The Project Gutenberg eBook of Valekuollut: Romaani, by Mór Jókai

Hurskaat jesuiitat olivat kokoontuneet luostarinsa ruokasaliin salaiseen neuvotteluun. Käsiteltävä asia oli varmaan erittäin tärkeä, sillä mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä kimakammiksi muuttuivat neuvottelijani äänet, liikkeet tulivat vilkkaammiksi ja kasvot punoittavammiksi. Latinalaiset puheenparret kalskahtelivat toisiaan vastaan kuin terävät miekat. Vihdoin lopetti priori mahtisanallaan tämän kinastelun. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohautellen jälleen jykeviin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta eteensä, ikäänkuin he olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun. Mitä asiaa olivat sitten nuo kunnianarvoisat herrat sellaisella innolla ja niin kiihkeästi riidellen pohtineet? Sen saamme tietää aivan yksinkertaisesti seuraavasta: Koko neuvottelun ajan oli oppilas Johannes kyyröttänyt uuninloukossa, sillä hänen velvollisuutensa oli lämmittää ruokasalia sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut jokaisen sanan. Kun arvoisat isät sitten kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin askelin keittiöön.

Keittiömestari ei ollut läsnä. Tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin sillä hetkellä ollut muita asukkaita kuin oppilas Samuel. Tämä istua kökötti lattialla olevan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitä vastoin lyhyt ja paksu. Toisen yllä oli levätti, ja toista verhosi paksu kaapu. Molemmat olivat likaiset ja rikkinäiset, vahvistaen esimerkillisesti todeksi vanhan kultaisen sananlaskun: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä puvussa."

Saavissa oli kaikenlaisia keittiötaiteen mestariluomien jäännöksiä, joita siihen päivittäin kaadettiin. Sitten vietiin nämä herkut läävään porsasten juhlapäivällisten lisäämiseksi. Vienti oli näiden molempain oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn korennon avulla, kantaen saavia olkapäällään.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei keittiömestari ollut paikalla, hyökkäsi hän ahnaasti saavin kimppuun ja alkoi innokkaasti kaivella sen sisältöä. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät olevan ottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä, juustonkuoria, vihanneksia y.m. Nämä tavarat hän osasi erinomaisen näppärästi käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin ravinnokseen.

"Jätä jotakin Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut vastata mitään siitä tärkeästä syystä, että hänen molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu. Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja huudahti: "Pois käpäläsi astiasta, jätä sioillekin jotakin!"

Johannes nouti korennon. "Tartuhan toiseen päähän!" kehoitti hän tankoa ojentaen.

"Sitä paitsi ei hän tästä alkaen enää tule olemaankaan täällä hyväntahtoisesti toimittelemassa meille kuuluvia töitä. Uuninloukossa istuessani kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"Linnan Domicella vaatii kasvattajaa pojalleen, joka on pieni paholainen, kuten tiedät. Hän haluaa, että isät antaisivat tälle hyvän kasvattajan."

"Niin. Hän pisti kerran palavan taulan minun aasini korvaan, jolloin eläin tuskasta raivostuneena polki rikki minun rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalaton kuin hänen äitinsäkin. Ja tänään väitti guardiani, että tuo äiti on kaikkien miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luullakseni on linnan valtijatar noita, joka asettaa miesten suuhun suitset ja ratsastaa heillä Valpurinyönä Brockenille."

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on tehnyt syntiä kaikkia käskyjä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää. Lopuksi hän mainitsi, että tuo julma rouva on tappanut miehensä myrkyllä, jota hän oli kaatanut juomaan."

"Se voi kyllä olla mahdollista. Minullekin hän antoi kerran juotavaa, kun vein kirjeen luostarista, ja varmaan oli siinä myrkkyä, sillä koko yön kirveli vatsaani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."

"Priori sanoi myös, että tuo suojelusherrattaremme ja hänen poikansa, tuleva suojelusherramme, ovat sellainen karvas kalkki, joka on annettu meille rangaistukseksi. Hän tahtoi lisäksi tietää, oliko kukaan veljistä halukas vapaaehtoisesti lähtemään nuoren herran opettajaksi."

"Sanohan muuta! Yksi väitti, että hänellä on kylmänvihat jaloissa, toisella oli maksa kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti slaavilaisia kieliä, ettei sen tähden kyennyt opettajaksi, neljäs sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Sanohan muuta! Kun eräs isä sanoi Siegfriedin olevan liian nuoren sellaiseen toimeen, totesi priori hänen kyllä olevan nuoren, mutta ankaran tavoiltaan. Toiset arvelivat, että hänet siten saatetaan suorastaan pahan hengen kiusattavaksi. Mutta priorin mielestä oli hänen palkkansa ja riemunsa sitä suurempi, jos hän vain suoriutuisi tuosta työstä kunnialla. Jotkut toiset vielä arvelivat, että hän on vasta palvelusveli, jolloin priori ehdotti, että hänet heti nimitettäisiin isäksi. 'Se on mahdotonta!' huusivat kaikki yhteen ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä', määräsi priori. Tämän kuultuaan taipuivat kaikki ja jupisivat: 'Annetaan hänelle isän arvonimi, ja menköön sitten linnaan!'"

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa luostarin takaportilta päin, johon hetken kuluttua kolkutettiin.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"En löydä jalkojani, en osaa erottaa, mitkä näistä neljästä minulle kuuluvat."

Mutta Samuel otti uunista hehkuvan hiilihangon ja kosketti sillä pikimmältään yhteen noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, hyppäsi kiukustuneena seisaalleen ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen noudatti esimerkkiä, ja molemmat pojat alkoivat vimmatusti kynsiä ja repiä toisiansa sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui jäännössaavikin ja tyhjensi monipuolisen sisältönsä lattialle.

Tapeltuaan sitten kyllikseen nousivat toverukset vihdoin ja alkoivat siistiä vaatteitansa.

"Nosta saavi kohdalleen ja korjaa jätteet lattialta, koska sen kerran kaadoitkin!" komensi toinen. "Sinä tyrkkäsit minua", puolusteli toinen. "Kun keittiömestari tulee, saat selkääsi."

"Sinä myös. Luuletko sinä sitten ilman pääseväsi?" Ja niin he riitelivät kummankaan yrittämättä korjata vahinkoa.

Sillä välin oli takaportille kolkuttaja odottanut turhaan avaamista. Kun sitä ei tapahtunut, lähti hän kärryineen suurelle portille, aukaisi sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkinlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan kitisivät pahaa ennustavasti. Pyörät lenkkasivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi, ja kärryille oli ladottu kaikenlaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut haalimaan kokoon.

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja itse. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöstään riippuvalle kivitaululle. Samalla hän arvosteli ankarasti tuomisia. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään sillä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat olivat mädänneitä, jauhot karkeita j.n.e.

Keräilijä sai sen johdosta kuulla kovia sanoja. Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikenlaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla latinalaisilla arvonimillä. Siegfried kuunteli niitä nöyrästi ja mitään vastaamatta, pää surullisesti painuksissa. Mustan munkkikaavun päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita rinnalle. Hamppuköydellä kiinni vyötetyn kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Sandaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut sauvan päähän, sillä sadeilmalla ei niistä ollut mitään hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoin, mutta väsynyt, läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Keittiömestari kutsui häntä:

Keittiö oli muhkea. Vielä nykyään, kun luostari jo on raunioina, luulisi sen jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi. Todellisuudessa on torni aikoinaan ollut vain keittiön mahtava savutorvi.

Siegfriedin oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä tämä suurenmoinen keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja heti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia, ja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin tuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja kääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin hieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.

Hänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja kärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu tonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään keittiöön.

Taloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti kumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, ja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?" tiuskasi taloudenhoitaja.

"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin kylkeen", vastasi Johannes.

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella, mutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Puraisin sen siihen itse."

Taloudenhoitaja puri huultansa, mietti vähän ja julisti sitten seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti puolustautunut, saa selkäänsä kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka on kömpelösti puolustautunut, saa kolmekymmentä sivallusta."

Sen kuultuaan alkoivat pojat itkeä kauheasti ja vuodattaa katkeria kyyneliä, mutta kun taloudenhoitaja samalla käänsi vähän selkäänsä, iskivät he salavihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta taloudenhoitaja oli jo entuudestaan tottunut veitikkain ajatusjuoksuun. Hän päätti sen tähden panna rangaistuksen tällä kertaa äkkiä täytäntöön ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa, jolla tekisi tyhjäksi kaikki salaiset sopimukset.

"Tällä vitsalla on sinun iskettävä noiden pahantekijäin selkään tuomitut lyönnit. Tuossa on… He!"

Sanottuaan sen ojensi tuo ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.

Siegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti uhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en voi sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet orjain orja!"

Ja ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys vaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä olleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut liikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja, ei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua tanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.

Hän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä asuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä, minkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis pieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä lähimmäiselleen.

Siegfried hengitti keveämmästi. Hän antoi pähkinävitsan taloudenhoitajalle nopeasti takaisin ja virkkoen: "Priori kutsuu minua", valmistautui lähtemään ulos.

Siegfried aikoi vetää kaavun ylleen ja kengät jalkoihinsa, mutta taloudenhoitaja esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Sitä ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuiittaveljet eivät saa kysellä, vaan sokeasti totella. Siegfriedkin vaikeni sen tähden ja meni avojaloin ja paitahihasillaan esimiehensä luo.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut oppimassa täällä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, hoitamaan sairaita ja toimittamaan halvimpiakin töitä. Vielä on sinulla jäljellä kuusi vuotta, ennen kuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus ja oppia sitä paitsi puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että sinut lähetetään opintosi päätyttyä joko pakanoita käännyttämään Arabian erämaihin tai Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta saat siis istua kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan kirjaimia, joiden nimiä nyt et edes tiedä ja joita lausumaan kielesi tuntuu kankealta. Seuraavat kolme vuotta saat sitten harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi. Seitsemäntenä vuonna palaat vihdoin Espanjaan uskollisuutesi koenäytteitä suorittamaan. Vasta sitten, jos läpäiset kaikki tutkinnot onnellisesti ja voitat kaikki kiusaukset ja viettelykset, tulet munkiksi, isäksi, vihityksi ja joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän ja vaikean tien voit myös, jos nimittäin tahdot, suorittaa yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan: 'Suostun.' Huomaa siis, jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt vielä tänä iltana levolle kokelaana, mutta jo huomenaamuna nouset vuoteeltasi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat kokelasaikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. — Luehan tämä!"

Kun nuori kokelas näki sen, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä pelästyksestä. Silmät verestyivät, ja aivot sekautuivat kerrassaan niin, ettei hän nähnyt edes kirjaimia, jotka tanssivat hurjassa sekamelskassa paperilla. — Hän tunsi luultavasti entisiltä ajoilta tuon käsialan. Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi lukea kirjeen. Kun hän oli sen tehnyt, vaipui hänen kätensä hervottomana alas.

Mitä tuo kirje sitten sisälsi? Vain linnanrouvan vaatimuksen, että luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen pojallensa.

"Valintamme on kohdistunut sinuun", virkkoi priori. "Jos suostut, olet huomenna 'isä' Siegfried."

Siegfried kohotti päänsä, ja miehekäs, päättävä ilme levisi jälleen hänen kasvoillensa.

"Isä, suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä. "Salli minun vertailla toisiinsa näitä ehdotuksia. Sillä epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madacsányn linnaan pitemmältä ja vaikeammalta kuin kulku Bab-el-Mandebin salmelle tai Siperian jääkentille. Ja vähemmän pelkään Iivana Julman ja hänen joukkojensa tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja kuin tuon naisen hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieltä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun tuon pienen sanan: 'Suostun.' Anna siis minulle ajatusaikaa huomenaamuun saakka!"

"Saat! — Ota kirje mukaasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa, että hän valaisisi ymmärryksesi ja vahvistaisi sieluasi. Sillä toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea kuin lähetystoimi skyyttien ja muiden villi-ihmisten maissa. Omnia ad majorem Dei Gloriam."

Siegfried poistui kammioonsa, joka oli ahdas, pieni, kapea, matala, viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä huone. Muuta kalustoa ei ollut kuin korkea matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Hän ei paneutunut heti maata, vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena vuoteella, ja siihen, missä tuo kirje oli, ei munkki saattanut päätänsä levolle kallistaa.

Kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan, ei aamu enää ollut kaukana. Kirje siirrettiin syrjään vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin väsynyt ruumis. Ja pian vaipui Siegfried syvään, virkistävään uneen, josta hän ei edes aamukellon soidessa herännyt.

"Bene, karkaise siis luontosi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä rangaistustansa."

"Odottakaahan! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani,
jolloin minun on täytynyt halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa.
Nyt seuraa kolme opiskelun vuotta ja niiden jälkeen vaelluksen aika.
Pyövelin tehtävien harjoittelemisesta ei hän maininnut mitään."

"Erehdyt, Siegfried! Muistelehan! Seitsemäntenä vuonna pitää sinun mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun vuoden ajan täytyy olla pyhän inkvisition palveluksessa. Tule siis jo nyt totuttelemaan itseäsi sellaiseen toimeen!"

Kauhu valtasi nuoren munkin, kädet putosivat sivuille kuin halvauksen saaneina ja kasvot kalpenivat palttinanvalkoisiksi. Silmät kääntyivät taivasta kohden ja huulet aukenivat, sielunsa silmillä näki hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun ihmeellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman sekä inkvisition kidutuskammiot. Nuo kuvat täyttivät hetkeksi hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, ja lopuksi hänen vastustuskykynsä murtui. Hän nosti kirjeen povelleen ja lausui päättävästi:

II.

Vielä samana päivänä lähetti luostarin konventti vastauksen linnanrouvalle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli yksimielisesti valittu kasvattajaksi linnaan, jonne hän jo seuraavana päivänä saapuisi.

Uutta tointaan varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Oli vaikeata uskoa, että entinen rääsyinen ja paljasjalkainen kerjäläismunkki oli muuttunut tuoksi muhkeaksi, kookasvartaloiseksi, silkkivaatteisiin ja kiiltohattuun pukeutuneeksi isäksi, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen astuskeli seuraavana aamuna maantietä luostarista Madacsányn linnaa kohti. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen päässä.

Linnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän kimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli onnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä. Lisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen ja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä jousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.

Erikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla linnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli olevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut metsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja oli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä paljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären palvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.

Madacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet ratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn omistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa ylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän salakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit eivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa katkerammiksi kuin ennen.

Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan, koirarengin ja narrin keralla.

"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen. Ennen kuin märkä pallo ehti sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takaisin, että se sattui keskelle Herskan naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Se oli hauskaa nuoresta herrasta. "Katsohan pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi, munkki! Sinähän osaat siis heittää palloa — peijakas… ja minä kun luulin, ettei munkki muka osaa muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatko lyödä pallon niin korkealle kuin Matyi? Matyi on vankka ja paksu poika. — Näitkö, mihin lensi? Vähällä oli, ettei ikkunaa särkenyt. — No koetetaan, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin korkealle, että se lensi linnan katon yli.

"Kyllä sinä olet aika peijakkaan munkki! Sinun kanssasi minä rupeankin pelaamaan tästä lähtien longaa ja meetaa!"

"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi.
Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan. Niin tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? Osaatko sinä paperileijojakin lennättää, sinähän nyt harvinainen otus olet? Mutta varmaan et ole koskaan nähnyt niin suurta leijaa kuin minulla on. Katso vain, miten paksu on sitä pidättävä nuorakin! Tämän voi Matyi vetämällä katkaista. Katsohan, Matyi!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kaksinkerroin sekä nykäisi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Siis olen jo oppinut: draco, charta ja arcus! Tämähän on kuin lapsen leikkiä. — Herska!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisti narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujakas. — "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, hänen kuitenkaan mitään oppimatta."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti. "Otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi', ja silloin kuin nuori herra ei osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Herska — eikö niin, munkki!" ehdotti nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erikoisesti miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei ehdotus oikein tyydyttänyt. Hän rupesi sen vuoksi estelemään sanoen olevansa liian vanha sellaiseen kunniaan kuin syntipukiksi. Mutta koirarenki tai palvelija soveltuisivat siihen toimeen paljon paremmin. Muuten hän kokonaan tahtoi päästä niin vastenmielisestä puheenaiheesta ja kysäisi sen tähden äkkiä Siegfriediltä, johtaakseen keskustelun uusiin asioihin: "Minkä tähden olet ottanut mukaasi tuon jättiläiskirjan? Onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää oppia se ulkoa?"

"No, sitten tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen usein. Menehän sen keralla nyt ensiksikin armollisen rouvan luo, jossa varmaan kolmetuhatta pirua nykyään asustaa. Koettele niihin taikakaluasi, kelpaako se mihinkään."

"Niin — menehän pappi! Mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini huoneeseen!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät isän, yksi veti kaavusta, toinen tyrkkäsi selästä, ja niin kuljettivat he hänet monimutkaisen käytävän ja portaitten kautta siihen huoneeseen, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muudan salin ovi äkkiä auki, ja heidän edessään seisoi itse linnan rouva. Nähtyään hänet kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri ja palvelija pakoon sellaista vauhtia, että olivat murskata päänsä nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi paikoilleen.

Kreivitär oli avannut salin oven äkäisellä ja raa'alla keltaisen, rautakorkoisen saappaansa potkaisulla. Nyt hän seisoi keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No, eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin hän ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi hän selkänsä ja alkoi kirkua vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille seuraavaa: "Miksi seisotte siellä suu ammollaan, ikäänkuin olisitte puukuvia! Kuunnelkaa, mitä sanon, ja tehkää joutuin sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja palvelijain pitää kiiruusti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla, ja rynnätä Mitosclimiin. Hei pojat — menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan! Koska hän on varastanut paistin, pitää hänen saada tulikin sen karistamiseksi. Yllättäkää roskaväki, ennen kuin he selviävät humalastaan. Heittäkää heidät kaivoon, jossa he kyllä selviävät! Mutta se nelitorninen ankkalätti, jossa tuo vanha riitapukari vielä asustaa, on teidän sytytettävä jokaisesta neljästä kulmasta yhtäaikaa. Teidän on se tehtävä, vaikka itse pyhä Flórian henkilökohtaisesti tulisi armoa rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat! — Matkaan ja nopeammin kuin salama! — Kuuletteko! — Mutta mihin joutuikaan tuo tyhmä munkkiroisto? — Ahaa, tuonne! Mitä hän täältä etsii? No tulkoon nyt ensin hieman lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsassakin oli verenpunaisia täpliä. Sieraimet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan. Huulista tippui verta, hiusten kullanpunaiset kähärät törröttivät sinne tänne ja koko kasvot vapisivat kovasta hermokiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöntä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin lisäsi. Kreivittärellä oli nimittäin yllään alapuolelle lantioita ulottuva, laajahihainen, paksusta punaisesta silkistä ommeltu nuttu, joka oli niin runsaasti kirjailtu kullalla ja raskailla koruompeluksilla, että se etäältä katsottuna muistutti tiikerintaljaa. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäisillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helman ympärille oli kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä kilisivät sointuvasti. Edestä oli nuttu niin lyhyt, että se naisen kiivaasta liikkeestä jätti näkyviin korkeakantaiset keltaiset saappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

Isä Siegfried lähestyi ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär kuuli munkin äänen, irtaantuivat hänen kätensä heti tikarin kahvasta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja kohosivat otsalle, joko varjostaakseen silmiä hänen nähdäkseen tarkemmin tai vain peittääkseen kasvot.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä äänellään: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan kiivastunut ja saikin sen vuoksi pitää ihanuutensa elämänsä loppuun asti. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leimahteleva puna vaaleni, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

"Minkä onnistumattoman koston te nyt tahdotte panna toimeen? Tahdotte polttaa, murhata ja ruoskia. Sellaisestahan saa teidän vihamiehenne vain hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä. Mutta jos te todella tahdotte kostaa Mitosclimin herralle kelpolailla, niin kaadattakaa vielä metsän riistaa ja lähettäkää se hänelle lahjaksi! Silloin rupeaa häntä varmasti hävettämään suuresti!"

"Aivan niin", naureskeli hän iloisin silmin. "Sillä tavalla minä kostankin. Hoi pehtori ja metsästäjät, tulkaa takaisin! Menkää metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää ne Mitosclimiin sellaisin tervehdyksin, että ne ovat minut lähettämiäni hänen nälkänsä sammuttamiseksi, ettei hänen tarvitsisi varastamalla hankkia elatustaan!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja palvelija uskalsivat tulla esiin äskeisen rajuilman jälkeen etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt aivan varmat siitä, että munkki osasi kirjallaan karkottaa pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä mukava pappi karkotti sinusta kaikki pirut."

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotakin sellaista, mitä hän ei vielä koskaan ennen ollut kokenut. Rouva antoi hänelle nimittäin kaikuvan korvapuustin.

"Nallikka, katso tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Mene hänen luokseen ja suutele hänen kättänsä!" käski kreivitär alkaen samalla laahata poikaa munkkia kohti.

Samassa hän kumartui itkevän lapsen puoleen ja peitti hänet viitallaan. Poika kyyristyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otahan tämä kirja ja kanna se huoneeseeni, sillä minä olen tullut tähän linnaan ruvetakseni sinun opettajaksesi."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siinä määrin, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus poisti kaiken katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti paksuun kirjaan, jossa asui tuo ihmeellinen voima, mitä kaikki pahat hengetkin pelkäsivät. Hänessä heräsi harras halu oppia itsekin noita kirjan salaperäisiä merkkejä, voidakseen tulla niiden kummallisen voiman haltijaksi. Myös narri, koirarenki ja palvelija seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään noita kirjaimien muotoisia tenhomerkkejä.

III.

Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:

"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"

Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle, jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä niin intohimoisesti.

"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.
"Tämä on vain valepuku."

Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan. Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti. Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin, joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.

Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.

"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää todellisuutta."

"Niin, tuon kaksintaistelun jälkeen, jossa tapoin erään, ei. Tiennet kai syyn?"

"En tahdo sitä tietää, älä siis muistuta siitä. Koko juttu suututti minua tarpeeksi jo silloin."

"Miksi et tappanut häntä oikein kunnollisesti? — Minua eivät aaveet ainakaan kiusaa."

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa, tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."

"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."

"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim pitää sanansa, siitä saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."

"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni. Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."

"Etkö todellakaan ole tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö ole kuullutkaan hänestä mitään? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Luultavasti odottaa hän sinua yhä."

"Turhaan saa hän minua odottaa. En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään vain raaka ja tunnoton erakko. Ruususeppele ei enää paina ohimoitani, vaan ainoastaan käsiäni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, eivätkä sen piikit enää pistele."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit eniten ja tulit kuitenkin. Tulit naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmästi työntänyt luotasi ja josta tiedät, että hän niin intohimoisesti rakastaa sinua, että hän on kirjoitellut ikkunaruudutkin täyteen nimeäsi ja alituiseen sinua ajatellut sekä valveilla ollessaan että nukkuessaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit sinä tänne!"

"Tulin kasvattamaan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opettamaan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa johtuu."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"

"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa, mea culpa! Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä luulin saavani omakseni rakastamani miehen. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa, parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. — Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan. Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan matkustamaan vaikka helvettiin!"

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.

IV.

Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu eräällä vanhalla, Sekijakah-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta varmuutta ei vielä ollut saatu.

Kirjan nimi oli: "Eitukluk Uttalas". Ensimmäinen sana muistutti jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.

Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen tuon salaperäisen kirjan merkkejä. —

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa. Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.

Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä. Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla viiniruukku ja pikari.

"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa, kumpi meistä on narri, kumpi viisas."

"Epäilemättä luulisi hän sinua viisaaksi ja minua narriksi", vastasi
Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, sillä ruukkuni on sitä täynnä!
Huolitko?"

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annahan minulle kulaus pöntöstäsi!"

"Teroitetaan höyhenkynä — näin, sitten kastetaan ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremman arvoisia kuin viini ihmisen huulille."

"Noo — anna nyt minulle edes pieni tilkkanen, jotta saan tietää, miltä se maistuu!"

"Etkö ymmärrä! Mutta silloinhan ei kirja ole sinulle suuremman arvoinen kuin minullekaan? Yhtä hyvinhän minäkin voisin siinä istua ja seurata sormillani variksenvarpaita!"

"Sanonpa sinulle jotakin. Jos vain juotuani mustettasi opin kirjaasi lukemaan, tahdotko sitten ottaa naukun viinituopistani?"

"No, odotahan sitten vähän. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muudan köyhä ylioppilas, jonka kanssa valvoin monet illat saman pöydän ääressä. Hän raapusteli myöskin höyhenkynällä variksenvarpaita paperille, kuten sinäkin. Mutta sen sijaan, että hän olisi kuljettanut kynää vasemmalta oikealle kuten sinä teet, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myöskin koettaa kuljettaa sormiasi siten. Mikä on tuon suuren kirjan nimi?"

"No enkö minä jo sanonut!" kirkui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk Uttalas on sama kuin 'salattu kulkutie'!"

Siegfried avasi suunsa ja silmänsä selkoselälleen. Siinä se nyt oli. Mitä kirjanoppineet kahtenasatana vuotena eivät olleet saaneet selville, sen narri ratkaisi kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle. Hyvin se tuntui sujuvankin. Ensin luki hän kaksi riviä, sitten kolme ja niin koko sivun! Kuta enemmän hän luki, sitä punaisemmiksi muuttuivat hänen poskensa, silmät alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulivat sulamistaan. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.

"Katselkaahan vain!" kirkui narri. "Hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."

Kirja ei suinkaan ollut sellainen, että paholainen olisi sitä pelännyt, sen sisältö oli päinvastoin mieluista iankaikkisuuden isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Ota nyt sinäkin kulaus minun pullostani!" sanoi narri voitonriemuissaan sekä täytti pikarin reunojaan myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut päässyt kostuttamaan hänen huuliaan. Sillä tuon tuliliemen vaahto on helvetin tien viitta, jonka osoituksesta monet sekä nuoret että vanhat tekevät syntiä.

Kirjan sisältö oli varmaankin sellaista tulta, että jokainen, joka siitä siemauksenkaan hörppäsi, tunsi tulen syttyvän rinnassaan ja tarvitsi sammutusainetta.

Narri totteli käskyä kiireesti, ja munkki tarttui pikariin vapisevin kourin ja vei sen huulilleen. Ensin koskettivat hänen huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, mutta pian hän tyhjensi koko sisällyksen yhdellä siemauksella. Sillä oli sama vaikutus häneen kuin johonkin sellaiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ole viiniä maistanut.

Hän nojasi tuolinsa selustaan veltosti ja kasvoissa heijastuivat kuin kuvastimessa kaikki ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisäisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet hymyilivät. Vaistomaisesti hän tarttui tuohon ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti jälleen vuoteeseen, puhuen samalla rauhoittavia sanoja. Lapsi tulikin levollisemmaksi, peloittavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenhoitaja!" sanoi narri. "Tällaisissa tapauksissa on minun ennen täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet rauhoittumaan yksinkertaisesti vain siten, että sivelit hänen otsaansa. — Hoi, otetaanpa vielä pieni naukku!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että kirja oli auki, vaikka hän äsken oli sen sulkenut. Hänen mieleensä juolahtivat kaikenlaiset kummitusjutut.

"En ole enkä koskisikaan, vaikka minulle luvattaisiin koko Madacsányn linna ja sen kaunis haltijatar vielä kaupanpäälliseksi."

Munkki istuutui nojatuoliin sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.

Kuta enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoivat hänen kasvonsa ilmaista, että hänen tiedonjanonsa oli herännyt. Jokainen luettu sivu vain lisäsi sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi enää panemaankaan kiinni, ennenkuin viimeinen rivi olisi luettu.

Kun sitten nouseva aurinko aamusella kultasi maalattuja ikkunanruutuja, kuorsasi narri pöydän alla, mutta pappi tirkisteli yhä kirjaansa. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Tuo kirja "Eitukluk Uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja, vaan erään arabitimunkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi kirja oli kirjoitettu niin kummallisilla kirjaimilla ja miksi nuo kirjaimet oli niin oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alitse kulkien yhdisti Madacsányn ja nelitornisen
Mitosclimin linnan.

Siihen aikaan kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö János Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat erään böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä saivat rosvot rauhassa mellastella ja harjoittaa ilkeyttään pitkät ajat, koska Unkarin sotilaat olivat rajoilla varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, ettei kukaan, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ehdi hätistellä hyttysiä korviltaan. Vihdoin alkoivat maan aateliset kuitenkin ahdistella heitä kreiviensä ja voivodiensa johdolla. Mutta ihme ja kumma! Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä valloitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita, kun toinenkin valloitettiin. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelut ja mellastukset ympäristössä. Rosvot käyttivät kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alitse kulkevaa tunnelia.

Sellaista jatkui vuodesta vuoteen, kunnes Mathias kuningas nousi valtaistuimelle. Vahvistettuaan valtansa ulkonaisia vihollisia vastaan hän käänsi puhdistavat aseensa järjestämään sisällisiä oloja. Muudan joukko-osasto lähti kurittamaan noita böömiläisiä rosvoja. Madacsány ja Mitosclim piiritettiin yhtäaikaa.

Ryövärit pakenivat ensin Mitosclimista Madacsányyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan joukot vastassa. Pako oli niin ollen mahdotonta. Ja kumminkaan ei heitä koskaan saatu kiinni.

Siihen aikaan kirjoitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti ja perinpohjaisesti, kelle linnat kulloinkin olivat kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän teki hän sen vuoksi, että jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä joutumaan tunneliin, he pääsisivät sieltä pois, ja myös sen tähden, että jos joidenkuiden päähän pistäisi ryhtyä etsimään niitä runsaita aarteita, joita ryövärit hänen luulonsa mukaan olivat koonneet erääseen sivuholviin, he löytäisivät ne. Näistä aarteista puhuttiin muuten sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitten kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen naisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuoltuaan hänet oli haudattu sangen loistavin juhlamenoin erääseen tunnelin salakäytävään.

Mihin rosvot olivat piirityksen aikana joutuneet, ei kirjassa kerrottu. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, salpautuneet johonkin käytävän sivuaukeamaan vapaaehtoisesti kuolemaan, sillä he tiesivät hyvin, että jos he elävinä joutuisivat kiinni, hirtettäisiin heidät armotta.

Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän päätekohdat unohtuivat niin, ettei niitä enää lopulta lainkaan tiedetty olevan olemassakaan. Vähitellen häipyi muisto käytävistäkin ihmisten mielistä.

Tämä salaperäinen kirja olisi kumminkin voinut sen kaikille kertoa, jos kaikki vain olisivat osanneet sitä lukea. Mutta siihen oli ainoastaan isä Siegfried pystynyt.

Vastapäätä Madacsánya loistaa Mitosclimin linna. Se loistaa oikein sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia on katettu kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niihin paistaessa leimuavat kuin suuret tuliroihut. Tornit on rakennettu venäläiseen sipulityyliin. Vielä viideskin torni kohottaa solakkaa huippuansa hopeapoppelien välistä. Se on koristettu ristein, kun toisissa sitä vastoin on tähti.

Tuosta viidennestä tornista voi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on jolloinkin kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likaway, oli perinyt sen äidiltään. Tämän äiti, Susanna Syuhay, oli innokas katolinen. Hän oli antanut linnan pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki pitämään siellä ainakin kerran viikossa messu, huolimatta siitä, oliko siellä kuulijoita vai ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin määräykset, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna joutunut valtiolle.

Katolinen kirkko sijaitsi siis edelleenkin Mitosclimin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianin ei ollut tarvinnut sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä Teplan lukkariakaan juuri kielletty, jos hän tahtoi, tulla sitä määrättyinä aikoina soittamaan.

Mutta kumminkin oli asianlaita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat eksyneet tähän kirkkoon hartauttaan harjoittamaan, olisi se ilahduttanut ja kenties huvittanutkin ainoastaan messua lukevaa pappia, mutta ei olisi virkistänyt heidän omaa sieluaan ollenkaan.

Kello oli ylhäällä tornissa, mutta siinä ei ollut minkäänlaista hihnaa eikä soittonuoraa, eikä sinne ollut minkäänlaisia portaitakaan tai tikapuita. Teplan lukkari ei siis olisi mitenkään voinut soittaakaan kelloa, vaikka hän sitä varten olisi Mitosclimiin joskus tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalallaankaan astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun tähden. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. Aihetta tosin ei kukaan olisi pystynyt moittimaan, ellei sitä olisi käsitelty niin jumalattomalla tavalla kuin tuossa taulussa. Pyhimyksen kiusaajana esiintyi siinä nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu alaston nainen. Sen nähtyään kääntyi jokainen todellinen hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin ja kiiruhti pakoon. Sellaiset alttaritaulut saattavat kenties kyllä sopia kuumaverisille italialaisille, mutta näiden vuoriseutujen asukkaat eivät niitä ymmärrä.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ole ollut halua tulla lukemaan messua samaisen alttaritaulun ääreen, jolloin hänen olisi pitänyt siihen katsoa. Mitosclimissa oli kuitenkin muudan viaton olento, jota tuo julkea alttaritaulu ei lainkaan loukannut, nimittäin linnanherran tytär, Magdaleena, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, vaan koko kylässäkin. Unkarin lain mukaan jakavat nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset taivaanriemut siten, että pojat perivät isän ja tyttäret äidin uskonnollisen katsomuksen. Herra Grazian Likaway oli kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitä vastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Linnanherra oli niin ankara uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut tämän sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes kantaa rukousnauhaakaan. "Joka tahtoo harjoittaa hartautta, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä." Linnan takaportilta johti sinne vuosisatoja vanha, jättiläislehmusten reunustama mutkainen tie, jolla siihen aikaan kuitenkin kasvoi niin korkeata ruohoa, että sitä oli vaikea kulkea. Ympärillä oleva alue oli sitä paitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likawaylla oli lisäksi kaksi muhkeata kesyä karhua, jotka saivat juoksennella vapaina linnan ja kirkon välisellä maankappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikka linnan ja puutarhan välissä olikin korkea ja paksu kivimuuri, kuului petojen kumea karjunta selvästi kartanon puolelle.

Nuo karhut olivat myöskin osaltaan suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Sillä eihän kukaan juuri mielellään mene rukoilemaan sellaiseen paikkaan, jossa kesken parasta hartautta voi joutua karhujen raadeltavaksi.

Kun linnan torninvartija ilmoittaa torvensa äänekkäällä törähdyksellä illan seitsemännen tunnin alkaneen, aukeaa muudan karhupihalle päin oleva ikkuna, ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat pedot aika vauhtia, ilmoittaen silloin tällöin kumealla murinallansa, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa muistuttava ihmisääni lausuu kummankin karhun nimen ja samalla asetetaan suuri, verinen lihankimpale ruohikkoon. Pedot ottavat sen ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja hampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä siitä itselleen niin suuren palasen kuin suinkin. Karhut ovat kaksosia ja epäilevät sangen suuresti toisiaan. Toinen luulee aina, että veli on saanut suuremman kappaleen, ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen se hyökkää sen vuoksi tämän kimppuun. Toisella on samanlaiset mielipiteet ja se menettelee luonnollisesti samalla tavalla. Siten syntyy tulinen tappelu, joka lyhyin väliajoin sekä luita ja ytimiä vihlovin karjahduksin jatkuu koko yön.

Vähitellen voittaa yö, ja hämärtävän päivän ja Waag-joen sumut kietovat koko laakson kosteaan ja pehmeään verhoonsa. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä, sen ikkunoista ei näy edes heikkoa kynttilän valoakaan. Mutta kaikkien nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaa ja narisematta. Muudan nainen hiipii siitä puutarhaan kuin unikuva tai ilmestys. Pitkä, valkoinen viitta kietoo laskoksiinsa solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Nainen katselee ympärilleen, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin, eikä hänellä ole lyhtyäkään mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen mekko osoittaa, missä tuo keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, ja kaksi muodotonta möhkälettä kiiruhtaa juoksujalkaa kulkijaa kohden. Niiden valkoiset hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei edes kirkaise säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle hunajakakkuja, noita karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat leivokset sukkelasti suuhunsa ja murisevat tyytyväisesti. Sillä aikaa rientää olento nopeasti kuin salama ruohon peittämää tietä kirkon ovelle. Avattuaan sen hän menee sisään ja sulkee sen jälleen.

Mitä mahtaa tuo yksinäinen valkoinen haamu etsiä kappelista yösydännä, synkässä pimeydessä?

Herra Grazianilla oli sinä päivänä luonansa paljon vieraita, sillä päivä oli merkityksellinen sen vuoksi, että se oli hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa salissa ja toverit lähestyivät sitä toinen toisensa jälkeen sekä tarjosivat ruumiille täytettyä pikaria, jonka he sen jälkeen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemusta.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies, joka ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvot olivat kuparinväriset, silmät verestävät, luomet olivat turvoksissa ja niitä reunustavat paksut ja karkeat kulmakarvat törröttivät kaikkiin ilmansuuntiin, kuten hänen suuret viiksensäkin. Hän oli ajellut päälakensa ja takaraivonsa aivan paljaiksi turkkilaiseen tapaan, ainoastaan etualalle oli jätetty palmikot, jotka aina päässä olevan lakin alta riippuivat ohimoille. Paksun kaulan alta suunnaton lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen, ja alaspäin riippuvat posket piilottivat melkein kokonaan kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt viitta oli huolettomasti heitetty hartioille ja paidan hihansuut oli sidottu nuorilla ranteitten kohdalta. Kuten kaikesta voidaan päätellä, ei hän kiinnittänyt ollenkaan huomiota pukuunsa. Siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit vain olivat kultaa. Miekkaa hän ei käyttänyt ollenkaan, mutta sen sijaan oli leveän turkkilaisen vyön alle pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, komeiden saapasten toisesta varresta näkyi käyrän puukon loistavasti koristettu pää. Hänen liikkeensä ilmaisivat kärsimättömyyttä ja kopeutta, jotka eivät suvainneet vastaansanomista. Kun hän oli vihainen tai ikävystynyt, oli häntä kamala katsella. Keskusteleminen hänen kanssaan oli mahdotonta. Siitä, mitä toinen sanoi, hän ei vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kenellekään. Mutta sen, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Kun hän suvaitsi sanoa jollekin jotakin, oli se käsky, jota heti oli vastaansanomatta toteltava, muuten sai niskoittelija pian tutustua lähemmin herran paksuun, koukkupäiseen keppiin.

"Mene, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisen sielun puolesta!" kehoitti Grazian tullessaan karhuja ruokkimasta.

Nämä sanat oli nähtävästi joku jo ennakolta iskenyt hänen päähänsä, ja kukapa se muu olisi ollut kuin herran eroamaton seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, hänen piti aina nojautua jonkun toisen olkapäähän. Samanlaisen tuen tarvitsi myös sielukin, vaikka se ei ollut läheskään niin suuri kuin ruumis. Päinvastoin tarvitsi se vain hyvin pienen tilan eikä kyennyt lähimainkaan täyttämään tuota muhkeata ruumista kokonaan. Sen tähden täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän merkeillä. Grazianissa ei nimittäin ollut miestä muodostamaan edes vähäpätöisintäkään ajatusta omin voimin. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja äkilliset päähänpistot, jotka määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli huolehtinut myös tästä maahanpaniaisten muistopäivän viettämisestä. Hän oli kantanut ruokaa ja juomaa, pitänyt huolta siitä, että oli saatu sopivia juhlavieraita, juoppolalluksia, narreja, kerjäläisylioppilaita, luostareista karkotettuja munkkeja, rappiolle joutuneita aatelisia, kaikenlaisia seikkailijoita, sellaisia, joilla on koti joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakialaisia laulajia, Puolan juutalaisia ym. roistoja. Kaikilla niillä oli suuri kurkku ja avara vatsa sekä suuri varasto rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likawayn juhlissa tarvittukaan.

Eräässä korkeassa, holvikattoisessa salissa, johon mahtui kaksisataa vierasta, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo tehneet velvollisuutensa ja nyt vaadittiin myös jotakin henkevämpää. Ja sellaista saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tanssivat säveliensä mukaan. Sitten esiintyi kaksi nälkiintynyttä slovakialaista ylioppilasta paljain jaloin, rikkinäisin vaattein ja vanukkeisin hiuksin. He lauloivat ensiksi kaikenlaisia hurskaita latinalaisia virsiä, mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehuja, alkoivat nuo veitikat viritellä maallisempiakin lauluja, joiden sanat ja nuotti lopuksi muuttuivat hyvin irstaiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin jonkinlaisella murteella, mihin latinan, slovakian ja unkarin kielet oli sotkettu yhteen kauheaksi sekamelskaksi, huvittivat maahanpaniaisväkeä niin, että he paiskautuivat pitkäkseen lattialle ja kierittelivät siinä vatsojaan pidellen ja ollen pakahtua naurusta. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä murahdellen eteensä tuijottaessaan.

"Nämäkin laulut olisi hän kyennyt paremmin laulamaan ja vieläpä opettamaankin noita ylioppilaita tässä suhteessa. Hän se vasta osasikin pitää hauskaa!"

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina kallistuivat ylioppilaat vihdoin pöydän alle. Mutta eipä ilo sen vuoksi loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalla kolme Galitsian juutalaista. Nyt tuotiin heidät saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä hierottiin partaan survottua pippuria. Kun sitten toinen tai toinen aivastaessaan heilautti äkkiä päätänsä sekä samalla sai naapurinsakin älykopan keikkumaan, ei yksikään vieras saattanut olla nauramatta. Mutta linnanherra ei vain nauranut. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä hänen sopertaessaan: "Myös tällaista hän taisi paremmin kuin muut. Ainoastaan hän tiesi, miten juutalaisia voitiin hauskimmasti pilkata. Niin, hän oli todellinen nero."

Iloisuus yhä kohosi. Vieraat olivat jo runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta niin tuulessa, että he ryhtyivät tappelemaan keskenään. Voimakkaimmat sulloivat heikompia pöytien alle. Mutta nurkassa pyörivät muutamat veitikat yhdessä rytäkässä. He koettivat yhdistetyin voimin viskata erään toverinsa ulos, mutta eivät onnistuneet. Lopuksi viinin jumala kaatoi heidät kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei sekään huvittanut. Totisena ja synkkänä hän vain istui ja murisi viiksiinsä: "Olisipa hän vain täällä! Hän pieksäisi teidät kaikki mäsäksi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän teidät kaikki pellolle."

Kun tappelu oli tullut niin yleiseksi, että tinalautaset ja katajasarkat lentelivät ilmassa, pöydät ja tuolit kierivät maassa, penkit ja ihmisluut katketessaan narskuivat ja kiroussanat sekä valitushuudot kaikuivat kovimmin, aukeni äkkiä muudan sivuovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muudan naiseksi pukeutunut ilveilijä kirkon lippu kädessään, häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen mitä ilkeimmästi pilkattiin.

Tappelu lakkasi heti. Ne vieraista, jotka vielä pysyivät jaloillaan, liittyivät yhteen matkaan. Jotkut ripustivat keppiinsä käyrän viiniruukun ja nostivat sen olalleen sekä marssivat siten aseistettuina juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierreltiin, sitten mentiin huutaen ja hoilaten ulos.

Saliin olivat jääneet ainoastaan maassa makaavat, jotka viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta olivat kykenemättömät yhtymään seuraan. Ainoastaan talon herra istui rauhallisesti paikallaan. Hänen edessään pöydällä oli ahdaskaulainen pullo väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ollut vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi hän tuijotti savuavan kynttilän sydämeen sekä murisi silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kuitenkaan kukaan mitään välittänyt.

"Kuinka paljon hullutuksia hän osasikaan keksiä! Kesken haukkumistanikin oli minun pakko nauraa hänelle. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle riittänyt. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän minulle selkään. Jollen antanut hänelle rahaa, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni ja otti häneltä. Niin, pojalla oli enemmän järkeä kuin kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. Helposti olisi hän saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenenviiden. — Kun siihen lisätään vielä kolme vuotta, tekee se kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Se on totta. Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on jo ollut kuolleena. — Mutta minkä vuoksi hän oikeastaan kuolikaan? — Sen tähden vain, että hänen hevosensa sattui taistelussa kompastumaan, muuten olisikin toinen saanut loppunsa. Ja sellaista sanotaan oikeudeksi! Kaunis maailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! Hänen verensä vuoti kuiviin. No, eivätkö sitten kaikki maailman lääkärit kykene jollekin, jonka veri on vuotanut kuiviin, hankkimaan uutta verta? — Arkaa väkeä! Tuo pappi-aasi sanoi, että ihminen muuttuu maan mullaksi. Mutta hän valehteli! Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. Huomenaamuna avautan hänen arkkunsa ja katson. — Niin, siellä hän lepää paavilaiskirkon lattian alla olevassa hautakammiossa. — Miksi juuri siellä? Hän itse niin tahtoi — luultavasti sen vuoksi, että hän vielä kuoltuaankin saisi kiusata pyhimyksiä. Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nahkapihviä? Taikka loihtiiko hän aaveita kelloja soittamalla? — Mitä se on? — Kellon soittoa! Kuka kuulee sen? — Eikö kukaan muu kuin minä vain? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi ovat? Etkö kuule? — Pium-paum, pium-paum! Varmaankin on se itse piru ilmielävänä? Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Mutta ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Muutamat jalkeillaan olevat olivat laskeutuneet kellariin, jossa he särpivät viiniä suoraan tynnyreistä. Suuressa juhlasalissa oli ainoastaan talon herra yksinään valveilla.

Grazian kömpi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvan ja alkoi tukea seinistä etsien ja hoiperrellen poistua salista ensin pitkään käytävään ja sitten linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskaisi ikkunan auki ja tirkisteli pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.

"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon kuunnella!"

Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä goottilaisikkuna oli valaistu.

Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.

Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.

VI.

Hänkin vietti — vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.

Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.

Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan. Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.

Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi, vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.

Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä, raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.

Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon, joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.

Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia. Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli Likaway.

Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.

Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.

Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. —
Valehtelivatko hänen silmänsä? — Samassa äännähti vihitty malmi
ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.
Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.

Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä. Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.

Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento — samanlainen kuin padualainen Antoniuskin — munkin puvussa ja paljain jaloin, palava tulisoihtu kädessä.

Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.

Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän vaipui tainnoksissa maahan.

Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen sydäntään kuin armas aurinko.

Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä oli lihaa ja verta… Se oli todellakin hän! "Teodor!"

Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.

Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi heitä molempia.

"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä aikaa."

"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua hiljaa kädellään.

"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi, en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. — Olen vain isä Siegfried."

"Koska minä en voi saada sinua enää omakseni, niin tahdon antaa sinut Jumalalle. Koska et voi olla minun morsiameni, niin ole sitten taivaan morsian. Minä olen tullut johdattamaan sinut sinne, mihin mielelläsi menisit."

"Luostariinko? Tiesit siis hartaimman haluni? Oletko todellakin puhellut kanssani unissasi?"

"En ole! Enkä rupea sinulle valehtelemaankaan. Mutta miettiessäni näitä asioita oli minun pakko tulla siihen johtopäätökseen, että sinä tuollaisen hirvittävän tapauksen satuttua mieluimmin menisit luostariin. Olen myös saanut kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoo antaa sinut puolalaiselle Berezawskylle."

"Sitä parempi. Tuo aiottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitä paitsi hän on ollut ennen kuusi kertaa naimisissa. Lisäksi hän on sozianilainen mielipiteiltään."

"Hän kieltää pyhän kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen, eikä mitään muuta, Pyhä Henki ainoastaan valkoinen kyyhkynen."

"Pelasta minut hänen käsistään!" rukoili tyttöraukka munkin polvia syleillen.

"Tulin tänne todellakin helvetin läpi, läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt, ja jossa vieläkin näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Sitä tietä oli kamala kulkea. Sen olemassaolon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisältöä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt ottaa selville. Madacsányn tyhmä narri osoitti minulle vihdoin oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi minut myös muutaman sangen vastenmielisen ihmisen seuraan. Veljeskuntamme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi eräälle rouvalle, jota kammoksun enemmän kuin pimeyden ruhtinasta kaikkine käskyläisineen! Asun Madacsányn linnassa, kreivittären luona."

"Se nainen on minun helvettini ja paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun on joka päivä pakko puhutella tuota olentoa, jota minä sydämeni pohjasta inhoan ensimmäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä olkoonpa nainen kuinka kaunis tahansa, hän on aina silloin vastenmielinen, kun hän paljastaa tunteensa miehelle ja tarjoaa pyytämättä lempeänsä. Sitä paitsi on minun hänen rippi-isänään täytynyt kuunnella mitä syntisimpiä ja viettelevimpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastainen ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää, miten hän tuli leskeksi. Mutta ripin salaisuudet on minun sinetöitävä sieluuni ainaisiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Nuo teot ja ajatukset on minun Jumalan puolesta annettava hänelle anteeksi, julistettava hänelle vapahdus ja synninpäästö, vaikka en voisikaan tehdä sellaista omasta puolestani milloinkaan. Tämä kaikki on mielestäni helvetin kauhujakin pahempaa!"

"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."

"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erikoinen nautinto kertoa sinusta kaikenlaista, jolla hän luulee voivansa haavoittaa sieluani. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu, ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pidä tuhlata aikaa turhiin vaikeroimisiin. Sinun täytyy palata pian kotiisi, ja minunkin on heti lähdettävä olopaikkaani. Minulla on pitkä, maanalainen tie kuljettavana, ja minun pitää vielä pimeän aikana ehtiä Madacsányyn, ettei kukaan huomaisi poissaoloani, eikä oppisi tuntemaan käytävää. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin vai et?"

"No, se tulee ainakin toteutumaan. Sitä varten pitää minun ilmoittaa tämä sinun päätöksesi erään luostarin abbedissalle. Sitten vien sinut salaisesti maanalaista käytävää pitkin Madacsányyn, josta muudan nunna suljetuissa vaunuissa kuljettaa sinut luostariinsa. Valmistumatta emme voi siihen ryhtyä, ja meidän pitää olla hyvin varovaisia. Kaikissa tapauksissa määrätkäämme, milloin jälleen voimme toisemme tavata."

"Sanokaamme joka sunnuntai-ilta heti kello kahdenkymmenenneljän jälkeen. Ennen en voi saapua, sillä tuo kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattaja olen, ei nuku koskaan aikaisemmin ja illanviettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."

"Mutta sanohan", pyysi tyttö, "mistä tiesit, että voit minut täällä tähän aikaan tavata? Ilmoitettiinko se ehkä sinulle unessa?"

"Muille voisin kyllä valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua eivät johtaneet mitkään ilmestykset eivätkä ihmetyöt, vaan minä tiesin, sillä olin varma, että löytäisin sinut täältä. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota te tavallisesti vietätte suurin juhlallisuuksin. Mutta ethän sinä voi olla sellaisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelevat juopuneiden inhoittavasta melusta, vaan tietenkin pakenit veljesi haudalle, täällä rukouksessa yösi viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta olin sitä paitsi päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin päästä luoksesi. Arvelin, että koska siellä varmaan on paljon munkkipukuisia narreja, minunkin olisi mahdollista tuntemattomana heidän turvissaan päästä sisälle ja etsiä sinua."

Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka kohosi hänen puheensa johdosta tytön kasvoihin. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedontapaisesti.

Tyttö ei kertonut mitään. Hän vain ajatteli kauhistuneena, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan voinut käydä, jos hän olisi tänä yönä tullut linnaan. Karhut olisivat ehdottomasti repineet hänet kuoliaaksi. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään peläten, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan petojen saaliiksi joutumatta voisi jälleen päästä linnaan.

"Ajattelin vain sitä", sanoi Magdaleena koettaen hymyillä lempeästi, "että millä tavalla sinä olisit päässyt kirkosta ulos, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukossa?"

"Mutta minä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukossa. Isäsihän on määrännyt, ettei niitä saa milloinkaan sulkea. Onhan kirkon jokaisella loukolla oma surullinen tarinansa. Oven tarina on kuitenkin surullisin."

"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"

"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"

"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan. Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla, ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta marmoriposkeaan."

"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi, ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.

"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.

"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi, joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi, joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui kuolleena kynnykselle."

"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein noita kahta muistomerkkiä.

"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut aina auki."

He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan. Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.

"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle hunajakakun jäännöksen.

Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön, olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle marttyyrin.

VII.

Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.

Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari, oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla sekoitettua.

Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.

Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä, mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä salannut.

Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.

Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.

Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!

Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"

Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta. Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet lämmittää?

"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, käännellessään levottomana ja unettomana vuoteellansa. "Sanon sinulle jotakin. Sinä olet tuonut meille joko pirun tahi enkelin."

"Sen tähden vain, että ennen kuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Hän ei puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'Jalokiveni', 'silmäteräni', 'ainokaiseni', 'enkelini', ja joka kerta, kun hän vain otti minut käsivarrelleen, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillaan. Hän ei minulta milloinkaan mitään kieltänyt. Ellen heti saanut mitä vaadin, kiskoin häntä tukasta, mutta hän nauroi vain ja suuteli minua. Hän ei milloinkaan edes katsonutkaan minuun vihaisesti. Mutta sen jälkeen kun sinä tulit meille, ovat asiat paljon muuttuneet. Hän ei välitä minusta enää eikä rakasta minua enää. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita ja entisten rakkaiden 'jalokiveni', 'ainokaiseni' ynnä muiden nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi ja niin edelleen. Sitä paitsi katselee hän minua aina niin julmin ja karsain silmin, että oikein pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, saan heti ankarasti selkääni. Joskus, kun yritän häntä suudella, sylkäisee hän kuin vihainen kissa. Näiden kaikkien asiain vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että piru on tullut taloomme sinun mukanasi."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu, tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän alkaa minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä." Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti lämmittää sitä omissa käsissään.

"Toissa päivänä oli minun pääni hyvin kipeä. Pyysin sen tähden, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi minua otsalle, sillä siten on kipu ennenkin lakannut, mutta hänpä ei tehnytkään sitä, vaan viskasi minut tylysti nurkkaan. Sanoin saaneeni päänkivun siitä, että olin niin paljon syönyt persikoita ja hunajakakkuja. Silloin hän sieppasi kädestäni tuon piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit kirkon viime vihkiäisjuhlassa ja josta minä en vielä ollut maistanutkaan sekä heitti sen Jakulle. Rupesin silloin katkerasti itkemään. Siitä hän raivostui vielä enemmän. Hänen kasvonsa muuttuivat aivan sellaisiksi kuin aina silloin, jolloin kamarineiti on pistänyt häntä neulalla päähän hiuksia järjestäessään tai palvelija kaatanut paistinrasvaa hänen vaatteillensa. Kun minä sitten peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, sieppasi hän pitkän neulan tukastaan ja uhkasi minua sillä, kiristellen samalla hampaitansa ja jupisten: 'Kirottu lurjus! Kunpa olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin ja rupesin pelkäämään, että hän tappaa minut. Pyysin, että hän panisi pois tuon pitkän neulan, mutta hän sanoi vain ilkeästi: 'Rukoile vain ahkerasti, ettei sinulle kävisi samalla tavalla kuin Csetejewarin lapsille! Käske tuon narrin kertoa, minkä tähden aaveet Csetejewarissa itkevät öisin.' Ja eilen illalla, sillä aikaa kuin sinä lauloit huoneessasi virsiä, kertoi narri sen minulle, kun ensin kauan olin sitä pyytänyt."

Poika oikein värisi, hänen hampaansa kalisivat ja hän oli hyvin kauhistuneen näköinen, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi, isä, että kuulet!" pyysi hän. "En uskalla puhua kovasti. Kuulehan nyt, kun kerron!

"Csetejewarissa oli kaunis leskirouva. Hänellä oli kaksi minun ikäistäni poikaa, jotka olivat kaksoset, olivat aina yhdessä ja leikkivät keskenään. Mutta Csetejewarin kaunis rouva rakastui kovasti erääseen komeaan ritariin, joka kävi usein linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'Ottaisin sinut puolisokseni, ellei noita neljää silmää olisi olemassa!' Tuo kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä avioliitosta. Sen tähden hän päätti julmasti toimittaa heidät pois tieltään. Hän käski luoksensa Darkan, kaksosten vanhan imettäjän, ja sanoi hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samalla hän vetäisi kaksi kultaista neulaa tukastaan) ja mene noiden poikain kera metsään! Leiki siellä heidän kanssaan siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitten heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä nämä neulat heidän silmiinsä niin, että he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei tarvitse enää sanoa, ettei rakkautemme elä, tiellämme ei ole enää noita neljää silmää!' Vanha, ilkeä Darka teki niinkuin hänen julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän lävisti toisen ohimoa, heräsi toinen poika veljensä kimeään parkumiseen ja näki silloin, mitä julma hoitajatar oli tehnyt. Hän alkoi rukoilla surkeasti, ettei hänelle tehtäisi pahaa tuolla pitkällä neulalla ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, helmiä, hevosia ja vaunuja y.m. Lopuksi hän sanoi 'Kun minä kasvan suureksi, annan sinulle koko Csetejewarin, jollet tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt, vaan pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitten hän kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi ne kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauskulua. Samana päivänä tuli tuo komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt eivät nuo neljä silmää ole enää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisesti viileässä haudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivuneiden oksien alla. Nyt ei mikään estä meitä menemästä naimisiin!' Mutta sen kuultuaan ritari kauhistui ja vihastui: 'Ah, kaunis rouvaseni', sanoi hän, 'noilla neljällä silmällä en minä suinkaan tarkoittanut lapsiasi, vaan omia silmiämme, joilla näemme liian hyvin toistemme viat, saattaaksemme rakkaudestamme huolimatta mennä naimisiin keskenämme.' Sanottuaan sen hän poistui, eikä tullut enää koskaan takaisin. — Mutta siitä alkaen kummittelee Csetejewarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. — Kertomus on hirveä! Onkohan se tosi, isä Siegfried?"

"Ei, poikaseni! Älä ole ollenkaan peloissasi! Narri on vain yksinkertasuudessaan puhunut päättömiä."

"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."

"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää mielikuvitusta."

"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."

"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla, suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. — Minkä vuoksi minä nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. — Tee siis pyyntöni mukaan!"

Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaiseen yöhön.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi hänet tuijottamaan terävästi eteensä.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.

"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu, mitä olet ajatellut!"

Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla äänellä:

"Älä puhu minulle Jumalasta ja iankaikkisesta kadotuksesta! Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin luotu mieheksi, olisin Kain. Mutta koska teit minusta naisen, tuli minusta Eeva. Sinä olet antanut minulle naisellisen sydämen, luonut silmiini magneettisen vetovoiman ja sivellyt huuleni huumaavalla taikanesteellä. Sinä lähetät minulle ajatuksia valveilla ollessani ja haaveillessani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomasi olennon? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt tietää, millainen minusta tulee?"

"Onko totuuden puhuminen mitään pilkkaamista? Millainen on minun rikokseni? Sekö, että rakastan juuri sinua? Kuka olet sinä, joka tahdot tulisella miekalla tuhota ympäristösi? Oletko sinä Jumala tahi hänen ylienkelinsä? Vai oletko piru? — Älä ole minulle vihainen. Enhän minä ole sinua loukannut, en sinua enkä pyhimyksiä. Olen lukenut tuon suuren kirjan, jota te nimitätte raamatuksi, kannesta kanteen ja etsinyt sieltä sellaista paikkaa, jossa kielletään naista rakastamasta, mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat eivätkä evankelistat sellaista kiellä. Vain ihmiset ovat keksineet sellaisen julman opinkappaleen, että täytyy olla olemassa erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka pukee munkinkaavun päällensä, sen sydän ei saisi muka enää sykkiä. Eikö sellainen ole kapinoimista Jumalaa vastaan? Eikö sellainen ole melkein samaa kuin murha, sillä sehän on pitkällistä ja kiduttavaa Jumalan kuvan hävittämistä ihmisestä? Pahemmin eivät menettele myrkynsekoittajatkaan, jotka juomillansa aiheuttavat ensin sairastumisen ja sitten kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan henkiin herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia kertoja vuodattanut katkeria kyyneliä. Myönny siihen, että saan särkeä hautaholvisi ja herättää sinut uuteen elämään! Kuule minua! Me poistumme Unkarista ja menemme Siebenbürgenin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitä paitsi on kolmasosa väestöstä siellä protestantteja. Siebenbürgenissä ei meitä kukaan vainoa. Täällä, noissa kahdessa rautaisessa kirstussa, on niin paljon aarteita, että me voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti huvien pyörteissä ja elämän nautinnoissa. Mutta jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimattomasti, hiljaista, Jumalaa pelkääväistä elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka mitättömän kirkon katto on rautapeltillä peitetty. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera vaimosi. Keitän ja pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkaa Jumalaa enkä ihmisiä. Mutta jos kuitenkin tekisin jotakin sopimatonta, saisit lyödä minua, rangaista nälällä ja teljetä minut yksinäisyyteen. Minä koetan kaikessa tehdä mieliksesi, jos vain heität päältäsi nuo kuolinvaatteet!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyy sen sydämen olla, joka voi vastustaa tätä tulista intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muudan talismani, rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se suojeli häntä paremmin kuin munkinkaapu kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnaki oli jättänyt sydämensä Mitosclimin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmentuli voinutkaan sulattaa sen jääpeitettä.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sellaisen neuvon annan sinulle rippi-isän oikeudella", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossaan suokoon sinulle anteeksi pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi luet liturgiaa, sanon minä sillä välin itsekseni: 'Se ei ole totta, ei mitenkään, ei ikinä.' Ja kun sinä veisaat kiitosvirttä pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä.' Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani! Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani!"

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja puraisi terävillä hampaillaan käsivarteen niin, että veri purskahti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin, kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi erämaihin villien druusien pariin. Mutta hän pani ehdoksi, että minun piti joko tulla tänne taikka vaeltaa Espanjaan ja ruveta siellä inkvisition apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdoin tulla itse rääkätyksi kuin muita kiduttaa. Ja voinkin sanoa sen varmasti, ettei harhauskoinen, jonka inkvisition pyövelit ovat kastaneet kiehuvaan öljyyn, kärsi suurempia tuskia kuin minä sinun läheisyydessäsi, eikä inkvisition espanjalainen saapas muserra hienommaksi uhrinsa luusolmuja kuin sinun intohimosi murskaa minun sieluni. Sinun linnasi on kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kärsiä. Jumala antakoon sinulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka on täällä minulle uskottu, aion minä kunnollisesti tehdä. Kasvatan poikasi rakastamaan totuutta ja hyveitä sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kukaan ei saa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään. Narri Herskankin olen minä karkottava hänen läheisyydestään, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillansa myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä myöskin olet hänet hylännyt. Sen tähden otankin minä hänet pojakseni tästä päivästä lähtien."

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikahtamatta kuin valkoinen marmoripatsas. Sitten vaipui hän kokoon ähkien, hampaitaan kiristellen ja niin vaikeasti äännellen kuin kuolemaisillaan oleva haavoitettu villieläin. Vihdoin lysähti hän kuitenkin lattialle ja nojasi päänsä tukeen, joka sattui olemaan siinä lähimpänä. Se ei ollut mikään muu kuin hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kivi saattoikin edes hieman jäähdyttää hänen tulikuumaa otsaansa.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvässä unessa.

VIII.

Siihen aikaan sattui Unkarissa sellainen harvinainen tapaus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa tapaus sen jälkeen, kun katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin, oli astunut voimaan.

Hän oli Thurzan ikivanhan aatelissuvun viimeinen miehinen jälkeläinen, suvun, joka oli antanut Unkarille monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kuoltua naimatonna olisi kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon, ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.

Ja paavi tiesikin siihen neuvon. Hän antoi bullan, oikean, todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurza vapautettiin aviokiellosta ja hänelle annettiin oikeus mennä naimisiin hänen silti tarvitsematta luopua piispan istuimesta.

Kronikat ja perimätiedot tietävät kertoa, että piispa käyttikin hyväkseen tätä erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisnaisen Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja sikäli ainutlaatuiset, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsonin linnassa on vieläkin nähtävänä suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Tuo barokkityyliin rakennettu linnakin seisoo vielä eheänä paikoillaan komeine kuvapatsaineen ja koristettuine käytävineen. Hääsali ei ole pituudeltaan ja leveydeltään ainakaan paljon pienempi Budapestin reduuttisalia. Sen toisella keskiseinällä on vielä makuuhuoneeseen johtava komea porttaali. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, jotka on ympäröity kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyin viiniköynnöksin, itämaisin kasvein ja kaunein lehtikoristein.

Häitä vietettiin humussa ja sumussa viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään. Ne kestivät kokonaisen vuoden. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, jolloin piispa kasvot ilosta loistaen tuli makuuhuoneesta ja kantoi sylissään pientä vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus vain lisäsi vieraiden riemua.

Niin, vaikka nämä häät kestivätkin kokonaisen vuoden yhteen mittaan, eivät vieraat silti kyllästyneet, sillä joukko vaihtui alituiseen. Ei juuri kukaan ole nimittäin sellaisessa asemassa, että hän voisi olla poissa kotoaan kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa laulaen ja soittaen. Ja kun he olivat saaneet kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Siebenbürgin, Puolan ja Mährin ylhäiset paroonit, nuo vanhat hyvät ystävät, tulivat lapsineen ja vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelijoineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Soittoakin oli yhtä monta lajia kuin vieraitakin. Puolalaiset paroonit toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa, siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi laji loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja tanssittiin.

Sillä aikaa kun nuoriso hyppeli salin toisessa osassa soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyivät huvittajina milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkausrunoilija, milloin hurskasten latinalaisten virsien esittäjiä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltta ainoastaan naisia varten. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä vierasten onnellisille lapsille. Siinä he söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Kaikilta ilmansuunnilta saapuneet papit ja munkit olivat leiriytyneet erääseen holvikäytävään. Sellainen harvinainen ja merkillinen tapahtuma kuin piispan häätilaisuus olikin houkutellut heitä kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszasta, paulinisteja, johanniitteja, jehowiitteja, karmeliittoja ja muita. He istuivat suuren pöydän ääressä ja joivat in honorem domini et dominae. He olivat myös vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat vieraat. Heidän lukumääränsä vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs vakinainen vieras, joka oli ollut näissä pidoissa alusta alkaen ja pysyi loppuun asti, nimittäin Grazian, Mitosclimin linnanherra.

Vanhemmat naiset nurkkateltassaan kuiskivat keskenään, että syy Grazianin pitkäaikaiseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezawskyn. Mies oli sen näköinen, että jos Herra Jumala olisi luonut ensimmäisen ihmisen Aatamin hänen näköisekseen, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta ottanut. Tuo ikinuori sulho hymyili niin suloisesti lakananvaalealle morsiamelleen, että hänen silmänsä menivät oikein ristiin.

Vanha narri vietti kumminkin enimmän aikansa viinipullojen seurassa. Silloin tällöin erosi hän sentään hetkiseksi niistä. Silloin tuli hän nuorison joukkoon ja tanssia lerkutteli leveillä lattajaloillaan kuin mikäkin sarvikuono. Mutta kaikista eniten halusi hän suudella Magdaleenaa. Ja sen hän ehkä onnistuisi tekemään, jos vain tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, tanssittiin silkkitanssia seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn — siitä myös nimi tyyny- eli pielustanssi — heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitten valitsi hän mieluisimman seinämällä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neito antoi hänelle suutelon. Sitten otti mies naisen kädestä kiinni, nousi seisomaan ja molemmat tanssivat muutaman kierroksen lattialla. Sen loputtua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin jatkui tanssi suloisin vuorotteluin. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat käyttää hyväkseen silkkitanssin suomia tilaisuuksia. Piispan häissä tanssittiin myös, kuten jo edellä kerrottiin, ahkerasti silkkitanssia. Etenkin Berezawsky, tuo vanha ikinuorukainen, oli siihen innostunut. Milloin se vain pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös mukana. Hän toivoi salaisesti saavansa siten tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan, Berezawskysta eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauan kuin ei kukaan nainen hänen kanssaan tanssinut, ei hänellä myöskään ollut oikeutta polvistua Magdaleenan eteen, voidakseen tuosta korallisuusta saada suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seura näytti tehneen sellaisen salaliiton häntä vastaan, ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltassa hymyilivät nähdessään, kuinka Grazian paikaltaan ahkerasti vartioi silkkitanssin kulkua. Kasvojen ilmeistä päättäen se ei mennyt hänen mielikseen.

Tuon kovan läksytyksen jälkeen näytti kaunis Idalia kokonaan muuttuneen. Tuntui kuin olisi hän tehnyt todellakin parannuksen. Häntä ei enää voitu tunteakaan samaksi ihmiseksi. Hän oli ystävällinen ja mukautuvainen, ei riidellyt eikä torunut, jätti rankaisematta palvelusväen virheet ja auttoi mielellään köyhiä. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja rukoili hartaasti, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu kuin kenties isä Siegfried.

Myöskin herra Cupidosta oli isä Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vain lauleli sopimattomia ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei hän enää kulkenut kylienkään läpi villi-ihmisen tavoin koirineen, joita hän usutteli rauhallisten kulkijain kimppuun, vaan asteli hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa rinnalla sekä vastaili ystävällisesti ja nöyrästi vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahansa hän jakoi kerjäläisille. Sunnuntaisin auttoi hän pappia taitavasti jumalanpalveluksessa aikomatta enää milloinkaan sekoittaa rikkiä pyhän savun sekaan. Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinalaiset lauselmat, ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioittavasti. Tämä kaikki oli hurskaan kasvattajaisän ansiota. Luostarikonventinkin jäsenet huomasivat sen ja olivat mielissään. Itse luostarien tarkastajakin lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toiminnastaan.

Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos tapahtui piispa von Thurzan häävuonna. Mitosclimin herra oli matkustanut sinne koko perheensä kanssa ja jäänyt sinne koko vuodeksi, kuten olemme nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella maanalaisessa käytävässä. Mitosclimiläisten lähtö oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Magdaleenakaan ollut siitä mitään tiennyt heidän edellisenä sunnuntai-yönä tavatessaan. He olivat vain päättäneet tavata toisensa seuraavanakin sunnuntaina.

Mutta muutamien päivien kuluttua kuuli Siegfried narri Herskalta,
että Mitosclimin väki, Magdaleenakin, oli matkustanut pois. Mihin?
Piispan häihin. Ja ne tulisivat kestämään kokonaisen vuoden.
Kauheata! Koko sinä aikana ei hän siis saisi tavata rakastettuaan.
Kenties hänet myös siellä ehkä pakottamalla pakotettaisiin suostumaan
Berezawskyn puolisoksi.

Siegfried huokasi syvään. Kunpa hän vielä kerran saisi puhutella
Magdaleenaa!

Eräänä päivänä — piispan häitä oli jo silloin vietetty kolme kuukautta — sanoi rouva Idalia hänelle:

"Isä Siegfried, kuuntele nyt tarkasti, mitä sanon! Koko maailma on Bittsessä, piispa von Thurzan häissä. Vain me olemme sieltä poissa. Mutta piispa on minulle äidin puolelta sukua. Hän on myöskin kasteisäni. Hän suuttuu varmaankin — eikä syyttä — ellen mene häihin. Minulla on muuan oikeista helmistä tehty, erinomaisen kaunis kaulaketju. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle kauniille rouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä olkaamme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo nuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."

Siegfried riemastui. Siellä hän saisi nähdä Magdaleenankin. Sitten tuli hän ajatelleeksi sitäkin, että hän siellä varmasti tulisi tapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän jo oli muutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän olisi millään muotoa tahtonut joutua tekemisiin. Mutta hän oli nyt laihempi ja hyvin parroittunut. Kenties he eivät häntä tuntisikaan, varsinkin jos hän pysyttelisi vaatimattomasti nurkissa ja sivupuolilla sekä koettaisi suojella kasvojansa kaavun päähineellä. Menen siis! Saanhan ainakin nähdä rakastettuni.

Ja niin lähdettiin Madacsánystakin häihin. Matka kesti kokonaista kuusi päivää, sillä päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.

Myöhään illalla he saapuivat Bittsen linnaan. Levättyään yön matkan vaivoista menivät he vasta seuraavana aamuna toivottamaan onnea nuorelle parille. Emerich von Thurzalla oli erinomainen muisti. Kuultuaan nimen isä Siegfried, rupesi hän sen tähden heti ihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi olla hänen hiippakunnassaan, koska hän ei muistaaksensa ollut sen nimistä pappia vihkinytkään. Siegfried sanoi saaneensa arvonsa munkkikuntansa provinsiaatilta. Mutta silloin piispa suuttui. Häntä ei nimittäin ollenkaan miellyttänyt, että jesuiittain provinsiaatit harjoittivat papinvihkimistä, jota tointa hänen mielestään vain piispat olivat oikeutetut hoitamaan. Sen vuoksi ei isä Siegfriediä pidettykään minään suosittuna vieraana Bittsen linnassa. Kukaan ei osoittanut hänelle ystävyyttä, kukaan ei toivottanut hänelle hyvää ruokahalua, kun hän istuutui syömään. Kaikki pappis- ja munkkivieraat katselivat häntä karsain silmin, sillä jesuiitat olivat yleensä vihattuja.

Eräs henkilö seurusteli kuitenkin uskollisesti hänen kanssaan, nimittäin herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei poistunut hetkeksikään hänen luotaan. Siivosti, hiljaisena ja miettiväisenä hän vain istui munkin polvella.

Rouva Idalia rupesi kumminkin hyvin pian iloitsemaan muiden mukana. Leskeyshunnun oli hän jo aikoja sitten nakannut menemään. Hän otti osaa kaikkiin riemuihin iloisena ja puheliaana. Thurzakin hymyili useammasti kuin kerran hänen nerokkaille huomautuksilleen. Pian kerääntyikin loistava ja ihaileva joukko hänen ympärilleen. Olipa joukossa muutamia harmaapäisiäkin ritareita.

Ainoastaan mitosclimilaiset näyttivät karttavan Madacsányn rouvaa. Jos Idalia sattumalta tuli istahtaneeksi siihen pöytään, missä naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö heti nousi ja vetääntyi johonkin muuhun paikkaan. Pian seurasi isäkin hänen esimerkkiään, samoin Berezawsky seurueineen.

Eräänä iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurza kulki käsi kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparvesta vierasparveen leikkiä laskien ja kehoitellen hymyillen vieraitaan ilonpitoon. Munkit ja papit olivat kerääntyneet erään hyvin suuren juomapöydän ääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinalaista juomalaulua, joka sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole oikeastaan miehiä eivätkä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä viini ja hyvä munkki ovat siis jotenkin samanlaisia tekijöitä tässä maailmassa.

Vanha Berezawskykin tanssia rytkytteli. Soihtuhypyssä oli hän oikea mestari, siinä kun tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta silkkitanssissa ei hänellä koskaan tahtonut olla oikein menestystä sen vuoksi, ettei kukaan nainen tahtonut harmikseen ottaa häneltä suukkosta. Magdaleena oli myös mukana silkkitanssissa. Berezawsky koetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta turhaan.

Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä, nimittäin nuoren munkin, isä Siegfriedin, ja Idalian, Madacsányn rouvan. Idalian sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka pelkäsivät hänen läsnäoloaankin kuin ruttoa.

Vihdoin joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys silmissä vei hän sen Berezawskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä saakka ilosta, ja oli mielissään siitä, että hän nyt sai tilaisuuden pyytää Magdaleenaa tanssiin ja tanssin sääntöjen mukaan suudella häntä. Magdaleena vaaleni kauhusta.

Isä Siegfried puristi kätensä nyrkkiin niin, että siinä oleva hopeapikari litistyi ja punainen viini purskahti pöydälle.

Idalia polvistui Berezawskyn eteen ja tämä valmistautui suutelemaan tuota kaunista rouvaa. Mutta silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Naisena olen minä luultavasti yhtä arvokas kuin te miehenä."

"Valehtelet! Sinä olet tappanut miehesi ja sittemmin ruvennut elämään luvatonta elämää entisen rakastettusi kanssa, joka munkin vaatteisiin pukeutuneena piileskelee talossasi. Tännekin olet tuon syntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä pitäen lastasi polvillaan. Voitko kieltää, ettei tuo pappi ole rakastajasi?"

Sanottuaan tämän nilkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin päästä päähineen.

"Katsokaa nyt!" kiljui hän. "Eikö tämä munkki olekin Teodor Dalnaki?
Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"

"Hahaha!" kaikui miesten nauru kuin helvetin kuoro. Jokainen oli tuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnakin.

Isä Siegfried seisoi tuon nauravan ja syljeskelevän joukon keskellä. Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän alkaisi sitä heiluttaa, tekisi se piankin tuhotöitä.

"Siegfried?" kuului piispa Thurzan mahtava ääni rähinän keskeltä.
"Oletko sinä pappi vai ritari?"

Nuorukainen pudotti tuolin lattialle, taivutti päänsä alas ja lausui hiljaisella äänellä:

Kuultuaan tämän piispan kehoituksen, tulivat munkit rohkeammiksi ja häikäilemättömämmiksi. He irroittivat vyötäisiltään köysiset solmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä samalla nimitellen häntä mitä erilaisimmin latinalaisin ja kreikkalaisin haukkumasanoin.

Siegfried ei välittänyt itsestään, vaan koetti ainoastaan varjella, etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki hän, miten Magdaleena tahtoi rientää hänen luokseen suojellakseen häntä ruumiillaan, mutta kuinka Grazian otti tyttöä lujasti kiinni käsipuolesta ja singahutti hänet Berezawskyn luokse sanoen raa'asti:

Mutta Idalia-rouva astui kiukkuisen raivottaren näköisenä Grazianin eteen ja kirkui:

"Kuule sinä, Grazian Likaway, tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan! Jo kerran ennenkin pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisenkin kerran, ja silloin sinä olet kuoleva!"

Sanottuaan sen ryntäsi hän salista tyrkäten luotaan jokaisen, joka ei kyllin nopeasti arvannut väistyä. Mennessään huusi hän piispalle ja tämän puolisolle:

Pian oli hän reessä. Hän ajoi laukkaa niin, että hevoset vaahtosivat ja pian katosi Bittsen linna hänen näkyvistään.

IX.

Kun he olivat kiitäneet jonkin matkaa, ajoi muudan reki heidän ohitsensa. Katsahtaessaan siihen näki Idalia erään turkkiin puetun äärettömän paksun olennon, joka huusi:

"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Matkustan näin kiireesti teille asuntoa valmistamaan."

Tämä paikkakunta oli kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Mutta nyt pysyivät kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen portit kiinni Madacsányn rouvan ja isä Siegfriedin tullessa.

Madacsánylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan. Siellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille oljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toistensa viereen, kuten miehen ja vaimon. Cupido nukahti keskelle.

Siegfried ei voinut paeta, eikä voinut olla kuuntelematta kauniin kiusanhenkensä jumalatonta puhetta ja katkeria syytöksiä.

"Eikö sinua hävettänyt", sanoi hän, "kun sinua haukuttiin pelkuriksi, ritariksi ja valhepapiksi? Minua he sanoivat sinun rakastajattareksesi. Ja sinä kärsit vaiti ollen kaikki nuo solvaukset. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä kunnioittamaan naista? Miksi et heittänyt tuota munkkikaapua nurkkaan ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Niin, minä olen Teodor Dalnaki, ja tässä on morsiameni! Jokainen, joka koskee häneen tai minuun, on kuoleman oma!' Mutta sinä raukka et tehnyt niin, vaan pelkäsit ja painoit pääsi alas. Luuletko, että veljeskuntasi huolii sinua jälleen jäsenekseen? Mitä vielä, elinkautiseen vankeuteen he sinut paiskaavat. Eroa siis ajoissa heistä! Pue ritarin vaatteet päällesi, ja paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme vieraalla maalla ja eläkäämme siellä onnellisina!

"Tiedäthän, että rakastan sinua hulluuteen asti. Mutta sinä et vastaa rakkauteeni. Siitä en välittäisikään suuresti, ellet olisi piispan häissä saattanut minua huonoon maineeseen. Nyt on sinun pakko korjata erehdyksesi. Minä vaadin sinulta kunniaani takaisin. Jos olet oikeutta rakastava mies, totinen kristitty, pitäisi sinun tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta pyydäkään kuin nimeä, sinun nimeäsi. Menkäämme Saras-Patakiin tai Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja menkäämme hiljaisuudessa naimisiin."

Siegfried kuunteli kauhistuneena puhetta. Magdaleenan vaalea ja kärsivä kuva välkkyi salaperäisenä ja selvänä hänen sielunsa silmien edessä. Katkeraa oli ajatella eroa hänestä.

"Puheesi sisältö on sangen tärkeä", hän sanoi. "Minun on pakko sitä miettiä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin kohtaloni ohjaajattaren kanssa siitä neuvotella."

"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos vain niiden kuluttua annat varman vastauksen."

"Itken sinun vuoksesi", hän sanoi. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein aarteeni maan päällä."

"Varmaankin on isä Siegfried jo alkanut sinua rakastaa, koska sinä taas olet minulle niin hyvä."

"Pian saadaan nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan korvaan.

Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat vaipuivat syvään uneen, josta he heräsivät vasta kukon kolmatta kertaa laulaessa.

Seuraavana päivänä saapuivat he Madacsányyn, ja kahden vuorokauden kuluttua alkoivat hauskuudet.

Niin, hauskuudet. Madacsányn kaunis hallitsijatar ei sulkenut oviansa eikä verhonnut kasvojansa paksulla hunnulla ihmisten katseitten pelosta. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat sytyttäneet uuden tulen hänen sydämeensä. Mitä hän enää välitti maailmasta, puheista ja ylenkatseesta? Hän ei ollut tietävinäänkään, mitä ihmiset takanapäin hänestä sanoivat. Hänelle itselleen eivät he kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ja kun Madacsányn linnan ovet jälleen avattiin juhlia varten, kokoontui sinne piankin joukoittain iloisia ihmisiä.

Tosin olivat vieraat kyllä laadultaan hieman sekalaista seurakuntaa. Eipä tuossa kirjavassa joukossa ollut montakaan kunnioitettavaa henkilöä. Kenties he olivatkin noita samoja juomaveikkoja, jotka juuri äskettäin olivat parjanneet Idalia-rouvaa. Mutta täällä he nyt vain lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitosclimin Grazian-herraa ja tuota ikinuorta sulhasmiestä Berezawskya. Nykyistä emäntäänsä sanoivat he sitä vastoin maailman parhaimmaksi ja siveellisimmäksi rouvasihmiseksi.

Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan lasketteli kaksimielisiä puheita juoppolurjusten kuultaviksi. Täällä ei hänelle naurettu eikä häntä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa kuten muutkin, joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.

Mutta kun yö tuli, hän jäi yksikseen. Cupido nukkui nimittäin nyt äitinsä kanssa. Huoneessaan haihdutteli hän humalaa päästään ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.

Seuraavana päivänä tuli jesuiittaluostarin lähettiläs kieltämään lihansyöntiä perjantaisin. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistavaksi. Idalia lähetti heille kukkarollisen rahaa ja kirjelmän, jossa oli: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan kultaa."

Siihen olivatkin jesuiittaisät tyytyväisiä. Sunnuntaiaamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin hoitamaan lastani, aarrettani!"

"Näitkö?" huomautti poika, "kuinka äiti minua nyt hellästi rakastaa. Sen jälkeen kun me tulimme kotiin piispan häistä, on hän ollut niin hyvä minulle. Siihen on varmaankin syynä se, että sinä rakastat häntä. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myöskin, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Isä Teodor!' Tiedätkö muuten, mitä äiti on tehnyt viime aikoina palvelijattariensa kanssa niin ahkerasti? Etkö tiedäkään? Tule katsomaan!"

Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.

"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."

"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä, sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."

Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla kertaa suloiselta unelta.

"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä äidin kanssa."

Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.

Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi, että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen ja puheli iloisesti:

"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa — silloin kun polvistuin alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön. Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."

XI.

Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata, milloin hän oli iloinen, milloin ankarien mielenliikutusten järkyttämä. Niinpä hän nytkin vapisi, kun hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.

Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelijansa sekä Cupidonkin levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.

"Tänään on vasta ensimmäinen sunnuntai. Muistaakseni sovimme kahdesta sunnuntaista!"

"Niinkö pitkän ajan sinä tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten olentojen kanssa?"

Idalian sielua värisytti jokin salainen ja käsittämätön aavistus.
"Tuo mies rakastaa toista!" välähti salamana hänen mielessään.

Hän pyysi sen tähden, että Siegfried ottaisi taasen Cupidon nukkumaan huoneeseensa.

Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain pettyneen toiveissaan. Mutta lopuksi hän virkkoi hieman vihaisesti: "Hyvä, otan hänet mukaani." Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti Cupidon. Tämä nousi hämmästyksissään seisaalleen ja rupesi itkien valittamaan: "Mikä nyt on? Tahdotko sinä taasen minut tappaa?"

"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä tylyt ja julmat kuin silloinkin, jolloin tahdoit pistää minut neulalla kuoliaaksi."

"Enhän minä koskaan ole aikonut sinua tappaa. Olet nähnyt vain pahaa unta. Mutta tule nyt, saat taasen nukkua isä Siegfriedin huoneessa. Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sinulle sanon! Sinä olet hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti, jos vain tottelet minua. Mutta jos teet toisin kuin minä käsken, rankaisen, kiusaan, kidutan ja ruoskitan sinua, ja puetan rääsyisiin vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin, ettei isä Siegfried ole mikään munkki. En myöskään tiedä, onko hän meille todella hyvä vai paha. Mutta sen voit sinä ottaa selville, jos vain tahdot. Ota sen tähden mukaasi tämä hopeapilli ja kätke se yövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa sinut vuoteeseen, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa valvo ja katso, mitä hän tekee. Jos näet jotakin erikoista, niin paina se tarkasti mieleesi ja kerro sitten minulle. Mutta jos hän hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin niin, että minä tiedän tulla sinne heti ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on mielessä, tahtooko hän meille hyvää vai pahaa? — Olethan, lapsoseni, ymmärtänyt täydellisesti tarkoitukseni ja teethän tahtoni mukaan?"

Cupido istui vuoteessa. Hänen lapselliset kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä, pelokkailta ja vahingoniloisilta.

"Tein, niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja nukahdin muka heti. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja saatuaan siitä varmuuden meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinkaapunsa ja pukeutui sitten noihin ritarinvaatteisiin, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun ylle puki hän jälleen munkinkaavun. Sitten hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Siellä tarttui hän Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän, ja voi kauheata — paiskasi kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan jonkinlainen musta kita, johon Siegfried katosi. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinut."

Idalia muuttui kauhean näköiseksi, hänen kasvonsa mustenivat vihasta ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Mutta Idalia löi nyrkillä poikaa kasvoihin ja kiljaisi: "Ole tuhannesti kirottu sinä, joka sellaisia puhut!"

Sitten hän juoksi, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, kuin riivattu makuuhuoneeseensa, heitti yllensä mustan viitan, otti salalyhdyn käteensä sekä syöksyi siten varustettuna Pyhän Nepomukin kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui näin syntyneeseen aukkoon.

"Äitikin meni helvettiin", vaikeroi poika peloissaan makuuhuoneessa. Hän risti kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: "Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta!"

Nepomukin patsaan jalustassa oli aukko. Siitä johti kuusi porrasta maan sisään. Seitsemäs astin oli vipujen varassa niin, että kun sen päälle astui, se kiepahti ympäri ja vaikutti samalla Nepomukin patsaaseen nostaen sen jälleen pystyyn ja sulkien siten aukon. Portaitten päästä alkoi sitten tuo käytävä, joka vei Waag-virran alitse Mitosclimin linnaan.

Idalia alkoi astella eteenpäin. Hiekan peittämällä lattialla näkyi selvästi verekset ihmisen jalan jäljet. Kreivitär seurasi niitä. Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa vain pari sataa askelta edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun verhoutunut olento. Hän koetti lähestyä sitä muurien pimennossa. Mutta silloin edellä kulkeva olento pysähtyikin äkkiä. Hänen edessään oli vankka, tamminen ovi, joka kumminkin aukeni olkapäiden lujasti ponnistaessa. Vihdoin hän oli käytävän toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle, ja Mitosclimin paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.

Myöskin Idalia sivuutti tammioven. Sen toisella puolella laajeni tunneli suureksi nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä. Madacsányn rouva katseli niitä kauhistuneena. Ne olivat kuolleita, jotka olivat olleet siellä kai kauan aikaa. Muudan istui pöydän takana nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuuntelevan hänen lukuansa.

Nämä olivat noita muinaisia hussilaisia, joista tuo salainen käsikirjoitus oli kertonut ja jotka olivat saaneet hautansa käytävän holveissa.

Idalia kiiruhti eteenpäin. Tultuaan käytävän suulle ja piilouduttuaan pyhän Antoniuksen taa hän näki selvästi, mitä kirkossa tapahtui, sillä eräälle hautakivelle lasketun avatun salalyhdyn valo valaisi sen kokonaan.

Näky, jonka Idalia kappelissa näki, kiukutti ja raivostutti häntä niin, että hän oli melkein kuolla.

Hän näki siellä komean ritarin, joka ei ollut kukaan muu kuin Teodor
Dalnaki, ja nuoren kauniin tytön, joka ei ollut kukaan muu kuin
Mitosclimin tytär, vaalea Magdaleena.

He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja puhuivat helliä rakkauden sanoja. Mitä he sanoivat?

"Kauas pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin pelkäämättä, että kukaan voi meitä enää erottaa!"

"Olen ollut, mutta en ole enää. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntaiyönä pois täältä, jos vain tahdot. Menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Sitten menemme sen opin mukaisesti avioliittoon. Suostuthan tähän, joka on mielestäni ainoa keino, sillä luostariin en minä enää voi mennä enkä myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aiot sinä, mokoma valhepappi, pettää minut ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä te tulette minua muistamaan!"

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" toisti Teodor.
Magdaleena nyökäytti päätään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä aamun ensimmäiset sanansaattajat alkoivat jo näkyä taivaalla.

Teodorkin lähti pian, hyvästeltyään kumminkin sitä ennen hellästi Magdaleenaa, ja meni makuukammioonsa. Cupido ei ollut enää siellä, sillä Idalia oli vienyt heti tultuaan hänet pois.

XII.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessaan tietämättä oikein, mitä teki.

"Sinä valehtelet sanoessasi minua kauniiksi!" puhui hän kiukuissaan. "Päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivan kuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt kuvastin myönsikin, että Idalia oli oikeassa. Ja Idalia myöskin tiesi, mitä hänen oli tehtävä.

Lupasin pistää veitsen toisen kerran sydämeenne, ja minä aion pitää lupaukseni.

Jos tahdotte tietää, kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin vahtikaa ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette linnan kappelinne pienen kellon soivan, varustakaa palvelijanne aseilla ja menkää heidän kanssaan sinne. Takaan, että tulette näkemään jotakin ihmeellistä!

Kun hän oli saanut kirjeen valmiiksi ja sinetöidyksi, olikin jo täysi päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja sanoi tälle: "Herska, pääseekö
Waag-joen ylitse nyt?"

"Siinä tapauksessa kyllä, että minulla olisi kaksi päätä, joista toisen voisin jättää tänne ottaessani toisen mukaani matkalle."

"Kuulehan, Herska! Saat paljon uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitosclimiin! Sitä paitsi saat takaisin tultuasi viiniä niin paljon kuin vain haluat!"

"Mutta matkalla saisin minä jo niin paljon vettä, etten koskaan enää elämässä viiniä tarvitsisi."

"Kuuntelehan nyt tarkasti, Herska. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä viet tämän kirjeen perille, niin takaisin tultuasi saat mennä kanssani naimisiin."

"Oikeinko todella! Ettehän vain pilkkaa minua? Jos annatte suutelon nyt etukäteen, lähden heti."

Sitten hän riensi kirjeineen pois. Idalia katseli ilkkuvasti, kuinka hän hyppeli jääpalaselta toiselle ollen alituisessa hengenvaarassa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla ja voin omatunto hyvänä mennä syömään aamiaista", puheli hän itsekseen.

"Koska sinä olit sulkenut välioven, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli sen tähden minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäillen, mutta ei huomannut mitään erikoista. Ja pian hän luuli saavansa olla varma, ettei rouva tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään.

Idalia oli mitä herttaisimmalla tuulella. Syötyään hän meni makuukamariinsa. Cupidokin oli jo herännyt ja alkoi nyt ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti koetti kääntää hänen ajatuksensa muualle sanoen, että hän oli nähnyt unta. Ja siihen tuo lapsi tyytyikin.

Mutta isä Siegfried ihmetteli kovin, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt rouvaa näin ihastuttavalla tuulella.

XIII.

Grazian Likaway luki kirjeen kahteen, kolmeen kertaan, mutta ei ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi hän kutsui mestari Mathiaksen avuksi.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut ja narri kai sen myös voi käsittää."

"Tämän nyt voi käsittää kuka tahansa", sanoi Mathias luettuaan kiireesti kirjeen.

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti te häväisitte isä Siegfriediä Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka paljastuivat silloin, kun te riistitte päähineen häneltä. Ne olivat todellakin Teodor Dalnakin kasvot."

"Se on totta. Ja sellaisia iskuja ei niin pian paranneta, etenkin jos ne sattuvat semmoiseen paikkaan, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Muistatte kai senkin, että Teodor Dalnaki on neiti Magdaleenan hyleksitty kosija? Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että toisen ikkunoista näkee melkein toisen huoneisiin."

"Muita naishenkilöitä ei tässä talossa ole. Ja vaikka kaikki nuo maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, kiinnittäisi ainoastaan Magdaleena Teodorin mieltä. Sellainen on minun ajatukseni."

"Katsohan ikkunasta pihalle! Etkö näe jäiden lähtöä Waagista? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeellä, nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näetkö, kuinka jäälohkareet vierivät tuoden mukanaan mökkejä rannoilta ja katkoen paksuja puita? Voiko kukaan inhimillinen olento sydänyön aikana kulkea niitä myöten? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten, ja se tapahtui merellä. Hyvänä luterilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa sanotaan."

"Se oli silloin. Ja kulkija olikin Pyhä Pietari, jolle kaikki taisi olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että joku munkkikin voi saada paljon aikaan ja rakastaja vielä enemmän. Kun molempain ominaisuudet yhtyvät samassa henkilössä, pystyy tuo henkilö kaikkeen!"

Aina siitä saakka kun oli kotiuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhaspoika oleskellut Mitosclimin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitten viedä hänet mukanaan kotiinsa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat joka aamu niin perinpohjaisen pöhnän, että oli pakko kantaa heidät vuoteeseen nukkumaan, josta heitä ennen puoltapäivää ei olisi kyennyt herättämään tulipalon hälinä eikä edes ryövärien päällekarkauskaan. Mutta sitten iltapäivällä tuo tekopyhä herra ei tahtonut ottaa osaa mihinkään kiusalliseen toimitukseen ja siten lykkäytyi avioliiton solmiminen päivästä toiseen. Häitä vietettiin sentään jo etukäteen joka päivä.

Sulhasta ei saatu nytkään hereille, vaikka mitä olisi tehty. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vain liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin kärpästä hätistellessä, ja nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen tuuma, puhelen tyttäreni kanssa."

"Oletpa sinä, muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla pidät ikkunaa auki", puheli hän.

"Päästän ainoastaan kyyhkyseni vapaaksi, sillä jos minä sattuisin matkustamaan pois, ei kukaan sitä ruokkisi."

"No, miksi et revi tukkaasi, vuodata katkeria kyyneliä ja sano sata kertaa: 'Mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen'?"

"Sittenhän olet jo kokolailla muuttunut. Kenties nuo piispan häät ovat aiheuttaneet sen? Varmaankin muuttui mielesi silloin, kun näit siellä rakastettusi ja sait tietää, että hän on erään kauniin rouvan hempukka?"

"Sellainen olisikin hirveätä. Minä en oikein voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin. Mitä sinä tuossa pienessä pussissa säilytät?"

"Kaikenlaisia pieniä muistoesineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten hänen emaljoitua kuvaansa, kiharaa hänen tukastaan ja erästä hopeista ristiä, jota lapsuudessa kannoin kaulassani. Kai minä saan viedä ne mukanani, kun lähden tästä talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat kehittyvät vielä niin, että tulet saamaan minun siunaukseni."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö polvistuen isänsä jalkojen juureen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."

"Lupaa, että annat minulle anteeksi kaikki mielipahat, joihin tahtomattani olen tehnyt itseni syypääksi!"

"Älä huolehdi, en minä ole sinulle paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella kädellään polvistuneen tytön päätä. Tuon liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.

"Pian pannaan asiat kuntoon", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä levolle ajoissa tänään, että jaksamme nousta aikaisin aamulla. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sanottuaan sen meni Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari
Mathias vielä odotti.

"Olet kokonaan väärillä jäljillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat hääsi.' Hän myöntyi siihen ja suuteli minun kättäni."

"Tuohan on juuri paras todistus siitä, että hän hautoo jotakin ennenkuulumatonta päässään. Hän sanoi vain jäähyväiset isälleen, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, paeta rakastajansa mukana. Sen he ovat keskenänsä sopineet. Minä tunnen naiset."

"Tuhat tulimmaista, olisiko sellainen mahdollista? Tuli ja leimaus, jos asia todellakin olisi niin! Voi taivaan talikynttilät, minä tapan ne paholaiset! Herätä tuo puolalainen lallus! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuollut! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"

"Meidän pitää toimia sangen varovasti. Siis ei ollenkaan mitään hälinää! Muuten he huomaavat ja tietävät olla varuillaan. Meille olisi parasta, että jokainen mies nukkuisi niin kauan kuin hän itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella unijuomaa, että ne olisivat sitten hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja valaistussa kirkossa häärivät kummitukset, jotka tekin olette nähnyt, ovat epäilemättä jonkun elävän ihmisen aikaansaamia vehkeitä. Siinä piilee varmasti jokin salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä niin valmistautunut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin on mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan asti kuiskuteltiin ja lymyttiin sinä päivänä Mitosclimin linnassa. Mutta salaisuutta ei tietenkään ilmaistu naisille.

Sillä aikaa kun neiti Magdaleena söi illallista, vietiin Berezawskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää tappako munkkia", neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen on hyvin vaarallinen teko. Isoisäni sattui kerran vahingossa nitistämään erään munkin hengiltä, ja kostoksi siitä vei piru hänet sitten helvettiin."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan hän lupasi keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla tuota munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezawskykin kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.

Pimeän tultua käski herra Grazian kuuluvalla äänellä, että kaikkien oli mentävä levolle, kyetäkseen varhain seuraavana aamuna jalkeille viettämään häitä. Kukaan ei saisi liikkua ulkona yöllä. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit oli tarkasti lukittava.

Sitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki elävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien jääpalasten aiheuttamaa ryskettä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö oli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu pienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle tutulle ovelle, joka vei puistoon.

Hän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän saattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset jäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva. Tehtyään sen hän meni kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.

Kun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun ollut pakko lähteä Puolaan."

Molemmat polvistuivat vierekkäin, käsikädessä, tytön veljen muistomerkin ääreen.

"Tietysti minä annan sinulle anteeksi, rakas sisko!" kuului ääni syvyydestä. Samassa aukeni hautaholvin ovi, ja sieltä syöksyi koko Berezawskyn aseistettu joukko tuon ikinuoren sulhasmiehen itsensä johtamana. Hän heilutti julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi miekka Teodor Dalnakin oikeassa kädessä.

"Ahaa, vai ei tässä olekaan kysymyksessä munkki! No sitten sinun pitää kuolla tuossa paikassa!" kiljui Berezawsky hyökäten Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan sellaisen iskun Berezawskyn olkapäähän, että tämän käsi irtautui ruumiista. Berezawsky kaatui lattialle ja kuoli ennen taistelun loppua.

"Takaisin maan alle, pelkurit!" jupisi Teodorin ääni, samalla kuin hän kostonenkelin tavoin huitoi ympärilleen ja ahdisti hyökkääjät aina hautaholvin ovelle asti. Mutta silloin avautui kirkon ovi, ja sisään hyökkäsi Grazianin aseilla ja tulisoihduilla varustettu joukko. Ukolla itsellään ei ollut muuta asetta kuin koukkusauvansa.

"Tännepäin, pappi!" mölisi Grazian. "Astu eteeni, munkinroikale! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä sinut tässä tapetaan! Juuri tällä minun kepilläni!"

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä ja Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian potkaisten polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitosclimin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija menetti henkensä. Ritarin miekka kaatoi vielä kaksi palvelijaa, sitten sen terä katkesi kädensijaa myöten.

Mutta miekatonnakin hän piti puoliansa noita pelkureita vastaan. Hän sieppasi avukseen suuren messinkisen kynttilänjalan ja jakeli sillä niin tuhoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ettei juuri kenenkään tehnyt mieli lähestyä häntä. Hän pääsi jo alttarille, aivan Antonius padualaisen paikalle, ja hänen takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain pääsisi niin paljon edelle, että voisi sulkea tammioven, olisi hän turvassa.

Mutta silloin hän tuli katsahtaneeksi vielä kirkkoon. Näky, johon hän heti kiinnitti huomionsa, hyydytti hänen verensä.

Grazian oli nimittäin tarttunut Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneihin hiuksiin, ja kiskoi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohti.

Sitä ei Teodor voinut sietää. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki inhimilliset tunteet. Hänestä tuli eläin, leijona, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hän hyppäsi alttarilta maahan pidellen kumpaisessakin kädessään raskasta kynttilänjalkaa. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia hyökätessään palkkalaisten joukkoon ja kaataessaan kaikki edestään. Hän raivosi aseistettujen palvelijain joukossa kuin hurskas ja mieletön Herkules, jonka ruumista Nessus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä rääkkäsi tytärtään. Päästyään tämän luo hän tähtäsi kynttilänjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samalla viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli, ja muudan palkkalaispelkuri tarttui hänen jalkoihinsa vetäen hänet kumoon. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnaki voittaa ja sitoa.

XIV.

Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen. "Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin vapisen sitä ajatellessani."

"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."

Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.

Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon paisteessa ja näkyivät selvästi.

Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.

Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.

Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin suvaitsi nousta veneestä.

Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.

"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana, jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.

Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis minulle anteeksi!"

"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan kiihottaa."

"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn, sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"

Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."

"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan tehdä sellaista."

"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."

"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö, tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."

"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."

"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."

Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa kauppasumman heti.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.

Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea, sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että latinankieltä osaavia miehiä.

Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.

"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea…"

"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"

Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."

"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."

"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.

XV.

Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen, istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.

Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"

"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne voivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."

"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden
palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.
Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat
Madacsányssa.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat kapineet.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkinäisen — alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat sivukäytävien suuhun.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä rosvoihmisiä siellä on?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta, mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."

"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten, ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä täällä näet tai kuulet!"

Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun mukaan hirmuinen vala.

Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.

"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."

"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu, on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon toisen!"

Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.

Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.

Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt hyvänä ja kuivana vuosisatoja.

Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran, joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi. Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen, kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea, mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.

Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan aukossa oli vielä hieman suutelemista.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli ajatellut sitäkin seikkaa.

"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.
"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataaneljäkymmentä."

"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista, etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon, lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."

Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä, tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko parempaa appiukkoa olla olemassa?"

Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.

"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni, sirkkuseni, käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen? 'Niin sitten se tanssi alkaa!' — Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.

XVI.

Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli hän itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun vedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian ei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja nukkuja ei enää herää."

Sellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Sen hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi ahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden halukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman sekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian nilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.

"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin", vastasi tämä ja istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Toisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen sekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan ruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta ilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton ja pyöreä "bratina"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä siemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän. "Leikkaahan kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen sanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla kova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet sitä hituistakaan vahingoittaneet.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. "Ensin otan minä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää vierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien täytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin."

Bratina kulki kädestä käteen, ja maljoja juotiin sekä ystävien että vihollisten kunniaksi niin kauan kuin kumpaisetkin juopuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja lähetti säteitänsä sisään.

"Ei sinun tarvitsekaan juoda heidän terveydekseen, ystäväiseni, sillä sinä olet jo juonut tarpeeksi, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, kuten minäkin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka vaikuttaa määrätyn ajan kuluttua. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, pidä siis kiirettä ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit mennä Teplaan, tyttären luo, ja valmistautua siellä kuolemaan. Kenties ehdit vielä haettaa papinkin luoksesi ja tehdä testamenttisi. Joka tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Sellainen on tämän huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja hän oli tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän huoneesta, sitä ennen tyhjennettyään kullalla täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen pikariaan sekä joi vielä kerran kaikkien niiden terveydeksi, jotka olivat hänen ystäviään. Ystävien loputtua tuli vihamiesten vuoro. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta sellaista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti jonkin määrätyn ajan kuluttua. Hänen täytyi koettaa saada sitä mahdollisimman paljon ruumiiseensa, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, koska hän oli luvannut Idalia-rouvalle, että Siegfried tulisi elämään kauemmin kuin hän.

XVII.

Sinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen silmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton vuodetoveri.

Aaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli näkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli kuulevinaan hänen hätähuutojansa.

Entä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen sydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä rauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta Mitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun, joka liikkui Madacsányyn päin.

"Sanantuoja Mitosclimistä", sanoi Idalia itsekseen sekä meni herättämään palvelusväkensä.

Vihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan muu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan näköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.

"Minä tulen Mitosclimistä", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä lattialle.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen saanut jo siitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa."

Samalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:

"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt minut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin, kun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen jälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan, mutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli."

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos pelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että varmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!"

Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.

"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää salaisuuden, muuten en auta sinua."

"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden, sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään ilmaise."

"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä, joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa, mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"

"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden vanhaksi. No kerro nyt!"

Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.

"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään mitään?"

Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.

Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat: "Isä Siegfried on muurattu — maan alle rahojen sekaan — Mitosclimissa. — Elää vielä. Minut on myrkytetty!" Enempää hän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.

Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten seurakumppanina.

Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän luulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja jos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.

Tehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.

Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja kirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi siten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti, mutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.

Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine kaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin aikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä nousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä kauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät yli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.

Kun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille paksu kerros karkeata hiekkaa.

Naapurit saivat vasta tämän elementin purkauksen jälkeen tietää nuo surulliset, molemmissa linnoissa juuri äskettäin sattuneet tapaukset.

Vasta seuraavana päivänä löysivät Likawayn perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitosclimin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitosclimin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Tuo linnan räjähdys oli valtavan vesitulvan avulla muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävänkin elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi sorakasaksi.

Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen alkoivat Likawayn perheen jäsenet hakea tuota suunnatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitosclimin linnasta, mutta mitään ei löydetty.

Tämä kertomus perustuu perhearkistossa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitä paitsi puhuu kansa vielä nytkin tuolla paikkakunnalla isä
Siegfriedistä.

Ja aina kun Mitosclimin linna vaihtaa omistajaa, vaatii myyjä kauppakirjaan sellaisen lisäyksen, että jos salatut aarteet joskus löytyisivät, pitää hänen saada ne.

Mutta ihmiset sanovat, että aarteet löytyvät vasta sitten, kun isä
Siegfried on vapautettu muuratusta haudastaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALEKUOLLUT: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.