The Project Gutenberg eBook of Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia, by A. V. Ervasti

Tiet Oulusta sinne.
Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.
Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.
Pohjoisimman Karjalan kartta. Sen kansa.
Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.
Kannanlahti. Imandra. Umptek.
Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan.
Muuan sana Venäjän Lappalaisista.

Kuola.
Tuulomajoki.
Kuolasta Uuraan.
Saanivuono.
Uura.
Elämä Jäämeren rannalla.
Uuran rukoushuone.
Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.
Karabella ja Oneikan saari.
Potseikka eli Tsip-navolok.
Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.
Potseikasta Vaitokupaan.
Vaitokupa ja Kervatia.
Pummanki.
Pummangista Nurmensättiin.
Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.
Petshingin luostari.
Toinen yö Nurmensätissä.
Nurmensätistä Jaakobselvaan.
Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.
Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.
Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.
Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys v. 1826.

Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.
Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.
Akkulanniemelle ja siitä Naytämöön.
Naytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein
kuvattu karttoihimme.
Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
Entiset rajat Varangissa.
Etelä-Varangin tulevaisuus.

Yleinen katsaus Ruijaan.
Vesisaari.
Vesisaari (jatkoa).
Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.
Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle.
Suomalaisten kulku Jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.
Vesisaaresta Tenojoen suuhun.
Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.
Hammerfest.
Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.
Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.

Tromssasta Suusiin.
Jyykeänvuono.
Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.
Vähän lappalaisista.
Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.
Muonioa alas.
Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta Ouluun.
Lisäyksiä.

Koska Pohjan perä ja sen olot vielä meillä ovat suuressa määrässä tuntemattomia, matkusti allekirjottanut kesällä 1882 jäämeren rannalle oppiakseen näitä oloja ja äärimmäistä pohjolaa tarkemmin tuntemaan. Hedelmänä matkasta nyt tämä kirja tarjotaan lukialle.

Matka kävi Kuolasta Tromssaan eli pitkin koko sitä rannikkoa, missä suomalaisia jäämeren rannalla asuu, ja oli sen puolesta siis jotenki täydellinen. Vaan kun se kesti ainoastaan kuukauden, joka oli aivan liiaksi lyhyt aika kaiken kulkiessa nähtävän ja kuultavan perinpohjaiseksi käsittämiseksi, ei ainoastaan ole mahollista, vaan hyvin luultavaaki, että siellä täällä ereys on voinut kertomukseen pujahtaa. Matkan joutusuudesta niin ikään on varmaan seurannut, että moni seikka on jäänyt huomaamatta ja kuulematta. Mutta vaikka pelkään, että kertomus täten useassa suhteessa voipi olla puutteellinen, rohkenen kuitenki sen julkaista, koska joku tieto aina on parempi kuin ei mikään ja koska olen vakuutettu siitä, että se kuva, minkä lukia tässä saa suomalaisten elämästä pohjoisen valtameren partaalla, ainaki pääpiirteiltään on oikea.

Matkan toimeentulo on saman isänmaallisen miehen ansio, joka varemmin kustansi matkani Karjalaan ja Venäjälle, tehtaanomistajan Oulussa, Hemming Åströmin, joka, yhtä vilkkaasti harrastaen kaikkea mikä koskee maamme pohjois- kuin sen itäpuolta, itsestään tarjoutui suorittamaan tämänki matkan kulungit. Mieluinen tehtävä on minun tässä lausua hänelle vilpittömimmät kiitokseni.

Kuvat, joilla kirja on varustettu, ovat Norjasta hankitut ja lainatut kahesta norjalaisen professori Friisin teoksesta: tunnetusta "En sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen", josta minulle muuten kirjottaissa on ollut paljo johtoa, ja pienemmästä kertomuksesta: "Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken Aar 1873". Kuvien suhteen olkoon tässä mainittu, että Vuorjeman suun kuva on otettu pohjasta päin, Vesisaaren etelästä, Hammerfestin idästä eli koillisesta ja Tromssan länsi-etelästä. Kuva nimilehen rinnalla esittää oikeastaan Pasvigin eli niinkuin suomalaiset sanovat Paasrikan kalastuspaikkaa lännenpuolella Vuorjemaa, vaan koska se jotenki hyvästi sopii esittämään kalastajakylää yleensä Jäämeren rannalla, käytän sitä tässä semmoisen osottajana. Päällyslehen kuva esittää Nordkapia — eli Nordkaapaa, niinkuin nimi suomalaisten suussa kuuluu.

Paljo löytyy Pohjanki puolella asioita, joitten suhteen meidän ei pitäisi olla niin välinpitämättömiä kuin tähän asti olemme olleet, ja jos tämä kirjanen onnistuisi tarkemmin kääntämään kansamme huomion sinne päin, ei matka olisi ollut turhanpäiväisesti tehty. Oulussa 28 p. jouluk. 1883.

Oulusta kesän aikana jäämerelle aikojalla on monta eri tietä tarjona. Joka etupäässä pitää mukavuuttansa silmällä, voipi Oulussa astua laivaan ja lähteä meritietä kulkemaan, jolloin saattaa valita kolmen eri suunnan välillä: jos hän on maihin kyllästynyt ja vain haluaa meri-ilmaa hengittää, kiertäköön Kyöpenhaminan ja Juutinrauman kautta koko Skandinavian niemimaan ympäri Englantiin Oulusta kulkevissa höyrylaivoissa hän helposti ja joutuin voipi Tanskan pääkaupunkiin päästä; tai jos hän haluaa Ruotsin pääkaupunkia ja sydänmaakuntia katsella, nouskoon Tukholmissa maihin ja kulkekoon sieltä sitte rautatietä Kristianiaan; taikka viimein, jos hän vain tahtoo lyhyintä tätä tietä perille päästä, kulkekoon Vaasan kautta Sundsvalliin ja sieltä poikkimaisin rautatietä Trondhjemiin sekä loppumatkan taas höyrylaivalla. Yksinäiselle matkustajalle viimemainittu tie on Oulusta länsi-Ruijaan, Tromssaan, kesän aikana sekä joutuisin että helpoin — siihen asti kuin Luulaja—Ofotin rautatie valmistuu. Se haitta kuitenki meritiestä on, että matka tulee käymään mutkalla kaukana omasta maasta, ja sentähen jos on halukas näkemään pohjoista Suomenmaata sekä Lappia, ja varsinki jos matkan määrä on itä-Ruija eli Ryssän ranta, täytyy ajatella maitse kulkemista. Kolme päätietä on maitseki tarjona. Läntisin kulkee Tornion kautta ylöspäin Tornion ja Muonion jokia Muonionniskan kirkolle, jossa se haarautuu kahelle suunnalle: Tromssaan päin on yhä noustava Muonionjokea sen latvoille asti ja sitte kuljettava tunturin poikki Jyykeän vuonoon; Hammerfestiin päin on kuljettava Enontekiäisten kirkolle, sitte tunturin poikki ja Koutokeinon kautta Alattioon. Keskimäinen päätie kulkee Kemin kautta Kemijärvelle, siitä ylöspäin joko Kitisenjokea eli Luirojokea maanselän harjanteelle, sitte tämän poikki Ivalojoelle ja Kyrön kylään Inarin etelärannalla sekä viimein Inarin poikki Näytämöön ja Wesisaareen. Rovaniemeltä voipi myöski kulkea Kittilän kautta Ivalojoelle ja Kyröön. Viimeinen, itäisin tie kulkee Kuusamon kautta Venäjän rajalle, rajalta pohjoisimman Karjalan kautta Kannanlahteen ja siitä Venäjän Lapin halki Kuolaan.

Jos matkan määrä on länsi-Ruija, ei muu maatie kernaasti voi tulla kysymykseen kuin läntisin Tornion kautta — jollei vähän mutkaa tekemällä taho kulkea Rovaniemen kautta Kittilään ja Kittilästä poikkimaisin Muonionniskaan, jonka mutkan teko kuitenki vasta sitte on paikoillaan, kun maantie on valmistunut Rovaniemestä Kittilään. Vaan jos matkan määrä on jäämeren ranta yleensä, on vara valita kaikkein kolmen tien kesken. Kauon ei kuitenkaan tarvitse mietiskellä, ennenkuin huomaa, että mukavin tie on tuo vähimmän käytetty itätie Kuusamon kautta. Molemmilla toisilla on nimittäin jokia kymmenittäin penikuormia noustava väkevään vastavirtaan, joka ei ainoastaan ole ikävää, vaan lisäksi kysyy sekä aikaa että rahaa, kun sitävastoin itäisellä joennuousua tuskin on nimeksikään. Läntisimmällä tiellä on vähintäin koko Muonionjoki Pajalasta Kilpisjärvelle, s.o. vähän päälle 30 penik., noustava — jos nimittäin hevosella Torniosta kulkee Ruotsin puolta Pajalaan; Suomen puolella pysyen saa veneellä ruveta kulkemaan jo Pellosta, s.o. viisi penikuormaa etelämpää Pajalasta. Keskimäisellä tiellä on Kemijärveltä, johon hevoskyydillä pääsee, niin hyvin Kitisen kuin Luiron virtoja noustava noin 25 penik. — jollei Vikajärven kestikievarista, joka on pari penik. itään päin Rovaniemen kirkolta, jalkaisin kulje Sodankylän kirkolle (10 penik.), jossa tapauksessa Kitistä tosin ei tarvitse nousta kuin kymmenkunta penikuormaa. Itätiellä sitävastoin ei vastavirtaa ole kuljettava enempää kuin 3 virstaa Imandrasta juoksevassa Nivajoessa; missä lännen puolella pahimmat virtapaikat kohtaa, niillä tienoin on idässä mainittu Imandran 10 penik. pitkä järvi.

Tämä seikka ratkaisee ehottomasti vaalin noiden kolmen tien välillä itäisen tien eduksi, koska matka sitä pitkin tulee sekä joutuisimmaksi että niin hyvin kukkarolle kuin ruumiille helpoimmaksi. Enempää kuin 3 penik. ei päivässä keskimäärin jaksa vastavirtaa kulkea ja nousu esm. tuota koskista Muonionjokea ylöspäin Pajalasta Kilpisjärvelle tulee siis vaatimaan vähintään 10 päivää sekä paljaassa kyytipalkassa maksamaan ainaki 100 markkaa, kun venekyyti tekee 1 m. 40 p. kulleki soutajalle ja 25 p. veneestä, siis kahella soutajalla 3 m. 5 p. penikuorma; vaan useoissa paikoin on pakko ottaa kolme soutajaa. Koko matka Oulusta Tornion kautta esm. Tromssaan tuskin on tehtävä vähemmässä ajassa kuin 19—20 päivässä eikä, hoidon kanssa, puolta kolmattasataa markkaa helpommalla. Matka Kemin kautta Vesisaareen tulee vaatimaan saman verran aikaa ja ainaki likipitäin yhtä paljon rahakulunkia. Kuusamon kautta sen sijaan voipi Oulusta helposti ennättää Kuolaan 12 päivässä, ja jos huolii hankkia itselleen "podoroshnajan", että rajan takana saapi venekyydin 50 kopeekalla penikuorman, ei koko matka nykyisellä Venäjän kurssilla tule maksamaan kuin 110 à 120 markkaa.

Kun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli minullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä — sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta läntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja Ryssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin loppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne vastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta tuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte tuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi. Kuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin viimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella rannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja määräyksen saanut — jumaluusopin lehtori Kuopiossa Johannes Schwartzberg — sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen matkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja seuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän kesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon kautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin soveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.

Perjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon lehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa hänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri voi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä päinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja joen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja Huvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin Laanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee suo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle asti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita vain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä. Kun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen kohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta kohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella mailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä Isosyöte pohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat kaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät, tasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan ihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa paikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen vartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt silmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät paikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä sangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4—5 taivalta, toisinaan päiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan eri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän kansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt arveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan vastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti tunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi maalatuista matka-arkuistansa.

Yksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin katselemista: se on Taivalkosken putous Pintamojärvestä lähtevässä joessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa vesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6—8 syltää ja jatkaa sitte kuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas vähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan varrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset eivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen niskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee olla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi silmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään pitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. — Vanha taru kertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi surmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman nuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa oli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi parempi pitää perää, ja niin niskassa à la Wilhelm Tell itse hypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.

Viimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on hyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava — suurin osa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen jyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran harjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä seuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen Pyhitysvaara, johon — samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan — sydänyön auringon sanotaan juhannuksena näkyvän.

Sunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa puheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen matkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä oli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen P. Ranin, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten katselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli siis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä Uuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun matkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin laskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan; ja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän, kirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen purjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi taipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset seurasivat meitä matkalle.

Matka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin pyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän sivu 6—7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin joku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta vastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli koillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon kirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa pitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse jo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun vilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten kyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle kannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas kuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan toiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta isosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean järven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä pitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin Kajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen ja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä kanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä päivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon, jossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota hän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven poikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven etelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin järvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon jäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä tuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain niittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä. Taipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan, joka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät veneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa ei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen eksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli tänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu koilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren vesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee Nuorusen korkea tunturi, eteläpuolelle Ukonvaara, kuljettiin sitte 4 p. heinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2 penik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä pitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin olisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman jalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä kuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema tiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät suopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut. Päivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta tuli runsaasti 10 penikuormaa.

Että Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi matkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä puhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja niin paljon — toistasataa eli pari sataa kruunua — säästettynä tienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne myötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä nimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat. Ilmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi Kuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on 6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä, on siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.

Varsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen kansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, Kuoringissa. Kun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan edessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi tullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme ilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla — sepä outoa! Tuota kummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että pitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät vielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle, joka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun perästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan lähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi ja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että vaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin palaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli 6—7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa, kuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella tuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon rantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle. Noustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli korkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti suuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja kun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu, alkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen puolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän ajan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan pieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei itsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko hän meille sitä antaa. "Eipä sitä taida isosti meillä olla", arveli emäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa pienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt yhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän pitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon toisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella, ennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa yhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o että olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä lapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja päätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti suotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen rauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän antia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti myöski voita; vaan leipää —? "Onkos talossa leipää, emäntä?" "Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta jakseta saada", kuului vastaus; "vaan ehkäpä sentään joku leipä löytyisi." Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison, hyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän leivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan se oliki ainoa puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. — Että aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan sen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä ollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli kuurassa.

Kun ajattelee, että tämmöisiä taloja — torpista puhumatta — varmaan löytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta varsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä aina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän vaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti mennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.

Niinkuin mainitsin, olimme päättäneet nousta Nuoruselle. Tämän päätöksen panimmeki toimeen 4 p. heinäk. Kuoringista lähti meitä saattamaan Oulangansuuhun talon päälle 60-vuotinen, isopartainen isäntä ja yksi toinen mies sekä talon vanha emäntä, viimemainittu kuitenki vähemmän kantajana ollakseen kuin käydäkseen "ativoissa" eli vieraissa rajan takana. Kun oli kuljettu joku neljännes talosta, jatkoivat emäntä ja toinen mies, vähennettyään isännän takkaa, kulkuansa suoraan parin neljänneksen päässä olevaan Siikajärven taloon, jossa heidän piti meitä odottaa, ja me muut, isäntä etupäässä, poikkesimme vasemmalle kädelle pohjaan päin vaaraa kohti. Sen juurelle tulee Kuoringista pari neljännestä, ei erittäin kovasti kohoavaa maata; matkalla on useita lampia. Tunturi nousee etelänpuolelta kahtena eli tarkkaan ottaen kolmena erittäin jyrkkänä rinteenä, joista alin puoliväliin kasvaa metsää; ylimmän juurella, jossa on leveämmältä tasaista pengertä, oli ne lumikinokset, jotka eilen olimme nähneet. Ylösnousu, jota kesti juuri tiiman, oli jokseenki vaivaloinen; usein täytyi käsiä avuksi ottaa eteenpäin päästäksensä, niin kova oli kaltevuus, ja lisäksi puhalsi pohjaisesta ei tosin erittäin kova, vaan jäisen kylmä viima, joka pyyhki vaaran eteläsyrjääki ja tuntui erinomaisen ilkeältä hikoileville ruumiillemme. Vaan sillä näkö-alalla, joka eteemme aukeni tunturin ylimmältä huipulta, johon kreikalainen puuristi on pystytetty, saatoimme pitää ja pidimmeki vähäiset nousuvaivamme täydellisesti korvattuina. Alppimaa, satakunta neliöpenikuormaa laaja, oli vuorelta eri ilmansuunnille nähtävänä. Eteläänpäin oli aivan allamme Kuoringinjärvi kuin kaitainen sininen nauha ja sen toisella puolen melkein Nuorusen korkuinen Ukonvaara; siitä vähän lännemmäksi näkyi sininen pilkku — se oli tuo lähes 2 penik. pitkä Tavajärvi, jonka takana oli pienempiä vaaroja niinkuin Hirsivaara, Mouruvaara, y.m.; etäisimpänä länsi-etelään käsin siinti 1626 jalkaa korkea Iivaara 5 penikuorman päässä. Lännen puoleen oli lähimpänä penikuorman päässä Kuntivaara ja sen vieressä vähän pohjempana Juumonvaara. Pohjassa päin näkyi 2 1/2 penikuorman päässä Paanajärven takaa kohoava Mäntyvaara, sitte vähän lähempänä Kometto ja viimemainitun sivutse koillispohjassa päin 6—7 penikuorman päässä sämpylänmuotoinen pyöreähkö tunturi, jota ensin luulimme Vaatimenoiviksi, vaan joka lie ollut Peäsioiva Tuntsajoen varrella. Idän puolella viehätti silmää etupäässä tuo 5 penik. pitkä ja toista eli 2 penik. leveä Pääjärvi rajan toisella puolen. Sen takaa, siis 4—5 penikuorman päästä, siinti useoita vaaroja, joitten nimeä ei kuitenkaan saattajamme enemmän kuin karttakaan tiennyt ilmottaa, vaan tälle puolen järveä tuli ensin toista penikuorman päähän meistä Rivakka ja 2—3 penikuorman päähän Oulangansuun pohjoispuolelle teräväkärkinen Päänuorunen — korkein kaikista näkösällä olevista vaaroista, nähtävästi korkeampi Nuorustaki. Paitsi nyt mainituita isompia vaaroja oli pienempiä joka taholla; ja näitten silmän lepokohtain välillä ulottui toisesta toiseen tasaiset viheriät kentät — aarniometsät —, joitten alimmassa syvennyksessä tavallisesti oli sininen pilkku — järvi. Se oli tosiaan suurenmoinen ja viehättävä näkemä, mikä vuorelle oli tarjona: niinkuin kartta oli maa silmäimme alla. Omituiset tunteet täyttävät rintaa, kun noin ylhäältä katselee alas; niinkuin ruumiillisesti on kohonnut tavallisia oloja ylemmäksi, samoin tuntuu ikäänkuin henkikin olisi ylennyt kirkkaampiin, laajempiin piireihin. Elämän riennot, jotka aina antavat tarpeeksi, toisinaan liiaksiki, huolta, väistyvät yhtä etäälle ja supistuvat yhtä pieniksi kuin maisemat jalkain juuressa, ja niinkuin yhteen silmäykseen mahtuu penikuormain alat tuolla alhaalla, samoin elämä ja olemassa olo ajatukselle esiintyy suuremmissa piirteissä, kokonaisempana, jalompana, onnellisempana. Kauon seisoimme tunturilla selittämättömän ihastuksen vallassa, emme tahtoneet raskia lähtöä tehä; ja kauon on mielessämme säilyvä se suuri nautinto, minkä käynti täällä meille soi.

Nuorusella ollaan Inbergin kartan mukaan 1745 jalkaa korkealla ilmassa. Kun Kuusamon järvet ovat 7—800 jalkaa ylempänä merenpintaa, voipi siis Nuorusen korkeutta sen juurelta huippuun asti laskea 1000 jalaksi, s.o. 5—6 kertaa niin korkeaksi kuin Oulun kirkontorni. Suunnille 1000-jalan korkuisia rinteitä nousimme kyllä myöhemmin Lapissa, esm. kun astuttiin Kuolavuouosta tunturein poikki Uuraan, vaan näiltä tuntureilta puuttui se 7—800 jalan alusta, mikä Nuorusella on, ja siksi ei myöhemmin oltu niin ylhäällä ilmassa kuin nyt. Seuraus tästä s.o. niin ylhäällä olosta oli ehkä se pistävä kylmyys, joka vuoren ylimmällä huipulla vallitsi. Vaikka oli kirkkain ja lämpimin kesäpäivä, ei tunturin ylimmälle kohalle äskön mainitun ristin viereen ollut yrittämistäkään, jollei ottanut päälleen yhtä talvipalttoota, joka oli ylös varta vasten kannettu; niin läpitunkeva tuo pohjainen viima oli. Kallion suojassa auringon puolella kärsi sentään tavallisessa puvussa olla kuta kuinki. — Tunturin ylimmällä osalla ei muistaakseni kasva jäkälääkään.

Milloin tuo kreikalainen risti — jota lehtori S. vähän paheksimalla katseli — on vuorelle pystytetty, ei saattajamme tietänyt ilmottaa; vuosikymmeniä vanhalta se kyllä näytti. Mahollista, että se on niiden venäläisten nostama, jotka 20—80 vuotta takaperin uskonsa tähen pakenivat rajan toiselta puolen Kuusamoon; mahollista, että Tuoppajärven munkit jo varemmin ovat sen pystyttäneet. Mainitulta pakolaisia muuten vielä elää moniaita Tavajärven rannalla ja Hannilassa; ne ovat kielensä puolesta ummikko-ryssiä, eikä siis karjalaisia — arvaten siirtolaisia saaren monasterista, kun se hävitettiin.

Alaskulku Nuoruselta kesti 1/2 tiimaa. Se tapahtui idän puoleen, johon tunturi loivemmin viettää.

Siikajärvellä tapasimme toiset saattajamme, murkinoimme ja jatkoimme sitte matkaa Oulangansuuhun., Kernaasti olisimme tässä viimeisessä meidänpuolisessa talossa juoneet kahvia, vaan se oli tuntematon ylöllisyyden tavara täällä. Vaikka kahvin puutetta saattaa pitää köyhyyden merkkinä, todisti kuitenki talon olemassa olo edistymistä, sillä joku miespolvi taapäin tässä vielä oli ollut kolkko korpi, jossa vain kontiot Kivakasta toisinaan pitivät majaa. Nyt talossa elätettiin useita lehmiä ja luulen ma hevonenki.

Oulangansuun kylä on rakettu kahen puolen Paanajärvestä Kuusamosta juoksevan Oulanganjoen jotenki leveää suuta; valtakylä pohjoiselle rannalle, vähempi osa eteläiselle. Talot eivät sijaitse aivan joen partaalla, vaan vähän ulompana rannasta, ja niiden ja rannan välillä on kylän vähäiset viljavainiot. Rannassa, joka on matalanlainen, on koko joukko nuottahuoneita; kyläläiset ovat näet ahkeroita kalastajia.

Oulangansuuta sanottiin vankaksi kyläksi, ja tavallaan se kyllä sen arvolauseen ansaitseeki, sillä senkokoista karjalaista kylää ei ainakaan siitä pohjaan päin löydy. Ei tämä vankkuus kuitenkaan itsessään mikään mainittava ollut, sillä kylässä ilmotettiin vain löytyvän 19 taloa, joissa elätettiin 60—70 lehmää, 15 hevosta ja satamäärä lammasta. Kuta pohjemmaksi Karjalassa tulee, sen heikommiksi kylät kuitenki käyvät, niin että useassa vain on pari kolme taloa; ja semmoisten rinnalla Oulangansuuta kyllä saattaa ylistää. Pääjärven rannalla olevasta kaheksasta kylästä voipi myöskin ainoastaan Sohjanansuu eteläisimmässä päässä sille vertoja vetää, muut kaikki ovat pienemmät. Nämät kylät ovat seuraavat: länsirannalla Oulangansuusta pohjaan päin Kankahien kylä, etelään päin Taavonsuu Tavajoen suussa, Kormanen Kormasenjoen suussa, Laitasalmi sekä Sohjanansuu suuresta Tuoppajärvestä laskevan joen suussa; järven itäpuolella Niska ja Majalahti. Jo mainittu prof. Friis, joka kävi näillä seuduin 1867, ilmottaa talojen luvun silloin olleen näissä kylissä: Kankahissa 10, Oulangansuussa 14, Taavossa 3, Kormasessa 2, Laitasalmella 9, Sohjenansuussa 17, Niskassa 7 ja Majalahessa 7. Valitettavasti emme voineet saada tarkkoja tietoja niiden kaikkien nykyisestä talonmäärästä, joka vertauksen vuoksi kyllä olisi ollut hauskaa, vaan ne tiedot, mitkä kolmesta kylästä saimme, osottavat kumminki että maakunta vähitellen edistyy. Oulangansuussa oli nyt, niinkuin jo kerroin, 19 taloa, Niskassa 9 taloa (joissa elätettiin 28 lehmää ja 9 hevosta), Taavonsuussa 6 taloa (10-kunta lehmää ja 3 hevosta). Enennys on siksiki hyvä.

Samoin kuin Karjalan kylät ylipäänsä on Oulangansuuki luonnon-ihanalla paikalla. Pohjassa ja lännessä päin näkyy useoita korkeoita vaaroja, niinkuin Päänuorunen ja Kivakka, itäänpäin tulee tällä kohalla paria penikuormaa leveä Pääjärvi saarinensa, joista mainittakoon Luptshinki, Oulangansuusta kohastaan keskipaikoilla järveä, ja Hopiosaari, enemmän pohjoisessa. Joki tekee kylän kohalla vähäisen käänteen pohjaan päin, ja siten syntyy sen eteläpuolelle tasainen, harvaa männikköä kasvava niemi, josta on laaja näkö-ala Pääjärvelle päin. Itse kylää kaunistaa vasta valmiiksi saatu kirkko joen pohjoisrannalla kylän alapäässä ja lähelle sitä rakettu uusi pappila, joka on karjalaiseksi taloksi hyvin uhkea.

Majapaikkamme oli Ortto Rokkosen talo, joka on viimeinen eteläpuolella jokea, siis vastapäätä uutta kirkkoa. Se tuntui olevan toimeentuleva talo, vaikka hoitomme siinä, oudoksesta ja kun ei isäntä ollut kotona, oli niin ja näin; vaan päätalo kylässä lienee Nikitan talo pohjoispuolella jokea, jossa Friis oli kortteria. Paha kyllä ei aikamme sallinut meidän siinä käydä, joka olisi senki puolesta ollut hauskaa, kun talon poika Timo juuri vähää ennen oli tuonut kotia nuoren, meidän puolelta — eikä lähempää kuin "Oolannista"! — naidun vaimonsa. Ainoa paikka, missä kävimme vieraisilla, oli pappila, johon pappi itse tuli meitä noutamaan, kuultuaan että Suomen pappi oli kylään saapunut. Hän osasi suomea siksi että toimeen tultiin, näytti meille kirkkonsa ja juotti meille tsajua, vaan valitteli katkerasti tulojensa vähyyttä, jotka supistuivat paljaastaan kruununpalkkaan, joka on 300 ruplaa. Emännöitsiänä ja piikana hänellä oli talossa tyttärensä; palvelusväkeä ei ketään. Sama valitus toimeentulosta näkyy Venäjän papistossa olevan yleinen, ja sehän kyllä ei olekaan kumma, kun rahan arvo Venäjällä on niin halpa eikä papeilla pitäjältä ole mitään muuta kuin asunto ja puut, ja kirkollisista toimituksista, niinkuin vihkimisestä y.m., joskus joku ropo.

Keskiviikkona 5 p. heinäk. kuljimme ensin Pääjärven poikki 2 penik. Niskakylään, joka on järvestä lähtevän Kuntojoen niskassa, siitä jonku penikuorman jokea alas Kuntijärven kylään jokivarrella sekä siitä ensin Kuntijärven itäpäähän veneellä 1 penik., taivalta sitte pari neljännestä ja lopuksi sama määrä veneellä pitkin Kuukasjärveä samannimiseen kylään, jossa Platonan taloon, eli mökkiin, jäimme yöksi. Pääjärvestä lähtiessään Kuntojoki synnyttää kosken, Pääkoski, joka ei ole erittäin kova — se ääni, jolla perämiehemme, valkopartainen ja kunnioitusta vaativa ukko Simanainen Petri kosken niskassa itsekseen mutisi "blahoslovii hospodi" (varjele Jumala) oliki hyvin rauhottava; sitte joki tasaisesti virtavana juoksee korkeahkoin, kaunisten rantain välissä (pohjaiseen päin). Yhyttyään Kuntojärven länsipäähän joki jatkaa kulkuaan enemmän luodetta kohti ja saapi nimekseen Kumajoki; juoksee sitte Soukelo- ja Ruvajärvien läpi Susijärveen, johon Kuolajärven pitäjästä tuleva Tuntsajoki myöski laskee, sekä täältä, itään päin käännyttyään, pienen Tutijärven läpi suureen Koutajärveen. Paitsi Kuntijärven kylää, jossa oli 15 taloa ja niissä 9 hevosta ja 36 lehmää, löytyy joen varrella seuraavat kylät: Soukelo, jossa ilmotettiin olevan 12 taloa (Friisin käydessä 7), Ruva, myöski 12 taloa, Sokka, 11 taloa, ja Koudan pää, 4 taloa, joista 1 meidänpuolelaisen. Paitsi viimemainittua pientä kylää ei tuon kolmea neljää penikuormaa pitkän (idästä länteen) ja 2—3 penik. leveän Koutajärven rannoilla ole ainoaakaan asukasta.

Simanan talo Kuntijärvellä, jossa päivällinen syötiin, näytti olevan verrattain varakas; siinä oli useampi lehmä ja 1 eli 2 hevosta sekä paitsi suurenlaista pirttiä pari muutaki huonetta. Isäntä oli aivan nuori mies, vaan oli jo käynyt Oulussaki linnun ja poronlihojen kaupalla sekä suolain ostossa. Sitävastoin Platonan talo Kuukasjärvellä näytti huonommalta; muuta huonetta ei löytynyt kuin pieni pirtti. Kuitenki siinä ja vierimäisessä talossa — eikä Kuukasjärven kylässä useampaa taloa löydykään — pidettiin 5 lehmää ja 1 hevonen. Yhessä suhteessa Platonan mökki oli rikas: väen paljoudessa. Kun sydänyön aikana astuimme tupaan, oli lattia täpötäynnä rinnakkain makaajia, ainaki kymmenkunta henkeä, ja suuri vaiva oli isännällä saada yhestä lattian kulmasta unelle persoja lapsia vähän syrjään, että vierailleki vähän tilaa tulisi; jopa oli lopulta pakko jalkaaki siivosti liikutella. Elättäjiä ei talossa ollut muita kuin isäntä yksin, joka kyllä oli nuorenlainen, riski mies; toinen veli oli viety sotaväkeen. — Levollisesti nukuimme pirtissä useoita tiimoja, kumppalit rippumatoissaan, joilla olivat itsensä varustaneet, minä porontaljalla lattialla, ja aamulla meille paistettiin erinomaisen hyviä kalakukkoja.

Platonasta matkustettiin tuorstaina 6 p. heinäk. Mossan eli Mossalan kylään muutamassa Nuutuanjärven saaressa. Matkaa tuli vain noin 3 penik. — edellisenä päivänä oli kuljettu 5. Matka kävi ensin 1 1/2 penik. pitkin Kuukasjärveä, Hirviäniemen kylän sivu, jossa on 5 taloa sekä 15 lehmää ja 6 hevosta, sitte kivenheiton määrän jalkaisin muutaman kosken sivu, jonka Kuukasjärvestä lähtevä joki tekee, jolloin vene oli vedettävä taipaleen poikki, sitte pienen lammin poikki ja sen toisesta päästä taas jalkaisin virstan pari koskien sivu Solajärven länsipäähän, jossa onneksi löydettiin vene, jottei omaa tarvittu käydä vetämässä; senjälkeen pitkin tuota 1 penik. pitkää Solajärveä, joka Vintshankosken kautta purkaa vetensä Nuutuanjärveen, sekä lopuksi pari neljännestä tämän järven poikki Mossalaan. Solajärveen laskee etelästä päin Tiiksijärvestä tuleva joki vähäisen kosken kautta vetensä; jollen muista väärin, tämä joki on penikuormaa pitkä ja sen varrella lähellä Tiiksijärveä on Kuurilan 2 taloa lukeva kylä. Vintshankoskea ei voida laskea muuta kuin köydestä, niin että siinä saatiin taas astuskella joku virsta. Solajärven länsipäässä tuli meitä vastaan joukko jäämereltä palaavia karjalaisia — joku Kuusamolainen muassa — ja kun Vintshankosken alta lähimme järven selälle, näimme ison kotkan istahtavan korkean petäjän latvaan, katselemaan kulkuamme. Erinomaisen jylhää erämaata oli koko se seutu; selvästi muistan, että kun katselin ympärilleni ja tuolle laajalle selälle, alakuloinen tunne hetkeksi valtasi mieleni, ikäänkuin oltaisiin mailman viimeisiä ääriä kulkemassa.

Nuutuanjärveä (Inbergin kartassa Nuolojärvi) sanottiin 3 penik. pitkäksi; leveys lienee 1/2 à 1 penik. Korkeoita vaaroja näkyi sen etelä rannoilla, niinkuin Irenien ja Iivakkaisen vaarat; Mossalan kylä on sen pohjoispuolella, pienen saaren itärannalla. Kylä, joka luki 4 taloa ja 34 henkeä sekä 3 hevosta, 9 lehmää ja 1 sonnin, 34 lammasta ja 84 poroa, on puheen mukaan hyvin vanha ja muutaman Moskovalaisen siirtolaisen perustama (josta nimiki?). Hänen tullessa näille maille asui lappi vielä täällä. Paikkoja, missä mainitun muinaiskansan kotia on ollut, näytetään useoita, ja tavallisesti sanotaan aarteen niillä seuduin palavan; vahvaksi semmoiseksi palopaikaksi mainittiin yhtä kohtaa kallion päällä Meronaisen lahen rannalla. Aarrepaikan pitäisi myöski löytyä Irenien vaaran kupeella, vaikka se aarre ei olisi muinaiskansan kätkemää, vaan jumalan luomaa, toisin sanoen kultaa. Siellä oli nimittäin aikanaan joku pakolainen elänyt ja vuoresta löytänyt tuota kallista kalua; vaan valitettavasti ei paikkaa tiedetä. — Köyhän kansan unelmia!

Vaikka ei Mossalan kylä kokonaisuudessaan liene köyhempi kuin muutkaan paikat siellä puolen, näytti se kuitenki huonommalta sen kautta, että kaikki asumukset olivat kovin vanhoja ja rappeutuneita. Varsinki molemmat pohjoisimmat talot olivat viheliäisimpiä pöksiä mitä ajatella voipi; vaan niiden omistajat olivatki aivan varattomia. Toisessa niistä, Mikkilässä, tulin sattumalta käyneeksi, kun sivukulkiessani minua huudettiin sisään; siinä asui muuan leskivaimo kahen tyttären kanssa. Ovi talon ainoaan huoneeseen oli kenties 1 1/2 kyynärää korkea ja niin hatara, etten ymmärrä miten kylmemmällä ilmalla voitiin sen sisäpuolella asua; itse pirtti pieni, musta ja niin matala, että myötäänsä sai päätänsä varoa kattoon koskemasta; noissa pienissä ikkunoissa lasin sirpaleita ja päreitä sekaisin, ja huonekaluja ei mitään muuta kuin lavitsat seinäin ympärillä. Vene kuului talossa olevan ja sitä tarjotakseen meidän käytettäväksi emäntä minua kutsuiki sisään, vaan seki lukuun otettuna, ei voine köyhempää taloa ajatella. Ja kuitenki — kummallinen omien sallimus! — löytyi talossa aarre, joka toisessa paikassa varmaan olisi saanut nuo mustat seinät ympärillänsä valkenemaan, akkunat isoilemaan ja laipion kohoamaan — se oli talon vanhempi, 17-vuotias tyttö, Marfa (Martha). Hän oli pienenlainen ihminen, sisartansa Okkua vielä nuoremmalta näyttävä; nivusten ympärillä oli tavallinen, punaisella vaatteella päällystetty, tuohinen "perveäskä", kleninkinä kulunut, sininen "kosto" ja kenkinä — en muista varmaan, oliko tohvelintapaiset "stupnit" vai avojalat. Ulkonaiset kaunistusneuvot eivät siis olleet sanottavaa laatua, vaan tukka oli paksu, silmä kirkas, kasvojen ovaali erinomainen, posket punottavat ja hymy leikinlaskuun aina valmiilta näyttävillä huulilla ihastuttava; koko olento sanalla sanoen viehättävää suloa täynnä. Kuka olisi voinut aavistaa, että täällä, näin syrjässä, keskellä erämaita, hengellistä pimeyttä ja maallista viheliäisyyttä, näin ihana kukka olisi löytynyt kukoistamassa!

Matka Mossasta Knäsöihin luetaan kesän aikana 5 1/2, talven aikana 4 1/2 penikuormaksi. Kun aikuisin 7 p. heinäk. lähettiin matkaan, kuljettiin ensin kappale Nuutuanjärveä, sitte siitä lähtevää Tyllinjokea ja joen muodostamain Lapinjärven ja Paasmajärven poikki Koudan rantaan, kaikkiaan kolmisen penikuormaa; talvitie on tänne vain 2. Paasmajärvi purkaupi Paasmakosken kautta, Koutaan, vaan koski on siksi kova, että vene oli vedettävä l/2 virstaa leveän taipaleen poikki. Koudan itäpuolta senjälkeen kuljettiin milloin suomeksi, milloin venäjäksi nimitettyin saarten välitse 1 penik. Kuptshinan niemen nenään, josta Koudan joki alkaa Verhne konetsin jyrkällä putouksella, siitä 5 virstaa kapeaan ja kauniiseen Laitasalmeen, joka on virstaa pitkä ja jossa oli muutamia venäläisiä knäsjäläisiä kalanpyynnissä, sekä Laitasalmesta 5 virstaa Koudan koilliseen päähän. Järvitaipaleella näkyi kaiken aikaa lännen puolelta Kallakoran korkea vaara. Valkamapaikasta, joka järvelle päin tarjoaa erittäin kauniin näkö-alan, on näpeää kaksi neljännestä hyvää polkutietä Knäsiän kauppalaan Kannanlahen rannalle. Matkamme tänäpänä kesti noin 14 tiimaa, niin että perille tullessa aurinko jo oli jotenki matalalla luoteisella ilmanrannalla.

Jo kesällä 1879, kun kävin keski-Karjalassa, huomasin, että karttamme niistä paikoista on isosti virheellinen. Sama muistutus täytyy tehä pohjoisimmanki Karjalan kartallepanoa vastaan. Ne kolme karttaa, joita (paitsi venäläisten karttoja) tietääkseni siitä löytyy, nim. maanmittaus-ylihallituksen suuri kartta, Inbergin kartta ja Friisin omatekoinen Venäjän Lapin kartta, kilpailevat keskenään virhettänsä moninaisuudessa. Voiton siinä suhteessa vienee ensimäinen, sitte tulee Friisin; Inbergin kartta on luotettavin, sekä nimien puolesta, jotka molemmissa toisissa ovat jos jotenki väännetyt, oikein. Ylihallituksen kartasta mainittakoon osotteeksi vain, että esm. Pääjärvestä on merkitty kaksi jokea juoksevaksi pohjaanpäin Soukelojärveen! Friisin kartassa taas esm. Pääjärveen laskee sekä Tiiksijärvi että Kuukas- ja Kuntijärvi, vaikka kahesta edellisestä vesi juoksee Nuotuanjärven kautta Koutaan! Kuntijoki taas juoksee Kuntijärven läpi. Vaikka ei likimainkaan näin puutteellinen, ei sentään Inbergin karttakaan ole aivan tarkka. Niin siinä esm. jo mainittu Kuukasjärvi on merkitty juoksevaksi Kuntijärveen ja Kuntojokeen, vaikka se Solajärven ja Nuutuanjärven kautta juoksee Koutaan; Tyllinjoki, joka lähtee Nuutuan itäpäästä, on merkitty lähteväksi keskeltä järven pohjoisrantaa; Koutajärvi on ulotutettu penikuormaa syvemmäksi eteläänpäin; Koudanjoki on osotettu alkavaksi järven koillispäästä, (Friisin kartassa taas eteläpäästä), vaikka se lähtee keskeltä itärantaa, ja sen ensimmäistä putousta on Verhne konetsin sijaan nimitetty Paasmakoskeksi; j.n.e. Näistä ja muista pienemmistä ereyksistä saatoimme itse matkalla omasta näkemästä tulla vakuutetuiksi, vaan että I:n kartassa vielä muitaki vikoja löytyy, pidän varmana, kun ne ilmotukset mitkä eri suunnilta ja luotettavan näköisiltä miehiltä olen maisemista saanut, eivät sovi kartan kanssa yhteen. Niin esm. ilmotettiin matkan määrää Kiestingistä Knäsiään seuraavaksi, joka epäilemättä on oikein, vaikka ei kartan mukaan: Kiestingistä Jelittijärven rantaan 2 penik., siitä samannimiseen kylään 1 p., siitä Särkiniemeen Tiiksijärven rannalla 1 p. (toisen ilmotuksen mukaan 12 virstaa), siitä Kyyrölään 3 p., siitä Mossaan 1/2 p., siitä Knäsöihin päälle 5, yhteensä lähes 13 p. — Kieretin ja Tyrhyn välillä, jossa kartan mukaan vain on pieni lammikko, löytyy paria penikuormaa pitkä järvi Luovuska. J.n.e.

Nämät virheet ovat ikävä asia, jonka kernaasti soisi oikaistavaksi, kuta pikemmin sen parempi[1].

Karjalan kartasta kerran puhuen mainittakoon, että jos puutteita tahtoo siitä etsiä, niin niitä kyllä löytyy muunkilaatuisia kuin vastamainitut. Niin esm. vuoristoa ei ole kartoissa merkitty ollenkaan, joka on erittäin valitettava asia siihen katsoen, että karjala on hyvin mäkistä maata, paljo mäkisempää kuin meidän puoli. Se korkokartta itämeren laakson pohjoisosasta, joka seuraa Ignatiuksen suuren Suomen Maantieteen muassa ja jossa Suomen mantereen vietto Wienan ja Jää-mereen myöski on merkitty, ei ensinkään ole oikea, mitä jälkimäiseen seikkaan tulee. Itäpuoli maanselkää on siinä merkitty ihan samanlaiseksi kuin länsipuoli, ja ne ovat kuitenki kokonaan erilaisia; osotteeksi vain mainittakoon, että pitkin Kannanlahen itärantaa kulkee vähintäin 1000, vaan luultavasti 1,500 jollei 2000 jalkaa korkea vuoriharjanne, jatko Umptekista: se on mainitussa korkokartassa kuvattu yhtä matalaksi kuin — Oulun seutu, joka on tasaista kuin pöytä eikä monta kymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa! Inbergin kartasta ei voi saada minkäänlaista aavistusta karjalan maapinnan ulkomuodosta, kun Päänuorunen, Lunnastunturi ja Peäsloiva ovat ainoat siihen kuvatut vuoret. — Toinen pää-asiallinen puute Inbergin kartassa on, että se ulottuu liian vähän itäänpäin, niin että Äänisjärveä, jonka kernaasti soisi Suomenmaan kartassa näkevän kokonansa, ei näy kuin länsipuoli. Maanselän, joka on keskellä maata, pitäisi kait kartassaki olla kuta kuinki keskellä.

Näistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin kartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi. Päinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se on ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan ja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen huomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi ja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.

Venäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse suoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella Kieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt Lapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan karjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen perukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset ovat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat veljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta palvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa tapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen ynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo huokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä meidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin kotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa, että karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta, ovat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja kotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa hupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan välillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi (ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute). Kansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos kohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan kalanpyynti; kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä ja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi suuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee, on se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi maakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä vähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta, joka Wienanmeren suhteen on 5—15, vaan jäämeren suhteen 40—50 penikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida kokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista samalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii pää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan toimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen pysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.

Paitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski maanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan ilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin pellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä on yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä. Kaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja luulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa, joita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä, vaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain harjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa mennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten ei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat kruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy. Metsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin asiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja polttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä metsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten seutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla, niin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.

Jos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko karjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot siellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus olisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu muutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat, kansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen kautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä kelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa "omnia ruunt in pejus", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan riennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan miten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse älyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin suuntaan muutostyön pitäisi mennä: "kun meillä olisi Suomen laki", se huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan sortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä pidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina seisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat sallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen mihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse eivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt epämääräiseen tulevaisuuteen.

Ihmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen tyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi odottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät kansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa suomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan pani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet, ettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta, jotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin mainitsemista: vanhemmista ukko Simanainen Petri Niskasta, josta jo olen puhunut, nuoremmista varsinki Iivanainen Matvei (Matti), joka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja Oleksi ja Ontto, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä Mossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee jotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset päälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä ilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu karjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli käytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan samalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin ulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni, että vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu tahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton iloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan vastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa, oli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan alta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta tehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai vähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki toisiin ja hänen humori-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka koko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä kuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä. Ontossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen leikkitoveri.

Hailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin huonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut. Pyyntiä harjotetaan keväällä "kylmäisin", jolloin sisämaasta tuliat saavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja käyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan pieniin, leiviskän vetoisiin "potskoihin" eli pikkutynnyreihin, jolloin käytetään noin 3 "hunttaa" (naulaa) suoloja potskaan; astiat sitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een kopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä 1—200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin luostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.

Knäsjä, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota meikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni kauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen perukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin olevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu puron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on, jos en muista aivan väärin, ylinnä "tshassuna" eli rukoushuone, johon Kannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen vieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja alaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro juoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä; vaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en huomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.

Kauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi nousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan koko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä tapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa asumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista, jotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista myöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta pientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia pallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset ja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä niin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa paljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja suomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea osaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.

Majapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin "stantsia" eli kestikivari, jonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen torintapaisen itälaidassa — taikka tarkkaan sanoen kahen torin välissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen paikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon kartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu ja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme ensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti siis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä matkan vaivojen perästä.

Mackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan "Russland", että matkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan tarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan tullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä kertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi seikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis käsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta odotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa ja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa oleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui pöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse, teetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei näkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu, ei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada! Lukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan ja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä varustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta näitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna maata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi arvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi kuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät mikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon halutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos talosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin pöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen saattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni kalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät majataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen tehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain valmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä selvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä oli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim. sänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse saatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte rinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.

Erinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja mahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä tahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys, että tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä mistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä sääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme maan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja arvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka toinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi äkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä — vaan siitä vasta tarkemmin.

Aamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä, sokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin. Kun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman merimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla ja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka karpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui soutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä. Kun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja kaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti ja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka oli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte noudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti — epäilemättä varovaisuus, johon kokemus on kehottanut.

Friis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku siinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman luvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden kuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian suuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa suuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle sijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä torintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin, juhlallisesti seisoa törötti kolme, — niin, älköön lukia panko sanaa pahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait julkisesti puhua — kolme tunkioa.

Uuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs staarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja noutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman maksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä henkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan. Pari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän tulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin tervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä veneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän oli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen seuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen kanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs, nuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.

Matka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta. Kohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin Huppovan eli Huippanan korkean vaaran sivu, joka lahen pohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin Hiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista kohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa, ja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin, niinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi helteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui. Merilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin njorpan (norpan, hylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti etupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen itärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä vuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen heti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen valkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla muulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään niitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain pituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki kokonaan kummastuksen vallassa.

Klo 4—5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan rantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme yksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.

Kahen puolen pohjoisesta juoksevaa ja väkevänä koskena mereen purkautuvaa Nivajokea on Kannanlahen kauppala rakettu, Pitkin joen idänpuolista vartta on vähän tasaista maata, jossa rinnakkain seisoo pari eli toista kymmentä taloa ja alempana merelle päin kirkko, vaan pian maa itään päin kohoaa korkeaksi, puita kasvavaksi vuoreksi, jota kuulin Ristivaaraksi nimitettävän, vaan jonka nimeksi Friis ilmottaa Valastedunder; kenties sillä on molemmat nimet. Lännenpuolinen jokivarsi nousee heti vedestä jotenki jyrkkänä törmänä, vaan ulottuu sitte kuta kuinki tasaisena penkereenä pari kivenheittoa länteen päin, jättäen tilaa kartanojen rakentamiseen, ja ylenee vasta sitte taas vaarantapaiseksi mäeksi, jota nimitettiin Kotivaaraksi. Tämä vaara on paljo matalampi Ristivaaraa, vaan sentään siksi korkea, että siitä on varsin laaja ja ihana näkö-ala jokaiselle ilmansuunnalle. Sen pohjaan päin loivasti viettävällä rinteellä on kirkkomaa ja kirkkomaan itäpuolella sekä siis kauppalan pohjoispäässä toinen kirkko. Talojen lukumäärä vastamainitulla penkereellä lienee puolensadan paikoille, koska koko Kannanlahessa ilmotettiin olevan noin 70 taloa.

Vaikka Knäsjää hiukka paremman näköinen, on kuitenki Kannanlahtiki kaupungiksi mitätön. Talot olivat suurin osa hyvin vanhoja ja rappeutuneita. Mitään katuja ja kortteleita ei löytynyt; kuitenki läntisessä kauppalan osassa rannanpuoliset talot olivat järjestetyt yhteen riviin, että niiden edustalle syntyi ikäänkuin kaduntapainen, joka ei sentään ollut vähintäkään tasotettu, ja tämän itäpäästä niin ikään lähti pohjaseen päin yhenlaatuinen kaduntapainen. Muuten olivat talot rakettu miten milloinki oli sattunut. Tuon "rantakadun" länsipäässä oli torintapainen aukkopaikka, josta mutkitteleva kuja saattoi ylös kirkolle; ja sinne tuli myöski toinen mutkainen kuja jo mainitulta itäkadulta.

Väestön pää-elinkeino on kalastus, jota myöski harjotetaan itse kaupungissa, s.t.s. koskessa, josta pyydetään lohta; lohen hinta oli nykyään 6—7 ruplaa puuta eli 7—9 markkaa leiviskä. Vähän poronhoitoa myöski pidetään ja sanottiin usealla olevan 70, 90 j.n.e. poroa. Hevosia oli kauppalassa 5, lehmiä noin 50. Syrjätulona on kaupunkilaisilla samoin kuin Knäsjäläisilläki m.m. haahkatelkän untuvain keräileminen, joista puhistettuina, sanottiin maksettavan 4 ja 6 ruplaa naulasta.

Väkiluvun pitäisi 70 talon mukaan tehä 420 ja 450 hengen paikoille, jos taloa kohti lukee 6 à 6,5 henkeä. Friis ilmottaa väkiluvun 1867 385 hengeksi, ja väkiluvun enennys näyttää siis suunnalliselta. Suomenkielisiä sanottiin olevan kymmenkunta, kaikki muut ovat ryssiä.

Majapaikkamme oli erään Pahkov nimisen kauppiaan talossa, joka seisoi tuon torintapaisen ja rantakadun kulmauksessa ja näytti olevan varakkaimpia taloja kauppalassa. Isäntä, joka keväällä oli urakalla rakentanut Oulangansuun kirkon, oli viikko aikaa kuollut ("poomer"), ja isännyyttä piti vainajan veli, eräs keski-ikäinen, komea ja hyvänsävyinen mies. Pulskalta ja siivoluontoiselta näytti leskiki. Meille annettiin pienoinen, vaan siisti kamari kahella akkunalla torille päin, jossa hyvästi tulimme toimeen sen lyhyen ajan minkä kauppalassa viivyimme. Päähuolenamme tällä ajalla oli evästen hankkiminen tuolle 23:n penikuorman matkalle Lapin halki Kuolaan, jolla kuulimme ettei muuta voitaisi stantsioissa saada kuin ehkä kalaa. Isäntä olisi ollut hyvin altis siinä suhteessa meille neuvoja antamaan ja aluksi yritettiinki suorastaan hänen kanssa asiasta tuumitella, vaan kohta tuli tulkin puute tuntuvaksi; taitomme venäjän kielessä oli kovin heikko ja lisäksi luulen, että se venäjä, jota Vienan meren länsirannalla puhutaan, on murteellista. Sanasta "mooko" syntyi meille arvotus joka ehottomasti ajoi meidät Hymylään. Äkkiä kuitenki luoksemme ilmestyi tulkki, eräs vanha karjalaisukko, nimeltä Iivana, kotoisin Ruvajärveltä, ja hänen hiljaisesti ystävällisellä avulla saatiin kaikki ne matkan tarpeet vähitellen hankituiksi, jotka saatavissa olivat. Vakavana, ikäänkuin olisi ylen tärkeöistä asioista ollut kysymys, Iivana kuunteli puhettamme ja selitti sen sitte isännälle verkalleen ja juhlallisesti, aina alkaen sanoilla: "govorjat shtoo". Leivästä oli kauppalassa kova puute, kun kolme viikkoa turhaan oli Vienasta odotettu lotjia, joita vastatuulet olivat pidättäneet; kuitenki viimein meille tuotiin mistä lie tuotukaan suuri korttelinpaksuinen ryssän limppu. Tavallista voita ei ollut, ainoastaan sulattua, jota ostettiin kolmisen naulaa; astian puutteessa kaivettiin suuri kolo limppuun, voi pakattiin siihen ja ympäri käärittiin öljytakki. Suoloja, kahvia ja teetä kyllä saatiin, vaan papyrosseja tai sikarreja ei. Myöski muutamasta rauta-aitasta otettiin piilokkali somasti sinetöitty putelli, sisältävä muka jotain erinomaista, "nalifkaa"; se sitte kuitenki huomattiin mahottomaksi nautita, ja ainoa huvitus siitä meille oli katsella, kuinka isosti se kyytimiehillemme maistui. Taisi kyllä olla jotain muutaki pikku kapinetta jolla varustauttiin, ja viimein kaikki oli selville saatu. — Tuo "mooko" ei merkinnyt sen kummempaa kuin mooloko, maito.

Kauniina sunnuntai-aamuna, 9 p. heinäk., lähettiin tuolle pitkälle taipaleelle Kuolaan — f'Kooluu, niinkuin venäjäksi sanotaan. Iivana, johon olimme isosti mieltyneet hänen tasaisen käytöksensä tähen, oli saattajana kirkolle ja toivotti erotessa hartaasti onnellista matkaa sekä kertoi jo ennen tehyn pyyntönsä, että veisimme terveisiä hänen pojallensa Oleksille Paasrikassa (Pasvigissä); jonka kernaasti lupasimmeki, vaan joka jäi meiltä tekemättä, kun emme yksikään siinä paikassa käyneet. Tie lähtee Kannanlahesta aluksi Nivajoen länsivartta ylös ja on sangen mukava kulkea, kun on leveä ja kuiva; jos vähänkään kostea paikka missä tulee eteen, siihen on tehty kolmesta neljästä, rinnakkain asetetusta, veistetystä plankusta erinomaisen hyvät portaat. Tämmöisiä portaita löytyy Kuolaan saakka eikä niitä laitettaissa ole, niinkuin meidän puolella, turhaa itaruutta noudatettu: yhessäki kohti saimme hyvin kovaan astua täyden tiiman, siis vähintäinki puoli penikuormaa, ettei jalka maahan koskenut. Nivajoki, joka tulee Imandrasta, on 3 penikuorman matkallansa, niinkuin nimiki osottaa, erinomaisen virtava, ettei sitä voida veneellä kulkea kuin yhessä kohti neljänneksen verta; 7—8 virstaa alempana Imandraa se kuitenki juoksee 1/2 penikuormaa laajan järven, Pinoseron, läpi, jonka poikki kuljetaan veneellä. Ensimäiset 12 virstaa Kannanlahesta se kuohuu yhtämittaisena koskena ja tarjoaa, korkeain, havu- ja lehtipuita kasvavain törmäin välissä juosten, useissa paikoin varsin kauniita näkö-aloja matkamiehelle, milloin tie jokivartta lähenee. Nuo 12 virstaa astuttua, jotka kuluivat tavallista hauskemmasti siihen katsoen, että virstain määrät oli hakattu petäjien kylkeen, noustiin veneessä yksi neljännes, jolla välin lehtori S. uistimellaan veti pari kolme aika harjusta ylös joesta; sitte käveltiin 4 virstaa, kuljettiin taas ja hyvin vuotavassa veneessä Pinoseron poikki ja käveltiin viimein 7 virstaa, jolloin tultiin Imandran rantaan. Sasheikkaan. "Käveltiin" ei viime jalkamatkasta ole aivan sopiva sana, "puolijuostiin" olisi ehkä sattuvampi, ainaki mitä Raniniin ja minuun tulee, jotka Pinoseron rannasta toisten edellä heti lähimme taipaleelle. Ääretön joukko sääskiä otti nimittäin ystävällisesti tehäkseen meille matkalla seuraa ja kun emme niitä vastaan mitenkään vielä olleet varustaneet itseämme, ei muu kuin pako tullut työksi. Vähemmässä kuin tiimassa pyyhkäsimme nuo 7 virstaa; vaan kiire oliki järven rantaan tultua päästä veteen uimaan. — Sasheikkaan tuli Kannanlahesta 32 virstaa, jolla välin ei ainoaakaan ihmisasuntoa löydy. Perille tultiin noin klo 7 illalla.

Sasheikka on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan. Edellisessä olen suomentanut stantsian "kestikivarilla", vaan ereys olisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain meidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa ja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu rakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa, lavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, "tshainikka" eli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla. Kodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet perheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan viidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa, Rasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme toisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä 9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat kotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin suureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät antaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.

Sasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka päivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari tietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja senjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia varovasti käärittiin auki, vaan — voi sitä siivoa, missä se oli! Toinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut ulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja leipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi. Matkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.

Ensi kerran eläissämme saimme täällä katsella lapinkotaa. Kyllä on kurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas käännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä olla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä on mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan poikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja keskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset hirret, niin että kodan "lattia" näin on jaettu yheksään eri osaan. Keskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa varten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut nimeksikään.

Illallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme päättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka kävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset Mirona ja Larivon sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen päin jäi Akkalan-lahti, johon Suomen rajalta tuleva Juonnijoki laskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni Dikkeguban-lahti. Suoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet Imandran selät. Imandran eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan Imantron järvi, lapiksi Auerjaur, joka on noin 400 jalkaa eli yhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä pohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik. leveä; levein selkä Einemannavuonon kohalla järven puolitiessä on Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota en muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille ilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä syvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa, että Pohjanlahen syvyys on 50—100 jalkaa. Järvessä löytyy tavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta, j.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja stantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin kaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei tekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee ollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut, sillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.

Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin Umptekin jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa (Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle (s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen. Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa, vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset. Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."

Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.

Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on Tshunatunder, pohjoisen Monshetunder.

Jokostrovaan, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas saatettiin ihmisten kanssa puhua — sillä saattajat Sasheikasta eivät suomea osanneet — ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna klo 10—11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa. Rasnjarg, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin ras on germanilainen gras, gräs), vaan josta ainoastaan muutamille lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.

Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin Pieresjärven rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan. Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki. Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta Kuollejauriin, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on vedenjakaja Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä oli kuljettu 3—4 virstaa, oltiin Maanselän (Maa-sesiidin eli Maasel-siidin) stantsiassa.

Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset. Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa — sillä tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä, sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa, jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto, jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät, että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko, joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa, niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan, ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä, ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän — taikka paremmin sanoen yön — ruhtinas oli taistelusta päässyt.

Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten 5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20 minuutia vaille 11.

Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki; sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.

Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut. Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.

Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11 p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä, sitte käveltiin 4 virstaa Pulujaurin rantaan, sitte purjehittiin tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa Murdjaurin rantaan ja sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa taivalta ja 2 virstaa veneellä. Kuollejaur on 15 virstaa pitkä ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder ja järven länsipuolella Namges-tunturi. Luoteisrannalla oli Koado-aiventsh, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan päin Poatsoaivon eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6—7 aika illalla.

Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään, hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan. Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni. Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin lappalaiselta.

Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä joukkona — sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava, joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella kerran oli Ovetskin vaaran eli Lambasvarren yli päästy; tie oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö kaunis, jopa ihana — päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä taivaalta — eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun Soangaksi, ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki, pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme Suolavarekan korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki on rakennettu.

Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme — ensimäiset eläissämme — herättivät monessa suhteessa huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää, lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi ehottomasti mieleen.

Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo koltat eli ne kreikanuskoiset lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän luonteensaki vähitellen muuttunut.

Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia, joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. Mistä he puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli, vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi, vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista, että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan kolmanteen ventovieraaseen kieleen.

Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista. Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani: Uiv, pää, tshelm, silmä, njelm, suu, njin, nenä, kainel, kainalo, raind, rinta, tshouvi, vatsa, seam, parta, vuopt, tukka, keät, käsi, julg, jalka, surm, sormi, könds, kynsi, jook, joki, tshats, vesi, jaur, järvi, murd, metsä, pets, mänty, kuus, kuusi, suikki, koivu, kiedik, kivi, rint, ranta, kuusk, koski, neip, veitsi, kapper, lakki, porjas, purje, varre, vaara, tunder, tunturi, jägel, jäkälä, suolo, saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat kirjaani: Oaivi, pää (suomen aivo), njunni, nenä, njälmi, suu, seämu, parta, kiät, käsi, sorina, sormi, jäälgi, jalka, räddi, rinta, tshövji, vatsa, peätsi, petäjä, puossa, mänty, kuossa, kuusi, soakki, koivu, mear, meri, tshätshi, vesi, paarru, aalto, njarg, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: uht, kuht (köht), kolm, njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj, ja likempänä Vesisaarta: ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm, käuhtsi, ouhtsi, logi. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme, oli air murtek, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.

Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus, voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.

Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla tavalla:

"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa. Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3—4 kertaa vuodessa. Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p. heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla. Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja. Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin, missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa, jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja, joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua taudissa eli muussa pahassa.

"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla. 10—15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."

II.

Ryssän rannaksi kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu Muurmannin rannan nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana "ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata Kuolasta Ruijaan; ja siinä merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi, tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.

Kuola eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi sanotaan, Kuolla on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti. Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi vanha lauseparsi "unum, sed leonem", ja että Kuola siis olisi jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen; Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta voitaisiin voimallisemmin harjottaa.

Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300 vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua. Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v. 1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui (1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v. 1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.

Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva toinen katu; niitä yhistää 4—5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi 6—7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola on venäjäksi saanut nimen Malmiis, pikkuniemi.

Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia, joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme 3—4 katulyhtyä.

Kaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki kauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että laudotetuita ja — joskin moniaat hyvin mauttomasti — maalatulta, joten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita ilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: Hohlova, Serebtsova, Basarnoi, Hipaakkina, Hartsova ja Malistova, niinkuin nimet kuuluivat kaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että hän piti hevosta — asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska tämä hevonen oli ainoa koko kaupungissa. Malistovalla taas oli neljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).

Kuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan henkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30—40 lehmää. Hevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen vedättämistä, toimittaa koirat.

Suomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne muuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä kaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti Kuha perheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä. Sitäpaitsi kerrottiin Nuortijärven länsipäässä kaksi suomalaista perhettä asuvan.

Olomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain puolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu Morfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista puolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa eikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori S. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka oli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen rantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone oli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin mitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta aineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin selvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia, joka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski venäjää kuin vettä — vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla. Hän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja hidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään aivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään viekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta semmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää naurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta. Matti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi — jonka toimeen suhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse — ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon otettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen asian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi lattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä käyttää.

Kaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla ei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla likitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui olevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista herrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari kauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä — tai kenties muutamat niitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan toiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä jotaki aivan toista.

Tuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä likemmin toisessa luvussa.

Koska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman jokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä katselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta suomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807 tekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:

"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla, on suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on vedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli 3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. Tulom-jok, oikeastaan Tulvom- eli Dulvom-jok, merkitsee Tulvajokea, jonka nimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei aina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen matalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi, Tulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu joen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.

"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka vuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista toinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin silloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis ainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti kosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat ja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin koivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala, melkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää, ikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko. Siellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa aikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten ovat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat vähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä noin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla tiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11 p. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja leppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen törmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla pikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti vatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei kuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme vähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen lohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat lappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt). Merkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka jokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias. Koko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin arkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä tässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta ollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan elää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi epäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä linnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka, että lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut käyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa tokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta 60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä ilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin laskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin suurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan ollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan enemmän kuin sovittu oli.

"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven kaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa ja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin kauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa ilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen kilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.

"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen varsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä lappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa; löytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta elävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin Teno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo työtä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle. Vaan ainoastaan yhessä kohti, 16—17 virstaa ylempänä joella, näin muutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset olivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta runsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla aukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten heinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle, Kuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa ulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja kalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.

"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä ylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko ja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma kuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4—5 verkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa, yhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten mukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee edemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta ja laskevat järveen.

"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen kovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten välissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12 jalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan nimi on Galjebokka njarga ja se on varsin sopiva olinpaikaksi sportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan säännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä, löydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi, jolla on talvimajansa Kensesjaurin rannalla, vähän idempänä Kuolaa. — — —

"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun oli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta."

Lähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi v'Uuruu, oli määrätty tuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme rukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme heiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää huolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.

Aikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin ja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla kumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä tointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa; vieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän haukkaamaan — joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman merimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä länteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä saattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään ja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti lie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille kuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä kyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä karjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet, seppä Kirilän, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme. Turhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen kyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen Kiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka tosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä "podoroshnajaa," s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin, vedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös kulkee "otkriitii listan" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää pitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että kyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan, kuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli mennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan nimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt seisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, — jolla välin huoneesta korjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä. Viimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi kulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin ja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik. No mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S. oli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme kantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin — mistä ne saataisiin? Tämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta ulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin, jonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme keräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen tänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja kun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella, että haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: "aa kanálja, eeka kanálja", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa katkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki tiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten perästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias Kuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään, että kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka viimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi yksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni mitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra "Eeka kanálja", vaivuttuaan hetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2 ruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4 ruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota hintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan selitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7 penik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä nousi vaadittuun määrään. "Hyvä", vastasin minä siihen, "kyllähän me olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan, vaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin, s.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa." Kun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte kyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä kysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla penikuormalta saattoi riittää, vastasin: "5—6 ruplaa", koska arvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen varaa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen merkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului viimeinen esitys: "jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me suomalaiset?" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi, sillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän tähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua, ei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen olisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin kuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että minä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä. Kun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä kumppalit arvaten olivat laskeneet — Ranin oli ensin ollut muassani tällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo majapaikkaan — kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan kyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt, ja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada, hyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin oli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun päätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani häpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja ilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.

Näin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen kaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu käsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt, ilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa paikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin jälestäpäin vähin saatettiin arvata.

Pastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui kuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita nuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä, oli saada koko tuuman kumoon.

Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona Matero, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato Stierna, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti luvattava.

Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima, ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha, taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli, "onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta, varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät, että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa, koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. — Senlaatuinen se oli eromme Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta kirkosta.

Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä, vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen Srednii saliivin, ja vasta sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi. Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva "Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.

Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän ilmotuksen mukaan nimeltä Kiia faraaka, vaan Uuran suomalaiset sitä kutsuivat Launajoen suuksi. Pieni puro siihen laskiki tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa, kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki "tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi" kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu, johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli silloin vähä vaille 3 jpp.

Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea. Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle nousta, vaan täytyi 3—4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes 300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli goraa Vertjaasha. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu, hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon. Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900 à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään, paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme; alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava. Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan. Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa. Tie — eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua — kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä, kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä erottamatta, vaan äkkiä — hyvä merkki — jouduttiin poluntapaiselle, ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan Thisikova goraan tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt 8.

Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista. Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään he saattoivat puhua — kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa — he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet karhuiksi; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut tuiskuinaan korviemme ympärillä — heillä oli näet pyssyt muassa.

Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki, kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa, jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin osero Gremjatshniskaksi nimitetyn kauniin järven länsirantaa. Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus, sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista (fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt, ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat. Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä: että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi saattoi vähän rauhaa saada.

Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli pitempi matka — arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi alas merenlahteen. Perillä oltiin — Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni puro, Saanijoki, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2—3 syltää leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.

Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi. Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.

Se talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. Lyhytniemen eli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen mukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli uusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta siinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle kädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa huonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5—6 lehmää talossa elätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui keski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin nähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei pappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä saakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut kotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen, rohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä — joka lienee ollut tuota n.k. "ryssänrommia" — kahvipannu pantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa kaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen tupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti ottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein täydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.

Seuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota luetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin kuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt kiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin yli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja joku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan me itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun muassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa puolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1 saaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä, hyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15—16 lehmää ja vasikkaa. — Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa Uuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki ruplaa (s.o. 50 markkaa.)

Uurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole muuta kuin Wilkisoivan yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat kaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu kortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen poikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan sievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen puolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen Ludvig Bergström. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi saattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.

Uuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa, joka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä nimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla y.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta päivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura Saanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren rannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin täällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään olemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme oli varma asia.

Matka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä on kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto, uudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen matkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos luonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys tyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se toisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan ja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa, että ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa miellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on sentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman varsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla olisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku kaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla seisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan osaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi esm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan metsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta, jota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki suhteessa animal sociale. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet tienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa ajatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta tapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin suotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.

Yhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt oltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli ollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli leikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että se viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki ruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt tuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme Uuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.

Rouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä ainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka siis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on Torniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa hänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia vieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän puolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.

Bergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen: kolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon meitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen; siinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria, jonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain kanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli papin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku tiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin kuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä vapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P. Fredriksenin vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli luvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän kuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut kumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla, seuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei näyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä olisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea, että ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet. Kuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö rouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta, eholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman ja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä vaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi kyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri, jota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä saattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se etu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti, jonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.

Oloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan katselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja oloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin meillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt täällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana sanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.

Uuravuono tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä. Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista sanotaan Siukun niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista Pogo-navolokaksi eli Korelan niemeksi. Uuravuono on suustansa melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5—6 virstaa, vaan ei pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä. Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on Häräntaljansaari (lapiksi Härgadak-suolo, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero, jonka kait pitänee olla Salim-ostrov). Tämän saaren eteläosasta on lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen muodostaa lahelman, tuon jo mainitun Saanivuonon. Saanivuonoon laskeva Saanijoki tulee Saanijärvestä, johon joensuusta on pari, kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle, nimeltä Lastajärvi. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta Uurajärvestä — eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi — joihin joensuusta on 3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan Kalpajärville (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme. Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta, ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.

Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo Uuran alakylä, joku 6—7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan — yksimielisyyden puute — ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on Pelto nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla, jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on Sallinvaara ja jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3—4 taloa, joista joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2 virstaa.

Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89 vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin 800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5 "vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta soutuvenettä.

Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40—50, venetten: 3 vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi, niinkuin tulemme näkemään.

Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka Marjavaaraa, Kuusamolaista Tuomas Törmästä ja Ruijassa syntynyttä Juhana Aaprami Arpelaa, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne. Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen veljensä Salomon Arpela, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864. Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa, ei ollut Pekka, vaan Salomon — mahollista kuitenki että hänellä oli molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen, että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla, jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi tästä seikasta varman selvän saada.

Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta. Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.

Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla kalastaminen. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä, vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin sattuva lauseparsi.

Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista, pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. vämpöörejä, joka sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä sanotaan taunista tauniin 7—8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k. troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5—700 kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta tulleilta kalastajilta.

Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. lyysterpooteja, norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka, sekä pienempiä soutuveneitä, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa. Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi" (norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä 5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan träkiksi (norjan drseg).

Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan hansnöörillä. Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma, jota sanotaan kaalaksi ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100 syltää pitkä — sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään; sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki, "vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1 kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.; onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr. 20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan "kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.

Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä, liinalla, eli niinkuin ryssäksi sanotaan jarussalla, kysytään suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee. Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan "pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta "pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20—30, vaan usein 40 ja joskus 50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis 3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3—4 korttelin pituiset tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan, vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu tupuli, s.t.s. Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä, lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää, varustettu luudantapaisella kepakolla.

Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100 syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.

Turska (gadus morrhua) on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista, turskan-sukuista kalaa saitaa (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti, paitsi syksyisin verkoilla, varsinki sokkunuotalla. Tämä nuotta on neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.

Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa hyyssää (hysen l. kolja, g. æglefinus), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään. Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan talteen.

Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta; siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin paltaan (hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana kalana, kammeliaan (pleuronectes flesus), tainarin (anarichas lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus 5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5—6 leiviskää. Tainari on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi" (hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu "istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: holkerin. Holkeri (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä. Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta, joka ei ole 80—90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä; tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään. Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4—5 tynnyriä maksoja.

Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin, pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat lohen ja valaskalan pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100 ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7—800 kruunuksi, vaan esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700 markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa. Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa, Tönsbergiläinen Sven Foyn, joka keksi omituisen keinon harppunan heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.

Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia, ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat joko pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan jälleiksi (norj. hjaeld), taikka suolataan suolahuoneissa. Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan, sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.

Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o. kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan; jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.

Maksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin että keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät ne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat keskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää noin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin siis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun puuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2 leiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale kolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi liika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan tilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan neljättäsataa turskaa (v. 1876—8 esm. 313 kapp.). Maksoista kauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta saadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen hinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan maksoja.

Se pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään käyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole. Venäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta senkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa että hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos ulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset kyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä suvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja vievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia tupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, "tekevät tappelun". Saidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt oikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm. Pummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi ainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.

Kalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari kuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä pakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin jäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin äkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin jäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy — seuraus tuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan ja Lapinniemen rantaa — ja ilman-ala meren rannikolla on paljo lauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla vähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää, varsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä, niinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä aikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta ja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt veneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja keittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet mukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi hoitaa.

Mutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee se myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan toisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri, että esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin ylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä, saadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen toistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että turskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30—50 pookaa, saadaan pienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun hansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei ole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja sievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin matkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän keväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä yhtenä vuorokautena olivat saaneet — hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet eivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein kala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni — niin tiheässä kaloja meren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei syötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja, joita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta kaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan koukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut. Luulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.

Aina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että saadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa Ahti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla korvatuksi.

Tässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti pyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki kun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan suunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä Kuusamolaiset esm. lukevat 2—300 kruunua, jolloin he ovat olleet kolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin. Jos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua, tekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3—400 kruunua, siis noin 500 markkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se kestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja siksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin noin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko vuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi. Osotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon mainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka ja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi 40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250 markkaa.

Kalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä elämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu. Löytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan perällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen yksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään tuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki karjanhoito ja niittyviljelys. Hyvin harvassa on jäämeren rannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki yksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki. Suurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan joku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla on Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään hyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin joku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon kuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään hyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti häiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja sikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on halkojen hakkuu ja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille. Että haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää kun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa noussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi. Länsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista, niinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista jotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä mikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin yhellä jonkumääräinen maanviljelys, toisella lintujen pyynti, kolmannella turvetten keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua enemmän aina paikallansa.

Jos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja taloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella vuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400 markkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä ansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta muusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä arveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa omistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.

Kovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään on, että 5—6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden päähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen ja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa parhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.

Tässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että kalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla — jos luotuamme yleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan — näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä kuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain hinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin, 2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä 1 rupla 20 kop. viekosta[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain olevan: turskista 40—50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta; maksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1 tynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa on varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki määrin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa keväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes kahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy, nousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut: Thauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12 ruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin tosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut 18, 19 ja 20:ki ruplaa.

Syrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan. Voista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15—20 kr. syltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski poimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan 18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja ryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten ruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän oman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon ilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.

Talvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä kuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin tilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono kala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole tulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri kyllä ei ole jäässä, vaan kaikki — liike vesillä on mahoton siihen aikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa usein peittävän sakean "konnon" eli sumun tähen. Suurena esteenä ulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt on joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan taa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen kuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee vaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika yhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki pohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan kaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä varmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven aikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne lukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin, ovat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi tule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa määrässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut kerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla valtatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.

Postikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin hidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm. kirje Vesisaareen, joka vain on 5—6 penikuormaa Suomen rajalta, viipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin Amerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan; Kuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen sitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa ennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja sitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.

Kovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä. Varjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan musta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon näkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää on pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei taivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen tiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo, milloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että, niinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa juuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa vielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan kun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan, ottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä laajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi varustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen matkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren rannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun sanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain kulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.

Tietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee olemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän rasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan pohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus yön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina kolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut hämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla silloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.

Uuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä varta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun. Se oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen historia on lyhyt, vaan surullinen.

Keväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi, päätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä hankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset suostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena vuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin kokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa kollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten arveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin seuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin kollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon. Siitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja uuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa 4 ruplaa, vaan tottapa "kipparit" eli satunnaiset pyytömiehet, joilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet maksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.

Rakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle Maurits Bergströmille, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus osotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut metsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874 kävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta — sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei edes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.

Yksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä, että hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman, piti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä lienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa. Bergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka kiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä lähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle ryssälle nimeltä Filipoff, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan kirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen mies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä ei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan. Rakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen nelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä, kolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain mökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion puoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut paikkakunnalle kaunistukseksi.

Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa. Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme saatavana.

Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.) vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p. Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin täällä: toinen, nimeltä G. A. Turunen eli Torvinen, oli aikanaan kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä oli vämpööriki; toinen, G. H. Kaikkonen, vielä aivan nuori, oli käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo Uusitalo, Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti purrut, sekä Matti Halonen ja hänen vävynsä E. J. Lahenperä, joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.

Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken, elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt — Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden Kilttinän autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä — suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.

Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla. "Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat, "niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista. Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80 penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan, että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik. — matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16—17 penik. — ei kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4 penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.

Erään Saanivuonolaisen Heikki Mikkolan ja hänen appensa Salomon Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa. Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan, ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan "lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta. Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä, oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset, lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.

Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa Dionysusta, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat veneemme perille siirretyksi.

Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.

No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa — eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta kuin pieni pirtti ja navetta — oli hyvin ystävällinen. Heti sisään tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön. Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda. Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat Mikkolalla jo oli valmiina.

Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen, itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta — hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis; nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle. Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.

Noin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa. Päivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota hartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko soutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen Jeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan kaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin jälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen matka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku tuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä, tultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.

Jeretnika eli Jeretik, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on vähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon suussa. Eräällä venäläisellä, Voroninalla, on siinä kauppa, jota Uurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä hoiti, ja 5—6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan paikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on hyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä sen erinomainen hamina, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne. Uuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat rinnakkain olevat saaret — Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi — joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä Häräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4 virstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2 penik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo likekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita. Tavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse Jeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin mukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski hyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee Siukun lahti, johon Siukunjoki laskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella parempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen pohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa pitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari, pohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja etelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin kuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään selälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille ja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta jälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee suoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea salmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.

Jeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa Tromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi. Venäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen edelläki, Petsamon haminaa lännessä ja Jekaterinaa Kuolavuonon suussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää, niinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun hän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan Stolbova voipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää Jeretnikalle vertaa.

Me laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa paitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi sotalaiva, seki skuunari nimeltä Bakan. Sillä välin kuin toiset miehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti Marjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen etelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki tarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin sijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista kaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua, vaan kalosseja ei ollut — kukapa täällä semmoisia tarvitsisi — ja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja päivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut ajatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat hetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme uudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata, lähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle kalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme näet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa pintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta ulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea, satamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet — pohjan puolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki — oli sen takana syvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä kohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi patsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle, jonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei veneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan kun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen päin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta kiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen alas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin jalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski jäämerta avarammalta — vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja esti sieltä puolen merta näkymästä — en minä kuitenkaan malttanut tähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien kolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula, yhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat nousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle, vaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala ei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma kohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi merenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen siellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä yrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru, jonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että kumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni noudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan tänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä tuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken ollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain aikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa hänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi jäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.

Kun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten uudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita Kilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa Ludvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen kanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää olutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos ja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme tapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin, erään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin sekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki ensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin m.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä puolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli luutnantti nauraen ja sanojani kertoen: "nje värno, nje toljko dlja sabaavi", "se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne matkassa", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava. Sen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä vaadittukaan. Sitte "tehtiin" soittoa harmonikalla ja soitti laivakapteeni norjalaisen kansallislaulun "Ja vi elsker detta landet", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän puolestaan ehotti ja lauloi "booshe tsarjaa hranii'n". Juotuamme lasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi libationejansa jatkamaan.

Kun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita, koska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei kuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän tulomme vasta heidät herätti.

Seuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä, sillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät kiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja että viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi itätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa lähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo olevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa lähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari kolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle merelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta ulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan ja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme, jäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte Siukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli Karjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla puolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt kuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä päin oli "konto" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat saaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään käsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen kahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella kaitainen Einaniemi, jonka toisella puolen pienoinen Aaravuono eli Aarskopa tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen aukeni suuri Muotkavuono, joka erottaa mantereen ja Karabellan niemimaan toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät kalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin näkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas tuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt. Näissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi pysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa pitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle lähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui tuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen, vaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava kova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan, siikanne, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan joku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa vaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat tuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama tömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin veneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin, tutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä en kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon mukaan saatuja.

Muotkavuono, eli tarkemmin Iso Muotkavuono, on suustansa Einaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän kaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi kääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa kutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon suupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa "itäiseksi Puumangin (lue Pummangin) vuonoksi". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan kertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen Pummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään "läntiseksi" P. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa juuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin: Kassivuono, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, Läätsivuono (kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta Kassivuonosta erotettu, Kolttavuono (kartassa Titovskaja), kolmisen penik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein Maalomuotka eli pikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok) Karabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa Maattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon muodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin Muotkavuonon laiteilla olevan: Aaravuonossa yksi lappalaisperhe[6], Kakkarissa (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3 suomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo, Läätsissä ja Räätsissä, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria, 6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista asukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä Vaalisjoella 1 lappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä Maalomuotkassa myöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa Muotkassa 8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) — siitä vasta tarkemmin — sekä lopuksi vuonon pohjoisrannalla Einassa varakkaan Jooni Pieran lappalaistalo 7—8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin, joista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä, joka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku siis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut paitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että Läätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten koko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100 suomalaista.

Kuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska niinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi Muotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku ereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia tietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi huomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä, melkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä erittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä sitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä ja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin esm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka viimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo. Kuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei voi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon pohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin Jooni Piera Einassa vuonon suulla, vaikka kartalla löytyy kuudessa seitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.

Saatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki kanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille Karabellan haminaan.

Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan rannalla, jota norjalaiset kutsuvat Fiskeröksi, venäläiset riibatshi polu-ostroviksi, ruotsalaiset fiskarhalföksi, vaan jäämeren suomalaiset Karabellan niemeksi; Kalasaarennon nimeä, jota suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne. Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan Gikker njarg. Inbergin kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta; kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi: edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.

Karabellan hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa, on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen. Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla (Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus, sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole. Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.

Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen hoitajan, erään norjalaisen, hra Seebekin luona, joka kohteliaasti kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme, missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan) olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka, Supuska, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa Oneikan saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka höyryssäki tulisin kulkemaan.

Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse vähän taaempaa Potseikan rakennukset.

Oneikan saari on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner, tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna; tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa). Uudemmista nimistä pisti silmääni J. Fr. Thauvon, 1873.

Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan (1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä, ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi, vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte olisi hakannut kallioon.

Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille, venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.

Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen. Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556 suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies oli nimeltä Andreas Neich ja hän tuli joka kevät laivallansa luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat. Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika — josta saaren nimi Anikeijeff — ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.

Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu riidan ratkaisemiseksi?

Jos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli heidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten joukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se luulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät kertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa jälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta, kuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi — jossa se ehkä ei niin isosti erehtynytkään — ja että kirjotus, jota se ei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. — Muuten oli yläpuoli kalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että joku kirjotus on saattanut hävitäki.

Castrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä kalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet tiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon länsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita arveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia. Se on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.

Peljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan hätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta en ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis oli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän kadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä olisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen — enemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni — ja siinä kuitenki olisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun selvillesaanti niin kovin tärkeä ole.

Potseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan. Tarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä että meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää mereen Tsip-navolokan eli Sabbenjargan niemi, Karabellan saaren koillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat ovat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5—6 norjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon kyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista kaksi: Ludvig Fredriks, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu, ja Anders Shersedt, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan ollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen. Kirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut kolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä. Suomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään, vaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei myöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan kesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä esm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen noin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.

Olomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin talossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja käymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin luona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä ansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme. Muuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia makasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison Ludvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta eli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas, jota käytetään vivun eli vinchin asemasta lastatessa. Tämmöisistä rattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan talon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita, joissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla — kaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä kauppiaita asuu.

Puolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja nimeltään "Arhangelsk"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen kapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti Mikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte Oulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi kuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes kaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen liian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas ryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli muitten veneessä kulkenut kotia.

Suomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen voolostin eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli olopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen siirtokuntain hallinnolliset seikat.

Sittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne tänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen huomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen kirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri erään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää siirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista, 9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa henkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä ja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen tyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos eivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen paikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä lapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä pystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten loukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä oli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja hra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan. Niin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9 pykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta siirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon (Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki vähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:

a) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä lukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista kauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin siirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia teollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi kielletyitä;

b) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista myönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta eli kiinnitystä vastaan;

c) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä ostamaan että lainaamaan jauhoja;

d) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin pyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa vesissä ja joeissa;

f) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki anomuksensa lääninhallitukseen.

Friis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa yhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja paikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille hyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva niin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään kiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten "magna chartaksi", joka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle kuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se kieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan. Laillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa ololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei ainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina, vaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän yrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis asetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää; vaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä magna chartaksi kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi toimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita, omiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm. ei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista: metsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito ja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin hyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi samalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on kruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja polttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus, ei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä suhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä talollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa täysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on, että senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia ja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä mainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta katsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty kokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta on toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta ensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä seikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään astu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun kirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on yksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki ovat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta heti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä siihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon ovat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte tulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut, jota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata, niin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa suhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut toisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.

Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: "Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle."

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista, joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia Goebelin, jonka kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä 1879, ja usmanalaisen karjalaisen Jepifanovan, jonka kanssa samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin Supuskan (ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu 10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on Skorbähha guban lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata; se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä, vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin Karpion pahta nimisen korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään. Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista kuljettamassa, nimittäin valaskalaa. Kala oli kiinnitetty laivan kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin kohallaan pysymään. Sen nimi oli Gratia ja se oli yksi niistä kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi, liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää. Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä maannut kuka tiesi kuinka kauon. Malici muuten tahtoi väittää, että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia kollisioneja voidaan karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu, joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni goaskem-njarga, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä, vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä, Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa. Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä — toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy, kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti, länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop. Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.

Vaitokupa, venäjäksi Vaideguba, lapiksi Aidevuodna (Aitavuono), on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa. Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja "epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, Pihlfeltille, joka täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P. oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P., vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5—6 huonetta paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa — asia, josta kyllä sietää mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan toiselta kauppiaalta, Bernh. Sehlströmiltä, kylässä oli yhteensä 12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9 lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2 pienempää venettä. — Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2 löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä, yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle 500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki. Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin Kervanaan, jota tulee kolmisen virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana, jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk. Sunin talossa — josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty kahvittamatta — on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista 3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä. Ulkopuolella kylää on Lunnisaari niminen pieni luoto, josta ei kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle haminalle. — Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham Rikinän eli oikeammin Reginan, joka eilisiltana oli Vaitokupassa saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän, joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk. ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella vielä oli laajat — lumikinokset.

Pummanki — ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin kirjotettavan — on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin 10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa. Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40—60 penikuorman päästä, kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle. Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla, joista pohjoisen nimi on Muotkan perä, eteläisen Haminanperä. Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea vaara, Haminantunturi. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki, joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti, niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme: koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea. Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi terveisiä. Toisen näistä, Kuoringin talon pojan, tapasin ja sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti Kukkeaa eli Kallunkia, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan. Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella oli turvemökki, jossa erään rautio Ahosen leski asui. Häneltä oli mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat — samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan! Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin. Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi 28-vuotias ja nainut, nuorempi 5—6 vuotias, syntynyt isän kuoleman jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin sivumennen niityn laidassa komeoita Trollius-kukkia, useoita ranunculus-lajeja ja umbellateja, cornus svecican, muutaman punaisen alsinacen, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,
Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.
Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.
Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.
Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.
Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,
J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin. Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki Sunnari pnolikasvaneen poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K. Wenberg — sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä 1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa, myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa 6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa olla Haabrandsnäs, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme Maattivuonon (Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on. Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi, sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta ja asuinrakennuksia — se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8—9 illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa kuulusain Haaneian saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi kutsutut Han- eli Hen-öarne, meidän kartoissa arvaamalla pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen. Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs Kuikansukuinen lintu, Lunni. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää, tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita lintuja myöski haahkatelkkä tavataan. Lintujen pyytämiseen ei kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa; lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia. Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10 osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12 vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt 30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet, osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90 kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. — Itse korjattava heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200 leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua, ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän talviheiniksi.

Nurmensätti, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella. Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä, pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen, vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään" kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen — joka ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi, käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään. Kauppias oli nimeltä Anton Dahl, syntyisin Norjasta, vaan nykyään asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä. Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija — frouva lasten kanssa makasi porstuan toisella puolen — jäin mielihyvälle taloon, jossa hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin, s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies, oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä, karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki. Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi! Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p. heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen — sillä vuono kulkee länsi-etelään päin — ja kun vuonon suu on aivan lähellä Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat, on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50 sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli arvaten 8—900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi; levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni lahti, Iivananmutka, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen, toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, Trihvananniemen kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan Parkkinaksi ja johon luetaan näiltä paikoin pari neljännestä — vuonon koko pituus on 1 1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat, vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4—5 syltää korkean mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi, vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä, ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

Karjalan kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi perustajani sanottiin paikalle tulleen 12—13 vuotta takaperin, siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki, Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla, näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia — nythän oli pyhä, siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin olevan Mikulainen. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa, vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli, alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä, kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis. Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, Knjäsuhan joki, joka tulee penikuorman päässä olevasta Knäsään järvestä; Karjalan kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan Manasterin kyläksi, syystä että kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari — Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16 taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan Trihvanantunturiksi, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen, jyrkempi ja korkeampi vaara, Ristitunturi. Kylä on samanikäinen kuin Karjalan kylä eli 12—13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen, eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä," mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?" "Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot, joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.

Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla, mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia, enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla, sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla. Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa; harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista koetin jotain vuosilukua löytää.

Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja. Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla, sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.

Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että "kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." — Tässä johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa; kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen, vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene senaatori (!)"

Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle ruplan setelin — miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10 kopeekkaa — vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään, ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa — enempää ei nim. talossa löytynyt.

Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas Nurmensätin satamaan.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen, mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia, sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni, että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin varsinaisella löytöretkeiliällä.

Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain, ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:

Koltan kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2, vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia, s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä arvata noin 70 hengeksi.

Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen itä-puolella.

Manasterin kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87 henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa soutuvenettä.

Karjalan kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16 lehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin 80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on luullakseni vähän isompi snjokkua).

Kun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan pienen haarajoen, Kakarkan, suulla.

Kakarkan kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista (lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka ja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.

Parkkinan 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja vasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra Dahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.

Iivananmutkan 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin 4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen talon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.

Trihvananniemessä oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui 18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä noin 40 lammasta. — Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään, niinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.

Koko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin 300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70 kolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä 1 suomalainen perhe.

Vielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4—5 penikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko Petsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä ja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta paljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14—15 kruunua syllältä; halot ovat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea vaara, Oleni gora eli Porovaara.

Sutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka tänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat kesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle. Sama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan etelä-Varanginki rantaa.

Petshingin eli Petshengan luostaria on suomalaisilla erityinen syy muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää, luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä muuan sana sen muistoksi sanottu.

Luostarin perustaja oli eräs Trifan eli Trifon niminen mies, kotoisin keski-Venäjältä — Novgorodista eli Torshokista. Hän oli aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon, hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia. Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, julma nimeltä, v. 1556 antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa olleeksi.

Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20 munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa, minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin piti kauppahuoneelle jättää.

Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta, muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho Vesainen, joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut, ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan. Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin, sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia — niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen, mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava, että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu suomennettuna:

"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta. Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N., Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii. Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion. Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise. Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin. Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".

Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen, sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku kaikkiaan olisi ollut 200. — Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.

"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi. Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella, niihin ei ruotsalainen päässyt."

Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki, menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.

Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä; sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa "Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata. Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina, jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on, etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta, ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea vahingonteko viholliselle, vaan — kenties — määrätty asia: Lapin seikkain järjestäminen toiselle kannalle. — Mitä Vesaisen varempaan retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus, jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava; semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle Iivana julman ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki, joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi. Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen, rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan. Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään vangiksi otetun, Ahma nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä, s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä — mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita näissä retkissä on runonteolle tarjona.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt, vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi, ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan, puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella. "Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen, mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli — passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin, varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D. toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme, suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut: kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa, niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava, saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä hopusti kuluisi.

Nyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska se ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi matkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja jätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja sitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois, kulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut mitään puhetta.

Niin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun kuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen minuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen virkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä epäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei kertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti myöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat tarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa à la russki.

Stanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin heidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä kyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan, niinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen, kuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin viimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että aikaisin aamusta lähettäisiin.

Hra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen niistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin Baranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli muuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli muassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili sitä hyvin ahkerasti — se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä oikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki menneen-öiselle vuoteellemme.

Vaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää; kovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin olin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä mahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti huoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa määrässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä kohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan kuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen seinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan nukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen ulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen akkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli naali (canis lagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen kun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten huoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi nyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa, päästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä lailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän ajan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon uuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan ulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi eläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja katsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti peljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni otus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki, uros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli katsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia kohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella palasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman hiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta; vaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi, ja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä taas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.

Jo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti odottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin, kuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa edeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan aikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani vielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki suunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri aamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta, jossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä tavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon minua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin muistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen oli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen josta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin olisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki koko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei erittäin kehuttava loppu ilolleni.

Kuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista kiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki yritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka kautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä tiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini, isännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken takaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja menin varovasti ulos.

Oli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei voinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein huippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun merelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta kiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä oli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain ja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin. Saadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen oleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan vaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven kiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen miehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin kohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa pyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen makaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen kimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä valveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa useoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni palasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen valveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja hypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun sen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti, ja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen perästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen vämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin yksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva, ettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada muuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle, jolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä oudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja sittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä Dahlin taloon.

Täällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta hra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta pitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin matkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi hänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte riensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni oikein selville saanut.

Kun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle, oli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä heille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin kohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin viiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti. Kevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset asianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja täysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja naalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman tahtonsa ja taitonsa mukaan.

Matka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta penikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa kalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean sadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on katkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet juoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita käytetään haminapaikoiksi.

Ensimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on Peuravuono (venäjäksi dolgaja gubaa), johon Petsamon suulta tulee runsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9]. Vuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan soukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu kahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen länsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon vesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista tannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat molemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin että ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea ulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä kuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla asui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä yksinäinen Suomen mies, eräs Seppälä Kolarista; heillä oli yhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei. Sisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä Trihvananjärvestä läheltä Petsamoa.

Peuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin katsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut syönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova nälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa, vaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä tahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei minulla vielä ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin toisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee väärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten sain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut, vaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon nukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.

Peuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet sisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat telttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23 ruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla, he jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten, vaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin ja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja mustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen sitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan vaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan "loutteeksi", konttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen puolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle. Tarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon pohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen, maito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani leivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja tyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä rippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni sietänyt liiallista huolehtimista.

Peuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan kapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan yhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin paljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin matala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan siitä kahloa poikki. — Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi, että taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita Kuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on liian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten venäläisten haltuun.

Suolavuono, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi kutsuttavan "hasarnoi gubaaksi". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin kallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka suu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee pieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka edessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa ei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia autioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku aika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia. Metalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.

Tässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä puoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa eteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.

Stolbovanlahteen. Se on pienoinen, suoraan etelään päin painuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja pituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku kapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri paljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi kaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka, niihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän loivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina kalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi tulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä yli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut ketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi kerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa yhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis suomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla ostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1 lehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa jo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on Stolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle päin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa "laassaa" eli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä on mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen saaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä että se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella kuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi jähtiä.

Stolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan päässä rajajoelta.

Lapinmutkan pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs norjalainen kauppias Osk. Knudsen, ja eräs suomalainen; niillä on joitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä kesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää kohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan kuljimme suoraan.

Jaakobselvaa kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme kuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan täytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki, laskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen venäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle on rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta taas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä rakettu kirkko, "Oskarin kappeli". Kun niemen kaitaisen kannaksen yli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki rannalla seisoi 6—8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta (ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku puolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin yksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon venäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä norjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin kapea — eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole — että muutamalla aironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei norjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.

Ne lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet, olivat kaksi veljestä nimeltä Jouna (Joonas) ja Piera (Pehr, Pekka) Nilsen. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen huonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka teki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea ruplaa. J. purskahti nauramaan. "Onko siinä liian vähä? No pannaan 25 kopeekkaa lisää". J. taas nauramaan. "No mutta veli kulta, kovin mahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?" J. vain yhä nauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle, vakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti rahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja niin erkanimme.

Sittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta norjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä aineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu alue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian vähän?

Niinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt yksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän Lapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä ja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen päin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään päin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik. etelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen, josta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti toiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara alkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea Petsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan sekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa. Koko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.

Jos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä pyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä sen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä hankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää, että tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen kautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos kohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki siellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä rannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen vahvikkeen ja tuen.

Mutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella on osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin verrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on niin niukka kuin suinki.

Mainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o vastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o korvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta, mikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa sanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta ja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin tullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen mainitsevat.

Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta. Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää, niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-virstasta; vaan molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut vuonojen pohjassa arvokkaita — ei tosin maalaatunsa tähen, vaan senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja vasta 5—6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik., ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat, joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, eivät tee edes 12 neliövirstaa, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva, kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5, Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa olemaan pienempi kuin Rajajoen alue — tosiaanki ensi kuulemalta kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik. metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on: 1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella, koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin, johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon, jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet, vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat yhenveroiset.

Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?

Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595, jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826 tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia — vähempi osa kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) — vaan yliherruutta vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin, että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa, ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].

Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin. Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen, ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä jäämereen! Kumma olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.

Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan asti!

Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava kummanki perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä molemmasta vaatimuksestansa, täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa osota.

Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla, voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa, jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita, on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun, toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu, kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat vakinaiset asukkaat koko rannikolla.

Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä. Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40—50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes jossaki määrin on poistettava, tulisi näitten paikkain välttämättä kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat alueensa joutumista Suomen alle.

Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla, näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan, ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten Nurmensättiin. — Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.

Ikävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä, että maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se rannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun rannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan monta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä nousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja v. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia harvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä perhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia Paatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää tuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen että Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen Nuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain teki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis silloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20—30 asui meren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia oli lähes 600:

    Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla
       suomalaisia arviolta …………………………. 100.
    Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. … 70.
    Jaakobselvan ryssät, arv. ……………………….. 10.
    Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ……………….. 10.
    Stolbovanlahessa, suomalaisia ……………………. 11.
    Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. ………………….. 4.
    Petsamossa: karjalaisia …………………………. 87.
         " ryssiä ……………………………… 87.
         " lappalaisia (luth. usk.) ……………… 35.
         " norjalaisia …………………………. 15.
         " suomalaisia, arv. ……………………. 5.
    Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. .. 70.
    Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv……………….. 10.
    Pummangissa: suomalaisia ………………………… 183.
    Kervanassa: suomalaisia …………………………. 50.
         " norjalaisia …………………………. 3.
    Vaitokupassa: suomalaisia ……………………….. 40.
         " norjalaisia ……………………….. 16.
                                                   Yhteensä 806.

Muutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei ainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun esm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet 168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen 150.

Silminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään on ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa järjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai entinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että ainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin luultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin jäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta vain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa; siis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan olisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut syntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä onnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.

Vasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet siis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin papin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme Jaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat luetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia (luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian vähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän vaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen halukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_ aivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää rantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat jokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa paljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat autiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen mukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta, jos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä ja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan löytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset riidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin. Tosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen itäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin, vaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä siihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki kohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä kuin kartta näyttää. — Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella Vaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet ulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi saada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen joku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan kaksiki), nimeltä, jos en erehy, Karpion pahta.

Vielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä rannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti esm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja ja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin isosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu kannattavaksi. Eräs karjalainen, Elias, viralliselta sukunimeltään Kondratiev, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti olevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle Pietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.

Sittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta, joiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan jonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä vähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista, minkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus jäämeren rannikolla paljaan nautinto-oikeuden nojassa, vai tapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. osittaisen eli täydellisen omistusoikeuden perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä vailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä tekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat saada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että puheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla, Sillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu toisen alueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä omalla alueella, keltään lupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis jälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.

Väärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä tarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä rannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta itään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan alueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei voi olla eri mieltä.

Yleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön (reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme nykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut. Mitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan kaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei ajatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain lännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että niitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain vaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet kulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella sentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi koitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa ja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei huolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään muuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa esm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: "nykyiseen itärajaan tietenki", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.

Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" — näin on ilmeisesti ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain, traktatein, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä, ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa oikeastaan oli.

Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet sekavampia kuin moni ehkä luulee.

Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G. Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku 50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt, ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.

Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa. Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.

Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841, 5 vihko, siv. 59: "— — Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan; tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet (s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat, ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian, Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan alle."

Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2) niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3) niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta, kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota riidan-alaista keski-aluetta.

Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että kesällä 1595 — rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta — valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan: Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten "Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa jäämeri.

Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.

Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä, ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee kappaleen matkaa lännen puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen keski-alueen kokonaan piti tulla Venäjän alle — arvelu, joka sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.

Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on siis liikkeelle pantava.

Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä, norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.

Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu. Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan keskivälillä? Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli Maattimuotka; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa, muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].

Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että rauhakirjassa vasituisesti mainitaan Varankia rajan pääksi ja 2:o että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat, pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä paikalla seisoisi Varangin vuono (Varangerfjord), sitte ei olisi paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen, ainaki etupäässä, maata, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä (Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2 painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18, jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta 1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868, ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä (Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta, nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita, ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata, näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan, jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä, kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen (icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava, että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki. Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono (lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut, johon siten Petsamonvuonon molemmat rannat olisivat kuuluneet. Kun nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan liiallisista vaatimuksista.

Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt Kuusamossa ja Kuolajärvellä.

Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin, ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin hävitystä. Sovinnollistenko seikkojen tähen näillä seuduilla pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli — jumalanhuoneen polttaminen? Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.

Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon, että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen; voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin Muotkaan?

Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven
kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki
Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen
Täyssinän rauhakirjan kanssa.

Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin Ruijan rannikko Varankia myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi, toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.

Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan. Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".

Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on 1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä. Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan muuta rajanpäätä maholliseksi — eivät he ainakaan tietääkseni ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna Skripitsinan toimittamaan Lapissa keskenjäänyttä rajankäyntiä", ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi Iivaarasta mainitaan — Inaria, eikä myöskään rajanpäätä merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää, että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan suhteen paljaaksi viittaukseksi, joka vasta oli noudatettava eli noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki", jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan, että rajan piti kulkea halki Inarin; sillä rauhakirjahan sanoo, että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti määrättiin?

Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää, että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi. Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi, on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle jääpi vain historiallinen arvo.

Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596 vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle — eli kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi, eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä, ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin, eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty mitään muistutusta. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?), joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148—9). Jos Venäjä olisi pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia, ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801—1804 valmistettiin Pietarin keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren, Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä ja 12—13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa — eli toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta — jääpi Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy, joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan nientä[15].

Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi, oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826 jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen, on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on, että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi, isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm. tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen — johon luopumiseen sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa (ks. Suomi, 1840, siv. 152—3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä) Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka, miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi aivan käsittämättömäksi. — Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.

Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää, vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla. Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa eikä yhteisaluetta, niinkuin jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks. Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa), päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.

Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet: että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin. Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme semmoisekseen.

Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla, että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus (condominium). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva, joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella — ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus. Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni; eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi ollut osa.

Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi, jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja. Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä". Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava? Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan, että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin lapsus calamina, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita — ja ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen, että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta, niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme, meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen, että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153). Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa; kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin Inarissa kuin Suonjelassa.

Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa. Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan omistusoikeuden harjotus omalla alueella.

Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm. osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin silmiä pidetty auki — tosiaanki kova muistutus vasta pitämään Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia korvausta koko siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton; joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi, tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa, jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.

Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä Venäjältä vei 20—50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon, Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen (översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?

Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä; ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon. Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy Muotkavaaraan; eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee — Muotkavaara (eli Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa (ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille, jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset, eli nougorodilaiset eli ruotsalaiset eli ketkään muut rohjetko siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. — Edellisessä on jo mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi oikeutten puollustamisessa.

Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.

III.

Sen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain hämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan kesän kirkkaaseen päivään.

Jaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut merta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä. Mieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan, ja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki. Kuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka oli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että tätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä Vuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki Rautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin sopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin kirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja ensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä pari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään nuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.

Vuorjema, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen juoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen rannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa, joka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi. Jokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen korkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen tunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa löytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki norjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu rakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun norjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä kentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten. Jossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui jokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan estää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään hakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea, kunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta. Runsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo, siitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa ja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä siis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi joensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia siirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti; vanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona on karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat joensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten suveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa olivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.

Jo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa, josta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana pääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti. Talon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan saatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen kantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun sentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä taas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin kotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei tullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin vastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan mitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä oli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät eri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, Nils Nilsenin talossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen kansanlehen nimeltä "Almuevännen", jonka tietysti luin ensi sanasta viimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain, vaan Alexandrian pommituksesta (11 p. heinäk.) ei siinä vielä mainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän huhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa länsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat idänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon asia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä nurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän tapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana kuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus Norjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että matkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu tie; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti näkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa postia, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle, poiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko matkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti kulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä isompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa pääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin), vaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja talvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä pohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten koulua sanottiin aina talvella pidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani; Venäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin Uhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla Norjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset tunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.

Nilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi. Ensimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin rauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli se runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta. Tämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati — 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla paljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget slem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi olkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin taipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun ei toista kantomiestä kylässä löytynyt.

25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle tunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla notko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen puolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki matalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni. Tiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle talosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an poikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista lumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton nousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut aivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta tulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä oli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja toinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista tai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen poroillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä täällä "lapin kenttää" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he ovat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia ("ulfvar"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa poropolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä olisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku neljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut sydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten tunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat olivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut ensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien rannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja se erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua. Maa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli vaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2 aikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn perästä. Rautavuono, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi vuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari penikuormaa, jolla välin Paasrikan eli Pasvigin kalastuspaikka meren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä runsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen länsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä. Läntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan asti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä merestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me olimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista ja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa "koko joukko" lappalaisia kuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on — paitsi syvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää — ne kaksi valaskalatehasta, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu; toinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni Evensen, toisen omistaja on nimeltä Kasten Brunn. Tehtaan isännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät työmiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä, 8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53 valasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli yhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi paraikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua syllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin viipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen. Kolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja turmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.

Majatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli venematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta kahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki — kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että hinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli kaksinkertainen maksu tavallista vastaan.

Kylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra myöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla, kiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli keskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa kautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison merikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa kohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin perille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen rannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä maantie. Semmoista en ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä molemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan saattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä. Jonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs norjalainen nimeltä muistaakseni Tharaldsen; siinä viivyin vähän aikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei hevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli Rautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli "Elvenäsiin", missä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä oli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun tie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella muistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä täällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne asti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka lähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä luulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli kuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä petoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja tavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut pakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten enentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia valaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.

Klo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme taipaleella 1 1/2 tiimaa.

Elvenäs, nimismies Klerkin asuinpaikka, jota suomalaiset kutsuvat Jokiniemeksi, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen laskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan suojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä pistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä korkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu niitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee silmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa niemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki merelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille seuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää tavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa vinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen pappilasta maalla.

Taloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä kernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa paikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain siistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen tapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella oli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella puolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra paraikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi olivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan pyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo ihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä henkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli minulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma vapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen alkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan millään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa viivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea, että olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei olostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui paljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan varmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla varustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä kielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei rahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden velkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei hänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin rasittavaksi.

Frouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka nuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä nytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta, että luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä, tuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein kuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli niinkuin norjaksi sanotaan "stormand". Vankka hän kyllä oliki ruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun antamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko aikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille tultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun laiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta tietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka niinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle yhtä tarpeellinen kuin tervetullut.

Keskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella sekä eineen syötyäni, lähin katsomaan Boris-Glebiä, joka paikka jokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu. Se tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään päin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin joen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan yksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb, etupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen itärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä, joen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta ei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon tähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa pitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta. Kirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se on puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät loivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman pohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa väkevä koski, Tshaunus-kuusk, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös Tshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, Njommd-kuusk, joka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös. Lähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden kolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina muuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on notkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä saapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää etupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki, perempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy osa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää kappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon kuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään uusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla vasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu ympäri vuotta.

Kun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin — jota minä en kumminkaan tehnyt —, tullaan noin penikuorman päästä Vaalakkajärveen (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen penikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee, Salmijärveen (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen suupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo Vaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan "Om Finmarken" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven heinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja löytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma suomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän lahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven länsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja pohjoiseen järvi laskee Kontionsuntin (norj. Björsundin) salmen kautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme. Salmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia suvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa kolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan Räämälompoloon, joka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin Menikankoski ja sitte Menikanjärvi (Friisin _Männikkö_koski ja -järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9—10 penikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana. Josko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa, vaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta ylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten maanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä suhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on hyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa suhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä Boris-Glebia.

Valtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa epäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse käynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni, joka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja Vulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja se eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm. merkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla, on ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin mukaan hyvä mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman järven itäpuolella kartta sanoo olevan "soita ja matalaa koivikkoa," joka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen venäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki satamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.

Boris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen Elvenäsissä sanottiin olevan Konstantin Shekoldin, oli nuori mies, minun ikäiseni, vaan jo 7—8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa kuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti minulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi kirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea; se kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen ruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle on nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin selitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta takaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä. Vanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni, että sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle — vaikka Suomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos se yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin bibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin kirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi isoja komeoita koivuja.

Nuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin oli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään osaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla jumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen niistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan välillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi jumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun kunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti soimaan.

Boris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen jälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin täältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä penikuorma.

Kenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset, huvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin kolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän vanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin matkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai tulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina talvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein laajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen kotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy puhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot maidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa, kiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte ottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle, äitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta, on kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu puhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty. Tämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen suojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies tässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei kuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja kolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan morsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin paljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:

"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa peittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna hänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka kyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat ovat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät sieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan ulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea, kaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen: 'luoite min sisa!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat: 'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin tuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski kaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron. Kun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön, kolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos kartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään päänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat heitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa ilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa. Tämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan ajetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen aivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa yljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat pöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki syöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien ystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu hänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu. Samoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte puhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet tyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja saatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte basset su tshalmid dolast, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt on valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat esiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan hänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii kuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa, muutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin vetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä peitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat miehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat pyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian viimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen häntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn, suoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella seisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on valjastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi häntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla kiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse asettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen aikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja taipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri. Vähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa ja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta lähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon likitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan kotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on hellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin, vedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät kotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten ne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä saatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja ja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä vastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt tästälähin 'laibe-ämeden', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää vielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa häntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän kuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä tärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista."

Friis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat ovella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu, morsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on siteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että lappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on ollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan on oikeassa.

Akkulanniemeksi suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä Varangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs, kirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4—5 virstaa leveä ja toista penikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu, länsipuolella kaitainen Utsavuono (norj. Langfjorden). Jälkimäisen perukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä (Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys, perkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan, jatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen nenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin kirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu, kauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon varrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy, varsinki länsirannalla, Oitsujärvestä (Inb. kart. Vaitsjärvestä) juoksevan pienen joen suulla.

Akkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa ylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin kuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon. Lähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen, joka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en tullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä se ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun taloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna, mikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona. Kaupp. Figenschou oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin että aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä säilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän ei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen syöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät kyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin minä itseki. Pastori Sandberg oli myös kohtelias herra; ne tiedot väkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän yhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies ja harras luonnontutkia — kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit lienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran omistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa hautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra Sandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski oli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan kamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin yhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan Ruijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä pohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä oli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä tyynen indeedinsä suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään luonnontutkia ollut hänkään.

Sillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman pituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi Bög- eli Kloster (Klister) fjorden, suomeksi Utsavuono. Muuksi en minä ainakaan kuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon itä-syrjällä pienoinen Reineijan saari (Rehnö) ja vuonon suussa vähän isompi Kälmeijän saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla itärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei kuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2—3 neljännestä, jonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään käsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan Hirsiniemeksi; vaan meressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää pohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on Saalomansaari, norjaksi Skogerö, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon suuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin neljännestä leveä ja 6—7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on Ristivuono (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas mannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on jatko Näytämönvuonoon. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2—3 neliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono, etelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea varsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan Inarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka uitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja länsirannalla.

Hyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen matalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3 penikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa, että pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli sanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista enään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä näin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan sammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi moneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut vastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä ollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni tupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä sikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta, olemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla makuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään norjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin muutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli yhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä kohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä vuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä etelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä Näytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä, jolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka oli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain 6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.

Yksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. Trihvanan luola (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut koko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen, joka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan kolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku lantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt Maarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää (Friis).

Näytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein kuvattu karttoihimme?

Jaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten parissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska luulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en voi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin epäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori Sandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten ollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan asukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka ei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia 321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä ei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten sitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten lukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli asukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja 702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä; vaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan olevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen norjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä sitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.

Jos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan molemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski keskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme herrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan kansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö. Itsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa katoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan arvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa se ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen pakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin taipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta saattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli toimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että kumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki tein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella; suomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta ei kysymystäkään.

Vaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan vastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että suomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin kokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme kolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan. Ensimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia Suomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan vielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen varrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia ei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet olivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka jälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella nykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta, jyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä lohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia tänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen pohjoisrannalla.

Näytämönvuono, norjaksi Nejden eli Kjöfjorden, lapiksi Njavdam, haaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan: varsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee, ja Uutuanvuonoon, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee. Molemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy pohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä "Pakanajoki", joka tulee Pakanajärvestä. Nimen "Munkelv" Uutuanjoki arvaten on saanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku pyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi nimittäin ennen kirkko, joka 4—5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön, ja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan "kirkon" löytyvän Pakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.

Majapaikkani Näytämössä oli Kersilän talo joensuussa. Siitä matkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina vastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä, rannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät alas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja paikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä kuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2—3 virstaa ylöspäin. Könkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti tunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen halpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä ja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi korttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä, kahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja ehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava. Kerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi käyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme kirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain kanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse putouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi kamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta koettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on "käpäläksi" sanottu, noin 3 syltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä varustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni pitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen ja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa heti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä heitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta ja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta kymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia, tapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka kaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on aina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on viime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä on ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7—800 kruunua. Isäntäni kuitenki valitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen muistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90—100 kruunua. Yhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta 12 kr.

Sääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä enemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he ovat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli tuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä oli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan osakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri lukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa ottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt he ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui olevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut sitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät voimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken toivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.

Lohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea. Vastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren kauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka kesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret ovat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen jylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen puolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka kohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.

Näytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen. Siitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet, joka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo puolentoista penikuorman päässä Suomen rajan Huonekuolpumassa (eli — kuolpunassa) ja jatkuu sitte neljä penik. Suomen sisällä Suolisjärven (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli Näytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt vertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan viimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan on Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta Suolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta kyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle. Vastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4. Pakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan päässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä; kartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni, joka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta antoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut olla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä epäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi, mikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige Norge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar Nielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin jo ylempänä mainitun kirjan "Om Finmarken", johon on liitetty tarkka Ruijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin ei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa, vaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja niin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa, nykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm. 10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).

Asia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka selvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja Suomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa maata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan Norjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä rajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja tuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan kuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se itse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella. Tämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia, vaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten matkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu siihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy ruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.

Viivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk. ullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän veneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita vämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan lastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata hänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan Vesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi Kersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä käydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne viedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista puhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime talvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin hinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8 kyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki 4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä enimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3—4 kr., vaan karjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen syötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2 kr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot, jotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla ryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia melkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan venäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä puudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa saitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin 1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25 kr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80 äyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. — norjan naula on sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita, joina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään rautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30 kr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan jähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina olevan kovin kolkko.

Näytämönvuono on kolmas syvempi lahti etelä-Varangissa ja heti sen rinnalla länteen päin on neljäs ja viimeinen, Reisvuono (norj. Bugöfjord). Edellinen on runsaasti 3 penik. pitkä, vaan hyvin kaitainen, tuskin paikotellen virstaa leveämpi, jälkimäinen on puolta lyhempi, vaan 3—5 virstaa leveä. Kun Näytämönvuonoa on pohjaan päin kulkenut Ristivuonon sivutse, alkaa rannat kohota ja kolkostua, kunnes ne vuonon suupuolessa kaatuvat alas veteen pystyjyrkkinä, usean sadan syllän korkuisina kallioseininä. Jos näillä paikoin joutuisi veden hätään, olisi kyllä hankala missään päästä maalle. Yhessä kohti länsirannalla on kallion kylkeen hakattu risti, merkiksi että mies, eräs lappalainen, kerran on siinä surmansa saanut. Juuri vuonon suussa pistää länsirantaan pieni poukama, jonka pohjoisella kalliorannalla ennen aikaan kuuluu asuskelleen venäläisiä kauppiaita, vaikka käsittämättömältä näytti, miten ensinki mitään taloa on saatettu kallion huipulle pystyttää ja miten sitte on voitu kulkea mantereen puolelle, sillä rannat olivat ihan pystöä kallioa. Se oli Raasvuono, Brasshavn. Ulkopuolella Näytämönvuonon suuta on Kiviön saari, josta hakataan ja viedään Vesisaareen poltettavaksi suuret määrät turpeita; ne kuuluvat tässä saaressa olevan niin hyviä, että halot eivät niille lämmittäessä vedä vertaa. Näillä paikoin kulkiessamme matkamme, joka alusta oli puuttuvan tuulen tähen ollut hitaanlainen, edistyi hyvin nopeaan. Tuuli oli yön selkään kiihtynyt puolimyrskyksi ja vaikka se oli länsi-etelässä, siis meille oikeastaan laitainen, se kuitenki pusertuessaan alas siihen syvään ja kaitaiseen solaan, jossa kuljimme, muuttui meille perintakaiseksi tai melkein laitamyötäiseksi oikealta puolen. Kun olimme Näytämönvuonon suusta ulos tulleet, kääntyi matkamme Raasvuonon niemen ja Kiviönsaaren välitse pohjoisesta luoteen ja lännen väliin ja tuuli muuttui laitaiseksi tai melkein vähä hankavastaiseksi; vaan kun vämpöörit, joitten tapaan veneemme oli rakettu, ovat hyvät nousemaan tuuleen jos tuulta vain tarpeeksi on, eikä siitä tällä kertaa puutetta ollut, yltyi veneemme vauhti vain yltymistään. Meitä ei ollut matkassa muita kuin Kaarle Kersilä ja minä, ja kun minun vuoroni oli lopputaipaleella pitää perää, hän keulaan asettui maata. Hauska oli ohjata veneen kiitävää kulkua vaahtopäisten aaltojen halki, varsinki Reisvuonon suulla, missä ilmanhenki 1 1/2 penikuorman selällä oli saanut voimiaan koota; ainoa huoleni oli, etteivät minunki silmäni samoin kuin kumppalini painuisi kerrassaan umpeen, jota väkisinki tahtoivat tehä, sillä sydänyö jo oli kulumassa. Kun olimme päässeet tuon ainaki 3 neljänneksen levyisen selän poikki, johon muistaakseni meni 30 minuutia, ja tulleet lähelle Pykeijaa siihen salmeen, joka on mantereen ja Pykeijan saaren välissä, hyppäsi kuitenki kumppalini äkkiä ylös, juoksi perän puoleen ja laski purjeen kiiruusti alas juuri samassa kuin kallion huipulta syöksähtävä vastainen vihuri oli keikahuttaa veneemme kumoon. Minun turvissani olisimme varmaan kapselssanneet näin sataman suurilla. Ei mikään ole jäämeren rantamilla purjehtialle vaarallisempaa kuin nuo kallioitten lomista odottamatta tulevat tuulenpuuskat; monen päänmenoon ne ovat syynä olleet. Vähennettyään purjetta puoleen määrään Kersilä uudestaan veti sen mastoon, tarttui itse peräsimeen ja niin kryyssättiin vinkuvaa vastatuulta rantaan.

Pykeija, norj. Bugö, on pyöreä lahelma mantereen ja siitä koillista kohti pistävän korkean niemen kainalossa. Kun lahen itään päin tulevaa suuta Pykeijan saari suojelee, on paikka erinomaisen turvallinen hamina veneille ja pienemmille laivoilleki. Pari kolmekymmentä taloa on rakettu ympäri lahen rantoja, jotka eivät kovin jyrkästi vietä alas veteen. Muutamissa taloissa löytyy joku lehmä, vaan muuten kalastus näytti olevan kylän ainoa elinkeino, venetten ja pyytöneuvojen paljoudesta päättäen. Vähän idempänä Pykeijaa, sen ja Reisvuonon suun välillä, pistää mereen Utternakin niemi, jonka pitäisi olla vanha rajanpää. Suurin osa niistä suomalaisista jotka vuosittain Lapin halki kulkevat Vesisaareen, matkustaa Pykeijan kautta, johon tulevat Reisvuonon perukasta.

Maattuani muutamia tiimoja Pykeijassa kuljin aamupäivällä 29 p. heinäk. kyytiveneellä tuon 5 neljännestä leveän Varanginvuonon poikki Vesisaareen. Kersilä jäi Pykeijaan. Koska edellisessä olen tullut maininneeksi, kuinka jäämeren rannoilla matkustaja toisinaan voipi joutua kiskomisten alaiseksi, lienee velvollisuuteni tässä kertoa, että Kersilä ei venematkasta Pykeijaan ottanut mitään maksua; töin tuskin sain hänelle tyrkytetyksi pari kruunua ruuasta ja muusta hoidosta. Saattaa siis tuolla ylhäällä joskus päästä halvallaki kulkemaan.

Mieluinen puhe-aine kaikille suomalaisille jäämeren rannalla aina Tenojoelta Kuolavuonoon saakka on entiset rajat. Niistä niin halukkaasti keskustellaan, että tätä ainetta tavallaan saattaa sanoa päivän kysymykseksi siellä. Asianlaita nimittäin on, että suomalaiset koko sanotulla alalla niin Norjan kuin Venäjän puolella ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilaansa — syistä, joita jo olemme selittäneet mitä ryssän rantalaisiin tulee, ja vasta tulemme norjanpuolisten suhteen tarkemmin selittämään; ja tyytymättömyydessään he ovat ruvenneet ajattelemaan, että rajat ennen ovat kulkeneet toisin, heille edullisemmalla tavalla, ja että ne sentähen olisivat oikaistavat. Mikään muinaistieteellinen harrastus ei heillä siis ole yllyttimenä, vaan suora käytännöllinen tarkotusperä. Rajoja koetetaan lykätä niin ulohtaalle kuin suinki, norjan puolella länteen, ryssän rannalla itään, ja väliin tulevaa aluetta halutaan saada yhteyteen Suomen kanssa. Viimemainitun pyrinnön eli toiveen suhteen on kuitenki se erotus huomattava, että kun ryssän rantalaiset selvästi käsittävät, että yhteys Suomen kanssa on jotain aivan toista kuin Venäjän alle kuulumista, seotetaan nämät asiat norjan puolella jossaki määrin yhteen, niin että yhistymistä Suomeen ja Venäjän alle joutumista ajatellaan melkein samaksi; sillä Norjassa niinkuin ulkomailla ylimalkaan Suomea pidetään Venäjän alusmaana. Tämä seotus ei kuitenkaan laimenna norjan puolelaisten intoa, koska he, vaikka arvellen Venäjän alamaisiksi joutuvansa, yhtäkaikki toivovat pääsevänsä Suomen lakien turviin.

Mielten kiihko on tässä asiassa, niinkuin odottaa sopii, paikotellen vienyt liikoihin; niin esm. Tenojokiset uneksivat, että vanha raja on Tenoa pitkin kulkenut mereen, ja Uurassa arveltiin, niinkuin jo edellisessä on kerrottu, että vanhoja rajamerkkejä pitäisi löytyä Kuolanvuonon länsisuussa. Vaan mitä etelä-Varankiin tulee, niin kysymyksen harrastaminen täällä seisoo historiallisella pohjalla ja siksi täällä onki tultu tai ollaan tulemassa päätöksiin, jotka luullakseni ovat kuta kuinki oikeat.

Kun Vaitokupassa kuljin höyrylaivasta maihin, joutui rajaseikat puheeksi, en muista enään mistä syystä, ja silloin yksi soutajista, joka oli Vesisaarelainen, ilmotti, että Näytännössä löytyisi vanhoja miehiä, joitten pitäisi tietää kertoa, missä raja ennen on kulkenut. Näytämöön tultuani rupesin näitä miehiä tietysti etsimään ja löysinki viimein yhen: se oli yli 90-vuotias Petter Riesto, syntyisin Sompion kylästä Sodankylän pitäjästä, joka poikainsa kanssa eleli omassa talossa Näytämönjoen länsivarrella. Hänen kertomuksensa mukaan vanha raja oli kulkenut halki Varangin, merestä vuonon perukkaan, ja sitte poikkimaisin Tenojoelle; vaan myöhemmin, kun rajaa lännestä päin käytiin auki, olivat Pulmankilaiset, jotka persoivat niittymaita lähellä Pulmanginjärveä, rahoja käyttämällä saaneet rajan Tenojoelta kääntymään etelään päin ja sisämaahan, sen sijaan että sen olisi pitänyt kulkea Varankivuonon perukkaan. Nykyinen raja siis petoksen kautta tuli toimeen. — Ukko Riesto, joka vielä oli täysissä hengen voimissa, sanoi Ruijassa eläneensä noin 60 vuotta ja nuorempana vanhoilta ihmisiltä kuulleensa entisestä rajasta. Kun muistuttelin hänelle, että vanhaan aikaan Ruotsillaki olisi pitänyt olla maata meren rannalla, ja kysyin, missähän raja Ruotsin ja Venäjän välillä olisi kulkenut, hän arveli, että olisiko se ollut Paatsjoella tai Muotkassa. Hänen vastauksensa ei ollut niin varma kuin olisin suonut, vaikkei toiselta puolen myöskään sillä äänellä annettu, ikäänkuin hän olis epäillyt, että semmoista rajaa olisi löytynyt. Asia saapi siitä selityksensä, että norjan puolen suomalaisten huomio rajakysymyksessä yksistään on kääntynyt länteen päin eli läntisen rajan puoleen.

Muusta rajasta kuin entisestä Varangin halki sekä nykyisestä ei Riesto tiennyt mitään; vaan Pykeijassa kuulin nuoremmilta miehiltä, että vanhan rajan olisi pitänyt kulkea niilläki paikoin ja päättyä mereen joku virsta idempänä kylää Utternakin niemeen. Tämän niemen nenässä pitäisi löytyä jonkunlaisia rajamerkkejä ja samoin pitäisi merkkejä löytyä meressäki. Valitettavasti ei kertojani tietänyt merkkien olopaikkaa, että olisi saattanut oppaaksi lähteä, vaan neuvoi minua toisen pykeijalaisen luo, jonka nimi oli Lindström ja joka oli Tornion jokivarrelta kotoisin; mutta tämä taas ei rajoista eikä rajamerkeistä näillä paikoin sanonut tietävänsä mitään. Hänen käytöksensä synnytti minussa kuitenki sen luulon, että hän ei tahtonut ruveta mitään tietoja antamaan, jos hänellä semmoisia oliki, sillä vaikka rajakysymys siellä oli jokaisen ihmisen suussa, hän koki sen suhteen osottaa suurinta tietämättömyyttä, ikäänkuin ei asiasta olisi koskaan kuullut mainittavankaan. Seuraus oli, etten saattanut lähteä tuota nientä tutkimaan, vaan sain kulkea suoraan Vesisaareen.

Vielä kolmannestaki vanhasta rajasta kuulin Vesisaaressa, ja siksi ilmotettiin 1 1/2 penik. länteen kaupungista tulevaa Annijokea. Tämän joen nimi on norjaksi Jakobselv (indre Jakobselv) ja kun raja v. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset uskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu rajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa. Petoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.

Kaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta. Semmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja antaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin pari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet mitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on Reisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt ylös sisämaahan[16].

Meillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan tienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja niin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista mahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa voipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla syillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia rajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä pyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja; vaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla paikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia kalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi rajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten puheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, "Varangin halki", tuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu, että puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina pidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen muotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi, muut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat: miksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on ollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet Varangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa puollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta rajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä ja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin rajaseikkain suhteen.

Mainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751 Strömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna tapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja Tanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa, vaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja, jonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan merilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon aina Tyysvuonosta Atlantin mereltä Varangiin asti, sisältää se myöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä ilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten puheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi, sopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta näistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä samalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän varemmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi, s.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui osallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä se olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa äärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että Knärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin Norjan rajan piti päättyä Varankiin; eikö ole mielivaltaista ajatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin itäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa ja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi semmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu Reisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi siirretty Kolmisoivaan, 3—4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin puolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja viime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt mitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan, kuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä ruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa valvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan ja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta Tenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen pitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja syystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti, muistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa vuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja Norjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen mukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän puoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta ja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki etupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi paljo yksityisseikkoja — vaikken niitä niin pannut mieleen — että hän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin aikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171) on mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat vuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon perukasta on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon — jonka jonosta Kuolan "pajari" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön — osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen aikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait tämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi. Kaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi määrätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.

Jälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja myöhemmin vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän epäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä, että rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan puhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille arvelulle sijaa antamatta, että alkuaan ehkä ajateltiin Annijokea rajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon perukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta siirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut niin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä voipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan ollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä aikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi kansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat meren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon eteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on Karlbunden ja nykyään suomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski Karjalanpohjaksi, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä aikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden) merkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan nimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski Karelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan nientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä Kuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi. Jos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa Varangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon pohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen on Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton asia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä kuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku heistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi paikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän asumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta on Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä lähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4—5 tuumaa paksu, pystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat zävdse-gädgeksi (bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä mainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven pystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä toisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. "Vanhoina aikoina", hän kertoo, "kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat Novgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä Valit eli Varrent. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän Valitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita, lähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset kutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät eivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa, sillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle, missä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille 12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen 'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan Uuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi Valitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten, jonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja Moskovan ruhtinaille." Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor Joannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään, Friis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni tämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin harvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään olisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi tapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä tuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat oikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa? Nimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa Valittua eli Vaalittua; onhan virolaisilla samanmuotoinen sankarinimi (Lemmitty).

Omituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan Annijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä kohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on Norjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa paikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen suussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen merenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana perukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa alkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].

Kenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että norjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut peremmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa tulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on vanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat yhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi, että Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta, että niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne ovat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt kuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän asiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen kuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen kenties jonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan, että puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin rauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.

Jollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin Varankivuonon perukka ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui tavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.

Strömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin kirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman päässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan Kolmisoiva-Madakietsaan, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta. Ruotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta kokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä sopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle erämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta vastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen, josko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka, siitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli mahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta on kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla siihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja Kolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui, nimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun linjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän hallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten faktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta etelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui v. 1826[18].

Jos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis siihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä oli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka ja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki muinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja karjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin rauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan puheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia, vaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. — Selvää on edellisestä myöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan määränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään eli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut pyhityksensä.

Kieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt voittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan raja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte vuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä saapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä tienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa, joista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen ja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta ollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan Ruotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin kaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen asentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute jäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut niidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten sovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija alusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat Suomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.

En aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä vanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse peljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä etelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen esittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan tulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.

Suomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on varsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta alkaen se jonku 7—8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon kanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen kaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy mitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan välillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta, vaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä tämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta erilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen katsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen sisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat rannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä uida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn tullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi. Rannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin muualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi vasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja jossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan, vesi toisen.

Jo edeltäpäin, a priori, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei voi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan on vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin rajana pitämään eli se suljettiin, niinkuin lauseparsi kuulun, joka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852, alkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki puolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin ennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän poronsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o. Suomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet kuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät jäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän lumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla tuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta on tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus puolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada Norjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka rajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa vasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut, että valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten puolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten. Kuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on poroviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä Utsjoella joka v. 1834 teki 12—15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään (ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II Uleåborgs län, siv. 215—6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan 1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa vuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865 olivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv. 12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä olisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole mitään tietoa.

Jos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin on kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin kannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa vähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin vahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja. Karjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen kanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat pikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa siten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan sopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen pää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että siitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.

Moni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu loppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys Varangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi varmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut väistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime aikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon tietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa kokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen lihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan on lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen välittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä saataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät yhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään yhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin jäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin porolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun ei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen voitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki liike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen häviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa, ja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa, että poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.

Mutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella Varanginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole mahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut niin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin tulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista se epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta asiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä meidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia etelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen kalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman pitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille vain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua kulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun täydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että heidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on yhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla, niin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron lukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa, etelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen siunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän viittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle v. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti, että siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat omituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on pysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos venäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa etelä-Varanginki yli, "jota jumala estäköön", tälläki puolella kaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei sovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään hänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen jäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin Friiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa vakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, on väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista vuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella osalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman että lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota Friis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona, koska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa arvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan toimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa mahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun lääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun Ruijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän rannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos etelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen, on se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan aikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja lappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa nojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat heistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan alamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä tehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä asiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja tarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan viaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.

Vaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän piti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään etelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin norjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan kansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin tyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin heitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki määrin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan perällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään toivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi ehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten joukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä vallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan hyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa ja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja täydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on eläminen aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki määrin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja hyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu melkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi tätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa kunnan verot tekevät 7—8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks. Norges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle 4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin kuin muualla Ruijassa on 5—6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan voimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei nouse 13—14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä kohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin rippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä mainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen sivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen tarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa ja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että Venäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset, luottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja Ruijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin voimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella. Toinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille. Sillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle tulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain hedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan, on vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista vastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene, vaan päinvastoin vähenee.

Etelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan en kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän seurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa erittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan sopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä järjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista puhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset ajattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö, eli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti huomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa siellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes yhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön verraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että suomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea muuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä syitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat kolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista yleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota he kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o sitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä ensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä on valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman syyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia — jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin esm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja yleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en voi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän katkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin vastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla voivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa aihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa suomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan puuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli että siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä itseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla he käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny minään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja niitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen torjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa, täytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta. Mahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi käsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä tapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei itsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi kuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan valituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä vaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy olevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät hiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään; vaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm. virkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla, on kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat suomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin puoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin puolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen on ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja norjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee oikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu. Vallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin kuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten osaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden johosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys vähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin ylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen sitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni, ja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän "ylpeyden" tähen, että suomalaiset, horribile dictu, rohkenevat pitää itseänsä norjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia norjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään muotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat Norjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia, vaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on pakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan tekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin tilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset kävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi, vaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki ne — norjaksi. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan olisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten suhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on määrä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia kieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa tuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut rinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria sanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan, että jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja heille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat yleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan kysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että juuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli "Isoon Tinkaan" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että jumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset julki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka seisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään suomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka huolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.

Ei sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan perällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita suomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan suorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän omasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta kummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.

Mitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin, niin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa niin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena asiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät sentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla; ainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä katkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin sitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan suomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten vähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla kielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta. Syytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä kuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä suuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa tähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön puolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin puolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset ylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten, voipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri mieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä tyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.

Niinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut hyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista toinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu pappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty koululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan porolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan kapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset Amerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?

Mihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa vaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa, kalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma väestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii kysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole, miksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos tuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä, koska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen kautta on 20—30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan valitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa tuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon kalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen määrään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten vapisevan valtansa puolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he säikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla kappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].

Yksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin voisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään poistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja horjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset myöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan olemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat toisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään heidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi ainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä, sanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja alamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena norjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa nykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään, niin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen, eikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he kerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä tahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa, joita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa pakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi siis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta, että norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat entisestä hallintojärjestelmästä.

Tosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä, nimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin pystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen hallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se ei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi seurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen vuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi. Samana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että lappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti kalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä Suomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen ja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen jäkälämaille.

Vaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään tämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja mielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin tekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi muuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään. Norjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua kuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan, ja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa olisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos sentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta riippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin menemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin tähän asti.

Se on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin katkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään silmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan Suomen alle joutuen he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta kärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia; norjalaisilta he eivät odota mitään.

Ja epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään, kun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi Suomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen kielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin ja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus, josta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että se kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä ennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin jännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti asettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta, ei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se ehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti nykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan omalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto hallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella tuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin mitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi Varangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden rajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina tulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi virkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi ei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle. Muuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän kansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä lappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi varmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset ja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin kielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa, vaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten lukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi meikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat sen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle kannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille, joitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia hedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee, niin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista muutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa olisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että heidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä asiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on itse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto merkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan samaa.

Etelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin suotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen tulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.

Selvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten etujen kanssa aivan yhteen.

Vaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin yhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä tulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen ehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada etelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat päästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa. Yhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan, s.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat ainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri enempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein lumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio ovat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana on vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen porollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka olisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta puolivälissä Hankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa ahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40—50 penikuormaa pohjaiseen Oulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut niin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle ja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta, ei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki vain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei ole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on sattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu rautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty — maanteitä kenties, arvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen porrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia, jäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren yleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja mitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.

Mutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy Varangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee semmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta jäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran ruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen saattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen pyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa säädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut sangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö meillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä aarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään minkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa muistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on valtaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin halu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on meikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä "kerran" on kenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän asti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa, tulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin saadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen, ja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää huomaamatta.

Mitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle tulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä on oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä suinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin hampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos sitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa. Koska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa, ei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja toivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin mahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esm. yleiseen kansan-äännestykseen etelä-Varangissa, jonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuiksi[20].

IV.

Ruija merkitsee suomeksi samaa kuin norjaksi sana Finmarken, s.o. Suomen pohjoisrajan ja jäämeren väliin tulevaa, nykyään Norjan alle kuuluvaa Lapinmaata. Josko sana, jota myöski äännetään Rutja, johtuu sanoista ruija eli rutea, rutia, joista edellinen merkitsee kivi-, jää- eli muunlaista roukkioa ja myöski hylkyä eli repaletta, jälkimäinen kolkkoa eli raakaa (rutia ilma esm.), en ota taatakseni, vaikka mahottomalta ei kyllä näytä että niin on asianlaita; sillä kiviä ja kallioita sekä jää- ja lumitantereita Ruijassa kyllä löytyy, ilman-ala on raakaa ja viljeltäväksi maa ei isosti kelpaa. Ruijan laajuus on runsaasti 1,000 maantiet. neliöpenikuormaa; paitsi Ruijan lääniä eli "Finmarkun amtia", joka on 872 neliöpenik., luetaan näet Ruijan maahan myöski itäinen osa Tromssan lääniä Paatsivuonosta asti, joka osa ainaki tekee 130 neliöpenik. Suurin leveys on Paatsivuonon ja Vuoreijan (Balsfjordin ja Vardön) välillä ja tekee 45 suomen penik.; suurin korkeus etelästä pohjaan Peltovaddon ja Havösundin välillä 25 penik. Maakunnalla on etelässä hyvä luonnollinen raja siinä vuoriharjussa, joka Köölin jatkona kulkee Kilpisjärveltä Peltovaddoon asti, sitte vähemmän hyvä samallainen raja Tenojoessa aina Pulmankiin saakka; mitä rajan loppu-osaan Pulmangista Muotkavaaraan ja Vuorjemaan taas tulee, olemme sen luonnottomuudesta jo edellisessä puhuneet. Muuten luonto näkyy aikoneen yheksi kokonaisuudeksi ainaki Ruijaa, Inaria ja Utsjokea sekä Nuortijärven ja Kuolavuonon länsipuolelle tulevaa osaa Venäjän Lapista, vaan ihmiset ovat luonnon osottamia rajoja ryhtyneet muuttamaan ja turmelemaan. Muilta puolilta paitsi etelän ympäröipi Ruijaa pohjoinen jäämeri.

Ruijan sisämaa, Ruijan "Lappi", on jotenki tasaista ylänkömaata, joka kohoaa noin 1,000 à 1,500 jalkaa yli merenpinnan. Tasaisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävä sileydeksi eli pöydäntapaiseksi lakeudeksi niinkuin esm. Oulun läänin rannikko; laajat tunturit nostavat pyöreöitä päitänsä tuo tuostaki ilmaan, täyttäen maan kukkuloilla ja synnyttäen vaihtelevia näkö-aloja. Korkein tunturi itä-Ruijassa on Raste-kaissa, vastapäätä Utsjokea Tenon länsi varrella, joka Andreen kartassa ilmotetaan 876 meeteriksi, siis 2,950 jalaksi; lähellä sitä on useat muut kaissat, niinkuin Keino- ja Askaskaissa y.m. Korkeimmat tunturit länsi-Ruijassa ovat Haldishok, Haltiavaara, Suomen luoteisin rajavuori, ja Paarras (Inbergin kartassa Paarah), pari penikuormaa suoraan länteen Kilpisjärveltä, joitten korkeus Inbergin kartan mukaan on, edellisen 4,235, jälkimäisen 4,540 jalkaa. Tuntureilla ei kasva muuta kuin peuran ruokaa, jäkäliä, eikä laaksoissa tunturein välissä, joitten syvimmällä kohalla tavallisesti on lampi eli pienempi järvi, tavata muuta kuin heinikkoa eli matalaa koivikkoa. Vaan jokilaaksoissa löytyy hyviä sekä koivu- että petäjämetsiä ja kuta kuinki kelvollisia niittymaita. Paitsi Tenoa, rajajokea, joka on yli 30 penik. pitkä ja johon lännestä juoksee Kaarasjoki, on varsinki mainittava Alattionjoki, Alten, noin 20 penik. pitkä, jonka varrella on Koutokeinon, Maasin ja Alattion kirkot. Havumetsä ulottuu Alattion suuhun asti, ja joen suussa, 70 asteen leveydellä, viljellään pottuja, kauraa, ohraa, vieläpä kesäruistaki.

Ruijan rannikko on sen puolesta yhenluontoinen ryssän rannan kanssa, että seki kaikkialla päättyy mereen jyrkkänä, alastomana kalliona; vaan muuten molemmat rannikot ovat kuta kuinki toisennäköiset. Jos luetaan Karabellan niemimaa ja Kuolavuono pois, kulkee ryssän ranta aivan tasaisena linjana pitkin matkaa, muodostamatta mitään suurempia niemiä eli lahelmia; ja ainoastaan joku harva pienempi saari löytyy sen edustalla. Ruijan rannalla sitävastoin isot vuonot yksi toisensa perästä tunkevat syvälle maahan, synnyttäen väliinsä pitkiä niemimaita, njargoja, ja kuta lännemmäksi tullaan, sen lukuisampi saaristo suojelee rantaa. Suurimmat vuonot ovat Tenonvuono eli Taana, johon Tenojoki laskee, Laijisvuono eli Laxefjord, Porsanginvuono, joka on kolmatta penikuormaa leveä ja toista kymmentä pitkä, sekä Alattionvuono, Altenfjord; pienempiä ovat näistä neljästä länteen tulevat Naavuono, Koenangerfjord, Jyykeänvuono, Lyngenfjord, Ulvus- eli Muskuvuono, Ulfsfjord, ja Paatsivuono, Balsfjorden, jonka suussa olevalle pikkusaarelle Tromssan kaupunki on rakettu. Niemimaista mainittakoon Varjak-njarg, Varangin ja Tenon vuonojen välissä, Tshorgashnjarg, Tenon ja Laijisvuonojen välissä, jonka päässä on Europan mantereen pohjoisin nokka Nordkyn (lapiksi Gidni), Spierttanjarg, Laijis- ja Porsanginvuonojen välissä, joka päättyy teräväkärkisellä, linturikkaudestaan kuulusalla Spierttaklubun eli Svärtholtklubin nokalla, Vuorjenjarg, Porsanginvuonon länsipuolella, Alnasnjarg, Alattion ja Naavuonojen välissä, jonka päässä on Skandinavian ainoa "jökuli" eli jäävirta, sekä Jirgunjarg, Jyykeän vuonon länsipuolella. Saarista ovat, huomattavimmat Vuoreija, Vardö, samannimisellä kaupungilla ja linnalla, Varjaknjargan itäisimmässä päässä, Makkar-avju, Magerö, Porsanginvuonon länsipuolella, jossa Europan pohjoisin nokka Nordkaapa on, Valassaari, Hvalö, Kvalö, johon Europan ja mailman pohjoisin kaupunki Hammerfest on rakettu, sekä sitä vastapäätä kuudetta penikuormaa pitkä Söreia, molemmat Alattionvuonon suussa, ja lopuksi Tromssa, Tromsö, samannimisellä kaupungilla.

Itä-Ruija on verrattain matalaa maata; suurin osa Varjaknjargaa kohoaa vain 3—500 jalkaa yli merenpinnan. Länteen käsin rannikko kuitenki nousee; Makkaravju lienee keskimäärin lähes 1,000 jalkaa korkea ja jäätikkö Alnasnjargalla on noin 3,000 jalkaa. Korkein vuoriharju tavataan Jyykeänniemellä, jonka sinertävällä jäällä peitetyt jyrkät huiput kohoavat 1,500—2,000 meteriä, siis noin 5—6,500 jalkaa yli merenpinnan.

Useimmat Ruijan niemimaista ovat muinaisina aikoina luultavasti olleet yhtenä eli useampana saarena. Sen voipi päättää siitä, että Ruijanki tiedetään vähitellen kohoavan ylös samoin kuin Suomessa varsinki Pohjanmaan, ja että sanotuilla niemimailla tapaa melkein jokaisessa yhen tai useamman matalan ja kaitaisen paikan, jota lappalaiset ja suomalaiset kutsuvat muotkaksi, norjalaiset eidiksi. Tämmöisiä muotkia ovat esm. kaulanne Varanginvuonon ja Tenojoen välillä, Varanger-eidet, joka kyllä on 1 1/3 penik. leveä, vaan sangen matala, Hopseidet, Taanan ja Laijisvuonon välissä, joka vain on 2,000 kyynärää, siis runsaasti virstaa leveä, Alteidet, Alnasnjargalla, noin 1 penik. leveä, Jyykeänmuotka, Kjosen, Jyykeän niemellä, 3 virstaa leveä, y.m.m. Nämät muotkat ovat kiusanpaikkoja porolappalaisille joka kevät, kun he karjoinensa sisämaasta siirtyvät niemimaitten neniin eli meren saariin, ja joka syksy, kun he sieltä palaavat takaisin tuntureille. Muotkiin, jotka tavallisesti ovat varsin soveliaita sekä niitty- että myöski muulle viljelykselle, on nimittäin sallittu uutisasukasten asettua, huolimatta siitä, että porot aina ovat niitä käyttäneet kulkuteinään. Ne niitty- eli peltotilkut, mitkä uutisasukas on kannakselle raivannut, ovat usein aivan aitaamattomia, toisinaan peräti mitättömällä aidalla muka suojatut. Kun nyt porolauma, joka lukee 500 eli 1,000 päätä eli enemmänki, tulee tämmöiselle paikalle, se tietysti jatkaa matkaansa vanhan totutun tavan mukaan pitämättä tarkkaa vaaria siitä, polkeeko viljeltyä tai viljelemätöntä maata; vaan helppo on ajatella, minkänäköiseksi viljelys muuttuu kun tuommoinen lauma on siitä mennä sukinut yli. Ilman riidatta ja tappelutta lappalainen sentähen harvoin noista paikoista pääsee ja useimmiten seuraa poikkimenon jälkeen käräjänkäynti vahingonpalkkiosta[21].

Ruijan lääni on sivilihallintonsa puolesta jaettu viiteen voutikuntaan: Alattio, Hammerfest, Taana, Vuoreija ja Varanki. Kuki voutikunta taas jakaantuu useaan piirikuntaan, herred, joka luullakseni vastaa meidän nimismiespiiriä; näitä piiriä oli Ruijan läänissä v. 1875 yhteensä 17. Kaupungit muodostavat samoin kuin meillä oman oikeus- ja kuntapiirin, jonka esimiestä eli pormestaria sanotaan kaupunginvoudiksi, byfogde. — Tromssan läänissä on ainoastaan yksi voutikunta, Senjen og Tromsö, jonka 18:sta "herredistä" 6 voipi lukea Ruijan maakuntaan kuuluvaksi: Naavuono, Kierua, Jyykeä, Paatsivuono, Tromssansalmi ja Kalsa.

Kirkollisessa suhteessa koko Ruija kuuluu Tromssan hippakuntaan ja on jaettu provastikuntiin, jotka taas jakauvat pitäjiin, præstgjeld, kappelinensa, annex.

Väkiluku teki 31 p. jouluk. v. 1875 Ruijan läänissä 24,075 henkeä, joista 5,187 kaupungeissa, ja Tromssan läänin Ruijaan kuuluvassa osassa 22,974, joista 5,409 Tromssan kaupungissa; yhteensä koko Ruijassa siis 47,149 henkeä[22]. V. 1882 väkiluku saattoi tehä 55,000 henkeä.

Kun 29 p. heinäk. tulin Vesisaaren satamaan, kohtasi siinä toisenlainen näkemä silmää kuin lähimmässä kaupungissa Venäjän puolella, Kuolassa. Kuolan parin kolmen pienoisen väettömän jähin sijasta makasi täällä joku 30—40 laivaa ankkurissa, useammat suuria 3-mastoisia venäjän jähtejä, vaan joukossa myöski lännestä päin tulleita skuunareita ja prikejä. Laivain veneitä liikkui edestakaisin haminassa, ja kalastajain vämpöörejä oli mikä tulossa, mikä lähössä, mikä laivan kupeella tai möljässä kiinni. Kaupungin ranta oli suuria makasiineja täynnä, joitten ympäri rakettujen lautasiltain päässä seisoa törötti nuo omituisen näköiset, vipuna käytetyt rattaat; silloilla oli vilkas ihmisliike. Sen äänettömyyden sijasta, mikä Kuolassa vallitsi, täyttyi korvat täällä soutajain huudoista, merimiesten laulusta ja yleensä siitä sekavasta melusta, joka isossa ihmistössä aina syntyy; keskellä hälinää kuului joskus jonka höyrypillin kimeä vihellys. Hamina, jossa toimellinen elämä pauhasi joka taholla, tarjosi tulialle yhtä odottamattoman kuin miellyttävän kuvan, ja sen ja siihen verratun venäjänpuolisen haminan välillä oli siis kerrassaan silmäänpistävä erotus.

Kun olimme venetten ja laivain välitse päässeet kulkemaan erään arvaten pakkihuoneeseen kuuluvan sillan päähän, oli ensin noustava parin syllän korkuisia portaita ylös. sillä nousuveden korkeus Vesisaaressa on samoin kuin Ruijassa yleensä sangen suuri, 9—10 jalkaa, jonkatähen korkealle raketuilta makasiinisilloilta on tehty portaat alas, laskuveden liikettä varten. Saattomieheni eivät tienneet soveliaaseen majapaikkaan viedä, vaan kadulla sain muutamalta herrasmieheltä osotuksen, jonka mukaan pian löysin kaupungin ainoan "hotellin" matkustavia varten. Se oli 2-kertainen puurakennus rantakadun varrella, sievällä näkö-alalla vuonolle päin, vaan ei suuren suuri: kadulle päin oli yläkerrassa neljä akkunaa, alakerrassa kolme — neljännen sijalla sisäänkäytävä; huoneita alakerrassa porstua, kööki ja kolme kamaria, yläkerrassa kolme tai olisiko ollut neljä kamaria. Tämän tapaisia olivat useimmat talot keskimäisessä eli vanhimmassa osassa kaupunkia: pieniä vaan kaksikertaisia. Muutamat, etupäässä kauppiasten, talot olivat kyllä isompia, vaan toisia löytyi taas niinki pieniä, että kummassaki kerrassa vain oli kaksi akkunaa kadulle päin.

"Keskimäisessä osassa" sanoin; tämä lausetapa osottaa, ja niin onki asianlaita, että Vesisaaressa löytyy kaksi muutaki kaupungin osaa. Varsinaista kaupunkia on näet viime vuosikymmeninä jatkettu pitkin merenrantaa sekä länteen että varsinki itään päin ja kun ne, jotka ovat näihin osiin asettuneet, melkein yksistään ovat olleet suomalaisia, ovat norjalaiset alkaneet sanotuita osia kutsua "suomalaiskaupungiksi", qvænbyen, lännempää "indre", idempää "ydre" qvænbyen (sisempi ja ulompi suomalais- eli kainulaiskaupunki). Suomalaiset Vesisaaressa kutsuvat edellistä "Sisäpääksi", jälkimäistä pienen puron mukaan "Ulkojoeksi". Sisäpäässä ei löydy taloja kuin ainoastaan pitkin rantaa kulkevan kadun pohjoisvarrella — yhteensä ehkä noin 30, kaikki pieniä; Ulkojoella kulkee toinen katu ylempänä yhtä suuntaa rannemmaisen kanssa ja taloja, joita kaikkiaan on ehkä 70—80, niistä muutamat vankemmannäköisiä, on rakettu kummanki kadun varrelle. Sekä Sisäpäässä että Ulkojoella talot ovat yksikertaisia ja erkanevat siten keskimäisen kaupungin-osan taloista; ne ovat myöski raketut harvempaan — tilavuushan on suomalaiselle vanhasta rakas. Keski-osa kaupunkia, jossa kenties on hiukka enemmän taloja kuin Ulkojoella, on keskuspaikaltaan, missä mereen pistää vähäinen niemi, 4—5 pientä kaupunginkorttelia leveä, vaan muuten vain kahta. Sen pohjoispuolella, johon maa tasaisesti nousee, seisoo aukealla mäen kukkulalla kaupungin sievännäköinen kirkko, jonka edustalta on sangen ihana näkö-ala vuonolle päin. Kaupungin koko pituus saattaa ehkä olla 1 1/2 virstaa.

Vesisaari, norjaksi Vadsö, lapiksi Tshatsesuolo, on saanut nimensä kaitaisesta, vaan kenties lähes virstaa pitkästä saaresta kaupungin edustalla, jossa ennen aikaan on ollut lähe. Alkuaan kaupunki oli rakettu tälle saarelle, jossa myöski kirkko oli, niinkuin saaren toinen nimi "kirke-öen", kirkkosaari, osottaa, vaan lopulla 1600-lukua kaupunki siirrettiin mannermaalle. Nykyään ei saarella asu ketään eikä löydy muita rakennuksia paitsi valaskalanpyytäjä Svend Foynin tehtaat, jotka ovat saaren länsipäässä, sen ja kaupungin välillä olevan salmen varrella. Saman salmen länsisuussa on kaupungin satama, johon päästäkseen laivojen mereltä tullen täytyy kiertää saaren länsinokan ympäri, koska salmen itäsuu on niin matala, että joskus hieruan aikana saatetaan kahloa sen poikki.

Vesisaarella on jäämerenkaupungiksi erinomaisen hyvä asemapaikka. Rannikko on nimittäin kaupungin kohalla noin 5 virstan pituudelta ja 2—3 virstan leveydeltä verraten sangen alavaa ja tasaista, että tilan puutteesta ei ole puhettakaan. Niin laajaa tasankopaikkaa ei Kuolaan asti tietääkseni löydy kuin yksi ainoa, eli Vaitokupa-Kervanan kangas. Pohjoispuolella kaupunkia on laidun- ja niittymaita, jälkimäisistä ainaki moniaat rautalanka-aidoilla suojatut, ja takimaisena rajottaa näkö-alaa matala vuorenharju.

Yhtä puuttuu Vesisaari kuitenki täydellisesti ja se on puuta. Turhaan silmä semmoista etsii: ainoastaan jalankorkuista, vaivaista pajukkoa ja varvikkoa kasvaa siellä täällä. Ennen aikaan on kyllä koivikkoa kasvanut Vesisaaren tienoille asti, vaan se on hakattu pois tykkänään, että koivupuuta tapaa vasta joku penikuorma pari lännempää. Suuren kaunistuksen on kaupunki täten menettänyt, ja heikko lohutus on, että arvaten koivikon kanssa sääsketki ovat kokonaan hävinneet. Vulfsberg esittää, että varta vasten ruvettaisiin koivikkoa istuttamisella kasvattamaan, vaan hänen esitystänsä ei liene otettu korviin, koska en tullut huomanneeksi mitään istutuksen merkkiä.

Kuola, jonka haminaan alussa tätä lukua olemme Vesisaaren haminaa verranneet, on puitten ja metsän puolesta kuta kuinki välttävästi varustettu, että sillä ei siinä suhteessa ole erityistä kaipauksen syytä; ja jos vertausta molempain kaupunkien välillä tahomme jatkaa, on edellinen sikäli siis etevämpi jälkimäistä. Vaan tämä seikka, metsän olemassa-olo, joka etusijassa on luonnollinen seuraus kummanki paikan eri maatieteellisestä asemasta — Kuolahan on toista astetta etelämpänä Vesisaarta — lieneeki ainoa kohta, missä Kuola jättää Vesisaaren takapajulle; kaikissa muissa suhteissa jälkimäinen tuntuu voitolle pääsevän kilpailusta. Kadut ja aukeat paikat, jotka Kuolassa ovat yhtä huonossa jollei huonommassaki tilassa kuin mihin luonto ne on jättänyt, ovat Vesisaaressa, tosin ei kivitetyt, vaan muuten hyvästi tasotetut ajettavaksi ja varustetut trottoareilla jalkamiehiä varten. Aina väliin näki jonku kärryn kiirehtivän sivu, jota ensin oli kyllä outo katsella, sillä hevosta ja kärryä en ollut nähnyt sittekun Kuusamon kirkolla veneeseen istuttiin. Kuolasta ei lähe muuta tietä kuin se polku Suolavarekalle, jota olimme kaupunkiin tulleet; Vesisaaresta kulkee maanteitä sekä länteen että itään, edellinen, jollen erehy, aina vuonon perukkaan Nyborgiin asti, jälkimäinen kappale matkaa Vuoreijaan päin, johon sen on määrä aikanaan ulottua. Kolmaski ajotie erkani kirkolta pohjaan päin, vaan se päättyi jo kaupungin pohjoispuolitse kulkevan vuoriharjun alle. Kaupungin kaduilla, varsinki rantakadulla, liikkui myötäänsä suuret ihmisjoukot ja kauppiasten tilavat kräämäpuodit sanotun kadun pohjoispuolella samoin kuin heidän makasiineinsa edustat eteläisellä puolella olivat ostohaluisia täynnä; Kuolassa joku ainoa ihminen onnen kaupalla tuli kadulla vastaan ja kauppiasten puodit olivat sisällä kartanolla jossaki pienessä aitassa. Josko apteekia Kuolassa löytyi, en tiedä tarkkaan sanoa, vaikka isosti sitä epäilen, koska en ollenkaan muista, että olisin tunnettua kotkankylttiä nähnyt, vaan kirjakauppaa ja kirjapainoa oli kaupunki ainaki ilman; Vesisaaressa löytyi kaikki kolme ja näytti kirjakauppa, jossa kävin, olevan kuta kuinki hyvästi varustettu. Kirjapainosta, jonka omistaja hra F. Kjeldseth on, toimitetaan mailmalle viikkolehti "Finmarkens amtstidende", Meriliikkeestä kaupungissa on jo ollut puhe; siihen sopii tässä lisätä, että tehasliikeki, josta ei Kuolassa löydy merkkiäkään, on Vesisaaressa jonkulainen. Paitsi Foynin suurta valaskalatehasta löytyy kaupungin länsipäässä kaksi tehasta guanon valmistamiseksi turskanpäistä, joista toisen omistaja on kauppias Hans Esbensen, toisen, ulommaisen, kaupp. Herman Dahlin konkurssipesä; jälkimäinen yritys päättyi näet konkurssilla, josko huonon kannattavaisuuden tai muun tähen, en ota ratkaistakseni. Sen ravintolan lisäksi, jossa olin kortteeria, löytyi sievä kahvihuone ja biljardi. Lopuksi kaupunki voipi ylpeillä kahesta laitoksesta, joita ei suomalaisen luulisi Lapin takana tapaavansa, nimittäin vesijohosta, jota Suomessa ei löytyne muualla kuin Helsingissä ja Tampereella, ja telegrafista. Sanalla sanoen, kaikissa, missä ihmistoimi tulee kysymykseen, Vesisaari osottaa verratonta edistystä Kuolan rinnalla ja todistaa loistavalla tavalla, kuinka isosti voimallisempi vapaa, omavaltainen kansa on isällisesti jumalan armolla hallittua kansaa.

Vesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin jo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut asuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35 norjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi tehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan edistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan hallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan läänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille, sitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729—1789 sekä pahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan oli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty v. 1789, alkoi maakunta taas vähitellen vaurastua, niin että väkiluku, joka Ruijassa v. 1769 teki 5,984 henkeä, v. 1801 oli kohonnut 7,700:aan. Ja tämän vuosisadan keskipaikoilta alkaen on edistys ollut varsin huomattava; väkiluku, joka Ruijan läänissä v. 1835 oli vähän päälle 10,000 henkeä, teki v. 1875 niinkuin jo on mainittu 24,000. Vesisaaren väkiluku oli vielä v. 1845 ainoastaan 388 henkeä, vaan oli 1855 jo noussut 886:een, v. 1865 l,343:een ja 1875 l,764:ään sekä teki tämän vuoden (1883) alussa 2,150. Vähemmässä kuin neljässäkymmenessä vuodessa se siis on enennyt lähes kuusikertaisesti (eli tarkkaan 5,54-kertaisesti).

Oloni Vesisaaressa kesti lauvantaista 29 p. heinäk. keskiviikkoon 2 p. elok., siis 4 vuorokautta. Niin kauoa en ollut aikonut kaupungissa viipyä, vaan kun olin päättänyt täältä jatkaa kulkua eteenpäin höyrylaivalla ja semmoinen vain joka keskiviikko kulki länteen, oli viipymiseen pakko. Pitkäksi ei kuitenkaan aika ennättänyt tulla. Sittekun olin viettänyt kuukauden luonnon helmassa ja alkuperäisten yhteiskunnallisten olojen keskellä, tuntui palaaminen takaisin sivistyneeseen elämään jonkulaiselta vaihetukselta. Täältä saatoin sähkölangalla antaa tiedon itsestäni kotia, jota en matkallani vielä ollut tehnyt, koska tiesin, että kirje Karjalasta eli Lapista, Vienan ja Pietarin kautta kulkien, ei kuitenkaan kerkeäisi perille niin aikaisin kuin telegrammi Vesisaaresta. Täällä sai lukea Kristianian sanomalehtiä, jotka tiesivät kertoa kaksi odottamatonta uutista: että kuulusa venäläinen kenraali Skobelev, joka viime talvena valtiollisten puhettensa kautta taas oli puoleensa kääntänyt mailman huomion, oli sekä kuollut että haudattu, ja että rauhaa rakastava vanha Gladstone oli antanut amiraali Seymourin 11 p. heinäk. pommittaa Alexandriaa. Täällä oli tilaisuus olla konsertissaki, jonka taiteiliat, norjalainen viuluniekka Emil Kortoe ja ruotsalainen pianisti Fredr. Lindholm, matkallansa Vienaan ja Pietariin, antoivat kaupungin kansakoulussa 1 p. elok. Kuuliakunta ei kuitenkaan noussut kuin ehkä 30:een henkeen, josta taideniekat myöhemmin ravintolassa olivat isosti pahoillaan. Kaupungin kirkossa kävin sunnuntaina ja oli niin hyvin provasti Gjölmen enemmän järkiperäinen saarna kuin virrenveisuun nopeampi temppo miellyttävä. Veisuuta säesti urut.

Muuten aika kului, niinkuin vieraassa paikassa ainaki, itse paikkakunnan katselemiseen ja kaikenlaisten tietojen utelemiseen. Usein nousin kirkkomäelle, josta niinkuin jo sanoin oli ihana näköala punaisilla kaakeleilla eli vihannoilla turppailla katettujen kaupungin talojen yli vuonolle päin. Idän puoleen tuli aava meri, vaan etelässä rajotti näkö-alaa etelä-Varangin korkea rannikko, joka ikäänkuin sinertävä muuri kohosi ylös vedestä. Selvästi saattoi siinä erottaa Reis-, Näytämön ja Utsavuonojen suut, Saalomansaaren tunturineen ja Holmakrovan niemen, vaan viimemainitun taa maa katosi päivän autereeseen. Vesisaaren herrasväen kävelypaikkana näytti kuitenki olevan, ei kirkkomäki, vaan rantakatu Säsäpäähän; iltaisin tällä kadulla aina kohtasi käveliöitä, ja vieraaseen teki ilahuttavan vaikutuksen, että usea käveliöistä kohteliaasti tervehti häntäki. Erittäin muistan noista tervehtiöistä erästä ihmeen kaunista puolikasvuista tyttöä. Jonkulainen societeeti on myöski täällä, mailman äärimmäisessä päässä, saatava kokoon. Sen pääpylväinä ovat arvaten kaupungin neljän etevimmän kauppiaan: Brockhoffin, Hans Esbensenin, Rasmus Esbensenin ja Jentoftin, sekä venäjän konsuli Brodtkorbin perheet; näiden ympäri sitte sijottuu perheineen paikkakunnan useat virkamiehet, niinkuin molemmat papit, tohtori, vouti, tullin-, postin- ja telegrafin-hoitajat, apteekari, koulu-opettajat y.m. sekä lopuksi pienemmät kauppiasperheet j.n.e. Mitään varsinaista seurahuonetta ei kaupungissa kuitenkaan löydy. Yläpuolella kirkkoa kulkee idästä länteen matala kangas, jonka harju on täynnä pienoisia, pyöreöitä eli munanmuotoisia kiviä, joita ilmeisesti merivesi aikanaan on silitellyt; jäämeren aallot ovat siis kerran näin ylhäällä lainehtineet ja nykyinen kaupunki on ollut meren pohjana. Että kalastus on paikkakunnan elinkeino, saattoi nähä niistä lukemattomista veneistä, joita oli rannassa pitkin koko kaupungin pituutta, ja veneitä vähän ylempänä seisovista yhtä lukuisista tällingeistä kalain ja pyytöneuvoin kuivamista varten; niin ikään noista pienistä maksatynnyreistä ja summattoman suurista traani-ammeista. Samaan viittasi suutarikylttein paljous talojen seinillä ja tavallansa myöski useassa kohti puodinoven yläpuolella luettava ilmotus: "udsalg af spiritus", s.o. viinan myönti. Näkipä joskus sokkunuotanki kadulle levitetyksi. Joku määrä lehmiä kaupunkilaisilla on, 50 à 100, ja 10 hevosta. Lehmän hinta on ollut noin 100 kr. ja siitä päälle.

Ravintolan isäntä, jonka luona olin kortteeria, oli norjalainen nimeltä Krogh. Niinkuin useimmat Vesisaaren herrat puhui hänki suomea, vieläpä puhtaasti kuin syntyperäinen, vaikka vasta jonku päivän perästä sattumalta tulin tästä hänen kielitaidostansa tietämään; ja keskustelumme, jotka aluksi, niin kauon kuin hän käytti "Norränatungan" tanskalaista, minä sen ruotsalaista murretta, olivat käyneet vähän kankeasti, sujuivat sitte esteettömästi. Hänessä oli hyvä lähe kaikenlaisten tietojen saantiin. Toinen samallainen lähe minulla oli eräässä meidänpuolisessa, hra Z. A. Nordbergissa, joka kymmenkunta vuotta on palvellut konttoristana konsuli Jentoftilla ja "Pohjois-Suomen" sanomalehen lukioille on tuttu niistä huvittavista kirjeistä, joita hän "Pohjanvuoren" nimellä on Ruijasta sanotulle lehelle lähettänyt. Minulla oli hänelle kirje hänen Oulussa asuvalta frouvalta, ja illoilla, kun hän oli työstään joutilas, istuimme vuoroon hänen, vuoroon minun tykönä, nauttien hänen luonaan hyvin fiiniä viiniä ja erinomaisen hyviä sikarreja. Eräänä iltana hän vei minua sen suomalaisen, erään Meethin, taloon Sisäpäässä, jossa kuningas Oskar II v. 1873 oli käynyt suomalaista perhettä katsomassa; se oli pienoinen, vaan siisti talo. Kuningas oli vähän aikaa tulkin kautta puhutellut talonväkeä ja lähtiessään muistoksi antanut sekä omansa että kuninkaattarensa valokuvat, joita vielä talossa säilytettiin. Emäntä, kotoisin Alkkulasta, oli epäilemättä, niinkuin Friis kertomuksessaan kuninkaan matkasta sanoo, aikanaan ollut kaunotar, vaan oli nyt jo vanhennut; vaan hänen puolikasvanut tyttärensä lupasi tulla äitinsä näköiseksi. Hra N:n osotuksen mukaan kävin parissa muussaki suomalaisessa talossa; toisen omistaja oli entinen Oulun värjäri, Helander, kotoisin Kajaanista, joka parikymmentä vuotta aikaa pakeni Ruijaan, oltuaan jossaki kahakassa tullimiesten ja kasakkain kanssa lähellä Tornioa. Hän oli tunnettu ahkeraksi ja onnelliseksi kalastajaksi eli "fiskariksi", niinkuin Vesisaaressa sanotaan, ja eli hyvissä varoissa, jonka saattoi ulkoapäinki nähä, sillä lihava hän oli kuin prouvasti ja hänen vaimonsa, kotoisin Oulusta, vieläki lihavampi. Muutamia päiviä ennen tuloani Vesisaareen hänelle oli merellä sattunut onni, jonka vertaista ei ennen ollut hänen osaksensa tullut. Kun neljällä veneellä, kussaki 3 miestä, olivat lähteneet saidanpyyntiin ja saaneet suuren nuottansa lasketuksi, ilmestyi niin tiheä kalaparvi nuotan päälle, että saalis ei mahtunut noihin neljään veneeseen, vaan oli kaheksan venettä lisäksi haettava; ja lähti kaloista; 25 tynnyriä maksoja, siis, kun hinta oli 21 kruunua tynnyri, 525 kr., 17 mattoa jauhoja vaihtokaupassa kaloista venäläisten kanssa, joka 30 kruunun jälkeen matto olisi tehnyt 510 kr., sekä lopuksi muille myödyistä kaloista ja päistä toistasataa kr., kaikkiaan siis lähes 1200 kr., joista puolet jäi Helanderin perheen osaksi. Yhen iltaman tienestiksi se kyllä välttää. Vanhukset olivat hyvin ystävällisiä; eivät laskeneet ilman kahvitta menemään. "Ruijan suomalaisen lehen" perustajan, kauppias Isr. Bergströmin, tykönä myöski kävin; hänellä oli sievä 2-kertainen talo, vaan hän lienee ryhtynyt liian suuriin yrityksiin, koska oli — konkurssitilassa. Hauska oli kuulla hänen kertomuksiaan mainitusta lehestä, millä hämmästyksellä sitä otettiin vastaan ei ainoastaan Ruijassa, vaan Kristianiassaki, ja millä kiivaudella sen hengeltä-saantiin ryhyttiin; jonka seurauksena oliki, että lehti, jonka toimittaja oli Suomen ylioppilas J.G. Cajan, puolen vuotta eli kesästä 1877 vuoden loppuun elettyään, muutti manalan majoille. B:n ajatuksen mukaan norjalaisten vaino oli ainoa syy lehen kuolemaan.

Svend Foynin tehtaassa en voinut olla käymättä. Se on suurenmoinen laitos. Alinna rannassa on suuri makasiini, jossa pitkissä riveissä seisoi petroleumitynnyrein kokoisia astioita täynnä traania. Makasiiniin kulkee itse tehtaasta pitkä putki eli rööri, jota myöten traani juoksutetaan. Tehtaassa oli eri rakennuksissa ja kerroissa keittohuoneita, survinlaitoksia, myllyjä, kuivaushuoneita, sanalla sanoen jos mitäki. Foyn nimittäin hyväksi käyttää valaasta kaikki osat paitsi sisälmykset; lihasta ja luista valmistetaan guanoa. Muissa valastehtaissa valmistetaan ainoastaan traania. Työmiehiä, joista Foyn keväällä Tönsbergistä tullessaan tuopi suurimman osan muassaan, sanottiin nyt olevan tehtaassa 78. Pyytölaivoja, pieniä höyryjä, on kolme: Spes, Fides ja Gratia, joissa yhteensä on 27 miestä väestönä; kesäkuun alusta, johon asti valas uudesta vuodesta on Varanginvuonossa rauhotettu, ne olivat tänä vuonna jo saaneet 83 valasta. Vähän hankala oli kulkea tehtaan kaitaisia portaita ylös ja alas, kun ne olivat paksussa ihrassa ja siis vietävän liukkaita; ja masiinain räminä, höyryn suhina, työväen juoksu ja polttava kuumuus huoneissa tahtoi panna pään aivan pyörälle, ettei tehnyt mieli kovin kauon sisällä viipyä. Hra Foynia en saanut nähä ennenkuin olin rannasta paluumatkalle lähtenyt, jolloin soutajani osotti sillalla seisovaa vanhaa, pientä vaan vankannäköistä, isopartaista ukkoa, jota ilmotti laitoksen isännäksi. Foyn, joka itse ennen on ollut pyytömies, ei mitenkään kuulu herrastelevan, vaan on itse ylimmäisenä työnjohtajana tehtaassansa. — Se haitta tehtaasta Vesisaarelaisille on, että etelätuulella väkevä paha haju leveää kaupunkiin, joka vain tuskin virstan leveän salmen kautta on tehtaasta erotettu.

Vesisaaren kahessa toisessa tehtaassa, joissa turskanpäistä tehään guanoa, en käynyt sisällä, vaikka eräänä iltana kävelimme likemmäisen, Esbensenin, tehtaan kartanon läpi. Ne ovat pienempiä kuin Foynin tehas; kummassaki oli vain yksi päärakennus, se kuitenki monikertainen. Esbensenin tehas on aivan Sisäpään vieressä, Dahlin siitä joku näpeä virsta lännempänä meren rannalla. Jälkimäinen ei ollut käynnissä ja näkyi viime talven kovasta myrskystä kärsineen isosti vahinkoa, sillä katosta oli toinen puoli hävitetty. Esbensenin tehtaan sekä kartanolla että ulkopuolella riippui jälleissä suuret määrät turskanpäitä, joihin kesähelteellä oli ilmestynyt toukkia, niin että kaikkialla maassa, tiellä, tiepuolessa ja kartanolla, oikein kuohui näitä tuumanpituisia vaaleoita matelioita, jotka olivat päistä varisseet alas; ja senki tähen kiirehittiin tehtaalta takaisin. Turskanpäistä on hinta ollut toista ja kolmatta kruunua vieko.

Vesisaarta saattaa, jos asukasten kansallisuudesta pitää kiinni, paljo paremmin sanoa suomalaiseksi kuin norjalaiseksi kaupungiksi. Suomalaiset ovat nimittäin väestön suuri enemmistö. Väenlaskussa v. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5 lappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita siis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen kansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska provasti Gjölme, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei pystynyt sitä ilmottamaan — virallinen väenlasku toimitetaan näet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa suomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee pitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä suurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät, että norjalaiset nyt korkeintaan tekivät neljännen osan koko väkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan keskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.

Koska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten ja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä noudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.

Friis sanoo, että "norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he ovat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri paikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi odottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta". Syrjäinen ei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on niin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis anna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä on kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa vastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään, kuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho väittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin mitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin huono kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun luottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena kuin se ainaki nykyään on.

Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä, vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä, josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.

Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on, osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka kuului: venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä. (Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia, vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee, kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä, kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa. Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon vieraaksi tullut.

Sanaa kvän, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan, norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä haukkumanimenä.

Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset, vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään; puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät, ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.

Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.

Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän kesken vallitsee varsinainen kansallisviha. Ainoastaan harvoin tämä viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä, vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä itsessään samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi, kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon tai muuhun semmoiseen, ei oteta suomalaisia yksistään siitä syystä, etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää.

Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi, vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan 3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon, että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja; vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä. Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?" Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että paras kieli tietysti oli norja. — Tämä tapaus riittää mielestäni selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset, kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia — neljäs oli lappalainen. Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm. suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.

Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin, muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä vaellusta jäämerelle.

Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli niinkuin norjalaiset sanovat lotaturskan pyyntiin. Nimitys lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala, lota eli lotta, norj. lodde (malotus arcticus), suunnattoman suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon, jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin, ehkä miljonittain.

Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä, koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi porokyydillä, joka on hyvin helppoa — taksan mukaan maksu porosta ja penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.; kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.

Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja 150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta, vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen osalla, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat, saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin, jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa kalastuspaikassa.

Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. Maitseki kulkee Maanselän itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka meritse tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla, koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret 1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä, ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä, suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073 henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet Ruijan maakunnan rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000 hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä, otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073 = 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500, siis kaikkiaan 13,109 henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153 hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle pyyntiin.

Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä, suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä, öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa, ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan, paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista "kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea, samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.

Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet, vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut, ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät (Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia, että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi toivoa.

Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy, yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan. Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta, korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan. Kohta lähenee näitä 20—30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä, joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki. "No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta. "Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.

Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa, ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo yksi, poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3—4:ään tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin. Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "nordfaarain" nimellä; ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen (jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa, saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen rosvojoukkoin kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin, ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.

Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki, kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa osa-kaupalla, niin että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä osaa sanotaan norjaksi mandslod, venäjäksi pai, ja sen suuruus osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. Venäjän puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3 osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten, että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet, pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää, kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan saaliista — joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain tekee kulleki 1/12 osan kaikesta — sillä isännänhän on noista 2/3 osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten. Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta; niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin Ruijassa, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen isäntä hankkii.

Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin, joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa, merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.

Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle, leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä, vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja, hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan, varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. — Joku määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä, jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.

Viime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v. 1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa muutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.

Tietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti olen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan ja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä ja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun näiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000 henkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300 henkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten joukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä 25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30 à 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa Kuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin kihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta, Kiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi; samoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta. Sittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku nousisi tuhanteen henkeen.

Mahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja, sillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä kulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi, en voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki vähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina kerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan kautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta "lantalaista", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan. Tämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan Pykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5—600 lantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.

Asianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi kuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus, että Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään luetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki vaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen väkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807 vuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan, että tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei jäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että niiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle valtamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun ilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.

Jos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä kulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi lienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa kohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava, että kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä monen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan Suomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin eteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle mennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt toistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä tukkiliike 8—9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan. Sitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään pyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus on harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta hankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy suorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa 60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he eivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut rupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi saaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat vierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän kansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki heitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille oikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista avuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä. Tuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski usein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska tietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski kauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän, mitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän lisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten mielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen väkevillä rohkaisevat sydäntään — jota he sitäpaitsi satunnaisen pyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä — voipi ymmärtää, että useanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki vähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta on myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä suuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten säästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100 kr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr., Ala-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1—300 m., Kuusamolaisten lähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain Inari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna 170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään, neljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että ne voisivat houkuttaa ihmisiä à tout prix lähtemään pitkälle ja vaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.

Joka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä viime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan. Sinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä ja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten olisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki etupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.

Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta syntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto — siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja etelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin voipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen asukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan liian vähän arvoa. Se on teitten eli yleensä kulkukeinojen alkuperäisyys Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin nykyään, s.o. lyhyesti sanoen olemattomia, ei niitä niin oteta lukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka tietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat, on varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen suhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti Lapissa Ch. Em. Ahnger, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta harrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni jo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa ja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän käytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa itselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat saavat matkalla kärsiä.

"Viides valtatie Lapissa", kertoo selitys, "kulkee Sodankylästä Inarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä tietä talvella kuljetaan."

Kun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle Kantolan taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin 1/2 penik. Saunavaaran suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte toinen l/2 penik. Pelkosenniemen taloihin. Vähän ylempänä näitä laskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen suulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä kappale matkaa ylöspäin Luiron taloihin, joihin Pelkosenniemeltä luetaan 2 penik. Luirosta on noin viisi penik. Tanhuan taloon, jolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä etelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle pyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie Savukoskelle Kemijoen ylävarrelle, vaan siitä noin kuusi penikuormaa erämaata Tanhuaan, jolla matkalla vain on Arojärven ja Värriön talot. Tanhuasta on talvella oijustamalla ainoastaan viisi penik. asumatonta taivalta Lokan kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. Rieston taloihin ja niistä sama määrä Sompioon eli Muteniaan. Muteniasta sitte on kaheksan penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten poikki Törmäsen taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä taipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n) esityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja hyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun maaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas. Tupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja Törmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton kullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.

Törmäsestä kuljetaan sitte Inarijärven rantaan ja senjälkeen järven poikki seitsemän penik. Partakon taloon järven pohjoisrannalle. Siltasaaren luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään (1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on tilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä tuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7—8 penikuorman taival tänne. Partakosta on sitte vain yksi taival Reisivuonoon, vaan se on toistakymmentä penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on taipaleella.

Lähtökohta on Näytämö, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava kuusi penik. tunturi- ja metsämaata Suolisjärven pohjoispäähän, jolla välillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun suhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä on kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku ole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän tarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella vedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne ovat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy pari kolme viikkoa odotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan vain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia täältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven rannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen säännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin oikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan säilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen valtio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun toimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään. Paljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan, sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.

Suolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu 10—15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään varsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik. pitkän Suolisvuonon perukkaan. Siitä on noin 10 penik. Kyrön kylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. Törmäseen. Nyt venematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival Sompioon on, niinkuin äskön jo mainitsin, kaheksan penik., enimmästi soita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä lantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v. 1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista soissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla tuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882) muistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en ollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa. Ensi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon muutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien. — Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja taipaleella kiivennyt korkean Nattastunturin yli, pääsee taasen ihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä varta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa runsaasti pyydetään verkoilla — tunturipuroissa karjalaiset pyytävät helmiäki — kuljetaan Mutenian taloihin, joista sitte jatketaan matkaa pitkin jokia ensin Riestoon, sitte Lokkaan. 2 penik. alempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu jalan tiettömiä metsätaipaleita Tanhuaan 3 penik. Tätäki taivalta aion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien tulee matka kolmatta vertaa pitempi eli seitsemän penikuormaa, kun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20 koskea ja nivaa, joista Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski, Junnikankoski ja Alakotakoski ovat hyvin kovia ja pahoja laskea. Tanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea alas kuusi penik. Luiron taloihin, jolloin ensin on kolmisen neljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista Saarikoski ja Alaköngäs ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi koski.

Niinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä takaisin ole mikään kehuttava. Viiden kuuden, jopa seitsemän, kaheksan tai vieläki useamman penikuorman pituisia, asumattomia ja tiettömiä taipaleita — siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki matkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella taipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu eksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki mielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu. Monta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet, monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään mitään.

Mutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta tietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa ollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm. molemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja Sodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki maksaa — 60 markkaa! Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman määrän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta voida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten kalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].

Koska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus, tulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin lantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia polkuja ja joku matkatupa sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään satunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata, päinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on aina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta varmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman itsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].

Vesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet enimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista mainittakoon Annijoen suu; itäänpäin tulevista molemmat Ekkeröt, Golnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs ja Kramvik — paikkain suomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat Lamppuniemi ja Kraaviika. Lähellä Kraaviikaa on Kiberg, jossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa Vuoreijassa venäläisiä paljo käypi pyytämässä.

Ne päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania. Lämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei maatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä polsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni ollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan paljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on hyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C. Maanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma, että päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään välkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen kuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana päivänä ilmasta isosti ihmeissään.

Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt, jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti, niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. Solem, jonka matkan määrä samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut suuri.

Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan Nyborgiin tulee noin 4 penik. ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty, klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella, Morttisessa ja Uuniemessä. Annijoki, norj. Jakobs- eli Skidenelv, on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on, en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli vähäinen tunturi, Suluvaara. Morttinen, norjaksi Mortensnäs, on kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni. Morttisen takana oli Käyripahta niminen korkea kallio. Uuniemessä pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori Holm, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan, kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi Uunjargan, norjaksi Näsebyn, seurakunta käsittää maisemat kahen puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85 suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli 125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman, pienemmän, nimi on Mäskivuono, eteläisemmän Isovuono (norj. Karlbunden); välissä on Selesniemi, Ängsnäs. Edellisen vuonon pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, Aldashok.

Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias Pleymin luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas, jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti, kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka oli edeltäpäin suoritettu — verraten runsas, sillä kahen penikuorman matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki oikein mielihyvällä maksoin — aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille, jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea, ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan. Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan, niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin ja jatkui vielä jonku neljänneksen Seidan kylään, jossa menimme kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik. kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.

Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan. "Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona, jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan, ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti, vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte hänelle selvittää ajotavasta meillä.

Kaarle Rajala, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen, saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa — lappalaisen puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies, jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli täysi lapin puku päällä: päässä sininen kapper, takin sijasta punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu sarka-käyhti, sen ympärillä kirjava boagan eli vyö, josta riippui tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina kaapmagat. Hän kohta puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi, vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi, että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen; vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa naimisissa).

Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua, viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee, ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat, joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella, että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen; ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm. eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa passivat nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena — varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku, joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. — Käytetäänkö kauppain sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.

Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas. Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen, kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen lappalaisen, Piera Samulinpoika Antin, ja hänen vaimonsa Kaarin, molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki, ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli Norskholman saari, jonka lähellä lännestä Kolkukjoki laski Tenoon hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli Gullholman, Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki Leuloma tuotdarin korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia vielä korkeammaksi Alkas-kaissaksi, joka lopulta pystyjyrkästi kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu. "Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat gaise, samoin kuin tuotdaria (tunturia) duoddar eli dudder, merkitsee niinkuin saattajani ilmotti "korkeinta tunturia".

Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty 5—6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on. Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua, jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000, Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5—8,000 ja Koutokeinosta 10,000, siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua. Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta — jota kuitenki on vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee takavarikkoon — pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?

Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei "vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia, vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain pienet silmät peittämättömästä ilosta.

Gullholman saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole sen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan varsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen omistaja oli eräs nuori kauppias Schanke, poika eli veljenpoika eräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa asiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta varten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin Herman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen rehellisyydestänsä.

Tenonsuu kuuluu Taanan seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen Vesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee länsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana Seidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku teki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista 201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871) norjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus; miten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä olisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.

Itä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti enennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren provastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8, Vesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki kuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V. 1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa 12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan Vesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 puhasta suomalaista, nimittäin Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa 1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja Taanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten rinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän tai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset vain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki puhuivat suomea. Jos nämät "sekarotuiset" olisivat kielen mukaan eri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa siirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että suomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v. 1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko alueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden kuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.

Tenon suuhun asti isot höyryt eivät tule, vaan jäävät 2—3 neljännestä ulommaksi Vaggeen eli Russehamniin, Stangenästunturin juurelle vuonon itäpuolelle. Maattuani yön Gullholmassa oli aamulla matkaa jatkettava tänne, joka tapahtui illallisten saattajaini veneessä. Kumppalit Solem ja Holm olivat yöpyneet vähän ylemmäksi joenvarrelle erään alametsäherran luo ja heidän tultuaan Gullholmaan lähettiin kiireen kautta edespäin, ettei höyrystä myöhästyttäisi, huolimatta siitä, että vettä tuli taivaasta kaatamalla alas; kyllähän kesä kuivaa. Vaggessa, joka on lapin sana ja merkitsee "laaksoa", kuultiin iloksemme, että höyry ei vielä ollut tullut, joten siis olimme pelastetut. Paikalla seisoi edellisessä mainittu Schanken guanotehas, muutamia makasiineja ja pieni 2-kertainen huonerakennus, jossa peräänkatsoja, eräs Larssen, asui ja jossa sateelta oli suojaa etsittävä. Siellä jo oli höyrylaivan odottajia, nimismies Oevre ja lukkari ja kunnan esimies Isaksen Kaarasjoelta, molemmat valitsiamiehiä valtiopäiville ja matkalla Hammerfestiin; kun sitte sinne saapui Solem ja Holm ja heidän yöllinen isäntänsä, metsäsubstituti Nikolaisen sekä tohtori Klouman Taanasta, myöski valitsiamies, karttui meitä koko joukko miehiä, mieli kaikilla yhtäälle päin kääntyneenä, nim. höyrylaivan tuloon. Onni oli, että meitä oli näin monta, muuten aika ehkä olisi käynyt ikäväksi; höyrystä nim., jonka klo 11 epp. olisi pitänyt olla Vaggessa, ei koko päivänä kuulunut mitään. Se saapui vasta seuraavana aamuna klo 6, niin että lähes vuorokauden saimme sitä odottaa; ja kiireemme Gullholmasta oli siis ollut aivan turha. Syynä höyrylaivan viipymiseen oli ollut osittain sumu Vuoreijan tienoilla, osittain että laiva Vesisaaressa oli kuusi tiimaa odottanut hra Holmia Uuniemestä sinne, kun kapteenille oli Hammerfestistä Ruijan amtmanilta eli kuvernööriltä tullut sähkösanoma pyynnöllä odottamiseen. Että Holm kulki suoraan Taanaan, sitä ei laivan kapteenille ollut tiedetty ilmottaa.

Ne vastamainitut herrat, joille Vaggessa tulin esitetyksi, olivat sivistyneitä ja kohteliaita miehiä samoin kuin hrat Solem ja Holm, ja päivämme kului siis verraten hauskasti. Että politiiki ja valtiolliset kysymykset olivat pääpuheaineena, arvaa lukia sanomattaki. Norjalaiset ovat yleensä valtiollisesti paljo edistyneempi kansa kuin meikäläiset ja kesällä 1882 Norjan sisäpolitiikan asema tosiaan oli omansa kiihottamaan kansalaisten mieliä ylimpään määrään. Keväällä hajonneet valtiopäiväthän olivat joutuneet ilmi riitaan hallituksen kanssa kuninkaan rajattomasta kieltovallasta eli "absoluti vetosta" peruslakikysymyksissä ja maan piti uutten vaalien kautta lausua, kummanko se arveli oikeassa olevan, toisin sanoen ratkaista kuninkuuden ja kansanvallan välillä. Semmoisesta tehtävästä epäilemättä olisi jokaiselle monarkillisesti hallitulle kansalle tarpeeksi miettimisen ja puhelemisen ainetta, ja niin nyt täälläki sekavassa vilinässä kaikui korvissa absoluti veto ja kansanvalta, hallitus ja valtiopäivät, vanhoillaan-olemus ja liberalismi, Sverdrup, Björnstjerne-Björnson, Selmer, y.m. Varsinaista riitaa ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki tuntuivat pää-asiassa olevan samaa mieltä eli että kuninkaan valta oli ylläpidettävä, vaan toht. Klouman kuitenki arvaten enemmän leikin päältä tehyillä muistutuksillaan piti huolta siitä, että keskustelu erimielisyyden puutteesta ei sammunut. Vaan omain valtiollisten kysymysten ohessa muisteltiin muittenki maitten, ja minun läsnä-oloni antoi aihetta keskusteluihin Suomenki oloista. Suomen valtiollisesta tilasta on Ruijan norjalaisilla ylipäänsä tarkempi käsitys kuin olin luullut, niin että asiat, vähäisellä opastuksella olivat heille selvät. Että meillä on oma hallitus, omat lait, omat valtiopäivät, oma raha j.n.e., ne olivat kaikki tunnettuja asioita, ja kun matkallani tuli puhe esm. Suomen ja Venäjän valtiovälistä, moni aivan pian arveli, että sehän on sama kuin Norjan ja Ruotsin. Sen seikan suhteen en kuitenkaan voinut olla sitä havaintoa tekemättä, että usealla näytti siinä olevan kahenlaatuinen käsitys eli tunto, niin sanoakseni ajateltu ja ajattelematon: kun vasituisesti oli valtioliitostamme Venäjän kanssa puhe, tuli edellinen käsitys ilmi, vaan jos muista asioista puhuttaissa meidän maa ja meikäläiset sivumennen mainittiin, silloin Suomi oli Venäjää ja suomalaiset ryssiä. Vanhemman ajan väärä ja uuden ajan oikeampi käsitys näin vielä näkyvät norjalaisten mielissä taistelevan. Tuliko mitään merkkiä tästä taistelusta nyt Vaggessa näkyviin, en muista tarkkaan, vaikka hyvin luultava on, että niin tapahtui; sen vain muistan, että se uteliaisuus, jota täälläki Suomen olojen suhteen osotettiin, oli isosti miellyttävä. Eikä tämä uteliaisuus rajottunut ainoastaan valtiolliseen alaan; sekä hartaudella että tiedolla o'ottokumppalini myös puhelivat esm. kirjallisuudestamme. En voi kertoa kuinka hämmästyin, kun puhellessamme hra Nikolaisen yht'äkkiä alkoi lausua julki pitkiä kappaleita Runebergin "Ojan Paavosta", johon hän oli erittäin ihastunut. Tokkohan meidän maassa, meidän Lapista en puhukaan, moni osaisi lukea kappaleita norjalaisten runoiliain teoksista?

Mainittu hra Nikolainen oli komea mies, pitkä ja hoikka, vaan harteva, sangen nuori ja hyvin iloinen, että häntä mielellään katseli. Iltamalla hän lähti meille näyttämään tuota Schanken guanotehasta, jonka seinällä kyllä seisoi: "ei yhtän vierasda sa mennee Fabrikkin", vaan johon yhtäkaikki nyt mentiin; se sitä paitsi ei nyt ollut käynnissä. Tehas, 3-kertainen, puinen, oli lujasti rakettu ja hyvin varustettu; ratasta pani heti tehtaan takaa kohoavan tunturin kupeelta juokseva kirkasvetinen puro käymään. Rakennus kuuluiki tulleen kaikkiaan maksamaan 120,000 kruunua; vaan konkurssihuutokaupassa se joutui erään Vuoreijalaisen kauppiaan (Brodkorbin?) omaksi 12,000 kruunusta.

Esimerkki jäämeren kalarikkaudesta oli täälläki tarjona, Juuri ennen päivällistä lähtivät moniaat seurasta uistamaan ja palasivat jonku tiiman takaa, tuoden, niinkuin punnittaissa nähtiin. 1 leiv. 3 naulaa taimenen tapaista kalaa, "Sö-öret" norjaksi. Enemmänki olisivat luultavasti saaneet, vaan eivät kauvemmin tohtineet viipyä, peljäten höyrystä myöhästyvänsä.

Lukkari Isaksen Kaarasjoelta oli lappalainen, vaikkei luullakseni puhasverinen. Hän oli käytökseltään hyvin hiljainen, niinkuin lappalaiset ylipäänsä, vaan tuntui älykkäältä ja talonpojaksi sivistyneeltä mieheltä. Puhui paitsi lappia myöski suomea ja norjaa; piti, niinkuin lappalainen ainaki, takin sijasta "käyhtiä", joka kuitenki oli mustasta verasta, vaan jaloissa oli mustat saappaat eikä pieksut; päähinettä en muista, vaan ei se ollut "kapper". Sama Isaksen vastaanotti Tenon varrella kuningas Oscaria, kun hän 10 vuotta takaperin matkusti Ruijassa, lappalaisten puolesta lapinkielisellä puheella, jonka kuninkaan seurassa tulkkina kulkeva professori Friis sitte kuninkaalle selitti. Puhe päättyi 3-värssyisellä runolla, joista ensimäinen oli näin kuuluva (ks. Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken 1873 ved J. A. Friis):

    Gonagas Oskar boåtta,
    Bagjan mu vaibmo ja gæts
    Maid oudal don in læk oaidnam!
    I æra gonagas oappaladdam
    Du nuft armolasat, rakkaset.
    O, ilo- ja gudne bæivve!

joka Friisin käännöksen mukaan merkitsee: "Kuningas Oskar tulee, Pakaha sydämeni ja katso mitä et ennen koskaan nähnyt! Ei kuningas vielä ole luokses tullut Niin armollisesti ja rakkahasti. Oi ilon ja kunnian päivä!" Puhe pidettiin Suoppanjargassa (Suopunkiniemessä), noin 1/2 penik. etelään Seidasta, kun kuningas sinne saapui Nyyporista. Purjehittuaan ympäri Varjakan niemen Vesisaareen ja sieltä kuljettuaan rajalle asti Vuorjemaan sekä käytyään etelä-Varangin kirkolla, johon hän Rautavuonon perukasta käveli poikkimaisin (Elvenäsiin), kuningas palasi Varangin kannaksen poikki Tenon suulle, jossa vasta taas nousi fregattiinsa "St. Olaf". Kannaksen poikki saattoi silloin vielä matkustaa ainoastaan jalkaisin eli ratsain, jota jälkimäistä kulkutapaa kuningas käytti. Nykyinen maantie, jonka kerrottiin tulleen maksamaan koko 2 kruunua kyynärältä eli 36,000 kr. penikuormalta — mahoton summa! — ei vielä silloin ollut valmis.

Sydänyön tuolle puolen odotettiin höyrylaivaa; vaan kun ei sitä kuulunut, ruvettiin levolle. Toinen puoli meistä taisi saada sängyssä maata, vaan toisen puolen täytyi asettua lattialle. Mitä he kukin allensa haalinut; minulla ei ollut muuta panna kuin vanha palttooni, että jos toisilla lattiavierailla ei sen parempaa ollut, ei heidän tilansa kovin pehmeä ollut. Yhtä kaikki kohta oltiin unen vallassa, josta klo 6 aikana herättiin siitä sanomasta, että höyry oli tullut. Hurjassa kiireessä hypättiin ylös, selvitettiin kortteeri, johon vain meni joku kruunu hengeltä, ja riennettiin laivaan; ja kun siihen hyvin oli päästy, se lähti matkaan.

Höyryn nimi oli Haakon Adalstein. Se oli Söndenfjeldin höyrylaiva-yhtiön oma. Sanotulla yhtiöllä, jonka omistajat ovat Trondhjemi- ja Bergeniläisiä, kerrottiin olevan yhteensä 15 höyrylaivaa, jotka säännöllisesti kulkevat Vesisaaren ja Hampurin väliä. Ne ovat hyvin suuria; montako hevosvoimaa Haakon Adalsteinilla oli, en muista, vaan muutamassa kohti laivaa luettavan ilmotuksen mukaan laivalla, joka myös kuljetti kalua, oli lupa ottaa 625 matkustajaa aavoilla vesillä ja 750 saaristoissa. Oulun ja Pietarin välillä kulkevat höyryt saavat tuskin ottaa kolmatta osaa. Laivaan noustiin sen kyljessä olevasta portista eli ovesta.

Tenovuono on penikuormaa leveä ja 4 penik. pitkä. Ulkomuodoltaan se on yhtä kolkonnäköinen kuin Ruijan muut pohjoiset vuonot: rannat ovat ylt'ympäriinsä jyrkästi veteen suistuvia, korkeoita ja aivan alastomia kallioita, eikä vihantaa paikkaa näe missään. Nyt oli kuitenki erinomaisen kaunis kesä-aamu: tuulta oli tuskin nimeksikään ja heleä päiväpaiste kirkasti maita ja vesiä, niin että koko luonto, yksin tuo jylhä vuonoki, esiintyi miellyttävässä valossa, Tenovuonon itäranta, joka päättyy Tanahornin korkeaan kallioniemeen, on jotenki suora, ilman sanottavia lahtia; länsirannan keskikohalla pistää kaksi kaitaista vaan syvää vuonoa, toinen länsi-etelään päin, toinen länttä kohti: Lang-vuono (lapiksi Guandaluoht?) ja Hopsvuono. Langvuonon ja Tenovuonon väliin tulevan niemen pää on nimeltä Digermulen; vastapäätä Tanahornia on Omgangin niemi. Itäpuolelle Tenovuonoa tulee Varjaknjargan niemimaa, jonka pohjoissyrjällä Tanahornin ja Vuoreijan välillä on useoita suurempia kalastuspaikkoja, niinkuin Berlevåg, peniknorman verta idempänä Tenovuonon suuta, johon asti uuralaiset ryssän rannalta toisinaan kulkevat, Baadsfford ja Makur, Syltefjord ja Havningberg.

Tenovuonon rannoilla on joitakuita pieniä kalastuspaikkoja, vaan ne ovat siksi mitättömiä, että höyrymme vasta poikkesi Finkongkjeiliin, lapiksi Seidivuodnaan, vuonon suussa länsirannalla. Se oli, niinkuin useimmat Ruijan kalastuspaikat eli "fiskeväärit" meren partaalla, pienoinen lahen poukama korkeain kallioseinäin välissä, joitten juurelle oli sopinut moniaita ihmisasuntoja rakentaa; siinä asui muuan kauppias, jolta otettiin kuivia kaloja laivaan. Kun siitä jonku tiimakauden viivähyksen perästä jatkettiin matkaa, oltiin varsinaisella valtamerellä, jonka selkiä kuitenki, ilman kauneuteen katsoen, huoleti lähettiin kyntämään. Toinen paikka, johon höyry poikkesi, oli Gamvik, noin 1 1/2 penik. länteen Seidivuonosta, vankka kalastuspaikka omalla kirkolla. Siitä vähän länteen oli Mehavn ja kun Mehavnista oli lähetty, tultiin kiertämään Europan mannermaan pohjoisinta nokkaa, Nordkyn eli Kinerodd, lapiksi Gidni. Sen tasalla oltiin klo 1/2 2 päivällä, 4 p. elok. Se on noin 7—800 jalkaa korkea, mereen ulos pistävä kalliokärki — tai jollen muista väärin, siinä on pari kolmeki kärkeä rinnakkain; vaan joka etupäässä veti huomion puoleensa ja teki katsellaan vähemmän edullisen vaikutuksen, oli se seikka että kallio on murenevaa laatua, joten se juureltansa ainaki kolmanteen osaan korkeuttansa on alasvierineen soran peitossa. Rinne ei siis hetikään pystyjyrkästi kohoa merestä ylös, joka kuitenki tämmöiselle paikalle olisi kaunistukseksi. Niemen ympäri kierrettyä pantiin kurssi lähes suoraan etelää kohti ensin Skjötningsbergiin ja Kjöllefjordiin, jotka molemmat ovat Tshorgashnjargan länsirannalla, ja sitte Tauvisiidaan eli Lebesbyhyn, syvälle Laijisvuonon sisään. Kun lähenimme Kjöllefjordia, jonka suomalainen nimi on Kelavuono — niin ainaki Jyykeässä sanottiin; vaan tämä nimi kyllä sopisi Kjelvigilleki Magerön itärannalla— kiintyi silmä eriskummalliseen, itseksensä rannalla seisovaan kalliomuodostukseen, joka etäältä isosti vivahti kirkkoon. Sen nimi onki Finkirken, Lapinkirkko, vaan onko se tuon nimen saanut ulkonäöstään tai siitä, että lappalaiset ennen vanhaan, niinkuin kerrottiin, ovat sitä pitäneet uhripaikkanaan, en ota ratkaistakseni; kenties kumpiki seikka on nimen antoon vaikuttanut. Kjöllefjordin eteläpuolella pistää itään päin pitkänlainen lahti, Eddsfjord, johon Tenovuonon puolelta vastaa Hopsfjord, niin että väliin jääpi tuo ainoastaan virstan levyinen kannas Hopseidet. Vulfsberg esittää, että kannas puhkaistaisiin, niin että laivat pääsisivät siitä kulkemaan ja tuota syksyn ja myrskyn aikana vaarallista kulkua Nordkyn ympäri siten voitaisiin karttaa, ja esitys näyttää olevan niin paikallansa, että se varmaan kerran hyväksytään ja pannaan toimeen. Kjöllefjordissa oli samoin kuin Gamvikissa kirkko, vaan kun Gamvik on Taanan pitäjän kappeli, kuuluu Kjöllefjord Lebesbyn pitäjään; raja pitäjäin välillä kulkee Rastekaissan tienoilta pitkin Laijistunturia ja Hopseidin kannaksen poikki Nordkyyhyn. Lebesbyn länsiraja taas kulkee Spierttanjargan halki sen äärimmäiseen nokkaan "Svärholtklubben", Spierttaklubunn, joten siis tuo Tenovuonoa vähän isompi Laijisvuono on kokonaan pitäjän sisällä. Lebesbyn pitäjän väkiluku teki v. 1875 672 henkeä, joista 64 suomalaista (v. 1855 43), 266 lappalaista, 100 sekarotuista ja 242 norjalaista. Kirkolta käännettiin taas kurssi pohjaan päin Svärholtiin, joka on heti Spierttaklubun itäpuolella, ja sitte kierrettiin tämä niemi ja alettiin painaa Porsangin eli niinkuin suomeksi myös sanottiin Porsangerin vuonon sisään. Niemen nokassa, joka on korkea ja jyrkkä, on mainio "lintuvuori"; kalliorinteen koloissa pesii tässä sadointuhansin, kenties miljonittainki, eri merilintuja, enimmästi kalalokkeja. Sivukuljettaissa hiljennettiin vähän höyryn vauhtia ja useat matkustajat ottivat esiin pyssynsä, ampumalla säikyttääkseen suuremman määrän lintuja liikkeelle vuoresta, muutamain laukausten perästä lehahtiki kauheasti kirkuen semmoiset parvet ilmaan, että oli ikäänkuin lumipyry edessämme, ja yhtäkaikki enin osa sitteki lienee paikoillensa jäänyt kallion rotkoihin. Höyheniä ja munia kalastajat täältä keräilevät suuret määrät.

Svärholt-niemen kohalla oltiin iltamalla klo 10:n tienoissa. Kun siitä oli päästy sivu, alkoi aurinko laskea — elokuun alussa se täällä jo muutamaksi tiimaksi katoaa, Auringonlasku oli erinomaisen juhlallinen ja kaikki matkustajat nousivatki täkille sitä katsomaan ja ihmettelemään. Tuo ääretön meren ulappa oli ihan rasvatyyni ja kirkas kuin peili; taivas oli yhtä kirkas ja aivan pilvetön — ainoastaan auringon yläpuolella oli vähän kullankarvaista liennettä; ja näköpiirin äärimmäisessä päässä, missä taivas ja vesi sulivat yhteen, päivän loistava ruhtinas, tulipunaisena ja häikäisevän valonsa menettäneenä, vyöryi verkalleen ja majesteetillisesti alas aaltojen viileään syliin. Laskua kesti klo 10,15—10,40 eli tasan 25 minuutia, lukien siitä kun auringon alin laita ensin koski veteen siihen asti kun ylälaita katosi. Tuo ylevä näkemä vaikutti mahtavasti jokaiseen; yksin ruijalaisetki, joitten kuitenki olisi luullut olevan siihen tottuneita, olivat ihmeen vallassa. Minä puolestani en eläissäni ollut tämmöistä päivänlaskua nähnyt, eikä semmoista muualla voikaan nähä paitsi pohjoisen valtameren ääressä, koska aurinko etelämpänä alenee jyrkemmästi.

Päivänlaskun jälkeen useat vielä jäivät ylös valvomaan ja yön ihanuutta nauttimaan, vaan kahen edellisen yön riittämätön lepo yllytti minua menemään alas makuusijaa etsimään. Siitä oli sentään kova tinka, sillä kaikki paikat olivat täynnä, vaan hyvä sopu sijaa antaa ja salin sohvilla ja lattialla mitenkuten jokainen, joka ei ollut hyttipaikkaa saanut, pääsi viimein pitkäkseen. Muuan nuori norjalainen luopui itse altaan minun hyväkseni paikastaan sohvalla, etten tällä kertaa ollut pakotettu niinkuin viime yönä lattialle asettumaan.

Yön aikana laiva kävi Kistrannin kirkolla, jotenki alhaalla Porsanginvuonon länsirannalla, ja Repvågissa, pohjempana samalla rannalla. Jälkimäisessä paikassa unemme loppui klo 1/2 6 aamulla suuresta hälinästä sekä ylhäällä täkillä että alhaalla salissa. Hammerfestiin valtiopäivämiesvaaliin aikovat valitsiamiehet, luvultaan 16, erkanivat nimittäin tässä laivasta ja astuivat toiseen pikkuhöyryyn, nimeltä "Nor", joka varta vasten oli tullut heitä noutamaan, että ajoissa kerkeäisivät vaaliin. Tämän piti näet tapahtua samana päivänä, lauvantaina 5 p. elok., klo 5 j.pp. ja siihen asti ei iso höyry, jonka piti poiketa useaan paikkaan, olisi perille ennättänyt. Edellisenä iltana valitsiamiehet olivat päättäneet Kistrannista kulkea maisin Vuorenjargan poikki Rappefjordiin (suomeksi Repovuonoon?), jota taivalta on pari penikuormaa, ja tilasivat sähkölangan kautta vuonon perään pikkuhöyryn viemään heitä siitä kaupunkiin, vaan Hammerfestistä tuli vastaus, että pikkuhöyry tulee Repvågiin ja että jatkaisivat matkaa sinne, niin pääsisivät tunturin poikki kulkemasta, joka vastaus tietysti oli heille mieleen. Repvågissa meidän laiva vielä viipyi pari kolme tiimaa, ennenkuin taas lähti kulkemaan pohjaa kohti, sillä monta venelastia kuivia kaloja oli täällä otettava sisään. Kun oltiin matkassa, tulin vähän levottomaksi sen puolesta, kulkisimmeko meki Magerön salmen kautta niinkuin "Nor" tai sanotun saaren ympäri; edellisessä tapauksessa jäisi näet mainio Nordkap näkemättä ja sitte olisi ollut parempi päästä Norissa kulkemaan, niin olisi Hammerfestiä kerjennyt tarkemmin katsella. Ilokseni kuitenki kuulin, että kapteeni, ilman yhä kestävään kauneuteen katsoen ja kun useat muutki matkustajat olivat halunneet "Nordkaapaa" nähä, oli päättänyt kulkea Magerön ympäri. Kauniilla säällä kapteenein on tapa näin mukautua matkustajain mielen mukaan. Ilma oliki tänäpänä yhtä ihana kuin eilen, lämmin ja niin tyyni, että meren pinnalla selvästi siellä täällä erotti ne klasipulloiset tupulit, jotka osottivat alaslasketuita liinoja. Pyytöveneitä näkyi useoita meren selällä; Porsanginvuono on nim. hyvä varsinki saidan pyytöpaikka. Muutamia Kieruan suomalaisia oli aamulla tullut laivaan ja heiltä kuulin, että juhannuksesta elokuun alkuun Repvågin tienoilla oli nuottaa kohti, jota 12 miestä hoitaa, saatu toistasataa tynnyriä saidan maksoja, siis, kun tynnyrin hinta oli 21 kruunua, noin 200 kr. miestä päälle, sekä sen lisäksi kaloista 4—5 mattoa jauhoja niin ikään miestä päälle; joten, kun jauhomaton hinta oli noin 30 kr., miehen ansioksi oli jäänyt kaikkiaan noin 330—340 kr. Sangen sievä tienesti kuudelta viikolta. Kun tultiin Magerönsalmen suulle, kuljettiin muutetun kurssin tähen ensin lännempänä salmen pohjoisrannalla olevaan Honingsvangiin ja sitte idempään Kjelvigiin. Viimemainitussa paikassa, jolla on hyvä, saaren suojaama hamina on ollut oma kirkko, vaan se kauhea länsi-eteläinen myrsky, joka talvella 1882 teki niin suuria vahingoita Ruijassa, kohotti koko kirkon ilmaan ja vei tietämättömiin; muutamia laudanpalasia vain on jälestäpäin löydetty lähellä olevalta tunturilta. Satama antaa koillista eli itää kohti ja kaikilta muilta puolin, siis länsi-eteläiseltäki, josta myrsky tuuli, paikkaa ympäröipi ihan pystyjyrkät, korkeat kallioseinät, (josta nimiki: Kjelvig, supistettu Kjedel-vigistä, Kattilalahti); vaan, niinkuin jo edellisessä on mainittu, on juuri tunturin laelta alassyöksevän vihurin voima vaarallisin. Sama myrsky hävitti toisenki kirkon Ruijassa, Talmulahen, ei kuitenkaan kokonaan poisviemällä, vaan toiselle paikalle siirtämällä. Lähin pysäyspaikka Kjelvigistä eteenpäin on Gjesvär Magerön länsipuolella, ja tällä taipaleella on Nordkap kierrettävä. Kjelvigistä Nordkaapaan on noin 2 1/2 penik. Kun on Skibsfjordin poikki kuljettu ja tultu Magerön koillisnokan kohalle, näkyy Nordkap selvästi jonku penikuorman päästä. Idästäpäin tulialle tuo mailman mainio niemi ehkä parhaiten esiintyy, sillä koillisnokasta alkava laaja merenlahti sallii nähä niemen koko itäsyrjän, joka kulkee suoraan pohjasta etelään ja on 5—6 virstaa pitkä. Niemimaa on samoin kuin Magerö yleensä aivan tasainen, noin 1000 jalkaa korkea kalliotanner, joka Nordkaapassa melkein pystysuorasti kaatuu mereen. Klo 1 aikana oltiin niemen nenän kohalla. Tosiaanki uljas ja mieleen valtavasti koskeva oli se kuva, minkä tuo suunnaton kallio tarjosi. Nordkap on paljo paremmin säilynyt kuin Nordkyn, niin että alasvierinyttä soraa vain vähäinen määrä oli nähtävä, ja sitä ihmettelemisen tunnetta, minkä edellinen sivukulkiassa vaikuttaa, ei siis häiritse saman puutteen huomaaminen, joka Nordkyn komeutta niin isosti vähentää. Sattuvalla tavalla italialainen Juoseppi Acerbi, joka kohta sata vuotta aikaa (1799) kulki Oulun kautta ja Lapin halki Nordkaapaan, kertoo seuraavissa sanoissa, minkänäköinen Nordkap ympäristöneen on ja minkä vaikutuksen se katseliaan tekee:

"The North Cape is an enormous rock, which projecting far into the ocean, and being exposed to all the fury of the waves and the outrage of tempests, crumbles every year more and more into ruines (tässä arvelussa kirjottaja kuitenki näkyy erehtyneen). Here every thing is solitary, every thing is steril, every thing sad and despondent. The shadowy forest no longer adorns the brow of the mountain; the singing of the birds, which enlivened even the woods of Lapland, is no longer heard in this scene of desolation; the ruggedness of the dark gray rock is not covered by a single shrub; the only music is the murmuring of the wawes, ever and and anon renewing their assaults on the huge masses, that oppose them. The northern sun; creeping at midnight at the distance of five diameters along the horizon, and the immeasurable ocean in apparent contact with the skies, form the grand outlines in the sublime picture presented to the astonished spectator. The incessant cares and pursuits of anxious mortals are recollected as a dream; the various forms and energies of animated nature are forgotten; the earth is contemplated only in its elements, and as constituting a part of the solar system."

Hyvästi sanottu. Mitä kuitenki paikan autiouteen ja alastomuuteen tulee, niin koko jäämeren rannikko on samallainen: puuta eli pensasta, saati metsää, et meren partaalla näe missään, laululintua et kuule koskaan, kaikkialla vain ranta monta sataa jalkaa korkeana kalliomuurina jyrkästi nousee merestä, sallien ainoastaan hyvin harvoissa paikoissa halullisen päästä kuiville; ja sitä ikävyyden ja alakuloisuuden tunnetta, minkä Nordkaapan elottomuus näkyy Acerbissä herättäneen, ei siis pitemmän matkaa pitkin jäämeren rantaa kulkenut huomattavasti tunne. Vaan Acerbi tuliki Alattiosta suoraan Magerölle.

Kuningas Oskar nousi v. 1873 ylös niemen harjulle ja muistoksi hänen käynnistään seisoo aivan kallion äyräällä harmaakivipatsas, "Oscarsstötten". Bædeker kertoo, että myrsky talvella 1882 olisi kaatanut sen kumoon, vaan jos kertomuksessa on perää, oli patsas kait pystytetty uudelleen, sillä höyrylaivastamme ainaki osotettiin missä se seisoi.

Nordkaapaa, joka on 71° 10' leveydellä, mainitaan tavallisesti Europan pohjoisimmaksi niemeksi; tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan ole oikein. Länsipuolella Nordkaapaa, siitä erotettuna lahen kautta, pistää Knivskärodd vielä pohjemmaksi jonku pari virstaa. Tämä niemeke on kuitenki hyvin matala ja kaitainen ja lienee siitä syystä pidetty kovin halpana asetettavaksi Nordkaapan edelle; mahollista myöski, että se ennen aikaan on ollut veden alla.

Lännen puolella Knivskäroddia on Tunäs niminen niemi, joka ennen vanhaan oli pohjoisin asuttu paikka maan päällä. V. 1567 siinä oli koko 32 verotaloa (Friis). Nyt paikka on autio ja mailman pohjoisimmat asukkaat, muutamat norjalaiset ja yksi suomalainen perhe, tavataan tätä nykyä Skaarsvågissa heti itäpuolella Nordkaapaa.

Magerön ympäri kierrettyä pantiin kurssi länsi-etelään päin. Ne paikat, joissa höyry sitte kävi, olivat Gjesvär, Maasö, jossa oli kirkko, Havösund ja Bolfsöhavn, josta viimeisestä kuljettiin suoraan Hammerfestiin. Luonto muuttuu länsipuolella Nordkaapaa vähän toisenlaiseksi sikäli, että nyt alkaa leveä saaristo, jota yhtämittaa kestää puolisataa penikuormaa etelään päin Vestfjordiin saakka Lofotin saarten alle. Mageröstä itäänpäin ei mitään saaristoa löydy suojaksi jäämeren aaltoja vastaan, joku yksinäinen pieni luoto vain siellä täällä, niinkuin Vuoreijan ja Haaneian saaret Varangissa, joku saari Supuskan edustalla ja Oneikan saari Karabellan niemen rannoilla sekä Kilttinä Kuolavuonon suussa. Länsiruijassa myöski maa nousee korkeammaksi ja itä-Ruijan tasaisten vuori-ylänköjen sijaan astuu terävähuippuiset vuoriharjut. Kasvullisuuden puolesta kaikki sentään pysyy kappale matkaa eteenpäin yhtä kolkkona kuin idempänä, niin että saarten ja mantereen rannat ovat paljasta kallioa, milloin punertavaa, milloin harmajaa, milloin mustaa; pieniä ruohikkokenttiä vain kalastuspaikoissa näkee. Yhtäkaikki matkustus nyt niinkuin saaristossa ainaki on vaihettelevampi ja hauskempi. Magerö ja siitä länteen tulevat yhtä pohjoiset saaret: Maasö, Hjelmsö, Rolfsö, y.m., muodostavat oman pitäjän Maasö, jonka väkiluku 1876 oli 1,322 henkeä. Suomalaisia oli niistä 69, lappalaisia 480, sekarotuisia 186. V. 1855 oli Maasössä suomalaisia vain 10 henkeä, joten niiden lukumäärä täällä siis näkyy verraten isosti karttuneen. Kistrannin pitäjässä, joka ulottuu ympäri Porsanginvuonon, oli asukasmäärä viime väenlaskussa 1357 henkeä, niistä suomalaisia 162, lappalaisia 606, sekarotulaisia 293, norjalaisia 206. V. 1855 oli Kistrannissa suomalaisia 270, joten niiden lukumäärä täällä näyttää vähentyneen; vaan huomattava on ensinki, että v. 1855 näkyy Kistranniin luetun myöski Kaarasjoki, jossa 1876 oli 24 suomalaista ja 7 sekarotuista (sekä 483 lappalaista ja 26 norjalaista), joten suomalaisten yhteinen lukumäärä molemmissa seurakunnissa siis tekisi 186, sekä toiseksi, että noista sekarotuisista, joita ei v. 1855 erittäin mainita, toinen puoli ehkä on luettava suomalaisiksi, niin että meikäläisiä kaikkiaan siis karttuu 336. Jollei suomalainen väestö Kistrannissa siis olekaan sanottavasti enennyt, ei sen ainakaan olisi pitänyt vähetä.

Klo 10 lauvantai-iltana 5 p. elok, Haakon Adalstein höyrysi
Hammerfestin, mailman pohjoisimman kaupungin, satamaan.

Hammerfest on perustettu Hvalö eli Kvalö nimisen saaren (Valassaaren) länsirannalle, luoteesta päin saareen pistävän lahen perukan ympäri. Kaupungin-oikeudet sai paikka v. 1787, vaan asukkaita, vaikka vain joitakuita, siinä oli ollut ainaki 200 vuotta varemmin. Tämän vuosisadan alussa ei väkiluku vielä tehnyt kuin 77 henkeä ja v. 1835 ainoastaan 400, vaan vuoden 1855 jälkeen Hammerfest niinkuin Ruija yleensä on rivakasti edistynyt, että sen väkiluku v. 1875 jo oli noussut 2101:een henkeen eli enempään kuin kummassakaan Ruijan kahessa toisessa kaupungissa. Hammerfestissä asuuki Ruijan amtmanni eli maaherra.

Ulkonäöltään ei kaupunki ole mikään mainittava. Ranta on täynnä tavaramakasiineja ja niitten takana seisoo pienet, enimmästi 2-kertaiset puurakennukset, ryhmitettyinä likekkäin toisiansa, kaitaisten katujen varsilla. Se ala, jolle kaupunki on rakettu, on hyvin ahas. Heti kaupungin takaa kohoaa jyrkkä ja korkea vaara, Sadlen, "Satulavaara", jonka pää ulottuu niin lähelle lahen perukkaa, että väliin vain on jäänyt yhen kaupunginkorttelin leveys; ja tällä kaitaisella alalla suurin osa kaupunkia sijaitsee. Ainoastaan länsipäässä on vähän avarammalta tilaa pitkin lahen rantaa; siellä seisoo kaupungin v. 1840 rakettu kirkko. Itäpuolella kaupunkia laskee vähäinen puro mereen ja kun sen vartta kulkee muutaman askeleen ylöspäin, aukeaa itä-etelään päin pieni laakso, jonka pohjassa on lammikko, "Storvandet". Lammin rannat ovat tehty niittymaiksi, joitten vihannuus miellyttävästi koskee silmään, ja siellä täällä näkyy joku huvila, että paikka on jotenki sievä; puuta ei kuitenkaan löydy ainoaakaan. Pitkin lahen itärantaa kulkee kaupungista noin virstan pituinen maantie siihen niemennokkaan, Fuglnäs, lintuniemi, joka lahen suussa idästä päin pistää mereen, muodostaen luonnollisen möljän aavan meren aaltoja vastaan.

Ylimalkaan ei Hammerfest tee vieraaseen minkään edullisen vaikutuksen; siksi sillä on liian pohjoinen (arktillinen) luonne. Tuota pientä, itsessään kyllä mitätöntä laaksoa kaupungin itäpuolella lukuun ottamatta, on kaupungin ympäristö paljasta jylhää kallioa, jossa luonnon ainoa elonmerkki on nuo monilukuiset, kimeä-ääniset merilinnut. Kaupungista ei edes, niinkuin Vesisaaressa, ole mitään laajempaa näköalaa tarjona; vähänkään ympärilleen nähäksensä täytyy kiivetä vaaralle kaupungin eteläpuolella. Ilma kaupungissa on turmeltunut siitä hajusta, minkä lukemattomat, täyteen ripustetut kala-jällit ja puolessa sadassa, jollei useammassa, isossa padassa kiehuvat maksat ympärillensä levittävät. Syksyn ja talven aikana mahtanee pimeys kaupungissa olla vieläki suurempi kuin muissa paikoin Ruijassa, kun vasta mainittu "Satulavaara" estää ensin alhaalle vaipunutta aurinkoa ja sitte, auringon täydellisen katoamisen jälkeen, eteläiselle taivaanrannalle sydänpäiväksi ilmestyvää valon kajastusta kaupunkiin näkymästä. Kylmäksiki norjalaiset moittivat paikkaa, ja moitteessa varmaan on perää, koska esm. v. 1867, joka tosin oli harvinaisen kolkko vuosi, vielä 16 p. heinäk. lammikko kaupungin itäpuolella oli jäässä! Kylmyyttä ei kuitenkaan saa käsittää äkeäksi pakkaseksi, sillä talvella meri, joka aina on sulana, lämmittää ilmaa ja estää pakkasta kovin kiihtymästä, vaan on kylmyys ymmärrettävä tasaiseksi kolkkoudeksi. Skandinavian kaupungeista kiihtyy pakkanen kovimmalleen Haaparannalla.

Hammerfestillä on vähän epämukava asema sikäli, että se tuolla etäällä meren saaressa, johon kulku talvisaikana on hyvin hankala, on aivan erotettu sisämaasta, luonnollisesta kaupantekoalastaan. Vaan Hammerfest on perustettu yksistään kalastusta varten ja sitä tarkotusta silmällä pitäen tuskin olisi edullisempaa asemaa kaupungille voitu saada. Sillä Hammerfest on ihan sen valtaväylän partaalla, joka länsi-Norjasta kulkee itä-Ruijaan; jokainen matkamies siihen poikkeaa ja itä-Ruijassa kalanpyynnissä olleista hyvin moni siihen myöpi saaliin. Vaikka vähän lännenpuolessa Ruijaa voipi Hammerfest ottaa osaa kalanpyyntiin itä-Ruijassaki, jos kala sinne ilmestyy, sillä kaikki saalis kuitenki viedään länteen ja etelään päin. Länsi-Ruijan kalastukseen sitävastoin Vesisaaren ja Vuoreijan asukkaat eivät sanottavasti, jos ollenkaan, voi ottaa osaa. Pitemmille pyytöreissuille ylös pohjaa kohti on Hammerfestistä tietysti myöski hyvä tilaisuus lähteä, ja säännöllisesti kaupungista toimitetaanki retkiä sekä Huippuvuorille hylkeen, mursun y.m. pyyntiä varten että matalikoille eli "pankeille" aavassa meressä holkerin pyyntiä varten. Edellisestä pyynnistä on vähän alettu luopua, kun mursu on käynyt yhä harvinaisemmaksi liiallisen pyynnin tähen, vaan jälkimäistä harjotetaan yhä hyvällä menestyksellä.

Osotteeksi kuinka vireä kauppakaupunki Hammerfest on, tahon muutamasta Ruijan sanomasta tähän ottaa kertomuksen liikkeestä kaupungissa v. 1882. Silloin klareerattiin sisään tullikamarissa: 16 norjalaista laivaa, 1 ruotsalainen, 2 tanskalaista, 3 saksalaista, 1 englantilainen, 2 venäläistä höyryä, matkalla Jeniseihin, 48 venäläistä rannikko-alusta, ja 39 norjalaista, ulkomaalta lähtenyttä postihöyryä, eli yhteensä 112 laivaa, kantaen 29,428 tonia. Näistä klareerattiin ulos: 11 norj. laivaa Vienaan painolastilla, 3 Englantiin 1,436 tynn. traanilla ja 3,000 kilogr. valaanruodoilla, 2 Italiaan 423,503 kilogr. kapakalalla, "Rundfisk";[26] 6 ulkomaan laivaa Vienaan painolastilla. Noilla norj. postihöyryillä ulosvietiin 9217 tynn. traania ja 129,600 kilogr. kapakalaa, siis yhteensä viety 10.653 tynn. traania, 3000 kilogr. valaanruotoja, 553,103 kilogr. kapakalaa; sitäpaitsi höyryissä vietiin ulos 94 kilogr. poronsarvia, 4 elävää karhua, 3 karhunnahkaa ja 69,028 kilogr. kapasaitaa Ruotsiin.

Venäjälle lähtevällä 53 laivalla, yhteensä kantaen 3001 tonia, vietiin: 148,004 kilogr. kapakalaa (rotskjær), 104,167 kilogr kapasaitaa, 3,016,654 kilogr. suolakalaa, 474 tynn. silliä, 524 ketunnahkaa, 171 saukonnahkaa, 1,483 hektoliiteriä suoloja, 37 ankkuria rommia, 70 islannin villapaitaa, 427 tahkoa, 340 kilogr. viiniä, 480 kilogr. kahvia, 86 kilogr. sokeria, 15 kilogr. teetä, 200 paria villakarttoja, 4 tynn. kölitervaa.

Eri paikkoihin Norjassa vielä vietiin: 990 kilogr. "rundfisk" ja 34,900 kilogr. "rotskjær", 472,626 kilogr. kapasaitoja, 81,040 saitaa, 1,219 tynn. traania, 618 tynn. silliä, 12,457 kilogr. mursunnahkoja, 35,019 kilogr. hylkeennahkoja, 8 karhunnahkaa.

Huippuvuorilta toi 9 laivaa, kantaen yht. 268 tonia: 102 mursua, 3,361 hyljettä, 17 kuollutta ja 4 elävää merikarhua, 6 poroa, 90 kilogr. höyheniä ja 20 tynn. valaan-ihraa merellä tavatusta kuolleesta valaskalasta. Sitäpaitsi 2 kaupungin omaa laivaa toi 6,000 suolattua turskaa. 1 laiva, jähti, jota J. Rouso (suomalainen?) kuljetti, joutui haaksirikkoon.

Holkerinpyyntiin otti osaa 13 kaupunginlaivaa, kant. yht. 346 tonia, ja toivat 2,123 tynn. maksoja ja 36 tynn. valaan-ihraa kuolleena tavatusta valaskalasta. Näistä aluksista 9 teki 2 retkeä, yksi 3 ja kolme kuki 1 retken, yht. 24 retkeä.

Ylläseisovista numeroista voipi saada käsityksen liikkeen määrästä Hammerfestissä. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että esm. Oulun suureen merikaupunkiin v. 1881 vain tuli 240 laivaa, kant. 66,717 tonia. Niinkuin edessäpäin tullaan näkemään, näyttää liike Vesisaaressa ja Vuoreijassa olevan vieläki suurempi kuin Hammerfestissä, arvaten niissä löytyväin valaskalatehasten tähen. Hammerfestin satamassa oli meidän tullessa joku 25 à 30 skuunaria ankkurissa.

Höyrylaivamme viipyi Hammerfestissä 2—3 tiimaa, jolla välin hyvin kerkesi käydä kaupunkia katsastamassa. Laiva laski ankkuriin vähän matkan päähän möljästä, vaan sen kupeelle ilmestyi heti soutuveneitä, jotka halvasta hinnasta veivät matkustajia maihin. Mitään erityistä katseltavaa ei kaupungissa ollut; länsipäässä oli moniaita varakkaamman näköisiä taloja ja komea koulurakennus. Tuolle vaaralle kaupungin eteläpuolella, joka lumivyöryillään alituisesti uhkaa kaupunkia, en tullut nousseeksi, koska aika oli siksi täpärä; ja jos kerran tahtoo Hammerfestin tienoilla nauttia laajasta näkö-alasta, onki paras kulkea ylös toiselle vähän etelämpänä olevalle tunturille, jonka nimi norjaksi on Tyven ja joka on noin 1,300 jalkaa korkea. Siitä on puheen mukaan ihmeen kaunis näkö-ala sekä aavalle merelle pohjaan päin että tuntureille idässä, etelässä ja lännessä, joista varsinki Söreian ja Seilannin saarten jäätiköt pistävät silmään. Yhessä paikassa lähellä kaupunkia olisi sopinut käydä, vaan tietämättömyydestä en tullut sitä tehneeksi; se olisi ollut Fuglnäsissä lahen suussa. Tänne nim. päättyi se meridianilinja, joka vv. 1816—1852 määrättiin Ruijan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän halki Tonavan suuhun asti, ja jonka työn muistoksi tänne on pystytetty kivipatsas, jonka päällä on vinoon asetettu pronssinen maapallo. Se kyllä olisi sietänyt katselemista. Patsaassa on sekä latinainen että norjalainen päällekirjotus, vaan merkittävää on, että niitten maitten joukossa, joitten halki linja on käyty, ei ollenkaan mainita Suomea. "Per Norvegiam, Sueciam et Rossiam", sanoo kirjotus, ovat "trium gentium geometrae" määränneet kaaren. Suomi on ystävällisesti pistetty Venäjän kotkan siipien turviin.

Suomesta puhuen löytyi Hammerfestissä v. 1875 suomalaisia 309 henkeä; maaseurakunnassa sitäpaitsi 21, yhteensä siis 330. Suomi-kirjassa 1870 niiden lukumäärä ilmotetaan v. 1855 olleen 356, joten näyttää niinkuin suomalaisuus Ruijan pääkaupungissa olisi vähenemään päin. Tässä on kuitenki sama muistutus tehtävä kuin äskön Kistrannista puhuttaissa, että paitsi puhtaita suomalaisia myöski sekarotuiset ovat lukuun otettavat, ja niitä oli v. 1875 Hammerfestin kaupungissa 163 ja maaseurakunnassa 121. Jos edellisistä luetaan toinen puoli eli 81, jälkimäisistä 2/5 osaa eli 48 suomalaisiksi[27], tekisi siis suomalaisten lukumäärä Hammerfestin kaupungissa: 309 + 81 = 390 henkeä eli lähes 1/5 osa kaupungin koko väkiluvusta; maaseurakunnassa 21 + 48 = 69. Molemmissa seurakunnissa yht. 459 henkeä. Tämän mukaan ei suomalainen väestö olisi vähenemässä, eikä niitten suomalaisten puheesta, jotka satuin kaupungin sataman rannalla tapaamaan, tuntunutkaan niinkuin suomen valta olisi siellä alenemaan päin.

Valtiopäivämiesvaali Ruijan läänin maalaiskuntain puolesta oli iltapäivällä ennen tuloamme toimitettu kaupungissa maaherra J. Blackstadin edessä ja kun Repvågissa meistä eronneet valitsiamiehet olivat ajoissa perille ennättäneet, oli vaali päättynyt kahen hallitusta kannattavan miehen vaalilla. Kaikki 16 Haakon Adalsteinissä seurannutta valitsiamiestä oli nim. kuningasmielisiä ja valitsiamiehiä yhteensä ei ollut kuin 25. Noista 9:stä muusta oli kuitenki 5 eli 6 vapaamielisiä, niin että jos edellämainitut 16 eivät olisi vaaliin kerjenneet, olisi sen päätös ollut toinen. Maaherran kohteliaisuus Holmia kohtaan, kun hän käski höyryn kapteenia odottamaan tätä kuusi tiimaa, saapi kai siitä selityksensä, että Holm tiettiin olevan hallituksen kannattaja.

Nimismies Klerk, joka myös oli valitsiamies, arveli vaalin johosta, että kun se oli ensimäinen (muistaakseni) koko maassa, sillä tulisi olemaan jossaki määrin ratkaiseva merkitys, kuningasmielisiä kaikissa paikoin rohkaisemalla. Tämä arvelu kuitenki petti, sillä niinkuin tiedetään tuli enemmistö valtiopäivillä hallituksen vastustajia.

Kolmantena päivänä, sittekun Taanasta oli lähetty, kuljettiin Hammerfestistä Tromssaan, jolla välin höyry kävi seuraavissa paikoissa: Hasvikissä Söreian eteläpäässä, Aksuvuonossa (Oksfjord) Alnasnjargan pohjoisrannalla, jonka perukkaa 2—3,000 jalan korkuiset, vedestä pystysuoraan nousevat tunturit ympäröivät ja jonka suussa Ruijan rikkaimmaksi mieheksi kehuttu kauppias, Buch, asuu, Bergsfjordissa samoin Alnasnjargan pohjoisrannalla, vaan vähän lännempänä Aksuvuonoa; siitä näki jonkun matkan päässä röysteisen, sinertävän jäätikön, joka juoksee, s.t.s. hiljaisesti liikkuu länteen päin, kunnes pudottelee jäätelinsä korkealta ilmasta alas Jökulfjordiin niemen länsirannalla; se taitaa olla Skandinavian ainoa jäävirta, Lappeassa (Loppen), jossa on samannimisen pitäjän kirkko, Kieruassa (Skjerfö) ja Kalsassa (Karlsö), niin ikään pitäjiensä kirkoilla, kaikki kolme pienokaisia saaria. Kieruaan tullessa kuljetaan Naavuonon (Kvenangerfjordin) suun poikki ja matkalla Kalsaan Jyykeän- ja Ulvusvuonojen suitten poikki, joitten välistä siintää Jivgnnjargan 2,000 jalkaa korkea niemennenä Lyngs-tuen. Kalsasta kuljettiin ensin, jollen aivan erehy, tuota kaltaista salmea Ringvadsön ja Reinön välissä, jonka vihantia, niityiksi raivatuita rantoja oli yhtä outo kuin miellyttävä katsella Tenojoelta tänne asti kestäneitten kallioiden perästä, sitte Grötsuntia länsipuolella Stuorranjargaa eli niinkuin suomalaiset sanovat Isonientä, ja viimein Tromssan salmea Tromssaan, johon tultiin sunnuntaina 6 p. elok. klo 11 illalla. Hammerfestin ja Tromssan väli on ainoastaan 25 meri- eli 16 maapenikuormaa, vaan yhtäkaikki oli matkalla viivytty lähes vuorokausi, kun höyrylaiva oli käynyt siksi monessa paikassa ja sitä paitsi Aksuvuonossa oli 5—6 tiimaa saatu odottaa pikkuhöyryä "Nor", joka kulkee Hammerfestin ja Alattion väliä ja Aksuvuonossa tapaa isot höyryt; se oli nyt matkavuoroissaan myöhästynyt senkautta, että edellisenä päivänä oli Repvågista käynyt noutamassa valtiopäivämieselektoreja Hammerfestiin.

Alattioon ei Haakon Adalstein poikennut ja se oli vahinko, koska Alattion seutu, jota yksimielisesti kiitetään Ruijan kauniimmaksi paikaksi, siten jäi näkemättä. Sinne kuljetaan Hammerfestistä ensin sitä salmea. "Strömmen", Virta, joka on Valassaaren ja Seilannin välissä ja jossa valaskaloja ennen aikaan kävi hyvin paljon, sitte Seilannin ja Vuorjenjargan väliin tulevaa salmea, Vargsund. Paitsi viime mainitun salmen kautta on Alattionvuono yhteydessä valtameren kanssa kahen toisenki "mahtavan" salmen kautta, Rognsundin, joka on Seilannin ja Stjernön välissä, ja Stjernmndin, joka on Stjernön ja Aluasnjargan välissä. Alattionvuonon länsirannalla pistää maahan ensin pitkä ja kaitainen Lankovuono (Langfjord), sitte lyhempi Talmulahti (Talvig), jonka rannalla Talmulahen pitäjän kirkko seisoo, "in reizender Lage", niinkuin Bædeker sanoo; itärannalla on pienempiä vuonoja. Kaamavuono (Komagfjord) Liinavuono (Lerrisfjord) y.m. Perukassa vuono jakaantuu tuon 700 jalkaa korkean Pyhävaaran (? Bassevarekin, norjaksi Kongshavnfjeldin) kautta kahteen haaraan, idempään, Rässivuonoon, Rafsbottn, johon Alattionjoki vetensä laskee, ja lännempään Bossakoppaan, jonka sisin perukka on nimeltä Kaavuono. Bossakopan rannalla on samanniminen kylänpaikka, kuulusa suurista talvimarkkinoistaan; lähellä kylää on Alattion uusi kirkko. Kaavuonon pohjoisrannalla on englantilaisten omistama Kaavuonon vaskitehas. Alattionjoen suussa on kylä nimeltä "Elvebakken", — paikan suomalaista nimeä en tiedä — jonka asukkaat melkein yksistään ovat suomalaisia. Varsinki kauniiksi kiitetään jokilaaksoa viimemainitusta kylästä ylöspäin: reheviä laidun- ja niittymaita, vaihetellen viljavien ohra- ja kaurapeltojen sekä verraten laajain pottumaitten[28] kanssa, ulottuu virstottain pitkin jokivartta; tuuheoita koivikoita näkyy siellä täällä ja paitsi koivua tapaa myöski muita lehtipuita, niinkuin haapaa, pihlajaa, tuomea; ja ylempänä vuorten syrjillä kasvaa vankat mäntymetsät. Puhumatta lakoista, mustikoista ja puoloista kypsyy täällä myöski viinimarjat, vaaraimet ja vatukat; kryytimaissa mansikatki. Ja tämä kaikki Lapin takana 70 asteen leveydellä!

Alattiosta kulkee Koutokeinon kautta valtatie Suomeen. Koutokeinoon käytetään kahta eri tietä: lyhempää läntisempää, joka kulkee tuon 2700 jalkaa korkean Nuppivaaran ynnä muitten tunturein poikki ja on 18 penik. pitkä, sekä itäisempää, 22 penikuorman pituista pitkin Alattion jokea ja Maasin kautta, jolloin koskein välttämiseksi Alattiosta lähettäissä kuljetaan Peskaalas-tunturin poikki. Talvella Alattion markkinain aikana joulu- ja maaliskuun alussa on näillä teillä vilkas liike, kun sisämaasta ja Suomen ja Ruotsin puolelta viedään alas voita, lihoja ja lintuja (metsikanoja, riekkoja) ja tuodaan takaisin jauhoja, kaloja ja kolonialitavaroita. Toinenki valtatien tapainen kulkee Alattiosta itä-etelään päin Jetsjärven kautta Kaarasjoelle, 20 penik. pitkä.

Alattion väkiluku teki v. 1875 yhteensä 2389 henkeä, joista 716 suomalaista, 178 lappalaista, 461 sekarotuista ja siis 1034 norjalaista. Talmalahen väkiluku teki 2146 henkeä, joista 155 suomalaista, 740 lappalaista, 435 sekarotuista ja 816 norjalaista. Koutokeinon väkiluku oli 719 henkeä, niistä 18 suomalaista, 651 lappalaista, 38 sekarotuista ja 12 norjalaista; lappalaisista oli 488 paimentolaisia (tunturilappeja).

Tromssa, Tromsö, lienee alkuaan suomeksiki samoin kuin norjaksi merkinnyt sitä pienenlaista saarta, joka on yläpuolella Paatsivuonon suuta mantereen (Stuorranjargan) ja Kvalön välissä; nyt samalla etupäässä tarkotetaan sanotulla saarella löytyvää kaupunkia. Saari on noin penikuorman pituinen ja parin virstan levyinen, ulottuen etelästä pohjoiseen, 1—2 virstaa leveän salmen, Tromssan salmen, Tromsösundin, kautta erotettu mantereesta. Se on toisenlaatuinen kuin muut Ruijan saaret sen puolesta, että on verraten hyvin matala, vaan mataluutensa johosta se myöski on toisia viljavampi: vihannat niityt peittävät sen rantoja ja paitsi koivua siinä myöski kasvaa pihlaja ja tuomi. Kaupunki on rakettu Tromssan salmen varrelle, saaren itärannan eteläpuoleen. Jos saari on sievä, täytyy sanoa, että kaupunki ehkä on vielä sievempi; kadut olivat leveöitä ja puhtaita ja rakennukset, jotka haminassa ja vähän ylempänä rannasta kulkevan pääkadun varrella olivat oikein komeoita ja suuria, useat kolmikertaisia, alakerrat laitetut loistaviksi kauppabutikeiksi, olivat syrjäisemmissäki kaupungin-osissa hyvässä kunnossa pidettyjä, laudotetuita ja maalatuita. Kirkkotori oli tehty puilla ja pensaskasveilla istutetuksi kauniiksi esplanadiksi. Länteen käsin maa kaupungista vähitellen kohoaa kankaaksi, joka rajottaa näkö-alaa sinne päin, vaan idän puoleen silmä ihastuneena kiintyy vastapäätä kaupunkia salmen toisella rannalla nousevaan, noin 4000 jalkaa korkeaan, ikuisella lumella ja jäällä peitettyyn Tromstindin mahtavaan tunturiin. Vaikka katselin kaupunkia sateisen yön hämärtävässä valossa, en voi muuta sanoa kuin että se teki erittäin miellyttävän vaikutuksen, ja aivan perustetuksi myönnän sen ihastuksen, jolla norjalaiset sekä suullisesti että kirjallisesti puhuvat tästä "ultima Thulen pääkaupungista".

Tromssa sai kaupungin-oikeudet v. 1794, vaan eli samoin kuin Hammerfest ensi alusta kituvaa elämää, niin että siinä vielä v. 1818 vain oli 35 taloa (Friis) s.t.s. noin 3—400 henkeä. Viime aikoina seki sentään on rohkeasti edistynyt, vieläpä rohkeammin kuin muut Ruijan kaupungit, niin että siinä v. 1875 oli 5,409 henkeä. Kaupungissa asuu Tromssan läänin maaherra ja Tromssan hippakunnan piispa. Kauppiaita oli Tromssassa v. 1875 102, joista 75 tukkukauppiasta; Ruijan kolmessa toisessa kaupungissa oli kauppamiehiä sanottuna vuonna yhteensä ainoastaan 72, joista 38 tukkukauppiasta. Etevimmiksi Tromssan kauppiaiksi sanottiin P. Hansenia, Kr. Dreijeriä ja Holstia. Kaupungissa on kansakouluopettajaseminari ja kymnaasi; kirkkoja oli muistaakseni kolme, niistä yksi katolinen. Kymmenkunta vuotta taapäin perustettiin kaupunkiin museo, joka on lähellä kaupungin komeaa vierasten majaa, grand hotel, ja varustettu arvokkailla luonnon- ja kansantieteellisillä esineillä. Vesijohto on laitettu kaupunkiin vähän lännempänä olevasta järvestä. Tämän järven ympärille Tromssan pohatat ovat rakentaneet huviloita, niin sieviä puutarhoillensa, että Friisin arvelun mukaan niiden ei tarvitsisi hävetä Kristianiankaan seuduilla olemasta. Jos lukia suvaitsee muistaa, että Tromssassa ollaan 69° 38' asteen leveydellä, siis yhtä pohjoisessa kuin Utsjoella, ei hän varmaan voi olla kaikesta tästä kummiinsa joutumatta.

Omituista on, että ihanalla Tromssalla entiseen aikaan on ollut, sama maine kuin Blocksbergilla Saksassa eli Blåkullalla Ruotsissa, niin että sinne on luultu velhojen ja noitien juhla-öinä kokontuvan syömään, juomaan ja mässäämään (Friis); jonka taikauskon perintönä ehkä on pidettävä, että länsi-Ruijan suomalaisetki puheessaan käyttävät tuota suomalaisen korvalle outoa sanaa "trolli". Kenties asia on siten selitettävä, että Tromssan saaren kauneus pisti lappalaistenki silmään, kun he poroineen tulivat Tromstindin kupeelle, että he juhliensa viettopaikaksi valitsivat tuon kauniin saaren, ja että nämät juhlat, joihin arvaten joku epäjumalanpalvelus oli yhistetty, näyttivät norjalaisille niin eriskummaisilta, etteivät he voineet pitää juhlanviettäjiä muuna kuin noitina.

Näkö-alaa Tromstindin harjulta muuten kiitetään verrattoman laajaksi ja ihanaksi, ja semmoinen se mahtanee ollaki. Itään päin tulee Ulvus- ja Muskuvuonojen taa Jyykeänniemen valkoselkäinen alppijakso; pohjassa päin kiiltävät Skulgamtunturit Ringvatsön etelärannalla; länsi-etelään käsin tulee Bensjordtind mantereen päähän Paatsivuonon suun tuolle puolen, ja lännessä kulkee pitkin Kvalön saarta alppiharju, josta Vastindin, Blaamandin y.m. tunturit kohottavat huippujansa ilmaan. Syvällä jalkain alla Tromstindin juuren ja Kvalön välissä lepää sinisten aaltojen sylissä Tromssan viheriä saari, ja Kvalön tunturein takaa siintää valtameren ääretön vedenpinta.

Tromstindin eteläpuolella on Tromssan laakso, Tromsödalen, johon vierasten matkustajain on Tromssasta tapa poiketa lappalaisleiriä katsomaan. Kesäksi nimittäin Tromssan laaksoon aina tulee muutamia ruotsin lappalaisperheitä Karesuvannosta Muonionjoen varrelta, tuoden muassaan 4—5000 poroa.

Tromssa on melkein aivan norjalainen kaupunki. V. 1875 siinä oli suomalaisia ainoastaan 98 henkeä ja lappalaisia vain 8; sekarotuisia 64. Tromssansalmessa ei ollut suomalaisia kuin 11 henkeä. Tromssaan ei kuitenkaan suomalaisten asutus lopu, joku määrä heitä vielä löytyy länsi-etelään päin siitä. Niin oli vuonna 1875 suomalaisia Paatsivuonossa 64 henkeä, Malangissa 20, Malanginvuonoon laskevan Maals-elvan ja tämän lisäjoen Bardu-elvan varrella 118, Hillesössä 32, Senjen saaren kahessa pitäjässä, Bergissä ja Tranössä 239, Lenvikissä 73, Salangissa 47, Ibestadissa 62, Sandissa, Trondenäsissä ja Kvedfjordissa 14; yhteensä 675 henkeä. V. 1855 oli Tromssasta alaspäin ainoastaan 248 suomalaista (Suomi, 1870), ja suomalaisten lukumäärä täällä päin näyttää siis olevan kasvamaan päin. V. 1875 oli sitäpaitsi sekarotuisia vastaluetetuissa pitäjissä 1,431.

Tromssan lääni, jonka ainoa kaupunki Tromssa on, ulottuu Alnasnjargalta pohjoispuolelle Ofoten-lahtea 68° 30' asteen leveydelle. Vaikka kooltansa pienempi Ruijan lääniä on se kuitenki kolmatta vertaa väkirikkaampi: v. 1875 siinä luettiin 54,019 asukasta, kun Ruijan läänissä vain oli 24,075. Tromssan läänistä etelään päin tulee Tromssan hippakunnan kolmas lääni, Nordlannin amtti, joka ulottuu 68° 30' asteen leveydeltä 65:lle asteelle saakka, siis Oulun tasalle; hallituskaupunki on siinä Bodö Saltenfjordin suussa (67° lev.). Mainittavia paikkoja Nordlannin läänissä ovat Fagernäs Ofoten-lahen perukassa, johon Luulaja—Ofotin rautatie on aiottu päättyväksi, kalastuksesta tunnetut Lofoten-saaret, joitten kahen eteläisimmän välissä vaarallinen Malström, Myllyvirta, pauhaa. Salt- eli Storströmmen Saltenfjordin suussa, samanluontoinen vaan vielä kauheampi virta kuin Malström, ja Svartisen Saltenfjordista etelään päin, noin 7 penik. pitkä, 2—4 leveä, lumi- ja jääkenttä, joka peittää keskimäärin 4000 jalan korkuista tunturimaata. Mal- eli Saltströmiä ovat Kalevalan laulajat luultavasti tarkottaneet puhuessaan "Ruijan koskesta kovasta, palavasta pyörtehestä"; karjalaisille nämät seudut eivät ole olleet tuntemattomia, niinkuin arvaa siitäki, että karjalainen siirtokunta 13:lla vuosisadalla asettui Malangiin. — Väkiluku Nordlannin läänissä v. 1875 oli 105,141 henkeä. Etelä-osa Nordlandia oli ennen vanhaan nimeltä Haalugaland (Helgeland), johon Oulun ja ruotsinpuolisen Kainuun läänien asukasten esivanhemmat, kainulaiset, aikanaan tuo tuostaki tekivät sotaretkiä tunturein poikki.

Tromssasta annetaan ulos tietääkseni kolme sanomalehteä: Tromsö-posten, Tromsö Amts- ja Tromsö Stifts-tidende.

Tromssa on Ruijan maakunnan läntisin kaupunki ja koska nyt olemme siihen tulleet, heittäkäämme yleinen katsahus Ruijan kalastuksiin. Norjan virallinen tilasto tarjoaa hyviä lähteitä tämmöiseen katsahukseen[29].

Niinkuin edellisessä usein jo on mainittu, on pääkalastus Ruijassa turskan pyynti, jota varsinki harjotetaan keväällä vaan vähin jo talvellaki. Pyydetty määrä teki vuosikymmenenä 1873—1882 keskimäärin 15 1/4 miljoonaa kappaletta turskaa; suurin saalis, 23 1/2 milj. oli v. 1880, vähin, 5 l/4 milj., v. 1876. V. 1882 teki saalis 7 1/4 milj. Turskan saalis koko Norjasta oli vuosina 1872-1880 keskimäärin vuodessa 54 1/4 milj. kapp., joten saalis Ruijasta siis oli lähes 28%. (Ruijalla tässä ja seur. sivulla tarkotan lääniä).

Rahassa tämä saalis, heti pyydettyä myötynä, teki (maksojen y.m. kanssa) Ruijassa keskimäärin vuodessa 8,680,000 ja koko Norjassa 14,400,000 kruunua.

Kesäkalan, etupäässä saidan, pyyntimäärää Ruijassa en ole tilastossa löytänyt ilmotetuksi, vaan sen raha-arvo teki esm. v. 1880 788.000 kr. eli enemmän kuin puolet koko maan kesäkalan pyynnin arvosta (1,448,000 kr.). Vuosikymmenenä 1860—1878 tämä arvo Ruijassa vuosittain teki 706,000 kr.

Lohen ja taimenen pyynnin arvoa Ruijassa ilmotetaan vv. 1869—1878 keskimäärin vain 3,000 kruunuksi, joka tuntuu niin vähältä, että olisi taipuvainen luulemaan ilmotusta ereykseksi. Todenmukaisemmalta kuuluu maaherran ilmotus tästä pyynnistä v. 1878, jolloin oli saatu 1138 viekoa lohta (ja taimenta), raha-arvossa laskettua 13,646 kruunuksi. Pääpyyntipaikkoja olivat Taana (500 viekoa), etelä-Varanki (350 v.), Kistranni (150 v.) ja Talmulahti (60 v.). Lohensaalista koko Norjasta vv. 1869—1878 ilmotetaan keskimäärin 336,000 kruunuksi.

Holkerinpyynti tuotti vuosina 1873—1878 keskimäärin 4,179 tynnyriä maksoja, joitten arvoa rahassa laskettiin 92,649 kruunuksi. Suurin saalis oli v. 1873 eli 6,363 tynnyriä, arvattua 154,000 kruunuksi, vähin v. 1877 eli 2,344 tynnyriä (48,500 kr.)

Pyynti Huippuvuorilla ja Novaja Semljan luona tuotti vuosina 1871—1878 keskimäärin 122,250 kruunua. V. 1878, jolloin saaliin arvo teki 92,000 kr., pyydettiin 363 mursua, 3,676 hyljettä, 69 merikarhua, 789 peuraa sekä 3 (valkeaa) delfiiniä, jonka ohessa kerättiin 13 viekoa höyheniä. Pyytöön lähetään sekä Hammerfestistä ja Alattiosta että Vesisaaresta.

Valaskaloja saatiin Varangissa vv. 1874—1877 keskimäärin 40 kappalta, joitten arvo laskettiin 80,000 kruunuksi. V. 1878 saalis teki 135 valasta ja 266,000 kr. V. 1882 saivat Vesisaaren Sanoman mukaan Ruijassa: Sv. Foyn 3 laivalla 99 kapp., Karsten Bruun Rautavuonossa 1 laivalla 16, kapteeni Evensen samassa paikassa 1 laivalla 62, kapteeni Ellefsen Vuoreijassa 1 laivalla 59, kapt. Gerh. Sörensen myöski Vuoreijassa 2 laivalla 83; sitäpaitsi kapt. Berg Syltefjordissa, 1 laivalla 26, kapt. Hansen Magerössä 1 laivalla 8 ja kapt. Bull Söreijassa 1 laivalla 40. Yhteensä 393 valasta, joka 2000 kruunun mukaan kappaleelta tekisi 786,000 kr.

Yksi kalastus vielä on mainitsematta, nimittäin rasvasillin, jota länsi-Ruijassa vähin harjotetaan. Se antoi vv. 1876—1878 keskimäärin 11,400 tynnyriä eli raha-arvossa 80,000 kr. V. 1878 oli tulo vähin, 41,000 kr.

Tulon kaikista Kuijan läänin kalastuksista läänin maaherra v. 1878 arvelee tehneen:

    Talvi- ja kevätpyynnistä ………. kr. 2,069,000.
    Kesä- ja syyspyynnistä[30] …….. " 771,000.
    Sillinpyynnistä ………………. " 41,000.
    Holkerinpyynnistä …………….. " 48,000.
    Pyynnistä ulompana jäämeressä[31] . " 110,000.
    Valaskalanpyynnistä …………… " 266,000.
                               Yhteensä kr. 3,305,000.

Tämä summa on kuitenki vähempi kuin keskimääräinen tulo edellisten kaheksan vuoden saaliista, joka teki 4,077,250 kr. Vaan turskan saalis v. 1878 oli alle keskinkertaisen (12 milj.) Neljäksi miljonaksi kruunuksi saattanee siis ainaki lukea vuotista tuloa kalanpyynnistä Ruijassa.

Nimittäin Ruijan läänissä; Ruijan maakunnassa se tulee vähän, vaikkei paljo isompi. Tromssan läänin kalastukset tuottivat esm. v. 1880 602,000 kr., vaan siihen ei tuloa holkerin- ja mursun y.m. pyynnistä ole luettu, niin että tämän kanssa koko tuloksi saanee laskea 7—800,000 kr. Jos tätä summaa sopii pitää läänin keskimääräisenä tulona ja siitä luetaan läänin Ruijaan kuuluvan osan hyväksi esm. 300,000 kr., tekisi kalanpyynnistä lähtevän tulon määrä koko Ruijan maassa vuosittain lähes 4 1/2 miljoonaa kruunua eli noin 6 milj. markkaa. Siihen ei ole otettu pyynti kotitarvetta varten.

Huomattava kuitenki on, että mainittu summa osottaa ainoastaan juuri merestä saadun ja siis valmistamattoman kalan arvoa. Kun kala ja muu saalis on kaupankaluksi ennätetty saada, on sanottu arvo noussut paljo suuremmaksi. Sen voipi nähä Ruijan neljästä kaupungista tapahtuvan viennin suuruudesta, joka esm. v. 1881 oli seur.:

    Tromssasta …………….. kr. 1,196,300.
    Hammerfestistä …………. " 1,351,300.
    Vuoreijasta ……… …… " 1,635,800.
    Vesisaaresta …………… " 2,198,600.
                        Yhteensä kr. 6,382,000.

Kalan ja muun merestä lähtevän saaliin osaksi saanee tästä summasta lukea ainaki 6 milj., koska Ruijasta ei muuta mainittavaa kalua ole ulkomaille vietävää. Pyydetyn kalan y.m. arvo olisi siis ulosvietäissä enennyt kolmannella osallaan, joka osa jääpi kauppiasten omaksi, niinkuin valmistamattoman kalan arvo jääpi pyytömiesten vaivain palkaksi.

Vienti yleensä, niin kalatuotteiden kuin muiden tavarain, koko Norjasta teki v. 1881 120 milj. kruunua, joten vienti Ruijasta oli vähän enemmän kuin 1/20 osa eli 5,32 %. Ruijan väkiluku ei kuitenkaan v. 1875 eikä siis luultavasti v. 1881:kään ollut kuin 1/40 osa eli 2,6 % koko valtakunnan väkiluvusta — Ruijan maakunnassa oli v. 1875 47,149 ja koko Norjassa 1,806,900 henkeä — ja vienti Ruijasta lienee siis v. 1881 suhteellisesti ollut kahta suurempi kuin muusta Norjasta. Kaloja vietiin yleensä Norjasta ulos v. 1881 42 miljonan arvosta, kalanmätiä, maksoja ja kalaguanoa 2 1/2 milj. sekä traania ja ihraa 5 1/2 milj. arvosta, kaikkiaan 50 miljonan arvosta. Ruijan 6 milj. tekee tästä viennistä 12 %.[32]

Vielä paremman käsityksen Ruijan viennin suuruudesta saamme, jos vertaamme sitä esm. Oulun läänin vientiin. Oulun läänin viennin arvo teki v. 1881[33]:

    Oulusta ……………….. 6,493,430 m.
    Praahessta …………….. 724,253 "
    Kemistä ……………….. 795,442 "
    Torniosta ……………… 1,694,269 "

Siis yhteensä 9,707.394 markkaa eli ainoastaan 772,594 m. enemmän kuin Ruijasta, jonka vienti suomen markoissa tekee (à 1:40) 8,934,800 m. Oulun läänin väkiluku v. 1881 oli kuitenki 207,782 henkeä, siis 4 vertaa suurempi kuin Ruijan.

Ruijan kala viedään suurimmaksi osaksi ulos ainoastaan kuivattuna, jolloin se Norjassa kulkee nimellä "törfisk", kapakala. Muualla Norjassa turska taas enimmästi sekä kuivataan että suolataan ja kutsutaan silloin "klipfisk". Jälkimäisen vienti on ylipäänsä kolmatta vertaa suurempi kuin ensimainitun; niin vietiin esm. v. 1877 45 milj. kilogrammia "klipfisk" ja 21 milj. kilogr. "kuivaa" kalaa, v. 1881 42 milj. kilogr. edellistä ja 19 milj. kilogr. jälkimäistä. Kuivan kalan vienti Ruijasta oli 1000-kilogrammissa:

V. 1877. V. 1881.

    Tromssasta ………….. 3,861. 1,945.
    Hammerfestistä ………. 2,842. 1,357.
    Vuoreijasta …………. 1,296. 1,483.
    Vesisaaresta ………… 1,643. 2,206.

Yhteensä siis Ruijasta v. 1877 9 milj. 642,000 kilogr., v. 1881 6 milj. 991,000, tehen Ruijan vienti siis koko Norjan kuivankalan viennistä edellisenä vuonna lähes 46%, jälkimäisenä 36,8 %.

Traania vietiin Norjasta ulos: a) medicinitraania (kalanmaksa-öljyä) v. 1877 31,096 hektoliiteriä, v. 1880 33,638, v. 1881 22,006; b) muunlaatuista v. 1877 121,258, v. 1880 134,917, v. 1881 102,910 hektoliiteriä. Yhestä hektoliiteristä (s.o. 38 1/5 suomen kannusta) maksoja luetaan tulevaksi sama määrä traania.

Turskan mätiä, jota suolattuna käytetään sardiininpyynnissä syöttinä, ei Ruijasta viedä ulos, koska turska pyydettäissä jo on kutenut. Muusta Norjasta viedyn mädin määrä tekee runsaasti kolmannen osan traanin vientimäärästä.

Suhta turskan ja siitä lähteväin syrjätuotteiden arvon välillä lasketaan niin, että jos mätiä saadaan, itse kala antaa 72,8, maksat 17,6, mäti 8,0 ja päät 0,7 prosenttia, ja jos mätiä ei saada, siis Ruijassa, itse kala 75,9, maksat 23, päät l,1 prosenttia.

Osanottajia lotaturskan pyynnissä oli vv. 1869—1877 keskimäärin 14,205, joilla oli 4055 venettä. Suurin määrä oli v. 1872 eli 16,636, vähin v. 1877, 10,355. Kunki kalastajan osaksi luetaan vuosikymmenenä 1869—1878 vuosittain tulleen 920 kapp. turskaa, joitten arvo ei kuitenkaan nouse kuin noin 180 kruunuun. Hinnat ovat näet Ruijassa sen etäisyyden tähen paljo halvemmat kuin etelämpänä. Kun Lofotissa, joka on vahvin pyytöpaikka, jo mainittuna vuosikymmenenä hinta 100 turskalta keskimäärin oli 30 kr., oli se Ruijassa vain 19 1/2 kr. Hintaan oli silloin luettu myöski maksat, mäti ja päät.

Kesä- ja syyskalan pyyntiä harjotti Ruijassa (läänissä) v. 1878 yhteensä 8269 miestä, joista ulkolaisia (Ruijan ulkopuolelta) 4633. Miehen osaksi tuli arviolta 94 kr.

Holkerinpyynnissä oli Ruijan läänistä v. 1878 32 venettä 136 miehellä ja 18 alusta 89 miehen väestöllä. Edellisinä vuosina laivain määrä varsinki oli isompi: v. 1876 se teki 31, 165 miehen väestöllä, v. 1874 42 ja 221 miestä, v. 1873 49 ja 262 miestä.

Huippuvuorilla ja Novaja Semljaalla kävi Ruijan läänistä v. 1875 24 alusta 231 miehen väestöllä, v. 1877 20 alusta 203 miehen väestöllä ja v. 1878 16 alusta ja 149 miestä.

Tromssan läänistä kävi v. 1878 35 alusta 158 miehen väestöllä ulompana jäämerellä, joista 33 alusta pyyti: 258 mursua, 2180 hyljettä, 142 delfiiniä, 41 merikarhua, 702 peuraa, 52 viekoa höyheniä, ja 3 milj. kalaa, joista lähti 554 tynnyriä kalanmaksoja ja 508 tynn. holkerinmaksoja. Koko tulo arveltiin 120,000 kruunuksi, jolloin esm. mursu on laskettu 48 kruunuksi, hylje 12 kr., peura 12 kr., vieko höyheniä 48 kr., tynnyri kalanmaksoja 12 kr. ja tynn. holkerinmaksoja 18 kruunuksi.

Kauppalaivoja oli lotaturskan pyynnissä läsnä v. 1877 257, joilla oli 11,600 tonin kantavuus ja 1296 miehen väestö. V. 1878 olivat nämät numerot: laivoja 260, toneja 12,389, miehiä 1342. Suurin määrä laivoja oli v. 1875 eli 356.

Laivaliike yleensä ulkomaan kanssa Ruijan neljässä kaupungissa oli v. 1881:

    Tromssa ………………….. 20,372. 20,895.
    Hammerfest ……………….. 7,665. 9,322.
    Vuoreija …………………. 16,337. 15,986.
    Vesisaari ………………… 9,959. 11,517.
                                    54,333. 57,720.

    Tromssassa ………………. 166,254. kr.
    Hammerfestissä …………… 68,775. "
    Vuoreijassa ……………… 56,821. "
    Vesisaaressa …………….. 67,289. "
                     Yhteensä siis 359,139. kr. eli 502,794 markkaa.

Tullitulot Oulun läänin neljässä kaupungissa olivat v. 1881 yhteensä 949,917 markkaa, jaettuna seur. tavalla:

    Oulu ………………….. 577,938.
    Praahe ………………… 157,315.
    Tornio ………………… 121,006.
    Kemi ………,…………. 93,658.

Tullitulojen vähemmyys Ruijassa saapi siitä luonnollisen selityksensä, että konsumenttein määrä siellä on niin paljo pienempi kuin Oulun läänissä — jos molempain maitten tullitaksat muuten ovat yhenlaatuiset. Suhteellisesti nämät tulot sitteki Ruijassa ovat kahta suuremmat, kun väkiluku siellä vain on neljäs osa Oulun läänin väkiluvusta. Ja että, niinkuin ylempänä jo osotettiin, Ruijan vienti suhteellisesti väkilukuun on neljä ja suhteellisesti alueen suuruuteen kolme vertaa isompi kuin Oulun läänin, on tosiaan omansa herättämään kummastelemista.

Tromssan tienoilla Jäämeren ja Atlantin aallot kohtaavat toisiansa ja tähän kaupunkiin tultuani olin siis matkani loppupäähän päässyt. Tosin siitä alaspäin vielä asuu suomalaisia, vaan ne eivät enään kuulu ruijalaisiin eikä jäämeren rantalaisiin. Tromssasta sentähen paluumatkani alkoi.

Oloni kaupungissa kesti vain muutamia tiimoja. Maanantaiaamuna klo 5 piti näet, niinkuin kumppaliltani Solemilta olin kuullut, pienen höyryn nimeltä "Malangen" lähteä Tromssasta Suusiin, norj. Kjosen, lähelle Jyykeän kirkkoa, ja siinä olin päättänyt heti jatkaa matkaa. Jonku päivän pari olisin kyllä kernaasti tahtonut kaupungissa viipyä, vaan jos kerran viipymään olisi ruvennut, olisi ollut pakko jäädä koko viikoksi, koska Malangen vasta viikon päästä, jollen kuullut väärin, taas kulki Suusiin; ja niin kauon en joutanut viipyä. Sentähen Tromssan haminaan tultuamme soudatin kapineeni suoraan Malangiin, lähin siitä kaupunkia katselemaan, johon kului ehkä pari tiimaa, ja palasin sitte sydän-yön jälkeen höyryyn. Aamulla herätessä jo oltiin matkalla.

Suurella mielihyvällä ja ilman vähintäkään kaipausta erkanin Haakon Adalsteinistä, joka meidän jälkeen vielä jäi Tromssan haminaan. Oloa siinä ei kyllä erityisesti sopinut moittia: laiva oli siisti, kapteeni hiljainen, ruoka erinomainen eikä maksukaan kovin liiallinen: piljetinhinta Taanasta Tromssaan peräsalissa teki 26 kr. ja hoito 24, siin kaikki yhteensä 50 kr. eli 70 markkaa. Lisäksi oli pitkin matkaa ollut hyvin ihanat ilmat, että merikipeästäkään ei ollut tiennyt mitään. Vaan yhtäkaikki yksi asia oli alkanut siinä käydä yhä tukalammaksi: se oli se paha, joka pitemmillä höyrylaivamatkoilla luullakseni itsekutaki enemmän vai vähemmän vaivaa, ikävyys. Mikä siihen sitte lie syynä, että höyryllä kulkian kumppaliksi ikävä aivan pian tahtoo pakata: liekö oudot ja enimmästi kylmäkiskoiset ihmiset, vai näkö-alojen yksitoikkoisuus, vai oma täydellinen toimettomuus, vai se tunto, että on toisen miehen (kapteenin) isännyyden alla, vai kaikki yhteensä — en tiedä, vaan pitkäksi kai minulle kulku höyryssä aina on käynyt, kun sitä lie useampi päivä kestänyt; ja saman kokemuksen olin tälläki kertaa saanut tehä. Paitsi syömistä, jota ainaki peräsalin matkustajat näyttivät pitävän tärkeimpänä tehtävänään siitä innosta päättäen, jolla kaikki kävivät ruokiin käsiksi, oli ainoana huvituksena matkalla ollut puhella niiden suomalaisten kanssa, joita sattui keulan puolella kulkemaan, tai katsella muutamaa englantilaista vaimonpuolta, jolla oli kantapäihin asti ulottuva palmikko. Jälkimäiseen huviin kuitenki kohta kyllästyi ja mitä edelliseen tulee, niin sitä häiritsi niin hyvin rauhaton elämä laivassa kuin norjalaisten tuttavaini — mitenkä sanoisin? — kierot silmät. Useasta pienestä merkistä huomasin, että keskusteluni suomalaisten kanssa ei ollut heille mieleen, ja kerran muuan noista ystävistä suorastaan, vaikka hyvin siivosti, minua varotti yhestä suomalaisesta, joka oli luokseni tullut ja jonka kanssa sitte olin pitemmän aikaa jutellut, koska tämä muka oli kelvoton mies. Tuommoista outoa käytöstä voipi käsittää vasta kun tuntee Ruijassa vallitsevaa ylenmääräistä valtiollista luulevaisuutta[34]. Tietysti oli valta olla noiden ystäväin mielipahasta huolimatta, vaan kun he muuten olivat kohteliaita miehiä, en varta vasten tahtonut heitä loukata enkä sentähen liian hartaisiin puheisiin heidän epäsuosionsa esineitten kanssa ruvennut. Kaikki yhteensä teki, että höyrykulku oli ollut kohtuullisen huvittava, ja ilomielin nyt sentähen istuin Ma langin täkillä, kun tiesin muutaman tiiman päästä taas saavani sanoa höyrymatkoille jäähyväiset.

Päivä valitettavasti ei nyt ollut yhtä kaunis kuin edelliset olivat olleet: taivas oli pilvessä ja ilma sakeaa sumua täynnä. Vettä tosin ei sanottavasti tullut eikä sumu kulkuamme estänyt. kun se ei laskeutunut vedenpinnalle asti, vaan siitä oli kuitenki se haitta, että ne uhkeat näkö-alat, jotka matkalla muuten olisivat tarjona olleet, niinkuin esm. Jyykeänniemen tunturiharju Ulvusvuonon itäpuolella, olivat nyt menetetyt; vuorten syrjiä saattoi erottaa noin 2—300 jalan korkeuteen juurelta ylös, vaan ylempänä ne täydellisesti katosivat sumuun. Norjassa kyllä saapi pilvisiä päiviä odottaa paljo tiheämmin kuin meillä, koska sateenmäärä siellä on 3—4 vertaa isompi; Lofotissa esm. se on lähes 2 meeteriä s.o. seitsemättä jalkaa, kun se Helsingissä vain on 20 tuumaa. Vaan yhtäkaikki oli harmittavaa, että juuri siksi päiväksi sattui sumu, kun selkeästä ilmasta olisi niin suuri tarve ollut. Mitäpä siihen sentään! Eihän se päivittelemällä parannut. Juttelemalla koimme sen sijaan saada matkaa kulumaan kuta kuinki hopusti. Meitä oli kolme samaan seuraan kuuluvaa: Solem, joka nyt läheni kotiansa Jyykeässä, eräs telegrafi-tarkastaja H. Henriksen, joka Tromssasta oli tullut laivaan, ja minä. Hra H. oli iso, pitkä mies, niinkuin norjalaiset useinki ovat, vaan käytökseltään arvelevainen ja puheessaan hidas, että sen puolesta hyvin olisi voinut suomalaisesta käydä — hra Solem oli vilkkaampi-luontoinen ja kasvultaan pienenlainen mies; ja jo tuon suomalaisesta muistuttavan luonteensa kautta hra H:ki oli mieluinen puhekumppali. Paitsi meitä seurasi laivassa myötä eräs saksalainen seura eli joukko, niiksi heitä kutsuisin, kolme herraa ja yksi vaimonpuoli: yksi herroista tuntui olevan oppinut mies, vaan mitä toiset olivat, en tiedä sanoa, vaikka ne herrasväestä muka kulkivat. Niiden tähen meitä oli makuulta nostatettu hyvin aikuisin, että niille muka einettä laitettaisiin, vaan se nyt oli ollut liiallista kohteliaisuutta emännöitsiän puolelta. Näin suuri matkustajamäärä lienee muuten höyrylle ollut jotain harvinaista, koska sekä kahvia juodessa että einehtiessä "talon" varat uhkasivat loppua.

Matkamme oli käynyt ensin Tromssan salmea ja Grötsuntia pohjaan ja itään päin, sitte Stuorranjargan nokan ympäri Ulvusvuonoa etelään päin, jolloin Bredvik jäi oikealle ja Ulfsnäs vasemmalle kädellemme, sekä lopuksi taas itäänpäin syvälle Jyykeän niemeen pistävän kaitaisen Suusin lahen perukkaan. Perille tultiin klo 12 jälkeen päivällä. Solemia oli täällä hänen vaimonsa ja lapsensa vastassa ja niiden kanssa hän viipymättä lähti rannasta ajamaan kotiansa Jyykeän kirkolle, niin että meidän pitkä kumppaluutemme tähän loppui. Henriksenille ja minulle ylempänä rannalla seisovan talon nuori isäntä lupasi hevosen viemään kapineitamme kirkolle, sittekun muut laivasta tulevat kalut oli maihin saatu. Hevosta odottaessamme astuttiin ylös taloon. Talon vanha isäntä oli nimeltä Figenschou, sen kauppias Figensehoun isä, jonka luona Akkulanniemellä olin kortteeria ollut. Ukko lienee kuullut, että olin suomalainen, koska hän heti puhutteli minua suomeksi, joka kieli häneltä sujui yhtä hyvin kuin syntyperäiseltä meikäläiseltä. Hän oli näet usein matkustanut Suomen puolella, ja sitäpaitsi Jyykeässä asuu suomalaisia koko joukko. Vaikka jo 80:llä hän vielä oli täydessä hommassa, vilkas puheissa ja liikunnoissa, ja meistä tuli heti hyvät ystävät. Talossa syötiin päivällinen; vaan muistellessani viimeistä atriaa Pleymillä Nyborgissa lisäsin varmuuden vuoksi siihen pyyntöön, jonka ukolle ruuasta tein, sanat maksua vastaan, joka lisäys ei näyttänyt häntä kummastuttavan. Maksun suoritti myös hra H. ja eräs kolmas vieras, ja teki se ruuasta ja kahvista koko — 50 äyr. hengeltä.

Suusista kulkee Jyykeän kirkolle notko, joka katkaisee Jyykeänniemen vuoriharjanteen kerrassaan poikki, sillä korkeimmalla kohallaankaan se ei voi olla kuin jonku satamäärän jalkaa ylempänä merenpintaa. Notko on noin 3 virstaa pitkä, vaan keskimäärin ehkä vain puolta virstaa leveä pohjassaan; 5—6000 jalan korkuiset tunturit kohoavat sen kummallaki puolen. Valitettavasti en näitä tuntureita oikein saanut katsella, kun ne paitsi juureltaan olivat sumun peitossa; ainoastaan pikimältään Figensehoun talon kartanolta saimme Henriksenin kanssa kahen tunturin huiput näköön, kun hetkeksi sumu huippujen kohalla hälveni. Notko ei ollut tässä sen leveämpi kuin että kartanon toisella puolen oli pienempi niitty, jonka takaa vuori alkoi nousta. Tunturein korkeutta ei tietty tarkemmin ilmottaa, vaan kun muutaman minutin olimme niitä katselleet, alkoi H. valittaa niskaluitansa, että olivat katketa, kun päätä täytyi kääntää melkein suoraan zenithiä kohti; ja samaan valitukseen minunki oli pakko yhtyä. Tästä voipi ymmärtää, että tunturit olivat toisenlaisia kuin meidän mäet. Vaan Jyykeänniemen vuoriharju onki korkeimpia koko Norjassa; ainoastaan Dovre- ja Ymesfjeldin huiput etelä-Norjassa nousevat jonku 1—1500 jalkaa ylemmäksi. Mainittu Jyykeänniemi sentähen hyvin sopi siksi rajantapaiseksi, jona se ennen vanhaan oli Norjan ja Venäjän välillä.

Pitkin notkon pohjaa kulkee Suusista kirkolle hyvä maantie. Puolisen jälkeen ukko F. itse lähti kalujamme ajamaan, jolloin hän vuoroon käveli kärryn perässä, vuoroon siihen nousi istumaan; H, ja minä astuimme jalan koko tuon lyhyen taipaleen. Tien varrella oli siellä täällä joku mökki, jonka lähellä oli pottumaata; muuten tiepuolet oli viljaviksi niityiksi raivatut ja vuorten juuria peitti hyvä koivumetsä. Tien kummassaki päässä näimme myös ohra- ja kaurapeltoja. Laukkuni kuljetus maksoi 25 äyr., jotka ukko uskollisesti pisti plakkariinsa.

Jyykeän kirkonkylä on keskellä samannimisen vuonon länsirantaa Suusista tulevan tien päässä. Se on varsin soma, vaikkei juuri laaja paikka. Paitsi talonpoikaisten taloja siinä myös on useoita herraskartanoja, pienoisia vaan sieviä, niinkuin pappila, kauppiaan ja lääkärin talot. Ne olivat koivikkojen keskellä ja ainaki kauppiaan talon edustalla oli hyvästi hoidettu kryytimaa, ja samoin luultavasti muidenki. Paitsi tietä Suusiin kulki toinen tie pitkin rannikkoa — kuinka kauas kummalleki puolelle en sentään tiedä — ja teitten varsilla oli vihantia pelto- ja niittymaita. Koivut eivät olleet vääriä ja kutistuneita niinkuin esm. Pummangin tienoilla, vaan yhtä solakoita kuin meillä.

Ukko F. vei meidät kauppiaan taloon, joka oli juuri teitten yhtymäpaikassa. Talon isäntä oli nimeltä Jæver, pulska, keski-ikäinen mies. Kun en aikonut tässä viipyä, tuli puheeksi heti edespäinkulku ja ilmotti hra J., kuultuaan mihin matkani kävi, että minulle oli sattunut erinomaisen hyvä onni: kirkolta oli juuri lähtemäisillään eräs suomalainen Muonionjoen varrelta, joka oli täällä jauhojen nounnissa, ja hänen kanssa varmaan pääsisin kulkemaan hänen kotiinsa asti valtarajan tuolle puolen, siis toistakymmentä penikuormaa. Hän oli luotettava mies, että kyllä veisi oikein perille; ja kulku tulisi täten varmaan paljo helpommaksi kuin muuten. No tuopa mukava asia: lähetettiin miestä etsimään ja äkkiä hän ilmestyiki lähellä olevasta talosta. Jo ensi katse riitti vakuuttamaan, että hän oli suomalainen, nimittäin hämäläisen ja karjalaisen heimojen välillä olevaa kainulais- eli Oulun lääniläis-heimoa: ruumis pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta vankkatekoinen, parrankasvu heikko, liikunto hitaanpuolinen ja kasvot vakaiset, vaikka kohteliaisuudesta nyt hymyileviksi sovitetut. Hän oli Mukkavuoman talon isäntä Kilpisjärven eteläpäästä, nimeltään Jussi. Kun olin hänelle asiani selittänyt, joka tapahtui tiellä Jæverin talon edustalla, hän paikalla suostui, niin että kauppa muutamassa minuutissa oli tehty; maksusta ei kuitenkaan kysymystä ollut. Hän ja hänen kumppalinsa olivat aivan valmistumaisillaan lähtöön ja jonku puolentiiman päästä jo olimme matkassa.

Jæverin talo näytti ulkoa päin hyvin varakkaalta: siinä oli useoita sekä asumus- että muita rakennuksia ja sali, johon meitä käskettiin sisälle, oli melkein ylellisesti sisustettu. Kun saattajiltani kuitenki matkalle lähettyä kysyin, oliko kauppias hyvinki rikas, sain kummikseni kuulla, että hän oli — konkurssitilassa, johon sentään oli takuitten kautta joutunut. Omaisuutta eivät kumminkaan velkamiehet olleet saaneet, kun se, niinkuin meilläki usein on tapana, oli siirretty jonku lähisen sukulaisen nimiin. — Konkurssia lähellä ilmotettiin ukko Figenschounki joku aika taapäin olleen, vaan hänen luona usein käymässä ollut englantilainen oli hänen päästänyt pulasta, antamalla hänelle plakkarilainaksi muutama tuhat puntaa.

Tuntuu melkein siltä kuin kauppiaat Ruijassa joku aika taapäin olisivat ryhtyneet liian laajoihin yrityksiin. Edellisessä jo olen maininnut useasta konkurssista itä-Ruijassa; tässä vielä lisättäköön, että Hammerfestinki kahesta pääkauppiaasta, Nilsen ja Finckenhagen, jälkimäinen nyt kerrottiin olevan häviötilassa. Hän oli arvaten sama konsuli Finckenhagen, jonka luona kuningas Oskar v. 1873 oli.

Jyykeän kirkolta vuonon sisimpään perukkaan luetaan lähes 4 penik. Tähän väliin meiltä kului melkein vuorokausi, kun emme erityistä kiirettä pitäneet; yötä oltiin muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, jossa Jussi m.m. sai minulle selittää norjan kielen etevyyttä, niinkuin edellisessä jo on kerrottu. Molttivuonoa melkein vastapäätä on Jyykeänvuonon itärannalla Jyykeän- eli Jiukeanpohja, norjaksi Skibotten, Jykeisen enon suussa. Siinä pidetään kolmasti vuodessa: kekrinä, Loppiaisen jälkeen ja viikkoa ennen Maariaa suuret markkinat, joihin Suomenki puolelta väkeä tulee. Molttivuonon eteläpuolella on ensin Vuosvaara ja sitte tuo yli 5,000 jalkaa korkea Njallavaara[35], joitten välissä on Vuosvankan notko (vankka = notko). Näillä paikoin on vaarallinen asua, sillä keväillä usein sattuu, että suuret luminietokset vyörähtävät tuntureilta alas, hautaen toisinaan talot kokonaan allensa. Noin 3 neljännestä vuonon perukasta pohjaan päin on itärannalla Sokkukentän kylä, norjaksi Horsnäs. Siinä katselimme kuinka asukkaat, jotka enimmästi lienevät suomalaisia, valmistausivat nuotalla pyytämään saitoja, joita havaittiin kulkevan vuonon läntisellä rannalla. Tämä nuotta ei ollut neliskulmainen, veneisiin nostettava, niinkuin varemmin kerrotut, vaan tavallinen apajanuotta, kuitenki kooltaan oudompi: 180 syltää pitkä ja 18 syltää perästä syvä. Nuotanvedon onnistumista emme kuitenkaan joutaneet jäädä katsomaan, kun kahvinjuontiin jo olimme pari tiimaa paikalla kuluttaneet. Sokkukentältä etelää kohti kulkiessa tulee vasemmalle kädelle Hatuvaaran teräväkärkinen, vuonoon jyrkästi kaatuva tunturi, ja suoraan eteenpäin vuonon perukan taa Paatsivuonoa kohti Saukkunavaara. Hatuvaara on luultavasti saanut norjalaisen nimensä "Hatten" siitä, että se etäältä katsottuna muistuttaa tästä päähineestä. Sen pohjoispuolitse juoksee Kuolpavankajoki, eteläpuolitse Soikitan eno, ja näitten välissä se ulottuu itää eli itä-etelää kohti jonku penikuorman, jolloin se jyrkällä rinteellä loppuu. Sen eteläpuolella vuonon rannalla on muutamia norjalaisia taloja, joitten rantaan venematkamme päättyi.

Jyykeä, norj. Lyngen, johon, jollen erehy, kappelina kuuluu Muskivuono, Sörfjorden, Ulvus ja Muskivuonojen ympärillä, on Ruijan väkirikkain pitäjä. V. 1875 siinä oli 4,653 asukasta. Niistä oli suomalaisia 712, lappalaisia 1,561, sekarotuisia 994, norjalaisia siis 1,386. Kielensä puolesta sanottiin Jyykeäläisiä samoin kuin Kierualaisia _kolmi_kielisiksi, niin että asukkaat yleensä osaisivat sekä norjaa että lappia ja suomea; miten asianlaita tarkkaan lienee. Kieruassa oli v. 1875 389 suomalaista, 579 lappalaista, 809 sekarotuista ja 1343 norjalaista, yht. 3,120 henkeä. V. 1855 olisi Jyykeässä pitänyt löytyä 819 ja Kieruassa 858 suomalaista.

Paitsi Sokkukenttää ja Jyykeänpohjaa on Jyykeänvuonon itärannalla mainittavia paikkoja Langnäs (suomalaista nimeä en tiedä) pienen Kaavuonon rannalla melkein vastapäätä kirkonkylää ja Sjenganlahti, norj. "Dybvik", pari penik. pohjempana. Viimemainittuun paikkaan hra Henriksen oli matkalla. Siitä hänen muistaakseni piti ryhtyä toimeensa, s.o. telegrafilangan tarkastamiseen, joka ei ole helppoa työtä, kun lanka usein on johatettu suoraan tunturimaitten halki. Telegrafihallituksen onki sinne tänne tuntureille täytynyt rakentaa tupia tarkastusväkeä varten.

Siinä norjalaisessa talossa, joka oli lähellä Soikitan enon suuta, viivyttiin vähän aikaa, kunnes saattajat olivat saaneet hevosen valjastetuksi jauhokuormansa eteen[36]. Minä sillä välin hyvin kerkesin syödä päivällisen sekä keskustella talon nuorenlaisen isännän kanssa. Puhe-ainetta sain siitä kun huoneessa näin ei ainoastaan pari kolme vastustuspuolen sanomalehteä, joku jokapäiväinenki niiden joukossa, vaan myös useoita valtiollisia lentokirjoja, muitten muassa erään esitelmän Björnstjerne-Björnsonilta "tasavallasta". "Luetaanko täällä tämäntapaisia kirjoja", täytyi minun isännältä kysyä, kun viimemainittu kirjanen käsiini sattui. Mitenkäs muuten, kuului vastaus. "No minkälainen kirja on?" "Hyvä on, kyllä se puhuu kaikki oikein". "Te kenties olette tasavaltalainen mieleltänne?" "Niin olen ja niin alkaa kansamme koko enemmistö olla"; jonka jälkeen hän rupesi laajemmin tätä väitettä todistamaan. "Mutta Norja kun on kuningaskunta, eihän tasavaltaiset mielipiteet täällä oikein ole paikallaan ?" "Kuningaskunta me kyllä olemme, vaan meistä kohta tulee tasavalta", kuului jyrkkä vastaus. "Ettehän kapinaa aikone", kysyin hämmästyen; "pitkin matkaa olen kuningastanne kuullut kiitettävän kelvolliseksi mieheksi ja outoa olisi mielestäni yrittää semmoista syöstä valta-istuimelta pois". "Nykyinen kuningas Oskar on kyllä siivo mies", arveli isäntä tähän, "ja sentähen ei hänen elin-aikanansa luultavasti tule mitään tapahtumaan; vaan kun hän kuolee, kuolee kuningaskuntaki meillä", se oli puhekumppalini rohkea loppuväitös. Sitte tuli kysymys paraikaa toimitettavista valtiopäivämiesvaaleista. Minä kerroin että Hammerfestissä oli valittu kaksi vanhalla-oliaa, siis kuninkuuden puollustajaa. Sen hän kyllä sanoi arvanneensa edeltäpäin, vaan väitti, että jo Tromssan läänistä toinen edusmies tulisi vapaamielinen ja että koko valtakunnasta ihan varmaan enemmistö tulisi samoin vastustuspuolueeseen kuuluvia. Nämät väitökset molemmat kyllä myöhemmin ovat käyneet toteen. Käynekö sitte tuo kolmas tasavallasta myöski.

En voi kieltää, että tästä keskustelusta taas sain kummastelemisen ainetta norjalaisten suhteen. Sillä en ollut odottanut, että täällä, yhä vielä varsinaisen Norjan ulkopuolella, näkisin talonpoikaisessa kansassa valtiollisia perusaatteita harrastettavan melkein vain oman itsensä vuoksi, niinkuin isäntäni hartaus tasavallan suhteen oli.

Vaan hevonen oli jo valmis ja matkalle siis lähettävä. Matkan määrä oli Soikitan-outa, viimeinen asuttu paikka Norjan puolella, kun Jyykeän perukasta kuljetaan Suomeen ja Ruotsiin. Siihen luetaan vuonon rannalta 3 neljännestä, joita saattaa ajamallaki kulkea, kun tie on jotenki välttävä. Paitsi Mukkavuoman isäntää oli nyt matkassa sekä hänen kumppalinsa, eräs Hansen, nimeltä muistaakseni Ola, että tämän isä Peder Mikael Hansen ja veli, Niilo Hansen, kaikki Soikitan oudasta ja niinkuin nimi osottaa norjalaisia. Viimemainitut olivat myöski paluumatkalla Jyykeän kirkolta, vaikka he ja heidän venekumppalinsa, eräs vanha lappalainen Vuolla äijä, vasta Molttivuonossa olivat meidät saavuttaneet. Maa ei Soikitan outaan sanottavasti noussut, ainoastaan pari kolme pienempää mäkeä oli taipaleella. Koivujen seasta pisti siellä täällä esiin joku mänty, joita en koko matkalla etelä-Varangasta tänne ollut nähnyt. Tiepuolessa kasvoi runsaasti mustikoita. Keskitaipaleella oli mökki, jossa ukko Hansenin vanhin poika asui ja johon hetkeksi pistäyttiin levähtämään. Mökin isäntää, joka muuten oli vankka mies, vaivasi joku särky polvessa, joka monta kuukautta oli pitänyt häntä makuulla ja johon ei lääkärinkään sanottu tietävän mitään apua, että kuolema vain oli odotettavissa. Hän oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja puhui selvästi suomea; ukko Hansenin kolmella muulla täysikasvuisella pojalla, jotka asuivat Soikitan oudassa, oli niin ikään kaikilla suomalaiset vaimot, ja olivat heki samoin kuin ukko itse selviä suomalaisia. Kauon ei mökissä viivytty ennenkuin ukko ja minä taas lähimme taipaleelle; minun ainaki ja ukon arvaten ehkä vielä enemmän oli vaikea katsella auttamatonta potilasta. Toiset kumppalit jäivät taloon, jossa heitä, niinkuin sitte kuulin, oli kahvitettu. Kahvia jäämeren rannalla erinomaisen uutterasti juodaan.

Hyvään aikaan illasta tultiin perille outaan. Siinä oli parin kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata joen pohjoisvarrella, jossa näkyi kolme pientä taloa. Ukko H. vei minun keskimäiseen ja vankimman näköiseen, jossa hän itse yhen poikansa kanssa asui; molemmissa toisissa taloissa asui hänen kaksi muuta poikaa. Useampaa taloa ei oudassa ollutkaan.

Soikitan eli niinkuin myös sanottiin Soikitaman oudassa sain viipyä koko kaksi pitkänlaista vuorokautta, koska saattomieheni tunturin poikki ei varemmin joutanut taipaleelle lähteä. Käyttäkäämme tätä pakollista leväysaikaa yleisen silmäyksen luomiseksi suomalaisuuden menestymiseen Ruijassa, s.t.s. sen kysymyksen selvittämiseksi, onko suomalaisuus siellä kasvamaan tai heikkenemään päin. Tämmöinen silmäys voipi tässä olla paikallaan siihenki katsoen, että nyt ollaan Ruijasta erkanemaisillaan.

Suomalaisten lukumäärä 1 p. tammik. 1876 teki Tromssan hippakunnassa (ks. Norges off. statistik, Folketællingen i Norge i Januar 1876): maalla 4,967 henkeä, joista Nordlannin amtissa 93, Tromssan 2009 ja Ruijan 2865, sekä kaupungeissa 1,519, nimittäin Tromssassa 98, Hammerfestissä 309, Vuoreijassa 85 ja Vesisaaressa 1,027. Yhteensä siis 6,486 henkeä[37]. Jos kuitenki, niinkuin ylempänä olemme tehneet, Ruijan rajaksi lännessä luemme Paatsivnouon, on tästä summasta vedettävä pois sanotusta vuonosta alaspäin tulevissa paikkakunnissa tavattavat suomalaiset, yhteensä 704 henkeä; joten siis v. 1876 Ruijassa (Ruijan maakunnassa) löytyi 5,782 suomalaista.

V. 1855 (ks. Suomi 1870) oli Tromssan hippakuunassa 4,596 ja Ruijassa 4,470 suomalaista; enennys 20 vuoden kuluessa tekisi siis koko hippakunnassa 1,890 ja Ruijassa 1,312 henkeä.

Tämä enennys tuntuu jotenki vähältä, varsinki jos sitä verrataan enennykseen vuosikymmenenä 1845—1855, jolloin suomalaisten lukumäärä kasvoi lähes 2-kertaisesti: v. 1845 se oli näet vain 2,687. Vaan puhumatta siitä että ilmotukset "Suomessa" ovat eri lähteistä otetut (vuodelta 1845 Norjan tilastollisista tauluista, vuodelta 1855 Friisin kansantieteellisestä kartasta), joten luetteloja tehessä on voitu eri perusteita noudattaa, on huomattava: 1:o että tuona myöhempänä aikakautena joku määrä Ruijan suomalaisista niinkuin tiedetään on siirtynyt ryssän rannalle, joku määrä Amerikaan ja joku määrä luultavasti myöski alemmaksi Tromssaa, ja 2:o että suuri määrä heistä on mennyt naimisiin norjalaisten ja lappalaisten kanssa, joten heidän lapsensa on otettu sekarotuisten joukkoon. Nämät asianhaarat riittävät ainaki jossain määrin selittämään, miksi puhasten suomalaisten määrä Ruijassa vv. 1855—1875 tuntuu heikonlaisesti kasvaneen.

Suomalaisuudesta Ruijassa puhuttaissa ei kuitenkaan millään muotoa saa unehuttaa noita sekarotuisiksi kirjotettuja Ruijan asujamia. Olin-aikani siellä tosin oli liian lyhyt, että voisin varmasti sanoa, minkäluontoisia nuo sekarotuiset ovat, s.t.s. mihin kansallisuuteen ne parhaiten näyttävät kallistuvan, vaan kun muistellaan, kuinka sitkeästi suomalaiset yleensä pitävät kansallisesta omituisuudestaan kiinni, saanee päättää, että sekarotuiset ruijalaiset ainaki samassa määrässä ovat säilyttäneet suomalaisen kuin norjalaisen tai lappalaisen vanhempansa kansallisuutta. Sekarotuisia, joista v. 1855 ei Suomi-kirjassa mainita mitään — eikö heitä sitte liene ollut ollenkaan olemassa tai liekö heitä vissi määrä luettu pahasten suomalaisten joukkoon — löytyi v. 1875 Tromssan hippakunnassa: maalla 7513, kaupungeissa 401, yhteensä 7,914, ja Ruijassa: maalla 5,396, kaupungeissa edellinen määrä, yhteensä siis 5,797. Jos nyt arvellaan, että kuki kansallisuus on noissa sekarotuisissa puolensa pitänyt toista kansallisuutta vastaan, ja jos sitte tahotaan sen perusteen mukaan, josta ylempänä (siv. 285) on ollut puhe, jakaa nuo Ruijan sekarotuiset eri kansallisuutten kesken, tulisi maakuntalaisista 2/3 osaa eli 2,158, kaupunkilaisista toinen puoli eli 200, yhteensä siis 2,358 henkeä kuulumaan suomalaisiin. Täten saataisiin suomalaisten, puhasten ja sekarotuisten, koko lukumäärä Ruijassa v. 1875 tekemään 5,782 + 2,358 = 8,140 henkeä.

Jos tämä summa verrataan 1855 vuoden 4,470 suomalaiseen ja samalla muistellaan Ruijan suomalaisten siirtoa sekä itään päin että muualle, ei enennys vv. 1855—1875 enään tunnu niin vähältä kuin ensin.

Ruijan väkiluvun v. 1875 olemme ylempänä (siv. 231) laskeneet 47,149 hengeksi. Nuo 8,140 suomalaista tekevät tästä 17,25 %. Kuinka suuri Ruijan väestö v. 1855 oli, en tarkkaan tiedä sanoa, vaan jos väenlisäys siellä vuosikymmenenä 1855—1865 oli sama kuin vuosikymm. 1865—1875 eli 20 %, olisi väkiluku v. 1855 ollut 32—33,000. Tästä summasta 1855 vuoden suomalaiset, 4,470, tekevät 13,9 à 13,54 %. Suomalaisten lisäys olisi siis suhteellisesti ollut suurempi kuin muun väestön.

Voipi sanoa, että 17 prosenttia, s.o. viides, kuudes osa koko väestöstä, on jotenki vähäinen määrä ja että Ruijan norjalaisten siis pitäisi saattaa itseensä sulattaa tuon vieraan kansan-aineksen, varsinki kun heidän takana seisoo koko Norjan kansa. Toisin sanoen, tuo norjalaisten pelko suomalaisuuden suhteen Ruijassa voipi näyttää sangen turhalta. Asialla kuitenki, tarkemmin tutkittuna, on useat arveluttavat puolet, jotka tekevät norjalaisten pelvon ymmärrettäväksi. Ensiksi jälille jäävät 83 prosenttia väestöstä eivät ole puhtaita norjalaisia; Ruijan väestöstä v. 1875 oli 11,998 lappalaisia, siis 25,44 %, ja niinkuin vast'ikään sanottiin 5,797 sekarotuisia, s.o. 12,29 %, joten puhtaita norjalaisia vain jääpi 45 %. Lappalaisilta norjalaisille ei ole mitään apua suomalaisuuden vastustamisessa, pikemmin ehkä haittaa; he saavat siis yksin kestää taistelua. Tässä taistelussa suomalaiset eivät enään ole viides, kuudes osa, vaan niinkuin näkyy, jo enemmän kuin kolmas. Ja jos hiukan vain siirrämme taistelun alaisen alueen rajoja Tromssasta itään päin, ei edemmäksi kuin tuohon vanhaan rajapaikkaan Jyykeänniemeen, muuttuu suhta taistelevien välillä vielä epä-edullisemmaksi norjalaisille. Väestö Ruijassa Jyykeänniemeltä Vuorjemaan teki v. 1875 ainoastaan 33,504 henkeä — kun Jyykeään arvaten kuuluvan Muskivuonon (Sörfjordin) väestö on laskettu 1,000 hengeksi puhtaita norjalaisia — jaettuna seur. tavalla:

    suomalaisia ……………….. 5,592.
    sekarotuisia …………,…… 5,104.
    lappalaisia ……………….. 10,649.
    norjalaisia ……………….. 11,159.
                                Yht. 32,504.

Prosenttiluvussa tämä tekee: suomalaisia 17,2, sekarotuisia 15,7, lappalaisia 32,76, ja norjalaisia 34,33. Vaan jos yhtäläisyyttä edellisen laskumme kanssa saavuttaaksemme noista sekarotuisista taas luemme vissin määrän, tässä 2074[38], suomalaisiin, nousee heidän lukunsa 7,666;een, joka tekee 28,58 % koko väkiluvusta. Suomalaisten ja norjalaisten suhta on nyt siis kuin 23,58 ja 34,33, toisin sanoen puhtaita norjalaisia ei Jyykeänniemen itäpuolella ole kun 1 1/2 vertaa enemmän kuin (sekä puhtaita että sekarotuisia) suomalaisia. Jos norjalaistenki lisäksi luemme sovitun määrän noista sekarotuisista, tulee heitä tosin olemaan 12,519 eli 38,41 % koko väestöstä.

En voi tässä olla yhtä arvelua esiintuomatta, joka suomalaisuuden tilaa Ruijassa tutkiessani on mieleeni johtunut. Mahollista kyllä, että arvelu on väärä, vaan että se olisi turhanpäiväisesti tuulesta otettu, en luule saatettavan väittää. Se koskee noiden tilastollisten numeroin luotettavuutta: sopiiko niitä pitää ihan oikeoina, s.t.s. niin tarkkoina, kuin niitä on mahollinen saada? Voipi näyttää moitittavalta ja loukkaavalta pitää mitään epäilyksiä tämän suhteen: virkansa puolestahan papisto nuo tiedot antaa. Vaan ei saa jättää lukuun ottamatta, mikä voima valtiollisilla himoilla on, kuinka sama asia eri valtiolliselta kannalta voipi näyttää ihan toisenlaiselta. Meillä on omasta maasta hyvä esimerkki sanottujen himojen voimasta, johon sopii sitä paremmin viitata, kun se koskee yhenlaatuista seikkaa kuin tässä puheena oleva: minä tarkoitan noita joku aika taapäin kerätyitä tietoja oppineissa kouluissamme kulkiain äitinkielestä. Tietojen oli määrä osottaa, kumpi kieli, suomi vai ruotsi, parhaiten soveltuisi opetuskieleksi, ja tiedot, ruotsikiihkoisen koulu-ylihallituksen silmän alla ylöspantuja, olivat sitä laatua, että jokainen asianhaaroja tunteva kerrassaan hämmästyi. Olivatko numerot siis vääristettyjä? Sitä lienee vaikea väittää, vaan vääriä ja ilmotetun tarkotuksen selvittämiseksi sopimattomia ne varmaan olivat. Niitä kerättäissä oli noudatettu perusteita, jotka puolueellinen katsantotapa oli määrännyt — siinä asian selitys. Onko mahoton ajatella, että mitään tämänlaatuista olisi Ruijassa voinut tapahtua, että väenlaskussa olisi noudatettu perusteita, jotka antavat erehyttävän käsityksen asiain olosta? Luullakseni ei ollenkaan ole. Valtiollisia asioita papit saattavat harrastaa yhtä kiivaasti kuin muutki kansanluokat, ja koska heidän mielensä ja hengenlaatunsa ei liene kummempi kuin muitten ihmisten, he voivat samassa määrässä kuin muutki joutua valtiollisten himojen alaisiksi; ja mahollisuus erehyksiin sattuvissa tapauksissa on siis taattu. Mitä erittäin Ruijaan tulee, niin mielten kiihko eri kansallisuutten kesken ainaki itä-Ruijassa on niin suuri, että epäsopu meidän ruotsin- ja suomenmielisten välillä siihen verraten on vain lapsenleikki; ja Ruijan papeista täytynee todenmukaisesti sanoa, että he yleensä ovat yhtä hyviä norjalaisia kansalaisia s.o. suomalaisuuden vastustajia kuin ikänä muut norjalaiset. Olisiko kumma, jos he toimittaisivat väenlaskua tavalla s.o. perusteiden mukaan, jotka supistavat suomalaisuuden merkitystä niin vähäksi kuin mahollista?

Itselläni minulla on erityinen syy tässä puheeksi otettuihin epäilyksiin. Ne tiedot, jotka provasti Gjölmeltä Vesisaaressa sain suomalaisten y.m. lukumäärästä hänen provastikunnassaan, eroavat näet isosti muualta saaduista tiedoistani saman alueen suhteen. Niin hän ilmotti suomalaisten määrää esm. etelä-Varangissa (v. 1875) 400 sadaksi (ja norjalaisten samaksi); past. Sandbergilta olin kuitenki vähän varemmin kuullut, että suomalaisia siellä v. 1875 löytyi — 702. ja norjalaisia vain 294! Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa prov. Gjölme ilmotti sanottuna vuonna olleen 100 suomalaista, 10 lappalaista ja 1,990 norjalaista, yht. 2,100 henkeä; virallinen tilasto ilmottaa seur. numerot: 163 suom., 30 lapp., 149 sekarotuista ja 1,722 norj., yht. 2,063 henkeä. Uuniemessä ei G:n mukaan v. 1875 löytynyt yhtään suomalaista; vir. tilasto ilmottaa 85, ja sitäpaitsi 173 sekarotuista. Prov, G:n ilmotukset siis ilmeisesti näyttivät pyrkivän vähentämään suomalaisten määrää[39].

Jos arveluni olisi oikea, saisimme siis ajatella suomalaisten lukumäärää Ruijassa jonku verran isommaksi kuin virallisesti ilmotetaan. Eikä tätä vertaa tarvitsisi ottaa kovin vähäiseksi. Eri ilmotusten korkeimman määrän mukaan Vesisaaren provastikunnassa v. 1875 olisi löytynyt 3,050 suomalaista; virallinen tilasto antaa vain luvun 2,587. Erotus siis silmään pistävä. Kun itä-Ruijassa, jossa kansallisuudet jyrkimmästi ovat toisistaan erotetut, laskut näin isosti voivat vaihetella, kuinka paljo luultavampaa eikö ole, että ne länsi-Ruijassa voisivat sitä tehä vielä suuremmassa määrässä, siihen katsoen että eri kansat siellä likemmin ovat toisiinsa liittyneet? Tuhatmäärällä, ehkäpä enemmälläki, voisi suomalaisten luku kasvaa.

Tämä jääköön kuitenki sikseen, koska on mahoton saada mitään epäilemätöntä varmuutta asiassa. Vaan suomalaisuuden voimasta Ruijassa puhuttaissa on vielä yksi seikka jälillä, joka ansaitsee huomiota: se on suomen kielen puhuminen siellä. Niitten määrä, jotka osaavat suomea Ruijassa puhua, ei rajotu ainoastaan puhtaisiin suomalaisiin, vaan käsittää paljo suuremman joukon. Kun 20:sta sekarotuisesta maalla 16:lla lapsella on suomalainen joko isä tai äiti ja kaikilla sekarotuisilla kaupungeissa samoin joko isä tai äiti suomalainen, saattaa suomen kieltä osaaviin joukkoon aluksiki noista Ruijan 5,797:stä sekarotuisesta luullakseni hyvin lukea 5,000. Sitte saanee suomea osaaviin lukea jollei kaikki, niin ainaki useimmat niistä norjalaisista ja lappalaisista, jotka ovat suomalaisten kanssa naimisissa. Lopuksi muistaki norjalaisista ja lappalaisista joku, eikä ehkä aivan vähäinenkään, osa puhu suomea; niinhän vakuutetaan, että länsi-Ruijassa useat paikat ovat 3-kielisiä. Numeron päälle on tietysti mahoton arvata, kuinka suureksi tällä tavoin suomenkielisten määrä Ruijassa nousee. Vaan jos summissa lasketaan se 16,000:ksi, siis puoleksi koko väestöstä itäänpäin Jyykeänniemeltä, en luule, että kovin isosti erehytään. Loppupäätökseksi edelläsanotusta tulee, että suomalaisuus Ruijassa on ollut verrattain vahvasti kasvamassa. Joka pitää tätä kasvamisia suotavana asiana, enkä ymmärrä, miksi ei suomalaisen sopisi sitä semmoisena pitää, hänellä siis sikäli on syytä olla tyytyväinen.

Norjalaiset eivät kuitenkaan asiaa tältä kannalta katso. Seuraukseksi suomalaisuuden leviämisestä Ruijassa he pelkäävät koko maakunnan menettämistä, ja sentähen heidän mielestään suomalaisuus s.o. etupäässä suomen kieli on Ruijasta hyvällä tai pahalla juuritettava pois.

Mitä tuohon pelkoon tulee, niin se ainaki Suomen suhteen tätä nykyä on aivan turha. Meillä on, niinkuin jo kerran olen maininnut, hyvin lujaan juurtunut se vakuutus, että nykyinen suuriruhtinakunta käsittää kaikki, mitä mailmassa on Suomen maaksi aiottu, ja kun emme ole mikään vallanhimoinen kansa, ei meissä voi syntyä mitään halua muka vierasten rajaseutujen perään; jo paljas ajatus tämmöisen halun mahollisuudesta meitä kammottaa, koska siten ikäänkuin asettuisimme Luojaa vasten sotaan.

Mitä aikeita Venäjällä voipi olla, siitä ei meillä tiedetä mitään, vaan koska Norja itse näkyy arvelevan, että syy, minkä nojalla Venäjä voisi sekaantua Ruijan asioihin, on suomalaisuuden puollustus, näyttää pelko Venäjänki suhteen olevan perätön, koska tietysti Venäjä vielä vähemmin huolii suomalaisuuden menestyksestä tai häviöstä Ruijassa kuin suuriruhtinakuntalaiset itse.

Myönnettävä kuitenki toiselta puolen on, että norjalaisilla voipi olla syytä pelkoon, joski ei nykyisyyden, niin tulevaisuuden suhteen. Suomen pohjoinen raja on niin eriskummallinen, että joka kerran siihen huomionsa tarkemmin kääntää, hänen välttämättä täytyy tehä se havainto, että Ruijan kuuluminen Suomeen olisi paljo luonnollisempi asia kuin sen kuuluminen Norjaan. Mahollista sentähen on, että meidän kansa kerran tekee tämän havainnon, mahollista myös, että se luomishistoriaa tarkemmin tutkiessa hoksaa, että Mooses yhtä vähän puhuu Suomen maan luonnollisista rajoista kuin Ruijan kuulumisesta Norjan alle, mahollista lopuksi, että kansamme kerran tuntee mitä se nyt ainoastaan tietää, nim. että Ruijan varsinaiset omistajat, lappalaiset, ovat sen veljeskansa, joka onnellisemmin eläisi yhessä meidän kuin vierasten norjalaisten kanssa; lyhyesti sanoen: voipi ajatella, että kansassamme syntyy mitä siinä ei vielä löydy, halua Ruijan perään.

Tämä mahollisuus yhessä Venäjän mahollisten aietten kanssa nyt norjalaisia pelottaa. Ja koska siinä tapauksessa, että mahollisuus kerran muuttuisi todellisuudeksi, se seikka on sangen tärkeä, jos Ruijassa löytyy tai ei löydy suomalaisuutta, norjalaiset kokevat laittaa asian vastaista tilaa itsellensä niin edulliseksi kuin suinki, yrittämällä saada Ruijassa perehtymään päässyttä suomalaisuutta juurinensa poishävitetyksi.

Mutta saattaako sanoa, että norjalaiset ovat keksineet parhaimman keinon tuon mahollisen vaaran torjumiseksi? Tietysti kaikki riippuu siitä, jos sopii odottaa heidän yrityksensä onnistumista; ja suomalainen ainaki lienee isosti taipuva sitä epäilemään. Tosin kansamme vielä nykyään Lapin ja Ruijan seikkojen suhteen vetelee vanhurskasten sikeää unta, niin että Ruijan suomalaiset yksin saavat taistelussa norjalaisia vastaan kestää. Vaan 1:o mainitut suomalaisetki samoin kuin kansamme yleensä ovat tunnetut sitkeydestänsä ja 2:o semmoinen tappotyö, johon norjalaiset ovat ryhtyneet, ei ole yhessä päivässä tehty, vaan vaatii vilkasluontoisenki kansan suhteen jonku pari miespolvea, suomalaisten suhteen siis arvaten kolme neljä — jos edes ollenkaan ottaa menestyäkseen. Nyt on kysymys: kuka takaa että kansamme untansa jatkaa siksi asti kuin suomalaisuus Ruijassa on hengeltä saatu? Entä jos jo varemmin herättäisiin? Siinä tapauksessa juuri norjalaisten käytös Ruijan suomalaisia kohtaan voisi olla ratkaiseva käännöskohta asiassa, joka yllyttäisi Suomea koettamaan panna haluaan Ruijan omistamisen suhteen toteen. Eikä Suomi niin heikko ole, ettei se hätätilassa voisi ruveta miekan mittelöön Norjan kanssa.

Arveluttavaan hankkeeseen norjalaiset siis ovat Ruijassa ryhtyneet; tuskin olisivat asiansa hyväksi voineet huonompaa keinoa löytää.

Paljo paremmalta ja heidän tarkotukselieen soveliaammalta näyttää se keino, johon jo edellisessä, etelä-Varangista puhuttaissa, olen viitannut: eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset hyvällä kohtelemisella saisivat suomalaisiaan tyytymään kohtaloonsa ja rakastamaan Norjan valtaa, sittehän he naapurivalloilta riistäisivät pää-aseen, jota nämät voisivat käyttää sekaantuakseen Ruijan asioihin. Kerrotaan, että 1854—1855 vuotten itämaan sodan aikana muutamalta Suomen ruotsalaiselta talonpojalta kysyttiin, mitä hän tekisi, jos Ruotsalainen sodalla tulisi Suomeen. Menisin pyssy kädessä häntä vastaan, kuului vastaus. Liekö kertomuksessa perää, en tiedä, vaan meillä ei kukaan epäile, että jos Ruotsi rupeaisi Suomea vastaan sotaan, maamme asukkaat, niin suomen- kuin ruotsinkieliset, yksimielisesti ryhtyisivät vastarintaan — ei pakosta, vaan omasta vapaasta tahosta, suojellakseen maatansa vihollista vastaan. Eikö norjalaisille olisi paljo viisaampi laittaa niin, että Ruijan suomalaisissaki Ruijan suhteen sama mieli-ala pääsisi voimaan kuin nykyään Suomen ruotsalaisissa vallitsee Suomen suhteen, että he olisivat valmiit ase kädessä maatansa puollustamaan?

Siveelliseltäki kannalta tämä keino olisi ihan toinen kuin tuo murhamielinen, jota norjalaiset ovat päättäneet koettaa. Sillä kieltämätöntä lienee, että kansallisuuden väkivaltainen lopettaminen on tappo seki, etteikä tarkotus välikappaleita pyhitä politiikissäkään.

Suomen suuriruhtinakuntalaisille Norjan nykyinen menetys tarkemmin ajatellessa ei kyllä voi olla muuta kuin mieleen, jos he alkavat tulevaisia mahollisia tapauksia miettiä. Sillä vainotoimillaan norjalaiset, vain valmistavat meille tietä ja alaa, kun itse, mirabile dictu, kasvattavat alamaisiaan kapinallisiksi. Vaan niin julmia ja itsekkäitä me emme ole, että epävarmojen vastaisten etujen tähen mielihyvällä katselisimme, kuinka kansalaisemme kärsivät kiusaa, ja siksi meillä epäilemättä suotaisiin, että norjalaiset Ruijassa käyttäisivät tuota itsessään parempaa keinoa, jos kohta se meille voisiki olla haitallinen.

Ihmeellistä tosiaan on, kuinka kansallinen suvaitsemattomuus voipi ihmisissä olla laajasti levinnyt. Venäläisiä eli tarkemmin sanoen yhtä puoluetta Venäjällä syytetään siitä, että he tahtovat nivelleerata kaikki, hävittää kaikki kansalliset erilaisuudet valtakunnassaan, ikäänkuin yksitoikkoisuus olisi suurin onni. Kuka uskoisi, että sama himo yhtä voimallisesti vaivaa vapaamielistä Norjaa!

Jos edes olisi kysymys Norjan sydänmaakunnista, että saattaisi sanoa norjalaisten taistelevan oman olemisensa puolesta, pro aris et focis, sitte voisi jossaki määrin heidän käytöstänsä käsittää. Vaan kysymyksenähän on Norjan äärimmäinen pää, jonka olot, vaikkapa olisivatki vähän erilaatuiset, eivät sanottavasti voi vaikuttaa maahan kokonaisuudessaan. Ja lisäksi on huomattava, että tämä maan ääri oikeastaan ei olekaan varsinaista Norjan maata, vaikka norjalaiset kyllä kokevat terottaa sekä itselleen että muille, että niin on asianlaita. Jokainen tietää, että Ruijan alku-asukkaat, ne jotka ensin sen haltuunsa ottivat, olivat lappalaisia eikä norjalaisia. Jälkimäisillä on ainoastaan vallottajan oikeus Ruijaan eikä se oikeus, jota sanotaan jus primi occupantis. Tämänki seikan pitäisi kehottaa norjalaisia suurempaan suvaitsevaisuuteen Ruijan suhteen.

Yleinen on viime aikoihin asti ollut ja jotenki levinnyt ollee vielä nytki se ajatus, että Lappalaiset ovat kuoleva kansa. Heidän on arveltu muinaiseen aikaan lukuisena kansana asuneen paljo etelämpänä kuin nykyään, ainaki koko Skandinaviassa ja Suomessa, ehkäpä Venäjälläki, josta heitä vähitellen on tungettu ylös äärimmäiseen pohjolaan, "poloa ja eloa leivätöntä" kärsimään. Niin hyvin tällä matkalla kuin sitte perillä, Lapin "vesattomilla ahoilla ja mailla kyntämättömillä", heidän lukumääränsä vähitellen on muka huvennut kokoon, että heitä nyt vain on pieni kourallinen jälillä.

Harmiksi niille, joille tuommoinen kuoleminen kaikessa haikeudessaan tarjoaa jotaki viehättävää, vaan iloksi kaikille muille, tuo ajatus kuitenki näkyy olevan väärä. Tunnettu Lapin kansan harras ystävä, kertomuksessani usein mainittu professori J.A. Friis on kieltämättömällä tavalla kirjassaan "En Sommer i Finmarken" osottanut, että ainaki Ruijassa, missä lappalaisia aina on enimmin löytynyt, heidän lukumääränsä 300 vuoden kuluessa on tasaisesti ja isosti kasvanut, kaikesta siitä sorrosta huolimatta, jolla norjalaiset ovat tätäki kansaa vaivanneet[40]. Ja Ruotsin lappalaisista ruotsalainen G. von Düben laajassa teoksessaan "Om Lappland och Lapparne" (Tukholmassa 1873) todistaa samaa[41]. Suomen Lapeissa arvellaan lappalaisten kyllä vähenneen, etupäässä suomalaisiin sulaamalla, ja mahollista on että niin on tapahtunut; niin v. 1759 olisi meillä pitänyt, löytyä 1,867 lappalaista, ja v. 1865 niitä ilmotetaan olleen vain 615. Samoin arvellaan, että lappalaiset Venäjän Lapissaki ovat vähenemään päin. Vaan huomattava on ensiksi, että niin hyvin meillä kuin Venäjällä ollaan tarkempia tietoja näistä seikoista vailla, ja toiseksi, että vaikkapa idän puolella lappalaisten lukumäärässä vähennys olisiki joistaki syistä tapahtunut, Lapin kansan suuri enemmistö on asunut lännempänä ja kun se on lukumäärältään karttunut, voipi siis sanoa, että kansa kokonaisuudessaanki on karttunut.[42]

Että lappalaisia ei koskaan, ei ainakaan missään sanottavassa määrässä, ole löytynyt etelä-Skandinaviassa ja tuskin lounais-Suomessakaan, ja että he siis yhä vielä asuvat jotenki samalla alalla kuin heidän vanhat esi-isänsä, on Düben kirjassaan myöski osottanut enemmän kuin uskottavaksi. Mahollista siis, ettei lapin kansa koskaan ole lukenut niin monta jäsentä kuin nykyään.

    Ruotsissa ………… (1870) 6,702. 220,800.
    Norjassa …………. (1865) 17,178. 101,768.
    Suomessa …………. (1865) 615. 40,200.
    Venäjällä ………… (1859) 2,207. 232?
                         Yhteensä 26,702. 363,000.

Kansaksi nuo 26,702 henkeä kyllä eivät ole mikään suuriarvoinen joukko, kun ne lisäksi ovat, hajotetut alueelle, joka on yhtä suuri kuin koko Suomen suuriruhtinakunta, ulottuen Trondhjemin tienoilta lännessä Turjanniemelle Vienanmeren suulle idässä. Vaan Ruijan suhteen siellä asuvain lappalaisten merkitys yhtäkaikki ei ole aivan halpana pidettävä, siihen katsoen että he täällä ovat ahtaammalle alalle verraten lukusasti kokoutuneet, tehen sekarotuistensa kanssa itäpuolella Jyykeännientä 12,238 henkeä eli 37,65 % koko maakunnan väestöstä. Jos, niinkuin vast'ikään olemme mahollisuudeksi, vaikkapa hyvin etäiseksi, ajatelleet, tulevaisuudessa syntyisi valtiollisia rettelöitä Ruijassa — kaikkihan on mailmassa mahollista — ja lappalaisten määrä siellä olisi kasvanut samassa suhteessa kuin tähän asti, olisi ilmeistä ajattelemattomuutta olla heitä valtiollisissa laskuissa kokonaan lukuun ottamalta.

Tosin lappalainen luonteeltaan on senlaatuinen, että näyttää rohkealta sattuvassa tapauksessa häneltä odottaa mitään tointa. Hän rakastaa rauhaa ja sopua, vihaa riitaa ja tappelua. Castrén ihan sattuvasti kuvaa Lapin kansan luonnetta, sanoessaan: "Lappalaisen luonne on jotenki yhtäläinen kaikkialla; se on verrattava puroon, jonka vesi juoksee niin hiljaa, että tuskin huomaa, liikkuuko se ollenkaan. Jos joku suurempi este ilmaantuu puron eteen, niin tämä sievästi kääntyy syrjään, vaan tulee kuitenki viimein perille. Semmoinen on lappalaisenki luonne: hiljainen, rauhallinen, myöntyväinen. Rauha on hänen lempisanansa; rauhasta hän ensin kysyy, rauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikki. Rauhaa hän rakastaa niinkuin äiti sylissään imetettyä lasta. Satu kertoo että Lapin maassa kaikki ulkoa päin on alastonta, rumaa ja köyhää, vaan lisää että sisällä syvyydessä löytyy puhtainta kultaa. Ihanampaa aarretta tuskin voipi ajatella kuin sitä rauhallista levollisuutta, joka on lappalaisen oma. Elämän useimpia nautintoja vailla, voittamaton luonto ympärillään, puutteeseen ja kurjuuteen vajonneena, on lappalainen kuitenki kadehittavaksi osakseen saanut sen hyvän, että häiritsemättömällä mielentyyneydellä voipi kaikkia vaivoja kestää. Hän vaatii vain viihtymisensä välttämättömäksi ehoksi, että häntä ei häiritä hänen vähäisen hyvänsä nautinnossa, että hänen vanhoja tapoja ei loukata, ettei hänelle tehä mitään rauhattomuutta. Epäsuosiollinen luonto ajaa häntä usein liikkeelle ja työhön, vaan sillä välin hän kernaasti viettää toimetonta, eli hänen oman lausetapansa mukaan, rauhallista elämää. Hän ei rakasta laajoja hankkeita, viisaita tuumia eli mitään ulospäin kääntyvää tointa, vaan vaipuu kernaimmin hiljaisiin mietteisiin uskonnon kysymyksistä tai muista aineista, jotka löytyvät hänen pienessä piirissänsä."

Niin tosi kuin tämä kuvaus on, ei sitä sentään pidä väärin käsittää. Lappalainen kyllä on myöntyväinen, vaan kaikkeen hän ei kuitenkaan myönny. Turhaan esm. norjalaiset miespolvien kuluessa ovat koettaneet lappalaisia norjalaistuttaa: kaikki heidän innokkaat yrityksensä siinä suhteessa ovat tyhjäksi rauvenneet. Rauhaa ja sovinnollisuutta lappalainen epäilemättä samoin kuin suomalainen isosti rakastaa, vaan tapahtuuko tämä ainoastaan luonnollisesta taipumuksesta, joka millä eholla tahansa riitaa karttaa? Eikö voi ajatella, että syynä siihen ainaki osaksi myös on — pakko? Liian vähän tunnen lappalaisia voidakseni tämän suhteen mitään varmaa väittää, vaan mielestäni näyttää, niinkuin lappalaisten historiaa muistellessa etsimättä voisi löytää toisenki syyn tuohon suureen rauhanrakkauteen kuin paljaan luonnollisen taipumuksen. Harva muu, yhtä heikko kansahan lienee saanut kestää niin lukuisain vihollisten rynnäköitä kuin Lapin kansa: norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, kaikki ovat kilvan iskeneet sen niskaan. Mihin tämmöisissä oloissa jyrkkä vastarinta olisi auttanut? Sehän olisi ollut sula hulluus. Ja kun lappalainen jälestäpäin riidoissa vallottavain kansain yksityisten jäsenten kanssa enimmästi aina lienee jäänyt tappiopuolelle, onko kummaa, jos hän lopuksi on nähnyt ainoan pelastuskeinonsa kaikkein riitain mahollisimmasti suuressa karttamisessa? Vaan että voimain koetteleminen, taistelu, semmoisenaan olisi lappalaiselle jotain aivan vastenmielistä, en usko saatettavan sanoa. Pelkäämättä hän ahistaa erämaan petoja, karhua, ahmaa, sutta; yhä vielä säilyvät kansassa rakkaana muistin aineena vanhat sankarisadut; ja yksityiset tapaukset, niinkuin esm. meteli Ruijassa 30 vuotta taapäin — jota kyllä on selitetty paljaan uskonvimman ilmaukseksi, vaan jolla kenties saattoi olla valtiollinenki puolensa — osottavat, että lappalainen hätätilassa ei vääjää aseisiinkaan tarttumasta.

Mahollisten taisteluin aikana voisi siis Ruijan lappalaisista epäilemättä yhelle riitaveljelle olla yhtä hyvä liittolainen kuin toiselle hankala vastustaja.

Olisikoon tämä ymmärtääkseni jotenki selvä asia jo norjalaisille johtunut mieleen, koska he viime aikoina ovat jossain määrin luopuneet siitä hävityssodasta, jota varemmin ovat käyneet kaikkea lappalaisuutta vastaan, ja ruvenneet lappalaisia kohtelemaan enemmän ihmistavalla —?

Palataksemme takaisin lappalaisten luonteeseen ja kansallisiin omaisuuksiin, niin heillä niinkuin kaikilla muilla kansoilla on sekä hyviä että huonoja, sekä kiitettäviä että moitittavia omaisuuksia. Heitä syytetään laiskuudesta, raakuudesta ja siivottomuudesta, viekkaudesta, luulevaisuudesta ja tylyydestä varsinki vieraita kohtaan, kiittämättömyydestä; kehutaan taas kestävyydestä, rehellisyydestä, avosydämisyydestä ja ystävällisyydestä, siivoudesta, kohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta. Niinkuin näkyy, käyvät moitteet ja kiitokset useasti ristiin. Että edellisissä on jotaki perää, ei liene kiellettävissä, vaan toiselta puolen täytyy muistaa, että syy noihin moitteen-alaisiin seikkoihin on helposti löydettävä. Luulevaisuus esm. on varsin luonnollinen hedelmä siitä sorrosta, jota lapin kansa kaiken ikänsä on saanut kärsiä; viekkaus yhtä luonnollinen seuraus samasta asiasta — viekkaushan on heikomman ainoa turva suunnattomasti väkevämpää vastaan; kiittämättömyys samoin: siltä jolle yheksän pahaa tekoa on tehty, ei sovi odottaa erityistä kiitollisuutta yhestä hyvästä teosta; lappalaisten elintapa estää heitä toimissaan noudattamasta niin tarkkaa puhtautta kuin mitä muut voivat; ja kummaa olisi, jollei joku määrä raakuutta noin alkuperäiselle kannalle vielä jääneellä kansalla olisi havaittava. Mitä laiskuuteen tulee, niin lappalainen epäilemättä rakastaa mukavuutta eikä hänen enemmän kuin suomalaisenkaan mielestä jumala ole kiirettä luonut, vaan että hänki tarvittaissa, esm. porokarjansa hoidossa, voipi ahkeruutta osottaa, on kieltämätöntä. Olkoon kuitenki, että lappalainen niissä näissä suhteissa sietää moitetta: jos hänen huonoille puolillensa asetetaan vastapainoksi hänen hyvät omaisuntensa, kallistuu vaaka varmaan jälkimäisten eduksi. Jos ei niin olisi, olisi vaikea ymmärtää kuinka miehet, semmoiset kuin esm. Rode, Stockfleth ja Friis Norjassa, joille lappalaiset ovat olleet aivan vieras kansa, vaan jotka ovat oppineet heitä tarkasti tuntemaan, olisivat voineet heihin niin isosti mieltyä, jopa saattaa sanoa suorastaan ihastua.

Yksi pahe lappalaisilla on, joka on uhannut heitä yhtä täydellä turmiolla kuin Atlantin tuolla puolen Amerikan ruskeanahkoja: määrätön himo väkeväin perään. Viime aikoina kuitenki tämä himo isosti on heikennyt niin hyvin hallitusten toimenpiteistä kuin sen uskonnollisen liikkeen, hihhulilaisuuden, kautta, minkä L. L. Laestadius 30—40 vuotta aikaa pani alkuun; eikä juopumus nykyään liene mainittavampi Lapissa kuin muuallakaan. Viinan sijaan on astunut kahvi.

Ylipäänsä saanee lappalaisista oikeimman käsityksen, jos Castrénin kanssa pitää heitä Suomen kansan heikompana veljeksenä. Düben tosin jyrkästi väittää, että suomalaisten ja lappalaisten välillä ei ole mitään sukulaisuutta, että ne alusta pitäin ovat olleet eri kansoja, vaan sen suomalaisen, joka lappein parissa vähänkään on ollut, lienee vaikea tätä väitettä hyväksyä. Sillä yhtäläisyys molempain kansain välillä on kovin silmään pistävä ei ainoastaan kielessä, vaan mielenlaadussa, ajatustavassa ja käytöksessä. Kieltä ei Düben sukulaisuuden määräämiseksi kansain kesken pidä juuri missään arvossa, vaan joku merkitys lienee sentään hänenki kannalta esm. sille tosiasialle annettava, että lappalaiset kutsuvat kieltänsä Saame eli Saabme kiel ja itseänsä Saamelats eli niinkuin Tenojoella kuulin Saabmilash, jotka nimitykset kieltämättä lienevät samat kuin Suomen kieli ja Suomalaiset[43]. Molempain kansain sukulaisuutta todistaa mielestäni myöski se helppous, jolla he toisiinsa sulaavat, ei ainoastaan lappalaiset suomalaisiin, vaan suomalaisetki lappalaisiin; Kaarasjoen ja Porsangerin lappalaiset esm. ovat isosti suomalaisella verellä sekotettuja.

Suomen kansa ei ainakaan — eikä luultavasti kukaan muukaan kohtuutta rakastava, Lappiin osaton kansa — tahtone väittää, ettei lappalainenki olisi oikeutettu olemassa olemaan ja toisten häiritsemättä elämään siinä syrjäisessä mailman nurkassa, mihin luoja on hänen asettanut. Kun norjalaiset siis ovat yrittäneet lappalaisiansa eri kansallisuutena hengiltä saada, ovat he epäilemättä menetelleet yhtä väärin kuin julmasti. Vaikkapa lappalaiset alkuaan olisivat tunkeuneetki heidän maahansa, vaan siinä sitte pitemmän nautinnon kautta perehtyneet, ei norjalaisten menetystä voisi puollustaa. Ja mitä tulee heistä ajatella, kun asianlaita on, että päinvastoin he itse ovat Lapissa muukalaisia, että juuri he ovat lappalaisten alueelle väkisin asettuneet!

Viime aikoina he tosin, niinkuin juuri sanoin, ovat vähän muuttaneet käytöstänsä, siirtäen suomalaisia kohtaan sen leppymättömän vainohimon, jolla ennen lappalaisia etsivät. Vaan helposti huomaa, että tämän muutetun käytöksen perusteena ei ole se ajatus, että lappalaiset olisivat Lapin oikeat omistajat, ei edes se, että he olisivat maassaan yhen-arvoiset norjalaisten kanssa; kylläyminen entisiin turhiin yrityksiin, tai valtioviisaus, tai ja luultavasti etupäässä sääliväisyys ovat sanotun muutoksen arvaten vaikuttaneet. Siitä että he lappalaisia kärsivät pääsemättömänä pahana, on kuitenki pitkä askel näiden asettamiseen tasa-arvoon heidän itsensä kanssa.

Kun ajattelee lappalaisten elämää, ei mieli voi olla heltymättä. Tämä elämä on lakkaamatonta taistelua luonnon kovia valtoja vastaan, milloin kolkoilla tuntureilla, milloin pohjoisen meren myrskyisillä ulapoilla. Tosin he itse ovat kohtaloonsa kuta kuinki tyytyväisiä, kun eivät muilta kansoilta kärsi kiusaa, joka osottaa, kuinka ihminen voipi mukautua kaikkeen. Vaan eikö sen, joka on parempia oloja saanut nähä, ole pakko kysyä, onko heidän elämänsä todella elämää?

Ja heidän entisyytensä on yhtä synkkä. Jos ylipäänsä saattaa sanoa, että suomalaisten kansain elämä muodostaa pääluvun ihmiskunnan kärsimishistoriassa, täytynee samalla sanoa, että surullisimpia sivuja tässä luvussa on lapin kansan onnen vaiheet. Meillä on sentään joitakuita ilahuttavia muistoja, jotka menneitten aikain hämärästä pilkottavat meitä vastaan ikäänkuin tähet vastaan pilvien lomasta, ja nykyisyytemme on toivoa täynnä. Mitä lappalaisilla on? Niin kauas kuin heidän muistinsa menee, kaikki on kurjuutta ja sortoa vain, paljasta pilkkopimeää, ei valokohtaa yhtään.

Jos sentähen suodaan, että Suomi kerran heräisi ja yrittäisi pohjan perän oloja toiselle uralle kääntää, täytyy mielestäni samalla myöski suoda, jopa välttämättömänä ehtona pitää, että kansamme ei samoin kuin norjalaiset unehuta, kenen oma äärimmäinen pohja oikeastaan on, vaan omia etujaan valvoen myöski muistaa silmällä pitää, että Lapin asukkaille valmistetaan elämisen ehot, joitten perustuksena on Lapin kansan täydellinen tasa-arvo muitten kansain kanssa. Suomalaisten on sitä parempi syy muilla tätä, kun heilläki ehkä on jotain sovitettavaa lappalaisten suhteen.

Soikitan kaltainen jokilaakso kulkee kahen rinnakkaisen tunturin, Hatuvaaran ja Olmavaaran, välissä, joista edellinen tulee koilliselle, jälkimäinen länsi-eteläiselle puolelle jokilaaksoa. Tunturit ovat varmaan useoita tuhansia jalkoja korkeat, juureltaan vihannat, keskeltä mustanpuhuvat, harjaltaan vaaleansiniset. Siellä täällä syöksee kirkasvetinen puro niiden kupeita alas. Oudassa, johon nyt olemme tulleet, saattoi tunturein välillä tuskin olla virstan verta matkaa.

Outa merkitsee metsää, ja sangen hyvää koivikkoa täällä yhä kasvoi pitkin vuorten juuria. Myöski joku mänty näkyi siellä täällä jokivarrella, helposti huomattava omituisesta punaisenruskeasta väristään ikäänkuin olisi palossa ollut; viime talven jälkeen ne sanottiin semmoisiksi tulleen, olisiko myrsky niiden juuria turmellut. Tämänpuolisten metsäin kelvollisuutta riittää jossaki määrin todistamaan se seikka, että vuonon rannalla, muistaakseni Soikitan enon suussa, ukko Figenschoulla oli varsinainen vesisaha, joka ei nykyään sentään ollut käynnissä; moniaita pienempiä sahatukkeja meki tullessamme olimme rannalla nähneet. Lähelle Soikitan enon suuta laskee myöski toinen, isompi joki, Omasen eno, joka juoksee eteläpuolitse Olmavaaraa ja jonka latva kiertää Paarrastunturin juurta melkein aivan ympäriinsä.

Hansenin talossa oli kaksi eri asuinrakennusta jäletysten, toisessa pieni pirtti ja vielä pienempi kamari, toisessa pieni tupa ja porstua, jonka perällä oli konttuuri. Tämä tupa jossa molemmat vanhukset asuivat luovutettiin minun käytettäväksi. Etelän puolella pirttiä oli aitta ja pohjan puolella jonku matkan päässä sauna; pohjan puolella vanhusten tupaa navetta ja joku muu varastohuone. Talon ympärillä oli niittyä ja pottumaata, ja muistaakseni vähä peltoaki.

Kun illalla tiistaina 8 p. elok. oli perille tultu, ilmotti Mukkavuoman isäntä, että seuraavana päivänä ei vielä voitaisi taipaleelle lähteä, koska matka olisi parhaiten järjestettävä niin, että Kilpisjärven luoteispäästä kuljettaisiin veneellä Mukkavuomaan, vaan sopimuksen mukaan veneentuojat vasta tuorstaina tulisivat järven päähän. Niin ikävä kuin tämä ilmotus oliki, suostuin kuitenki esitykseen. Tuorstai-aamuna ei sentään lähtöä vielä tullut. Osittain satoi kovasti, joka itsessään oli matkan este, osittain odotettiin kahta matkalle aikovaa kumppalia, ja lopuksi Jussi arveli että kenties, ja luultavasti, Mukkavuomasta ei sinäkään päivänä vielä lähettäisi Kilpisjärvelle, joten meidän olisi paras lähteä liikkeelle vasta tuorstai-iltana, niin perjantaina päivällisen jälkeen oltaisiin järven rannalla ja siihen aikaan veneentuojatki hyvin olisivat yhtymäpaikkaan ennättäneet. Näin lykkäytyi lähtömme tuorstai-iltaan saakka.

Kuluivathan kuin kuluivatki nuo kaksi päivää, vaikka pitkiksi kyllä tahtoivat venähtää. Kun olisi ollut pouta-ilmat, sitte ei olisi hätää ollut; muutamasta notkosta Hatuvaaran harjalla pilkisti niin viettelevästi sinertävä jäätikkö esiin, että varmaan hyvällä säällä olisin yrittänyt sitä lähemmältä katsella — sen luo olisi vain ollut pari neljännestä. Nyt en tullut nousseeksi kuin vaaran alinta rinnettä vähän matkaa, ei edes puunrajalle asti, sillä päivä oli melkein kaiken aikaa pilvessä ja milloin ei satanut, tuli enimmästi niin paksu sumu pyyhkien Olmavaaran harjulta alas, että olisi luullut saattavansa veitsellä leikkoa sitä kappaleiksi. Niinkuin Kalevalaa ylipäänsä voipi oikein käsittää vasta kun karjalan kankaita ja järviä on nähnyt, niin tuo sakea sumu täällä Soikitan oudassa johatti mieleeni, että sankarirunomme sepittäjät eivät olisi niin sattuvasti voineet kertoa, kuinka Väinämöinen, sammon kanssa pakomatkalla pohjolasta jouduttuaan keskelle merisumua, turvasi miekkaan selville päästäkseen, jolleivät he, runon tekiät, itse olisi jäämerellä käyneet ja sen sumuja nähneet. Kuinka läpitunkeva sumusta lähtevä kosteus on, sain ensi yönä kokea, kun läpimärkäuä heräsin keskellä yötä — huone oli kyllä lämmittämättä; ja kun avatusta laukustani otin esiin toisia vaatteita, olivat ne yhtä kosteoita. Toisena päivänä moneen toviin sain pitää valkeaa kamarini rautakamiinissa.

Hansenin suku ei ollut lähempää kuin Islannista kotoisin, josta ukko H:n isän-isä oli Norjaan muuttanut; siis jaloa rotua, jos niin tahtoo. Talon nuori emäntä sitävastoin, niinkuin jo olen maininnut, oli suomalaisnainen Muonionvarrelta, vaikka Ruotsin puolelta, muistaakseni Naimakan talosta kotoisin; mutta vaikka "halvempaan" rotuun kuuluen hän kuitenki näytti talossa hyvin puoltansa pitävän. Usein olen tuolle haaveksivalle Laura Kielerille hymyillyt, kun hän kirjassaan "André från Kautokejno" kuvailee kainulaisnaista Ruijassa ja puhuu kainulaisen "kovasta, taipumattomasta kopeudesta" (hårda, obändiga trots); sillä tuommoinen puhe on minusta tuntunut joutavalta. Vaan nähtyäni Soikitan oudan emännän, en taho sanoa, että mainitussa kirjassa kuvatulle luonteelle ei voisi olla vastaavaisuutta tosi-elämässä; sillä selvästi oli nähtävä, että se joka Hansenin talossa isännyyttä piti, oli nuori emäntä. Ulkonäöltään hän oli tavallinen, vaan ruumiiltansa suurenlainen. Hoito muuten tuntui talossa olevan hyvä; ainaki mitä minulle tarjottiin, niin ruoka kuin kahvi, oli kiitettävää, vaikka edellinen tosin yksitoikkoisuutensa kautta alkoi lopulta käydä ikäväksi, kun siihen vain kuului leipää, voita ja maitoa eli viiliä, iltaiseksi vain kalaa. — Nuo kaksi päivää talossa maksoi 5 kruunua, siis jotenki paljo.

Tuorstai-iltana klo 1/2 7 oltiin viimein valmiina lähtöön. Hevonen talutettiin pihalle ja sen selkään ripustettiin jauhosäkkejä ja muuta kalua noin 15 leiviskää. Mukkavuoman isäntä ei itse lähtenytkään mukaan, vaan astui hänen sijaan hänen parikymmen-vuotias poikansa Matti. Muut kumppalit oli kaksi veljestä Muonion varrelta, Suomen puolelta, Saarenpään talosta, vanhempi nimeltä Heikki, sanotun talon isäntä, nuorempi Joona. Ne olivat olleet kalanpyynnissä jäämerellä, vaan eivät olleet saaneet mitään; vähän jauhoja heillä sentään oli vietävänä, joita, suurimman osan ainaki, kantoivat selässään.

Sittekun olin selvittänyt sekä talon että tulomatkani tänne, josta viimemainitusta Mukkavuoman isäntä ensin ei tahtonut ottaa mitään maksua, vaan minun kehotusteni johosta neuvoteltuaan Ola Hansenin kanssa viimein määräsi ainoastaan 50 äyriä — kuitenkaan en voinut olla antamatta 5 kr., joka sitteki oli hyvin halpa maksu — erottiin Hansenin talosta. Näin yön selkään lähteminen kyllä minua vähän arvelutti ja puhuin siitä toisilleki, vaan he vastasivat, että vähemmässä kuin vuorokaudessa ei kumminkaan ennätettäisi taipaleen poikki, jota Kilpisjärvelle luetaan 4 penik. ja siitä kolmatta Mukkavuomaan, niin että oli yhentekevä, mihin aikaan taipaleelle lähettiin; ja kun itseki olin lähtöön halukas, ei asiasta sen kovemmin puhetta ollut. Taivas oli iltapuoleen vähän seestynyt, että sadetta vain silloin tällöin vihmoi. Kohta talosta lähettyä oli Soikitan enon eteläpuolelle päästävä, jota varten Ola Hansen seurasi myötä hevosellaan saattamaan meitä kaikkia tuon siksiki syvän ja virtaisen puron poikki. Sen etelärannalta otti vähäinen poluntapainen ylöspäin jyrkemmin kuin outaan nousevaa jokivartta. Maa oli kappale matkaa eteenpäin hyvin märkää niin omasta vetisyydestään kuin edellisten päiväin sateista, että vesi äkkiä oli tunkenut saapasteni läpi, kun ei niitä kalossitkaan suojanneet, joita en ollut muistanut tai saanut ostaa. Jalkain märkyydestä ei kuitenkaan kävellessä tunne suurta haittaa, vaan ilkeämpi oli, että maassa kasvava ruohikko, paikotellen toista kyynärää korkea, sateesta märkänä kokonaan kasteli housut polvien ympärillä. Kulkumme kävi jokseenki hitaasti sekä huonon tien ja vastamaan että niiden kuormain tähen, jotka hevosella ja kumppaleilla oli kannettavana. Vasemmalle kädellemme tuli ensin Hatuvaara, sitte Raitikas-kaissa, jonka läpi kulkee reikä, niinkuin meki saatoimme nähä, ja viimein Hiihtanporin vaara; oikealle kädelle muistaakseni sen kankaan rinne, jota astuttiin, esti edemmäksi näkemästä, vaan takanamme siinti Olma-, Saukkuna- y.m. korkeat vaarat, antaen maisemalle omituisen muotonsa. Vaarat näillä paikoin eivät olleet yksijaksoisia vuoriharjoja, vaan itsekseen seisovia, toisistaan erotettuja, enemmän tai vähemmän laajoja huippuja, joitten päät ja kyljet pystyjyrkästi laskeusivat alas. Raitikaskaissan reikään esm. ei kukaan ole päässyt, kerrottiin. Kun oli kuljettu runsaasti pari neljännestä, oli taas mentävä Soikitan enon poikki sen pohjoispuolelle, jolloin minä hyppäsin hevosen selkään ja niin pääsin hyvästi yli, vaan kumppalit saivat vedessä huppuroida, kun liukkaat kivet puron pohjassa pettivät jalkaa. Puron pohjoisvartta sitte yhä astuttiin hetki aikaa ja niin tultiin pienelle tasaiselle nurmikolle, jonka nimi oli Suorkin kenttä. Oudasta sanottiin tänne tulevan 3 neljännestä ja olimme matkalla, viipyneet koko kolme tiimaa.

Paikalle seisahettiin, niinkuin ensin luulin vain hetkeksi hengähtämään. Kun vähän ajan kuluttua ei kuitenkaan ruvettu lähtöä tekemään, käännyin kumppalein puoleen ja huomasin heidät kaikki kolme vähän syrjempänä ikäänkuin salaisesti keskustelemassa. Kohta tulee Matti luokseni ja arvelee, että tässä pitäisi hevosta syöttää ja levähtää joku tiimakausi. Matkan hitaudesta vähän huolissani kysyin, eikö ensin sopisi kulkua jatkaa hiukka edemmäksi, vaan kun hän sanoi että soveliasta syöttöpaikkaa ei enään aivan heti löytyisi sekä lisäsi, että pahat vastamaat nyt oli tulossa, raukesi tietysti vastustelemiseni ja asetuttiin tänne. Hevoselta purettiin taakka selästä, jonka jälkeen se pantiin liekaan, ja kentällä nähtävälle vanhalle tulensijalle miehet keräilivät koivunrankoja, jotka ylimääräisen tuohen tuhlaamisen jälkeen viimein syttyivät palamaan, vaikka märkiä kyllä olivat. Tänne asti vielä kasvoi huonoa varvikkoa, vaan täällä oliki kasvillisuuden raja.

Niinkuin seuraavana päivänä Matilta kuulin, oli hän ja molemmat toiset kumppalit myöski neuvotelleet toisesta asiasta, nimittäin palaamisesta takaisin outaan. Sillä ilma yhä näytti arveluttavalta: sadetta tuli tuo tuostaki ja paksut pilvet peittivät taivasta, että oli jotenki pimeä. Eivät kuitenkaan olleet rohjenneet tuumaansa minulle esittää, joka oli onni, sillä muuten arvattavasti olisi paluutielle pyörretty.

Ennen oudasta lähettyä olin ottanut villapaitani pois, arvellen että tunturia noustessa kyllä pysyisi lämpimänä. Puute siitä oli nyt kuitenki tullut tuntuvaksi, sillä ilma oli sangen kolea. Kun sentähen kentällä huomasin lapin teltan rangat pystössä, menin sinne, levitin rangoille shaalini vähän suojaksi tuulta ja sadetta vastaan, riisuin vaatteeni ja sain sitte tuon tarpeellisen lämmityskappaleen päälleni. Osotteeksi ilman kylmyydestä tahon mainita että kun sitte aljettiin tunturin jyrkkiä rinteitä nousta, ei tullut ollenkaan palava, tuskin lämminkään, vaikka minulla oli ensin paksu shaali ruumiin ympärillä ja päällä talvipalttoo. Tunturin harjalla miehet sanoivat varemmin illalla varmasti sataneen lunta.

Nuotion ympärillä olisi muuten ollut hyvä olla, vaan kun ruohikko oli aivan märkä, ei jalkain kuivamisesta voinut puhetta tulla eikä isosti istumisestakaan: oli pakko joko seistä tai olla kyykyllänsä. Se hyvä jälkimäisestä muuten epämukavasta asemasta oli, että polvet kuivui. Kahvipannun kiehuminen oli lohutus mielelle ja kolmen neljän kupin juonti lämmitti ja virkisti tuntuvasti.

Kun pari tiimaa näin oli levähetty, lähettiin Suorkin kentästä eteenpäin. Silloin oli sydänyön aika ja merkillisen pimeä. Kolmas ja viimeinen kerta mentiin kahlomalla Soikitan enon poikki jonka lähteet ovat täällä, ja ruvettiin tunturille nousemaan. Suorkin kentältä luetaan matkan ylimmälle kohalle neljänneksen verta; se on yhtämittaista jyrkkää vastamaata, ainoastaan keskikohalla on paikotellen vähän loivempaa viettoa. Jalka polkee melkein kaiken aikaa sileää kallioa, joskus vain soraa. Hyvin pysty oli vuoren alin rinne, jossa tie kulki pitkin kallion penkerettä, niin että vasemmalle kädelle tuli syvä kuru, oikealle kallioseinä, vaan kaikkein jyrkin oli ylimmäinen rinne. Hevonen ei päässyt siitä suoraan nousemaan, vaan oli kaartamalla talutettava pitkin sen kattilantapaisen suuren rotkon eteläsyrjää, jonka rinne alapuolessaan muodostaa. Me jotka kuljimme suoraan, saimme monta kertaa noustessa levähtää. Kun viimein olimme törmän päälle päässeet, seisoimme ikäänkuin suuressa portissa, jonka luonto on kahen puolen nousevain kallioitten väliin hakannut. Hauska olisi ollut tietää, kuinka korkealla ilmassa oltiin; matalammalta kyllä vuori tuntui, kuin olin ajatellut, vaan jos Kilpisjärvi on noin 1000 jalkaa yli meren pinnan, lienemme sentään olleet ainaki 1500 jalan korkeudella. Se paikka, jossa nyt hetken aikaa istuttiin, on nimeltä Sihtikuru ja siihen luetaan Soikitan oudasta 1 penik.

Sihtikurun toisella puolen näkyi allamme vuorten syvennyksessä pieni järvi, jonka nimen sanottiin olevan Satsaa (arvaten lapin Tshatse, vesi). Vesi siitä juoksee toiseen, alempaan Satsaajärveen, vaan ei lopuksi purkau Kilpisjärveen, niinkuin luulisi, vaan Norjan puolelle jäämereen. Niin ainaki saattajani vakuuttivat, jollei muistini aivan petä. Sihtikurusta eteenpäin kestää nimittäin vuorimaata vielä kolmisen penikuormaa, vaikka tosin alemman Satsaajärven alta samanluontoinen laakso laskee Kilpisjärvelle kuin Soikitan jokilaakso Jyykeänvuonoon. Merkillisenä seikkana saattajat kertoivat Satsaajärvestä, että siinä löytyi taimenensukuinen kala, arvellen miten ja milloin se siihen on voinut tulla. Jää kuuluu järvestä tavallisesti lähtevän Jaakonpäivän aikana, siis lopulla heinäkuuta. Matkamme kulki Sihtikurusta pitkin järven pohjoisrinnettä, jota oli erinomaisen hankala astua, koska rinne ensiksi oli hyvin kalteva ja toiseksi teräviä kiviliuskoja aivan täynnä, että jos olisi luiskahtanut kumoon, varmaan olisi lyönyt päänsä ja kätensä veriin. Kaitainen polku kulki pitkin rinteen keskikohtaa — muuten sitä olisiki ollut mahoton päästä kulkemaan — vaan polulla pysyäkseen sai ehtimiseen sauvalla varata. Kuinka hevosemme saattoi polkua astua, oli mielestäni todellinen ihme. Onneksi ei sentään tätä pahaa matkaa kestänyt kuin virstan verta, niin tehtiin järven päässä jyrkkä käänne etelän puoleen ja kuljettiin molempain järvien välitse ja ylemmästä juoksevan joen poikki yksinäistä kallioa kohti, jonka nimeä en sentään muista. Taaksemme jäi koilliseen päin Laukkavaaran tunturi ja Laukkavankan laakso. Tuon kallion itäkupeella alempaa Satsaajärveä vasten oli viittä eli kymmentä syltää paksu lumikinos, jonka Matti ei kuitenkaan arvellut hevosta kantavan, niin että hän lähti tätä taluttamaan kallion länsisyrjän ympäri, vaan me muut astuimme suoristaan hankea myöten ja kallion tuolla puolen Mattiki sitte meihin yhtyi, kun oli huomannut kappaleen matkaa eteenpäin yhä ulottuvan hangen hyvästi kantavan hevostaki. Parin kivenheiton päästä hanki loppui järven lahteen ja matkamme taas kääntyi itä-etelää kohti, jota suuntaa sitte kuljettiin melkein poikkeamatta Kilpisjärvelle asti. Korkeaa tunturin kylkeä oli vielä kerran noustava, vaan sitte maa alkoi tasaisesti viettää alaspäin. Kello oli 3 tienoissa aamulla, kun aljettiin tätä viettoa alaskäsin painaa. Kun oli kolme neljännestä eteenpäin kuljettu, oli oikealla kädellämme Allipahtan korkea kallioseinä ja sen alla Koutavankan leveä laakso (lapin sana kouta eli konto merkitsee leveää). Tässä oltiin keskivälillä Kilpisjärvelle; 2 penik. oli siis tultu. Vastapäätä Allipahtaa laski pohjan puolelta laksoon monihaarainen tunturipuro, jonka poikki kuitenki tuon tähän taipaleeseen hyvin harjauneen hevosen seljässä jotenki mukavasti pääsin. Jo ylempänä Koutavankkaa oli alkanut näkyä poronjäkälää ja täällä nyt kasvoi sekä ruohoa että vaivaiskoivua. Vielä kuljettiin kaksi neljännestä ja sitte tultiin klo 1/2 7 aamulla nurmikolle, jossa kasvoi vähän parempaa koivikkoa, että pystyttiin valkian tekoon. Sen nimi oli Tormikenttä, lapiksi Koht oruha, ja siinä aina on tapa levähtää.

Mielellään istuttiin hetkeksi alas, sillä ruumista tahtoi vähän raukaista, kun Suorkin kentältä yhteen menoon oli astuttu tänne asti. Miehet, joilla oli raskaat takkansa, olivat tietysti vielä enemmän väsyksissä kuin minä. Vähän ennenkuin perille tultiin, ruvettiin kaipaamaan Saarenpään Joonaa, joka aina oli tahtonut perässä pysyä, kun oli nuori ja hento kasvultansa ja siis enimmin tunsi taakkansa painoa. Heikki palasi häntä etsimään ja löysiki hänen nukkumasta muutaman kallion kyljessä, johon oli istahtanut levähtämään. Kun yhä vielä toisinaan sateli, ei tietysti nukkuminen taivasalla olisi ollut terveellinen, jonka tähen Heikki heti oli hänen nostattanut; ja vähän aikaa Matin, hevosen ja minun perästä veljekset myös saapuivat levähyspaikalle.

Täällä ryhyttiin samoihin toimiin kuin Suorkin kentällä: hevonen vapautettiin kuormastansa ja laskettiin laitumelle, valkia viritettiin, kahvi keitettiin ja eine syötiin. Pilvet hajausivat syödessämme hetkeksi idässä ja sallivat auringon heittää lämpimiä säteitänsä alas, joista vaatteemme joutusammin kuivivat kuin nuotion tulesta. Taakse päin, josta olimme tulleet, katsoessani pisti silmääni kirkas, korkea tunturi, joka näytti olevan vain jonku virstan parin päässä; kun en muistanut, että sen sivu olisi tultu, kysyin kumppaleilta, mikä tunturi se mahtoi olla. "Raitikas-kaissa", kuului vastaus. "Mahotonta, siihenhän täältä tulee kaksi penikuormaa?" "Se se kumminki on." Ja kun ei se muuksikaan voinut sopia, täytyi minun uskoa miesten vakuutusta. Niin isosti voipi silmä etäisten korkeain vuorten suhteen pettyä.

Tormikentän nimen synnystä kerrottiin taru, jota en enään tarkasti muista, vaan jotain vesitulvaa se koski, joka oli hukuttanut yhen eli kahen lappalaisperheen kaikki jäsenet paitsi pienen, kätkyessä (komsissa?) makaavan pojan; kätkyen virta oli vienyt muassaan, vaan nostanut maalle sillä paikalla, jota pojan nimen mukaan nyt kutsutaan Tormin kentäksi. Tormi muuten isosti muistuttaa ruotsin sanasta myrsky (storm).

Sittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty, lähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä vähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös nousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat, koki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä kun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan yhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein kiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää kohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet erittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat Koltapahan; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin Markusvaara jonku 1/2 penik., sitte astui näköön Moskanan y.m. tunturit, kaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan noin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät kurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi astunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen tunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin, ja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi länttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse se jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään kohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä tasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä tunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen laakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty, että sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein lännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin Matilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen Paarras. Se oli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan pystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei kaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien piiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti suunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta. Umptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani ollut nähnyt — kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan Tittuniemen) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä. Pohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun jo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että sain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja korkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.

Viimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä maata, joka kasvoi vaivaiskoivua — sekä siellä täällä lakkoja, joilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli silmän kiinnekohtana Koltapahta, oikealla kädellä matalarantainen Koltajärvi ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua, ennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä — Koltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa lännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui. Koltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin Kuokkimasjärvi-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä olevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294, huolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa. Ylimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle puustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa) sekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama vuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja tekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan lännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää, sattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan merkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut, että ja missä Suomen raja kulki.

Rajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin tultiin toivotun Kilpisjärven rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.

Järvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen, että astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen. Lännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana viettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa rehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven sekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin loivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on varsinki mainittava kauniiksi kehuttu Saana-tunturi; eteläpuolella nousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat Tantat, iso ja pieni Tantta. Tuipala, Kuolpanoiva ja Kaarinasvaara ovat myöski korkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa en näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan sen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä järvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei ainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi siinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi etenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla pyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan kahtaalle suunnalle, että viepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei ole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta penikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän asti ole ollut, yhtään.

Mielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme — sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet muka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin — häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme etupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus alkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet? Tulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä näkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan pitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen palattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin rantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt; miehet eivät siis olleet tulleet.

Tämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä olopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan. Mahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että edessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku olisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten kovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi auttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin alku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli konstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää siitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.

Onneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka tähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli, ja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä ilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima selkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä ja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka sitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen jälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.

Jos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes tai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan semmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta, havautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko uudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät, herätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki jauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja jätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle, että hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja miesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista. Hyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello oli nyt 5 jpp.

Vaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä yhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival olkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei siitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin, molempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein huippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä, korkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen tiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin pienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen poikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla; ja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen pituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää kohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä täällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa tai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton päälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota herkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan likomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä. Sateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton harjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle kädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva, siis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa taas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin kuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas, ja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen nimi oli Liksujuova. Siihen tuo 6—7 neljännestä pitkä varsinainen tunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä nähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä tunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin kahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä penikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia liiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa kulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana kulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat perässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku ollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin huoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki saatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran nousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä yrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä tai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi, tuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli loppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa oltu.

En voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä valitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen muassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin hidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta kumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen. Lisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta vähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä ilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu esimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle heittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka tosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan kun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli hänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin Koltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli sanotun järven etelä-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta kuolemantapauksesta mainittiin.

Valtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta Soikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten). Kilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta Siilasvuomasta, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me olimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen jokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin Hatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2—3 penikuorman päässä joensuusta talo Pyhässä oudassa, norj. "Helge skov", niin että asumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä; suuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan nimismiehen, K. Bäcklundin, hartaasta esityksestä Suomen kruunu paraikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat voivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso, että siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).

Mukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen edessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä havaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon kanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki hyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet vastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti lattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.

Lauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli niinkuin sen latvapuolta sanotaan Könkömää alas. Saattajiksi lähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista; eikö tuo toinen sentään lie ollut Pekka. Matti jäi kotia. Myöski Saarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas. Mukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen Kuma- (eli Kumma-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin oli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin heti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä puhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli järvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme Peeravaaran kohalla, joka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se Ruijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin kartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli ensimäinen koski, Peerakoski, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä seuraavista koskista panin mieleeni Latinan nivan niin hyvin tuon klassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain suuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon jokivarrella, Vittankiin, jonka rannassa pikimältään käytiin; se niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella jokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä penikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin Lammaskosken niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä. Se jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja alinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte tuli jonku matkan takaa Iiton suvanto, jonka rannalle jos en erehy Suomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen Saukkokoski, sitte Ainuvarppijärvi ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo hiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö enään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen talo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, Naimakka, johon mentiin yöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.

Seur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta aamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi huomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja vaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki lakealta. Penikuorman matkan perästä tuli Pättikän putous, joka on niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene vedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla olevassa Siikavuopion talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja eineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin hyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä. Siikavuopiosta alaspäin oli Rautukurkkion kova koski, jonka alla oli Vuokkasen eli Kaltiorovan talo, nykyään muistaakseni autio. Kaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova, ovat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin Kelottijärvelle, 2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on ensimäiset talot Suomen puolella, Saarenpää ja vähän alempana Luspavaara. Ensimäiset männytki, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen muista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa, joten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik. leveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä on Maunun kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman päässä Ruotsinpuolinen Enontekiäinen eli niinkuin sitä ylempänä olevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan Karesuvanto, joskus _Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen Lätäsenon yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen Muonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen Hetan kylään Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee leveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla. Maunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja siitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea saari, Jyppyräsaari, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.

Karesuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan nimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä iltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä Karesuvannon nimismiehen eli komisariuksen Forsströmin tykönä. Koska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä tapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he ottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista harvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä seuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen väli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten ruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka eivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon sanoilla, että "harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme, näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla", ja semmoinen tilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan ylioppilas ja tuntui täydeltä gentlemanilta. Naimaton mies samoin kuin Bäcklundki.

Viimemainittu tarjosi minulle sijan veneessänsä, jonka kernaasti otin vastaan, ja 14 p. elok. lähimme Muonionniskaan kulkemaan. Tällä välillä, jota luetaan 10 penikuormaksi, on Ruotsin puolella muistaakseni vain yksi kylä, Kuttainen, tunnetun J. Raattamaan kotipaikka, Suomen puolella sitävastoin ensin Palojoensuu, josta kuljetaan Enontekiäisten kirkolle ja jossa on ensi kestikivari, sitte Kätkäsuvanto ja viimein Ylimuonio, 1 penik. ylempänä Muonionniskaa. Palojoensuussa jo näkyi vähän parempia ohrapeltoja; Kuttaisesta alkaen hyvä mäntymetsä. Useoita koskia on joessa, niinkuin Kuttaisen kurkkio, molemmat Tapokosket, jossa meillä oli laskiana vastamainitun Raattamaan eräs sukulainen Iisko Raattamaa, tyynen vakavuutensa kautta huomioa herättävä mies, Kelokurkkio, Jalon ja Noidan poiat. Useimmat laski hra B. itse. Yötä oltiin Purasen metsävahintorpassa, joka oli erittäin siisti paikka, ja päivällisen aikana 15 p. elok. tultiin perille Muonionniskaan.

Matka Karesuvannosta tuli helpoksi, kun maksutta pääsin jokea laskemaan, vaan nuo 11 penik. Mukkavuomasta Karesuvantoon maksoivat 44 markkaa (kyytipalkassa), joka mielestäni tuntui paljolta. Saarenpään Heikki, joka kotoansa pyytämättäni oli seurannut vielä 3 penik. kirkolle asti, sai osakseen 10 markkaa, vaan koki olla tyytymätön siihen, vaatien yhtä monta kruunua, samoin kuin toiset miehet. Enempää en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi antaa.

Muonionniskan kirkonkylä on sangen sievä, vaikkei erittäin vankannäköinen paikka Muonion koillisrannalla. Jokivarrella on useoita taloja, jotka punaisilla seinillään ja valkeoilla akkunoillaan ilottavat silmää, ja takimaisena vähäisellä törmänrinteellä seisoo pitäjän kirkko. Kylästä on laaja näkö-ala sekä luodetta kohti joen leveöille suvannoille ja vihannoille rantaniityille että etelään päin Ruotsin puolen tiheöille männikkökankaille, joitten juurella joen varrella vastapäätä Muonionniskaa kauppias Forsströmin, Karesuvannon nimismiehen isän, talo Muoniovaara on. Pohjasta siintää 4 penikuorman päässä Ounastunturi huipullaan Outakka, ja siitä alaspäin itäpuolitse Muonioa kulkeva vuoriharju kohottelee tuo tuostaki tuntureita ylös, niinkuin tuon 2,900 jalkaa korkean Pallastunturin, jonka korkein pyöryläinen huippu on nimeltä Himmelriiki, Keimiötunturin, y.m. Itä-etelään Muonionniskasta on yksinäinen Olostunturi.

Nimismies Bäcklundin tykönä viivyin sen päivän, jona olimme tulleet, ja seuraavan yön, yhtä vieraanvaraisesti pidettynä kuin Karesuvannolla. Hän kyllä koki houkuttaa minua jäämään viikkokaudeksi taloon, vaan tuohon ystävälliseen pyyntöön ei aikani sallinut myöntyä. Sittekun hän itsestään oli kysynyt matkakassani tilaa ja kuultuaan että se kaipasi vahvistusta, täyttänyt mitä puuttui, sanoin hänelle ja hänen sisarelleen, joka hänen talouttansa hoiti, kiitolliset jäähyväiset ja jatkoin aamulla 16 p. elok. taas matkaa. Etupäässä saadakseni matkassa vaihetusta en enään lähtenyt Muonioa alas, vaan poikkesin itäänpäin kulkeakseni Kittilään. Muonionniskan ja Kittilän välille tehtiin 1867 vuoden kadon jälkeen maantie, s.t.s. kolmatta syltää leveä linja raivattiin metsästä auki ja varustettiin ojilla sekä silloillaki, jotka jälkimäiset kuitenki jäivät puolitekoisiksi sikäli, että tietä ei kohotettu niiden tasalle; joten hevosella oli mahoton useanki päälle päästä. Tätä tietä ei kuitenkaan pantu täyteen kuntoon eikä sitä jälestäpäin ole voimassa pidetty, niin että siinä jo kasvaa miehenkorkuisia vesoja ja näreitä, ja sillat alkavat lahota; pitkin tietä kulkee vain jalkapolku, jota varsinki postimies käyttää. Tie tehtiin pitkin Jerisjokea Siepin eli Kotakorvan talon sivu siiasta rikkaan Jerisjärven luoteiskulmaan Kutunivan talon luo, siitä pitkin järven pohjoisrantaa Keimiötunturin alatse Palorannan eli Rauhalan taloon järven itärannalla, Rauhalasta Sirkan kylään Ounasjoen varrella ja täältä Kittilän kirkolle. Tien pituus on 8 penik. Useassa kohti käytin tätä tietä, toisissa kuljettiin suoraan metsien halki, vaan enemmän kuin puolet koko matkasta sopi veneellä kulkea. Se hankaluus oli tällä matkalla, että saattajista tahtoi tulla tinka. Niin esm. Jerisjärven rantaan tultuani sain saattomiehen, ja senki vain vanhan ämmän, ainoastaan 1 1/2 neljännestä eteenpäin Keimiön taloon; täällä ei ollut kotona kuin emäntä kahen pienen tyttönsä kanssa. Hän kyllä lupasi lähteä edespäin saattamaan, jos ämmä toiseksi tulisi, jota tämä ei kovin kovasti kieltänytkään, vaan kun sitte aiottiin lähtöä hommata, nousi kauhea parku tyttöjen puolelta, joitten olisi pitänyt yksin kotia jäädä; eikä auttanut muu kuin ottaa lapset mukaan, että viiden miehen siis tultiin Rauhalan rantaan. Yötä olin Rovasen talossa Kittilän puolella, johon Rauhalan isäntä minua saattoi, ja Rovasesta 17 p. elok. ensin kävelin 2 penik. Sirkan kylään ja kuljin siitä sitte veneellä saman määrän Kittilän kirkolle. Tuota Rauhalan isäntää erittäin muistelen mielihyvällä siitä syystä, että hän oli erinomainen käymämies; minulla oli täysi työ pysyä hänen perässään. Ainoastaan Karjalassa olen yhtä hyviä kulkioita tavannut.

Kittilän kirkonkylä on joen oikealla, siis läntisellä varrella. Joki on kirkolta ylöspäin kappaleen matkaa suorana suvantona tasaisilla heinäisillä rannoilla. Kirkonkylä on jo paljo vankemman näköinen kuin Muonionniskan. Siinä on koko joukko varakkailta näyttäviä taloja pitkin jokivartta, ja talojen ympärillä ja vieressä on peltoja ja niittyjä niin laajoja, että yhtä hyvin saattaisi luulla olevansa 40 penik. etelämpänä kuin pohjempana Oulua. Kittilä kuuluu Lapin kihlakuntaan ja maamme suuri yleisö, ei ainoastaan sivistymätön vaan slvistynytki ulkopuolella Oulun lääniä, varmaan ajattelee Kittilää varsinaiseksi lapin maisemaksi autioilla jäkälätuntureilla ja kitukasvuisilla metsiköillä, jossa ihmiset kurjasti elättävät henkeänsä poronhoidolla ja kalastamisella, asuen kenties, lisännee moni ajatuksessaan, pienissä lappalaiskodissa. Suurempaan erehykseen ei voi joutua. Poroja tosin joku määrä pidetään niinkuin lähelle Oulua asti (Pudasjärvellä), vaan hevonen ja lehmä tekevät samaa virkaa Kittilässä kuin muuallaki — ne ovat kotieläimiä eikä poro. Tuntureista ei tiedetä muuta kuin että pohjan puoleen pari kolme, niinkuin Aakenus-, Levi- ja Kätkä-tunturit kohottelevat matalia päitänsä metsäin yli taivaanrantaa vasten. Varsinaista porolappalaista ei Kittilässä tietääkseni ole ainoaakaan yhtä vähän kuin Muonionniskassa; ainoastaan Enontekiäisissä ilmotetaan nykyään olevan 48 semmoista 1,280 porolla. Kittilä on yhtä suomalainen seutu kuin mikä paikka maassa tahansa — talvella vain vähän pimeämpi ehkä.

Kittilästä kulkee valtatie Inariin ja Utsjoelle sekä sitte jäämerelle. Matka käypi ensin Kiistalaan (4 penik.), johon pääsee hevosella, sitte porokyydillä Seurujärvelle (2 1/2 penik.), Pokkaan (1 1/2 p.), Mirhaminpirtin autiotupaan (2 p.), jossa kuusi loppuu, Ivalojoelle (3/4 p.), Karvaselälle (2 p.) ja Menesjoen latvalle (1 1/2 p.), molemmat viimeiset autioita tupia, Menesjärven taloon (1 1/2 p.) ja Paadarjärvelle (2 p.), josta on Inarin pappilaan pari penik. Paadarjärveltä erkanee tie Utsjoelle, kulkien Muddusjärven poikki ja Inarin nimismiehen virkatalon Toivoniemen sivu sekä Syys- ja Säytsäjärvien ja matalan Petsikkotunturin poikki Utsjoelle, jota jokea pitkin sitte kuljetaan Utsjoen kirkolle. — Muonionniskasta taas kuljetaan suomen Enontekiäisten kautta Alattioon, jolloin Ounasjärveltä ensin on 4 penik. (porotietä) Näkkäläjärvelle, siitä 2 penik. Sitsajärvelle rajan pohjoispuolelle, sitte 2 penik. Sieppiin ja Siepistä sama määrä Koutokeinon (eli suomeksi leveän tien, valtatien) kirkolle, josta päästään kahta tietä Alattioon.

Kittilässä löytyy koko joukko säätyhenkiä: siellä asuu tuomari, tohtori, kruununvouti, nimismies, pappi ja metsäherra. Toivottavasti sinne saadaan postitoimistoki, sittekun uusi maantie Rovaniemelle ehkä ensi syksynä valmistuu. Tämä lähes 15 penik. pitkä tie, jonka tekoon kruunu muutamia vuosia sitte ryhtyi ja johon tähän asti lienee pantu noin 120,000 markkaa, tulee olemaan mahtava askel Lapin lähentämiseksi muuhun Suomeen.

Kittilästä arvelin vähän poiketa Sodankylään saadakseni nähä sinne juuri Suomen puolesta pystytettävää pohjoista havaintopaikkaa, polari-asemaa, vaan vaikka Inbergin kartassa on maantie merkitty kulkevaksi sekä Sodankylään että sieltä Rovaniemelle, arveltiin Kittilässä, että jalkaisinki olisi melkein mahoton Sodankylään suoristaan päästä. Siksi lähin 18 p. elok. jokea alas Rovaniemelle, jonka kirkolle tulin 20 p. aamulla. Mitään erityistä ei tästä matkasta ole mainittavaa; joutusaan solui vene myötävirtaa alas. Pohjoiseen Rovaniemen kirkolta on 3—4 penik. pitkä, aivan suora suvanto, Sinetänsuvanto, jonka yläpuolta kuljin hiljan illalla 19 p. Vasta tällä suvannolla hoksasin, kuinka pimeät yöt jo olivat, vaikka kyllä jo varemmin, mutta mieleen panematta, olin sen seikan huomannut. Ilta oli nimittäin erinomaisen ihana, että kehotti mietteisiin vaipumaan, ja kun pitkänäni veneen pohjalla katselin ylös taivasta kohti, näin yhen tähen toisensa perästä tummansinisellä ilmankannella syttyvän palamaan; nämät ensi kerran sinä kesänä nähyt tuttavat nyt muistuttivat, että syksy oli tulossa. Omituista tosiaan oli ajatella, että pimeyden luvatussa maassa, äärimmäisessä pohjolassa, en ollut pimeää ollenkaan nähnyt, vaan että se nyt täällä etelässä, auringon ja valon puolella, tuli vastaan!

Rovaniemen kirkolla tapasin kestikivarissa piiri-ingeniörin Oulusta Ferd. Smedbergin ja kiirehin hänen kanssa pääsemään matkaan. Yhessä sitte ajettiin Kemin komeasti rakettua jokilaaksoa alas Kemin vähäiseen kaupunkiin ja siitä pitkin Pohjanlahen rantaa Ouluun, johon tultiin 22 p. aamulla. Kun en Rovaniemellä olisi kiirettä pitänyt, olisin sieltä voinut toisetki matkatoverit saada, nimittäin kumppalit kesällisen retken alusta, Schwartzbergin ja Raninin, jotka Kemijärveltä tulivat ajaen Rovaniemen kestikivariin tiimaa lähtöni jälkeen. Kemijärven ja Rovaniemen välillä kulkee näet maantie, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1851; se ynnä maantie Rovaniemeltä Kemin suuhun, joka on kymmenen vuotta vanhempi, onki ainoa ajettava tie koko Kemin jokilaaksossa. Mitä karttoihin on merkitty muita teitä, ne löytyvät ainoastaan paperilla, s.t.s. niitä on aikanaan aljettu tehä, vaan ne ovat sitte kasvaneet umpeen. Semmoinen on esm. tie Vikajärveltä Sodankylään, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1850.

Vasta 23 p. elok. Schwartzberg ja Ranin tulivat Ouluun; kun me olimme niiltä Kemin varrella hevoset vieneet. Hauska oli heitä taas tavata ja vielä hauskempi kuulla, että heki olivat kesänsä viettoon täydellisesti tyytyväisiä.

Lehtori Schwartzbergin laskujen mukaan asui ryssän rannalla v. 1882 625 suomalaista ja 63 lappalaista (lutherin-uskoista). Minun laskuni mukaan suomalaisia olisi pitänyt löytyä päälle 700 henkeä. Erotus saapi siitä selityksensä, että leht. S. ei ole ottanut lukuun suomalaisia Paatsjoen varrella.

Petshingin luostarin uudelleen-rakentamisesta on Venäjällä nostettu kysymys, tietävät, venäläiset sanomalehet kertoa.

Matka etelä-Varangin kautta on kerrottu erikseen matkasta Ruijan kautta, vaan myöhemmät tilastolliset ilmotukset Ruijasta yleensä koskevat myöski etelä-Varankia, koska norjalaiset lukevat tätäki Ruijaan. Toivoakseni tämä ei lukian mielessä mitään sekavuutta synnytä, vaikken ole muistanut siitä tekstissä erittäin huomauttaa, kun oli täysi työ Ruijan läänin ja maakunnan välillä olevan erotuksen mielessä pitämisestä.

Miten miehen osinko, mandslod, Norjan puolella oikeastaan luetaan, on jäänyt minulta hämäräksi. Virallisen tilaston mukaan se lasketaan niin, että kalasaaliin arvomäärä jaetaan pyytömiesten summalla. Suomalaiset luullakseni miehen osalla tarkottavat ainoastaan sitä määrää, mikä kulleki pyytömiehelle jääpi, sittekun veneen "laikko" s.o. kolmas osa saaliista on luettu pois.

Paitsi lukkari Isakseniä, joka oli varsin etevä lapin kansan edustaja, tahon vielä semmoiseksi mainita toistaki lappalaista, jonka tapasin Sokkukentällä Jyykeänvuonon rannalla ja joka oli nimellä Pieran Edes Hamar eli Vasara. Hän tuntui olevan erittäin innokas "kristitty", niin että vastaanottiki minua kysymyksellä "oletko jumalan lapsi", vaan kun vähistä merkeistä lienee huomannut, etten ollut halukas kovin pitkältä kuuntelemaan hänen hyväntahtoista, vaan vähän yksinkertaista puhetta, hänellä oli siksi älyä ja itsehillitysvoimaa, että rupesi muista asioista puhumaan; jonka kautta hän isosti kohotti arvoaan silmissäni, koska tuommoista itsehillintöä uskon harrastajissa harvoin tapaa. Ainoastaan lähettäissä hän taas palasi lempi-aineeseensa, kiivaasti kehottaen viemään terveisiä kaikille kristityille matkalla, jotka epämääräiset terveykset, onnellisesti sainki jätetyiksi kahelle "kristitylle" saattomiehelle Kittilässä.

[1] Sen suhteen lienee sentään kyllä varaa "kärsivällisyyden piipun polttamiseen", niinkuin turkkilainen sanoo.

[2] Hauska oli minun tässä suhteessa ottaa vaari molemmista matkakumppaleistani: ennenkuin Oulangansuuhun tultiin ja vielä sielläki kulki heidän arvelunsa "venäläisistä" samaa yhtä väärää ja pahottavaa suuntaa, kuin valitettavasti yleensä koko sivistyneessä säädyssämme vielä on laita; vaan Knäsiässä heidän mielensä jo oli aivan muuttunut, "venäläisistä" ei enään ollut puhe, halveksimisen sijaan oli mielisuosio astunut, ja peittelemättä he nauroivat entisille harhaluuloillensa.

[3] Joku harva paikka löytyy, joka on hallaa vasten tavattu; niin esm. Mossalan saaresta mainittiin, että halla ei siinä käy koskaan.

[4] Sanaa Umptek Friis kirjottaa Umbdek, samoin kuin sanaa tunder (tunturi) dunder. Pt:ääni edellisessä oli kuitenkin aivan selvä, ja Castrénki kirjottaa Umptek; samoin t:ääni jälkimäisessä. Muitaki Lapin nimiä Friis kirjottaa toisin kuin ne meidän korvissa soivat, esm. Aver pro Auer (Auver) jaur, Tschynedunder pro Tshunatunder, j.n.e.; liekö hän sitte oikeassa. Että hän suomenkielisten nimien ja sanain suhteen usein isosti erehtyy, huomaa jokainen, joka hänen matkakertomustaan on lukenut.

[6] Huomaa: lappalaisilla tarkotetaan ryssän rannalla aina lutherin-uskoisia lappalaisia; kreikan-uskoisia kutsutaan "koltiksi eli kolttalaisiksi" (norj. skolter).

[7] Talon-isäntäin nimiksi on muistokirjaani pantu: Treijat, Hänninen, Suni, Romssi, Takkinen, Hirsivaara, Haataja ja Torf (?).

[8] Lehtori Schwartzberg sai käydessään väkiluvun nousemaan 220:een henkeen, jota en voi muuten ymmärtää, kuin että hänen lähes Pummankiin oli tullut irtonaista väkeä muista kylistä, jotka myöski otettiin väenlaskuun. Sitä näyttää todistavan se seikka, että hänen laskunsa mukaan esm. Kervanassa oli vain 28 henkeä, kun minulle lueteltiin 53.

[9] Siinä ryssän rannan kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin, on tämä vuono väärin nimitetty Stolboanlaheksi.

[10] Maattivuonon pohjoisrannalla, pienen joen suussa, jossa on vähän "outaa" (metsää), asuu 1 lappi ja 1 ruijalainen.

[11] Että Suomen lappalaisilla ennen oli tapa käydä myöski nykyään Venäjälle kuuluvalla osalla yhteisaluetta, seuraa asian omasta luonnosta, sillä sisämaan lappalaiset ovat aina kulkeneet merenrannalle jokien osottamaa suuntaa ja itäpuolitse Paatsjokea kulkevilla esm. on tie ollut jotenki suora Karabellan niemelle. Mutta tähän löytyy kirjallisiaki todistuksia. Niin norjalainen Th. v. Vesten sanoo, että viime vuosisadan alkupuolella lutherilaisia lappalaisia tavattiin Muotkavuonon rannalla, ja ne lappalaiset jotka Friis tapasi Kervanassa, kertoivat että heidän esivanhempansa jo ennen v. 1826 olivat Venäjän puolelle muuttaneet ja että heitä entiseen aikaan oli ollut paljo enemmän. Nämät lutherilaiset (poro) lappalaiset tietysti ovat olleet Inarin s.o. Suomen lappalaisia, jonka näkee siitäki, että vaikka Friisin aikana jo löytyi lutherilainen kirkko Akkulanniemellä etelä-Varangissa, lappalaiset yhtäkaikki sanoivat käyvänsä kirkolla myöski Inarissa, johon kuitenki on kolmatta vertaa pitempi matka. Siinä kertomuksessa Norjan ja Suomen välisestä rajasta, jonka maaherra Oulun läänissä S.F. von Born v. 1823 antoi senaatiin (Suomi 1843), sanotaan nimenomaan, että mitä rajaan Varangin tienoilla tulee, vanha kalastustapa Näytämön, Paatsjoen ja Petsamon joeissa tekee rajan virkaa (gamla häfden å fisket uti Nejdens, Passvig och Peitse elfvar tjenar här till rättesnöre i stället för ordentelig gräns).

[12] Väkiluku koko Viipurin läänissä oli v. 1870 276,000, v. 1880 301,000 henkeä, enennys siis noin 9 prosenttia, joka 20 vuotena tekisi 18 % eli ei täyttä viidettä osaa. Jäämeren rannalla enennys, niinkuin juuri näimme, on ollut 300 %, siis suunnattomasti suurempi.

[13] Jos noilla rauhakirjassa tavattavilla sanoilla, että rajan piti kulkea "allt in i hafvet", oikein meren "sisään", olisi erittäin tarkotettu mitään, niin ne parhaiten sopisivat viittaamaan rajan päättymistä Karabellan maan sanottuun luoteisnokkaan, joka terävänä kärkenä ja edemmäksi kuin mikään muu niemi ryssän rannalla pistää mereen; vaan mahollista on, että noilla sanoilla ei ole muuta tarkotettu kuin rajan kulkua mereen "asti". Omituista yhtäkaikki on, että mainitulla luoteisnokalla, jota norjalaiset muinoin nimittivät "Carlsgamoddeksi", on lapiksi nimi aide-njarga, aita-niemi, joka viittaa siihen, että niemellä olisi ollut joku rajotuksen merkitys.

[14] Hauska olisi tietää, mitä perusteita rajankäynnissä 1830 noudatettiin, kun rajamme tuli kulkemaan niin paljo lännempänä kuin mitä Venäjän kartat osottavat. Näitähän olisi sopinut perusteiksi ottaa, kun meillä arvaten ei karttoja ollut.

[15] Ks. Friis, En sommer i Finmarken, 1880, siv. 108. — Kumma etteivät Suomen kirjailiat näistä kartoista ole puhuneet mitään.

[16] Sisämaassa, 3 neljänneksen päässä Pykeijasta, löytyy somaniminen vaara Patteritunturi. Muutamia vuosia taapäin eräs norjan herra oli tälle vaaralle pystyttänyt 3 kyynärää korkean kivipaalun eli -pyykin, ja puhe oli silloin käynyt, että se oli vanha rajapaikka.

[17] Vastapäätä Annijoen suuta Varanginvuonon etelärannalla on pieni lahti, jonka nimi norjaksi on Gandvik (siis Kannanlahti!). Suomeksi lahen nimi kartan mukaan on Juurivuono.

[18] Jälestäpäin, sittekun ylläseisova jo oli kirjotettu, olen nähnyt pienemmän Ruotsin ja Norjan seinäkartan, jonka Maatieteellinen Seura (geografiska inrättningen) on ulosantanut ja C.P. Hällström tehnyt v. 1815. Siinä kulkee Norjan raja Kolmisoivasta Reisvuonon perukkaan. — Mitään "yhteisaluetta" ei karttaan ole merkitty.

[19] Oloja Varangissa kuvaa sattuvasti seur. tapaus, josta kuulin matkallani. Eräs Suomen virkamies oli Varangissa kerran leikillään kertonut, että Venäläinen kohta tulee vallottamaan itä-Ruijaa. Väestö s.o. suomalaiset joutui tästä aivan ilon vimmaan, uhitteli norjalaisille, että pian heidän valtansa loppuu, koko maakunta oli täydessä häiriössä ja tuon perättömän puheen levittäjä pelastui vankeudesta ainoastaan senkautta, että itä-Ruijan virkamiehille sattui olemaan hyvä tuttu.

[20] Muist. Etelä-Varangin pitäjän luoteisraja kulkee Kolmisoivasta Juurivuonon itäpuolelle; naapuri-seurakuntana on Uuniemi. Uuniemessä, varsinki sen eteläpuolelle Varanginvuonoa tulevassa osassa, asuu melkein yksistään lappalaisia ja siitä mitä tässä luvussa on etelä-Varangin seurakunnasta lausuttu, sopii siis Uuniemen etelä-osaan oikeastaan vain se, mikä lappalaisia koskee.

[21] Uusin asetus muuttolappalaisista Ruotsissa ja Norjassa, annettu 6 p. kesäk. 1838, järjestää kuitenki tässä mainitut seikat paremmalle kannalle, säätäen 5 §:ssä, että porojen vanhoja kulkuteitä ei saa sulkea ja että, missä niin on jo tapahtunut, ne valtion huolenpidosta ovat uudestaan avattavat.

[22] Nämät samoin kuin jälestäpäin tavattavat tilastolliset numerot ovat Norjan virallisesta tilastosta otetut.

[23] Sekarotuisilla tarkoitetaan Norjan tilastossa niitä, joitten vanhemmat ovat eri kansallisuutta; norjalaista, suomalaista, lappalaista tai sekarotuista. Niistä pidetään niin tarkka luku, että syrjäistä tahtoo sekä naurattaa että pyörryttää. Mihin kansaan esm. se kuuluu, jonka isä on norjalaisesta isästä ja suomalaisesta äidistä syntynyt ja äiti lappalaisesta isästä ja sekarotuisesta äidistä?

[24] Kyröläisten nylkemistavasta kuulee toisinaan kerrassaan kammottavia juttuja. Niin olivat kerran lähteneet erästä Ivalosta tullutta venäläistä saattamaan Sompioon. Sanomatta on arvattava, että he olivat määränneet hyvän palkan työstään, vaan keskellä taipaletta he ilmottivat saatettavalleen, että heidän vielä piti sovitun maksun lisäksi saada sata markkaa. Vihoissaan tuommoisesta kelvottomuudesta venäläinen jyrkästi kielsi. Silloin miehet laskivat taakkansa maahan ja lähtivät palaamaan kotia, jättäen matkamiehen keskelle tietöntä erämaata! Juuri kuin he olivat näkyvistä katoamaisillaan, he saivat merkin palata takaisin ja kulkian oli pakko maksaa mitä toiset julkesivat vaatia. — Sankarityöstään saattajat itse olivat kerskumalla kertoneet eräälle Lapissa usein kulkeneelle Suomen virkamiehelle, jolta minä olen tapauksesta kuullut.

[25] Oikaiseva lisäys sivulle 252. Sen tavan suhteen, jolla pyynnistä lähtevä tulo Ruijassa jaetaan, voin tässä kauppias D. Haloselta Kemissä viime arkin painamisen jälkeen tulleen kirjeen mukaan lisätä, että veneen ja pyytöneuvojen osaksi luetaan kolmas osa saaliista (siis vielä enemmän kuin ylempänä arvelin) ja muut kaksikolmattaosaa jaetaan tasan veneessä tavallisesti kulkevan kolmen miehen välillä, niin että itsekuki saa kaksiyheksättä osaa. Veneen osasta kuitenki on maksettava huoneet pyytö-aikana ja "jällit" (kuivauställingit), vaan koukkujen syöttäminen, johon työhön usein käytetään vaimonpuolia, on kipparein toimitettava. Ryssän rannalla luullakseni myös toisinaan otetaan veneen laikkoa enemmän kuin kaheksas eli yheksäs osa saaliista. — Esimerkiksi niistä vaivoista, joita pyytömiehet saavat kokea, mainitsee hra H. sivumennen, että kun lumimyrsky merellä tapaa ja kalastajat läpimärkinä ja vilustuneina pakenevat huoneestansa lämmintä hakemaan, voipi sattua niinki, että koko huone on kadonnut näkymättömiin lumikinosten alle, jolloin ei muuta neuvoksi kuin lapiot käsiin, että asunto löydettäisiin peitostansa.

[26] Kun turskalta ainoastaan vatsa halkaistaan ja se sitte kuivataan, norjalaiset sitä kutsuvat "rundfisk"; jos taas kala halkaistaan selkää myöten ja selkäruoto otetaan pois, sanotaan kalaa "rotskjær". — 1 kilogrammi on 2,35 Suomen naulaa; 1 hektoliiteri = 38,2 suomen kannua.

[27] Ruijan kaupungeissa asuu kussaki ainoastaan pari kolme lappalaista, että sekarotuiset lapset ovat melkein yksistään norjalaisten ja suomalaisten avioliitoista syntyneet. V. 1875 oli 30 lapsesta Ruijan kaupungeissa 20:lla norjalainen isä ja suomalainen äiti, 10:llä suomalainen isä ja norjalainen äiti; sekarotuiset olivat siis tasan kumpaaki kansallisuutta. Ruijan läänin maaseuduilla oli 20:stä lapsesta 8:lla suomalainen, 7:llä lappalainen ja 5:llä norjalainen isä, 8:lla suomalainen, 9:llä lappalainen ja 3:lla norj. äiti. Jos sekarotuiset maalla tämän mukaan tahtoisi jakaa eri kansallisuutten kesken, olisi siis kaksi viidettä osaa luettava suomalaisiksi, runsaasti kolmas osa lappalaisiksi ja neljäs osa norjalaisiksi.

[28] Pottuja saatiin Alattioon vuosikymmenenä 1856—65 keskimäärin vuosittain 3,500 tynnyriä, joka, kun väkiluku oli noin 2,300 henkeä, tekee puolitoista tynn. henkeä kohti (Vulfsberg). Oulun läänissä oli pottusato v. 1880 148,000 tynn., siis ainoastaan kolme neljättä osaa tynnyriä henkeä kohti.

[29] Ks. esm. Statistisk Aarbog for Kongeriget Norge, 1882, Norges Fiskerier i Aaret 1878, Resumé des renssignements statistiquea sur la Norvége, 1875.

[34] Tuosta luulevaisuudesta vielä yksi esimerkki. Juuri vasta mainittu suomalainen näytti minulle muutaman keväällisen numeron Vesisaaren norjalaista viikkolehteä, joka kerrottuaan, että eräs nuori venäläinen oli tulossa Ruijaan, hartaimmasti terotti lukiain mieleen, etteivät tulokkaalle antaisi minkäänlaisia tietoja maakunnan oloista, koska hän arvaten oli liikkeellä valtiollisia salatarkotuksia varten. Valveella norjalaiset kokevat olla. — Huvittavinta oli, että puhekumppalini ensin näytti luulevan minua tuoksi venäläiseksi.

[35] Njalla merkitsee ylös ilmaan, pylvään päähän pystytettyä aittaa. Vaaralla kerrottiin lumessa olevan joku muuri, minkä merkiksi tuo sitte lie rakettu?

[36] Jauhomaton (venäläisen) hinta Jyykeässä oli 27 kr. (= 38 markkaa). Sen paino oli silloin 9 puutaa.

[37] Etelä-Norjassa rinnakkain Vermlannin kanssa sitäpaitsi löytyi 1062 sekä Trondhjemin hippakunnassa 46 suomalaista, niin että koko lukumäärä Norjassa teki 7,594 henkeä.

[38] Sekarotuisista maalla (4767) kaksi viidettä osaa, oli 1906, ja sekarotuisista kaupungeissa (337) puolet eli 168.

[39] Omasta seurakunnastaan, Vesisaaresta, prov. G. antoi seur. ilmotuksen: suomalaisia 1,800, lappalaisia 55, norjalaisia 1,000. Vir. tilastossa ilmotetaan: suomalaisia 1,484, lapp. 49, sekarotuisia 198 ja norj. 1,105. Tässä taas täytyy kysyä; miten suomalaiset vir. tilastossa ovat vähenneet päälle 300:lla?

[40] V. 1567 oli Ruijassa 154 veronmaksavaa lappalais-isäntää, s.o. perhettä, v. 1865 sitävastoin 1,556.

[41] V. 1759 löytyi Kainuussa ja länsipohjassa yhteensä 4,186 lappalaista, v. 1870 yht, 6,031, v. 1860 ilmotetaan 6,483.

[42] Keskipaikoilla tätä vuosisataa Venäjän lappalaiset kuitenki vielä näyttävät olleen lisääntymässä, jos saapi siihen luottaa, että heidän lukunsa v. 1842, niinkuin Castrénille Kuolassa ilmotettiin, oli 1844 henkeä, ja v. 1859, niinkuin viralliset ilmotukset tietävät, 2207. Suomen Lapissa taas lappalaiset viime aikoina näkyvät lisääntyneen, siitä päättäen että heidän lukumääränsä v. 1830 ilmotetaan tehneen 961 henkeä.

[43] Düben ei juuri, sivumennen sanoen, näy suosiollisilla silmillä katselevan suomalaisia. Niin hän esm. kutsuu Vaasan hovi-oikeuden julistusta Lapin rajan sulkemisesta (v. 1852) keisarilliseksi venäläiseksi ukaasiksi; Enontekiäisten lappia venäläiseksi kiilaksi; ja suomalaisten sorron suhteen Ruijassa, josta meillä on ollut sangen vähän puhetta, hän arvelee, että useat suomalaiset jo ovat siitä rääkyneet (skräna!).

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISET JÄÄMEREN RANNALLA: MATKAMUISTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

SUOMALAISET JÄÄMEREN RANNALLA

A. W. ERVASTI

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

IV.

V. 1877. V. 1881.

V.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE