silloin tunnussana."

"Ja kova sana onkin", virkkoi Richie, "kuten pääkuoreni tuntee juuri tänäkin hetkenä".

"Sinun isäntänäsi, mies", huomautti loordi Dalgaro, "iskisin sen kuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin sinua puhuteltaisiin".

Richie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa viittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei suinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan, jäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän kankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.

"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm", pyysi Nigel, "minne olemme menossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi".

"Minun huoneessani — kyllä, varmasti", vastasi loordi Dalgarno. "Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen muun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa kestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos kustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme Lontoon huomatuimpaan ravintolaan."

"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan", muistutti Nigel.

"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja ymmärtämätön ystäväni!" huudahti loordi Dalgarno. "Ei, ei — ne ovat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja haarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät onnettomia uhrejaan — missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä laihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin varattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat humalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos, Bacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa hienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja taivaallisimpia älyniekkoja — missä viini on silkkaa valiorypäleen sielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin aatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen karkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston hankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään ikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla, jopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua."

"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta", virkkoi loordi Glenvarloch, "käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon ruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme kaiketi yhtä ylellisen laskun".

"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! Monsieur le chevalier de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia — hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla — joka paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa — vieläpä kuuluu jakavan kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat kortti- ja noppapelien salaisuuksia — hän on neljän kuninkaan valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas — ja hänkö laatisi laskun niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on rikos omaa lajiansa. Mutta sinun pitää tulla tuntemaan hänet heti paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."

"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisa chevalier pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla kustannuksellaan, vai mitä?"

"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan symbolum — toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille tuoduista uhreista."

"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa — oli sumuinen ilma ja pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja siten he välttivät ilmitulon".

"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".

"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?" kummeksui loordi Dalgarno.

"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen ovesta sisälle."

"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka, mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita, jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."

"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen, että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."

"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei — ne ovat varakkaan etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen. Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä meidän."

Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista. Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti, ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.

12. LUKU.

Ravintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina uusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset ensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle. Pääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti esittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti yhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja isännöitsi juhlamenojen ohjaajana.

Monsieur le chevalier — kuten hän nimitti itseään — Saint Priest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin kuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan kaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut vastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen aateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka ja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku, parisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli se ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän vähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta koristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin olevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto ollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen yläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi Dalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de Beaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten tavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat hänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta. Nämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja saivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä luonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.

Tämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään Elisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona, kunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa. Taloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo kokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset kilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat kaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi Dalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan miltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut aivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät esiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis arvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun. Oli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen näyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti tiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla turhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.

Nigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen, sillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää seurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat esille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa — arvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä — alempisäätyiset yrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai asustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa uusimpana ja taatuimpana muotina.

Genius loci, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan tervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän tulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja keikkuvat cher'it ja milor'it, ilmaistakseen ilahduksensa loordi Dalgarnon näkemisestä. "Minä toivon te tuotte takaisin aurinko teidän kanssa, milor — te veitte pois aurinko ja kuu teidän pauvre chevalierilta, kun niin kauvan hänet jätitte. Pardieu, minä uskon te otitte ne teidän taskuihin."

"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle niihin mitään muuta, chevalier", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta, monsieur le chevalier, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni ja ystäväni, loordi Glenvarloch."

"Ah, ha! très honoré — je m'en souviens, — oui. J'ai connu autrefois un milor Kenfarloque en Ecosse. Niin, minulla muistoa hänestä — le père de milor apparemment — me aivan tuttavat, kun minä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa — minä usein pelasin tennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootin l'abbaiessa — il était même plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait! Minulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa — ah, un vrai diable déchainé — ahaa! Minulla on muistoa —"

"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta", tokaisi loordi Dalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen ylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin yhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei suinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin muistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut säännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.

"Teillä on järki, milor", myönsi chevalier, "teillä on oikein. Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé? — aika mennyt kuului meidän isille — meidän ancétres — hyvin hyvä — aika nykyinen on meille — heillä heidän kauniit hautapatsaat, muistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia ja marbre — meillä petits plats exquis ja soupe-à-chevalier, jonka minä annan toimittaa pöydälle heti."

Hän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan päivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä näyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: "Kas, mitä! — ethän ole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?"

"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen miehen mainitsevan isäni nimeä — ja sinäkin, joka minulle sanoit, ettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä tyhjennetyin taskuin."

"Joutavia, mies!" vastasi loordi Dalgarno; "minä puhuin vain ajan hengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko tai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina. Mutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin kestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan."

Päivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten istuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä juhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille vieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria oli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan sommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön, joten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten miesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon. Viini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin runsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli luonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä oli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa piirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.

Seurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he osasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä, joille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen poikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään. Ja melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa keskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se ulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.

Sanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin ankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan, ja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia, joita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle keittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin harrastuksia oli "curieux et l'utile". Tyydyttääkseen samalla sitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta oletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä menneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän oli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari, "très bon gentilhomme pour tant", oli nimittäin pitänyt herransa pöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä "le petit Leyth'in" pitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut käytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa tuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa. "Despardieux, c'était un homme superbe! Yhdestä ohdakkeen latvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä kahdellekymmenelle vieraalle — pienen koiranpenikan takaosasta tuli rôti des plus excellens. Mutta hänen coupe de maitre oli, kun rendition — mitä te sanotte antautuminen, tapahtui ja sattui: silloin, dieu me damme, hän laittoi yhden suolatun konin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin että englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla oli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa, eivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu ollenkaan".[36]

Hyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut vieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät enää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen, vaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.

"Te puhutte Leithin piirityksestä", virkkoi muuan pitkä, luiseva mies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä, leveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset tunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii elantonsa muiden ihmisten tappamisesta. "Te puhutte Leithin piirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan — sievähkö kylä se on, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa kyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa, jos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla neljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta paikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä, niin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti antaa saatuaan silmukkansa reilaan."

"Saar", selitti chevalier, "monsieur le capitaine, minä en ollut petit Leythin piirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte kanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin puolesta, että hänellä oli selvillä grande guerre, ja hän oli grand capitaine — plus grand — se on enemmän suurempi mitämaks kuin jotkut Englannin capitaines, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa — tenez, monsieur, car c'est à vous!"

"Hoo, monsieur", vastasi miekkamies, "me tiedämme, että ranskalainen taistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä panssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa".

"Pata —!" huudahti chevalier; "mitä te tarkoitatte — tekö tarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar, minä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olin pauvre gentilhomme suuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, ja ventre saint gris! meillä ei ollut pääpata eikä marmite, vaan me aina hyökkäsimme meidän paidassa."

"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun", huomautti loordi Dalgarno nauraen, "jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä ranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla".

"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla, tarkoitatte, mylord", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. "Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista santarmeista."

"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla kainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli saaduksi", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.

"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord", kehaisi soturi; "maailma tietää sen — kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset, Lontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän nälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan penninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni kunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!"

"Käenpesää! — ja se sanotaan Lontoon kaupungista!" huudahti pöydän vastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein kotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. "Sitä en siedä kuulla toistamiseen."

"Mitä!" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä julmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella kädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. "Tahdotteko nostaa riidan kaupunkinne puolesta?"

"Tahdonpa totisesti", vastasi toinen. "Minä olen porvari, sitä en huoli salata; ja se, joka hiiskuu kaupungin halventamiseksi sanankaan, on aasi ja mahtaileva houkkio, ja minä lyön läven hänen päähänsä, opettaakseni hänelle järkeä ja hyviä tapoja."

Seurueella oli luultavasti omat syynsä olla arvostelematta kapteenin miehuutta niin uljaaksi kuin hän itse sen esitti. Heitä huvitti suuresti se tapa, jolla kiivastunut porvari ryhtyi riitaan, ja joka taholla huudettiin: "Hyvin mäikytetty, Bow'n kello!" — "Hyvin kiekaistu, Pyhän Paavalin kukko!" [37] — "Puhaltakaa hyökkäykseen siellä, muutoin erehtyy soturi merkinannosta ja peräytyy, kun hänen pitäisi edetä."

"Te käsitätte minut väärin, hyvät herrat", selitti kapteeni arvokkaasti katsellen ympärilleen. "Tahdon vain tiedustaa, onko tämä porvaris-urho arvoltaan ja asemaltaan sovelias miekan mittelyyn sodankävijän kanssa — sillä tietäkää, herrasmiehet, että minä en voi mainettani vaarantamatta asettua jokaisen tasalle — ja siinä tapauksessa hän piankin kuulee minusta kunniallisesti haastekirjelmän välityksellä."

"Te saatte tuta minua varsin kunniattomasti nuijan välityksellä", tokaisi porvari, kavahtaen istualtaan ja siepaten miekkansa, jonka oli asettanut nurkkaan. "Seuratkaa minua."

"Minulla on kaksintaistelun kaikkien sääntöjen mukaan oikeus nimetä ottelun paikka", huomautti kapteeni; "ja minä määrään paikaksi Tothill-kenttien Sokkelotarhan — todistajiksi kaksi puolueetonta herrasmiestä — ja mitä aikaan tulee, niin olkoon menneeksi kahden viikon kuluttua tästä päivästä lukien aamun sarastaessa".

"Ja minä", sanoi porvari, "määrään takatanhualta paikaksi keilaradan, todistajaksi tämän hyvän seurueen ja ajaksi nykyhetken".

Niin sanoen hän heitti kastorihatun päähänsä, läimäytti soturia huotrassa olevalla miekallaan hartioihin ja juoksi alas portaita. Kapteeni ei näyttänyt vireältä heti seuraamaan häntä, mutta viimein hän ympärillään kajahtelevan naurun ja pilkan kannustamana vakuutti seurueelle tekevänsä harkitusti, mitä teki. Hattunsa ottaen pani hän sen päähänsä mahtavasti kuin muinainen Pistooli[38] ja astui alas portaita ottelupaikalle, missä hänen rivakampi vastustajansa jo seisoi valmiina, paljastetuin miekoin. Koko seurue näytti olevan riemastuksissaan lähenevästä tappelusta; toiset juoksivat katetun keilakujan puolella oleviin ikkunoihin, ja toiset seurasivat kiistakumppanuksia alas. Nigel ei voinut olla kysymättä Dalgarnolta, eikö hän asettuisi välittäjäksi, estääkseen vauriota tapahtumasta.

"Se olisi rikos yleistä hyvää vastaan", vastasi hänen ystävänsä. "Kahden tuollaisen oikuttelijan kesken ei voi tapahtua mitään vahinkoa, josta ei koituisi suoranaista etua yhteiskunnalle ja olletikin chevalierin laitokselle, kuten hän paikkaansa nimittää. Minua on jo kuukauden ajan kylläännyttänyt kapteenin puhvelinnahkainen vyö ja punainen ihokas niin tympeytyneeksi kuin ikinä mikään, ja toivottavasti tuo rohkea kangaskauppias nyt peittoaa likaisesta leijonantaljasta aasin kömpimään ulos. Katsohan, Nigel, uljas porvari on asettunut paikalleen noin keilanheiton verran edelle, keskelle kujaa — oikeana haarniskoidun karjun kuvana. Katso, miten hän keikistelee miehekkäillä jaloillaan ja heiluttelee säiläänsä, niinkuin aikoisi sillä mitata kamritsia. Kas, nyt tuodaan vastahakoinen soldado ja asetetaan vastapäätä kiukkuista riitaveikkoaan, kahdentoista askeleen päähän. Vetääpä kapteeni työkalunsa esille, mutta katsoo hyvän kenraalin tavoin yli olkansa, ollakseen pahimmassa tapauksessa varma peräytymistiestään. Kumaraan painaa urhea rihkamakauppias päänsä, kaiketi luottaen porvarilliseen kypäräänsä, jolla hänen parempi puoliskonsa on lujittanut hänen kallonsa. No, tämäpä vasta verratonta leikkiä on. Kautta taivaan, mies aikoo rynnätä puskien häntä vastaan kuin muurinmurrin."

Niin kävi kuin loordi Dalgarno oli aavistanut, sillä kun porvari, jonka taisteluinto näytti olevan täyttä totta, huomasi soturin pysyvän alallaan, säntäsi hän eteenpäin yhtä onnellisesti kuin miehuullisestikin, löi alas kapteenin varjelusliikkeen ja edelleen pinnistäen työnsi näköjään miekkansa ihan tämän ruumiin läpi. Voihkaisten kaatui vastustaja pitkin pituuttaan maahan. Parikymmentä ääntä huusi voittajalle hänen seistessään patsaaksi tyrmistyneenä omasta urotyöstään: "Pois, pian pois! — paetkaa, paetkaa — pakoon takaovesta — laittautukaa Whitefriarsiin tai virran yli Banksidelle, meidän pidätellessämme roskaväkeä ja konstaapeleita." Ja jättäen sortuneen vihollisensa tantereelle vilistikin voittaja tiehensä.

"Kautta taivaan", ihmetteli loordi Dalgarno, "en olisi ikinä uskonut tuon miehen seisovan vastaanottamassa pistoa — varmasti kahlitsi hänet kauhu, herpaannuttaen raajat. Kas, ne nostavat hänet ylös."

Turralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun pari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata hänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi pökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut hänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen naurun ja rähäkän saattamana.

"Kautta kunniani", huudahti loordi Dalgarno, "hän livistää samalle suunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän saavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa miehen haamun tulevan kintereillään."

"Despardieux, milor", vannoi chevalier, "jos hän olisi viipynyt hetken, häneen olisi torchon — mitä te sanotte pesuriepu — pantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikein grand fanfaronin haamu".

"Sillävälin", huomautti Ioordi Dalgarno, "saatatte meidät kiitollisiksi, monsieur le chevalier, ja varjelette omaa kunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä sitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä tänne".

"Ventre saint gris, milor", takasi chevalier, "luottakaa siinä minuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedet grand pelkurin niskaan!"

Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan, äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä. Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri — hierrä, hierrä — älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia, nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.

Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin, primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman, kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.

Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen, tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä. Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön, "jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".

"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."

"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin huurut. Ratsaille siis — hyvästi jääkää, hyvät herrat — näkemiin, chevalier de la Fortune."

Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä alokkaani? Alankomaalaisen alma materin viisas poika, mikä sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista, kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä Leydenissä — että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle, päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä — että jos silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."

"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel. "Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."

"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa, pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare, joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan, antaa uljaan Falconbridgen lausua:

"'Ajalleen lehtolapsi on se mies, jok' ympäristön tutkimista vieroo; siit' en mä pettääkseni selvää tahdo, petosta väistääksein sit' opiskelen.'

"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille tietä tungoksen läpi."

He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan, samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena kuulijakunnassa.

Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan, kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan Merenneidossa.

Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen

        "noita juhlia laulun,
    miss' saatiin oivia rypäleitä,
    jotka hulluttamatta hurmasi meitä;
        ja sentään säkehes jokainen
    vielä herkut voitti ja viinin herttaisen".

13. LUKU.

Harvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa ihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä parhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä tuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti sovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu tapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli kysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.

"No, erinomaisesti", sanoi loordi Glenvarloch. "Olisin vain paremmin mieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan vapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä, ja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne uuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin."

"Ja mitä vikaa siinä oli?" tuumi loordi Dalgarno; "tai mihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme älymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto vieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin. Takaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti haavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä kurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin, missä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa."

"Saattaa niin olla", sanoi loordi Nigel; "mutta kuitenkin voisin vannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin miehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko suoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan peräytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti arvottoman syrjäiseltä".

"Hiiteen sinun arka omatuntosi", vastasi loordi Dalgarno; "sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään! Nuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja Reinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta neronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan sanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi herättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä kylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat ja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta ruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat suojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän muihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä vedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, — ja Parnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä."

"Kyllähän", vastasi hänen maanmiehensä, "mutta nämä miehet eivät ole Vergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä toistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa. Avonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka vanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään, joka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä. En kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua hyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle Richmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä tarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee joitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, — sellaisia, vakuutan, että ne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet katseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa, jolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet luetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella hänen ylistyksiään."

Ei käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen ja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta mielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui, kuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja viehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä sisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka tavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa yht'aikaa.

Hän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo kolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen korvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen, kerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen taito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja kasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään hienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen, oppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen vallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella vaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman, jota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita omalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.

Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi joko hovissa tai hovin yläpuolella — sillä sen lähdettä ei voitu oikein määritellä — vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.

Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun hankauksen johdosta.

Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä, voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella, ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.

Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti. Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa, teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin. Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta. Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä, ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden menetykseen — edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.

Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja — sillä sen korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt — henkilöitä vastaan, joiden saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin auliisti panivat rahojansa alttiiksi.

Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen, hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti, ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat, jotka kävivät monsieur le chevalier de Saint Priest Beaujeun talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä, että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan suosittu lisä heidän seuraansa.

Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen kiusallinen, — alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin, jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään. Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta anomuksinensa Lontoossa.

Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään — vähäisimpäänkään — alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".

"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!" vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen kuin hän pyörtää kovan."

"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään — parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet ystäväämme kohtaan."

"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm", huomautti hänen isänsä, "niin kerrankin myönnän, että hovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä. Olen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen sitä niin köykäiseksi kuin suinkin."

"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi", vakuutti loordi Dalgarno. "Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun ehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja kuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta takaperin."

"Toden totta pelkään niin tekeväsi", vastasi hänen isänsä, "Sanonpa sinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin epäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta jotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse hovissa samaa kuin ennen vanhaan — ja kuitenkin sinä kohoat siellä."

"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta", selitti loordi Dalgarno. "Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä kapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina Skotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne miekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi yhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen hovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen. Sitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen kuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi väkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti, joten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen peräpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman sijaa ja huokaamatta 'infandum — — renovare dolorem'. Mutta sellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen väkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin sinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi. Kuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki Falklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin lainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää."

"Se on valhe", kivahti vanha jaarli, "musta valhe, sepittipä sen kuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä tuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua — ja mitä rivakkaan palvelukseen tulee, niin — tuhannen tulimaista! — rivakkaa sen pitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja murhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te nuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole paljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet, joiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa jäärytteleminen — liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja silmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan olojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran Tayn tohisevan Campsie Linnin yli."

"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä", virkkoi loordi Dalgarno, "ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista osoittautuu maukkaaksi".

"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa", kehoitti vanha jaarli ja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti molempien nuorten miesten saattamana.

Heidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut suurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli hänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti hän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä Buckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi nuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan niinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle ystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen itsepintaisuutensa seurauksista.

Mitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen pöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin oli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa velkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta oli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti varjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli hän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien ja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista suosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle itselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin kuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi Glenvarlochin ensimäisellä käynnillä.

Perusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä puutteellisuuden. "Ei ole koskaan ollut miestä", valitti hän, "jolla olisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle kuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat askelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi vuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle vuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua samalle rannikolle, Nigel", tapasi hän lopettaa. "Jos minulla onkin vähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes hän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun tuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään sitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun hyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua nykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi haluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava herttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta."

"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasi
Nigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".

"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen herramme lempisiunauksesta: beati pacifici."

Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.

Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen, halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.

Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi. Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana, jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä, ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.

Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä, huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.

"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon, ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan, täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen edelleen."

Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen ylhäisyydelleen.

"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn välitse; ja taivas tietää — en vain minä — saapiko sitä sieltä enää koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin — mutta tapahtukoon taivaan tahto — en minä nuru."

Jokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi todella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa parantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja kohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia suosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla maksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään lieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän viehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.

Richie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko John Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista paluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta siinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä lupauksestaan. "Sillä", hän sanoi, "jollei mylord ole kyllääntynyt tähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse, ja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen kuin olen montakaan viikkoa vanhempi".

14. LUKU.

Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.

Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta tyytymättömyyttä taikka molempiakin.

"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi, joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.

Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi — semmoisista asioista en tullut puhumaan."

"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa, jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata käyttäytymistä palvelijansa taholta.

"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan, ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.

"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa,
Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"

"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".

"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään terveisiä Skotlantiin."

"Skotlantiin! — mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel.
"Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"

"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte palkata toisen paashin ja tallirengin".

"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies — mutta minä muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."

"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet, olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."

"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä, pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."

"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani. Kuitenkin täytyy meidän erota."

"Ihme ja kumma, mies — miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"

"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".

"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa, "että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita, niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen — jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön se siis silleen."

"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi — mutta muista sentään, kelle puhut."

"No niin, mylord — minä puhun nöyrästi" — milloinkaan ei Richie ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu teidän ylhäisyydellenne — sillä varmastikaan ei semmoinen elämä sovellu minulle?"

"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi, houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.

"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka, ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan. Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun elementtiäni — en saa hengitetyksi siinä — ja kuullessani teidän ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta, jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"

"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."

"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja — yhä luvallanne lausuen — se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää kuin pelkät panoksensa."

"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena. "Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan sellaisesta panoksesta kuin haluan."

"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie, jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta, mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä, jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa — häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa — viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."

"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän näytti varakkaalta mieheltä."

"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie. "Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos kysytte, kuka hän on — niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."

"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen korjata".

"Älkää siitä piitatko, mylord — aina kunnioittavasti puhuakseni", sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää, sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan suuresti päinvastoin."

"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä väärin suopeuttani — ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä, niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä huolellisimmin laski kolikko kolikolta.

"Onko kaikki kunnossa — vai ovatko ne vajapainoisia — tai mikä hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli siveellisyysohjeitaan.

"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole niin runsaita, sen pahempi!"

"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".

"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte tuota monsieur Lutinia, — ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, — sitte suosittaa teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette menossa — yhä luvallanne sanoen — hornaan pesuriepu hännyksenä, sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden syrjäpoluille".

"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"

"Mylord, niin totta kuin elän leivästä — ei, jopa niin totta kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta — paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden julistaminen oli turhaa — sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen, kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni, lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen arvoinen."

"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel.
"Kuolema ja paholainen!"

"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat teille, mylord, kun annoitte ajatella, että — häpeä sitä mainitakaan — että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte, koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin, jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."

"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa häpeämättömyytesi ahdistamana, — jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."

"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni —"

"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten", keskeytti loordi Glenvarloch.

"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen; "siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen, noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."

"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta — järkevään seuraan, en ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".

"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle yksityisistä asioistani".

"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne, asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi kertoa hänelle selvää totuutta niistä".

"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel, "kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka eivät häneen vähääkään kuuluneet".

"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en kertonut hänelle kumpaakaan".

"Ja mitä sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki tähtäsi.

"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas vastedes — nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella, ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin — vhiu!" Hän lopetti kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.

"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel, joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin pidättämään nauruaan.

"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi — ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten kuningas, sanoo vieraasta naisesta — sillä, sanoin itsekseni, olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"

"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni — ja minä annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme, Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."

"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä, olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi hyödykseni — minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle, niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."

"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti rupeat jälleen palvelukseeni."

"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."

Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.

Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän, laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta — tätä ei hän voinut olla tunnustamatta itselleen — että noin uskollinen palvelija ei enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä siinä valossa.

Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.

Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty — sen oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:

Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin, tuntemattomalta ystävältä.

Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana — ystävänne loordi Dalgarno — on aivan petollinen teitä kohtaan ja pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne

IGNOTO."

Loordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin kokoon — sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti — rypisti otsaansa — harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen siekaleiksi: "Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä — tarkata —"

Ajatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan oli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että päätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja hattunsa hän siis läksi sinne.

15. LUKU.

Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.

Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.

Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, — pysytellen syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin taistella niitä vastaan.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.

Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.

Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten oppinut juoksemaan taiten ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"

"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen mennä edelleen.

"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan", huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista — teemmekin sillaikaa kierroksen puistossa — se terästää ruokahaluanne."

Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.

"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No, parempaa ette voi tehdäkään — siellä on hyvää seuraa ja erityisesti valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen — ja ylväs isänne olisi ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta seuraa."

"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka tulevat kuluttamaan rahojansa".

"Oikein, mylord — aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa, puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen heiltä. Nylkekää heitä, mylord — korventakaa niinkuin kyökkipiika rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin — kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat — ja silloin eivät lihotetut salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."

Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä, tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.

Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja vastaamasta.

"Niin juuri — aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen. "Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi — teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen, hevosen ja miehen, otitte häneltä spolia opima ja kaikki rahat, mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin. Niitä on yltäkyllin jäljellä — enemmän tuhoutui Floddenin lakeudella."

"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir
Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.

"Paljon mahdollista — paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? — sepä vahinko. Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta — lontoolaisella rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord, jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."

"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana, ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä, toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen kunniaansa.

Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord, sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni tosiaan kuin säkissä."

"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".

"Niin hyvin kuin kykenen, mylord — parhaani mukaan", vastasi Sir Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella korvaansa.

"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein — minä en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."

"En ole milloinkaan kuullut olevanne suuri peluri, enkä ole koskaan ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin — en ole koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri, — sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas, mylord, minä sanon sitä peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono; ja minä sanon sitä rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä, mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon, — miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet jättää, en minä sano suureksi peluriksi, mylord, miksi häntä sitte muuksi olisikaan nimitettävä."

"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä — karttaa pelaamista vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa? Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"

"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti", sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla — ettekö ole aivan enimmäkseen noussut pöydästä voittajana — ja onko niillä reippailla nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa — tarkoitan jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia — tapana pelata tuollaisin ehdoin?"

"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä, "ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies, joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."

Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "in malam partem. Jos olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan roikaleilla on ollut etunaan tecum certasse, kuten Ajax Telamonin poika lausuu apud Metamorphoseos. Heidänlaisilleen on se ajatus, että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa, kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa pussistaan."

"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel, "tahtoisin mielelläni tietää —"

"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö? Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."

"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"

"Epäilemättä — epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö — on vahinko, ettei hän voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen lemmenkutriensa alla — loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika, kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen ravintolan."

"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin —"

"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä on teille haittaa, mylord — kuningas kuulee teistä muiden kautta, kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti — puhun vakaasta ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: 'Jacta est alea! — Glenvarlochides on käynyt peluriksi ja juomariksi!', Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."

"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja kuninkaan kuullen?"

"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin — eli kuiskittiin salassa — mikä on niin avointa julistamista kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".

"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel kärsimättömästi.

"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."

"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel, "kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa ainoallekaan heistä?"

"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti, veisasi samaa virttä kuin hekin."

"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno puuttui puheeseen minun puolestani".

"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori aatelismies vaiennettiin helposti — olletikin kun hänellä oli jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi. Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella, niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi asianne kuntoon?"

"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon", sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai evätä kerta kaikkiaan."

Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään irvistykseensä, vastatessaan:

"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää — kautta kunniani, siinä ovat juuri ne miehet, joista puhuimme — siinä paha, missä — hmh!"

Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.

Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.

Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun, jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri Quatren ranskalaisesta hovista.

Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham, jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.

Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan, joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana, kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin tikari.

Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta. Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti. Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä, kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä, missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien varjostimeksi.

Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli edelleen.

"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on, karsastelijoita — tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä — prinssin ympäristössä."

"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni, mistä he minua syyttävät".

"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa, että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti — saatoitte huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi — mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna. Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther' antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord, jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät käytävän päästä ja palaavat tätä kautta — ja te arvatakseni olette saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin tielle."

"Te voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista; "minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi — vielä vähemmin lähden täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette, sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."

"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin prinssiä — kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni, saattekin sitten uhitella yksinänne."

Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä ivallisuuttaan.

"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta väkisinkin täytyy minun huolehtia — niin vähän kuin olenkaan velkaa onnelle tai lähimäisilleni — tästä hirvenvasasta, joka tietenkin on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. — Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä ohi niinkuin älykäs lapsonen — menkää asuntonne rauhaan, pitäkää jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä ikänä lykästä."

Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch: "Olen kiitollinen teille, Sir Mungo — olette luullakseni puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."

"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä menettelyä.

Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon, samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.

Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.

Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä, mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä ilmeisesti on hän mukana juonessa!"

16. LUKU.

Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.

Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan. Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.

"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin — Sir Ewes Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."

"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordi
Glenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".

"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee? Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies; mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."

"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne", sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä, mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".

"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja — ja kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on säädyllisistä piireistä tavannut."

"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord", tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin teidät tilille siitä."

"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias paikka kiistelyyn".

"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan etuoikeuksia.

"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund, joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"

"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat — enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te, mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon — ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa herjaukseen."

"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja prinssin saattolaisena".

"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua tulemasta hoviin".

"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja minä olimme Pylades ja Orestes — toinen painos Damonia ja Pythiasta — Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää, vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana — teidän tapanne tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään voittajana — yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku toinen aika ja soveliaampi paikka."

"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.

"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin; "mehän olemme hovin piirissä".

"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.

Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin: "Pysykää alallanne — rauhassa — miekat paljastettu puistossa! Hoi, tänne! — kaitsijat — vartijat — huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle joka suunnalta.

Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa, mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille: "Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen — me tapaamme vielä."

Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra, että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat. Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään kaupungista."

Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen par voye du fait. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.

Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa, se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen. Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden — melkein ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.

Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin (Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin — ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin — pyhäkön etuoikeus, jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana kaikenlaatuisille huimapäille, — vararikkoisille porvareille, hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta. Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta, kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän rettelön sopimiseen jollakin tavoin.

Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.

"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti. "Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta, johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani tahraantunut."

Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä, hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista portaista muistui hänen mieleensä facilis descensus Averni ja sai hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.

Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina, jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe — se oli lakikoululainen nimeltään — oli sitä mieltä, ettei tarvittu paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta, joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä, tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen, vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten, mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille, huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.

"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa, vaikka vain skotlantilaisenkin.

"Minä — minä —" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata asemaansa, — "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".

"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord — ette voi saada parempaa opasta siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen takaan — hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi — te olette tuttavapiirissämme viimeinen, jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."

"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."

"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta — pyydän anteeksi — mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen pinnistyksestä."

"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa", selitti Nigel.

"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord, ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi — siinä määrin on teidän alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."

"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte — olen lyönyt erästä herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".

"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen on arvohenkilö ja suosiossa."

"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel, "mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno, jonka olette nähnyt Beaujeulla."

"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle. Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."

Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa sektiä, jota isoäitini — taivas häntä palkitkoon! — lähetti minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä, miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."

Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta. Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.

"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa Onnetar viholliseni, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."

"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordi
Glenvarloch.

"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa takaperin — ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin — en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan — ja luiskusta, joka teki viisitoista — kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja rouva, kolme — rakinäpärä, viisitoista — ja hemppu, yhdeksäntoista. Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord, minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun hemppua? — hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille portit, joilla vain on markat."

Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt. Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.

"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme — olin viime vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."

"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.

"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme, jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on alsatialaisilla — ymmärtäkää minua oikein — valta suojella tai häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa — kuulkaa — mitä tuo on?"

Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi kaukaisen hurrauksen kohu.

"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä kaupunginosassa — hän palvelee kuutta herraa — neljä niistä asuu eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista, kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja on kaiken kaikkiaan — mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"

Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.

Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.

17. LUKU.

"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja — mainitsen sen pahoitellen — muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen viimeistelyssä."

Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua. Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä suoriutumiseksi.

Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!" hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen, mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on rauhallista."

"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."

"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".

"No niin, — mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny asultaan säännöllisenä — noin."

"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".

"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat, lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja, jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja, ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille, sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."

"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun, "laadultaan itsevaltiutta?"

"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen, "sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston, joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä, pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä, neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."

"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordi
Glenvarloch.

"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja. Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä vastaan."

"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn. Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."

"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi, jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun virkailijana — ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä, samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte alsatialaisena Whitefriarsissa."

He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti lakikoululainen:

"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä. Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä asuntonanne."

Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten: "Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi, että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."

Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu — mutta hänen kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.

Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan. Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia, ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi ohikulkijoille.

"Semi-reducta Venus", huomautti lakikoululainen viitaten erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen vangitsemiskäskynsäkään."

Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin; näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta, toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä, jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa hyvin tuttu.

"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"

"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."

"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta — tunnen minä sen; se on reilu poika ja vapaa kulkemaan".

He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi sen enemmättä tervehdyksettä.

"Grosso in aere!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä, kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."

Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta. Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."

Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina, tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin, ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:

"Hei, vanha Simeon-kuningas, se pullon ja pikarin valtias, punaisine neninensä, olvitahroiss' sääryksensä, heippari-rallailei."

Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies. Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.

Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan, olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu, leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä

Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen. Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne nähnyt.

Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä näkimellään.

Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän, mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen. Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi alottaa asiansa.

Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään turvaa sieltä.

Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta, eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]

Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:

"Nigel Grahame nimelläni, toivon tänne pääseväni, koska kourihinsa laki mua muualta jo haki; suokaa mulle täältä suoja, jottei nurjan tiedon tuoja löisi kättä olallein virkamahdin paperein: tulen kelpo miesten hoimiin, asevoimiin, älyn toimiin tiedän täällä saavan luottaa, — milloin vouti miestä vuottaa ulkopuolia maailmassa, ain' on turva munkkilassa."

Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä, keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut tovin — ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.

"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen, ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian koko kansan."

"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu pääsemään suojelukseemme."

"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään hänelle mitään kysymyksiä — hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme. Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä vastaan!"

Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan, mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.

Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi, "että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa. Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa olosuhteissa."

Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan mielipiteensä seuraavasti:

"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia, törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen nujerrettaisiinkin, niin — kuolema ja kadotus! — eikö meillä ole aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat lain varassa, — minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."

Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa, jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä hänet on ahdistettu tänne — siitä vain, että hän antoi toiselle selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä. Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".

Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin", hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne, jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto pullistaa kattoa."

Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta, johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:

    "Kautta tynnyrin, kalvan
        ja tapin ja vyön,
    minä henkeni halvan
        ja nahkani myön,
    jotta oikeutta valvon
        munkkilan veikkojen
    ja sen naisia palvon
        urhona heikkojen."

Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin vanhan tavan mukaisin säkein:

    "Sulta olallelyönnin
        ja pahnat putkan,
    veden, kannikan syönnin
        ja lain joka mutkan
    kaikk' ansat ma säästän
        ja pulmista vaikeista
    sinut loihdulla päästän,
        viis voudin aikeista.
    Olet pukari vapaa,
        saat pettää ja huijata,
    jos sun parempas tapaa,
        saa hän sinut puijata;
    käy, reudo ja räivää
        kuin viimeistä päivää;
    jos heilutat puukkoa
        ja tahdot kiistää,
    ei hempultas suukkoa
        saa kumppanis riistää;
    kesät viitatta perkaa
        sa ihmisten taskuja,
    käytä talvisin verkaa,
        juo, polta, puhu kaskuja:
    elä lyijypää-nopista
        ja merkkaa kortit alta,
    jos ei apu lähde opista,
        niin auttaa nyrkkivalta;
    ja vanno kautta kunnias
        ja ole urho suuri —
    tää kaikki olkoon osanas,
        sen annan sulle juuri."

Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.

Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana. Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku, joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.

Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin, kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.

Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien. Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa. Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle, ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä. Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen. Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä, vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.

Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa vain hetken aikaa.

"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.

"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe.
"Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."

Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä. Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa varojensa suhteen — pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia, jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.

18. LUKU.

Meidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen asemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme selvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen vaiheisiinsa.

Oli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa Whitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota, jota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä Ramsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä lopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan istuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta niin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi neitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen Janet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen oikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi niin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti Juditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.

Kunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan suopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari George Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai hellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta olihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto oli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta kävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla "kalpeine leuhkanankasvoineen".

"Tahtoisin puhutella lady Hermionea", vastasi hengästynyt tyttö, ja veri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi enää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.

"Lady Hermioneako?" kummeksui täti Judit. "Lady Hermionea? Ja tähän aikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu tapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin, hailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat sinulle osoittaneet."

"En suinkaan, en millään muotoa", hoki Margaret, ponnistellen kutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan esille vähimmästäkin aiheesta. "Sano vain ladylle, että veljesi kummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän ei kiellä minulta pääsyä."

Täti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen nuoreen anojaan. "Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi, tyttöseni", hän sanoi, "yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen vanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa kuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on parempia apukeinoja hyväksesi."

"Voi, ei — ei — ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus — suo minulle anteeksi, rakas täti — tapaus, jolle sinä et voi mitään."

"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti, "sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä. Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."

Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen: "Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."

Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.

Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja, joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan, selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen, peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä. Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.

Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja. Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen, otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta, jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen. Kaikessa salaisuudessa — sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt hänen sekaantumisestaan — toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo kutsui.

Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa, ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen, kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.

Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.

Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään erillään hänestä.

Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen, että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin aarnihaudan löytämistä.

Täti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta he seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä uteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän tunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että saattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan sisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä jyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on koko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä perheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa, että lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan, kenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin ehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti pahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi urkkia salaisuutta.

Mutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu tämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan välttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat, että rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi panna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin — toiset arvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa — muutamien mielestä ajatteli hän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen kirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen tekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan pidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin ensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia mestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa järkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti henkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan, että kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin mademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa huoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä käynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti tapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian lyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli heidän väliensä siteenä.

Urkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari Heriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja kierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla sellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn häijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.

Maailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan voinut — jos olisi tahtonut — kertoa lady Hermionesta enemmän kuin kukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se oli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.

Tyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli Englantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti huvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän mielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen käyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän oli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus, isän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten henkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin. Porvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi, kujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten luopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä äärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä, jota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat taipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin ajoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka nuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja harkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia — vilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän. Hänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja romaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä hän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut saada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja niiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi, saattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta. Mutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen heikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti kiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että sai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen lady Hermionen luona.

Tämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa, hänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä mielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti pääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan, teki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän keskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli Margaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta, että hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi jokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja kielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan tai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt houkuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai näkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin ja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin aaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään huolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.

Tämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista luonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja ailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien peite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on, että jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa kokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan tyydytetyksi.

Heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana palkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta siroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien ja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen kallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin mielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä. Mutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava kuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin, osoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi, että ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin soitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin pätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon hänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä laulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin lady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan mielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä seuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun kappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa kävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei häntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen kertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella ystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän muistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian pikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman uhkamielisestä ilmaisemisesta.

Se pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina herätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä miellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan hänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen suojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen silti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan pistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan maailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa käveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa joka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret oli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua, että hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa olisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa muuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta tavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä tottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä, nauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan kaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa, ei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut kevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus rohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna Paulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta, jota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman vähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku neitonen ylimalkaan alistui — vaikkei aivan nyrpeilemättä — lady Hermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen suosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen mielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä olivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset seikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen ikävaiheeseen.

Usein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna pidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien ahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme olemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on asian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös valtaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla. Mistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli olevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla tarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi päättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan hänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin tarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.

19. LUKU.

Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin eristettyihin huoneisiin.

Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan. Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja — olin, silloin vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän vanheta, Monna Paula."

"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula. Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.

"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".

"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan. Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia — ne eivät arasta hallaa eivätkä myrskyä."

"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä ei myöskään ole elämää tai tuoksua".

"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"

"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".

"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi lady
Hermione hymyillen.

"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."

"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne", selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja vastenmielisyyttä — ja — ja — ja muita tunteita, joista teidän armonne suvaitsee puhua. — Mutta minä saatan virkkaa vapaasti ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele — taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta, messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä, rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan piirihypyissä poljennon mukaan."

"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,
Margaret?" kysyi lady.

"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam, kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole niillä läpäissyt."

"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina pohtinut näitä asioita ahkerasti".

"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä, että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen. Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan töyrytuolille hänen viereensä.

"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne minua."

"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"

Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te vihastutte minulle varmasti — niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en voi sille mitään — se mies on pelastettava."

"Mies?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään — kenties hän ei ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."

"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.

"Kenties sinä siis et pahastunut", sanoi lady, "tai ehkä hän ei ole puhunut, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole avomielinen, tyttöseni — kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret — tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee oppiaikansa loppuun."

Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan: "Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei —"

"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva, mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa, jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt. Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt — sillä minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."

"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa oli asiaan nähden kylläkin luja.

"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö, sinä olet päästäsi pyörällä."

"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut — sitä kenties vakuuttaisi minulle koko maailma — ja samaa olen toisinaan taipuvainen muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."

"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen, niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta, Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"

"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys. Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."

"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley, jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan neuvontaan?"

"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä tunnen, teidän armonne jälkeen."

"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan! — Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö — minne olet menossa?"

"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on kiireinen".

"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on, että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi — herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti, niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain kerran nähnyt."

"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas; "mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt haihduttamaan tuon kerran mielestäni, vaikka se painui niin syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan, minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen sydämeeni ainiaaksi."

"Tyttöseni", muistutti lady, "ainiaaksi on sana, joka tulee helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat, sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys — ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan kuuluvaa."

"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti. "Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin lyhyt."

"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista, mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo eivät ole harvinaisia etuja?"

"Hän on kovaonninen, madam — peräti kovaonninen — ja kaikenlaisten ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta, mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno —"

"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse — tulen heti takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen, jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut käsitykseni. En tiedä mitään loordi — mikä hänen nimensä olikaan?"

"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla kehitettyä vehkeilyä."

Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen olevan täynnä pahuutta.

"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia aikeita — ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"

"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi kertoa teille kavaltamatta muita — se riittäköön, että tietoni ovat yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä en saa mainita niitä teillekään."

"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."

"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."

"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordi
Glenvarloch siis vankilassa?"

"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa — puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana. Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä — en voi pelastaa muutoin kuin teidän välityksellänne."

"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"

"Teillä on keino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen — joka saa kaikkea aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta, ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan — ja minä —" hän pysähtyi.

"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.

"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady", vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä — mutta olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."

"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.

"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam — voisin melkein sanoa kaikki mitä toivon — varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua — ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi, teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."

"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.

"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam — salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa tallessa."

"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit rahaa sen panemiseksi täytäntöön".

"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret, "jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika on liian lyhyt selittääkseni."

"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay. "Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä — torjutuksi ärtyneen kuninkaan kiivastuksen — prinssin kylmäkiskoisemman, mutta hellittämättömämmän pahastuksen — Buckinghamin kostonhalun, joka äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle osuviin — loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden — kaikki saan torjutuksi hänestä!"

"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan, Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä, sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa kummi-isällesi — meidän molempien hyväntekijälle — etten auta sinua missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."

"Luottakaa sanaani, — valaani, — rakkahin lady", vastasi anoja, "että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä tai epänaisellista".

"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta, jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu heidän valtaansa?"

"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein tukahtuessa nyyhkytyksiin.

"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."

"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille niiden suorittamisesta takaisin — ja minulla täytyy aikanaan olla tilaisuutta — tiedän vain — ajattelen — että teidän armonne on välinpitämätön siinä kohdassa."

20. LUKU.

Margaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri pöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle, jonka hän antoi saattolaiselleen.

"Monna Paula", hän määräsi, "vie tämä paperi rahastonhoitaja Robertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä tänne."

"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä asiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento vieras tämän maailman käytännöllisille toimille — ja sellaista tietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään tekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties loukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, — ja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan suostutteluasi."

"Oi, kuunnelkaa sitä — kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen lady!" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen hyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta kuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. "Ihmisten lait ovat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta kuuluvan äänen kaikua meissä."

"Nouse, nouse, tyttö", sanoi Hermione; "sinä liikutat mieltäni enemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan minuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että näin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät liikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän sanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?"

"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady", vastasi Margaret luoden katseensa alas; "mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti esiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni syvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni vastaavasti suhtautuvat ajatuksiini."

"Niin täytyy olla asian laita", myönsi lady; "muutos tuntuu kuitenkin kovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas tyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi, valmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa kiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin kehnosti palkitaan."

Lady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen kuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä Margaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät keskenään.

"Meidän täytyy malttua toviksi", ilmoitti lady vieraalleen. "Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen odotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa."

"Minuutit ovat kalliita", pitkitti lady; "sen kyllä käsitän, ja me emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön alikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin."

"Te olette hyvin ystävällinen, madam — kovin hyväntahtoinen", virkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella vapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää kouristavaa sydämen kiihtymystä.

"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle", kehoitti lady. "Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän rohkean aikomuksesi toteuttamisessa — säästä vireyttäsi, jota voit joutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen — se on ainoa apukeino elämän haittoja vastaan."

"Niin, madam", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen taltuttaa luontaista maltittomuuttaan, "olen kuullut niin — ja hyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut samaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut ennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen siitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan ihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se lääke on."

"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni", arveli lady Hermione. "Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua väärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni ovat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan siihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda — uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten niissäkin on kärsivällisyys osana."

Margaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän pyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi ärtyisyyttään.

"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."

"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit — minä tahdon ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet, miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen sulkeutumaan omaan poveeni — tai ehkäpä toivon, että sinä otat varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna Paula tuo meille Robertsin vastauksen."

Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:

"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun, jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.

"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui — älä hätkähdä — ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta — eipä ihme, että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia, oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan, missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.

"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle, joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.

"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta — saman kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä. Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin, elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.

"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret, jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.

"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi. Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti. Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko, johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt, sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa, jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon — toistan sen vielä — kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen tunteitten ryhmään.

"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi! Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea — tämä konna, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret — puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut hänelle — en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin — sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella, kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa, jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan, vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa, saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme, ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.

"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät. Onnettomuudeksi — minun pitäisi sanoa onneksi, kun otan lukuun, millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut — oli joku sellainen vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa — hän kaivoi esille jokaisen vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden vuosisadan verisissä vihoissa — syyti häntä vastaan halventavia nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen esittänyt mitä kehnoin hylkiö.

"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja napisemaan kohtaloani vastaan ja — sen vian tunnustan — hellää vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein, ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat. Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle sukuarvokkuuden unelmalle.

"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin — niin pitkälle joudutti minut sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta — hän rukoili minua lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja rajattomalta kuin omanikin.

"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen. Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.

"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa sisintä.

"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni. Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta, johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen — taivas antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä — varmistua minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.

"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa. Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan, ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon kärsin sen naisen hallittavana — ja vieläkin vaivaavat uniani hänen tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja yrmeät kasvonpiirteensä.

"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana, ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan. Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen, luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki, mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta — nyt se oli tyyten hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi niille, jotka siten menettelivät! — kiitän taivasta siitä, että voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan — kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana. Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani, mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'

"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen. Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen — sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku sisar — riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista, mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen — ja, oi taivas! mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan, mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'

"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun sallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni sulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen olivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin äärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta rangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli iltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani, pääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena näin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni sylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari — molemmat olivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat heidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni, kaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät olevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla ja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin vaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti toimivan oppaana.

"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja estivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin muutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni äänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona. Ratsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta, mutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa huoltamisessa, vaan vieras.

"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama — tapaat siellä auttajan — meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun saatuasi toisen asun'.

"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen Monna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain suunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin joutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin ne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin Monna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden vaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin hevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään matkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti kivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin silloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä, minä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät takajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan pysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin helposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja tyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua olin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi ponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä näimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.

"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti toistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko seurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen ihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin hämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy nyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat salakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja ovat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien kautta Saint Jean de Luziin asti.'

"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että puhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään ymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu siitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja, vapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän tulevan — hyvästi — hyvästi.'

"Viime sanat lausuttiin kiireisesti — minä yritin pidättää häntä vielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.

"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa kohtaat suojelijasi'.

"Hänen kumppaninsa lähestyi — suuteli kättäni, mitä minä hetken tuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan saattamana."

Hermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat keskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti jonkunlaisella puolustuksella Margaretille.

"Jokainen seikka", hän sanoi, "mikä sattui niinä hetkinä, jolloin minua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle painunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu ja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta rasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi, hyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla."

Margaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä — toisin ei voinut ollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä kertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa. Ja kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi pyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään katsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin pahoitellen Monna Paulan viipymistä.

Lady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan, ja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa tarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan povessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa omat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä liikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.

"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä", pitkitti lady. "Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen meidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli kutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja palvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen minun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät valoa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä kosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se kummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja rohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.

"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset olennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine kuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat kauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin tunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri pelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset — sillä salakuljettajien mukana oli heitäkin neljä tai viisi — vastaanottivat meidät juron kohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa poikenneet miespuolisista kumppaneistaan — he olivat melkein yhtä karaistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja olivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista seikoista huomasimme.

"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät kuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat meille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme ja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän keskenään nurkuvan hempeyttämme — niinkuin karkealuontoinen kantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen saaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla kun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä. Parina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan, menettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten kanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon takaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi meidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me uskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan saarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan Pyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä ovat kamalia muistoja, Margaret."

"Miksi siis, lady rakas", huomautti Margaret, "tahdotte tuolla tavoin viipyä niissä?"

"Ainoastaan siitä syystä", selitti lady Hermione, "että minä vitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin mokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda mukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen tuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se olikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja vuoristoihin, ja kumppaniemme — miesten kuten naistenkin — ollessa itse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle vastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen tekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita turvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de Luzissa."

"Niin saavuin, tyttönen", vastasi lady Hermione. "Laittoman joukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty vastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi luovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle ilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää — ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani huomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!"

"Sitä konnaa!" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin hetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.

"Niin", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli hiukan, "se nimi hänelle parhaiten — hänelle hyvin soveltuu. Hän, Margaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, — jonka rakkaus ja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani luostarissa — kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani — oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja siirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä huostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni, joka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen raivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni vetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää ilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli alistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän ilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään muussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa eikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni uudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni toimittivat Monna Paulan avukseni — hän ei ollutkaan kaukana, sillä hän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta."

"Ei", vastasi Hermione, "älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen väsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani — hän se ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin paljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle elämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan päästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat. Hän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen ivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat muuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli parannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat olivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän nyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen levolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin minun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan kertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei tahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä laatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä ainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin, vaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari Heriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen saatuaan saapui hän Parisiin, ja — mutta tässä tuleekin Monna Paula, tuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se, rakkahin neitoseni — auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi Margaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!"

Lady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen nuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli häntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään valveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti neitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui Foljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.

21. LUKU.

Meidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon, toimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin puolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan tasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin sotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen, kuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että hän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla, kiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku tehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench, rohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin viinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan haarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja huuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa oli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään toisistansa.

Hänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa Fleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla sen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa näkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja pikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi siitä, että hoidokkeja täällä "asiantuntevalla avulla" huojennettiin suoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa ilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat tuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella odotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen lepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella, kunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis useinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen kirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki siten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.

Mutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon johti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden sivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten Fleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti myös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola mukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille ryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa hiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi. Pääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn huoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa ammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen luokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet julkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin, jolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat naukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä, päättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen siirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan tummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti toistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita ja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin hiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa koputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota, tuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.

Saman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä neuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt ovenvartijattarensa "pitää ovea kiinni visusti kuin saituri kukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä arvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin —" nimen hän lisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti ymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski sisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin, jonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt niin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun ravintolassa. Mulatti esitti hänet: "rouva, hieno nuori herra, pelkässä kullassa ja sametissa" — ja mutisi sitten itsekseen, kun sulki oven: "mokoma hieno nuori herra! — tikittimien tekijän oppipoika".

Pahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin myötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että tulija todellakin oli kelpo Jin Vin — niin kauvas joutuneena omien mielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän toisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi keikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa, joissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä todellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen päästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti nyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja napitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että miekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta sivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin teurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa. Hienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi tilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten muinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi herrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi ne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita sen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja kompastuessaan sen yli huudahti hän: "Perhana! jo toistamiseen teki tuon kolttosen — ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea herrasmies, ja juonittelee minulle vasiten."

"No, no, kelpo Jin Vin — älä huoli, poikaseni", viihdytteli emäntä, "viis pikku sattumista — kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika vastaa kaikkia katukeikareita".

"Minä olin kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin teidät, emäntä Suddlechop", syytti Vincent. "Itse saatte antaa nimen sille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä — kautta Pyhän Yrjänän! — minua hävettää ajatella sitä itse."

"Kas vain", virkkoi emäntä, "niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä tiedän vain yhden paranteen", ja astuen veistoksilla koristellun pienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista hopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon avattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon, joka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi pitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen vieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi kolmannekseksi omaa tarvettaan varten. "Niin oikeata Rosa Solista kuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!" kehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä öljyisenä virtana.

Mutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta, emännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt tuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän heittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä Ursleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa "viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla".

"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?" puheli emäntä Suddlechop. "Mutta niin käy aina — narrit ja lapset eivät koskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin käytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista, joka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä teiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki kallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta sivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät sormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi viheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän takaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle lapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!"

Ursula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo — tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella nautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen mielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja puolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän katseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.

"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä uudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä."

"Vai niin!" sanoi emäntä Ursula; "se merkitsee, että sinä et välitä siitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin totinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin saakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän Margaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna minun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo teidät yhteen."

"Olisi jo aika", muistutti Jenkin, "sillä tähän asti olette pikemmin ollut kiilana eroittamassa meitä".

Emäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa — se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli lujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen, jollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen maltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.

"Mutta, senkin kiittämätön jurri", kivahti hän, "enkö ole pannut parastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän pitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin walesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista tuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin visusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä yhtä harvoin — ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin herrasmiehen — ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin, sitä ei voi paholainenkaan kieltää."

"Te olette tehnyt minusta narrin", sanoi Jenkin-parka, katsellen nuttunsa hihaa.

"Ja mikä pahempi", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja vääntelehtien tuolissaan, "te olette tehnyt minusta veijarin".

"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan. "Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa rempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana katsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas Arturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan ritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli. Rohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima luonto ne nykyään tekevät teikarin."

"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt", väitti Jin Vin, "sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin, kelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen renskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin — karttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni muodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni paholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni — Vaimo, voisin iskeä pääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut minua!"

"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi, mokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!" vastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. "Kas vain sitä kehnoa jänishousua — sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi pelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella — taivas meitä pahasta varjelkoon!" Ja emäntä Ursula teki hartaan ristinmerkin.

"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop", tulistui Jenkin kavahtaen seisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, "muistakaa sentään, että minä en ole teidän miehenne — ja jos olisin, olisi teidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi ratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla kuin tekin olette".

"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi työksesi", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista pyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, "kukkakiehkura povellasi ja pappi rinnallasi!"

"Niin saattaa hyvinkin käydä", myönsi Jin Vin katkerasti, "jos kuljen neuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä koittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat pojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan kärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana riiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin väliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin paholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan."

Emäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi tyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan sinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja ikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi silmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä, ihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista kädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille ja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt raivostus:

"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä ystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka olen aina ollut sinulle äitinä."

Jenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä voimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti emännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti puolustella rajuuttansa.

"Sillä te tiedätte", hän selitti, "että te minut suostutitte hankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan, rehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja. Te vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin kiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän gleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä — ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli tapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että minä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla meidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te osasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!"

"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni", myönsi emäntä, "mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä — sinä et voi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava häviäväsi kuten voittavasikin — istuva pelaaja se tyhjentää pöydän."

"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän", vastasi Jin Vin, "ja peräti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen velkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni huomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen pitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä — voin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata Virginiaan."

"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni", varoitti emäntä Ursley. "Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä, täyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman palveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee."

"Ei, ei — siitä olen saanut kylläni", väitti Vincent vastaan. "Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi; mutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki ja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei — minun urani voidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO."

"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus", rauhoitti emäntä; "etkö ole koskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin? Kyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin kuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle tolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin, ja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin kehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi siellä, missä ihmiset rikastuvat?"

"Niin, niin — kyllä muistan neuvonne hyvin", haastoi Jenkin. "Teidän piti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi teikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti hänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla oli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen silmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle skotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen kolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon rakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on lopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö."

"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin Vin", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että mielistelyä; "älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan vaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä kuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja jos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun korjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan tulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä vihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja me panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan vaatteillesi, ja —"

"Muori, puhutteko tosissanne?" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan silmiään tai korviaan.

"Puhun vainkin", vakuutti emäntä; "ja sanotko minua vielä muori
Keskiyöksi?"

"Muori Keskiyöksikö?" huudahti Jenkin syleillen emäntää ihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen rivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta; "pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle tietä vastuksistani — omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän poloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän parahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin." Ja hyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan pyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.

"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia", jatkoi emäntä, "tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen kaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle lähtömarssia?"

"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle", vastasi toinen katuen.

"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet hyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin voit mitä parhaiten palkita sen minulle."

"Mitä?" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon.
"Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?"

"Niin juuri", vastasi emäntä Ursley, "sillä sinun pitää tietää, että tämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä. Se annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen tehtävään, ja kun — Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että suutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni, mistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä, sen sanon."

"Ei, ei, emäntä", selitti Jenkin-parka, "ei se ole vikana, sillä minä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka ja eläisin työllä, mutta —" hän vaikeni.

"Mutta mitä, mies?" tiedusti emäntä Ursley. "Sinä olet halukas tekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan sinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon."

"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä", varoitti Jenkin. "Hän oli minulla juuri mielessäni — sillä minä, katsokaas, olen siinä ahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille häviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän autuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti yrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään häpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän kehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa siis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula."

"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies", vastasi Ursula, "ja koska näen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin kukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin ja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi — riko oppisopimuksesi, toimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress Margaretille ainiaaksi hyvästi."

"Seis, seis", peruutti Jenkin, "olette hätäinen kuin leipuri uunin kuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on esitettävänä."

"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan aatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille asti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan ulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan yhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa."

"Hiiteen vertauksenne, emäntä", vastasi oppipoika, "sillä piru minulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi. Mutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla? Eihän hän liene paavilainen — Catesbyn ja Piercyn vehkeiden tapaisiin sekautunut — ruutisalaliiton suosijoita?"

"Hyi, hyi! — mitä minusta luuletkaan?" pahaksui emäntä Ursula. "Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin rouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä kirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei — tämä ei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista puistossa —"

"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin useasti puhelleet — sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu."

"Kas niin, siinä sitä taas ollaan — sinä olet aina jäätä tai ruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu kehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja sitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän kantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin huoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä? Tahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?"

"En — en — en — tuhat kertaa en", kieltäysi Jenkin. "Ettekö ole tunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?"

"Kyllä", vastasi emäntä, "niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä pitkälle".

"Ja enkö vastikään kertonut teille", jatkoi Jenkin, "että juuri tuo samainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki minusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi sitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle sinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei minulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin olisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani, mutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna likoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain kanssa!"

"Myönnetään", sanoi emäntä Ursula. "Kaiken tämän tiedän, ja minä tunnustan, että kun loordi Glenvarloch oli viimeinen pelikumppanisi, on sinulla oikeus panna häviösi hänen syykseen. Lisäksi vahvistan, mitä jo ennen olen sanonut, että Margaret on tehnyt hänestä sinun kilpailijasi. Mutta eihän nyt hänen ollessaan vaarassa menettää kätensä ole toki aika muistella tätä kaikkea?"

"On kuin onkin, totisesti", vakuutti nuori käsityöläinen, "Kätensäkö menettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi ovat tehneet minusta vaivaisen raukan!"

"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias", esitti emäntä Ursula, "että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että sinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot riistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit takaisin molemmat?"

"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?" kummeksui oppipoika. "Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin taivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan mahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa hyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut ajatuksensa."

"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se", selitti emäntä Ursula, "että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin kuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress Margaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun ynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa olet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua niinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta käsi purallaan — ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy loordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta kuin hänestä — puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin häntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä, sillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen suhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän siis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista, että tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren aikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja vaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä vuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että saakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka tapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön haaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon —"

"Jos hän pääsee pakoon", jatkoi emäntä todisteluaan, "niin hänen täytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä tunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'".

"Totta — aivan totta", myönsi Jenkin; "puhutte kuin tietäjätär, viisas Ursula".

"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä", puheli viekas emäntä. "Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla kerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen luottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen tyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin olet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi hänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen uhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen halunsa panemisessa täytäntöön — ja mistä pitää nainen enemmän kuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on sinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua suosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja seurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä itkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa sille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa saavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen, jona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?"

"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula", kehui Jenkin Vincent, "ja tahtonne tapahtukoon".

"Kyllin hyvin, riittämään", vastasi toinen nyökäten. "Olen aikoinani kuullut siellä noppien kalisevan ennen kuin minun piti tekeytyä herrasmieheksi ja lähteä teikarien sekaan sevalieri Booshöön luo, kuten häntä nimitetään, — pahempaan pesään noista kahdesta, vaikka jälkimäisessä höyhenet ovat koreampia."

"Kyllähän", arveli Vin, "kun jälleen laittaudun parkkumi-ihokkaaseeni ja sieppaan kartun kainalooni; silloin kyllä voin kävellä Alsatiassa keskiyöllä niinkuin mittelisin Fleet-katua ilmipäivällä. Ainoakaan ei rupea rehentelemään oppipoikien ruhtinaalle ja nuijien kuninkaalle — he tietävät, että minä voisin kerätä kaikki kaupunginpiirin reimat pojat heitä vastaan."

"Osaan puhutella jokaista veneenomistajaa hänen omalla kielellään Richmondista Gravesendiin asti ja tunnen kaikki melojat runoilija John Taylorista pieneen Irvi-Griggiin saakka, joka ei milloinkaan souda näyttämättä kaikkia hampaitaan korvasta korvaan niinkuin haukottelisi hän länkien läpi."

"Ja sinä pystyt asettumaan mihin hyvänsä asuun tai osaan, kuten lautturin, teurastajan, sotamiehen tai muun sellaisen?" pitkitti Ursula.

"Ei ole kaupungin muurien sisäpuolella minun veroistani muuttelehtijaa", vakuutti oppipoika, "ja sen te tiedätte hyvin, emäntä. Voin haastaa kilpasille itse Ball- ja Fortune-teatterien näyttelijät esittämään mitä tahansa muuta paitsi herrasmiestä. Riisukaa vain yltäni tämä lemmon korukuori, johon minut luullakseni itse paholainen villitsi sonnustautumaan, niin ette kykene keksimään asua, johon minä en ole kuin syntynyt."

"No, hahmosi muuttamisesta puhumme aikanaan", sanoi emäntä, "ja hankimme sinulle vaatteet kuten rahaakin, sillä homman suorittamiseen sievästi tarvitaan aika lailla varoja".

"Mutta mistä ne rahat tulevat, emäntä?" tiedusti Jenkin. "Se on kysymys, johon mielelläni tahtoisin kuulla vastauksen, ennen kuin niihin kosken."

"Mitä hullua sinä siitä urkit! Entä jos minä suostun toimittamaan ne nuoren neidin mieliksi, niin mitä pahaa on siinä?"

"Mitään sellaista en otaksu", huomautti Jenkin pikaisesti. "Minä tiedän, emäntä, että teillä ei ole kultaa liikenemään, eikä kenties liikenisi, jos olisikin — siitä kukosta, ei siis ole kiekumaan. Rahojen täytyy kai tulla Margaretilta itseltään."

"No, senkin epäilijä, ja mitä sitte, jos niin onkin asian laita?" sanoi Ursula.

"Sitä vain", vastasi Jenkin, "että minä lähden suoraa päätä hänen luokseen kuulustamaan, onko hän rehellisin keinoin saanut niin paljon käteistä rahaa, sillä pikemmin menen heti hirteen kuin autan häntä luvattomissa vehkeissä. Se riittää, mitä olen tehnyt itse — Margaret-parkaa ei ole tarvis sekoittaa kirottuihin juoniin. Hänen luokseen lähden ja varoitan häntä vaarasta — sen teen, kautta taivaan!"

"Kaikkea joutavaa sinä tuletkin ajatelleeksi", sanoi emäntä Suddlechop melkoisesti säikähdyksissään; "kuuntele minua vain hetkinen. En tiedä tarkalleen, mistä hän sai rahat, mutta varma olen siitä, että ne tulivat hänen kummi-isänsä liikkeestä."

"Mutta mestari George Heriot ei ole vielä palannut Ranskasta", muistutti Jenkin.

"Ei", vastasi Ursula, "mutta emäntä Judit on kotosalla — ja se vieras lady, jota sanotaan mestari Heriotin aaveeksi — hän ei milloinkaan liiku ulkona".

"Se on aivan totta, emäntä Suddlechop", myönsi Jenkin, "ja minä uskon teidän arvanneen oikein. Ladyllä kuuluu olevan rahoja mielinmäärin, ja jos Marget kykenee saamaan kourallisen keijuiskultaa, niin onhan hänellä valta haaskata sitä miten hyvänsä."

"Voi, Jin Vin", huomautti emäntä alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "ei meiltäkään puuttuisi kultaa mielinmäärin, jos vain pystyisimme selvittämään sen naisen arvoituksen!"

"Selvittäkööt ne, jotka haluavat", vastasi Jenkin; "minä en ikinä urki asioita, jotka eivät minuun kuulu. Mestari George Heriot on arvokas ja kelpo porvari ja kunniaksi Lontoolle, ja hänellä on oikeus hoitaa omaa huonekuntaansa mielensä mukaan. Oli kerran puhetta roskaväen ärsyttämisestä häntä vastaan marraskuun viidentenä päivänä[46] toissa vuonna, koska hänen sanottiin pitävän talossaan nunnalaa vanhan lady Foljamben tavoin; mutta mestari George on hyvin suosittu oppipoikien keskuudessa, ja meitä kerääntyi niin paljon rivakoita poikia koolle, että me olisimme nousseet roskaväkeä vastaan, jos heillä olisi ollut miehuutta nousta."

"No, se silleen", luopui Ursula. "Sano nyt minulle, miten saat olluksi poissa myymälästä päivän tai pari, sillä sinun tulee ottaa lukuun, että tämä puuha ei valmistu vähemmässä ajassa."

"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään", tuumi Jenkin. "Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja vilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja petkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa."

"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin", muistutti Ursula, "ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi pyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi päiväksi? Saattaahan hän olla sairaana."

"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta", mukautui Jenkin raskaasti huoaten. "Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja kieroja polkuja."

"Ole siis hiljaa", neuvoi emäntä, "ja hanki lupa jo täksi illaksi. Tule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle välikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! — poika on huumaannuksissa — ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa asussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa — mene laittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit."

"Olen kuin noiduttu", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, "tai ovat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen montakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran pääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni, annan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja, kattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni."

22 LUKU.

Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle luonteelle nöyryyttävä ajatus.

Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia, hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi, nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.

Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua. Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi. Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan. Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa leukapartaa.

Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä aistista tai yhdenmukaisuudesta.

Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa", ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan kartuta haaksenryöstäjän saalista".

Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".

Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle, mitä hän tarvitsi.

Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi, karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä. Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.

"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta, sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.

"Uh, uh, uh — kuka siellä? Hei — uh, uh — kuka siellä? Martha, hoi! — uh, uh — Martha Trapbois — talossa on varkaita, ja ne eivät vastaa mitään — hei, Martha! — varkaita, varkaita — uh, uh, uh!"

Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni — uh, uh — pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.

Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan, joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren röyhelöön ja vannehameeseen, — ei sellaiseen olkapäille valuvaan röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47] kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen toteutetuksi.

Sellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen "mitä haette täältä, sir?" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen tuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa tuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen makuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata, ja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun kalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.

"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta", ilmoitti mistress Martha. "Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja sangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä — ja ylähyllyllä on tulukset — voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte."

"Ei — ei — ei, Martha", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt ylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi sisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen mielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka näytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa. Hänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella kuuli tulen sytyttämisestä. "Ei — ei — ei", huusi hän, ja jokainen kieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; "herrasmies ei saa vaivautua tulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta".

Viime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen tapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle. Se olikin jonkunlainen suojeleva pykälä — hän varjeli itseänsä sillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen tai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan huomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun asianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.

"Häpeä, isä", moitti Martha, "niin ei saa käydä. Master Grahame virittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen laittamaan — kummin päin häntä haluttaa."

"Ei, lapsi — ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei", hoki vanha saituri; "mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani. Ne panevat — uh, uh — vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä lailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja puut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti herrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää — uh, uh — kestää kaiken päivää." Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi, että Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään jatkon — kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja pihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen mukaan kävisi sitä hoitelemassa "korvauksesta".

Martha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva aviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin ja moittivammin: "Häpeä, isä — häpeä!" Sitte kääntyen vieraaseensa hän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: "Master Grahame, on parasta olla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha mies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä — vaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin, muutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen olen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä tai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja turvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei ole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte kunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti, että niitä ei saa täältä."

"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai tuottaa vaivaa", vastasi vieras. "Kuitenkin tarvitsen palvelijaa auttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle sellaisen?"

"Kyllä, kaksikymmentä", vastasi mistress Martha, "jotka sieppaavat kukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne, tasoittaessaan pielustanne".

"Minä rupean itse hänen palvelijakseen", tarjoutui vanhus, jonka ymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt keskustelun tasalle. "Minä harjaan hänen viittansa — uh, uh — ja sidon nauhansa — uh, uh — ja puhdistan kenkänsä — uh — ja juoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti — uh, uh, uh, uh — korvauksesta."

"Hyvästi, sir", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. "Tyttärelle ei voi olla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista. Jos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne."

"En tahdo viipyä hetkeäkään", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä hän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. "Tahtoisin vain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden teolla koitua vaaraa tässä paikassa?"

"Nuori herra", selitti Martha, "vähänpä tunnette Whitefriarsia, kun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on vieras päässyt tänne — ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään, jos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea — päättäkää, voiko linnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko ulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella."

Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat, joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä, tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti: "Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä temppua, Martha — uh, uh — mistään korvauksesta." Martha pitkitti olematta hänestä millänsäkään:

"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."

"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku siitä, taikka lyön sinua, vaimo — rusikoitsen sauvallani valheiden levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi — uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen, "ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä, kohtuullisesta korvauksesta".

"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."

"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."

"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa, olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."

"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman tulennoksensa.

Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi. Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä; kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa Glenvarlochin loordi:

"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää. Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut minut kokemaan palvelijan puutteessa — minua hävettää se. Mutta paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan — taakkani heittämisen muiden kannettavaksi — tehdä minut tähän kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet — yhden ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi — peluri, kun Dalgarno keksi sen juonekseen — alsatialainen, syystä että Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut, se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"

Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo, joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama, nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli osannut aavistaa.

Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla. "Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen pöydälle.

"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette roteva nuori mies".

"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle, sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa — minä olen rehellinen mies, ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."

Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia, joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan, ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään, toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille tuoksua, kuten hän sanoi.

Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi, jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai veisikö Marshalsean vankilaan.

"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".

Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten, valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen, minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena, vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.

"Minä — minä — minä — vien sen hänelle itse", tarjousi vanha saituri, "puolesta korvauksesta".

Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.

"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi, "oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"

"Minä — minä — tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin", vastasi vanhus, "ja — voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne, mistään korvauksesta".

"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.

"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy — apuvaimo — hoi, tytär — vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset — ovi on jätetty säppiin!"

Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan muistutellut mieleensä.

23. LUKU.

Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.

Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu — ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita — kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani — poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne — kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat — ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette — muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta caracco, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu — tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"

"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".

"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."

"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo — uh, uh, uh —"

"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."

"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! — uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit — mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan — uh, uh — mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."

"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"

Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."

"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."

"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.

"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa — meillä on välttävän hyvä kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."

"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin kun mieleni tekee sitä nauttia".

"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää otteen keilasilla?"

Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä — anna mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."

Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan, otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa, katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä. Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"

"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.

"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme sonnin usutusta — lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"

"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä", ilmoitti Nigel.

"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette piammiten luiki alas portaita."

"Paiskata minut ikkunasta? — kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni. "Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä? Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista vatkulia — hänen on kuoltava!"

"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo vieras, suvaitkaa kapteenia — hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon Hektor, suvaitse vierastani — varmastikin hän on oikea Akilles — uh — uh."

Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä huotrassa vasemmassa kädessään.

"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle? Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota mokoma julkea pelkuri alas portaita."

Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö, sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle, jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"

Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi, vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti, nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni häiritsemättömään yksinäisyyteen."

"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."

Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.

"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän — tiedän — uh — mutta minä puijaan hänet — tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät — niin, niin — minulla on omat metkuni — uh — uh".

"Sinäkö hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."

"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja — vähän ja pinnistettyjä".

"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua — ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"

"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."

"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."

"Tytär! — hei, vaimo — no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo — mene kamariin — vedä teljet eteen ja vitjat — pidä visusti silmällä ovea — älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo — niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."

Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.

"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen turvallisuudestaan".

"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä. Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä, joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."

"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta maasta".

"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"

"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".

"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat voivat luottaa sellaisiin."

"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta mielialaansa.

Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen häätävän häneltä yksinäisyyden.

Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.

"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.

"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.
"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."

"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".

Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green — Niggle Green — Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"

Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.

"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.

Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.

"Sitten on aika alkaa — on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla — mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka — hm — niin, nuoret miehet ovat nirsuja — sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."

Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani, mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman vierailun kunnian?"

"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä — minä en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt kuhniikin — tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen, ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa sillaikaa tuota koiraani — silmätkää Belzebubia päin naamaa ja sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa — se ei ole eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."

Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia, mitä hän olisi sietänyt suopeasti.

Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin: hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein tarkoitusperä oli jo suoritettu.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään istuimensa likemmäksi.

"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta häikäilemätön herttua pitkitti:

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord — ja nyt annan teille sen arvonimen tosissani — jos muistutan teille, että seurusteluamme voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."

"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".

"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua. "Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."

"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi Glenvarloch, josta koko maailma puhuu — skotlantilainen teikari, joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti — älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan — ihmiset sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, — niin, vaikkapa ihan puistossa — älkää kiihtykö, mylord."

"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa — ja jos tosiaan arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä sietämään julkean tuttavallista sävyänne."

"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän kunniaa vai kiusaa."

"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch. "Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo tänään."

"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia, niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia! Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata voittoon."

"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän", huomautti Nigel.

"Mitä lempoa — peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa! Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."

"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää paljoakaan aikaa teidän varallenne".

"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä, ja suosikin suosikki —"

"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki on totta, niin mikä on seurauksena?"

"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli, rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne hänen apurinsa neuvottomaksi ja —"

"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se saatavissa aikaan?"

"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys — sullomalla vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja — hedelmöittämällä vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja —"

"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle, isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan hillitsemään naurunhaluaan.

"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan, sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin, koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."

"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua, tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne huomenna?"

"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa — hän tähtää korkeammalle ja on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja — mikä tärkeämpää — että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla, niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta, salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin — tietysti vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."

"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"

"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".

"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen, ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat vastaan suosittamanne morsiamen?"

"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa — ajatelkaa, viisikymmentätuhatta puntaa — tekee naisen tervetulleemmaksi kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."

"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa kunnialliseen perheeseen".

"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko heimonne vastapainoksi".

"Ei hiventäkään — ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua. "Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."

"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel. "Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan, jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."

"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä vieraskäynneillä."

"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys hallitsijallenne holhuusta?"

"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän vastikään sanoitte viisituhatta."

"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti, niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen, että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."

Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen. Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä dummalafong, mikä merkitsee ahmittavaksi annettua — kaikille yhteistä saalista.

Nigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin mokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen heti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta. Mutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa vain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan, valitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi kääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja äkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen olivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan puheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet hänet päättämään menettelytavakseen.

Siinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei master Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen pistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän oli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia kuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat yleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä tahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa rohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu tarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten epävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen kömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa täydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta, kun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen nenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata vasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen takaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta koputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan paljastetuin miekoin.

Hänen vanha isäntänsä sieltä tuli ilmoittamaan hänelle monin kyyristelevin kumarruksin, että kamarin vuokrana oli kruunu päivässä ja että se Whitefriarsin tapojen mukaan oli aina maksettava ennakolta, vaikka hän ei koskaan epäröinyt jättää rahaa viikoksi tai pariksi taikka kuukaudeksikin sellaisen kunnioitettavan vieraan kuin master Grahamen haltuun, kunhan koroksi suoritettiin joku kohtuullinen korvaus. Nigel suoriutui vanhan höperön tungettelusta heittämällä pöytään kaksi kultarahaa, pyytäen saada käyttää nykyistä huonettansa kahdeksan päivää, mutta lisäten kuitenkin, että hän ei arvellut viipyvänsä niin pitkää aikaa.

Säihkyvin silmin ja vapisevin käsin kouraisi saituri rahat. Tavattomasti mielissään punnitsi hän kolikoita kuihtuneen sormensa kärjellä, mutta alkoi melkein heti osoittaa, että kullan omistaminenkin kykenee vain hetkiseksi tyydyttämään sydäntä, joka kuitenkin mitä kiihkeimmin himoitsee sitä. Ensiksikin saattoivat kolikot olla vajapainoisia. Hätäisesti otti hän povestaan pienen vaa'an ja punnitsi ne, ensin yhdessä ja sitten erikseen. Hän hymyili riemuissaan, kun näki niiden saavuttavan oikean tasapainon — se seikka saattoi lisätä hänen voittoaan, jos piti paikkansa yleinen huhu, että Alsatiassa oli vähän liikkeellä täysipainoisia kultarahoja ja ettei yksikään lähtenyt pyhäköstä siinä kunnossa.

Toinen pelko häiritsi sitte vanhan saiturin mielihyvää. Hän oli juuri kyennyt tajuamaan, että Nigel aikoi muuttaa munkkilasta ennen sen ajan päättymistä, josta hän oli tallettanut vuokramaksun. Kenties hän siis odotti saavansa osan suorituksestaan takaisin, ja sellainen saamansa peräyttäminen soveltui vanhan herran mielialaan kaikkein vähimmin. Hän alkoi oletuksensa varalle ladella estelyitä tästä aiheesta, luetella erinäisiä syitä, minkä vuoksi kerran huoneenvuokraan määrätystä rahasta ei voitu osaakaan maksaa millään ehdolla takaisin isännän kärsimättä siitä suurta haittaa. Malttamattomaksi käyden tokaisi Nigel hänelle, että rahat olivat ehdottomasti isännän, hänen ollenkaan tahtomattansa periä siitä mitään takaisin — hän vain pyysi vastikkeeksi vapautta saada oleskella yksinään siinä huoneessa, josta hän oli suorittanut maksun. Vanhalla Trapboisilla oli vielä kielellään paljon sellaista lepertelyä, jolla hän oli aikoinaan jouduttanut monen nuoren tuhlarin häviötä. Hän innostui nyt kiittelemään uuden vieraansa ylvästä ja anteliasta esiintymistä, kunnes Nigel kärsimättömänä tarttui vanhusta käteen ja varovasti, mutta vastustamattomasti talutti hänet kamarin ovelle. Siitä hän työnsi isäntänsä ulos, mutta niin säädyllisesti ja kohtuullisesti käyttäen voimakkuuttaan, että se toimenpide ei tuntunut ollenkaan häpäisevältä. Pannen oven lukkoon alkoi hän nyt menetellä pistooliensa suhteen kuten äsken miekkansa, huolellisesti tutkien piitä ja hanoja sekä tarkastaen, missä kunnossa hänen vähäiset ampumavaransa olivat.

Tässä toimessa hänet toistamiseen keskeytti koputus ovelta. Hän huusi pyrkijää tulemaan sisälle, ollen varma siitä, että Lowestoffen asiamies oli viimeinkin saapunut. Mutta tulija olikin vanhan Trapboisin juro tytär, joka jupisi jotakin isänsä erehdyksestä ja laski pöydälle toisen Nigelin maksamista kultakolikoista, sanoen yhden kultarahan riittävän täydeksi suoritukseksi hänen määräämästänsä ajasta. Nigel vastasi maksaneensa rahat ja olevansa haluton ottamaan mitään takaisin.

"Tehkää sen suhteen sitte miten tahdotte", vastasi hänen emäntänsä, "sillä tuossa se on ja pysyy minun osaltani. Jos olette niin hupsu, että maksatte enemmän kuin on järjellistä, niin ei isäni saa olla sellainen heittiö, että ottaa vastaan."

"Äh, isäni, isäni", keskeytti toinen, "hän hoiti näitä asioita silloin kun kykeni. Minä hoidan niitä nyt, ja se saattaa ajan mittaan olla parempi meille molemmille."

"Niin, se on teidän kunnia-asianne — leikata köyhien kurkkuja — kelpo herrasmiehen tehtävä niille, joiden pitäisi suojella heitä!"

"Minä en ole mikään kurkunleikkaaja, mistress", oikaisi Nigel, "vaan kannan aseita puolustaakseni itseäni ja maatani, jos tulee tarvis".

"Kaunista puhetta kyllä", vastasi Martha, "mutta teidän kerrotaan olevan yhtä kerkeä kuin muutkin kurjiin kiistoihin, joissa ei teidän eikä maanne turvallisuus ole uhattuna, ja vakuutetaanpa, että jollei niin olisi asian laita, ette te tänään olisi pyhäkössä".

"Mistress", selitteli Nigel, "näkisin turhaa vaivaa, jos yrittäisin saada teidät käsittämään, että miehen kunnia, joka on tai jonka pitäisi olla hänelle henkeänsä kalliimpi, saattaa usein vaatia ja pakoittaa meitä vaarantamaan henkemme tai muiden hengen aiheesta, joka muutoin näyttäisi vähäpätöiseltä".

"Jumalan lait eivät sano mitään sellaisesta", muistutti nainen. "Olen vain lukenut Sanasta, että sinun ei pidä tappaman. Mutta minulla ei ole aikaa eikä halua saarnata teille — täällä saatte tappelua kylliksenne, jos tekee mielenne, ja hyvä on, jos ette saa sitä silloin kun olette vähimmin valmistautunut. Hyvästi nyt — apuvaimo toimittaa määräyksenne ateriain suhteen."

Hän läksi huoneesta juuri kun Nigel yltyneenä siitä, että hän omaksui ylvään arvostelun ja moitteen sävyn, oli ryhtymäisillään niin liikanaiseen väittelyyn kuin todistelemaan kunnian vaatimuksia vanhan panttilainaajan tyttärelle. Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan hupsuutta, johon puhdistautumisen into oli ollut vähällä jouduttaa hänet.

Loordi Glenvarloch turvautui sitte vanhaan apuvaimo Deboraan, saaden hänen välityksellään välttävän päivällisen. Ainoana haittana oli hourupään isännän melkein väkinäinen tunkeutuminen itsepintaisesti antamaan apuansa pöydän kattamisessa. Nigelin oli hiukan työläs estää häntä siirtämästä pois hänen aseitaan ja muutamia papereitaan pieneltä pöydältä, jonka ääressä hän oli istunut, ja ainoastaan jyrkkä ja ehdoton käsky sai ukon pakoitetuksi käyttämään toista pöytää kattamiseen, vaikka huoneessa oli kaksi.

Saatuaan ukon viimein luopumaan aikomuksestaan huomasi hän vanhan höperön katseiden pysyvän yhä jännittyneesti kiintyneinä pikku pöytään, jolla hänen miekkansa ja pistoolinsa olivat. Kaikissa pikku hommissaankin, joita äijä näytti olevan palvelevaisen halukas toimittamaan vieraansa hyväksi, käytti hän jokaista tilaisuutta vilkuakseen noita mielenkiintonsa esineitä kohti ja lähestyäkseen niitä. Kun Trapbois viimein luuli kokonaan välttäneensä vieraansa huomion, havaitsi Nigel säröisestä kuvastimesta, jonka kavallusta vanhus ei ollut ottanut lukuun, hänen todella ojentavan kätensä pöytään päin. Hän katsoi tarpeettomaksi kursailla sen enempää, vaan ärjäisi isännälle, että hän ei sallinut kenenkään koskea aseisiinsa, ja käski hänen lähteä huoneesta. Vanhus alotti jotakin surkeata puolustelun tapaista, jossa Nigel selvästi eroitti ainoastaan usein uudistuvan korvauksen ja joka ei hänestä näyttänyt kaipaavan mitään muuta vastausta kuin toistetun käskyn poistua huoneesta pahempien seurausten uhalla.

Loordi Glenvarlochia palveleva vanha Hebe kävi hänen puolelleen vielä elähtäneemmän Ganymedeksen tunkeilua vastaan ja vaati ukko Trapboisia heti poistumaan huoneesta, uhaten häntä emäntänsä pahastuksella, jos hän viipyi kauvemmin. Vanhus näytti olevan enemmän hamehallinnon kuin minkään muun taivutettavissa, sillä apuvaimon uhkaus tehosi häneen paremmin kuin Nigelin peloittavampi närkästys. Hän peräytyi nurkuen ja mutisten, ja loordi Glenvarloch kuuli hänen telkeävän käytävän likeisemmästä päästä ison oven, joka eroitti laajan rakennuksen muut osat skotlantilaisen asumasta kamarista; tähän oli pääsy isojen portaiden päästä avautuvalta siltamalta.

Nigel katsoi telkien ja salpojen huolellisen kirskunan, kun Trapboisin vapiseva käsi veti ne yksitellen paikoilleen, enteeksi siitä, että ukko ei enää aikonut käydä hänen luonansa illan mittaan, ja hän oli sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että oli vihdoinkin jäämässä häiritsemättömään yksinäisyyteen.

Vanha vaimo kysyi, oliko mitään muuta tehtävissä hänen mukavuudekseen, ja tähän asti olikin tosiaan näyttänyt siltä kuin olisi palvelemisen mieluisuus tai oikeammin hänen odottamansa palkkio nuorruttanut hänen toimeliaisuuttaan. Nigel halusi kynttilöitä, tulennoksen sytytettäväksi kamariinsa ja muutamia kalikkakimppuja asetettavaksi sen viereen, jotta hän voisi pitää sitä vireillä, sillä häntä alkoi vilustuttaa talon kostea ja alava asema Thamesin lähellä. Mutta apuvaimon ollessa asiallaan alkoi hän ajatella, miten viettäisi pitkän yksinäisen illan, joka hänellä oli edessään.

Omat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati itsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä vähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle tolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja vaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt laajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä juuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän nyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu todelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden kalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä, jotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan todellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti erimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja laski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat torveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä saada kirjan — millaisen hyvänsä — illan kuluksi, ja ilmoitti vastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin nuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia) raamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä Järjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun oppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä huvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo tarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; "se kelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet suovat hänelle sen verran aikaa".

Nigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli tähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen nelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä herttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt viinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä sen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön vierasta.

Nigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen lasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska neste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion vakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin innokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät. Sitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen asentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli aterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään siten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin hänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli kyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.

Sisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin omiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli "Jumalan kosto murhasta", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen kirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla nimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen painama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa, niin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.

Nigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti paria muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta, mutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta, mutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun hän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran kuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut pitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää kuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa vastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta kohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja ikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut syrjään.

Teos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin ensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä kuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä sitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion heräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja hirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että inhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa tai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän temppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita tiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut ilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat paljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa. Alkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon — maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli lämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta hänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä keuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan. Toisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt omatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa kertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu saattoi haastaa kostoa.

Oli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen takanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus liehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi katsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen luettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan juurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran taikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin verettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun vanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää kohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä aavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti jalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen vanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa näin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä hämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen luopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle joutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan vaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään käyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys seinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti olevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä läheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä ottaa sitä hänen kädestäänkin.

"Hävetkää", hän sanoi, "siinä miekkoinenne runsaasti kahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen herrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!"

"Peräytykää", käski Nigel. "En tarkoita mitään pahaa isällenne — mutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken päivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä."

"Aseittenne!" toisti tytär. "Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin asevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon verraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli liian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa."

Niin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle jääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia niin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt niin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan käyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa kamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän koroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:

"Se on minun — se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi — ennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!"

"Se on tosiaankin hänen, mistress", huomautti Nigel, "ja minä pyydän teitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää kamarini rauhassa".

"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne", vastasi neitonen, vastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä kävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet saaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha koira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu laskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon taakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot vedettiin erilleen.

"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna", huomautti tytär Nigelille, puhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja saannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. "Tänä yönä pidän häntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa."

Nämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli vielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus ei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen poistuttuaan.

Nigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista eikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia aatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä hartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän olevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa tapauksissa yleisiä apukeinoja — laskeskeli yhdestä tuhanteen, kunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes silmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien kylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien luskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.

Mutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti hätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus. Hän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten olevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä uudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon varmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti etäiseltä ja tukahtuneelta.

Nigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja pistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli kiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat kaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki tehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli kiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä salakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan työläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen toistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.

Hän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen opastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan. Laskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän kuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa. "Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan — vaienna hänet — iske pää mäsäksi!" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein voipuneena, "murhaa" ja "apua". Portaiden juurella oli pieni ovi, joka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle — viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja paljastettu miekka kainalossa.

Kaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan Trapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä epätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan ja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan maksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison kääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään häntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen lähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten ahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti valjuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa ja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa, hyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi toisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte kynttilää.

"Keittiössä palaa kynttilä", vastasi Martha Trapbois maltillisempana kuin olisi voinut odottaa. "Seis, te ette tunne tietä; minä haen sen itse. Voi, isäni — isä-parkani! Tiesin tähän tultavan — ja yksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat murhanneet hänet!"

25. LUKU.

Kamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat kuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja vimmastuksen kaikesta hurjuudesta — mutta viimeksimainittu tunne oli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt henkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli punannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli heittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen kovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti nostaa ruumista huudahtaen: "Hänessä voi vielä olla henkeä!" Nigel tuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen ikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä kuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.

"Älkää peljätkö", hän huudahti, "älkää peljätkö; ne ovat kehnoja raukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla olisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman apua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään tälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut — kuollut!"

Hänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä ruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli ilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut. Nigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär, osoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan olla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen — jonkunlaisen huivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että ensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.

Hän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi Glenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä, siinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa. Tyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita, kohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen vuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi hänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin avain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään niin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä vaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin epätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön hänen suoranaiseen toimeentuloonsa.

"Turhaa kaikki — turhaa kaikki", huokasi tytär herjeten hyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli ehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan. "Ei auta mikään — hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja nyt sen näen!"

Hän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen ne uudestaan permantoon huudahtaen: "Kirottuja olkaa te molemmat, sillä te olette tämän turman aiheuttajat!"

Nigel olisi puhunut — muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti ryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen oman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta, mutta toinen keskeytti hänet tuimasti.

"Olkaa vaiti", hän sanoi, "olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman sydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä tämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon", kertasi hän yhä ankarammin; "voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?"

Niin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen murheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman asemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa — rosvo saattoi palata — tällä oli luultavasti muitakin apureita kuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan mutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten välttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.

"Olette oikeassa", myönsi toinen hieman halveksivasti, "ja olettekin uskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää. Menkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne — jättäkää minut kohtalooni."

Pysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan huoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja palasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän pimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista käänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.

Takaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin patsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle, peitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut kummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle levollisesti: "Valitukseni on vaikerrettu — mennyttä on murheeni — ainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita. Mutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän avuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut vuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa maan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt edistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille — siellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä — kutsukaa hänet tänne — hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni palkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi viivyttelette? — menkää heti."

"Menisin kyllä", selitti Nigel, "mutta minua peloittaa jättää teitä yksiksenne; rosvot saattavat palata, ja —"

"Totta, aivan totta", vastasi Martha, "hän saattaa palata, ja vaikka minä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän saada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää tämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä — puolustakaa henkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen teistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua."

Nigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä, ja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta, mutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta Hildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin kuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten hänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen oli neuvonut.

Tuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista jäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään olleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin aikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja toinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja tahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta, vaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti vavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden jäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien läsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa vielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien katseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen kanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen yönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja raapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja toisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita ja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut. Käydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä torjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään hänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti häntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi katua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä, näköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa Hildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja, ei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan, Whitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.

Kummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön pahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle näyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön jälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä liukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi supatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän aivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he unissakävelijöiltä.

Vanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut tynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui riittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti suuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen toimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin hänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa tilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti ja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä huoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun hän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan hänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt vanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän hyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat noettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin kamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan ennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta kuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken vieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.

Loordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet sen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki Hildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle ikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta kuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä ikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla Trapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija merkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli huoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli puettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille tuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen haavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa olisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet harjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai tutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden kuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota, ja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään kaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin oven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen onnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla kuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän erityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.

"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä, teidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä."

"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä, ketä tarkoitan?"

"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun sanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies vaihtamaan asuansa usein."

"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle", esitti Martha, "ja otattakaa hänet kiinni".

"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen korkeamman vallan kanssa", vastasi tuomari.

"Te soisitte hänen pääsevän pakoon", väitti toinen tähystäen häntä ankarasti.

"Kautta pikarin ja piiraan", vakuutti Hildebrod, "jos asia minusta riippuisi, niin se nyrhivä kurkunleikkaaja killuisi yhtä korkealla kuin ikinä Haman — mutta antakaa minun ottaa oma aikani. Hänellä on ystäviä meidän joukossamme, sen tiedätte hyvin — ja kaikki, joiden pitäisi auttaa minua, ovat päissään kuin pelimannit."

"Minä tahdon kostoa, — minun täytyy saada se", sanoi Martha, "ja varokaa leikittelemästä minun kanssani".

"Leikittelemästäkö! Mieluummin leikkisin ärsytetyn naaraskarhun kanssa. Sanon teille, mistress, olkaa vain kärsivällinen, kyllä me hänet nappaamme. Minä tiedän kaikki hänen tyyssijansa, eikä hän voi pitkää aikaa pidättyä niistä; ja minä toimitan kaikki loukut vireeseen häntä varten. Te ette voi jäädä oikeuden puutteeseen, mistress, sillä teillä on keinot sen saamiseen."

"Niistä keinoista saavat osuutensa ne, jotka auttavat minua kostossani", lupasi Martha.

"Kylliksi sanottu", arveli Hildebrod. "Ja nyt kehoitan teitä lähtemään meille ja nauttimaan jotakin kuumaa — kolkoksi käy teille täällä yksinänne."

"Lähetän noutamaan vanhaa apuvaimoamme", vastasi Martha, "ja sitäpaitsi asuu täällä tämä vieras herrasmies".

"Hm, hm — vieras herrasmies!" virkkoi Hildebrod, vetäen Nigelin hiukan syrjään. "Luullakseni on kapteeni luonut vieraan herrasmiehen onnen, tehdessään rohkean hyökkäyksen omansa tavoittamiseksi. Voin sanoa teidän arvoisuudellenne — ylhäisyydeksihän en saa teitä puhutella — että satunnainen vihjaukseni teille tänään antamastani suosituksesta luullakseni pani tuon rasvaisen nahka- ja rautaroiston valttaamaan näin karkeasti. Sen parempi teille — saatte rahat ilman appi-ukkoa. Toivoakseni täytätte välipuheen?"

"Oli paha, että sanoitte kellekään mitään niin järjettömästä suunnitelmasta", moitti Nigel.

"Vai järjettömästä! Mitä, luuletteko, että hän ei huoli teistä? Ottakaa hänet kyyneleissään, mies — ottakaa kyyneleissään. Antakaa minun kuulla itsestänne huomenna. Hyvää yötä, hyvää yötä — nyökkäys on yhtä hyvä kuin työkkäys. Minun täytyy ryhtyä sinetitsemään ja lukitsemaan viran puolesta. Mutta tämä julma työhän on haihduttanut kaikki mielestäni — täällä on mr. Lowestoffen lähettämä mies tiedustanut teitä. Koska hän vakuutti asiaansa tuiki kiireelliseksi, niin senaatti pani hänet juomaan vain pari mitallista, ja hän oli tulossa kolkuttamaan kortteeriinne, kun tämä häly nousi. Hei, ystävä, tuossa on master Nigel Grahame."

Vihreään nukkasametti-nuttuun puettu laattahihainen nuori mies, joka näytti soutajalta, lähestyi Nigeliä ja viittasi hänet syrjään, herttua Hildebrodin hyöriessä paikasta toiseen harjoittamassa virkavaltaansa ja pitämässä silmällä ikkunain ummistamista ja huoneen ovien sulkemista. Lowestoffen sanansaattajan viestit eivät olleet aivan hauskoja, hänen kohteliaasti supattaessaan niitä Nigelille. Master Lowestoffe nimittäin rukoili häntä pitämään huolta turvallisuudestaan heti poistumalla Whitefriarsista, sillä loordi ylituomari oli julistanut vangitsemiskäskyn hänen kiinniottamisekseen, ja se aiottiin panna täytäntöön aamulla, käyttäen apuna muskettisotureita sellaisena joukkona, että alsatialaiset eivät rohkenisi sitä vastustaa, jos haluaisivatkin.

"Ja niinpä, hyvä herra", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, "on sovittu, että veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden edessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne verikoirilta, niin se käy kyllä laatuun".

"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän tekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi."

"Tunnustako! Kyllä, oikein — pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä unehuttanut", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä ja virkkoi sitte: "Niin, jo sainkin kiinni — teidän piti uskoa minua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä lailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin kuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin kaksitoista-airoinen saima?"

"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten niinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä vain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen aikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne kaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi."

"No", vastasi Nigel, "minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä tänne kantamaan tamineitani".

"Kyllä, kyllä, master", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen herttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa peräytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä ja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä ojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana: "Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne jänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa."

Syvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi suositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan joutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä kuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti sen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin ja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi pääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään heistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui hievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina, silmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen asemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan yritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan, saadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja valveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte tekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen olevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti haluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta ilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan työläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti häntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. "Te saatatte tarkoittaa hyvää", hän sanoi, "mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole ystäviä".

"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva", puolustausi Nigel, "mutta kun aion juuri lähteä munkkilasta —"

"Niin", vastasi toinen, "kyllä minä taivutan isäni jättämään tämän murhaluolan". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan nyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi sitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli tavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.

Järkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch lähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen apua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella kädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan kyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt häntä niin väkivaltaisesti.

"Älkää jättäkö minua", hän pyysi, "älkää jättäkö minua, älkääkä kutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi nytkään", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien silmiänsä esiliinalla, "en nytkään — mutta — mutta hän rakasti minua, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla sillä tavoin, ja moisissa käsissä!"

Ja taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka korkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella, voivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella. Vihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa yksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden väkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen uudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään kaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista. Mutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin ehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi kokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan pudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti oman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti hänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen mieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti päättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle tai säälille.

"Ei ole minulla tapana olla tällaisena", puolusteli hän yhä, "mutta — mutta — luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden olentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla jonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän kamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai myöhemmin — mutta te olette pelastanut minut elämään, ja teidän velvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi."

"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten — viekää minut matkassanne", esitti turvaton. "Omin ponnistuksin en ikinä pelastu tästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta."

"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?" pahoitteli Nigel. "Oma tieni, jolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään. Mutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin voisitte turvautua johonkuhun ystävään."

"Ystäväänkö!" huudahti toinen. "Ei ole minulla ainoatakaan — ne ovat aikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi tervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä eron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä nyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä — häneltä" — häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi, jatkaen lujasti — "häneltä, joka makaa tuolla. Minulla ei ole yhtään ystävää." Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä kuin jotakin muistaen: "Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä, millä voi ostaa montakin — minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä että kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää sitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava tuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen — tarkoitan makuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan alla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on kohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen — painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa avaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne nostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun. Tuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista on, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa."

"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen", vastasi toinen. "Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja te voitte mennä sitä tietä."

Loordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun valaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta saamaansa tehtävään.

"Te pelkäätte?" huomautti mistress Martha. "Siihen ei ole mitään syytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon. Rohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse — ettehän tunne joustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava."

"Ei hätää, ei hätää", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen antamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui vastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista niille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään pelkästään vaarallista. "Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta mitä teihin tulee, niin teidän ei sovi — te ette voi lähteä tuonne."

"Minä voin — ja tahdon", vakuutti toinen. "Olen tyyntynyt. Sen saatte nähdä." Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti vakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. "Olisinko kyennyt tuohon", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli äsken epätoivoissaan tuijotellut, "jolleivät sydämeni ja käteni olisi olleet vakaat?"

Hän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin kamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten päättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden juurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen, mutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan makuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus lähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä eloonjääneen herättämään huolestukseen.

Martha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään isänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen, epäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen tunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain aivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli levännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja rukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa ilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu ja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle ja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen synneilleen.

Täytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin tulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät he Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta, jolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison rautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen rautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että Nigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä yksinään, niin voimakas kuin hän olikin.

Heidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi taakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten saatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen kurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti olisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi voinut mikään maallinen häiritä.

Tytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään hurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski kätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut — piteli hänen huulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt — suuteli sitte hartaan kunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi kuihtunutta kättä.

"Soisin sinun kuulevan minua, isä", virkkoi hän. "Tahtoisin viihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit enimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi kostetuksi."

Hän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai enää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes he olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin makuuhuoneeseen. "Sen on kuljettava teidän tavaroinanne", hän sanoi. "Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu."

Hän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch alas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun ympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin rastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen sisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi renttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan, arvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen odottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin yön tapausten uuvuttama.

26. LUKU.

Harmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin usmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta ilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella saman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan kumppani.

"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille", lausui toinen heistä järeänä, mutta pontevana kuiskauksena; "luode ja vuoksi eivät vuota kenenkään vuoksi".

"En tahdokaan odotuttaa itseäni", sanoi loordi Glenvarloch; "mutta minun on otettava mukaani muutamia tavaroita".

"Niinhän tietenkin — yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia, Jack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä vankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen ottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat kapistuksenne?"

Toinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta mielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain taakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin. Hänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka sisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti karmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan Paavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt heihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti loordi Glenvarlochille: "Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt kaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta."

Olemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori mies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän osoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan aarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen hartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka olisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme nuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen: "hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta päästä!" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin takaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan sen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat puolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu lakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun painui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.

"Me saamme tästä yhtä kovan urakan", sanoi soutumies kumppanilleen, "kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine kähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te tänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä elävääkin liikalastia."

"Tämä henkilö tulee minun kanssani", selitti loordi Glenvarloch; "hän on nykyään minun suojeluksessani".

"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master", väitti mies vastaan. "Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi — hänen sopii matkata maitse — ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen kasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin."

"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin kaksinkertaiseksi?" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla luopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo miettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi Thamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.

"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon", tuumi vihreään nukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. "En ota veneeseeni yletöntä lastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani ja vielä vähän enemmänkin."

"Äläs nyt, veikko", virkkoi hänen kumppaninsa, "tuo ei ole oikeata virtapuhetta. Kaksinkertaisesta taksasta on meidän pakko soutaa noita-akkaa munankuoressa, jos määrätään. Vetele siis pois, Jack, älkäämmekä tässä turhia jaaritelko."

He siis työntäysivät virralle ja alkoivat solua alas uomaa jokseenkin hyvää vauhtia, niin raskaassa lastissa kuin olivatkin.

Kevyemmistä aluksista, jotka mennen tai tullen saavuttivat ja sivuuttivat heidät, tervehdittiin heitä meluisalla naljailulla, jota silloin sanottiin vesisukkeluudeksi. Mistress Marthan peräti sulottomat kasvonpiirteet Nigelin nuoruuden, uljaan ryhdin ja komean ulkomuodon vastakohtana olivat sen pääasiallisena aiheena, samalla kun heidän huomiotansa ei välttänyt se seikka, että vene oli hiukan liiaksi kuormitettu. Heitä puhuteltiin ruokakauppiaan eukkona, joka oli huvimatkalla vanhimman puotipoikansa kanssa — isoäitinä, joka oli viemässä pojanpoikaa kouluun — nuorena riuskana irlantilaisena, joka kuljetti vanhaapiikaa tohtori Rigmarolen luo Redriffeen, tämä kun solmi yhteen kerjäläisiä kuuden pennyn kolikosta ja viinaryypystä. Kaikkeen tähän pilkkaan vastasivat samalla mitalla Vihreänuttu ja hänen kumppaninsa, käyden sukkeluuden sotaa yhtä kerkeästi kuin ahdistajatkin.

Sillävälin tiedusti loordi Glenvarloch alakuloiselta matkatoveriltaan, oliko tämä ajatellut mitään paikkaa, missä voisi turvallisesti oleskella omaisuutensa haltijana. Toinen tunnusti avopuheisemmin kuin ennen, että hänen isänsä luonne ei ollut jättänyt hänelle mitään ystäviä. Siitä asti kun Trapbois oli muuttanut Whitefriarsiin, karttaakseen eräitä kiihkeän voitonpyyntinsä laillisia seuraamuksia, oli hänen tyttärensä viettänyt aivan sulkeutunutta elämää. Hän ei ollut pitänyt yhteyttä sen kaupunginosan väestön kanssa, ja sekä siellä asuminen että isän kitsaus oli täydellisesti eristänyt hänet kaikesta muusta seurasta. Nyt halusi hän ensiksikin saada säädyllisen vuokra-asunnon ja rehellisten ihmisten kannatusta, vaikka kuinka halpa-arvoisten, kunnes kuulustaisi laintuntevaa neuvoa isänsä murhaajan saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Epäröimättä syytti hän rikoksesta Colepepperiä, jonka tiesi yhtä kykeneväksi mihin tahansa salakavalan julmuuden tekoon kuin hän oli raukkamainen siinä, missä vaadittiin todellista miehuutta. Häneen oli aikaisemmin kohdistunut raskaita epäluuloja kahdesta rosvouksesta, joista toiseen liittyi katala murha. Marthan sanoista kävi selville, että kapteeni oli tavoitellut hänen kättään helpoimpana ja turvallisimpana keinona isän rikkauksien anastamiseen, ja hänen mitä jyrkimmin torjuessaan vehkeilijän lähentelyn oli tämä uhkaillut kostoa hämärin viittauksin, jotka sekä isän tähden että omasta puolesta olivat alituiseen pitäneet häntä jännityksissä, varsinkin kun taloon oli jo parina kertana tehottomasti yritetty tunkeutua.

Jollei Nigelin kunnioittava hienotuntoisuus onnetonta naista kohtaan olisi ollut esteenä, olisi hän voinut nyt mainita Martha Trapboisin epäluuloja vahvistavan seikan, joka oli jo juolahtanut hänen mieleensä. Hän muisti vanhan Hildebrodin edellisenä yönä vihjanneen, että joku hänen ja Colepepperin välinen keskustelu oli jouduttanut tihutyötä. Puhe oli kajonnut suunnitelmaan, jonka Hildebrod oli suvainnut keksiä avioliiton rakentamiseksi itse Nigelin ja Trapboisin rikkaan perijättären kesken, joten oli varsin todennäköistä, että palaamattoman tilaisuuden menettämisen pelko ja mielihankkeessaan pettyneen alhaisen konnan kehno ilkeys olivat kannustaneet pahantekijää tähän väkivallan työhön. Se ajatus, että hänen oma nimensä oli jossain määrin sekaantunut kamalan murhenäytelmän vaikuttimiin, sai loordi Glenvarlochin kahta myötätuntoisemmin harrastamaan pelastamansa uhrin kohtaloa, samalla kun hän itsekseen päätti omalta osaltaan panna parhaansa verityön selvittämiseen heti kun oli saanut omat asiansa hiukankin järjestymään.

Kuultuansa kumppaniltaan, ettei tämä osannut laatia sen parempaa omaa suunnitelmaa, kehoitti Nigel häntä ottamaan toistaiseksi asunnon vanhan isäntänsä, laivatarpeiden kauppias Christien talosta Paavalin laiturin viereltä, kuvaillen tuon arvoisan pariskunnan säädyllisyyttä ja rehellisyyttä sekä lausuen toivovansa, että he ottaisivat hänet luokseen tai ainakin opastaisivat sellaiseen perheeseen, josta menisivät takuuseen, kunnes hän ehtisi itse järjestää olonsa vakinaisemmin.

Nais-parka vastaanotti hyljätyssä asemassaan mieluisan neuvon hyvin kiitollisesti, tosin ilmaisten tunteensa lyhytsanaisesti, mutta lämpimämmin kuin hänen mielialansa luontainen jurous oli vielä kertaakaan taipunut saamaan mitään tulkituksi. Loordi Glenvarloch ilmoitti sitte Marthalle, että eräät hänen omaa turvallisuuttansa koskevat syyt vaativat hänen siekailematonta lähtöänsä Greenwichiin. Hän ei senvuoksi voinut saattaa kumppaniansa Christien taloon, kuten olisi muutoin mielellään tehnyt. Mutta reväisten lehden muistikirjastaan hän kyhäsi muutamia isännälleen osoitettuja rivejä, vedoten tämän rehellisyyteen ja ihmisrakkauteen. Hän mainitsi kirjeen tuojan olevan kipeässä väliaikaisen suojeluksen ja hyvän neuvonnan puutteessa, joista eduista hän kuitenkin kykeni suorittamaan runsaan hyvityksen. Kirjoittaja pyysi sentähden John Christietä vanhana ja hyvänä ystävänänsä suomaan vieraalle suojaa kattonsa alla lyhyeksi aikaa taikka sen ollessa hänelle hankalaa ainakin neuvomaan tälle soveliaan asunnon. Lopuksi hän antoi kelpo kauppiaalle hiukan vaikeammankin tehtävän, suosittaa suojeluksen hakijalle rehellisen tai edes hyvässä maineessa olevan asianajajan neuvontaa ja apua, jotta vieras saisi toimeen erään tärkeän lainopillisen asiansa. Kirjelmän vahvisti hän omalla nimellään ja antoi sen holhotilleen; tämä vastaanotti sen taaskin lämpimästi lausutuin sanoin: "kiitän teitä", jotka ilmaisivat hänen vilpitöntä tunnustustaan paremmin kuin kymmenet korulauselmat olisivat voineet. Nigel käski sitte miesten soutaa Paavalin laituriin, jota olivat nyt lähenemässä.

"Meillä ei ole aikaa", esteli Vihreänuttu; "emme voi pysähdellä joka hetki".

Mutta Nigelin vaatiessa määräyksensä tottelemista ja lisätessä kumppaninsa tahtovan astua siellä maihin vakuutti soutumies pitävänsä parempana hänen ottamaansa tilaa kuin suomaansa seuraa, ja vene siis poikkesi laiturin kylkeen. Tuollaisissa paikoissa kärkkyvistä kantajista oli kaksi helposti saatavissa ottamaan haltuunsa rahakirstun ja samalla opastamaan sen omistajan John Christien hyvintunnettuun taloon; itse mieskin oli kaikille ympäristössä asuville tuttu.

Suuresti keventyneenä luisti vene alas Thamesia sikäli nopeammin. Mutta meidän on muutamiksi minuuteiksi jätettävä se virralle, sillaikaa mainitaksemme loordi Glenvarlochin suosituksen tuloksen.

Mistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa ja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa epävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta kiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi seisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin saisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän suositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet hänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä tiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti käsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten asuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän oivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa muodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon rikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan rihkamakauppiaankin katon suojan.

Hänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe, kun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä kovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.

Ensimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka kiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin kiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi jouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa äärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta tultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin — siivonnäköiseen, vanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen. Tämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja rakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset henkilöt yleensä.

"En ota enää kuullakseni semmoista", tiuskasi ensimäinen tulija. "Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin valhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se scandalum magnatum, sir — scandalum magnatum", toisti hän leveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin korkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos hän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan roomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan kuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin itsepintaisesti piti puheita parlamentissa.

"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot", ärjäisi vastaan John Christie; "mutta se on totta — ja minä olen englantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa asioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä et ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan pääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin syystä".

Näin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti puhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän siepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja läheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen — sillä siksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun ja koulumestarimaisuuden perusteella — peräytyi raivostuneen rihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään miekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään tavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän hyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään, voimiltaan ja aseiltaan.

"Perääntykää", hän sanoi, "isäntä Christie — perääntykää, sanon, ja ajatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut läimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä täkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja sen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan, joka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen ystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi. Mutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, — jos kosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan Andrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä, naapuri."

Ja samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn lapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista lyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen luontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän teräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään välähytti.

"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut uitetuksi laiturin kupeella", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien lapionsa maahan, "mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo sivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla ovellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan illalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen Thamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille lipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!"

"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee", vastasi toinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian kääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; "ja vahinko on, että kunnon skotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla ja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä, pulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä Christie. Mutta jääkää hyvästi — hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja jos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies, niin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte, mutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin teidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan typistykseltä, mies."

"Ja jos sinä pitkität solvauksiasi oman oveni edessä vielä vain kaksikin minuuttia", vastasi John Christie, "niin kutsun konstaapelin ja toimitan skotlantilaiset nilkkasi englantilaisen jalkapuun tuttavuuteen!"

Hän kääntyi palaamaan myymäläänsä jonkun verran voitollisena, sillä olipa hänen vihamiehensä sisällinen urheus kuinka suuri hyvänsä, tämä ei ilmaissut mitään halua kehittää kiistaa äärimäisilleen — kenties tietoisena siitä, että mitä tahansa etua hän voisi voittaa kahdenkeskisessä nujakassa John Christien kanssa, sen runsaaksi vastapainoksi tulisi Vanhan Englannin järjestysvallan sekaantuminen jupakkaan, olletikin kun sikäläiset viranomaiset eivät siihen aikaan olleet erityisen suosiollisia uusille alamaisnaapureilleen niissä monissa mellakoissa, joita alituiseen tapahtui noiden kahden ylpeän kansan yksilöiden kesken, näissä kun vielä säilyi vuosisatoja kestänyt kansallisviha voimakkaampana kuin muutamia vuosia takaperin tapahtunut suopumuksensa saman kuninkaan hallittavaksi.

Mistress Martha oli asunut liian kauvan Alsatiassa kummastuakseen tai säikähtyäkseen näkemästänsä kiistasta. Hän vain ihmettelikin, että suukopu ei päättynyt johonkin tuollaiseen väkivallan tekoon, jotka olivat niiden tavallisena loppuna pyhäkössä. Riitelijäin erotessa toisistaan ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että vihojen syy oli syvemmällä kuin hänen kuulemissaan tai näkemissään jokapäiväisissä samanlaisissa kohtauksissa; epäröimättä pysähdytti hän isäntä Christien tämän palatessa myymälään ja ojensi tälle loordi Glenvarlochilta saamansa kirjelmän. Jos hän olisi paremmin tuntenut elämää ja sen toimia, niin hän olisi varmasti odottanut rauhallisempaa hetkeä, ja hänellä oli syytä katua äkkipikaisuuttaan, kun kiivastunut rihkamakauppias sanaakaan virkkamatta tai viitsimättä vilkaista kirjeestä muuta kuin allekirjoituksen paiskasi sen maahan, polki sitä syvästi halveksien ja peräytyi myymäläänsä, sulkien luukkuoven, murahdettuaan kirjeen tuojalle vain jotakin paljoa enemmän kiroukselta kuulostavaa kuin oikein soveltui hänen vakavaan ulkomuotoonsa.

Sanomatonta tuskaa tuntien näki hyljätty, ystävätön ja onneton nainen siten ainoan toiveensa avun, kannatuksen ja suojeluksen saamisesta silmänräpäyksessä häipyvän, kykenemättä käsittämään siihen syytä, sillä tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, että hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut epäluuloa sen ystävän petollisuudesta, jonka hän tunsi Nigel Grahamen nimellä; sellainen ratkaisu olisi kyllä helposti saattanut herätä monenkin mieleen siinä asemassa. Vaikka hän ei luonnostaan vähällä taipunut pyytelyyn, ei hän voinut olla huudahtamatta kiukkuisen kauppamiehen jälkeen: "Hyvä isäntä, kuulkaa minua vain hetkinen! Armeliaisuuden tähden, säädyllisyyden nimessä!"

"Armeliaisuuttako ja säädyllisyyttä häneltä, mistress!" sanoi skotlantilainen, joka yhä piti urheasti hallussaan kiistakenttää, vaikka hän ei yrittänyt estää vastustajansa peräytymistä. "Yhtä hyvin voisitte odottaa viinaa herneenvarsista tai maitoa sierasta. Mies on hullu, vieläpä synnyntähullu."

"Minun on sitte täytynyt erehtyä henkilöstä, jolle kirje oli osoitettu", ja puhuessaan mistress Martha Trapbois oli kumartumaisillaan ottamaan paperia, jota oli niin tylysti pidelty. Kohteliaasti ehättäysi hänen kumppaninsa edelle, mutta aivan yhtä hyvää seuratapaa ei ollut, että hän vaivihkaa vilkaisi siihen, ollessaan ojentamassa sitä hänelle, ja allekirjoituksen osuessa silmäänsä hän virkahti ihmeissään: "Glenvarloch — Glenvarlochin Nigel Olifaunt! Tunnetteko Glenvarlochin loordin, mistress?"

"En tiedä kenestä puhutte", vastasi mistress Martha nyreästi. "Sain sen paperin eräältä master Nigel Grahamelta."

"Nigel Grahamelta! — hm. Ahaa, niin, aivan oikein — minä unhotin", sanoi skotlantilainen. "Pitkä ja vanttera nuori mies, jokseenkin minun mittaiseni; kirkkaat siniset silmät kuin haukalla; miellyttävä puheenlaatu, hiukan ystävälliseen pohjoismaalaiseen haasteluun vetävä, vaan ei paljoakaan sen takia, että hän on oleksinut ulkomailla?"

"Älkää tarttuko puheeseeni", pitkitti skotlantilainen. "Aioin sanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress, jos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen kanssaan likeinen tuttava — niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni hänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään lisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja luulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta vika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä taholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on sen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta kirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta ja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan leipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta olentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan en joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin karitsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja jättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan, mitä sen tielle sattuu." Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki kirjeen sisällön ja jatkoi sitte: "Ja tässäkö siis kaikki mitä tarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja kunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?"

"En mitään muuta", vahvisti toinen. "Jos olette mies ja kristitty, niin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan."

"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette; ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin — kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua — yhym! No niin, ja jos te olette säällinen nainen", — hän pilkisti anojan hipin alle — "niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta — vaikka minä voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin — minut oli vähällä kuristaa kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat raastaa minut krouviin — mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja säällinen nainen", — hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin, joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, — "niinkuin te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani — aika-ajoin nimittäin, mikäli muut tehtävät sallivat."

"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi
Martha, luonnollista kyllä.

"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen. "Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi vetelehtijää tekemään yhden työn."

Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie Monipliesin, palkattoman palvelijan.

27. LUKU.

Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että on saatavissa huvia ja — mikä tärkeämpää — myöskin opetusta ja lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa lukijalle — ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia, niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä — että me emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut. Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin, kuten joku ajattelija — luullaksemme Tom Paine — on hyvinkin sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.

Hän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä aprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan kanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa saattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin oikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä saattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka tapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin kaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin, koska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät sen enemmästä palveluksesta.

"Se ei käy laatuun", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme maininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. "Meidän on mentävä", hän jatkoi, "Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen laiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana, odottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen Pohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina teidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin totisena kuin olisi se mahdollista!"

"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan", vastasi Nigel, "mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette minua minnekään, jonne en aio mennä".

"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?" kysyi Vihreänuttu puolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. "Kai se menee minne me sen soudamme."

"Kyllä", muistutti Nigel, "mutta arvattavasti te soudatte sen minun määräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti pieni".

"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?" tuumi hätäilemätön soutumies. "Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti — älkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte — auttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?"

"Varsin yksinkertaisesti", vastasi loordi Glenvarloch. "Tunti takaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota kumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille matkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun veneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis alotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon mennä, sinne pakoitan teidät viemään minut."

"Suuri kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Vihreänuttu; "ja kuulkaa nyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä — ja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera kuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden vastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen."

"Sinä sitä erehdyt", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. "Minä se olen kolme kahta vastaan, miekkonen — kannan kahden miehen henkeä vyössäni."

Niin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja, jotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt Vihreänuttua.

"Minulla on", ilmoitti hän, "pari paukkujia, jotka vetävät vertoja teidän suostuttajillenne", ja hänkin näytti olevansa aseistettu pistooleilla; "voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte".

"Mitä pikemmin siis, sen parempi", päätti loordi Glenvarloch vetäen esille pistoolin ja virittäen hanan. "Ota huomioosi, että minä pidän sinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa, ja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua maihin Greenwichiin."

Nigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa, mutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: "Kuulkaas, master, minä en rahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä asiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille hyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa."

"Kuka on sinut palkannut?" kysyi loordi Glenvarloch; "tai kuka rohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?"

"Mitä siihen tulee", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi, "niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten sanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai lähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne; yhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta oikeudenmukaista on panna valinta eteenne."

"Valintani on tehty", vakuutti Nigel. "Olen sanonut sinulle jo kolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä."

"Kirjoittakaa paperilapulle", pyysi souturi, "että se on ehdoton määräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni, että heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä minun."

"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi", sanoi Nigel osoittaen pistooliansa, "ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa".

"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta", kieltäysi soutumies. "Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku pelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni vahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne, niin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee." Ja hän tarjosi aseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken yllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle tällaista tunnustusta:

"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi nimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa minua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun nimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut 'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin." Todistuksen alle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi soutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.

"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää — ja jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on se tahallisesti tavoittamanne."

Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita kantamaan sen minne hyvänsä.

"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.

"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni, niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.

Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi, mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:

"Hoviko täällä, master? — kyllä, master, — suureksi eduksi kaupalle — liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia — metsästää joka aamu puistossa — kaikki säädylliset henkilöt pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin — ei rahvas — säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat. Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään. Minä tiedän viimeisen kuosin — huollan useita hovilaisia — erästä kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista, kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."

"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.

"Niin, sir — Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir — kovia nimiä niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir Munko on komea mies, sir — taidattekin tuntea hänet — jollei ota lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska herrasmies, ja miellyttävä — varsin miellyttävä herrasmies, sir — ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni pisaralla — taikka oikeastaan vaimoni, sir — hän valmistaa itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir — noin, sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla — ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten poskiin."

"Niin, niin, sir — Sir Munko, kuten sanotte — herttainen, hyväntuulinen herrasmies kuin — puhutellako, sanoitte? Kyllä vain, helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii. Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle, jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin herttua taikka loordi Dalgarno, — ei, totisesti, sir, jos nyt nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu, juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille, sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä sydämenne valtiatarta — mutta minä pyydän anteeksi, te olette vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani — velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? — kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua — niin, sir — siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir, paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille — älkää liikahdelko, sir — taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle aamiaisen — mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta — taikka kenties karitsaa soveliaana vuodenaikana, — muttei sianlihaa, vaikka Ned on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät koskaan syö sianlihaa — se on kummallista — jotkut arvelevat heitä jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir — ettekö tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi — en tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta — pikku kosketus käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos anteliaisuudestanne, sir — toivon saavani palvella teitä sen ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle? Kling, kling — kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir — liian monet kädet kopeloineet — emme voi pitää näitä kapineita siinä kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir — niin, sir — ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen, sir — ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot — ihokkaaseen puettu lihava mies ovella — Ned itse, sir — sanotaan omistavan tuhannen puntaa — parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia — mutta meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir; toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa kilistetty kelloa koko tuo aika.

Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen, odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän: piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma, hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy, jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi — ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan itse kuninkaallista huonekuntaa.

"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja, jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä, ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen olisi toimittanut matkalle pikalähetin — taikka patikoinut omilla ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa Publius Terentiusta: Tanquam in speculo — in patinas inspicere jubeo."

"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo muutamat sanat peräkkäin.

"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille, jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin syvällisesti perehtynyt — regis ad exemplar, isäntä Kilderkin, totus componitur orbis — mikä merkitsee samaa kuin että mitä kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin, minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt — hähym — hym! —" Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein, että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.

"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen kilpailija; "ei mikään — ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne aqua mirabilis."

"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä, sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon — läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua — jos nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa. Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti pippuroituina."

Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.

Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi veräjän takanaan.

"Enpä juuri, mylord, — mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."

"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen", pitkitti toinen, "minä olin oppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman West-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni vielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän otettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne jouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa."

"Ahaa!" sanoi loordi Glenvarloch; "olin melkein unohtanut nimenne, vaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle tilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?"

"Aivan oikein, mylord", vahvisti keittiöapulainen. "Olin vähällä joutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut omapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan. Mutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene kutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla maistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin kaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen kananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn koko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt minä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos — sormi hovihankkijan toimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni."

"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta", huomautti Nigel, "kun kuulen, että te ette joutunut kärsimään minun tähteni, — ja vielä enemmän olen hyvilläni hyvästä onnestanne".

"Teillä on hyvä sydän, mylord", sanoi Linklater, "ettekä te unohda köyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät unohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa moukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain katsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi kurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja tiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne."

"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita mustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että tahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!"

"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen niinkuin muutkin nuoret herrasmiehet —"

"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä", keskeytti Nigel.
"Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille."

"Kuninkaanko, mylord!" huudahti Linklater hämmästyneenä. "Mutta eikö se ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla kauhallisellanne, niin sanoakseni?"

"Hyvä ystävä", selitti Nigel, "hovista saamani kokemus ja omien olosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja suorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla on sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään suopeasti."

"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa tiedämme", myönsi Linklater. "Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte, kuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen älyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään hänen älynsä vastukseksi — teettämään hänellä kovia toimenpiteitä, koska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä esitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja häneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se kansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun kutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'"

"Turha puhua siitä, hyvä ystävä", vakuutti Nigel. "Minun on uskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut taikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä pakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni."

"Vertaisenneko?" huudahti keittiöapulainen. "Voi minun päiviäni, mylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti pidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin tällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on seitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään mene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata kuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää kaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan tiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään, joka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun neuvoa, mylord, — muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai pari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään jotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette puheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu paremmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen paljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta, hänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista."

"Jättäen sen sikseen, ystävä", kysyi loordi Glenvarloch, "voitteko sanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan kuningasta?"

"Näkemään helposti kylläkin", vastasi Linklater. "Hän nelistelee näissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua puolipäivällisekseen — ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi olla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti, jollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin päinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan hänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea yrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä tarjoutuisin."

"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan", sanoi loordi Glenvarloch. "Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut kohtaloni haltuun."

Kelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti hänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille jättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi sille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.

Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.

Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.

Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät, vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.

Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt heidät taipaleelle.

"Hyvin tehty, Bash — hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille, pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia kepeästi — älä anna sen kiepahtaa — nyt kannata jalustinta — hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla terra firma." Ja vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen, mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.

Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas, joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan, vihlaisi puukollaan elukan rintaa secundum artem; ja tehtyään poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan päällä! Mainiota — parahultaista — niin totta kuin olen kruunattu syntinen — eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä muuta kuin minä! Seitsemän — kahdeksan — kahdeksan haarukkaa sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen! Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset, pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon, että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat — alas, sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"

"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin kylläpä varmasti kuulen siitä."

"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän yläpuolellamme!" sanoi Nigel.

"Oikein, mies, oikein — varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas; "mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen rauhaa maankin päällä".

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" — sillä tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen — "niin näette, kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties enää koskaan uudistu".

Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina, hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte: "Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi. Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.

"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain hetkinen!"

"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies, me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"

"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"

Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta, joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies — me olemme vapaa kuningas — meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä, he tulevat — hoi, helei — tänne, tänne — Steenie, Steenie!"

Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä tämä merkitsee?"

"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."

"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan, se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin, joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani — oletteko haavoittunut?"

"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle, olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni — mutta tutkikaa hänet — tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia — siitä olen ihan varma."

Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna — salamurhaaja — verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin, niin — pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista vahinkoa — ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä, että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin tuotatte toisillenne vauriota."

Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan, alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt päivänvaloa.

Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä. Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä, joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.

"En huomatakseni, Charles-lapsonen — vain pikkusen uuvuksissani, kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan pikarillinen viiniä — nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan isän, sillä me olemme pater patriae kuten myös pater familias. Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis! Voi minua, kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä olisi nähty harvassa!"

Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.

"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"

"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin kostanut heti paikalla".

"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun. Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"

"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu olevan aihetta arvella pahinta."

"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä pistooleja."

"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä hänelle, Steenie — minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä! Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja — sinä kun olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"

Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.

Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan — levollisesti pyysi hän nyt saada puhua.

"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla varustettuna."

"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen suojelemiseen".

"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit, joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole puolustauduttava."

"Kuulkaa minua — kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te — te itsekin saatatte jonakuna päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."

"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä tuo, mylord?"

"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista huomiota".

"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme itse tutkia asiaanne."

"Niin, niin", huomautti kuningas, "on tehty appellatio ad Caesarem — me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan soveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä minä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen".

Hätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta, missä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien oheen. "Tämä on peräti kummallinen asia, George", huomautti prinssi suosikille. "Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös ja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella hänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta."

"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä", vastasi Buckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; "mutta myöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen siinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään omakohtaista vaaraa hänen taholtaan".

"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!" närkästyi kuningas. "Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu nuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen itsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin sekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon — arveletko siis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes Barclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista mieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton nimenä Series palefacti divinitus parricidii, ja samaten sanoo Spondanus meistä: divinitus evasit."

"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta", virkkoi Buckinghamin herttua, "eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka niin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui tuosta kavalluksen sokkelosta".

"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla on niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden suhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee, niin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään paavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole ristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä mukanaan."

"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista", sanoi loordi Dalgarno, "kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä hirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren jähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen majesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi olla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on aikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt näyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän puritanilta kuin paavilaiselta."

"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?" huudahti kuningas. "Ja pitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen voimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan kourissa!"

"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua, ei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä kuningaskunnalta", virkkoi loordi Dalgarno.

"Kyllähän, mies — kyllähän", vastasi kuningas; "mutta onnekkaaltapa vain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen — ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita meidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia henkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti vähemmin paavillisuuteen kallistuva — sillä äärimäisyydet osuvat yhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin hullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani — se on vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella."

Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen aikovan kerrata koko Basilicon Doronin,[50] että oli ehkä parasta lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini. Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini työnnetään? Katsos tätä, mies" — hän viittasi isojen polvihousujensa taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita — "me olemme kuin aasi — että niin sanommekaan — köyryssä kahden taakan välissä. Niin, niin, asinus fortis accumbens inter terminos, kuten Sanassa lausutaan. Niinpä niin, vidi terram quod esset optima, et supposui humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens — näin tämän Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."

"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani", virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.

"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne per aversionem, lapset — toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka; olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, per aquam refectionis. Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut — luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."

"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle — haa, George?" virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja päättäväisyyteen.

Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.

Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen siitä kuitin.

28. LUKU.

huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun toivon — vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet — linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta maksaa verona säädyllisyydelle — kaikki painosti Nigelin sydäntä, teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.

"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"

Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi, "osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."

Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen, joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi hänen valvontansa alaisena.

Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.

Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä, lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.

Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen. Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se lapsonen sisälle vain".

Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla, ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja, joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin hätää, yrittämättä huojentaa sitä.

"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan vähäksi aikaa kumppanukset — ainakin uskon sinun pidätyksesi piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no — älä ole masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? — ja ilmakin on lämmin — mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi. Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti voit siten viettää päivän pirteänä."

Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.

Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia. Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle, esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.

"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi avustaa sinua."

"Sir — mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät eroitti, "te olette kovin hyvä — ja minä — olen hirveän onneton —"

Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi: "Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord — ja olen siitä kiitollinen — mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman vikani tähden."

"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani", viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän vastuussa — sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi tässä — mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan toimittaa vastattavaksesi".

"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen ja uppiniskainen — ja äkkipikainen ja hillitön — ja nyt — kuinka kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"

"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku lapsellinen kepponen — joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen — satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin — miten olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."

"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika, jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton — tarkoitan, olen kyllä tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan paikkaan."

"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän toivottavana — mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani tietää, kenen kanssa puhun."

"Onnettoman — pojan kanssa, sir — ja joutilaan ja kujeilevan, kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa; äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin — minä säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen — ja he sanoivat, että minä en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni — ja niin minut lähetettiin tänne."

"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi! Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan kertomus kummalliselta. — Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin, nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja miten pääsit puistoon — jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä pidätystäsi."

"Voi, mylord", vastasi poika, "varoinhan minä antamasta ilmi sen ystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin en koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt olen!"

"Mutta etkö arvele", kysyi Nigel, "että sinua ei päästetä vapaaksi ennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?"

"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?" tuumi poika.
"Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään."

"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi — minä ilmoitan päällikölle — hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä ainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin ryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen antamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut pelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka johdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi."

"Nimenikö teille? Oi, en koskaan, en koskaan!" huudahti poika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen mielenliikutuksensa syytä.

"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies", huomautti Nigel, "syystä että olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa olla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä. Minkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen niin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta tilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle ystävällisesti — tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin."

"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä voisin kertoa teille kaikki — melkein kaikki".

"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.

"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen varma — oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa kunniaanne. Mutta kuitenkin — kuitenkin — minä olen niin tukalassa pulassa — olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon — en voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni — ja kuitenkin olen täällä."

"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla asemaasi juuri tällähaavaa — valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on kuuma — laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat itseäsi."

"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord", vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni tähän nojatuoliin — minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle olennolle, niin se on mitä tervetullein."

Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa sillävälin huoneensa lattian mittelyä.

Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan, joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin, että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen, mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen. Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät silkkihienot silmäripset.

"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt ruvettava pohtimaan."

Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta, jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat häntä yhäti.

Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa — kaikesta sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani." Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin katsetta karttaen.

"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi; "minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni kaipaan".

"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän liene loukannut teitä?"

"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi. "Olen rauhan mies — en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa, ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton nainen on — mihin olette hänet jättänyt."

"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."

"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui teidän ylhäisyytenne hempukaksi".

"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko vaatimaan häntä minulta?"

"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä, salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana, "tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne. Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin, en voi unohtaa, että — vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä — että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa hänen elämäntapojaan."

"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin olettaessanne minut siihen osalliseksi."

"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo, taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä; vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka —" Kiihtynyt aviomies alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon rakastelijan."

"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne viettelemisen — toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin kuin kunnioittavan kohteliaasti."

"Niin, kyllä — kohteliaasti! — se on aivan oikea sana. Hän ylisteli aina teidän ylhäisyytenne kunnioittavaa kohteliaisuutta. Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord — mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä — sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä herttaisin eukkonen — saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte — ja mitä onkaan hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. Mitä hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan missä hän on; ja se minun pitää kuulla teiltä, sir."

"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken sattuneesta selkkauksesta."

"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena — iskisin päänne murskaksi seinään."

"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee. Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja kiitollisuudestanne."

Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että — vaikka hän ei ollut esiintymiseltään juuri ollut le fan faron des vices qu'il n'avait pas — hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä, jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea kunniallisen perheen häväisijän maineessa — kuka ei ajattelisi, että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi? Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa — niin totta kuin toivotte selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä, ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos toivotte taivaan armoa — ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä — ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord, näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes luvata antavani sitä anteeksi — mutta ilmaiskaa minulle, niin ette enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."

"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän, paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi. Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."

"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun. "Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet — päätöksenne on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä asukastanne — olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin rehellisten ihmisten seuraan!"

Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet syypääksi.

29. LUKU.

Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt liikahtaneen. Oliko hän terve — teeskentelikö hän vain unta? Nigel astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän kosketti poikaa keveästi hartioihin — tämä säpsähti taaksepäin, vaan ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.

"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää, nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.

"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä heitä vaivaa".

"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi, ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran luottamusta".

"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan — kenties on sinulla nukkuessasi kuulemisen lahja?"

"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se nähdäkseni on asian ytimenä."

"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."

"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.

"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin, kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille, repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi. Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi, kun te herätitte minut."

"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa, joka ilmenee minua kohtaan."

"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan teille, kuka olen".

"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."

"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"

"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen tulkitsijan apua, ja selitykseni on — että kaunis kumppanini ei kanna sukupuolensa pukua."

"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen, "peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".

"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".

"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on muita suojeluskeinoja, ja voimallisia — mutta tahtoisin ensin tietää, mikä on teidän tarkoituksenne."

"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch. "Mikä hyvänsä olettekaan — mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin — jokainen katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään peljättävää."

"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu, ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua mieleenne käytöksestäni — mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu, etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."

Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle, voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään. Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen, että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä seikoista heidän aterioidessaan.

Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen puheilleen.

"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".

Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen astui arvoisa porvari George Heriot.

Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord, soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."

"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot, tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen — minä kuitenkin olen hyvilläni tulostanne."

Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä suosiollisuutena.

"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin teeskentelemä nöyrä kunnioitus.

"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset ovat kuuluisia".

"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi vanhaan ja kiitolliseen ystävään".

Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä ja pitkitti:

"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."

"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel. "Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja suoraan — mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."

"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:

"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on
Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."

"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän vapaina kuin tervetulleina".

"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin sietää moitetta".

"Sanalla sanoen siis, mylord — miksi tapaan teidät tässä paikassa ja syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella maineeseen tullutta nimeä?"

"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että — alkuerehdyksestäni alottaakseni — tahdoin olla viisaampi kuin isäni", selitti Nigel.

"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin kuuluvaksi mieheksi."

"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi taitoni, varojeni ja onnen mukaan".

"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord — te toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita — sillä olen suureksi mielipahakseni kuullut — miten pitkälle tämä menettely halvensi mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta muistuttaa teitä — mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä teidän väkivallaltanne."

"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."

"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te —" sanoi Heriot.

"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri tavoin sellaisista asioista."

"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron", intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia. Olettaen kiistanne oikeaksikin —"

"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti loordi Glenvarloch.

"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän toimestanne kokenut."

"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi Glenvarloch, — "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut — en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin kuluessa."

"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi lievennettäisiin rangaistuksia — mieluummin kuulisin teidän puhuvan tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään pöyhkeilleen."

"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch. "En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä johtopäätöksiä."

"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi — naisen sieväksi — ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut. Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee häntä vieläkin — tahtoo pelastaa hänet häpeästä — kenties aikaa myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia pelkästään huvin vuoksi — se on ihan paholaisen ruminta työtä."

"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel. "Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä tuon taivaallista."

"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää kehoittavan minua jatkamaan."

"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".

"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä — peräti soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle — kuuluu tapahtuneen murha."

"Jumala varjelkoon, mylord!" kielsi Heriot. "Ruumiintarkastajan lautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän ylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin."

"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän", esteli Nigel. "Olen vain kovin hyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole siitä teosta epäiltynä."

"Totta kyllä, mylord", jatkoi Heriot, "mutta tämäkin juttu kaipaa selvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään naisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa ja kalleuksia — mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään kuultu."

"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla", kertoi Nigel, "missä hän poikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri tuolle samalle miehelle, John Christielle."

"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää muistavansa mitään koko asiasta."

"Minua surettaa kuulla se", pahoitteli nuori aatelismies. "Hartaasti toivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden."

"Toivottavasti, mylord", yhtyi Heriot; "mutta ihmisten mielet ovat siitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla. Muistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin miekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät salli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota heidän omaisuuttansa."

"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!" oudoksui Nigel. "Mutta puhdistautumiseni on helppoa."

"Sitä toivon, mylord", sanoi Heriot, "enkä sitä tässä kohdassa epäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa olosuhteissa?"

"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen minua pitämään huolta turvallisuudestani."

"Minua surettaa sanoa", vastasi Heriot, "että hän kieltää tietävänsä mitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti erään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne".

"Soutumiehet!" toisti Heriot; "toinen heistä on osoittautunut joutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on tipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti olleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän."

"Hän valehtelee!" kivahti loordi Glenvarloch. "Minulle hän sanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo hyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?"

"On", vastasi Heriot, "hän pääsi moitteella tuomarikunnan tutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin. Hovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa tällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt niin helpolla."

"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut", ilahtui Nigel. "Mutta tuo onneton nainen — hän ja hänen arkkunsa joutuivat kahden kantajan huomaan."

"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista miehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen sen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin mahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran olopaikasta — jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani puhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on muodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle."

"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani."

"Ette ole voinut unohtaa, mylord", jatkoi Heriot, "sitä sopimusta, joka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona — jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan lunastamiseksi?"

"Hyvin muistan sen", vastasi Nigel, "ja nykyinen tylyytenne ei voi häivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä".

Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen — toivoakseni katsotte tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"

"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch; "ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".

"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."

"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas, jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon, kun minut pidätettiin Greenwichissä."

"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella tekemästänne väkivallasta — ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi vastata."

"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas —"

"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika —"

"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori aatelismies.

"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot. "Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia, kun kuolema on korjannut perheen pään, — niin monia rikkaitten miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten perillisiä maattomina, — että arvelen oman varallisuuteni ja muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija, tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."

Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti käytettäväksi.

Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.

"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla! Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."

Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi mestari Heriot jälleen ripitykseensä.

"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se on panttina — jotakin voi vielä olla tehtävissä."

"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle, jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua — mutta ne ovat aivan hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua vastaan. Voittakoon rynnistyksen."

"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, — sanon teille, että jos sitä paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta — rauma ja metsä — niityt ja vainiot — järvi ja joki — kaikki mitä on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"

"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette", vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.

"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."

"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka ei osaa sanaakaan kieltämme".

Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.

"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa? Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan — sen olisi pitänyt ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka —"

"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".

"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain suoraan!"

"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".

"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne tarjottu uhri — uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin hänet sellaiselta kohtalolta."

"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch, "nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt käyttämään sitä hänen vahingokseen."

"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."

"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä — ja yhtä suurta vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon ilmankin."

"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady, on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä pystyisivät varjelemaan mainettanne."

"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot. "Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no, lady Lemmenleikkijä — jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"

"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksin
Greenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady
Hermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".

"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen — miehellä, joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."

"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla — ja sitte — ja sitte — minä suostuin lähtemään hänen kanssaan rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä sopimattomana".

"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa", huomautti Heriot, "mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen, letukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo pikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä ystävältä tai siksi itseänsä sanovalta." Loordi Glenvarloch ei voinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin katsoi muistamisen arvoiseksi — se oli vain vilkaisu, sillä hän näki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin kiusaannusta ja hämiä. "Ja sano minulle, neitoseni", pitkitti mestari Heriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa, "tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?"

"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle", kertoi Margaret; "hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan saattajaksi".

Tässä kannattaa mainita, että sanassa "oppipoikamme" näytti olevan jotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi Glenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta mielenkiintoista selvitystä.

"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi kumppani Monna Paulalle", kysyi porvari.

Mestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän kasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän itsekseen: "Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin. — Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä kaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli niin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle asialle? Ja miten kävi?"

"Juuri kun saavuimme puiston portille", kertoi Margaret, "alettiin huutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin kunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen nimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin teidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta ja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä välittäjäkseni."

"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki ei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi", kiitti Heriot.

"Hänen majesteettinsa", jatkoi neitonen, "oli niin armollinen, että otti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä olevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita, taivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada Linklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani."

"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui", sanoi Heriot; "minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut suljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken — Pyhän Andreaksen punaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä — niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta; mutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja Salomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä."

"En tiedä mitä tarkoitatte, sir", vastasi Margaret. "Hänen majesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi, että minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady Mansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä turvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa purressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla minä jouduin Toweriin."

"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?" tiedusti George Heriot. "Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus ratkaisua."

"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti minut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani huolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani suojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin — ja nytkin — pelkästä häpeästä ja hämistä!"

"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä", lohdutti Heriot, "niin ne saattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi mitään tästä retkestäsi?"

"En millään muotoa soisi hänen tietävän", vastasi tyttö; "hän luulee minun olevan lady Hermionen seurassa".

"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä ajanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan sinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti olemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi, luovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat meidän siirtyä ladyn asuntoon."

"Malttakaa vain hetkinen", pyysi loordi Glenvarloch. "Niin huonon mielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen anteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä, ja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan kohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne tätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien pitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista liikettä — ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina —"

"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord", keskeytti George Heriot; "se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle osoittaa — tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä, joka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen tai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää hyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat saattaneet ilmaista. Jos voin auttaa — jos nimittäin näkisin mitään selvää tietä tästä sokkelosta pääsylle — mutta turha on puhua siitä nyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa meidän siirtyä lady Manselin huoneeseen."

Vartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen ollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa lähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan toisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin kahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen aikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia huomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä hän oli milloinkaan nähnyt — aavistelemasta, ties millä perusteella, että tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön — olemasta varma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta — kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea tämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen vierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen kauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä rusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan päivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja neuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui huoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä koskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua hänen jälkeensä.

30. LUKU.

Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.

"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".

"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa — ja minua ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".

"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä paremman ja viisaamman käskyjen mukaan — hänen majesteettinsa antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana takuuna —"

"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden", sanoi Heriot; "mutta on vanha sananlasku tulesta ja tappuroista — no, se sikseen".

"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin", huomautti lady Mansel, "kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä aamuna."

"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen kavallussyytöksestä", selitti Sir Edward.

"Ja häneltä", kertoi Heriot, "kuulin paljonkin siitä, mitä oli tapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään ja hiukan odottamattomasti".

Heidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerin
päällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioitti
George Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:
"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?"

"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo", lausui Heriot kovalla äänellä, "ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa kavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin — ja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle hänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa hänen olevan lady Manselin suojeluksessa".

"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot", selitti Sir Mungo heittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; "toinen oli hyvää tarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä".

"Niin", vastasi Heriot, "tuo oli teidän tapaistanne — kylliksi lausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa — ei sanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani".

"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta", sanoi lady; "meidän on muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir Mungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?"

"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam", vastasi ritari, "mitä uutta kuuluu hornasta".

"Mitä nyt, Sir Mungo!" muistutti Sir Edward; "punnitkaa sanojanne hiukan paremmin — puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista".

"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista, sanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään pimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet hovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa kuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt otsaansa prinssille — toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti herttuaan — muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan hirsipuuhun valtiopetoksesta — ja toiset väittävät, että loordi Dalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle pään."

"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen, ajattelette siitä kaikesta?" kysyi Sir Edward Mansel.

"Ei, älä kysy häneltä, Edward", kielsi hänen puolisonsa, merkitsevästi katsoen mieheensä.

"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen", lisäsi mestari Heriot, "että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi haitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta saa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi".

"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?" sanoi uljas ritari. "No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä kuin rehellisyyttä — herttualla enemmän purjeita kuin painolastia — prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä — ja että kuningas —" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa — "että kuningas on minun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden aikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä. Kas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon pahempaakin heistä joka päivä."

"Hän onkin narri", huomautti George Heriot; "mutta aivan väärässä ei hän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää te, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka hän hovin narri onkin."

"Kovin narri, sanotte?" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut täydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut olla kuulevinaan. "Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani täällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet ovat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä lykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen" — katsoen Sir Edwardiin — "tai kykene rummuttamaan tinalevyjä vasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin asiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja armollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne — ja Herran haltuun, mestari Heriot — ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee, niin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa parhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä vitsalla vihmominen."

"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo", virkkoi päällikkö, "niin voin säästää teiltä sen vaivan — kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin".

"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti koolle", arvasi Sir Mungo. "No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen Glenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta."

Päällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin epätietoinen.

"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan hänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita hänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle, kuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen asti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän mahdollisuutta on sen parantamiseen."

"No, Sir Mungo", vastasi päällikkö, "jos tosiaan luulette tuon kaiken olevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan saattamaan teitä".

"Ja minä", sanoi George, "pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan joitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle heilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin mäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa — eikä typerä tyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta".

"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella kohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan", vastasi porvari, "sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo mennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan".

Vaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari holhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän havaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa, sillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin kuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon liikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko maailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen, ikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta, jonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George Heriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista Ranskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään alallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista todisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen, joka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen sukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti tunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan kumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli luonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan osoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen anomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo Malagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen vankeudessaan.

Tavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa esipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte hänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä synkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa seuraavasti:

"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi tehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman, jolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta, hänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta, sillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin ja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta, usque ad mutilationem, typistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy, ei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja teilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen."

"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin sen kärsimisen", vastasi Nigel.

"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista ihmiseen".

"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".

"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir Mungo. "Meillä on vanha sananlasku — tyhmä itseänsä syyttää. Ja mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa, kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin, vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."

"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."

"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."

"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.

"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen. Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen tilaisuuteen."

"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".

"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord, onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään on ylimalkaan — varsin sievä toimitus. Mies asteli esille niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin mestauslavalla — teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä sekä kaikenlaatuista virkakuntaa — pyöveli apurineen ja nuijineen sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan tarpeellisimpia anatomian alkeita — siitä saattaisi olla hyötyä teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se Gregorylle itselleenkin."

"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään hänelle parempaa palvelusta."

"Sangen ylvästä — varsin suuremmoista tosiaan, mylord", kiitti Sir Mungo; "mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta puhuin — tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan — astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät ystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa hän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut hempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti puransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin nasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas, jonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs ei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan poltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi kuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat päättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän kohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen: 'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja neuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän ansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän ylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti."

"Kiitän teitä, Sir Mungo", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt häätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän vilkkaan kuvauksen aikana. "En ollenkaan epäile, että näytelmästä koituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa se onkaan päähenkilölle."

"Varsin hupainen", vahvisti Sir Mungo, "peräti mielenkiintoinen — peräti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin teloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden ruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä heidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta."

"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen johdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa".

"Kuten sanotte, mylord", vastasi Sir Mungo, "menetys koskee tavallaan korvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut meille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen menettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme tielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi, yhdeksi sormeksi ja tyngäksi — taistokumppanini iskusta kuitenkin eikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen tekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos nyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen käsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva hollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa, kirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan osattomana käden palveluksista."

"No, Sir Mungo", huomautti loordi Glenvarloch, "tämä kaikki on kyllä hyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni kunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän kaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa vertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla".

"Surullinen totuus onkin", vastasi Sir Mungo, "että teidän ylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla — ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn tyttösen, Maggie Ramsayn".

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti kuunnellut ritarin rupattelua.

"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa me söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä kutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen harrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa kuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni, tuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos olisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut hänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri hiljaisemmaksi — mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka riivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!"

"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther", muistutti Nigel, "teidän tulisi puhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti".

"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne rakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti hänestä, mylord", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.

Nigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon suhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi suuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja nähnyt neitosesta.

"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja kuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: "Pulchra sane puella!"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla latinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä, jona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä näin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä, joka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin. Minulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen herramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha peijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla tavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä typykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja ensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa, että hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin rikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja visusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren aitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin; ja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan teidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo sydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'."

"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille haitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?" sanoi loordi Glenvarloch.

"Toden totta, mylord", vastasi Sir Mungo, "mitä mieltä pitäisi minun olla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen polvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä lienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa pysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady — jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi — käyttäytyy enemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin."

"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät".

"Siten harhaantuu koko maailma, mylord", vastasi ivailija, "jollette satu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne poika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä".

"Vain naida tyttönen — tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin, tietysti hätkähdätte — mutta sillä tolalla olette ajautumassa. Parempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä."

"Sir Mungo", sanoi Nigel, "pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen sikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte kuvailla".

"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord, selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta. Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."

Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.

Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan, milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa, ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän, että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä, että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien epäluulojen häpäisemäksi — saada osakseen mitä nöyryyttävintä sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni — jos se minulle jätetään — saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."

Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta, ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen, vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan, näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."

En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi, lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä, mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä — arvonimeni tultua moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista — maineeni jouduttua epäillyksi — en tahdo jäädä tähän maahan; ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"

Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.

Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä, uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista, antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.

Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan, uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon. Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi, kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.

31. LUKU.

Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin nurkuvaa jupinaa.

Tämä arvoisa henkilö — kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija omissa mielipiteissään — oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm — niin, kyllä oli jo aika levätin ja nutun joutua minun käsiini — epäilenpä, tokko suka on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin kelpo lailla kahnautunut — ja viitan kultanapit — taivasten tekijä ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista — Jumala pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu nykyisistä olosuhteista."

Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"

"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään, jota ei siihen velvollisuus vaadi."

"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään — ja erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".

"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä, milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää pääsette valtoimeksi."

"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi liian ankara hulluttelustani, Richie?"

"Jumala varjelkoon, mylord — Jumala varjelkoon!" vastasi Richie, jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento — selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista — ei tapaa ihmisessä täydellisyyttä."

"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä koitua itsellesi".

"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä minä vähintäkään haittaa".

"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni", virkkoi loordi Glenvarloch, "koska raha-asiasikin —"

"Mitä rahoihin tulee, mylord", selitti Richie, "niin olen minä kutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni täällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi itselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja palvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona."

"Liitä mitä hyvänsä", myöntyi loordi Glenvarloch, "sillä hyvinkin varmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et. Koska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana menettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse haluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin."

"Kaikki mitä pyydän, mylord", sanoi Richie vakavasti ja mielestään erityisen säveästi, "on saada häiritsemättömästi hallita omia liikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on tekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni viihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle että käy teille tarpeelliseksi".

"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut", arveli
Nigel hymyillen.

"Vääjäämättömästi, mylord", vastasi Richie totisena, "sillä teidän ylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun sitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä on parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni".

"Richie, hyvä ystävä", sanoi Nigel, "minä pelkään, että tämä järjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan, tuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla. Mutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin olen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi mukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi takaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun."

"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen", sanoi Moniplies. "Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne rumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko pitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä edessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä

"'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee; mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'"

Kajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on säröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin toitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti hänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta ilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui lopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka pidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.

Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina, jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.

Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille. Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti: "Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista. Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.

"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".

"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin säikäytti hevosen —!"

"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla asiallani — minun pitää saada puhutella kuningasta."

"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater, mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä paistinvartaita, senkin ääliöt — pisces purga — salsamenta fac macerentur pulchre — panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia ihmisiä virassaan."

"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle, että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."

"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä koiranruoskilla soittamassa aamenta".

"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".

"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan — en voi estää sinua panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina liemen."

"Kylliksi sanottu", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri ennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.

"No niin, kuoma", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, "syytä itseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai raippapaaluun".

"Ketäs muutakaan", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena itseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän odotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.

Muutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin ja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan lautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie Moniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: "Minä olen se mies."

He nousivat ylös sivuportaita — juuri samoja sivuportaita, joiden käyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itse grandes entrées tarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman mukaan "kehnosti siivottuun" eteishuoneeseen antoi johdemies hänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän neuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen kuuli Richie siitä loppuosan.

"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin pihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen mittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää luokseni kuin haukka — jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi kuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle."

Richie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen tasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet joutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie Monipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen tuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän kohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä jäykkänä kuin aidanseiväs.

"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?" kysyi kuningas hätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista pelkoakin hiukan tuntien. "Anna ne minulle — anna tänne — ennen kuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä."

Richie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja ojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti ja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on jo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta jonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia armasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: "Onyx cum prole, silexque — onyx cum prole! Voi teitä kirkkaita ja herttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen näkyvissäni." Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille kasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt jotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti Jaakko: "Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille — me olemme sinun voideltu hallitsijasi."

"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän majesteettinne katsannon kanssa."

"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies", sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"

"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika Edinburghin West-Portilta — hänellähän oli kunnia toimittaa teidän majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."

"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla. Aequam memento rebus in arduis servare. No, älähän huoli, Richie, sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu contra expectanda kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme, mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"

"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli — ihan omasta takaa enkä yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia, Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"

"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä. Pujahda seinäverhon taakse, Richie — seiso alallasi, mies — älä aivasta — älä yski — älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."

Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa. Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä. Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies, jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.

"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti, "jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"

"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".

"Jotka jalokivet ja cimelia pysyivät meidän ominamme", pitkitti kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius, Groenwigeneus, Pagenstecherus — kaikki, jotka ovat kirjoittaneet de contractu opignerationis, consentiunt in eundem, ovat siitä yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki — vaikka ne eriävät useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa — yhtyvät tässä yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."

"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun lainatut rahat suoritetaan takaisin".

"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet, jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia, ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."

Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni, olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle, joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli, haistaessanne kultaa: non olet, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."

"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"

"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän, ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."

"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."

"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."

"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas, "sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, exempli gratia tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla — niinkuin esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan velhoksi — meidät, joka olemme aito malleus maleficarum, kaikkien noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista! Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon — mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati Faraon tyttäreen."

Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta, joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.

Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle, pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!" toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas; "ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille, vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja kuitenkin — nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti muita ihmisiä viisaampana — nähdä hänet — ha ha ha! — niinkuin Euclio apud Plautum tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen kyynäspäänsä vieressä —

"'perii, interii, occidi — quo curram? quo non curram? — tene, tene — quem? quis? nescio — nihil video'.

"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa, helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan niitä, mies, — katsohan niitä — ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."

Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina hallussaan.

"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä, Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."

"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa, kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä kysyen?"

"Aivan oikein, mestari Heriot — vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."

"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen huostaansa."

"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."

"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi varova porvari.

"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä, puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai eikö ole?"

"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen, mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle suosiollinen eräässä pikku seikassa".

"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin. Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi — jotakin yksinoikeutta arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen, jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."

"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee, kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".

"Mitä, mies — mitä — mies — mitä, mies!" huudahteli kuningas punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme myyntiä! — armeliaisuutemme kauppaamista! — esittää kruunatulle kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa, kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla in terrorem muille. Vie hänet pois, Geordie — maksa hänelle joka penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka myöhästyvät jäämään vaille."

Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja, jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun, jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain —"

Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä horjumista: "Pois hänet — pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! Ne inducas nos in tentationem — vade retro, Sathanas! Amen."

Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.

"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo jalokivet oli kiinnitetty?"

"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.

"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."

"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis varma siitä, että tahdon nähdä sen olevan niin ennen kuin maksan sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi ruumenilla."

Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No, rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin! Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta Pyhän Andreaksen!"

Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.

32. LUKU.

Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin myötätuntoisesti.

"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta, että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja Boethiuksen De consolatione, jotta selkä niin sanoaksemme voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta kokemuksestamme.

"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani non ignarus, mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi, olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä ennen kuin sitä tarvitsette. Venienti occurrite morbo — lääke on sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."

"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies — ja jollei oma karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".

"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" — hattuansa koskettaen — "on tosiaan principium et fons, mutta on vahinko, että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan. Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä — koska voitte lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin aurinko kaikessa loistossaan — sanon, että vaikka me, kuten siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati englantilaisesta muodostelmasta."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai kohtaamaisillaan huonekuntaani".

"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä, kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on osoittautunut suorastaan konnaksi."

"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti, mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen sanoimme — non surdo canis — me emme ole kuuro — pyydämme teitä olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea selvitys — lukekaa, ja päättäkää itse."

Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä poikansa asiaa menetettynä.

"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä vuosikausia — miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti kun saapui Englannin alueelle?"

"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi, ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin. Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien suosiossa."

"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon — mutta sinä unohdat, Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen, yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut hänenlaistansa urhoa."

"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan vaikeuksistansa".

"Se oli ihan hänen kaltaistaan — siunattu olkoon se ylevä urho!" ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä. Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien, että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme säätää."

Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin, joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta — niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti, huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja — mielenmaltti kun ei ollut hänen erityisiä ominaisuuksiansa — juoksenteli edes takaisin työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani — joka pelasti meidän voidellun itsemme! Vae atque dolor! Huntinglenin loordi, katsokaa minuun — katsokaa minuun, mies, ja poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."

Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.

"Nostakaa päänne — nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei tule tyhjin käsin — varoja riittää sen kultaamiseksi — kelpo myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."

Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä, mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen ystävän myötätuntoon heltyneenä.

"Compone lachrymas", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies, ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie ja kaikki — poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun niin syvältä."

"Poikani pitää naida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli, suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään, vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi halvin katuharava — hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon kunnottomuuden."

"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin huonolla kannalla — Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".

"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja mitä puhtain maineeltaan".

"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! — mutta melkein pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja viattomuutta ja kunniallista syntyperää —"

"Niin, ja rikkautta, mylord — rikkautta", täydensi kuningas, "on laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".

"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija — en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."

"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, vi nempe et via pervulgata patrum; mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille, mies, että Charles-lapsonen — mutta mistään hinnasta en soisi hänen sitä kuulevan — voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään suosiollisuutta".

"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa viihdytystä itsellenne —"

"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".

"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani", virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille: "Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan — tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta sellaista, ymmärräthän?"

"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady, hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."

"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa. Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:

"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista, niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan — meitä itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan — kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott de secretis ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."

Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta. Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.

"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan, mitä he häneltä haluavat — niin soisin hänen opettavan minulle sen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"

"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä, miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla tokaisematta.

"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen, "etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua non utendo — ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta, että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei — ruhtinaitten mietteet ovat arcana imperii — qui nescit dissimulare nescit regnare. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"

Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä kuningasta riittävästi.

"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."

Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi, Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.

"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle maineelleen ja kunnialleen?"

"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"

"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja suosiostamme".

"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista kuningasta".

"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin herttua sanoa minulle?"

"Hyi, mylord — vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen — niin, häntä sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin — genualaiseen Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui praelibatio matrimonii. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"

"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden, menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.

"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa", vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille, joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.

"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".

"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä", huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme, että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä kokeen?"

"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti ja sine mora ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"

"Statim atque instanter", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria palveluksia yhteiskunnalle — saan rikkauksia teidän majesteettinne tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan käytettäväksi".

Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren käytettäväkseni."

Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä. Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken — me emme suvaitse täällä mitään suukopua."

"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään 'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".

"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi, kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin ollut onnellinen sulhanen.

He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti. Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle luottamukselle arvottomaksi."

Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin, joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."

"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme alaisena, jolloin on erityisesti purettu potestas maritalis ja määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."

Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä, jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta. "Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen kahleissa — mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä. Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin —"

"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä. "Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen kunniattoman miehensä yli."

Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin. Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."

"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä", sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen julkealle hävyttömyydelleen."

Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa
eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:
"Hiljaa, Charles-lapsonen — olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!
Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."

"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä omaani".

"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä talon tuhaksi!"

"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."

"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä. "Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."

"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi saada lunastusvaroja?"

"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten rahaksi — sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä kovaonnisin nuorukainen!"

"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."

"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta minä en käytä sitä edukseni".

"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin keinoilla".

"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan. Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin ottamaan tilukset huostaani."

"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno, kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat, joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen. Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle selitetty.

33. LUKU.

Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.

"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä niinkuin orja huvinäytelmässä: quid de symbolo? Siitä huolimatta on oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."

"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun johdosta."

"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie — tarkoitan Buckinghamin herttua", vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin quoad hominem, siihen henkilöön nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin mitä rikollisin quoad locum, kun ottaa lukuun paikan, missä se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei inter parietes ecclesiae. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme, jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi. On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa puukkoja ihan eteishuoneessamme."

"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi, "on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."

"Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule", vastasi kuningas; "ja tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on historiassa nimityksenään Tyrannos, mikä ei kreikaksi merkitse kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä Basileis — niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti taitavilla työläisillä itselleen hörhön — tiedättekö, mikä se on, loordi piispa?"

"Mitä pentelettä, mies — pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi kiroamisestani — mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta luovuttuaan — joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä ei ole väliä — olen rakennuttanut tuollaisen hörhön Towerin valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen, loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista, ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."

Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.

"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä sattuneen rähäkän — en pääse puistatuksista ennen kuin saan kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi, joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat? — harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui meidän epäilyksiimme anguis in herba, ja me teimme hänelle suoran kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa, että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie — sillä epäilenpä, tokko sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie, mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle anteeksi, mies — ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle anteeksi — sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa, joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi Glenvarlochille."

"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen saavutitte".

"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".

"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään — kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi, Steenie — varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy antaa sille vanhalle järsijälle bos in linguam — jotakin suun tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle, ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat, toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."

Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan, valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" — hän hypisteli ahkerasti pukunsa ruusukkeita ja nauhoja — "näet meidän myöntäneen omasta luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies, Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No, mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"

"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.

"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella asiasta?"

"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.

"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."

George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"

Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja — menehän. Sinä olet viisas mies — sovita se omalla tavallasi — mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.

"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette — ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"

"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen — vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".

"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."

34. LUKU.

Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.

Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa — ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia — ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani — totta kyllä — muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä — minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta — minä liian monta hänen. Mutta ei — ei — ei — minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"

"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt tehdä — menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja — mikä pahempi — hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt epävarmaksi siitä asti kun — huh! — mikä sai sen juuri nyt mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni — jos ihmiset näkisivät minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."

Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua." Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.

"Minä — minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä tarkoitatte, sir".

"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen todistajiksi."

"Minä — minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on mennyt umpeen".

"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette häkäytä meitä — kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".

"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew, "tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".

"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan, jokaisessa kolmesataa keltasirkkua — me olemme todistamassa maksutarjouksen laillisuutta."

"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi Dalgarnoa — tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."

Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra, mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat. Tuossa ne ovat — ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran, että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa — sen olen oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman vertaa, master Skurliewhitter."

"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi vastustaa pakoitusta".

"Ei uhkauksia — ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe; "pieni ystävällinen neuvo vain — älä unohda, kunnon Andrew, että minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".

Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.

"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä en vaatinut punnitsemista enkä laskemista — olen ollut höyli — jos on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."

"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi aterioimaan, tiedät minne."

"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne, hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä te sen haluatte".

"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja —"

"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku kekkerit."

Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.

"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö — tahdon tietää, vieläkö palvelet
Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.

"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin — kuulehan — kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi — saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla — hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."

Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:

"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne — jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni — sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."

Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.

Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.

"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta? — eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää, turbatae Palladis arma, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"

"Mylord, minua ilahuttaa — mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.

"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus — jos sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista kannattelevani vain omaani, heittiö — hänen poskissaan on liian vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No, minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan — kulta saa sen kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa. Niin, koston — ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"

Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne on häneltä riistänyt. Paperit — paperit, tolvana! Huomenna lähden Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."

"Mylord, ne — ne Glenvarlochin kiinnekirjat — niitä — niitä ei minulla ole."

"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni, älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."

"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein mielin. "Se kulta on omanne. Se on — se on —"

"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno. "Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että se repesi irti uumatakista.

"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"

"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."

"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."

"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun — lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"

"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin — ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."

"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"

"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa — muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan — hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."

Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle — se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.

Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin, mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.

"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen suojakseen.

"Sä pergamenttipoika, mustetolpon ja juttusalkun juuress' syntynyt, taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks, veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi — mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"

"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä, kapteeni — taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."

"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."

"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne — teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki. Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."

"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää", sanoi kirjuri.

"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."

"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte häneltä hengen."

"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä, Skurliewhitter — sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko, että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:

"'Ja kolme on meitä reilua poikaa, ja elämä on meitillä hauskaa, ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä sätkimme jotta se nauskaa.'"

"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."

"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista riittää ensi hätään."

"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee suurtakaan eroa meidän keskemme".

"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan, joutumattani kiinnioton vaaraan."

"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.

"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän pohjoiseen tuollaisin aartein?"

"Tarkoitit vainkin — sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta", väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin harjoitettu luppakorva."

"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."

"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, — "lepäävänsä tovin Camletin kaivannolla".

"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri. "Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista hyvyyttä."

"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan tulla. Hänellä on vielä se sama paashi — se Lutin — se viksari? No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan ravintolasta. Annas olla — Musta Feltham ja Dick Shakebag — me tarvitsemme neljännen — mieleni tekee olla varma, ja saaliissa on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi. No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty — jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin ympärilleen hän meni matkoihinsa.

Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää verta — lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä kertaa ei vika ollut minun — ei ollenkaan — ja minä saan kaiken hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee — kuten on luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa — silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa — turvassa."

35. LUKU.

Ystävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä yksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää hyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja nutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä olisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli ehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne hänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä luonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella sivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä joitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta alituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset säihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään tehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana kuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta taipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen toverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän elvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien oikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja opettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen, että kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.

Tarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen laskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden siitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: "Sydämellisesti tervetulleita vastakin, hyvät herrat."

"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian", virkkoi Richie kumppaneilleen. "Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen ennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen ja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette näin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan teille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä vastakaan ole minun elementtinäni."

"Hyvästi vain sitte", toivotti Lowestoffe, "tarkkatuntoinen ja järkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys lunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja esiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin tänäkin päivänä."

"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne — mutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen sanoja tästä ilkeästä ravintolasta —"

"Säästä luentosi, arvoisa Richie", keskeytti Lowestoffe, "kunnes olen menettänyt kaikki rahani", samalla näyttäen jokseenkin täyttä kukkaroa, "ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran vaikutusta".

"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie", virkkoi toinen lakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, "kunnes tämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin kärsivällisesti".

"Niin, niin, te eleksijät", sanoi Richie, "täydet ja tyhjät menevät saman tien, ja se taival on harmaa — mutta vielä tulee aika".

"Ei, se on jo tullut", huomautti Lowestoffe; "pelipöytä on järjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan, niin jääös hyvästi, Richie."

"Hyvästi, hyvät herrat", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he olivat palanneet.

Moniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan töyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja mietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä tarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras "mitään hämäystä", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen kuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin hyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt, kun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin. Hän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään sanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen tarkoituksensa.

"Te olette juuri se miekkonen", virkkoi Richie, "jota olen maailmassa enimmin halunnut tavata".

"Ja te", ärähti vieras, "kuten kuka tahansa muukin Skotlannin mierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä. Te skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja rehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä."

"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen", vastasi Richie, "niin sen laita on miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon todistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis sydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa ihokkaassa".

"Siitä en minä vähääkään välitä", tuumi teikari. "Antakaa minun mennä — miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai työnnän teidät katuojaan."

"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte minulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä", sanoi skotlantilainen.

"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein", sadatti vieras. "Soisin koko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen kohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte tielleni?" lisäsi hän tuimasti.

"Syystä että se on paha, master Jenkin", vastasi Richie. "Ei, älkää hätkähtäkö, mies — näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika, että kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan puhuteltavan itseänsä omalla nimellään!"

Jenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. "No, no", tyynnytteli Richie, "tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette menossa?"

"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti", haastoi Richie; "mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on pahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka lähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme mitallisen hehkusektiä — se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin, sieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille".

"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä", sanoi Jenkin. "Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette joudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä päällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille."

"Otan sen vaaran vastuulleni", lausui skotlantilainen, "jos vain tulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola, joka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen, Pyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä olen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun lähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan, kun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut hevoskadulle?"

"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä", kivahti Jin Vin, "jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin onnellinen ennen kuin näin hänet — hän on ollut aiheena kaikkeen pahaan, mikä on minua kohdannut — hän on tehnyt minusta rikollisen ja mielipuolen!"

"Jos olette rikollinen", sanoi Richie, "niin olette kohdannut oikeudenpalvelijan — jos olette järjiltänne, niin rupean minä kaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa. Katsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos jotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin, mitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina niin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja jokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani — tulkaahan nyt, ja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee huojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä on ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan kumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille."

Skotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta; tämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa, joten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi laahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja siellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä ruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja tupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka oli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi hänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja mieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille. Heidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti Richie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin onnellisesti tapasivat toisensa.

"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen — tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan — ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni, joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen luotani — te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen hintana?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani auttaakseni teitä selville siitä — olematta kuitenkaan ylenpalttinen lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."

"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka, ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.

Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään, piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti hänen ylemmyyttään — sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen — samalla kun hän pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta, paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin auliit uskomaan — tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja turvottuneet silmänsä Richieen:

"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko jutun — ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja eroamme. Se Margaret Ramsay — olettehan nähnyt hänet, mies?"

"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luona
Lombard-kadulla — minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".

"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin", sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö — ja minä väitän hänet sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä — hän on menossa naimisiin teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"

"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies — teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."

"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".

"Suokaa anteeksi, mies — en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie; "mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan mahdoton juttu".

"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan, tiedättehän."

"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni kansallisuuteni pilkkaamista".

Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa — eikä ihmekään", lisäsi Vin-parka syvään huoaten.

"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua pahaa arvohenkilöistä — älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää makuuhuoneessannekaan — kiviseinilläkin on korvat — kukaan ei voi sitä tietää paremmin kuin minä."

"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."

"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne koko tuossa jutussa."

"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"

"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja — varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka osaavat ohjata naista."

"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän — ei, hän se ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan minua — eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä, missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä että minut Toweriin?"

"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies, joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"

"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa", vastasi Jenkin. "Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan sanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna minut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä."

"Kuka hän on, mies?" kummeksui Richie. "Jo täytyy hänen olla aika kuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin korkeata sukuakin."

"Tarkoitan kiristyspuita — piinapenkkiä, mies", selitti Jenkin. "Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin herttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret eivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään — ja sitte totuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin vapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin nokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö — hän — hän tahtoi maksaa minulle rahalla kaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän puhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa, että toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän kiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen riistävän minulta armaani!"

"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?" epäili Richie. "Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi kauppamiehen tyttären — vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan eriskummallisia avioliittoja."

"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut Towerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään esityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä olikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia kuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata."

"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?" tiedusti Richie. "Eikö hän, kuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan riemastuksissaan?"

"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen — sitten antaen suostumuksensa."

"Minä ryntäsin kadulle", kertoi poika-parka, "kirvelevin sydämin ja veristynein silmin — ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni muualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona — ja mitä neuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?"

"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain — maantieritarina, niinkuin Poins ja Peto ja muut näytelmän[54] urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla kapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin puhua hänelle — otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli minua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla ainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla kapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan ravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia — raukkamaisen, luihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?"

"Colepepper — hm — minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä", sanoi Richie. "Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla tavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos sen sanoisitte."

"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti", vastasi oppipoika, "ollen epäiltynä jostakin konnuudesta — luullakseni Whitefriarsissa tapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä olisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta, sillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa muutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa rosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan."

"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille asioilleni", vastasi Jenkin.

"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä", arveli
Richie.

"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä", vastasi Jenkin. "Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista tuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä en milloinkaan kavaltaisi häntä."

"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään", tuumi Richie; "mutta oletteko millään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin veijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen rosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja saattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?"

"Niin — kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa", tokaisi Jenkin. "Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko maailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön syösty."

Richie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä juomaan pohjaan. "Tämä rakkaus", hän puheli, "on vain lapsellinen juttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master Jenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka minun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen varaan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia kuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti, sillä se on ihan totta — meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on koskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja pulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee — miksi pitäisi teidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata kunnostautumista asemanne parantamiseksi?"

"Sanonpa teille, master Moniplies", huomautti Jenkin, "että minä olen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen — olen rikkonut oppisopimukseni ja aion livistää maastani".

"Voi hyväinen!" päivitteli Richie; "mutta se ei käy laatuun, mies. Tiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa miehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on reikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua aikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte minut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras päivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt."

"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard — tahtoisitte pelastaa maanmiehenne pitkän kukkaron", sanoi Jenkin. "En voi nähdä, mitä hyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin osaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria. Jos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä emäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan uskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan parikin vankkaa kumppania mukaansa."

"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies", esitti Richie, "ja oikeudenpalvelijoita vartioksemme".

"Mitään sellaista emme tee", kielsi Jenkin, "jos minun pitää tulla kanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen huostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen joukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään ihmisen verta."

"No niin", myöntyi Richie, "uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa tapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja kasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä. Sitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe lakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti yhtyvät näin urheaan retkeen."

"Lowestoffe ja Ringwood!" sanoi Jenkin; "he ovat rivakoita urhoja kumpikin — heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat tavattavissa?"

"Tiedänpä kyllä", vastasi Richie. "He ovat kiintyneet kortteihin ja noppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma."

"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä", lausui Jenkin, "ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua. Menkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin paljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä kaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies", jatkoi hän kasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit, "mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin ajatella tätä hommaa".

"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin", puheli Richie; "ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne on keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi. Älkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin — ja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita. Vakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä sellaisesta leikistä kuin minä heille esitän."

36. LUKU.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi, joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä. Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.

"Ei, mutta, mylord, — mylord, te kävelette niin nopeasti, että jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! — ja kun minulla nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan luotani."

"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse. Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi katsella."

Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan kyynäspäähän asti".

"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".

"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä. Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"

"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet valmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia voitonmerkkeinään", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on teikarimme jo tuntenut.

"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord", pahoitteli hänen seuralaisensa; "mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette luulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme pormestarin päivällisillä", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen turhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti hetkellinen alennuksensa tajunta, "vaikka hän ei puhuttelisi minua nyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!"

"Eipä tietenkään", huomautti loordi Dalgarno, "syystä että sinä, Nell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla on enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?"

"Minullako!" sanoi Nelly-emäntä. "Tokihan minä sen verran halveksin mokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki kaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun vanhan John Christie-parkani ja kaikki?" Mutta se muisto sai hänen silmänsä tulvimaan.

"Hiiteen vetistelysi", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. "Ei, älä siitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä yksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä iankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi, joka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen sipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä uhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!"

"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord? Minä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti tulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin."

"Niinhän tietenkin", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa. "Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin menemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan selvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas loordi?"

"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."

"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi. "Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on päivässä tunteja — niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä — palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa — ja sinä joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."

"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso", pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".

"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"

"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay, ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi vahinkoa — miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"

"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin, ja me menemme Skotlantiin".

"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno. "Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme, teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."

"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"

Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti: "Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"

"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla? John Christiellä — ystävällisellä sielulla! — ei ollut tapana pitää mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään tahdo peitellä aikeitanne minulta?"

"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."

Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto. Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" — ne olivat rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien, joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle. Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.

"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei juuri ollut hänen vikojaan — ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei — hän on julkea jukuri — tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo päästämästä sitä irti — ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa, nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni, mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn, kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon Glenvarlochin tai surmatuksi hänet — jos voin riistää häneltä kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen rakkaat maanmieheni — he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä rikkautta että laakereita."

Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään. Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta; mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti — sattui vain väliin muuan tapaus.

Paashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti viimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä, samassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno kavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä, varjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka kättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina kevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan. Kasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin ajan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme roistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen kuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi paashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa mitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti taakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti heidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.

Saatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin auliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia, oli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana. Seurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja kaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen rosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet lukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata rosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten englantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan viivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä he tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin katkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko hän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti hän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan konna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie suureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.

"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!" pyysi hän. "Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen mustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa."

"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin", huudahti Lowestoffe, "toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan — me pelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se kelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen ylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia voitolla."

Mutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin John Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat voineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen rikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja sillä tavoin "mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme".

Ratsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus oli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä, joka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän kannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että rosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen, keikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein parhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti pystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti, että vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon hurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän puukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun ja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen esimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä survaisun, joka vei häneltä hengen.

"Mainiota, Richie!" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin hyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle. "Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin härkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta."

"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master Lowestoffe", vastasi Richie hyvin levollisesti, "mutta vakuutanpa, että teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön".

Toinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: "Miehet, miehet, tänne — täällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!"

Lowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä joka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta, ratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu vähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla hänen ratsunsa oli sälytetty.

Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien, päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä, jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."

Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa. Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa; ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä — häväissyt minut ystävien keskuudessa — häätänyt talostani luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa minua."

Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut — pelasta minut! Ne ovat murhanneet hänet!"

Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä, jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa heidän mennä — hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin laiturin varressa, serkkuseni — siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."

"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin, kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".

Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan. Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan. Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta, että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon pelastamisesta.

George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.

Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta suureksi kummastuksekseen — ja vahingokseenkin, sillä hän oli veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu perheeseen — kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.

Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville, kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin, että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista, joka lopetti uransa Amsterdamin rasphausissa kehruuhuoneessa.

Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.

37. LUKU.

Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa, sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti. Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia; nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan, vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.

Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma, joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut — kun nimittäin ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille tunteille — sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys) kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.

Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli bellicosissimus, nobilissimus? Hänen linnansa on todistamassa puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:

"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,
et vivum certis motibus urget opus.'"

"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.

"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas; "ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde, onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä — mutta aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus, jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on kuvattava."

"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan mainitessa tämän pulansa.

"Hiljaa siinä — saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen. "Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte — ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme erityisesti luontuvia — suurennella sukutauluinensa niiden silmissä, joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen keikkuessa hänen selässään. Ei, ei — hän ripustaa miekkansa vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme — kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran — sukeutuu vauras kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat —

"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden. Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären, joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona. Sic fuit, est, et erit. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."

Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun. Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta, alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:

"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George — kuningas on ollut kovin ajattelematon — ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille sievoisen summan?"

"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut, hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."

"Aivan niin, aivan niin — pitäähän meidän toki maksaa kunkin osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan alotamme, kun on rahakysymys esillä?"

"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun — ostin sen Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni tarpeessa — hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."

"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä — joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".

"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.

"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."

"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne", ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."

"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se loordi Dalgarno-paran kuolema — jotkut luulevat sen herrasmiehen kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä suvusta, jonka kanssa on verivihoissa — ja vähemmänhän se olikin Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin Glenvarlochin uljasta linnaa — se on menetetty ja mennyt — menetetty ja mennyt."

"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno on menetellyt kiinnityksen suhteen."

"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista, säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän serkun käsiin."

"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne sillä ajatuksella."

"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."

"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä hääkemuihin hänen uhallaankin."

Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla. Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.

Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.

"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä vaimoni palveluskuntaan?"

"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".

"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa. Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"

"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma, joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää silleen."

"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin soveltuivat sille päivälle.

Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu onnellisen parin kirkkotielle — voimallinen soitto, joka johti saattuetta — piispan toimittama vihkiminen — Pyhän Paavalin kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän parhaillaan rakensi.

Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille, että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.

"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi olla mielihyvää teidän majesteetillenne."

"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka — katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet — pundite fores. — Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."

"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit", huomautti Sir Mungo Malagrowther; "vahinko vain, että sennimisiä on kovin vähän".

"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir Mungo", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli kutsunut häihin, "siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen valtaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne".

"Oikein, sir — oikein", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George Heriotiin päin; "muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin kansan suuresta siunauksesta".

Hänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin hämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt ylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen vaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta ja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut pelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana hänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille kasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti: "Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran — paarivaatteessaan karanneen ruumiin!"

"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?" pyysi Richie. "Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma aviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään."

"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä", vastasi Jaakko-kuningas. "Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut hovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto säilyy tulikuumana?"

"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän on tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja enemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta teidän majesteetillenne ja muille ihmisille."

"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies", huomautti kuningas. "Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä ilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa henkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi. Mutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?"

"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän on jouseni ja keihääni valloittama", selitti Moniplies. "Oli sopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin hänen isänsä kuoleman — minä siis surmasin ja otin haltuuni."

"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa", ilmoitti Lowestoffe. "Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin visusti, Richie-veikkonen?"

"Master Richard, jos suvaitsette", oikaisi Richie, "taikka master Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen piiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja turvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista — ja salaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita oli liikkeellä, master Lowestoffe."

Richien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi hänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui tavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: "Hiljaa — hiljaa, ole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme." Ja hän otti esille pergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen kovaa: "Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen todistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan sen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut ainoallakaan hänen esi-isällänsä."

"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana", ihmetteli
Lowestoffe, "mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana".

"Ei tarvinnutkaan", virkkoi Richie; "siinä paikassa ei olisi ollut hyötyä hölpöttelystä."

"Hiljaa", käski hänen morsiamensa, "vielä kerran. Tämä paperi", hän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, "on myös teidän omaisuuttanne — ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten se joutui minun haltuuni".

Kuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti, kiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: "No, jo on hitto — se on meidän kuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin kauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?"

"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise", lisäsi Richie päättävästi, "jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani velvoituksella".

"Minä käsken — minä käsken", sopersi Jaakko juoruilijan kärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo häijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän laihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi, kohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä korvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta ilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti silmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle, että hänen appi-vainajassaan, "joka yleensä oli ollut hyvä ja huolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka toisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki mieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui niistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä".

"Sinun sietäisi hävetä, mies!" keskeytti Martha. "Koska teon kunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin, mylord", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, "kultakolikko ei ollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen hiipimään kamariinne — hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata tuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen luonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen ukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän sukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli voimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi tällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on vastattava!"

"Mitä isääni tulee", jatkoi mistress Moniplies, ankarat kasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, "niin hänen rikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana käsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi näpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle".

Jokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten rikollista kirjuria heti etsittäväksi. "I lictor", hän lopetti, "colliga manus — caput obnubita — infelici suspendite arbori".

Lowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan aikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu sen koommin.

"Tiedusteltakoon kaikkialta", määräsi kuningas. "Ja vaihtakaamme nyt puheenainetta — nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole ollenkaan sopivia hääjuhlaan. Hymen, O Hymenee!" lisäsi hän sormiansa näpsäytellen. "Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress Monipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille takaisin isänperintönne hääpäivänänne?"

"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne", huomautti Martha; "se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun".

"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin", virkkoi Glenvarloch; "siinä en voi jäädä velkaan teille".

"Siitä puhumme tuonnempana", vastasi Martha; "minun velallisenani ette te voi olla". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla hiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.

Sir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan käyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: "Kummallinen juttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan kiittää sinua sen pöyhimisestä."

"Minä teen säännöksi, Sir Mungo", vastasi Richie, "aina puhua perheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä tehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen".

"Mutta, Richie", kiusoitteli Sir Mungo, "minusta näyttää siltä kuin tästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen kotiisi".

"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo", vastasi Richie, "niin kiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan; ja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen kurittamisekseen".

"Hyvin sanottu taaskin, Richie", kehui kuningas; "saitte kumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni, hupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen."

"On hupsuja, sire", vastasi Martha, "joilla on älyä, ja hupsuja, joilla on miehuutta — niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita oppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen syystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen sukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies, ja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie hupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi maailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten ole saanut huonompaa."

"Ja se on niin järkevästi sanottu", elähtyi kuningas, "että — heikkari — yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan, Richie — joku lainatkoon minulle miekan — teidän, mr. Langstaff (sepä uljas nimi lakimiehelle!) — mutta teidän ei tarvitse sivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen oikeudenpalvelijan lähestyessä!"

Hän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin — sillä sitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella — yritti laskea sen lappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen hänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle, mutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa kuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava lyönti: "Surge, carnifex — nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan linnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin päivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy."

VIITESELITYKSET:

[1] Lakikoulun (Templen) kahden osaston — Middle ja Inner Templen — rakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.

[2] Etupäässä kirjallisuushistorioitsijana tunnettu suurmies (1709-84). Suom.

[5] Sir mieshenkilön, madam naishenkilön puhuttelusana (hyvä herra; rouvaseni, neitiseni); Sir ristinimen edellä ilmaisee aatelisarvoa. Suom.

[8] Keikarit asettelivat nojatuolejaan itse näyttämölle, ollakseen koko katsomon näkyvissä.

[15] Skotlantilaisia väitettiin erityisen ihottuman yleensä vaivaavan; siitä myös mr. Raredrenchin oppipojan viisasteleva parannemääräys. Suom.

[25] Skotlantilaisen hallitusperimyksen mukaan oli kuninkaalla siinä maansa viisi kaimaa edellään. Suom.

[26] Ikivanhan ja etevän Ramsay-suvun päälliköt, joita sennimiset yksilöt pitävät alkujuurenaan ja jalosukuisuutensa lähteenä. Paimenrunoilija Allan Ramsaylla on samaan tapaan:

[27] Ne julmat kansalaissodat, joita skotlantilaiset paroonit kävivät Jaakko VI:nnen alaikäisyyden aikana, saivat tämän nimen siitä osuudesta, joka niissä oli Jaakko Douglasilla, Mortonin jaarlilla. Molemmin puolin surmattiin vangit ilman armoa tai suosiota. Tekijä.

[28] Jaakko III jatkoi vallanhimoisesti ja tuimasti isänsä alottamaa aateliston nöyryyttämistä. Isoisänsä ja isänsä tavoin hän sai väkivaltaisen kuoleman, samoin kuin hänen jalomielisempi poikansa, joka lujana, mutta vähemmän rajuna saattoi loppuun taistelun aatelisia vastaan kuninkuuden voitoksi ja kaatui Floddenin taistelussa v. 1513, mukanaan paras osa suurinta armeijaa, mikä oli koskaan hyökännyt Skotlannista Englantiin näiden kahden maan alituisten vihollisuuksien vaiheissa. Suom.

[29] Jottei kukaan luulisi olevan jotakin salaperäistä kätkettynä vinokirjaimilla painettuihin lauseisiin, olkoon mainittuna, että ne sisältävät vain muutamia jokapäiväisiä latinankielisiä puheenparsia, kosketellen Hollannin kirjallista elämää ja ansaitsematta tai sietämättäkään sananmukaista käännöstä. Tekijä.

[32] Noina tarkkoina aikoina määrättiin jokaisen sopimuksen suoritukseen erityinen paikka; hyvin usein käytettiin siihen tarkoitukseen hallitsija-jaarli Murrayn hautasijaa. Tekijä.

[34] Loordi Henry Howard oli Surreyn runoilijajaarlin toinen poika sekä melkoisen lahjakas ja oppinut mies. Hän pääsi Elisabet-kuningattaren suosioon kiihkeästi vastustamalla yleistä haitallista ennustususkoa, juonitteli kuningattaren viimeisinä vuosina salaisesti Jaakon hyväksi ja kohosi tämän tullessa valtaan Northamptonin jaarliksi ja kuninkaan sinetinvartijaksi. Ranskan lähettilään de Beaumontin arvostelun mukaan oli hän historian pahimpia liehittelijöitä ja panettelijoita. Tekijä.

[36] Samasta ranskalaisesta kekseliäisyydestä puhutaan erinäisissä senaikuisissa teoksissa; m.m. kertoo Brantome itse Strozzin varastuttaneen eräältä Brusquet'lta muulin ja laitattaneen tuon saastaisen elukan lihasta ruokalajin niin taidokkaasti, että Brusquet antoi sen maistua metsänriistana. Leithin puolustajat muuten kunnostausivat niin sitkeästi kaikilla silloisilla apukeinoilla, että piirityksen osanottajat saivat tämän seikan perusteella sittemmin erityistä arvoa esiintymiselleen ja mielipiteilleen. Tekijä.

[38] Rehentelevä tekokapteeni Shakespearen "Kuningas Henrik Neljännessä". Suom.

[39] Sukkelain ja lahjakkaiden miesten tila ei ole milloinkaan ollut surkuteltavampi kuin sinä aikakautena. Heidän elämänsä oli niin säännötöntä, toimeentulonsa niin turvatonta, että he vuorotellen hurjastelivat mässäyksissä tai taistelivat välttämättömimmänkin puutteessa. Parilta kolmelta vei hengen tyrtymys, jonka tuotti muuan aikakauden keveämmästä kirjallisuudesta tunnettu ylenpalttinen Reinin-viinin ja säilykesillin kestitys. Sellaiset kuvaukset antavat mitä surullisimman käsityksen neron alennustilasta, kun omaa hillittömyyttä kiihoitti sydämettömien hurvittelijain suosinta. Tekijä.

[40] Shakespeare, romanttisen näytelmän mestari; Ben Jonson työskenteli vanhalla klassillisella pohjalla. Suom.

[42] 1500-luvulla sepitetty ja aikoinaan muodissa ollut, suurisanaista mahtailua esittävä näytelmä. Suom.

[44] Varsinainen "Newgaten kalenteri" ilmestyi noin v. 1730 kahdentuhannen sivun laajuisena elämäkerrallisena nimikirjana; 440 pahantekijää se silti vain kuvasi. Scott on ajatellut lisänä asianajajien Knappin ja Baldwinin v. 1809-10 julkaisemaa neliniteistä uutta kalenteria. Molemmat ovat erään kirjallisuudenhaaran vastenmielisimpiä tuotteita. Suom.

[45] Eräänlainen voittokulkue naisellisen ylivallan kunniaksi, kun se kehittyi siihen mittaan, että herätti ympäristön huomiota. Sitä kuvataan seikkaperäisesti Butlerin "Hudibras'issa". Kulkueen edetessä oli sen virallisilla toimihenkilöillä tapana lakaista niiden talojen kynnykset, joissa huhu tiesi emäntien käyttävän yksinomaista määräysvaltaa; se oli viittauksena siitä, että niidenkin asukkaat saattoivat vuorostaan saada samanlaisen riemusaaton osakseen. Tekijä.

[46] N.s. ruutisalaliiton vuosipäivä; tämä jesuiittien ja muiden tyytymättömien katolilaisten vehkeily tuli ilmi marrask. 5. p:nä 1605 ja sai osakseen liiankin suurta huomiota, joka etupäässä kohdistui johtajana toimineeseen Guy Fawkesiin. Suom.

[48] Päähenkilö (luultavasti Greenen sepittämässä) huvinäytelmässä nimeltä "George-a-Green, Wakefieldin neulaseppä". Suom.

[50] Jaakko I osoitti laajoja tietojaan monissakin omituisissa julkaisuissa; niinikään herui kuninkaallisesta kynästä englannin- ja latinankielisiä runoja, Hänen pääteoksensa ovat "Daemonologie", jossa todistellaan noitien olemassaoloa, "Counterblast to Tobacco" tupakan vahingollisuudesta ja "Basilicon Doron", kirjoitettu Skotlannissa jonkunlaiseksi Henrik-prinssin kasvatusopilliseksi käsikirjaksi. Suom.

[51] Toweria on arveltu myöhäisemmäksi muodostelmaksi vanhasta roomalaisesta linnoituksesta. Suom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIGELIN VAIHEET: HISTORIALLINEN ROMAANI KUNINGAS JAAKKO I:N AJOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.