The Project Gutenberg eBook of Yö ja aamu: Novelleja, by Alexander Balázs

Alexander Balazs.
Yö ja aamu.
Onnettomin ihminen.
Aasi.
Selittämätön tapaus.

Omituisimpia ja miellyttävimpiä humoristeja Unkarin uudemmassa kirjallisuudessa on Alexander Balazs, jonka vilkas ja siro kertomistapa, terävä huomiokyky ja ihmissielun — varsinkin naissielun — tuntemus on taannut hänelle omassa maassaan pysyväisen kirjailijamaineen.

Balazs eli sanomalehdentoimittajana, kirjailijana ja luennoitsijana, saaden kaikkialla jakamatonta suosiota osakseen. Ollen loistavilla lahjoilla varustettu kirjailija, peloton ja moitteeton, ja toimien jäsenenä Kisfaludy- ja Petöfiseuroissa, näissä Buda-Pestin etevimmissä kirjallisissa yhdistyksissä, ilahutti hän vuosikausia unkarilaista yleisöä iloisilla jutelmillaan. Mutta raskas synkkämielisyys, joka varsinkin hänen viimeisenä elinvuotenaan vaivasi tätä kyvykästä leikillisten kuvausten kirjoittajaa, vei hänet itsemurhaan. Hellästi rakastamansa tyttärensä haudalla Buda-Pestissä surmasi onneton kirjailija itsensä parikymmentä vuotta sitten. Mutta Alexander Balazs oli niitä henkilöitä, joiden nimi ei kuolemassa unohdu, vaan säilyy vielä jälkimaailmallekin.

Suomalaisessa puvussa tarjotaan tässä muutamia hänen novellejaan meikäläiselle yleisölle. Herättäköön nämäkin osaltaan harrastusta veljeskansamme kirjallisuuteen, jota meillä vielä niin verrattain vähän tunnetaan laajemmissa piireissä!

Astuessani ystäväni Valentinin kirje kädessäni herra Paul Vidorin taloon K:n-kylässä, tapasin talon herran huoneessa, jonne punaposkinen palvelustyttö oli minut vienyt, hänen itsensä puolisonsa seurassa. Valentin oli niin usein kuvaillut minulle tätä avioparia, että heti heidät tunsin ja katselin heitä hyvinä, vanhoina tuttavina.

Esitin itseni ja sanoin, että olin matkalle lähdössä ja että noudattaakseni ystäväni harrasta toivomusta olin tehnyt puolentoista tunnin kierroksen, tuodakseni talon herralle kirjeen hänen ystävältään ja käydäkseni häntä tervehtimässä.

Vastaaanottoni oli ylenpalttisen sydämellinen ja pian istuimme tuttavallisessa keskustelussa, edessämme lasillinen oikeata unkarilaista viiniä, joka oli herra Vidorin omaa viljelystä. Rouva Vidor valitti vilkkaasti, että olin tullut vasta aterian jälkeen, eikä hän rauhoittunut ennen kuin tunnustin, että nauttimani päivällinen ei oikeastaan ollutkaan mikään niin erittäin hyvä, joten iltapäiväkahvi tulisi maistumaan mitä parhaiten.

Herra Vidorin entisyys oli mainehikas; hän oli nuorena tehnyt suuria ja seurauksiltaan loistavia tutkimus- ja löytömatkoja; saattaa siis helposti kuvitella, millaisen matkaseikkailujen aarteen hän omisti, josta hän teki meidät osallisiksi. Lisäksi tuli harvinainen kertomataito, ja talon yhtä kauniitten kuin rakastettavien naisten huomautukset loihtivat keskusteluun aivan erityisen sulon. Minun ei tarvinnut katua tätä "askelta tieltä", puhuakseni Ernst Wichertin tapaan.

Oivallisen mokkakahvin jälkeen tuli pian aito magyarilainen illallinen: pippurilla höystettyä kanaa möykkyjen ja silavan kera; sitäpaitsi katettiin minulle muitakin kalliita ruokia ja herkkuja, enkä minä voinut olla lausumatta kummastustani, että näin herkullisia paloja saattoi ollenkaan saada täällä maalaisessa yksinäisyydessä. Ettei herra Vidorin viini jättänyt mitään toivomisen varaa, ei tarvinne erityisesti mainita. Se oli oikeata vinum hungaricum; ja kun minun alinomaa piti tyhjentää täysi lasillinen, tunsin pian todellisen tulen suonissani virtailevan.

Kuitenkin muistin oikeaan aikaan, että vihdoinkin piti lähtöäkin ajatella. Nousin ystävällistä isäntäväkeäni kiittämään ja hyvästelemään, — mutta silloin jouduin lujille. Aviopari käytti koko kaunopuheisuuttaan, saadakseen minut jäämään. Turhia olivat vastaväitteeni ja vakuutukseni — rouva Vidorin suloisessa hymyssä ja vilkkaassa puhelussa oli sellainen houkutusvoima, että minun lopulta piti myöntyä sillä ehdolla, että heti aamun koitteessa saisin matkaani jatkaa.

"Sisareni Klara, joka juuri on palannut herra pastorin talosta, jossa hän on käynyt tervehtimässä ystävätärtänsä, herra Katain tytärtä."

Kumarsin kolme kertaa ja vakuutin luonnollisesti myöskin kolme kertaa, että pidin itseni onnellisena, päästessäni heidän tuttavuuteensa.

Pian hävisi kuitenkin jäykkyys ja sukeusi — herra Vidorin ja hänen puolisonsa vierasvaraisuuden ja rakastettavuuden avulla — vilkas ja iloinen keskustelu. Siihen ottivat vähimmin osaa nuori Zsoltai ja kaunis Klara, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat heidän katseensa, joita he toisiinsa sopivassa tilaisuudessa loivat. Nämä katseet eivät jääneet minulta huomaamatta ja minulle selvisi, että hra Zsoltai ja Klara neiti… mutta nuoret tahtovat suhdettaan salata ihmisiltä — miksi olisin siis minäkään suulas?!

Oli jo iltamyöhä kun hengellinen herra vilkasi kelloansa ja teki liikkeen lähteäkseen. Tämä ei jäänyt talon naisilta huomaamatta ja he kysyivät innokkaasti: "Ettehän toki vielä aikone jättää meitä, herra pastori?"

"Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy! On jo myöhänen ja minun tulee huomenna saarnata."

"Mutta arvoisa pastori, siitä ei tule mitään! Teidän täytyy vielä vähäksi aikaa suoda meille läsnäolonne iloa!"

"On ikävää, että minun täytyy kieltää, mutta se ei todellakaan käy päinsä. Olen väsynyt ja uninen, sillä olen viime yönä vain hiukan nukkunut."

"Kyllä minä saan hänet jäämään", kuiskasi herra Vidor korvaani. "Vanhalla herralla on pieni, mutta hänelle sangen mieluinen historia, jonka me tosin noin satakunta kertaa olemme kuulleet, mutta jonka hän kumminkin on valmis kertomaan. Tahdonpa muistuttaa häntä siitä ja saatte nähdä, että hän heti unohtaa viime yönä huonosti nukkuneensa…"

"Minulla on pyyntö teille, rakas herra pastori. Ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja kertoa rakkaille vieraillemme historianne? Jos nyt lähdette, niin jäävät he kertomuksenne nautintoa vaille. Olen vakuutettu, että vieraamme ovat sen kuulemisesta hyvin huvitettuja."

"Mekin pyydämme hartaasti", huudahdimme minä ja herra Zsoltai, joka nähtävästi vasta lyhyen ajan oli tämän talon vieraana ollut.

Talon herra oli oikeassa: herra pastori ei enään ollutkaan väsynyt. Hänen poskensa punehtuivat ja nuoruuden hehkulla seurasi hän pyyntöämme.

"Mutta ensinnäkin täytyy minun nimen suhteen selittää, ettei se ole minun keksimäni, vaan…"

"Millaista vaatimattomuutta ja totuuden rakkautta!" huudahti nauraen suloinen talon rouva. "Antakaa sen nyt olla, herra pastori! Emme tahdo loukata vaatimattomuuttanne ja tunnustamme siis suoraan, että nimen alkupuoli on mieheni keksintöä."

"Minä olen vain tuo yhteenliittävä 'ja'", sanoi vanha herra salaperäisesti hymyillen.

Tuli hiljaisuus. Herra pastori pyysi saada sytyttää piippunsa; kun se oli tehty, tyhjensi hän lasin tokayeria yhdellä siemauksella ja alkoi kertoa.

Yö oli sysimusta ja tähtiä peitti paksu, läpitunkematon pilvikerros. Luonto näytti kuolleelta, kylmä syystuuli vain valitteli tuskallisesti, kuin tahtoisi se kertoa meille hirmuisia kertomuksia. Tällöin huudahtaa jokainen, joka rauhallisen kamiinan ääressä istuskelee miellyttävässä huoneessaan: kuinka epämiellyttävää lieneekään nyt olla paljaan taivaan alla!

Ah, sellaisena vuodenaikana ja sellaisena yönä matkustin minä kolmekymmentä vuotta sitten Pestistä Miskolcziin.

Minulla oli kova kiire, ja minun täytyi — koskei silloin vielä ollut ainoatakaan rautatietä — tehdä matka postikyydillä. Kun en voinut siirtää matkaani hetkeksikään tuonnemma, päätin lähteä yöllä, vaikkakaan en mitään niin vihaa kuin yöllisiä matkoja.

Matkaseuranani oli hauska nuori mies, joka huvittavilla sanasutkauksilla ja naurettavilla kaskuilla tuntuvasti lyhensi tietä.

Tosin en voinut hänen puhelultaan silmiäni sulkea, mutta sen korvasi hänen oivallinen tupakkansa, jonka tuoksu melkein vieläkin nenääni hajahtaa.

Pysähdyimme viimeisellä asemalla. Hevoset vaihdettiin ja ravintolan isännän täytyi antaa meille muutama pullollinen somlon viiniä, jonka hän muristen teki, sillä olimme hänet unesta herättäneet.

Sillävälin oli tullut niin tavattoman pimeä, että vain posteljoonimme vakuutus, että hän aivan tarkasti tuntee tiet ja polut, sai meidät jättämään ravintolan ja matkaamme jatkamaan.

Olimme olleet noin puolisen tuntia matkalla, kun huomasimme että ajaja vaati hevosia pysähtymään. Korviimme tunki valittava naisen ääni ja kuulimme myöskin jos jonkinlaisia kirosanoja.

Silmänräpäyksessä lennähdimme postivaunusta ulos ja makasimme kaikin maassa. Luulimme ensin, että hevosille tai ajajalle oli sattunut jokin onnettomuus, mutta pian kuitenkin tulimme vakuutetuiksi, että kotoinen lietemme oli parhaimmassa kunnossa ja että vallan toinen seikka oli aikaansaanut tämän yhteentörmäyksen. Muutaman askeleen päässä meistä olivat nimittäin kumoonkaatuneet matkavaunut, joita kiroileva ajaja ja valitteleva nainen turhaan yrittivät nostaa.

Juoksimme kiireesti apuun ja jonkun hetken kuluttua saattoivatkin vaunut taasen lähteä liikkeelle.

Mutta — räiskis! Uudelleen kallistuivat vaunut kyljelleen. Takapyörä oli särkynyt.

"Pahuus!…" murisi vahingoittunut ajaja. "Tästähän voipi hulluksi tulla! Tapahtuu onnettomuus, jollemme varhain ole Miskolczissa."

"Tässä ei ole muuta tehtävänä, teidän armonne", tuumi ajaja, "kuin lähteä johonkin kylään tai csardakseen [unkarilainen pustaravintola] — tuo pahuuksen csardas ei saattane enään olla varsin kaukana täältä! — Ollaan siellä yötä; aamulla voimme korjata pyörän ja keskipäivällä saavumme Miskolcziin."

"Teidän armonne", keskeytti matkaseurani, joka suureksi kummastuksekseni oli ottanut tämän välikohtauksen varsin vakavasti, "jos teidän niin kovin täytyy kiirehtiä, niin ehdotan, että matkustatte meidän kanssamme. Postivaunussamme istuu vain kaksi ihmistä, teille on siis kylläkin tilaa. Jo varhain aamulla tulemme Miskolcziin. Teidän ajajanne etsii sillävälin jonkun ravintolan ja saapuu keskipäivän aikaan korjattuine vaunuineen perille."

"Sehän onkin oiva keino", huudahti ajaja, "kehotan teidän armoanne suostumaan ehdotukseen. Kyllä minä yksin suoriudun tällä rämällä."

"Ja lisäksi", jatkoi matkatoverini kehoittavasti, "on postivaunumme pikavaunu, joka varmaankin pääsee nopeammin perille kuin teidän."

"No, olkoon niin; suostun ystävälliseen tarjoukseenne… Miska! tässä saatte rahaa, tulkaa niin pian kuin suinkin ja ajakaa suoraan tätini luokse."

Miska pisti rahan taskuunsa, matkatoverini kohteliaasti auttaessa naista vaunuihin, ja muutaman minuutin kuluttua kulkivat ne nopeasti eteenpäin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Pilvet peittivät yhä kuun ja tähtien loisteen, vaikkakin olisimme tarvinneet valoa nyt paremmin kuin koskaan. Emme kumpainenkaan voineet erottaa naisen kasvojenpiirteitä, joskin uteliaisuutemme, ymmärrettävästi kyllä, oli varsin suuri. Saimme tyytyä kuvitteluumme ja toivoa, että taivas vihdoinkin pitäisi huolta meistä.

Ajoimme lyhyen ajan vieretysten sanaakaan sanomatta, jota uusi matkatoverimme käytti hyväkseen, asettuen istumaan niin mukavasti kuin suinkin. Leikillinen kumppanini tarttui viimein puheeseen.

"Uskollinen toverini", sanoi hän, "nyt vasta huomaan, kuinka miellyttävään seikkailuun olemme joutuneet. Te, armolliseni, olette joutuneet pienen vahingon kautta, josta minä — näin meidän kesken sanoen — moitittavan itsekkäästi iloitsen, joko hupaisen tai traagillisen novellin sankarittareksi. Eikö tämä ole oivallista? Hahhaa!"

"Vain itsekkyydestä… Sillä minua seuraa onni! — Mikä seikkailu!… Mutta minä puhun tuhmasti ja pyydän anteeksi, mutta en voi omituisuuttani koskaan salata. Sillä tietäkää, armolliseni, että kaikki seikkailuntapainen, romantillinen ja salaperäinen on elämäni elementti…"

"Miksi minä teille, armolliseni, kaikkea tätä sanon, vaikka olen niin lohduton kun en teistä mitään tiedä? Juuri senvuoksi sen teenkin; sillä kateellinen yö ryöstää minulta onnen nähdä armolliseni kasvojenpiirteitä ja estää teidät näkemästä minua; senvuoksi täytyy minun esittää itseni teille, jotta hiukan tulisimme keskenämme tutuiksi. Siitä syystä uskallan myöskin pyytää teitä lupaamaan, että kulutamme tämän hirmuisen yön juttelemalla toistemme kanssa."

"Teillä on, herraseni, omituinen pyytämistapa; sillä kun noin puhutte, en enään voi kieltää."

"Anteeksi, en aijo alkaa itsestäni. Niinkuin tiedätte istuu tässä vielä kolmas henkilö; hän on vanhempi ja arvokkaampi ja niin alotan siis hänestä."

Turhaan yritin hänelle vakuuttaa, että olisin suuresti kiitollinen, jos hän minut leikistä säästäisi — turhaan! Hän ei antanut minun puhuakaan.

"Tämä kolmas" — alotti hän lujemmin, jonka vuoksi minä, huomaten yritykseni turhaksi, viisaasti vaikenin — "joka vieressäni, nimittäin oikealla puolellani istuu, on nimeltä Karl Katai ja on tunnusmerkeistä päättäen pappi."

"Varsin hauskaa", toistin minäkin hiukan epävarmasti, kun en tiennyt pitikö minun nauraa vai suuttua.

"No niin, kun nyt olen esittänyt teille arvoisan matkakumppanini, sallinette minun esiintuoda vähäpätöisyyteni. Minä…"

"Mutta, armolliseni, minun täytyy jo pyytää, että sallitte minun puhua. Onneksi estää pimeys vain näkemisen, vaan ei puhumista. Se, jolla on onni teitä vastapäätä seisoa tai, paremmin sanoen istua, on sievä nuori 24 vuotias mies, jolla on varmat 3,000 guldenin tulot jo joka on kokonaan riippumaton niin sydämen kuin perheasioittenkin suhteen."

"Anteeksi, se on minusta kaukana, tahdon vain päästä loppuun. Tosin siltä näyttää, kuin olisi asia niin, mutta vain näyttää. Yön pimeys saapi minut vaan sanomaan asioita, joita luultavasti ette päivällä niin perinjuuri saisikaan kuulla. Ah niin! Yö on kuin naamio, jonka takana tuntee itsensä paljon vapaammaksi. Mutta asiaan. Siis…"

"Saanko pyytää! Kun minun nyt hinnasta mistä hyvään täytyy tutustua teihin, niin koettakaa tehdä esitys niin lyhyeksi kuin suinkin."

"Jokseenkin sama; mutta minun täytyy puhella. Siis: vartaloni on kaunis. Olen aika tavalla turhamainen, mutta sen suonee itse kateuskin minulle, osaan ratsastaa kuin husaari konsanaan, miekkailla kuin ranskalainen markiisi Ludvig 14:n vuosisadalla ja saavutan pistoolillani linnun lennosta. Te nauratte? Teette minulle väärin! Sopivassa tilaisuudessa koetan saada teitä vakuutetuksi väitteeni totuudesta. Käytökseni on, niinkuin näette, armolliseni, vähemmän jäykkä kuin…"

"Kuinka sitä kutsuu! Olen avomielinen, vilpitön ihminen, se on varma.
Mitä nyt kasvoihini tulee…"

"Erittäin kiitollinen! Mitä nyt kasvoihini tulee, niin täytyy minun, jos mielin olla rehellinen, tunnustaa, että niistä voin vähimmin ylpeä olla!"

"Olen suora ja tahdon vain ylipäänsä sanoa, etten voi vaatia itselleni 'kauniin' nimitystä. Mutta ruma tai kokonaan vastenmielinen en kumminkaan ole. Mutta päättäkää itse, armolliseni!…"

"Kummallinen pyyntö, kun on niin pimeä, etten voi kerrassaan mitään erottaa."

"Oi, se ei ole mikään este. Tahdon antaa teille varsin puolueettoman kuvauksen kasvoistani."

"Mahdollista, mutta minä olen poikkeus. Siis: silmäni ovat mustat ja kiiltävät. Tukkani on kumminkin kastanjanruskea, vaikka mielelläni soisin sen olevan mustan."

"En sitä itseni takia toivoisi, vaan ainoastaan naisten tähden! Sillä nähkääs, naiset rakastavat mustia kiharia yli kaiken!"

"Kernaasti, sillä pelkoni on jo suureksi osaksi haihtunut. Siis, armolliseni, te pidätte vaaleasta tukasta ja mustista silmistä? Mikä riemu!… Poskipartani ja viikseni ovat myöskin vaaleat ja pehmeät kuin silkki. Minä en kersku — asia on niin. Kasvonpiirteeni ovat henkevät Ja niiden väriä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista. Mitä muuten kasvojeni muihin osiin tulee, niin voipi niistä käyttää sanaa: säännölliset. Ah, olen yhden seikan unohtanut, vaikka siihen panen varsin suuren arvon… En itseni vuoksi, vaan naisten tähden… Tarkoitan nenääni. Se on kokonaan roomalainen, vaikka voin vakuuttaa, ettei kukaan meidän suvustamme ole vähintään sataan vuoteen käynytkään ikuisessa kaupungissa."

"Tehkää se, minkä minäkin! Olkaa minulle niin suosiollinen, että annatte itsestänne kuvauksen."

"Kuvitelkaa, kunnioitettava armolliseni, että kaikki vain on pientä pilantekoa."

"Sydämelliset kiitokset! Ennen kaikkea tämä tärkeä kysymys: oletteko vielä vapaa?"

"Mikä onni! Mutta ymmärtäkää minut oikein, armolliseni. Tarkoitan, onko sydämenne vielä vapaa?"

"Hyvä; tämä varmuus rohkaisee minua tekemään vielä muita kysymyksiä. Olisin teille koko ikäni kiitollinen, jos nyt lyhyen neljännestunnin harjoittaisitte hiukan itsekieltäytymistä ja osottaisitte suurempaa avomielisyyttä. Lupaan teille juhlallisesti, että teen vain sellaisia kysymyksiä, joihin helposti voipi vastata. Ensimäiseksi huvittaa minua luonnollisesti teidän ulkomuotonne. Vartalonne?"

"Hoikka, tosin hiukan jykevyyteen taipuvainen; en kumminkaan voi senvuoksi valittaa."

"Onko se mahdollista? Tummatukkainen ja sinisilmäinen! Oi, se luo kasvoihin ihanteellisen viehätyksen. Oi, armolliseni, te olette enemmän kuin intresantti! Mutta jatkakaamme tuttavuuttamme, joka hetki hetkeltä on suonut yhä enemmän suloa ja vieläkin lupaa äärettömiä riemuja. — Suunne?"

"Mitä kasvojeni muihin osiin tulee, niin voin niistä sanoa vain sen, mitä äsken itsestänne arvelitte: ne ovat niitä, joista henkilökuvauksessa on tapana käyttää sanaa 'säännölliset'. Mutta…"

"Mutta jos minun pitää olla vilpitön ja totuutta rakastava, niin täytyy minun lisätä, että on ihmisiä, jotka kutsuvat niitä säännöllisiksi ja intresanteiksi."

"Ah, huomaan jo, te olette kauniimpia ja viehättävimpiä olennoita.
Mutta vielä yksi seikka, ennenkuin sen unohdan."

"En tahdo kysyä, vaan pyydän Teiltä vain erästä suosionosotusta.
Antakaa minulle hetkeksi kätenne!"

"Oi, en ole erehtynyt! Kuinka pieni ja hento käsi! Oi, armolliseni, te käytte itsenäisyydelleni vaaralliseksi!"

"Naiset ovat nyrpeitä, jos olemme epäkohteliaita, senvuoksi sanommekin heille vain kohteliaisuuksia."

"Siitä voipi olla eri mieltä. Mutta sanokaa minulle nyt vihdonkin mitä tarkoittavat kaikki teidän kyselynne?"

"Oi, eivät ne vielä ole päättyneet. Tähän asti tunnen vain hiukan ulkomuotoanne, mutta haluaisin myöskin mielelläni lukea sieluanne."

"Voi toki! Vastatkaa vain, kunnioitettava armolliseni, yhtä avomielisesti ja totuudenmukaisesti kysymyksiini ja varmasti tunnen teidän neljännestunnin kuluttua yhtä tarkasti, kuin jos olisin vuosikausia salongissanne seurustellut. Mitkä ovat, suloinen neiti, teidän mielihommianne?"

"Kukat puutarhassani ja pianonsoitto antavat minulle eniten työtä; en kuitenkaan niiden vuoksi unohda piirustuslautaani ja lempirunoilijaani."

"Kukkia, musiikkia, maalausta ja runoilua! Te elätte siis kokonaan luonnossa ja taiteessa ja antaudutte jaloimpiin ja hennoimpiin töihin! Edessänne, suloinen olento, taivutan kunnioittavasti polveni… Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy vieläkin kysellä."

"Kiitän teitä! Oletteko kunnioitettavin — kuinka sanoisinkaan, etten tuntuisi epähienolta? — oletteko oikullinen?"

"Äärettömästi! Kaikki, jotka minut tuntevat, pelkäävät, että oikullisuuteni on pahimpia vikojani."

"Ihanaa! Jumaliste! Ilman oikkuja on naisen mieli aina kirkas kuin ikuisesti hymyilevä taivas, joka tosin saattaa olla sangen kaunis, mutta joka ei millään muotoa ole niin intresantti, kuin taivaanlaki, jonka loistoa silloin tällöin joku liitelevä, kevyt pilvenhattara himmentää."

"Niin, minä olen teihin kokonaan ihastunut; oi, minä rakastan naisten oikkuja, olkoon ne vaikka kuinkakin kummallisia! Vielä viimeinen, todellakin viimeinen kysymys: Mitä pidätte rakkaudesta?"

"Minulla ei ole sen suhteen mitään varmaa mielipidettä, sillä tunnen tuon intohimon vain kuulopuheitten mukaan ja kirjoista. Tosin olen sitä kaipaillut, mutta en ole sitä koskaan osakseni saanut. Mieheni…"

"Niin, mieheni, jonka, ikävä kyllä, toista vuotta sitten kuoleman kautta kadotin…"

"Hän on kuollut! Kiitos sinulle, oikullinen sattuma! Hän on hyvin tehnyt, oli sangen viisaasti tehty, että hän kuoli!"

"Pelkästä itsekkyydestä vain! Tietäkää nimittäin, armolliseni, että olette minut kokonaan lumonnut, että teitä rakastan ja jumaloin!…"

"Mutta, herraseni, tämä käy jo liian pitkälle! Minun täytyy pyytää ettette laskisi leikkiä niin vakavista asioista."

"Oi, kunnioitettava rouva, minä en laske leikkiä; se on minulle katkeraa totuutta. Olkaa minulle niin suosiollinen että kuuntelette minua loppuun asti, niin tulette pian vakuutetuksi sanojeni todenperäisyydestä. Sitä tunnetta, jota ihmiset rakkaudeksi nimittävät, tunnen minä yhtä vähän kuin tekin. Kerran vain tunkeusi säde hehkuvaa rakkautta sieluuni hetkiseksi, mutta vain karkoittaakseen tähänastisen rauhani ja istuttaakseen sen tilalle sieluuni surua… Mutta jättäkäämme tämä…"

"Päinvastoin! Kertokaa minulle tarkkaan tämä kokemuksenne; se huvittaa minua."

"Käskyänne noudatan tietysti, vaikka en voikaan kiihtymystäni hillitä, kun sitä vaan ajattelenkaan. Tasan kaksi vuotta sitten olin Pestissä."

"Tasan kaksi vuotta sitten; nyt muistan sen varsin tarkoin. Olin oopperassa 'Lucia Lammermoorin' esitystä katsomassa. Sali oli ääriään myöten täynnä, mutta minä en välittänyt yleisöstä, sillä kaikki huomioni, ajatukseni, katseeni olivat yhteen kohtaan kiintyneet. Vastapäätä minua eräässä parhaimmassa aitioissa huomasin ihmeen kauniin naisen, joka oli syventynyt oopperan kuulemiseen ja jonka maagillinen katse alituiseen minut kahlehti…"

"En voi muuta sanoa, kuin että minä siitä hetkestä kuin hänet huomasin, olin rakastunut. On tapana sanoa, ettei luonto anna itseänsä rankaisematta halveksia; se on totta. Mieltymykseni tähän ihastuttavaan olentoon kasvoi niin nopeaan minussa, että olin tuon naisen orja, kun esitys päättyi…"

"En koskaan! Kun esirippu laski toisen näytöksen jälkeen, huomasin erään tuttavani, jonka heti viittasin luokseni ja jolta kyselin naista, joka minut niin oli lumonnut."

"Etkö tunne tuota miellyttävää olentoa" — kysyin häneltä — "tuolla ensimäisessä aitiossa, vasempaan näyttämöstä?"

"Teistä tuntuu naurettavalta, että minun jumaloimani istui ensimäisessä aitiossa?"

"Siis sitä, että minä tunnin kuluessa saatoin hulluuteen asti rakastua tuntemattomaan? — Oi, armolliseni, jotenkin niin on ennenkin tapahtunut. Paris näki Helenan vain kerran ja heti pyöri hänen mielessään ajatus tytön ryöstämisestä. Antonius tunsi Kleopatran yhdestä ainoasta silmänluonnista verensä virtailevan kuumemmin suonissaan. Uudemmalla ajalla on Lola Montez…"

"Pyydän, pyydän, en epäile hetkeäkään etteikö löytyisi tuollaisia äkillisiä lemmenintohimoja. Kertokaa vain edelleen seikkailuanne, joka minua enemmän huvittaa, kuin mitä ehkä luulettekaan."

"Tuttavani mainitsi ihanteeni nimen, mutta hän ei jättänyt mainitsematta, että tuo enkeli oli vihitty rouva, joka oli mieheensä sydämellisellä rakkaudella kiintynyt. Tämä tieto iski minuun salaman tavoin."

"Ettekö olisi niin ystävällinen että mainitsisitte minulle tuon naisen nimen, joka sellaisen ihmeen on aikaansaanut?"

"Anteeksi — nimi pysyy salaisuutena; minä en koskaan päästä sitä huuliltani."

"Kuinka tarkkatuntoista!… Mutta sanokaa toki vihdoin, mitä teidän nykyinen ihmeellinen käytöksenne minua kohtaan oikein merkitsee?"

"Ah, te tarkoitatte tapaa esittää itseni teille? Tahdon sen teille kohta tunnustaa, kuinka ihmeellistä se teistä onkaan — minä en saata tuon ihanan olennon kuvaa sielustani karkoittaa. Tunnen etten voi ketään muuta elämässäni koskaan enään rakastaa kuin häntä. Mutta kun hän nyt kuuluu toiselle ja kun minä kuitenkin kerran aijon naimisiin mennä, olin päättänyt luottaa sattumaan ja odottaa kunnes se elämän tielleni johdattaisi minulle määrätyn olennon. Mutta…"

"Teidän näkemisenne, armolliseni, on kumonnut kaikki päätökseni. Minä en nyt voi mitään sattumalle. Minusta tuntuu myöskin kuin häipyisi vanha rakkauteni tenhovoima pois ja uusi, suloinen ja onnea tuottava tunne astuisi sen tilalle."

"Tämä uusi tunne on rakkautta, rakkautta teihin, jota en koskaan ole nähnyt, mutta jonka äänessä ja sanoissa on jotain, joka antaa muodon ja elämän sille kuvalle, jonka teistä olen muodostanut. Minä lemmin teitä koko nuoren, kaipaavan sydämeni hehkuvalla intohimolla."

"Minä en varmaankaan teistä, herraseni, tunnu oikein viisaalta. En ymmärrä oikein sanojanne, joita minun on pakko kuunnella. Kuinka voitte leimahtaa rakastamaan minua, kun ette minua ole koskaan nähnytkään? Kuinka helposti voittekaan pettyä! Sillä vaikkapa nyt tahtoisinkin otaksua, että todella olen kaunis, niin ettekö tiedä, että kauniit kasvot eivät vielä ole kylliksi herättämään rakkautta? Kuka tietää, vaikka aamuauringon ensi säteet karkottaisivat pois teidän haaveelliset kuvanne?"

"Olette oikeassa! En rakasta teitä ulkonaisen muotonne takia, armollinen rouvani. Ei auringon säteet eikä tähtien tuike saata kuvaanne sielustani kalventaa. Olen päättänyt, jos vain tunnette myötätunnon hituistakaan minua kohtaan…"

"En hetkeäkään epäile puhua teille näin: Armollinen rouva! Jos voitte uskoa itsenne miehelle, jonka ensi kerran näette — sieluni kautta! unohdan, että tässä helvetin pimeydessä ei ylipäänsä voikaan mitään nähdä! — joka teille kunniansa kautta vannoo, että kaikki, mitä hän sanoo, on totta — niin antautukaa omakseni ja ruvetkaa vaimokseni!"

"Mitä minusta ajattelisitte, herraseni, jos minäkin olisin niin kevytmielinen ja antaisin teille myöntävän vastauksen?"

"Minä uskoisin, että teitä niinkuin minuakin, miellyttää seikkailu ja eriskummallisuus ja että tämä ominaisuus tekee teidät vieläkin miellyttävämmäksi ja pikantimmaksi; että te, niinkuin minäkin, olette kyllästynyt jokapäiväisten tapojen muotoihin, ettekä pelkää kummallista ja epätavallista askelta, joka perustaisi elämäni onnen!"

"Sananne ovat niin vakuuttavia, Teissä on todellakin jotain luottamusta herättävää, niin että minä…"

"Aika! Aika! Te vetäydytte arki-ihmisten muotojen taakse takaisin. Ei, kallis jumaloimani, teidän täytyy heti päättää: jo yhdenkään päivän viivytys riistää tältä askeleelta sen ihmeellisyyden ja hävittää romantiikan tuulahduksen. Päättäkää pian! Meidän täytyy heti mennä vihille, ennenkuin päivä koittaa, joka päästää meidät tilaisuuteen näkemään toistemme kasvojenpiirteitä."

Hirmuinen epäluulo heräsi sielussani. Tämä huimapää tietää, että olen pappi, ehkäpä… Mutta seuratkaamme tämän asian kehitystä.

"Ettekö te", kysyi nainen liikutetulla äänellä vastapäätä istujaltaan, "ollenkaan kysele lähempiä asioitani? Ettekö tahdo suhteistani ja tuttavuuksistani yhtään mitään tietää?"

"Mitä ajattelettekaan, armollisin rouva? Minne jäisikään siis romantiikka? Oi ei, en halua minkäänlaista selitystä, vaan vieläpä vakavasti estän sen. Tahdon tehdä teidät tuntemattomana puolisokseni. Senvuoksi kysyn: suostutteko? Onko teissä rohkeutta ja luottamusta ruveta omakseni?"

"Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette te, jos emme molemminpuolisen tutustumisen jälkeen jostakin syystä miellyttäisikään toisiamme, pane minkäänlaista estettä eroamisellemme, vaan että teette kaiken voitavanne, saadaksenne oikeudellisen eron."

Aloin hieroa silmiäni, tullakseni vakuutetuksi vasta kuulemani ja kokemani todellisuudesta, Olinko valveilla vai nukuinko? Mutta pian tulin vakuutetuksi, tulin kummastuksekseni vakuutetuksi, että kaikki mitä ympärilläni tapahtui, oli vallan totta.

"Millä voin palvella?" kysyin vapisevin äänin, aavistaen levottomalla tuskalla hänen tarkoitustaan.

"Oletteko ollut koko matkan hereillä, siitä asti kuin morsiameni vaunuihin tuli?"

"Hyvä, siis antakaa meille siunauksenne. Pyhittäkää avioliittomme, lyhyesti — vihkikää meidät mieheksi ja vaimoksi!"

Näitä sanoja seurasi kaksi huutoa; toinen kuului naisen suusta, joka nähtävästi oli myöntyessään unohtanut, että hengenmies vaunuissa istuikaan, toinen minun suustani; sillä minä huudahdin kauhistuneena:

"Siitä ei tule mitään, herraseni! Minun täytyy teille huomauttaa, ettei sovi leikkiä niin pyhillä asioilla!"

"Silloin täytyy minun myöskin varmasti selittää, etten ajattelekaan noudattaa tahtoanne."

"Mutta jos minä kunniani ja omantuntoni kautta vannon, ettei löydy mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä?"

"Se on yhdentekevää; se on vastoin tapoja ja laitonta, enkä aijo koskaan enkä mitenkään siihen suostua!"

Näin sanoen ojensi hän minulle jotakin; kun siihen tartuin, huomasin suureksi kauhukseni rintaani vastaan ojennetun pistoolin.

"Jollette meitä heti paikalla vihi, niin vannon kautta Jumalan, että ajan kuulan päänne läpi!"

"Minulla ei ole mitään ajattelemista. Te vihitte meidät; ajaja olkoon todistajana ja muutaman minuutin kuluttua siunaa nuori pari hengenmiestä, joka avioliittomme on pyhittänyt!"

"Tässä ei ole mikään pelastus mahdollinen", jupisin minä; "minun täytyy yhdistää tuo yltiöpäinen pari; tämä innokas kiihottaja tuntuu vallan siltä, kuin täyttäisi hän uhkauksensa. Toisekseen tahdon" — siten lohduttelin itseäni — "huomenna Miskolczissa tehdä ilmotuksen tästä pakosta ja niin peruuttaa tämän laittoman toimituksen."

"Jollen voi teitä saada kummallisesta aikeestanne luopumaan, niin tapahtukoon se sitten Jumalan nimessä!"

"Rakas morsian", pyysi sulhanen, "ole niin ystävällinen ja astu vaunuista alas. Voisimme vihkimisen mukavammin toimittaa avoimella kentällä."

Kysyin kerran vielä ovatko he peruuttamattomasti päättäneet sitoutua toisiinsa elämänsä ajaksi?

"Sitten ei minulle muu neuvoksi jää", sanoin minä, "kuin yhdistää kätenne ja vihkiä liittonne papillisella siunauksellani. Tulkaa onnellisiksi, elkääkä koskaan katuko tätä yltiöpäistä askelta."

"Ei ole muuta lisättävää", vastasin, tuhat kertaa kiroillen päätöstäni matkustaa keskellä yötä.

Istuuduimme, ajaja asettui penkilleen ja vaunut läksivät liikkeelle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Puoliso puheli hellästi ja kuiskaavalla äänellä vaimolleen ja minun täytyi harmikseni kuunnella suuteloita.

Vähitellen selkeni taivas. Synkät pilvet heikentyivät hiljakseen ja alkava aamusarastus loi hiukan valoa avaruuteen.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti nuori mies äärimmilleen hämmästyneenä, kun oli tullut niin valoisa, että hän saattoi erottaa rouvansa kasvot.

"Sanoistasi tunsin itseni heti paikalla ja senvuoksi myönnyin niin pian ehdotukseesi."

He lankesivat toistensa kaulaan ja heidän ilonsa oli niin suuri ja sydämellinen, että minä sain omantunnon vaivoja: voisinko minä hävittää näin onnellisen suhteen, jos kohta se ei ollutkaan syntynyt niin ihan lain mukaisesti? Voisinko minä erottaa kaksi sydäntä, jotka tuntuivat olevan luodut toisiansa varten?

"Kiitokset, tuhannet kiitokset elämäni onnesta, jonka minulle olette valmistanut, ja tuhannet kiitokset sattumukselle, joka ohjasi teidät tälle matkalle!"

Tulisesti puristi mies kättäni ja kuvankaunis, nuori rouva lausui minulle hyvyydestäni — niinkuin hän suvaitsi sitä kutsua — kaikellaisia kiitossanoja.

Ja kuitenkin tiesi kumpikin että se, minkä olin tehnyt, ei suinkaan ollut tapahtunut minun ansiostani.

Nähdessäni tätä erinomaista riemua ja tavatonta onnea, muutin aikomukseni. Päätin tyytyä siihen mikä oli tapahtunut enkä siis ryhtyisi mihinkään, joka voisi olla vahingoksi.

Muutaman tunnin kuluttua saavuimme Miskolcziin ja vietimme siellä lukuisan ja loistavan perheen keskuudessa näin omituisella tavalla syntyneitä häitä. Matkustin siinä iloisessa tiedossa kotiin, että nämä häät oikeuttivat yhtä kauniisiin toiveisiin tulevaisuuden suhteen, kuin olisivat ne syntyneet säännöllisintä tietä maailmassa.

Mutta siitä huolimatta päätin vakavasti, etten siitä lähtein enään koskaan matkustaisi öiseen aikaan, ja tätä päätöstäni en todellakaan koskaan aijo rikkoa.

"Ettekö ole koskaan sen jälkeen heistä mitään kuullut?" kysyi nuori herra Zsoltai, joka nyt vallan oli unohtanut Klara neidin kanssa käydyn silmäinpuhelun — sellaisella jännityksellä tarkasti hän vanhan herran huulia.

"Olen kyllä, ja olen sanomattomasti onnellinen voidessani ilmottaa teille, että tämä pariskunta on onnellisempi kuin moni niistä, joiden avioliitto on syntynyt kaikkein laillisimmalla tavalla."

"Epäilemättä on tämä historia varsin mieltäkiinnittävä, mutta jos saisin rehellisesti lausua…"

"Kyllä, kernaasti", virkkoi pastori, joka nähtävästi odotti vastaväitteitä.

"Epäilen kertomuksenne todenperäisyyttä. Nykypäivinä ei enään tapahdu sellaisia seikkailuntapaisia ja äkkinäisiä avioliittoja. Nyt ei riitä yksin mieltymys, vaan paremminkin määräävät perhe- ja varallisuussuhteet ihmisten ja sydänten toimintaa."

"Te ette voi ettekä saa sitä epäillä, kun teille sanon, että tuo huimapäinen mies ja tuo herkkäuskoinen nainen eivät muita olleet kuin…"

"Kuin puolisoni ja minä!" huudahti talon valtiatar herttaisimmalla hymyllään.

"Onko se mahdollista?" huudahdin minä yhtaikaa herra Zsoltain kanssa ja molemmat ponnahdimme pystyyn.

"Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sananmukaisesti totta", vahvisti hänen puolisonsa.

Vanha hengenmies, joka nähtävästi toivoi tätä loppuselvitystä, nauroi
sydämellisen raikkaasti, mikä muuten tarttui koko seuraan, paitsi herra
Zsoltaihin, joka kiihtynein ilmein kuiskasi muutaman sanan punastuvan
Klaran korvaan.

Kun iloisuus oli asettunut, tarttui hän tyttöä käteen, talutti hänet talon valtiattaren luo ja sanoi liikutettuna:

"Olen tuntenut Klara neidin vasta muutamia päiviä, mutta tuo onnellinen esimerkki on minulle vakuuttanut, että missä todellinen rakkaus vallitsee, on synti, vaikka vaan minuutiksikaan lykätä häitten pitoa, ja senvuoksi pyydän täten armollisen neidin kättä."

"Mitä kuulenkaan? Kuule Klara, sinä et ole minulle siitä koskaan mitään kertonut? Mutta, jos te olette yksimielisiä, niin ei minulla ole mitään asiaa vastaan!"

"Mutta nyt on jo aika minunkin lähteä", tuumi pastori, tarttuen lakkiinsa, "muuten pelkään jälleen joutuvani pakkotilaan perustamaan laitonta liittoa."

"Elkää pelätkö, minulla ei ole viritettyä pistoolia taskussani!" virkkoi leikkisästi herra Zsoltai — "mutta eikö totta — huomenna suostutte tahtooni?"

"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä teen sen päiväseen aikaan ja oikeuden ja lain mukaisesti!" Tämän jälkeen pastori läksi, toivottaen koko maailmalle — ja erittäinkin minulle — hiljaista, onnellista yötä.

Tahdoin olla varma siitä, että historiani tulisi luetuksi ja senvuoksi valitsin näin kuvaavan otsikon.

Tahdon myöskin heti lisätä, että tuo onnettomin ihminen ei ole kukaan muu, kuin — minä itse.

Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ruokahaluni ole tyydytettävissä, sillä minä olen, kuten tavallisessa elämässä on tapana sanoa, ahmatti, mutta sen ohella köyhä piru.

Te hymyilette pilkallisesti, rakkaat lukijani. Te olette odottaneet jotakin muuta: kimppua harvinaisia, hirmuisia, tärisyttäviä onnettomuuden tapauksia — äärettömiä, tähän asti vielä tuntemattomia kärsimyksiä.

Hyvä, ette tule toivossanne pettymään. Mitä teille nyt aijon kuvata, on äärimmäistä inhimillistä kurjuutta ja maallista tuskaa.

Onko ruokahalu perittyä sairautta, vaiko vain huonosta kasvatuksesta johtuvien tottumuksien seuraus?

Minun tietääkseni ei tiede tähän saakka ole tyydyttävästi ratkaissut tätä kysymystä.

No niin, kuulukoon se mihin kategoriaan hyvänsä, niin varma on, etten ole eläissäni vielä koskaan saanut kylläkseni syödä!

Tiedättekö, mitä merkitsee nähdä nälkää viisikymmentä vuotta? Ja nähtävästi olla nälkäinen hautaan asti? Sillä olen jo aikaa sitten heittänyt toivon tulla kylläiseksi.

En tahdo väittää, että olin tai olen niin köyhä, etten olisi ollut tilaisuudessa hankkimaan itselleni kaikkia niitä ruokia, joita tulisesti aavistava, vaan ei koskaan tyydytetty kylläisyyden tunne voipi keksiä — mutta voi! aina tuli este, joka teki tyhjäksi tämän suloisen unelman.

Jos minulla oli rahaa, puuttui minulta ruokaa: jos sitä oli, puuttui minulta aikaa päästäkseni päämaaliin, ja jos onnellinen sattuma salli, että nämä molemmat tekijät yhteensattuivat, valtasi minut vaistomainen häpeäntunne, joka pakotti minut vielä kahdennellatoista hetkellä ihmisellisen arvokkuuden nimessä laskemaan kahvelin kädestäni. Jos minä voitin tämänkin tunteen, ja olin päättänyt äärimmäisyyteen asti pysyä vankkana, silloin kieltäytyivät hampaani palveluksestaan ja alaleukani valtasi kuolettava lamautuminen.

Niin, elän siis kuin kirottu. Sen sijaan, että iloitsisin vatsasta, iloitsen danaiidien vuotavasta astiasta, ikuisesti tehden työtä, ikuisesti turhaan toivoen.

Nälän hirmuisia tuskia tuntevat vain harvat, sillä ne, jotka niitä tutkivat, kuolevat tavallisesti tähän opiskeluun. Näihin kärsimyksiin ei saata mitään verrata, ei hampaan- eikä päänsärkyä, ei ahtaan saappaan puristusta tai muuta senkaltaista kurjuutta. Raukkamaisuudesta en minä edelleen elä ja kärsi näin hirvittävää tilaa, vaan ainoastaan uteliaisuudesta. Jos kohta olenkin, kuten jo sanoin, hylännyt toivon saada kylläkseni syödä, niin ehkäpä kuitenkin voisi tapahtua ihme, jonka avulla pääsisin tilaisuuteen oppia tuntemaan tuota tunnetta, jota "kylläisenä olemiseksi" nimitetään.

Ei ole tapani koristaa itseäni vierailla sulilla enkä tahdo kivenkovaan väittää, että kaikki ne keinot, joita tuskieni lievennykseksi olen ottanut käytäntöön, olisivat omista aivoistani kotoisin. Minulla on paljosta kiittäminen sellaisten onnettomien traditsioneja ja kokemuksia, jotka minua ovat aavistaneet, mutta kehumatta uskaltanen väittää, että minä vieläkin näihin saakka tuntemattomilla uusilla ja vaikuttavilla resepteillä lisäsin ruokahalua turmelevien tai ainakin sitä hämmentävien taidekeinojen lukumäärää.

Maailmaa mullistavat paljastukset tällä alalla tulevat senvuoksi julkaistaviksi uudessa teoksessani: "Matkaopas nälkäisille", kärsivän ihmiskunnan hyödyksi ja opiksi. —

Tämän yleisen periaatteellisen johdannon jälkeen otan itselleni vapauden esitellä vähäpätöisyyteni arvoisalle yleisölle:

Nimeni on Aristides Krizanckoi; en tiedä, olisiko vielä tarpeellista erittäin painostaa, että polveudun ylhäisestä, mutta köyhtyneestä perheestä. Olen viidenkymmenen vuotias, naimisissa, kahden lapsen isä ja kolmannen luokan kirjanpitäjä valtiovarain ministeriössä.

On kylliksi, kun selitän teille, etten minä vielä koskaan elämässäni ole syönyt tarpeekseni.

Suurin kurjuuteni johtuu arvostani, minkä perheeni, jonka traditsionit jokainen Krizanckoi aina on asettanut korkealle — ja hyvinkin jo seitsemänsadan neljänkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, alkaen Brunosta, ensimäisestä Krizanckoin herrasta — aina on käsittänyt. Niin, niin se on: noblesse oblige. Esi-isäni eivät alkuaan olleet erittäin rikkaita, mutta aina kavaljeereja; nykypäivinä ovat he vieläkin köyhempiä, mutta he ovat silti jääneet entisajan hienoiksi herroiksi. He tietävät, mikä heille sopii ja he näkevät mieluummin nälkää, kuin saastuttaisivat kätensä karkealla työllä. Tosin en käytä miekkaa enään, niinkuin esi-isäni, vaan kynää, mutta tämä ei ole aatelismiehelle alentavaa.

"Sata guldenia vuokrarahoja" — tällä summalla saapi ehkä kellarikerroksen; mutta niin matalalle ei toki kukaan Krizanckoi voi alentua. Minä asun ensikerroksessa ja maksan kolmesataa viisikymmentä guldenia. Sitten jääpi minulle vielä monta sataa guldenia, millä töin tuskin tyydytän omani ja perheeni tarpeet.

Rouvani, syntyisin Percivel, on samoin kuin minäkin ylhäisesti ajatteleva, aristokraattinen henkilö; hänen äitinsä oli oikea paroonitar. En tahdo kieltää, ettei avioliittoamme solmittu rakkaudesta, vaan perhesuhteiden perustalla.

No niin, Krizanckoit samoin kuin Percivelit oivalsivat, että aika ja olosuhteet ankarasti vaativat molempien sukujen välillä vallinneita eripuraisuuksia lopetettaviksi. Ja niin yhtyi Krizanckoin jalopeura Percivelin viisaan käärmeen kanssa yhteistä vihollista — Breckon perhettä vastaan.

Kävisi liian pitkäksi, jos minä tässä, vaikkakin vain lyhyesti, ryhtyisin kertomaan näitä riitoja — riittäköön siis, että minä menin naimisiin Carolie Percivelin kanssa, kysymättä toisiltamme, rakastammeko toisiamme, vaan ainoastaan perhesuhteitten ja harrastusten perustalla.

Mielelläni otin muuten tuon köyhän aatelisnaisen. Ensimäisinä kuherruskuukausina ei onnellamme ollut rajojakaan. Kuinka suloiselta ja autuaalta minusta tuntuikaan, kun Coralie kihlaus- ja kuherrusviikkoina ei syönyt muuta kuin hiukan maitoa ja mansikoita. Ehkä valmisti hän itselleen vielä fasaaninjalan tai palasen kukonpaistia. Mutta voi, kolmantena viikkona häittemme jälkeen putosivat suomukset silmistäni! Sydämestäni oli laskettu häpeällistä pilaa! Huolimatta vaimoni ylhäisestä ajatustavasta ja mehiläisvartalosta, ilmenikin, ettei hän suinkaan ollut mikään ravitsevan ja voimakkaan ruuan vihollinen, vaan vieläpä että hän suuria annoksia nauttikin. Oi Jumalani! Te ette voi sitä uskoakaan — hän näyttäytyikin suursyömäriksi; tosin ei siinä määrin kuin minä, sillä muuten olisi hän minuun verraten jo aikoja sitten lahonnut Percivelien hautakammiossa, mutta joka tapauksessa nieli hän suunnattomia annoksia. Hän voipi esimerkiksi yhdellä aterialla syödä puoli kiloa pihvipaistia, ilman että hän siitä sai vatsanvaivoja.

Tämä huomio pani minut menemään päällikköni herra tilastoneuvos Lubrecin luokse, pyytämään häneltä palkanylennystä. Tiedättekö mitä tuo plebeiji vastasi pyyntööni? Hän sanoi: etten minä osaa oikeinkirjoitusta, että laskuni ovat arvottomia, että olen epäluotettava kansliavirkamies ja että hän on minua tähän asti säälistä paikassani kärsinyt… Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten, ja yhä vieläkin olen minä kolmannen luokan tilinpitäjä, enkä ole päässyt ainoatakaan askelta eteenpäin.

Minulla on nelivuotias poika, jonka olen ristinyt esi-isäni Brunon mukaan, ja pieni kahden vuoden vanha tyttö, jolla on äitinsä nimi Coralie. Sen jälkeen kuin poikani oli saanut syömähampaita ilmeni hänessä niin kohtuuton syömisen halu, etten minä koskaan voinut nähdä hänen syömistään, kauhulla ajattelematta tulevaisuutta. Tämä ilmiö näkyy puhuvan ennen viitatun hypoteesin puolesta, että syömähimo on perinnöllinen tauti. Mikä hänestä tulisi? Kunhan ei vain Jumalan tähden mikään virkamies, mikään nälkäänäkijä! Vaimoni tahtoo pyhittää hänet kirkolle. Hänen on tapana sanoa: silloin voipi hän kuitenkin joka päivä syödä kylläkseen! Mutta minä en voi näin edeltäkäsin oikein tyytyä tähän ajatukseen, mutta ehkä myöhemmin…

Vain kerran elämässäni yhtyivät kaikki asianhaarat toimittamaan minulle herkullista nautintoa, mutta ah, minä päästin suotuisan tilaisuuden menemään käyttämättä ohitse.

Vähäinen kuvaus tästä lyhyestä traagillisesta tapauksesta on parhaiten todistava, että olen oikeassa, nimittäessäni itseäni onnettomimmaksi ihmiseksi…

Rouva Borgolla oli muutamina viime vuosina ollut tapana talvisin käväistä pääkaupungissa ja hän asettui tavallisesti asumaan meille. Hän oli vaimoni koulutoveri, ja jos kohta pieni asumuksemme, valitettavasti, ei ollutkaan vieraita varten sisustettu, niin vastaanotimme hänet kumminkin aina sydämellisesti. Ensinnäkin senvuoksi, että vierasvaraisuus aina oli kuulunut Krizanckoitten perheavuihin ja sitten toiseksi, mikä — suoraan sanoen — pääasia onkin, koska hän ei milloinkaan tullut tyhjin käsin. Hän toi aina mukanaan hiukan kinkkua, muutaman pussillisen herneitä, monta ruukkua täynnä vihanneksia ynnä muita sen tapaisia miellyttäviä asioita, mitkä tietenkin tuntuvasti lisäsivät iloamme hänen tulonsa suhteen.

Kun nyt rouva Borgo viime talvena meiltä lähti, sanoi hän: "Te olette oikeastaan hyvin huono ihminen! Kuinka usein olettekaan luvannut tulla meitä tervehtimään muutamiksi päiviksi, mutta ette koskaan pidä sanaanne! Sopiiko sellainen herra Krizanckoille? Odotan teitä varmasti kesällä, tuokaa vain koko perhe mukananne! Koko matkahan kestää vain viisi, kuusi tuntia, ja minä noudatan teidät vaunuilla. Eikö totta — te tulette? Ja myöskin sinun, Coralie, täytyy se minulle luvata! Jos te nyt ette tälläkään kertaa pidä sanaanne, niin en koskaan enään tule teidän luoksenne!"

Me annoimme lupauksemme ja pidimme sen myöskin. Päällikköni ei voinut pyytämääni lomaa kieltää, ja kun hän tätä ei voinut, antoi hän sen minulle niin julkealla tavalla, että kuka muu, jota eräs Lubrec ylipäänsä saattoi solvaista, olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän tuumi nimittäin, että pysyisin poissa niin kauvan kuin vain tahdoin; virastossa ei kumminkaan poissaoloani huomattaisi.

Rouva Borgon vaunut tulivat ja me läksimme eräänä sunnuntaina hyvillä mielin matkaan, nimittäin minä, Coralie, molemmat lapseni ja keittäjätär. Perheeni asettui vaunuihin, minä taasen ajurinpenkille. Krizanckoin herrat ovat aina olleet intohimoisia, syntyperäisiä ajajia.

Saavuimme juuri yhdentoista aikaan suurukselle. Kuinka miellyttävältä tämä seikka meistä ensi katseelta näyttikään, niin kävi mielemme kumminkin apeaksi, kun huomasimme, ettei meille oltukaan tarjolle pantu mitään kylmää rulaadia tai muuta senkaltaista. Me saimme vain kahvia paahdetun leivän kanssa. Mitäpä se meitä hyödytti ja vielä päälliseksi viiden tunnin ajelun jälkeen? Sitä paitsi olivat kupit ylen pienet ja ahtaat…

Kun meitä oli tervehditty suurella kohteliaisuudella ja kaikki syötävä pöydältä kadonnut, vilkaisi Coralie paljon puhuvalla katseella minuun, joka hämmästyneenä katselin milloin vaimoani milloin nälkäisiä lapsiani.

Täysin vapaasti, niinkuin Krizanckoille sopiikin, käännyin talon valtiattaren puoleen, ja sanoin hymyillen:

"Anteeksi, armollinen rouva, mutta nuo pienet viattomat matoset ja — miksi sitä kieltäisin! — myöskin me aikuiset tunnemme karhunmoista nälkää: minä olen senvuoksi niin vapaa, että pyydän jotakin purtavaa. Minä haluaisin myöskin lasillisen slivovitziä. Olen nimittäin siihen jo tottunut."

Mutta tämäkös vastaanotettiin kauniisti! Kävin jäykäksi nähdessäni rouva Borgon kiukkuisin kasvoin ponnahtavan pystyyn ja syöksyvän ruokakaapille. Hän otti sieltä puoliksi kuivaneen leivän ja viskasi sen uhmaillen pöydälle, sitten otti hän pullon, jonka pohjassa näkyi jonkinlaista valuvaa ainetta, asetti minulle lasin ja sanoi lyhyesti huomauttaen: "Olkaa hyvä!"

Minä olen Krizanckoita ja osaan siis aina hillitä suuttumustani. Senvuoksi kiitin häntä pilkallisesti hymyillen, leikkasin jokaiselle leipäpalasen, tyhjensin lasini ja aloin sujuvasti puhella hänen kanssaan. Kyselin herra Borgoa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea persoonallisesti.

"Hän on kedolla Felixin kanssa, mutta hän tulee ateriaksi kotiin", vastasi talon rouva pisteliäästi.

"Kuka Felix on?" kysyi Coralie tyynellä äänellä. Mestarillisesti ymmärtävät Percivelitkin käyttää itsensä hillitsemistaitoa.

Hetkisen jälkeen: "Tilanne sijaitsee ihastuttavalla paikalla!" minä sanoin, astuen ikkunan ääreen: "Näköala on todellakin lumoava!"

"Sitten pyydän minäkin palasta", tuumi hymyillen iso Coralie. "Leipä on todellakin erittäin maukasta!"

"Olet oikeassa, Coralie. Näin kovin saattaa vain maalla syödä", sanoin minä puolestani, mutta varoin ottamasta mitään, sillä muuten olisi kaikki loppunut.

Talon rouva katseli hommaamme sanatonna. Mutta kaikki tämä ei koskenut häneen, eikä hän kysynyt edes tavan vuoksikaan, eikö hän saisi tuoda meille palasen kinkkua tai silavaa.

Hän nousi varsin yksinkertaisesti tuoliltaan ja sanoi vaimolleni: "Suo anteeksi, minun pitää katsoa ruokaa. Menkää sillä välin puutarhaan. Kyllä sitten ateriaksi soitetaan."

Puutarhassa saimme vihdoinkin jotakin syötävää. Puut olivat täynnä luumuja, ja niin poimin niitä lapsille, vieläpä jotenkin paljon, ja me laitoimme itsellemme oikein mukavan olon varjokkaassa lehtimajassa.

"Mikä rouva Borgoa vaivaa? Onko hän tullut hulluksi? Miksi on hän meitä sitten kutsunut?"

"En voi ymmärtää! Hän on vallan kuin noiduttu! Aristides, tämä on solvausta! Tiedätkös?"

"Kostamattako? Ohoh! Krizanckoita ei ole tähän asti vielä kukaan rankaisematta uskaltanut solvaista. Oi, me kostamme ja — jäämme."

"Ymmärrän. Miksi ovatkaan meitä kutsuneet, jos meitä vastenmielisesti näkevät? Heille tapahtuu aivan oikein, miksi ylvästelevät!"

"Sovittu, ja vaikka he näyttäisivät vieläkin vihaisempia kasvoja ja loisivat meihin murhaavia katseita."

"Mutta taivaan tähden, mikä tuota rouvaa oikeastaan vaivaa? Tämä on todellakin skandaali!"

"Se on helposti selitettävissä! Häntä harmittaa, että me kaikki olemme tulleet ja että minä heti sisään tullessani sanoin, että aijomme viipyä kokonaista kuusi viikkoa. Häntä harmittaa, että me kaikin saamme iloita hyvästä voinnista ja että meillä on oivallinen ruokahalu. Hän on meitä vain muodon vuoksi kutsunut eikä olisi milloinkaan voinut luulla, että me hänen sanaansa tartuimme. Hän olisi ehkä kolme päivää pitänyt hyvää naamaa huonossa pelissä — mutta kuusi viikkoa! se käypi yli hänen voimiensa. — Kirjoittaessani hänelle ajoneuvojen lähettämisestä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että saapuisin koko perheeni ja vieläpä keittäjättäreni kanssa. Olen tarkasti varonut kaatamasta hänelle puhdasta viiniä! Sillä kielto olisi silloin varmasti seurannut. Eipä Krizanckoit turhaan ennen muinoin olleet kuuluisia diplomaatteja; niin palveli esim. eräs Darius Krizanckoi lähettiläänä Venezian tasavallassa ja setäni oli sotilasattaseena Münchenissä… Päin vastoin; minä kirjoitin siis hänelle, että vihdoinkin aijoin lupaukseni täyttää ja noudattaa muutamaksi päiväksi rakastettavaa kutsua; minun täytyi kuitenkin heti huomauttaa, että me voimme viipyä korkeintaan kolme, neljä päivää, sillä työtä ministeristössä on muka niin paljon, ettei kukaan voisi luullakaan, että virkamiehelle suotaisiin pitempää lomaa. Osastoni päällikkö oli selittänyt, että hän, ainoastaan katsomalla suureen väsymykseeni ja henkiseen rasittumiseeni, saattoi suoda minulle muutaman pienen virkistyspäivän. Kun sitten saavuin, sanoin talon rouvalle, että minun olikin onnistunut liikuttaa päällikköäni, joten olin tullut niin onnelliseen asemaan, että saankin viipyä kokonaista kuusi viikkoa hänen herraskaisessa perheessään; senvuoksi juuri olen tuonut keittäjättärenikin mukanani."

"Aristides!" huudahti Coralie, ensi kerran eläissään epäillen käytännöllistä kykyäni, "Aristides, ei ollut hyvä, että heti taloon tultuasi hänelle kaikki kerroit! Meidät olisi silloin ystävällisemmin vastaanotettu."

"Ehkäpä! Kahtena ensi päivänä olisi meille varmaankin paremmin käynyt, käydäkseen sitä pahemmin myöhemmin, kun hän päivä päivältä olisi turhaan saanut odottaa poislähtöämme. Varmaankin olisimme kaikki alttiiksi panneet, kun hän olisi saanut aikaa vastamiinojen asettamiseen. Jollei muulla tavalla, niin teeskentelemällä sairautta tai jonkin muun syyn nojolla olisi hän pakottanut meidät lähtemään. Jätä asia minun haltuuni ja rauhoita itseäsi minun kokemuksillani. Olen kyllä ymmärtänyt kesyttää toisiakin naisia. Sellaisissa tapauksissa on yllättäminen paras keino. Viholliselle ei saa antaa aikaa koota itseänsä ja järjestää puolustuskeinojaan. He nyrpeilevät kait parisen päivää, mutta myöhemmin he mukautuvat välttämättömyyteen."

"Niin, sinä olet nero", huudahti Coralie, joka oli oikeamielinen ja objektiivinen niinkuin oikea Percivel ainakin; "meidän täytyy siis pitää hyvää naamaa huonossa pelissä?"

"Luonnollisesti! Meidän tulee nyt teeskennellä, niinkuin emme mitään olisi huomanneet, vaan pikemminkin olemme luulevinamme, että läsnäolomme on koko maailman ihastuttanut. Me emme vaan saa antaa minkään viittauksen aidanseipäästä tai muusta sellaisesta hämmästyttää meitä — se on pääasia. Ole aina kohtelias, rakastettava ja hyväntahtoinen ja mairittele heitä lausumalla kiitoksesi heidän ystävällisestä ja uhrautuvasta vieraanvaraisuudestaan. Tätä järjestelmää vastaan eivät he mahda mitään — ja heidän on pakko antautua. Tosin teemme itsemme sellaisella käytöksellä vastaisen varalta mahdottomiksi! Mutta mitäpä siitä! Vaikka me olisimme täällä vain lyhyenkin ajan, niin eivät he kumminkaan toista kertaa meitä luoksensa pyytäisi!"

Olimme parahiksi saaneet sotasuunnitelmamme valmiiksi, kun kello soi, kutsuen meitä päivällisille, ja lapsi raukat, joiden ruokahalua luumut vain olivat kiihdyttäneet, läksivät kiireesti juoksemaan.

Ruokasalissa tapasin herra Borgon — pieni, tanakka, kalpea ja isopartainen mies, kasvonpiirteet synkät — herra Felixin seurassa. Ensin mainittu tervehti varsin juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta hänen käytöksensä ilmaisi kumminkin, että rouva oli jo etukäteen vaikuttanut häneen meidän suhteemme.

Mutta minä en ollut tätä vähintäkään huomaavinani, vaan laskettelin hänelle kaikenlaisia mairittelevia kohteliaisuuksia. Varsinkin huomautin, että vaikkakin työtaakka ministeriössä oli vallan suunnaton, niin olin kumminkin reväissyt itseni irti, täyttääkseni hänen puolisolleen antamani lupauksen. Ilo, jonka tunsin päästessäni hänen tuttavuuteensa, oli sitäkin suurempi, koska hänen nimensä jo kauvan on ollut mainehikkaasti tunnettu. Epäilemättä voisi hän tulla valituksi edustajaksi parlamenttiin, jos hän vain itse tahtoisi, ja samoin olisi hänelle tie avoinna ministerisalkulle.

Pieni, vakava mies silitteli yhtämittaa tuumivasti pitkää partaansa, koetti sitten tuon tuostakin hymyillä ja asettuen puhuja-asentoon hän sanoi, että hän oli vain suora, yksinkertainen valtion sotilas, mutta hän uskalsi ilman turhamaisuutta lausua, että hän sellaisena aina on tekevä velvollisuutensa. Hän olisi kyllä voinut päästä edustajaksi, koska häntä monta kertaa oli yritetty panna ehdolle, mutta aika ja olosuhteet eivät hänen mielestään olleet suotuisat.

Hän puristi sitten luisevilla käsillään oikeata kättäni niin että sormeni suorastaan natisivat. Hänkin oli, kuten hän sanoi, jo aika paljon kaunista minusta kuullut ja iloitsi oppiessaan tuntemaan niin arvokkaan sukuni edustajan.

Felix herra, pitkä, laihanpuoleinen herrasmies, piirteet sairaalloisen kalpeat, kuunteli äänetönnä ja kunnioittavasti keskusteluamme, kunnes herra Borgo esitti hänet minulle näillä sanoin: "Herra Felix Borgo, veljeni poika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."

Luonnollisesti iloitsin minäkin ja todellakin vilpittömästi, sillä sydämeni tunsi rehellistä myötätuntoa häntä kohtaan.

Suursyömäreitten välillä vallitsee eräänlainen perhe-, sanoisinpa melkein, henkinen yhtäläisyys. He tuntevat toisensa heti, samoin kuin vapaamuurarit, ja vissi magneettinen lumo veti minut hänen puoleensa.

En ollutkaan erehtynyt. Ateria osotti, ettei magneetti ollut väärään suuntaan osottanut.

Onneton toverini on täydellinen ahmatti, sitä eivät osottaneet ainoastaan ruoka-annokset, jotka — tosin syistä, mitkä eivät hänestä riippuneet — eivät erittäin suuria olleet, vaan ennen kaikkea tuo sairaalloinen kiihko, millä hän kahveliansa käsitteli ja harras, syvästi tuskallinen katse, millä hän seurasi tyhjien lautasten katoamista. Jokaista lihapalaa, jonka joku toinen vadilta otti, katseli hän tuskaa täynnä ja hän huokasi syvästi liikutettuna, jos otettiin pois joku lautanen, missä vielä oli vähänkin syötävää jälellä.

Täällä näin siis elävin silmin oman kuvani nuoruuteni ajoilta, jolloin ei minussa vielä ollut kylliksi tottumusta hillitsemään kasvojeni ilmeitä ja käytöstäni.

Muuten oli koko ateria täydellinen skandaali, suora mielenosotus, ateria, joka pilkkasi kaikkea parempaa makua ja jokaista jalompaa tuntemusta ja sen lisäksi tarjosi naurettavan pieniä annoksia. Ei ollenkaan muuta kuin häränlihaa ja perunoita. Jollei olisi annettu hiukan juustoa jälkiruuaksi, niin olisimme varmaankin nousseet nälkäisinä pöydästä.

Pienen hyvityksen tarjosi joka tapauksessa viini — tavallinen, mutta maukas maaviini; se miellytti talon herraa eniten, sillä meistä suursyömäreistä täytyy pahaasuovankin myöntää, että juomisessa olemme varsin kohtuullisia.

Luonnollisesti ei maljojakaan puuttunut; minä tyhjensin lasini herra Borgon vastaiselle loistavalle ministerikarrieerille, ja tultuaan täyteen makeata viiniä, kävi hän oikein puheliaaksi, kutsui minua veljekseen ja vakuutti minulle harrasta ystävyyttään. Tunnustipa vihdoin, että jos hänelle tultaisiin salkkua tarjoomaan, niin hän ei sitä luotaan työntäisi, eikä hän myöskään koskaan tulisi unohtamaan sitä, joka hänelle ensimäisenä oli niin loistavaa kunniaa ennustanut.

Surullinen Felix raukka ei puhunut sanaakaan, vaan poltteli piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen — luonnollisesti! sillä kuuluuhan nikotiini myöskin nälkää lieventäviin keinoihin.

Tätä hilpeätä mielialaa täytyi käyttää sekä minun että Felixin hyväksi. Kun herra Borgo alituiseen kehotti minua juomaan, niin sanoin minä, että minun juomisen ohella täytyi syödä. Rouva Borgon kävellessä puutarhassa perheeni kanssa ja minun istuessa yksin talon herran ja Felixin seurassa, huudahdin siis päättävästi: "Veliseni, tuo meille jotain pureskeltavaa!"

"Veli" syöksyi ulos ja palasi pian tuoden mukanaan, tosin ei varsin suuren, mutta joka tapauksessa melkoisen ison kinkun. Olipa vielä muistanut ottaa mukaansa suuren leivänkin.

Olimme juuri iskemässä kiinni kinkkuun, kun ovi rytinällä avattiin ja rouva Borgon vihasta punehtuneet kasvot tulivat näkyviin.

Katse, jonka hän kinkkuun heitti, sanoi kaikki. Hänen miehensä ja Felixin kaulaan tarttui pala, mutta minä en häiriintynyt, vaan söin iloisesti edelleen, vaikka hän loikin minuun katseita, jotka olisivat kuolettaneet, jos olisivat tikareita olleet. Hän puri huultaan, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Tällä hetkellä astui myöskin Coralie lapsineni huoneeseen.

Tuskin oli Brunoni huomannut kinkun, kun hän syöksyi kuin hullu pöydän luokse ja tahtoi siitä palasta. Hänen esimerkkiään seurasi tyttäreni. Rouva Borgo kadotti nyt mielenmalttinsa ja halveksivasti mittaillen minua ja perhettäni kiireestä kantapäähän asti, sanoi hän: "Tämä on todellakin erikoista!"

"Eikö totta, rakas herttainen ystäväni?" vastasi älykäs vaimoni, joka ei malttiaan mistään kadottanut, "itse asiassa tunnemme jo olevamme kuin kotonamme teillä. Sinä olet meitä niin ystävällisesti kutsunut ja vastaanottanut, ettemme tee mitään verukkeita emmekä millään tavalla enään kainostele."

"Ah, minä iloitsen, että rouvat niin hyvin sopivat keskenänsä", sanoi herra Borgo, "se on ihanata!"

Minä täytin lasini uudelleen ja join kauneimman, herttaisimman ja vierasvaraisimman rouvan maljan…

Kostaakseen antoi rouva Borgo illallisiksikin vain naudanlihaa, mutta se ei meitä huolettanut; me söimme kaikki, mitä pöydälle tuotiin.

Niin alkoi sitten tuskinpa enään salainenkaan sissisota minun perheeni ja talon rouvan välillä. Hänen miehensä oli oikeastaan minun puolellani, varsinkin ryypiskellessään; vahinko vain, että hän oli niin suuri tohvelisankari. Hänen vaimonsa on, niin hän tuumiskeli, omituinen luonne, mutta meidän ei pitänyt siitä hämmästyä, vaan jäädä vain tänne, niin kauvaksi kuin halutti. Samoin voimme iloita herra Felixin liittolaisuudesta. Mutta hän kykeni tekemään niin vähän hyväksemme. Ollen ilman virkaa, oleili hän pysyväisenä vieraana setänsä talossa ja huokaili syvästi tätinsä hirmuvallan alla. Rouva Borgo kehitti päivä päivältä mestaruuttaan nälkään näännyttämisjärjestelmässään. Tehdäkseen meille puutarhassa luumujen poimimisen mahdottomaksi, noukitutti hän palvelusväellään kaikki hedelmäpuut paljaiksi. —

Vähitellen katosi pöydältä sekä naudanliha että juusto, ja pelkät perunat ilman voita saivat nälkäämme tyydyttää. Vihdoin loppui meiltä leipäkin. Kuivuuden tähden ei voitu vettä saada jauhamiseen, sanoi rouva. Lähellä piili siis jo nälkään kuolemisen vaara, kun Felixin kanssa kävelin tallin ohi, josta iloisesti syöskentelevä hevonen meille hirnui.

Rohkea, suuri, pelastava ajatus lennähti päähämme. — Kuiskasin hiljaa
Felixin korvaan.

"Nuorempi on tietysti vanhempaa parempi, mutta tämä on kumminkin parempi kuin ei mitään. Muuten olkoon se vaan valttina ja sotaisena temppuna."

"Olette oikeassa! Jättäkää minulle se asia. Olen ollut husaarina ja ymmärrän siis asian. Emmehän kuitenkaan voi kuolla nälkään ja haaksirikkoiset syövät lopulta toinen toisensa."

Kun olimme päivällispöydässä istumassa, syöksyi palvelija hengästyneenä sisälle kertoen, että "Raro oli sairas ja ajettunut. Se ei syö mitään ja vapisee koko ruumiiltaan."

"Oi, hevonen tekee loppuaan", sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Se potee vanhuuden heikkoutta; siinä ei auta mikään eläinlääkäri. Lienee siis parasta tappaa se; ehkäpä voisi sen lihaa syödä — meidän mustalaisemmehan ostavat mielellään hevosen lihaa."

"Taikka vaikkapa rakkaat vieraamme, jotka ovat typösen tyhjäksi syöneet kaikki tyyni", virkkoi talon rouva julkean pilkallisesti. "Niin, rakas Felix, meneppä ulos ja tapata hevonen!"

Muutaman tunnin kuluttua nautimme parhaimmalla halulla hevosenpaistia. Noin kahdeksan kiloa — sen verran mahtui halstarille — syötiin viimeistä palaa myöten, loppu piti syötämän seuraavana päivänä, ja me laskeuduimme levolle siinä toivossa, että huomenna saisimme sitten mielin määrin syödä tarpeeksemme.

Jo varhain aamulla heräsimme unestamme suureen meluun ja edestakaisin juoksemiseen.

Syöksyin huoneestani ja kuulin palvelusväeltä, että armollinen rouva oli ankarasti sairastunut, luultavasti koleeraan. Herra Borgo ja Felix olivat lähteneet kaupunkiin tuomaan lääkäriä kiireen kyydillä tänne.

Vaimoni oli kyllä, niinkuin tiedetään, viisas rouva, mutta sana koleera synnytti hänessä sellaisen hirvittävän kauhun, ettei hänen kanssaan voinut ollenkaan puhua.

Minä huomasin kyllä pian, että koko koleerahistoria oli tuon perin viekkaan rouva Borgon keksintöä, mutta pakokauhua vastaan ei mitään mahda.

"Lähdetään! Lähdetään!" kirkui vaimoni lakkaamatta ja neljännestunnin kuluttua oli hän jo valmiiksi pakannut kaikki meidän senkin seitsemät tavarat.

Onneksi pääsimme lähtemään erään naapuritalonomistajan avulla, niin että jo puolen tunnin kuluttua voimme matkustaa tiehemme.

Koska emme luonnollisista syistä tahtoneet persoonallisesti heittää hyvästiä, jätimme vain nimikorttimme.

Niin oli siis kohtalo tai paremmin sanoen naisen viekkaus tehnyt turhaksi ainoan, suotuisan tilaisuuden, joka minulle tarjoutui kylläkseni syömiseen.

Arvoisa lukija voipi syystä kysyä: mikä on herra Borgosta tullut? Onko hän edustaja vai vallanko ministeri?

Minä olen Krizanckoita ja siis hienotunteinen; sanonpa siis vaan: sitä en tiedä!

Iloitsen, voidessani antaa hänestä hyviä tietoja. Hän on saanut paikan, johon koko hänen olemuksensa erittäin sopii: hän on sihteerinä "Pompes funebressä". Hakiessaan tätä virkaa minun neuvostani, oli jo pelkkä katse hänen kasvoihinsa kylliksi, ja johtokunta otti hänet paikalla. Hänellä on maailman surullisimmat kasvot. Nyt hän ei siis vain valittele, vaan itkee myöskin lakkaamatta!

En millään muotoa tahdo ruveta tämän monella tavalla ja suotta panetellun nisäkkään puolustajaksi, mutta epäilemättä ovat ihmiset aasia kohtaan varsin subjektiivisia. He ovat raukan niin pahaan huutoon saattaneet että sen nimi nykypäivinä merkitsee samaa kuin typeryys ja yksinkertaisuus; ja kun tuo harmaa elukka — luultavasti jalosta itsetietoisuudesta — pitää tämän vastustamista arvoansa alentavana, niin selitetään sen vaikenemista myöntymiseksi, ja panettelut ja solvaukset, t.s. aasin hulluttelut, pidetään nyttemmin niin kumoamattomina tosiasioina, että asianomaisten itse on täytynyt kohtaloonsa alistua.

Vai voipiko sellaista aasina pitää, joka omien harrastustensa ja etujensa vuoksi tekee kaikki, mitä hänen vallassaan on?

Eikö se kaikissa olosuhteissa yritä tehdä oloansa miellyttävämmäksi, kuormiansa keveämmiksi ja missä suinkin on mahdollista, elää itsenäistä ja mukavaa elämää?

Jos se löytää puutarhaportin avoinna, niin eikö se mieluummin syö tuoretta salaattia ja kaalia, kuin pistäviä ja kuivia ohdakkeita, vaikkakin se tietää että viimeksimainitut ovat sitä varten koottu?

Eikö se heitä, niin usein kuin voipi, ratsastajan selästään, ja eikö se pakene viekkaan kekseliäästi kuormaansa, jos se vain milloin päinsä käypi?

Sitäpaitsi on sen säädyllisyys ja kauneudenaisti myöskin suuresti kehittynyt. Onko kukaan nähnyt aasin kuolevan? Julius Caesarin tapaan kätkee se maailman silmiltä kuolinkamppauksen hirmuiset värähdykset ja piiloutuu lehdikon varjoon.

Näkeekö sitä yhdistyksissä ja luennoilla, joissa toisinaan ikävästä torkutaan?

Sanalla sanoen — tarkotukseni ei ole antaa luonnekuvausta tai ylistyspuhetta pitää — aasi voipi Maria Stuartin tapaan sanoa itsestään: "Olen parempi kuin maineeni!"

Senvuoksi tuntuu minusta kunniavelvollisuudelta puhdistaa aasi, sillä senkautta puhdistan itsenikin.

Niin kauvan kuin muistan, on minua "aasiksi" kutsuttu: kimnaasissa, yliopistossa, yhdistyksissä ja vieläpä virastossanikin, jossa nämä mitä erilaatuisimmat elementit ainakin yhdessä asiassa olivat samaa mieltä, että nimittäin Paul Feher oli — aasi. Vieläpä nuo hävyttömät pitivät minua suurenakin aasina.

Oi, laupias taivas! Kuinka monta tuskaista hetkeä, kärsimyksiä ja nöyryytyksiä se onkaan minulle tuottanut, kunnes vihdoin olen kohtalooni alistunut ja olen niin pitkälle tullut etten pidä "aasin" nimitystä nöyryyttävänä ja solvaisevana.

Nyt olen rauhoittunut. Olen nyt sillä kannalla, että itsekin kutsun itseäni hiljaisuudessa aasiksi, vieläpä "vanhaksi" aasiksi, Viime aikoina ei minua enään ole tämän sanan merkitys harmistuttanut, vaan olenpa siitä ylpeäkin.

Olen senvuoksi tarttunut kynään, puolustaakseni yksityistä käytöstäni maailman edessä. Kun sanon "maailma", niin tarkoitan osastopäällikköäni, herra Nicolaus Tereutä, josta tulevaisuuteni riippuu, ja Klaraa, tuota ensimäistä ja ainoata olentoa, jota milloinkaan olen rakastanut.

Nämä molemmat ihmiset muodostavat minun maailmani — mistään muusta en välitä.

Kaikki muistoni kokoon senvuoksi yhteen, osottaakseni heille, kuinka ja miksi minä kaikkialla olen ollut aasi.

Ehkäpä toteutuu tässäkin ranskalainen sananparsi: Kaiken ymmärtäminen on samaa kuin kaiken anteeksi antaminen.

"Te olette epäilemättä aasi, mutta estääkö se nimittämästä teitä vakinaiseksi esittelijäksi?"

Ja Klara? Niin Klara! Miksei hän voisi saada sitä päähänpistoa, että aasistakin voisi tulla hyvä aviomies?

Pyydän, herra neuvos, ja myöskin Klara, pitäkää varalta — tulette jotakin kuulemaan, jotakin, jota harvoin tapahtuu: kuulette aasin elämäntarinan.

Olin poika pahanen, kun kerran kimnaasin pihasta löysin romun ja tuhan alta hopeisen guldenin. Koulun portilla seisoskeli naisia kaupustelemassa lämpimiä makkaroita, joiden haju kutkutti nenääni. Aijoin ostaa itselleni hopeaguldenilla parisen makkaraa — mutta samassa heräsi omatuntoni ja minä riensin juoksujalkaa koulun vahtimestarin luokse ja jätin hänelle löytöni. Tämä kiitteli rehellisyyttäni ja tuumi, että olen hyvä, kunnon aasi.

Vahtimestarin huoneessa sattui olemaan muutamia tovereitanikin. Nämä kertoivat pian koko maailmalle tämän pienen tapauksen sekä asiaomaisen ylistyksen. Niin tuli minusta luokan "aasi". Tämä nimitys seurasi minua kuin varjo koko kimnaasiaikani. On uskomatonta, kuinka tarttuvia ennakkoluulot ovat! Oppilaista tarttuivat ne opettajiinikin. Olin miten ahkera hyvänsä ja teinpä mitä vaan — aina viskattiin minulle "aasi" vasten kasvojani. Enkä ollut vain yksinkertaisesti aasi, vaan "guldeni-aasi". Tuohon aikaan loukkasi minua tämä pilkkanimi kovasti ja vuodatin sen johdosta katkeria kyyneliä.

Ainoa lohdutukseni oli, että päästyäni kimnaasista pääsisin myöskin "aasin" nimityksestä. Mutta petyin — en yliopistossakaan välttänyt kohtaloani. Nyt kutsuttiin minua vielä päälliseksi "Potifarin-aasiksi". Tämän nimityksen sain seuraavalla tavalla.

Erääseen hienoon perheeseen haettiin opettajaa ja minun onnistui päästä opettamaan sekä pojalle että hänen äidilleen unkarinkieltä. Poika oli ikävä ja huonosti kasvatettu, mutta äiti oli kumminkin rakastettava, kohtelias ja alentuvainen. Minun täytyi sovitun yhden tunnin sijasta usein pitää kaksi jopa kolmekin tuntia päivässä, eikä hän ollut ainoastaan tarkkaavainen oppilas, vaan hän tarjoili minulle sitäpaitsi oivallisia sikaareja ja illallisia.

Asiassa oli vaan eräs arveluttava puoli. Pian huomasin nimittäin, että hän katseli minua varsin kummallisesti, antoi keskustelulle omituisia käänteitä ja teki minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Siitäkin jäykistyin, kun hän halusi etten istuisi häntä vastapäätä niinkuin minä olin asian parhaaksi nähnyt, vaan hänen viereensä sohvaan. Ja ylen ihmeellistä oli, että hän väkipakolla tahtoi tietää, olinko ja kuinka usein olin jo elämässäni ollut rakastunut?!

En myöskään ymmärtänyt armollisen rouvan käytöstä, t.s. tunnustaakseni totuuden, olisin sen hyvinkin ymmärtänyt, mutta en uskaltanut. Pelkäsin, että kaikki olisi vain keino, millä hän luonnettani koettelisi, ja senvuoksi varoin tekemästä tuhmuutta. Karttaakseni sitä, en ollut ymmärtävinäni hänen katseitaan ja viittauksiaan. Suurimmalla tarkkatuntoisuudella hoidin opetustuntini, mutta istuin aina häntä vastapäätä ja kysymyksen suhteen, olinko jo ollut rakastunut, vaikenin visusti.

Armollinen rouva hymyili ensin vain, sitten hän hämmästyi, ja vihdoin jätti hän eräänä päivänä kysymättä, minä vuonna olin ensi kerran rakastunut.

Minä luulin jo että kaikki oli tolallaan, ja että armollinen rouva oli huomannut luonteenlujuuteni, kun hän eräänä päivänä äkkiä, tehdessäni vaikeimman laskuopillisen kysymyksen, hypähti tuoliltaan pystyyn ja pirullisella pilkkanaurulla ja olkapäitään paiskellen, huusi:

Olin siis kumminkin tehnyt tyhmyyden! Ja jollei tuo huonosti kasvatettu poika olisi tällä hetkellä tullut huoneeseen, niin ei opetustyöni seuraaja olisi asiasta mitään kuullut eikä minusta olisi tullut virkaveljieni kesken heidän ivailunsa maalitaulua, jota he kutsuivat pilkkanimellä "Potifarin aasi".

Siitä asti en päässyt tästä pilkkanimestä vapaaksi. Kuusi vuotta kannoin sitä, kunnes ollessani esittelijäharjoittelijan sijaisena kirjurini kautta pääsin "Bileamin aasiksi". Tälläkin on erityinen historiansa. Eräänä päivänä syytettiin ministereitä parlamentissa siitä, etteivät heidän virkamiehensä ole kylliksi ahkeria, tekevät liian vähän työtä, eivätkä ansaitsisi palkkaansa. Sattui niin, että juuri minun ministeri päällikköni oli siellä läsnä ja hän kiirehti heti torjumaan tuota arvotonta syytöstä ja kutsui sitä tunnetuksi solvaukseksi.

Seuraavana päivänä sattui niin ihmeellinen, odottamaton tapaus, että hänen ylhäisyytensä jo kello yhdeksältä aamulla oli virastossa tarkastamassa kaikkia osastoita. Luonnollisesti ei hän tavannut, paitsi toimiston palvelijoita, kirjureita ja muutamia päivystäjiä, ainoatakaan ihmistä. Kumminkin alkoi konttoriaika jo kello kahdeksan, mutta se koski vain alinta henkilökuntaa. Herrat neuvokset, sihteerit ja esittelijät tulivat vasta paljoa myöhemmin. Tunnustaakseni totuuden, olin minäkin vain sattumalta näin varhain siellä — onnettomuudekseni, niinkuin kohta saamme nähdä.

Koska olin yksin, täytyi minun koko osaston nimessä tehdä tiliä hänen ylhäisyydelleen.

Minun täytyi jotakin vastata ja niin sanoin etteivät herrat vielä olleet siellä…

"Se on siis kumminkin totta?" kysyi ministeri raivoissaan. "On siis totta, että herrat suvaitsevat näyttäytyä vasta keskipäivän aikaan? Kuinka?"

"Oi, esittelijät ovat kyllä jo neljännestä yli yhdeksän täällä!" tuumasin minä varsin ällistyneenä.

"Jo?" kysyi hänen ylhäisyytensä ivallisesti. "Ja entä herra sihteeri?
Hän tulee kait vasta keskipäivällä?"

"No, sepä todellakin on sievästi tehty!" murisi ministeri ja astui viereiseen kamariin, joka myöskin oli tyhjä.

Seuraavana päivänä alkoi tanssi. Hänen ylhäisyytensä vaati valtiosihteeriltä tiliä, tämä neuvoksilta, nämä sihteereiltä ja viimeksi mainitut meiltä. Oi, millaisia kiertokirjeitä meidän tuli allekirjoittaa!

Joskaan en tuntenut itseäni syylliseksi, en ainakaan syyllisemmäksi kuin muutkaan, niin pelästyin kumminkin kovasti, kun sihteeri, leimuavin silmin minuun katsoen, astui huoneeseeni.

"Siis, te olitte Bileam?" Hän ei sanonut muuten mitään, mutta minä ymmärsin, mitä hän sillä tarkoitti, ja toisetkin tiesivät sen.

Virkaveljeni nauroivat; minä ponnahdin kiihtyneenä paikaltani ja sanoin: "Pyydän teitä menaserioimaan itsenne; minä kieltäydyn jokaisesta pilkkanimestä!"

Sihteeri huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä: "No, no, älkää heti suuttuko; olen vain laskenut leikkiä. Mutta kuinka saatoittekaan hänen ylhäisyydelleen sanoa niin harkitsemattomia asioita? Herra neuvos on raivoissaan, ihan maltittomana."

Siitä huolimatta ei minua konttorissa muuksi kutsuttu kuin "Bileamin aasiksi", tosin selkäni takana, mutta se tuli kumminkin korviini. Olisin jo mieluummin suonut, että jokainen olisi suoraan vasten kasvojani heittänyt tämän loukkauksen, jotta olisin voinut haastaa hänet kaksintaisteluun. Niin täytyi minun niellä harmini nähdessäni jonkun virkaveljeni. Tämän hymyily sanoi: "Bileamin aasi".

Ansiottomimpana sain minä klubissamme, kasinossamme aasin nimityksen. Sitä tuskin uskoisi, jollei se olis tapahtunut. Se oli oikein kohtaloni.

Kasino piti tanssiaiset ja minunkin vähäpätöisyyteni valittiin pilettien jakamiskomiteaan, vaikkei minulla ollut tähän kunnianosotukseen pienintäkään vaatimusta.

Kun minulla kerran oli vartiovuoro ja olin ypö yksin konttorissa, astui eräs nuori mies sisään, joka halusi piletin itselleen, äidilleen ja sisaruksilleen.

"Saanko pyytää kutsukorttianne?" sanoin käskyn mukaan, sillä komitea oli velvoittanut meitä ankaran valinnan mukaan jakamaan pääsylippuja; sillä ensiksikin oli sali pieni, toiseksi oli tanssijaisten emäntä, hänen ylhäisyytensä valtiosihteerin rouva, laskenut tämän tunnollemme.

"Kutsukorttini?" huudahti tuo nuori mies. "Sitä emme ole saaneet.
Olemme maalta."

"Siinä tapauksessa saanen pyytää teitä merkitsemään nimenne ja asuntonne tähän paperiin, esittääkseni sen komitealle."

Miksi tämä nuori mies tämän säännönmukaisen menettelyn vuoksi sotisopaan tarttui, sitä en tähän päivään saakka tiedä. Se kumminkin on varma, että hän kävi vihasta punaiseksi kuin krapu. "Sitä en tee", sanoi hän ylpeästi. "Me emme anna nimiämme seulottaviksi. Te voisitte lukea kunniaksenne, jos me olisimme tulleet!"

"Pyydän anteeksi", sanoin lepytellen, "minulla ei ole kunnia tuntea teitä, ja niin ei voi minun käskynmukainen menettelyni teitä loukata; kenen kanssa on minulla kunnia?"

Iltapäivällä esitin asian komitean istunnossa; jokainen hyväksyi menettelyni, mutta pian tapahtui täydellinen mielipiteen muutos. Tuskin olivat komitean jäsenet neuvotteluun kokoontuneet, kun klubin palvelija ojensi puheenjohtajalle kirjeen.

"Mitäkö on tapahtunut?" tuumasi puheenjohtaja katkeroituneena; "Hänen ylhäisyytensä luopuu tanssijaisten emännyydestä, nyt, kahdeksan päivää ennen juhlaa, jonka yhteydessä hänen nimensä on jo jokaisessa sanomalehdessä; kuulumatonta!"

"Kuinka sen tietäisin?" virkkoi puheenjohtaja. "Kas tässä, lukekaa itse, hyvät herrat: hän kirjoittaa, että häntä on komitean puolelta kuulumattomalla tavalla loukattu. Mekö olisimme häntä loukanneet! Ha, ha, haa! Voi, teitä naisia!"

Minuutin ajan kesti ehdotonta hiljaisuutta, niin että saattoi kuulla sydänten tykynnän.

"Eräs kamarineitsyt, joka kertoi minulle, että armollinen rouva lienee senvuoksi vihastunut, kun ei hänen veljenpojalleen oltu annettu pilettiä."

Tunsin piston sydämessäni. Tunsin samassa, että olin jälleen tehnyt tuhmuuden. Jokainen katsoi puheenjohtajaan, joka parisen minuuttia oli aivan jäykkänä, sitten löi hän kämmenellään otsaansa ja heitti minuun musertavan katseen. Purskahtaen pilkallisesti nauramaan, huusi hän raivoten: "No, tämäpä oli vasta ääretön tyhmyys! Te olette aasi!"

Syväksi surukseni täytyi minun tehdä se huomio, että koko komitea oli samaa mieltä kuin hän.

Hänen äänetön otsahaavansakin, jonka häneen löin, huusi minulle, hänet tavatessani: "Ääretön tyhmyys! Sinä olet aasi!"

Tähän päivään asti on aasi-nimitys minuun takertunut ja pelkään että se tulee seuraamaan minua hautaan asti…

Päättäkää nyt itse, herra neuvos, onko aasimaisuuteni mikään este tullakseni nimitetyksi vakinaiseksi esittelijäksi?

Ehkä on jo tämä seikka, että teille kaikki kerron niin perinpohjin ja ilman salaamista, suurta aasimaisuutta!

Mutta nähkäähän! Kun tiesin, että te tunsitte pilkkanimeni, tahdoin lyhyesti kertomalla elämäni saattaa teidät vain siihen tilaan, että itse voisitte päättää, kannanko oikeuden ja kohtuuden mukaan tätä pilkkanimeä vai vallinneeko tässä ehkä kuitenkin jokin erehdys.

Herra neuvos ei kauvan viivyttänyt vastaustaan; en tiedä, oliko kohtaloni tuntemus vaiko muitten syitten sarja vaikuttanut sen — tosiasia on, että kaksi viikkoa sen jälkeen nimitettiin minut vakinaiseksi esittelijäksi. Ja siinä virassa olen vielä. Valehtelisin, jos epäilisin, että olisin jokin poikkeus, enkä tuntisi mitään kunnianhimoa enkä luulisi voivani päästä vieläkin pitemmälle, mutta minä en antaudu minkään luulon valtaan ja tiedän, että minä joka tapauksessa vuosien kuluttua saan kunniasihteerin nimen — toivon vasta monen vuoden perästä — joutuessani eläkettä nauttimaan, "monivuotisen uskollisen palvelukseni" palkkana.

Sillä että aasi nimitetään vakinaiseksi esittelijäksi, on tosin julkeata, mutta ei niinkään harvinaista; mutta että aasista tulisi sihteeri, niin sellaista ei ole vielä koskaan sattunut eikä tule koskaan tapahtumaankaan.

On selvää, että Klara kolmisen päivää nimitykseni jälkeen tuli morsiamekseni. Uskalsin pyytää hänen kättänsä ja sain sen. Tuo suloinen lapsi vakuutti vielä minulle, että hän on onnellinen ja ylpeä, sillä minä olen muka maailman rehellisin mies ja olen aina pysyvä sellaisena. Pitikö tämän lohduttaa minua aasimaisuudestani, sitä en ole koskaan saanut selville, sillä me emme ole tästä asiasta milloinkaan puhelleet.

Kihlaukseni herätti tietysti koko osastossa suurta huomiota. Koko maailma oli hämmästyksissään, kun en minä koskaan tanssinut, en käynyt milloinkaan tanssiaisissa eikä kukaan tiennyt tuttavuudestani Klaran kanssa mitään — vaikka sitä oli jo kestänyt viisi vuotta. Enimmin hämmästynyt oli päällikköni, herra neuvos. Hän kutsutti minut huoneeseensa ja kysyi: "Onko totta, että aijotte mennä naimisiin?"

"Mutta vaatimaton ja kotoinen. Toivon, että palkkani riittää meille molemmille."

Neuvos ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan käveli muutamaan kertaan huoneessaan edes takaisin; sitten pysähtyi hän eteeni, laski molemmat kätensä hartioilleni, katsoi silmiini ja pyrskähtäen hyväntahtoisesti, iloisesti nauramaan, huudahti hän: "No, te olette aasi, rakas ystäväni!"

Hän sanoi sen niin hyväntahtoisesti ja hymyili niin sydämellisesti, etten voinut hänelle suuttua, — kuin olisi hän tarkoittanut: "Olen lukenut kirjoituksesi ja minulla on niinmuodoin oikeus puhua näin!"

Jotten jäisi hänen hyväntahtoisuudestaan epätietoiseksi, kysyi hän, oliko minulla jo morsiamen taluttajaa?

Hääjuhlallisuudet olivat komeat; hän alotti poloneesin rouvani kanssa ja esitti niin sydämellisen maljan terveydeksemme, että anoppiäitini yhä vieläkin alkaa kyynelöidä sitä muistellessaan.

Ja mitä tulee aasinimitykseen, niin en ole voinut tähän päivään asti siitä kokonaan vapautua, joskin tätä nimitystä nykyään harvemmin minuun sovitetaan; osiksi sen vuoksi, että kaikkia punnitsen, jotten tyhmyyttä tekisi, ja osiksi siitä syystä, että toverini ovat tulleet vanhemmiksi ja ikä tekee kärsivällisemmäksi.

Mutta jos en siitä pitäisikään, että minua vielä selkäni takana aasiksi kutsuttaisiin, niin tiedän kumminkin, että suuressa maailmassa löytyy pieni paikka, kotoinen piirini, jossa ei niin tehdä eikä tulla tekemään. Vain yhden ainoan kerran, toissapäivänä, kun turkkuri lähetti vaimolleni hänen turkkivaippansa, jonka hänelle syntymäpäivälahjaksi annoin, tapahtui tuo odottamaton seikka. Vaimoni uskoi tuskin silmiään, kun hän sen näki ja kysyi ainakin kaksi kertaa pojalta, eikö hän ollut erehtynyt osoitteen suhteen? Oi Jumalani, kuinka hän sitä ihaili, asettuen peilin eteen, lauloi sen ylistystä ja arvioi sen hinnan kaksinkertaiseksi. Sitten hän itki, kapsahti kaulaani ja suuteli kasvojani!

Vuoroin hymyillen, vuoroin itkien hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin suuri aasi, rakas mieheni!"

Luulen, ettei mikään maailmassa ollut niin sydäntäni ilahuttanut, kuin nämä sanat!

"Kuunnelkaapa, hyvät herrat, kertomustani, joka tosin ei ole varsin huvittava, mutta juuri sentähden sitä opettavaisempi."

Näillä sanoin oli herra Andreas Porzanilla tapana alkaa ainoata kertomusta, mikä häneltä koskaan oli kuultu.

"Luulen, etten tee väärin, vaikkakin sen tässä juttelen — varsinkin kun kertomukseni voisi olla yhtä mieltäylentävä niin luomakunnan miehille kuin naisillekin…"

"Asia tapahtui", jatkoi herra Andreas Porzan edelleen, "noin kahdeksan vuotta sitten, naimiseni toisena vuotena."

Eräänä kauniina kevätaamuna istuimme molemmat aamiaisella, t.s. olimme oikeastaan jo syöneet, mutta istuimme kuitenkin yhdessä, silminnähtävästi lukemiseen vaipuneina. Tunnustaakseni totuuden, niin olimme toisillemme harmissamme.

Vaimoni nuhteli minua katkerasti siitä, että vietin joitakuita iltoja kotini ulkopuolella eikä tahtonut ollenkaan ymmärtää, että parhainkin aviomies tarvitsee pientä miesseuraa, viatonta huvitusta. Hän epäili myöskin, että olut maistuisi paremmalta ulkona, kuin kotona; hän luuli, että se oli vain kuvittelua, jonka miehet olivat keksineet omaksi puolustuksekseen tai rouvillensa harmiksi!

Kun hän ensi kerran esitti nuhteensa, tyynnytin hänet mukautumalla. Sitten koetin tehdä hänelle selväksi, ettei kenenkään, varsinkaan asianajajan kuten minun, sopinut rikkoa kaikkia seuraelämän suhteita, ja että sentähden täytyi joiksikin tunneiksi poistua kotoa, palatakseen sitä suuremmalla ilolla takaisin pikku vaimoni luokse.

Mutta selitykset eivät mitään auttaneet! Kokemus opettaa, että rouvat eivät muutamia asioita tahdokaan ymmärtää.

Toisena päivänä katkeroittivat uudet nuhteet kahvini, ja jonkun ajan kuluttua nautimme aamiaisemme vaihtamatta sanaakaan keskenämme.

Tuollaisena kovanonnen päivänä luimme kumpikin sanomalehteä, s.o. kumpikin itsekseen, ja tekeydyimme niin kuin olisimme vallan kokonaan olleet lukemiseen syventyneet.

Yht'äkkiä soi kello ja Susi, palvelustyttö, toi minulle kirjeen, jonka, niinkuin hän sanoi, kirjeenkantaja juuri oli tuonut.

Olin vähällä vajota tuoliltani — pilakuvani: ihmiskasvot ja niissä seitsemän suurta hirvensarvea!

Nopeasti kätkin kirjeen ja iloitsin, että olin vaimoni kanssa kireissä väleissä. Nyt ei hän voinut edes kysyä, mitä kirje sisälsi, saati tapansa mukaan — kuinka vaarallinen sellainen tapa onkaan, sen näin nyt vasta! — avata sitä.

Onko mahdollista, että hirvenkasvot myöskin ovat jotakuinkin minun näköiset?!

Tarkastin itseäni peilistä ja huomasin kauhukseni, että pilakuvalla oli tarkasti minun piirteeni.

Revin tuon inhottavan kuvan tuhansiin kappaleisiin ja tutkin tarkasti kirjeen osotetta.

Käsiala oli tosin selvä mutta väärennetty — en voinut kirjoittajaa selville saada.

Kuka saattoi olla niin julkea, että minua noin pelkurimaisella tavalla häväisee?!

Annoin ajatuksissani tuttavani, ystäväni ja vieraitten kulkea ohitseni.
Ketä kohtaan piti minun kantaa epäluuloa?

Sarvia minun päässäni, jota vaimoni niin rakastaa, niin melkeinpä jumaloi! Kuinka yksinkertaista ja hullua!

Huolellisesti suljin kotelon ja jätin salaisuuden ajan ja sattuman selvitettäväksi.

Löytyy ainoastaan yksi ihminen maailmassa, jolle voisin olla mustasukkainen, sillä hän oli kilpakosijani ja pyysi myöskin vaimoni kättä. Mutta hän saikin rukkaset ja matkusti kauas Louisianaan. Olisiko hän palannut takaisin? Ei! Tämä ritarillinen mies ei voi ryhtyä niin alhaiseen kostoon!

Koko päiväni meni minulta hukkaan! Oikeudessa puhuin niin hajamielisesti, että hävisin kaksi riita-asiaa, ja sitten söin niin huonosti päivällistä, kuin en vuosikausiin!

Vihdoin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että kaikki lienee ollut vain huonoa pilaa — minä hirvenkasvoineni! Kelvotonta leikinlaskua vain!

Illalla läksin huvittelemaan klubille; pelasin tarokkia ja hävisin, sillä joka kortissa olin näkevinäni hirvenkasvot; hevoset, joiden selässä kuninkaat istuivat, näyttivät minusta hirviltä.

Nyreänä palasin kotiin, päätellen heti kääntyä takaisin, jos vaimoni vaan alkaisi nuhdella minua. Mutta epäilyni olivat turhat; hän ojensi minulle sisääntullessani hymyillen pienen kätensä ja pyysi minua unohtamaan riidat ja eripuraisuudet; hän huomaa nyt, että minä olen oikeassa, miehen täytyy huvitella!

Nähtävästi tahtoi hän sovintomme tehdä oikein juhlalliseksi, sillä hän kantoi illallisiksi mieliruokani pöytään: hirvenpään multasienien kera.

Mutta se maistui hyvältä, ja koska olin vaimoni kanssa tehnyt niin edullisen rauhan, nautin sitä iloisena ja mitä paraimmalla ruokahalulla.

Mutta sarvet eivät mielineet lähteä päästäni, ja minä käskin Susin tästälähtein tuomaan kirjeeni suoraan itselleni tai laskemaan ne kirjoituspöydälleni.

Seuraavana päivänä joimme jälleen aamiaiskahvimme iloisesti jutellen — siitä huolimatta höristin korviani, kuuluisiko kellon kilinää.

Näin kului useita päiviä; unohdin melkein sarvet ja vietin iltani huolettomasti ystäväini seurassa, kun eräänä aamuna löysin kirjoituspöydältäni tutun kirjekuoren osotteineen.

Ensimäinen ajatukseni oli Susin kiittäminen, koska hän, muistaen käskyäni, toi kirjeen suoraan minulle. Olin vaimoni kanssa jälleen sovussa, niin että hän varmaan olisi sen ensin lukenut.

Tunnustan että pelolla avasin kuoren. Tällä kertaa en löytänyt mitään kuvaa, vaan muutaman rivin, saman henkilön käsialaa, jonka kirjaimet hyvin tunsin osotteesta.

"Herraseni! Minun täytyy kanssanne selvemmin puhella. Te olette liian luottavainen; mutta olkaa varuillanne, sillä teitä petetään! Eräs ystävätär."

"Eräs ystävätär!" Se oli siis eräs nainen, joka minua uskalsi niin julkeasti häväistä.

Löytyykö maailmassa inhottavampaa ja raukkamaisempaa, kuin nimettömillä kirjeillä solvata ja häväistä toista?

Vieläpä niin viaton ja mallikelpoinen vaimokin, kuin minun Lovisani, ei ollut häväistykseltä suojattu!

Mutta eipä tuo nimetön kunniansolvaaja saa iloita! Hänen raukkamaiset viittauksensa saavat jäädä huomioon ottamatta! — huudahdin vihoissani ja pirstasin kirjeen.

Lovisani omisti eittämättä rajattoman luottamukseni. Kuka voisi ja uskaltaisi koskaan häntä epäillä! Hän on itse hyvyys, rakastettavuus ja uskollisuus ja hänellä on vain yksi ainoa virhe, se nim., että hän minua niin kovin rakastaa! Sentähden hän tahtoo, että minä aina olisin hänen läheisyydessään enkä koskaan lähtisi huvittelemaan ilman häntä.

Ja saadakseni kokonaan mielestäni tuon typerän kirjoituksen, söin tänä iltana ystävieni seurassa ja palasin harvinaisen myöhään kotiin.

Suuruksen aikaan uskalsin tuskin tulla vaimoni silmäin eteen, sillä odotin kiivasta nuhdesaarnaa. Mutta kuinka miellyttävästi petyinkään, kun Lovisa, iloisin kasvoin ja suloisin hymyin ruusuhuulillaan, minua tervehti. Kaikki nuhteet supistuivat sävyisästi lausuttuun pyyntöön, että ilmottaisin hänelle etukäteen, milloin jään illallisilta pois.

"Rakas Paulini, tahdon sinulta vain yhtä pyytää. Kun kerran jälleen nautit ystäviesi seurassa illallista, jota ei itse asiassa keltään mieheltä voi paheksua, niin lähetä minulle lähetin mukana jokunen rivi, jotten sinua turhaan odottaisi. Niin meni esimerkiksi eilen illalla sinulle tarkoitettu pihvi vallan hukkaan. Pyydän, lupaa se minulle!"

"Lupaan kyllä!" huudahdin minä ja suutelin älykästä vaimoani hänen punaisille huulilleen. "Menen vieläkin pitemmälle ja lupaan, etten koskaan — s.o. ani harvoin aijo olla poissa illallisilta ja silloinkin annan sinun sen tietää."

Hän puristi sitten kättäni, kiitti huomaavaisuudestani ja tuumi, ettei hän koskaan ollutkaan epäillyt ettenkö olisi huomaavainen puoliso.

"Huomaavainen puoliso!"… Tämä lausemuoto koski minuun, suoraan sanoen, jotenkin epämiellyttävästi. "Huomaavaisella puolisolla" on niin omituinen merkitys.

Mutta varmaankaan ei Lovisa ollut yksinkertaisuudessaan tullut ajatelleeksikaan kätkeä sellaista merkitystä sanoihinsa! Rouvien lausetapoja ei meidän ylipäänsä tule aivan tarkalleen analyseerata, varsinkaan ei minun vaimoni, joka epäilemättä on enkeli, mutta tyylin suhteen ei koskaan ollut varsin tarkka.

Kun minä, syötyämme mitä iloisimman mielialan vallitessa aamiaisemme, läksin kamariini, löysin kirjoituspöydältäni kirjeen. Nopeasti avasin kotelon — jälleen nimetön kirjoitus, muutamia riviä tosin, mutta jotka ajoivat veret poskiini. Kuulkaa:

"Herraseni! Ystävistänne pidätte varmaankin paljon, koska he teidän kotoa poissaollessannekin käyvät teitä tervehtimässä, vai oletteko eilisen illan sattumalta asunnossanne viettänyt? Oletteko sokea, vai ettekö tahallanne tahdokaan nähdä?"

Kirje putosi vapisevista käsistäni; se ei enään ollut mikään pelkkä epäluulo, vaan oikea syytös.

Niinmuodoin oli täällä eilen joku, ja vaimoni salasi sen minulta!? — Onko se mahdollista? Olenko hirvittävän unen uhrina, vai onko Lovisani, jota olen pitänyt ihanimpana ja hyveellisempänä enkelinä naisen hahmossa, teeskentelijä ja pettäjä? — Ei, se ei voi olla totta! En saa solvaista hänen jaloa sydäntänsä millään epäluulolla — tässä täytynee jonkun erehdyksen tai väärinymmärryksen piillä. Minun täytyy ennen kaikkea hankkia varmuus.

Tällä hetkellä astui Susi, vesikarahvi kädessään, sisälle. Kokosin itseni ja kysyin niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

"Kuuden aikaan, noin puoli tuntia sen jälkeen kun armollinen herra oli klubiin mennyt."

Olin lyöty. Mielelläni olisin vielä tehnyt tuhansia kysymyksiä palvelijattarelle, mutta huomasin kumminkin ajoissa, etten voinut, oli nyt asiat miten vain, saattaa vaimoani huonoon huutoon.

"Ei se siis olekaan pelkkää unta, vaan hirvittävää totuutta!" äyhkin, mustasukkaisuudentuskien kiusaamana. "Vaimoni on minulle uskoton! Oi, viekasta maailmaa!"

Alttari rämähti kokoon, jumalankuva pirstaantui! Elämäni kadotti tarkotuksensa ja arvonsa, ja nyt minussa riehuivat vain kostontuumat… Niin kostontuumat!

Mutta voidakseni kostaa, tarvitsin ensin päteviä todistuksia hänen uskottomuudestaan; minun täytyi tulla tuntemaan tuo rosvo, joka oli kääntänyt vaimoni sydämen minusta ja hävittänyt onneni! Tunsin, että minun täytyi hillitä harmiani ja intohimoani, jottei hän huomaisi, että tunsin häpeäni.

Lovisa ei nähtävästi aavistanut mitään, sillä hänen kasvonsa loistivat iloa, ja hän hymyili veitikkamaisesti, kun astuin hänen huoneeseensa.

Voi, kuinka mestarillisesti hän osasikin| näytellä arvotonta osaansa!
Kuinka hyvin hän olikin tottunut petoksen naamariin!

Istuimme pöytään. Hän jutteli ja hullutteli iloisimmalla mielellä, eikä hän kertaakaan luonut katsettaan alas, kun minä katsoin häntä tutkivasti silmiin.

Äkkiä huudahti hän pelästyneenä: "Rakas Paul, nyt sinä varmaankin minulle suutut!"

"Muistamattomuuteni takia! Eilen illalla oli eräs Szivak maaseudulta täällä, joka mielellään olisi puhellut kanssasi. Kun hän ei sinua tavannut, jätti hän kirjeen sinulle; se on pöydälläsi; haenko sen sinulle?"

"Ei, kiitos! Kyllä sen itse haen, minun täytyy kumminkin mennä työhöni jälleen."

Szivakin kirje todensi tosin vaimoni sanat; mutta kuka takaa minulle, että hän oli ainoa kävijä eilen? Eikö kukaan ollut poissaollessani Lovisani luona? —

"Te näytte potevan muistinheikentymistä!" huudahdin hänelle. "Miksi ette ole ilmottanut minulle, että eilen illalla vielä toinenkin herra tahtoi minua puhutella?"

"Vielä toinenkin herra? Siitä en mitään tiedä, armollinen herra!" sanoi hän niin avomielisesti, ettei siihen jäänyt epäluulolle sijaa.

"No hyvä, saatte mennä! Pyydän kuitenkin, että minulle ilmoitatte, niin pian kuin joku täällä käy, jollen itse satu olemaan kotona."

Szivak ei ollut mikään naisviettelijä — seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha mies, joka tuskin enään osasi kävellä ja puhua, mutta joka halusi puhutella minua liikeasioissa — hänelle ei minun kannattanut olla mustasukkainen!

Vähitellen aloin hävetä. Pidät itseäsi maailmanmiehenä, ja kumminkin menet yksinkertaisimpaan satimeen.

Lienee kuitenkin parasta hiukan muuttaa elämäntapojani ja vain harvoin viettää jokunen ilta kodin ulkopuolella! Ei ole koskaan hyvä, että vaimo tietää, että siihen ja siihen aikaan ei mies ole kotosalla. Sitten täytyy myöskin maailman takia jotain tehdä! —

Tein työtä koko iltapäivän läpeensä enkä illallakaan noussut kirjotuspöytäni äärestä.

"Kuinka! Sinä olet vielä kotona?" kysyi hän hämmästyneenä. "Luulin, että olit jo klubilla."

"En tunne itseäni tänään oikein terveeksi, ja sitäpaitsi on minulla aika paljon tehtävää; en sentähden menekään ulos."

"Paul raukka! Kiiruhdan valmistamaan sinulle lasin virvoitusjuomaa; saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää."

Gasellin tavoin juoksi hän huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden virvoitusjuoman.

Sillä olikin itse asiassa hyvät seuraukset; se virkisti minua silminnähtävästi.

"Älä nyt enään rasita itseäsi työllä! Turmelet vielä silmäsikin. Tule, jutelkaamme vähän, tai, jos sinua paremmin miellyttää, niin pelatkaamme pikettiä; minäkin ymmärrän sitä hiukan. Olen sen oppinut sinun takiasi, mutta olet paha, kun et ole sitä kanssani vielä pelannut etkä niin ollen ole pannut minua koetukselle."

"Se on salaisuus! Vaan enhän minä sinulta mitään salaa — Kustaa veljeltäni."

Koska en tahtonut olla mikään pelinhävittäjä, istahdin hänen kanssaan pelaamaan. Mikä yllätys! Hän osottautui aika piketinpelaajaksi ja voitti minut nopeasti kolme kertaa perätysten.

Ilta kului ihmeen nopeasti ja pitkään aikaan ei illallinen ollut maistunut minulle niin hyvältä, kuin tänään.

"Huomenna pelaan, jos niin tahdot, kanssasi tarokkia, jonka Kustaa minulle myöskin on opettanut. Olin utelias näkemään, miksi sinä sitä sellaisella innolla klubissa pelaat. Se onkin itse asiassa oikein huvittava peli."

Seuraavana päivänä pelasimme tarokkia, ja minä huomasin ihmeekseni, että Lovisa tässäkin oli taituri.

Niin kului viisi päivää, ilman että — sen huomasin hämmästyksekseni — olin klubissa käynyt.

Miksi en sitä tunnustaisi! Muisto noista kirotuista nimettömistä kirjeistä pyöri yhä aivoissani. Kun kello soi, sain aina kiivaan sydämentykynnän, ja kun kotiin tulin, kääntyi katseeni heti pöydälle, nähdäkseni, oliko siellä noita pelätyitä kirjoituksia.

"Hyi! Kuinka tukehuttavaa! Mikä tupakansavu! Kuinka voitte täällä olla!" huudahdin minä, kun astuin klubihuoneustoon.

"Ohoh! Paul rakas", huusivat useat äänet, "ei täällä ole kummempaa kuin ennenkään, ja tupakansavu on samallaista — sinä vaan et ole siihen enään tottunut, kun et ole ollut täällä pitkään aikaan!"

Katsahdin pelisalissa ympärilleni, mutta minulle ei löytynyt enään peliseuraa, kun kaikki olivat jo asettuneet.

Ennen olisin istunut johonkin pöytään katselemaan peliä — mutta tänään huomasin että kotona sentään on paras ilma, että vaimoni oli kunnon vastapelaaja ja että minä sitäpaitsi sain istua yötakissani.

Vaimoni vastaanotti minut mitä sydämellisimmin; pelasimme pikettiä ja vietimme iltamme virkistävällä keskustelulla.

Siveä elämäni alkoi tuona päivänä — olen tyyten hyljännyt nuorenmiehen tapani ja olen nyt vakava aviomies. Silloin tällöin käyn tosin klubissa ja juon siellä kupillisen kahvia, mutta illaksi tulen jälleen kotiin, tai vietän — kun olen poiskutsuttu — aina illat vaimoni seurassa.

Olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei minulla voisi parempaa seuraa ollakaan — varsinkin sen jälkeen kuin poikani Richard oli syntynyt…

Ja mitä noihin nimettömiin kirjeisiin tulee, niin on vallan ihmeellistä, että ne siitä asti kokonaan loppuivat. Tulkoon kirjeenkantaja nyt kuinka usein, niin en ollenkaan pelästy kellon kilinää!

En vielä tänäänkään tiedä, kuka sarvet päähäni oli piirtänyt ja kuka oli lähettänyt nimettömät häväistyskirjeet kotiini.

Minun ei ole onnistunut saada selville rikollista, joskin me yhdessä koetimme keksiä häntä, sillä ajanmittaan olin uskonut salaisuuden Lovisalle. Olen yhä samalla kannalla kuin ennenkin — mitään en varmasti tiedä.

Eräs seikka on kuitenkin minua hämmästyttänyt enkä vielä tänäänkään osaa sitä itselleni selittää.

Miksi kävi vaimoni punaiseksi kuin peltovalmu, kun minä ensi kerran näytin hänelle hirvensarvilla varustetun pään?

Ja miksi hymyilee hän aina niin kummasti, kun minä tätä asiaa mainitsen? —

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖ JA AAMU: NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Yö ja aamu: Novelleja

YÖ JA AAMU

ALEXANDER BALAZS

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE