Produced by Tapio Riikonen

AMERIKASTA PALATESSA

Pilanäytelmä 1:ssä näytöksessä

Kirj.

Aapo S.

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella 1904.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

HENKILÖT:

 Sakari, kievarin isäntä.
 Martta, hänen vaimonsa.
 Arvid, heidän poikansa.
 Liisa, palvelija.
 Joni.
 Takamäen Taava, |
 Laitolan emäntä, |
 Taavetti, | Kyläläisiä.
 Haaralan isäntä, |
 Eero, |
 Poliisi.

Vierashuone eräässä maakylän kievarissa. Huonekalusta keskinkertainen.
Pari kynttilää palaa piirongin päällä. Lattialle on havuja pilkottu.
Pitkät, valkoiset uutimet ikkunoissa.

Esiripun noustessa istuvat kyläläiset totisen ja tärkeän näköisinä mikä missäkin, toiset ääneensä puhellen, toiset hiljaa keskenään supatellen.

Taavetti: On se mahtanut tämän talon Arviiti rikastuakin siellä Amerikassa?

Takamäen Taava: No, sen nyt tietääkin! Eipähän se siitä mihin pääse. Sellainen visu ja toimelias mies! — Niin on emäntä sanonutkin minulle, että kun Arviiti tulee, niin heti se ostaa Tuomiahon tilan ja sitä viljelemään alkaa. Siihen kauppaan ei joka mies pystykään. — Niin. Hyväpä se onkin sen talon perillisille, että pääsevät veloistaan ja saavat osansa kukin. Niinpä se Tuomiahon Kaisa sanoikin minulle tässä tuonoin, kun kävin häntä hieromassa, että…

Laitolan emäntä: Mitenkäs on, ei taida se Kaisa vielä olla naimisissa?

Taava: Eikös kissa! Kukapa siitä vaivasesta raukasta… Vaikka kyllähän se Koiviston Eljas sitä riijasikin, mutta sitten kun Tuomiahon isäntä kuoli ja velkamiehet alkoivat perikuntaa hätyyttää niin näki Eljaskin, ettei se talo niin rikas ollutkaan kuin mitä puhuttiin. Siihen jätti Kaisan, ja nai kokonaan toisesta kylästä.

Taavetti: Oli sitte varmaankin Eljaan nykyisellä eukolla enemmän rahaa kuin Kaisalla?

Taava: Sanoivathan ne hänellä olleen jonkun verran rahojakin — ja sitte niin pulska ja veikeä ihminen. Kyllähän se kelpasi ottaa sellainen.

Laitolan emäntä: Mutta ompa täällä tosiaankin somasti laitettu. Vaikka ihmekös se tällaisena päivänä. Kummapa on kun ei sitä Arviitia jo kuulu!

Haaralan isäntä: Tulee kait se, kun kerkiää.

Taavetti: Niin! Eihän sitä sieltä Amerikan maasta niin hopusti tulla, kuin jostain muualta.

Eero: Kyllä se jo on Arviiti aikoja sitten Amerikan jättänyt…

Taava: Onpa tietenkin! Sehän kuuluu Amerikan ja tämän Suomen välillä olevan niin suuri merikin, että ei kirkkaalla ilmallakaan toista rantaa näe. Tuo Jaakon-Tuomaan Juhokin, joka meriä on niin paljon seilannut, sanoi minulle että…

Eero (Naurahtaen): Kyllä sitä on merta Amerikan ja Suomen välillä. Saa siinä seilata monta päivää, ennenkuin yli pääsee.

Taava: Voi, Vooi! Mutta ompa se kummaa, ettei ne ihmisraukat eksy sinne ijäksi päiväksi…

Eero: Eivät eksy. Kyllä merimies tiensä löytää suuremmillakin merillä.

Taava: Vieläkö niitä sitten on suurempiakin meriä?

Eero: On niitä meriä maailmassa! Sekin Iso Valtameri, joka on toisella puolen maailmaa, on niin suuri, että sen etelän puoleinen laita kohoaa hyvän matkaa auringon toiselle puolen.

Laitolan emäntä: Hi, hi, hih! Jopas taisi Eerolta tulla vähän liikojakin lasketuksi!

Taavetti: Liijan suurelta se minustakin tuntuu.

Eero: Kyllä se on puhdasta totuutta mitä sanoin! Enkös minä sitä tietäisi, kun olen monta vuotta siellä seilannut. Olenpa monet monituiset kerrat katsellut sieltä valtameren toiselta laidalta, kuinka sinne aurinko paistaa pohjoisesta, sen sijaan, kun se täällä näyttää olevan etelän puolella. Ja ei suinkaan se muutoin sillä tavoin näyttäisi, jos ei maailma ylettyisi auringon toisellekin puolen!

Haaralan isäntä: Mutta niinhän ne opettavat kouluissa, että maailma on pyöreä kuin pallo, joka kantilta.

Eero: Niinhän ne opettavat, mutta toisenlaiseen käsitykseen olen minä tullut. Maailma on soikea niinkuin soikka peruna ja lisäksi toinen pää käpristynyt ylös päin, auringon taka, eteläpää nimittäin. Sen vuoksihan etelämaissa onkin niin lämmin.

Taava: Eero kai sen parhaiden tietää, kun on niin paljon maailmaa kulkenut. — Vaan kyllä se tosiaan on kummallinen tämä maailma!…

Taavetti: On se! Mutta se minusta on käsittämätöntä, että mitenkä kaikki pysyy niin tasaisesti maan pinnalla, kun se niin monimutkainen on?

Taava: No sanokaas muuta! Kyllä se on kummallista!

Laitolan emäntä: Ihmeellisiä ne ovat Luojan työt!…

Liisa (Tulee, kantaen kahvia suurella tarjottimella. Heti hänen jälessään Martta, kummassakin kädessään porsliinilautanen, joissa on: toisessa korppuja ja toisessa rinkeliä. Kahvia ja etenkin nisua ottaessa naiset kursailevat, huudahtellen: "No, eihän sitä nyt olisi tarvinnut!" ja "Näin paljon nisuakin!" y.m.s.)

Martta (Nisua jakaessaan): No, ottakaa nyt, elkää säästäkö! — Ottakaa, ottakaa! — Ei sitä monesti satu meilläkään näin olemaan, mutta nyt kun on ainoan poikamme kotiatulopäivä, niin pidetään nyt tässä vähän tulijaisia.

Taavetti (Kahvia ottaessaan, kaivettuaan ensin tupakkapurun poskestaan, jonka asettaa piirongin nurkalle): Niinpä vainkin, tulijaisia — kyllähän se tuntuisi lystiltä kenestä hyvänsä, kun saa Amerikassa rikastuneen poikansa kotiin…

Martta: Lienee rikastunutkin, kukapa sen niin tarkoin tiennee. Mutta vaikkapa tulisi vain köyhänäkin, niin rakkaudellapa hänet kuitenkin vastaan ottaisimme.

(Pyyhkii silmiään)

Taava: No, sepä nyt on tiettyä se! Sellainen poika kun teidän Arviiti! Niitä ei kaikilla äideillä olekaan!

Toiset vieraat: No, harvassa niitä on!

Taavetti: Eipä niitä köyhiä niinkään harvassa ole, mutta jos rikastunut lienee niin — sittenhän se on…

Haaralan isäntä: Taavetin mielestä sitä ei ole maailmassa mitään muuta hyvää kuin rikkautta!

Taavetti: Huonoako se raha sitten on? Hyvinpä se kelpasi sinullekin, kun keväällä minulta sait lainaksi 200 markkaa!

Haaralan isäntä (Suuttuneena): No, senhän sinä, vietävän kölli, olet saanut jo takaisin! (Toisille): Ja ajatelkaas, kun 10 markkaa vain otti korkoa kahdestasadasta kolmen kuukauden ajalta!

(Hetkinen kiusallista äänettömyyttä).

Taava: Niin, hm, tuota, niinhän se… mutta kauanpa se Arviiti vaan viipyy!

(Menee katsomaan akkunaan).

Martta: Kylläpä sen nyt pian pitäisi tulla sieltä. Liisa, noudapas se pannu tänne, niin saat kaataa lisää kahvia…

(Liisa menee).

Vieraat: Kiitoksia! Kyllä vain nyt jo piisaisikin!

Martta: No, juokaahan nyt vielä toki.

    (Liisa tulee ja kaataa itsekunkin kuppiin kahvia. Martta
    tarjoo jälleen nisua jota ei kuitenkaan kukaan enään ota).

Laitolan emäntä: Saapas nähdä, mahtaneeko se Latvalan Erkki enää milloinkaan tulla Amerikasta takaisin?

Taava: Tuskinpa tulee! Se kun on siellä nainutkin, mitäpä hän enään tänne tulee. Ja täällä kun ei hänellä enään ole omaisiakaan jälellä, ei ainakaan läheisiä.

Martta: Niinhän se kyllä Erkin on, että… mutta… (Kuuntelee) Ketähän siellä nyt pihaan ajoi? (Rientää akkunaan katsomaan) Ai! mutta se on varmaan Arviiti!

(Hyökkää ulos. Kuuluu ääniä, ikäänkuin hevosella ajettaisiin pihalle. Vieraat koettavat kukin juoda kiireesti kahvinsa, joutuakseen tervehdyksille. Jäävät sitten kaikin seisomaan, toiset lähemmäksi ovea, toiset etäämmälle. Joni, Sakari ja Martta tulevat).

Martta (Puhuu vuoroin naurun ja itkun sekaisella äänellä, väliin syleillen Jonia): Vihdoinkin, rakas Arviitini olet kotona! Kyllä me olemmekin odottaneet sinua, — tämä päivä varsinkin on tuntunut niin kovin pitkältä… Voi, voi! Monesti olen minäkin ajatellut, että tokko saanen enään poikaani nähdäkään tässä elämässä… Oohoo sentään… Mutta sinäpä Arviitini olet varmaan ollut sairaana, kun olet niin muuttunut ja näyttää kuin olisit laihtunutkin!

Sakari: Onhan se hauskaa nähdä sinuakin elävillä silmillä! — (Liisalle) Nosta se kapsäkki tuonne nurkkaan. (Jonille) Vähennä nyt vaatetta yltäsi ja käy istumaan… Näyttääpä minustakin, kun olisit paljon muuttunut siellä, mutta aikahan se muodon muuttaa.

(Muut huoneessa olijat ovat myös kokoutuneet Jonin ympärille tervehtimään häntä. Joni seisoo tervehdysten aikana hämmästyneenä ja hölmistyneenä heidän keskellään ja liikkuu väliin levottomana. Tervehtii kuitenkin itse kutakin, koska asia hänestä alkaa näyttää huvittavalta).

Taava: No, päivää!… elikkä iltahan tuo jo on. Terve, terve! Vieläkö se Arviiti tuntee minua? Vaikka mitäpä sitä meikäläisistä paljoa… Tuota hyvinkö sitä nyt on voitu?…

Taavetti: Terve, terve!

Laitolan emäntä: Terve!… Täällähän sitä minäkin… Vieläkö se Arviiti muistaa kummivainajaansa… tuota, minun miesvainajanihan se vainaja on, vaikka tuota, olihan se sekin sinun kummisi, niinkuin minäkin…

(Menee istumaan nolostuneena puheestaan).

Haaralan isäntä: Iltaa! Terve, ja tervetuloa! Mitäs sitä kuuluu?…

Eero: Terve, terve! Onpa siitä pitkä aika kun viimeksi tavattiin.

Martta: Niin sanokaas muuta. Kokonaista 12 vuotta, — Mutta riisu nyt, Arviiti kulta, palttoo päältäsi ja käy istumaan. Ja sinä, Liisa, mene laittamaan kahvia… on tainnut jo jäähtyäkin entinen…

Liisa: On se jo vissiin loppunutkin.

(Menee).

Joni (Riisuu epäröiden palttoonsa, jonka Martta ottaa häneltä. Itseks.) Mitähän tämä oikeastaan merkinnee? Ja mihin mylläkkään lienenkään nyt joutunut? — Hm! Enpä oikein käsitä. Mutta täytynee tässä kai jonkun aikaa olla olevinaan "Arviitina", kunnes pääsevät järkiinsä. (Ääneen) Niin! Koska te nyt kaikki olette minua niin sydämellisesti tervehtineet, niin on nyt siis minun vuoroni lausua teille itse kullekin kohdastansa sylin täydeltä terveisiä sieltä Amerikasta, josta nyt, kuulema tulen! — Istukaa, istukaa vaan, hyvät ystävät! — Ohhoo! (Istuu) No, miten täällä on jaksettu?

Sakari ja Martta (Ynnä jotkut muut, yhteen ääneen): Hyvinhän täällä on voitu siksikin, hyvin!

Joni (Sytyttää paperossin): Jaha, hm! No, hyväpä se. Mainiosti voin minäkin, se tahtoo sanoa: minä muuten voin hyvin, mutta olen vähän väsynyt matkalla… te ymmärrätte!

Martta: Ka, tietäähän sen! Tahtoisitko sinä panna levähtämään?

Joni: Ei, ei! Ajattelin vaan, että jos isännällä… tuota… isällä olisi vähän niinkuin "vahvistusta" että… te ymmärrätte?

Sakari: Ka, no joo! Kyllähän sitä siksi!

(Poistuu).

Martta (Käy istumaan Jonin viereen): Eipä ole tainnut koti-ikäväkään haitata, kun olet vaan niin harvoin kirjoittanutkin!

    (Joni yrittää vastaamaan mutta samassa tulee Liisa kantaen
    kahvia, ja Sakari pullo ja pikareita kädessä).

Sakari (Jonin ottaessa kahvia): Tässä olisi… Haluatko panna kahvin sekaan vai…

Joni: Kiitos, mieluummin otan paljaaltaan…

Sakari (Kaataa viinaa pikareihin): Tulkaapa nyt toisetkin miehet, täältä ottamaan pieni kivaus!

Taavetti: Kiitoksia! .. kylläpä se nyt…

(Menee ottamaan).

Haaralan isäntä ja Eero: Kiitoksia!

(Ryyppäävät kaikin).

Sakari: Otetaanhan tästä nyt toisetkin kun kerran tässä on niinkuin tulijaisjuhla…

(Kaataa pikareihin. Miehet ryyppäävät).

Joni: Minun täytyy ottaa vielä kolmaskin… (Kaataa ja ryyppää) ja menee se neljäskin! (Ryyppää) Nähkääs, olen vähän vilustunut matkalla ja sitäpaitsi minulla on reumatismi vatsassa.

Martta: Herrajee! Mikä on vatsassa?

Joni: Reumatismi. Se on sellaista uutta tautia, jota Amerikassa paljon sairastetaan. Mutta ei se niin vaarallista ole. Kun vaan ottaa muutamia ryyppyjä, heti kun tauti alkaa, niin silloin se myös erkanee. Kippis!

(Ryyppää).

Taava: Kylläpä niitä on tautejakin monenlaisia. Tuollakin Jaakon-Mikon Johannalla oli sellainen tauti, ettei tässä maailmassa…

Taavetti (Hypistellen Jonin takkia): Mutta onpa siinä fiiniä Vaatetta!… Amerikastako tämä on ostettu vai…?

Martta: Hahaha! Kaikkia se Taavetti kyseleekin. Amerikasta tietysti, kun sieltä kerran tulee!

(Liisa poistuu).

Joni: Joo! Amerikassa nämä vaatteet on tehty, Kalifornian kaupungissa.

Sakari: Vai olet sinä jo sielläkin ollut. Viimeksihän kirjoitit Hankookista.

Eero: Tuota, eikö se Kalifornia ole valtion nimi, eikä kaupunki — jos oikein muistelen.

Joni: Niin, minä nyt en varmaan muista oliko se Kalifornia vai Kapernaumi. Mutta oli mikä oli, se nyt ei enää kuulu rätinkiin. Kun nytkin ennen lähtöäni kuljin huvikseni siellä useassa paikassa niin eihän niiden kaikkien nimiä enään niin tarkoin muista.

Taavetti: No, ei vain muistakaan! Mutta kuluupas siinä kai paljon rahaakin kun niin joka paikan kulkee? Vaikka kylläpä sitä taitaa olla vielä jälelläkin tuolla kapusäkissä, ha, ha, ha!

Joni: Pankissa ne pidetään rahat, eikä kapusäkissä!

Martta: Pankissapa tietenkin! — Mutta tosiaankin! Pitääpä tässä lähteä laittamaan illallista, että saa Arviitikin. — Nälkähän sitä jo tällaisella matkalla on ennättänyt tulla.

(Menee).

Sakari: Mene, mene! Olisi pitänyt jo äsken mennä.

Joni: Ei tässä nyt niin kiirettä. Vaikka kyllähän sitä jo vähän hiukaseekin. Mutta otanpa tuosta vielä pikku pienen, tuohon reumatismiin…

(Ryyppää).

Laitolan emäntä: Mutta täytyypä minun jo lähteä asettamaan lapsia levolle, ne kun ovat niin ilta-unisia. — — No, hyvästi nyt Arviiti, ja käy meidänkin talossa. — Hyvästi!

Taava: Mutta minäpä lähden myös samaan matkaan!

(Hyvästelevät samoin. Menevät).

Joni: Hyvästi. Huomenna tulen jo käymään! Hyvästi vain! (Itsekseen) Menisivät tuosta nyt jo kaikkikin, että pääsisin heistä rauhaan!

Sakari: Puhuitko jotain?

Joni: En, mutta sitä vaan ajattelin sanoa eli pyytää, että elkää nyt isäntä… tuota, isä hyvä olko millännekään, vaikka minä käyttäydyn noin kursailematta. Mutta Amerikassa on sellainen tapa.

Sakari: Mitäs joutavia! Kotonasihan sinä nyt olet.

Haaralan isäntä: Niin, eihän sitä nyt omassa kodissaan tarvitse kursastella.

Eero: Ei vainkaan.

Taavetti: Joo, niinhän se… Tuota, no, minkälainen sinne muuten on vuodentulo tullut Amerikan maahan?

Eero: Hyvähän sinne tapaa aina vuosi tulla.

Joni: Hyvä tuli vuosi nytkin. Vaikka sattuu se toisinaan halla sinnekin, muutamin paikoin. Niinkuin nytkin kuulema oli tullut kovakin halla sinne Mesopotamian seuduille, joka on siellä pohjoisessa…

Eero: Vai on se jo senkin niminen paikka siellä Amerikassa?

Haaralan isäntä: Eikö se Mesopotamia ole Aasiassa, vai Aahrikassako…? Muistelen kuulleeni, kuin poikani ovat siitä koulukirjoista lukeneet.

Joni: On se Amerikassakin sen niminen paikka. Se on siellä lähellä sitä… niin, mikä se nyt taas olikaan?… Se on aivan sitä Lampelan vasikkahakaa vastapäätä.

(Hetkisen äänettömyyden perästä muut nauravat. Joni ryyppää taas).

Sakari: Lampelan vasikkahakaa, ha, ha, ha! Oletpa sinä käynyt leikkisäksi…

Haaralan isäntä: Niin, lupahan leikkiä puhua.

Joni: (Itseks.) Kylläpä taisin joutua pulaan tässä pelissä. Ja jos vielä se oikea Arviiti, jota ne odottavat, pian tulisi, niin hullusti tässä kävisi. Mutta ehkäpä tästä selvitään. Onhan sitä oltu jo monessa pesussa ennenkin. (Ääneen) No, eikö isä ota yhtään ryyppyä?

Sakari: Sehän on mulla niin harvoin tapana, kuten muistanet. Vaan jospa minäkin nyt sentään sinun tuliaisiasi…

(Ryyppää)

Eero: No, onko siellä nyt viimeaikoina mitään isoja onnettomuuksia tapahtunut? Niitähän paljon tapahtuu Amerikassa, maalla ja merellä.

Joni: Paljon siellä on nykyäänkin tapahtunut onnettomuuksia. Viime kuussa oli siellä suuri tulipalo, kamalan suuri tulipalo!

Sakari: Ohoo! Vai oli suuri tulipalo?

Eero: Millä paikoin oli?

Taavetti: Tulikohan isokin vahinko?

Haaralan isäntä: Mitä siellä kaikkea paloikaan?

Joni (On jo vähän päihtyneenä) Niin, siihen oli syynä eräs tottelematon pojan loppi. Meni ongelle ja sytytti siellä paperossin ja viskasi tulitikun niin huolimattomasti. Ja siitä se alkoi. Paloi nimittäin koko se suuri Hankookin järvi aivan poroksi ja vielä lisäksi 7 syltää muuatta vanhaa kiviaitaa! —

Eero: Hohoo! Jopa nyt jotakin.

Sakari: Viina taitaa jo sun päässäsi palaa, poika! Hahaha!

Taavetti (Nauraa kovasti): Ha, hahahaa!

Haaralan isäntä: Vai 7 syltää kiviaitaa. — Kylläpä se varmaan paloi niinkuin rohtimet?

Joni: Niinhän se paloi… Mutta koska te olette niin hauskoja ukkoja kaikki niin… ottakaapas täältä vielä yksi "pikku-pieni!"

    (Kaataa pikareihin. Miehet, hetken epäröityään,
    ryyppäävät, kilistäen Jonin kanssa).

Sakari (Säälitellen): Mutta taitaapa minun lääkeviinani tässä pian kuivua kaikki!…

Joni: Annetaan kuivua, isä. Onhan sitä maailmassa ja uutta valmistetaan joka päivä.

Sakari: No niin on. Enkä minä sitä senvuoksi sanonut, ettet ryypätä saisi. Mutta pelkään, että jos se sinulle menee niinkuin liiaksi päähän!

Taavetti (Nousee lähteäkseen): Pitäisipä tästä jo kotiakin lähteä (Erikseen Jonille) Tuota… saisinko minä Arviitia vähän kahden kesken puhutella.

Joni (Nousee): Saahan sitä! Ja jos isännällä on nättiä tyttöjä siellä kotona niin voin minä lähteä mukaankin?…

(Vetäytyy hieman hoiperrellen syrjään Taavetin kanssa).

Taavetti: Ha haa! Minullako tyttöjä! Etkö sinä muista, että Taavetti on yksinäinen mies… (Erikseen Jonille) Tuota… muistaahan Arviiti sen, kun kerran minulta poikasena lainasit 2 markkaa, siellä Rajamäen Reetan mökissä. Niin minä ajattelin, että jos nyt sopisi se maksaa ja vähän korkoa kun minullakin tässä olisi vähän tarpeita ja kun huomenna tulee lähtö tuonne…

Joni (Kovaa) Vai jo Taavetille tulee huomenna lähtö! No, jos sinulla niin lähellä kuolema on, niin sitten veisaamme sinulle lähtiäisiksi jonkun sopivan virren.

    (Tarttuu Taavettia olkapäistä ja huutaa hänen korvaansa)
    "Pois makia maailma jää!.."

Taavetti (Irroittaen itsensä): No, jopa sinä olet leikkisä mies! — (Ilkeästi hymyillen, puoliääneen) Niin, että tuota, eiköhän se nyt passaisi…

Joni (Vetäen Taavettia kädestä lähemmäksi toisia): Arvoisat äijäparat! Minulla on tässä kunnia teille esittää kuningas Taavetti Murjaanein maalta. Langetkaa polvillenne ja rukoilkaa häntä!

(Toiset nauravat).

Taavetti (Poistuu vihaisena, puhkuen mennessään): Kyllä minä sen vielä sinulta ulos kiskon senkin juudas! — Ja vielä sinäkin, Haarala, saat vastata siitä että olet sanonut minua "vietävän kölliksi"! Naura nyt, mitä naurat.

(Joni käy nauraen istumaan).

Sakari (Pienen äänettömyyden perästä): On se tuo Taavettikin yksi Jumalan mieliharmi! Mitähän se noilla puheillaan tarkoitti?

Eero: Minusta kuulosti kuin olisi hän muka jotain velkaa tahtonut Arviitin hänelle maksamaan.

Haaralan isäntä: Ja minut uhkasi haastattaa, kun äsken sanoin häntä "vietävän kölliksi!"

Joni: Se oli juuri sopiva nimi tuollaiselle härkkimen tekijälle. Minultakin tulee velkomaan kaksia markkoja, vaikka en ole koko miestä nähnyt muhametin kirkossakaan!

Sakari: Olet kai sinä hänet nähnyt ennen Amerikaan lähtöäsi. Sehän oli se Mutkaojan Taavetti tästä samasta kylästä. Etkös sitä enään muista?

Joni: Joo, joo, kylläpä sen nyt jo muistankin, kun muistuttelen. He he he.

Eero (Leikillisesti): No, vieläkö Arviiti muistaa entistä morsiantaan, vai onko Amerikassa tullut uusia katsotuksi?

Joni: Uusiako? Onhan niitä siellä. Nytkin kun Hankookin asemalta läksin niin oli niitä minua saattamassa niin paljon, että niiden itkusta paisui sellainen järvi, että uimalla täytyi minunkin junaan nousta. Vaan olen minä sitäpaitsi muistanut entistäkin.

Haaralan isäntä: Onhan sitä jo siinä joukossa vara valitakin!

Eero: No sen luulisi, ha, ha, ha!

Sakari: Oikein kun tunnustan mielipiteeni, niin olisinpa suonut, että olisit siihen Kuuselan Marttaan totisemmasti pikiintynyt. Martta on sellainen tyttö, että niitä ei vain löydykään joka katajapensaan takaa.

Eero: No, se kyllä on tosi!

Joni: Martan minä tietysti otankin. (Itseks.) Mutta toisella kerralla!

Sakari (Hyvillään): Oikein on poikani, että niin päätit! Ja panekin päätöksesi täytäntöön heti.

Joni: Hetikö? Eiköhän sentään jätetä vielä tältä illalta? Kerkiihän sitä. — Ka, vielähän sitä tuolla pullon pohjalla kannun verran hilkkasee. (Kaataa pari kertaa pikariin ja ryyppää. Itseks.) Millähän tekosyyllä tästä pääsisi tiehensä näiden kollojen keskeltä? Täytyy tässä miettiä keino.

Sakari (Nousee): Mutta pitääpä minun käydä katsomassa, joko siellä on naiset saaneet illallista valmiiksi.

Haaralan isäntä: Eiköhän mekin, Eero, lähdetä jo tästä kotia kohden?

Eero: Niinpä vain. Kylläpä sitä on jo oltu täälläkin. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon.

    (Hyvästelevät Sakaria ja Jonia, kehoittaen heitä käymään
    luonansa. Menevät. Sakari samoin toisesta ovesta).

Joni (Yksin): Kas niin! Nythän tästä pulasta vihdoinkin pääsee selville. Ei siis muuta kuin palttoo ylle ja kapsäkki käteen ja sitten hiljaa matkalle. (Tarttuu pulloon josta juo viinan suuhunsa) Mistä helkkarista se yksi kollo tiesi arvailla, että tässä minun kapusäkissäni rahoja on! Niitä onkin hyvä joukko, otinhan koko kassan mukaani, kun kaupungissa onnistuin luikerrella erään arpajaistoimikunnan kassan hoitajaksi. Kunhan vaan ehtisin rahoineni päästä niille main, mistä pian Amerikaan pääsee… Ha, ha, ha! Vastahan minä, hyvät ystävät olen menossa Amerikaan enkä tulossa sieltä, niinkuin te luulette!

(On puhuessaan valmistautunut lähtemään).

Liisa (Tulee): Ohoin! tuota… jos… jos Arv… tuota nuori isäntä lähtisi…

(Jää hämillään vaiti).

Joni: (Itseks.) Pentelekö sinun nyt tähän lennätti! (Ääneen) Mihin lähtisi? Mitä nyt?

Liisa: Syömään teitä käskettiin!

(Poistuu nopeasti).

Joni (Huutaa jälkeen): Minä tulen heti! — Nyt hiiden hamppua taipaleelle, ennenkuin tulevat toisen kerran käskemään. (Ottaa kapsäkkinsä) Kyllähän nyt olisi ruokakin maittanut, Vaan täytyy kiristää suolivyötään, kunnes pääsee rauhaisempiin paikkoihin. (Menee ovea kohti, kääntyy vielä ja kumartelee joka suunnalle) Hyvästi nyt isät ja äidit ja kiitoksia paljon kahvista ja varsinkin viinasta, joka nyt parast'aikaa päässäni kihisee ja kohisee!

(Yrittää kiireesti ulos mutta paukahtaa pahki Arviitiin joka poliisin seuraamana tulee sisälle).

Arvid: (Muodoltaan Jonin näköinen, vaan muutoin toisellaisessa puvussa): Jahaa! Herra on, näemmä, aikeissa jatkaa matkaansa!… Meidän täytyy kuitenkin pyytää, että istutte vielä hetkiseksi kuulemaan mitä meillä on teille sanomista.

Joni (Hyvin hätäytyneenä koettaa päästä ulos): Mi-mi-mitä te minusta… minulleko te… Soo! Antakaa matkustavaisten kulkea rauhassa!…

Poliisi (Karkeasti): Elä luule. Pysy vaan sisällä.

(Työntää Jonia edellään).

Arvid: Herra "matkustavainen" kai muistaa, että olimme pari päivää takaperin yötä samassa kievarissa, muutamassa kylässä tuolla lähempänä kaupunkia?

Joni (Koettaa tekeytyä ankaraksi): No mitäs sitten? Eikö minulla ole oikeus olla yötä missä haluan? Hah!

Arvid: Sitä en tahdo väittää. — Silloin illalla tulitte te mainittuun kievariin juovuksissa ja maata mentyä kuulin teidän sopertelevan jotain rahoista, joiden kanssa te tuumitte haluavanne päästä salaa pois näiltä mailta. Teidän mentyänne tuli sitten päivällä sinne poliiseja, jotka tiedustelivat onko teidän tapaistanne miestä näkynyt liikkeellä. Luulivat ensin minua siksi, jota hakivat, mutta kun siitä selviydyttiin ja merkeistä päättäen olitte lähteneet tänne päin, lähti tämä poliisi matkatoverikseni ja nyt olemme täällä.

Poliisi (Jonille): Asia on niin, kuin tämä herra sanoo. Ja nyt te saatte kunnian seurata minua takaisin kaupunkiin!

Arvid: Mutta missä ihmeessä talosta väki on, kun ei ketään näy? Lienevätkö jo mennet maata? (Katsoo kelloaan) Vaan eihän nyt vielä niin myöhänen ole.

Poliisi (Ottaa esille käsiraudat): Lienee parasta varmuuden vuoksi kytkeä teitä vähän. Saattaisi ehkä muuten päähänne juolahtaa tehdä pakoyrityksiä.

(Lähestyy uhkaavana Jonia).

Joni (Joka tämän keskustelun aikana on ollut hyvin pelästyneenä ja hätäytyneenä, hyökkää nyt äkkiä ylös, sieppaa kapsäkkinsä ja juoksee ulos, työntäen mennessään syrjään Poliisin ja Arvidin): Menkää hornattiin ja antakaa minun mennä, mihin tahdon!

Poliisi (Hyökkää perään): Katsos lempoa kun on vikkelä!

Arvid (Rientää katsomaan ikkunasta): Sepä on kyytiä, kun pitkin kujaa juoksevat että rapa roiskuu ympäriinsä! Kylläpä siinä poliisin tuppi heiluu! Jo, jo sai kiinni! Ja nyt ne tappelevat… mutta ompa poliisi vahva mies… No nythän se on kytkettynä.

(Sakari ja Martta ovat Arvidin puhellessa tulleet sisään).

Sakari: Mitä elämää täällä on pidetty?

Arvid (Kääntyy ympäri): No vihdoinkin tekin tulette näkyville! (Astuu heidän luokseen tervehtimään) Terveisiä Amerikasta! — Vieläkö tunnette poikaanne?

Sakari ja Martta: Arviitiko!!

(Jäävät hyvin hämmästyneinä seisomaan ja kummissaan katsovat vuoroin toisiaan, vuoroin Arviitia).

(Esirippu putoaa).