The Project Gutenberg eBook of Menneiden vuosisatain vaiheita, by August Strindberg

Sananen suomalaiselle lukijalle.
Viljelty hedelmä.
Ylevämpiä tarkoituksia.
Hyvän ja pahan tiedon puu.
Paavo ja Pekka.

August Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi ilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty ja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden edustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä omituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista kaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko suomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä pelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut muutamilla myöhemmillä teoksillaan.

Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että siinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa Strindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja kuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä, intohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja osottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja syvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille tuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen. Hänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset, jotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä "Svenska Öden och Äfventyr", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne ovat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta arkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja munkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla, kärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia ihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä ja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri niin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja tuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.

Strindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän kirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan erillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja myöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne edellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat. Kertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta koska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin johonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin meidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä kertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin opettavia.

VILJELTY HEDELMÄ

Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa, Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna 1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin, että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää, että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.

Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle, tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia tarpeitakaan.

Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama. Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin. Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut: lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan, hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää, ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan. Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua, tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä hopeankuultavain pilvien keskessä.

Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa. Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut, ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti, sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot, jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään. Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen vähitellen tottunut.

Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä, kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha, taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi tahtonut sytyttää palamaan.

Jo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan etuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee raskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee puisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.

Sana "viimeinen" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän itse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei jouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee häntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.

— Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä kaikua.

— Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia linnoja valtakunnassaan.

Sten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi kohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta ulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä tielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.

Kun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi hevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa. Sitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.

— Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan vain ja kirjoittamaan.

— Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona epäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan vastaan.

— Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen, jota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.

— Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata esimerkiksi portinvartijan toimeen!

— Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä — ei sitä tuollainen aatelispoika voi.

— Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta siksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.

— Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen minä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.

Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti kolahtaen.

Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä, repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui. Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove. Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini. Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:

— Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.

Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.

— Ensiksikin — rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan — olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku rakennuskaaressa.

— Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä, vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.

— Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet kauniin aisani.

— Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.

— Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.

— Luojan vapaassa luonnossa — missä se on? Minä en tunne muita kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on luultavasti — minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu vielä — se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!

— Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla, kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!

— Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi, jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.

— Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus tehdä tulta edes lämpimikseni!

— Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme markkaa… ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan, että te ette koskaan ole omistanut mitään.

— Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään moisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut koskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.

Silloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää sinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin luo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.

— Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja teette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat eivät voine väliämme turmella.

Sten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta ystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta erilleen, viskausi hän satulaan.

— Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaa
Tukholmaan.

— Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen. Sano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta jos huvikseen varastaa, mitä se on?

Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja hänen aisapuunsa äärestä.

Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko kylän sitä haettava.

Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen, samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä; olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset varsin luonnollisia.

Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:

— Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.

Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi halveksivalla äänellä Sten herralle:

— Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli sauvaansa kohotellen.

— Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.

— Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.

— Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.

— Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia. Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.

Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui juhlallisesti:

— Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän, kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:

— Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski haarikan pöytään ja huusi tupaan:

— Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti päätään ja sälli jatkoi:

— Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä tapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.

— Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä olet kuulemma seppä.

— Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja, kunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.

— Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista vaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka, yhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla. Uskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin neuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, — ja te kysytte, onko se vaikeaa!

— Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe enemmän huvitti kuin vakuutti.

— Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja katseli kuin kuvia haarikan pohjasta.

Hän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista haarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.

— Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä olen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, — anteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä maailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä kaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.

— Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten viattomasti.

— Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra. Sanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen; sepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis, josta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei pidä ylhäisenkään olla ylpeän, — onhan tuommoista ennenkin nähty. Lyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat itsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas, toisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin taitanut.

— Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten enää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.

— Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.

— Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!

— Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus. Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus. Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle haarikkaan, viimeiset olivat minun. — Miltä tuo kana maistui? Se on minusta sitkeän näköistä.

Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin sitkeää. Sten vastasi:

— Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin, että se on kelvollista ja maukasta.

— Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa vaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte tutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki merkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on retkillään.

Sten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä varsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään uniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei millään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.

— Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani; onhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua rupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.

Mutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi, kieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä siitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä siinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle; haki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen hetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen vuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin olisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että koko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan sakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta kuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea passo:

— Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut me muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja muulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. — Kievari, lisää viiniä! — Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja nyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi, lukkari.

Sten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten Klaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin isäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä oli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen jano.

— Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään toimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?

— Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä irtolaisista?

— Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen maankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää laki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen tekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.

— Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla taikka toisella, millä tahansa. Pax!

— Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti päätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti paikoilleen.

— Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin tahtovat elää muiden kustannuksella…

Klaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin.
Mutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:

— Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko siihen kukaan vastata?

Kievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen viuhtasten vasemmalla kädellään.

— Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan näin: Cur tuus benevolentium! Pax!

Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.

Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden, kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot, asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:

— Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?

Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista, jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan, kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin, joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.

Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.

Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla, jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.

Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta, muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä, mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.

Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse, vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia, puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin. Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika, tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, — esittäen talvea. Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan, että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen. Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui hänestä olo turvallisemmalta.

Juhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui, kokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli erityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja kuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.

Sten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten kadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle maalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan. Siellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja kun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata, meni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle tultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat solat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita ihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne astelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet juoksutettiin.

Ihmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei tuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet. Itse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas kävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet kokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin se oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien lomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta, joita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä, mustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin myötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen polkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin ikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle pikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin mehiläiset kekonsa — miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei uskonut.

Kun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan saunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi kaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä. Yhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä, kaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei voinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se kitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan otti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli tavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän ympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä, toiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat kookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä, viskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä, mihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä melkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia katseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään metsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka tuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne, jotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä, muistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin männingäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan ympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei yhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin ihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen kaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut heillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä leipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin taipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön valvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan. Uhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun he rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä? Sepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin moukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi vuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen kulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon levyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että he tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden pysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että hän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän hänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen velvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu jäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun olivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli syntynyt, — hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa katsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät siellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän puut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty jokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.

Sten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän saada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja hänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen, jossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.

— Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan tutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama se, kyllä täällä puhdas tulee.

Ja kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä pesemään.

— Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On se ero ihmisten välillä, — kas tätäkin. Jalka kuin neitosella, melkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä hienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet! Ikäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa, — ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.

Pestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle, jossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen taittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita kiharoitaan, puhellen itsekseen.

— Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan itse piispalle.

Sääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin paljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi kohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen ja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja katseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta nuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken läpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan ikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär hyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.

Eukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan.
Vihdoin hän virkkoi:

— Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija, että se on muita sääskiä parempi?

— Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri on vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on jotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.

— Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan? Tahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia sääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja antaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on yhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen kuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen kisällisääski.

Sten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi ainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.

— Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri siksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat elämään.

Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan, jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava. Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen korkeiden kasojen alta.

Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä. Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena, oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen, kuninkaan kolmas paluu.

Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen, kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista. — Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla, sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. — Näen, että te olette yksin ja niin olen minäkin.

Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.

— Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. — Niin, taas on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen sanoisi: niin, taas on syksy!

— Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin sanoakseen.

— Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. — Ja hän todisti väitteensä uudelleen rykäsemällä. — Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi keuhkoihin ja kasautuu sinne, — sillä paikalla ei elä koskaan kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.

— Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja lapsellisesti.

— Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.

— Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, — ylöspäin, sillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me rientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin: rehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan se voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.

Rummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia rummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.

Ylös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento, puettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen verkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin pormestari.

— Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta kertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut kuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi! Todellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi, jolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy suojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, — muita ei oteta laskuun.

Sten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta, sillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:

— Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen myöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen ostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan ja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja ja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi ketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on olemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja privileegiot johtuvat vallasta.

Riemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin kuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat kaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka nousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja seisoi.

Innostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin ikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat voimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten näki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten huutojen ja rumpujen pärinän keskitse.

Pormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, — tällä kertaa teki hän sen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä — ja hän ilmoitti, että kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle sen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut pääkaupunkiinsa.

Viinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli parhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä sivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m. varten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat etunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos, vastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala oli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty käyttämättä.

— Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen kehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret miehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti sulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho kuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo äskeinen kirjuri.

Stenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi hänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä. Sillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri tempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt nuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin. Morsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan; nuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä ja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen kanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta. Tanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia kohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän onnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut olla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin vaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen hämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä hän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin keskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi raskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä kuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!

Mutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit syrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin soihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut käsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille, kutsua näitä tanssimaan.

Sten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää seinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho, poskillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna morsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas tunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa; kaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen tarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen väsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi; hänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa humisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi ponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt aluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän. Vaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku olisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se läheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi vedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen nainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian, hapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla lämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla; toisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille; tämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla kädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli kaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä, jonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä hänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären saunassa.

Stenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä rinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin he erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas; milloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se puristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet loitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät toisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa korkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina kuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän ei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän ihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni jalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot selvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi lukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun prinsessankin olisi sopinut kadehtia.

Mutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun kädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin sanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi. Mutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin salama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja suuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan. Hälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat nyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä nuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman näköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat väliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui esille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston jäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava; mutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta oli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito, arvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän — lisäsi ukko leikillisesti, — tunsi itsensä niin syvin loukatuksi. Tämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä hämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä olikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.

Nuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun eikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista ystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen joutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä lausui hän tuomion:

— Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko ja Sten herra oli tuomittu.

Voimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle ojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa oleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan kysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki jokainen aatelisherra lie saanut oppia.

Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.

Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan ja sen haltijan alleen, — poika vain pelastui; mutta hän ei ollut mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja hänestä tuli mökin onnellinen asukas.

Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut, ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat, että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä tuomarinpontevuudella:

— Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro! Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä. Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette, että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.

Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.

Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:

— Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.

— Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.

— Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa, jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.

— Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.

— Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. — Mitä tuohon eron saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.

— Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi. Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa. Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen, ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen. Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. — Miettikää nyt päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä, olkaa ymmärtäväinen!

Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.

Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu, maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta oli sen hiki syönyt, — se oli sangen surkean näköinen. Hän meni maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, — heräsi, nukkui taas rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten kahdelle.

Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon. Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä, kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee, miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse oli odottanut kymmenen vuotta.

— Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä kumminkaan ole tyytyväisiä.

Sten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia käsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän taas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että poikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja sen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.

Elämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan; toveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä taistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä. Stenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa, murhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy ei ollut työn, vaan kasvatuksen.

Kaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi hoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä, opettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut käsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.

Nyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua! Hän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli säikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa kertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti kuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla oli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen kasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei kirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.

Eräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen tuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin tätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä eikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta kesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman toivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä, ikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen. Hänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui tangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista, raudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän pistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti hevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa heiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet räiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta sepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti hirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella jäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän ahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana. Hän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin odotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä tehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa ja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti tuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja tunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi ajatus:

— Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta näen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan voi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi tavattiin ja kätevyyden saavutat pian.

— Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen nuoruudestani harjaantunut.

— Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti tahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän täytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee oikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme täällä työskennellä kahden.

Stenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä
Klaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.

— No, sitten mennään suoraa päätä sällien majataloon ja ilmoitetaan sinut asianomaisella tavalla oppilaaksi.

He kävelivät puheenjohtajan luo, joka otti Klaun vastaan sellaisella halveksivalla käytöksellä, että Steniltäkin rupesi kunnioitus tätä kohtaan horjumaan. Mutta hän otettiin oppilaaksi ja sen uuden arvon kunniaksi juotiin useampia oluthaarikkoja muutamassa kapakassa; illalla juopunut mestari hyväksyi hänet palvelukseensa. Yön makasi Sten pajassa.

Aamulla, kun Avemariaa soitettiin Mustainveljesten luostarissa, herätti Klaus Stenin kovasti tutistamalla.

Sten puhalteli ja lietsoi puolentunnin ajan ja kun hän vihdoin oli saanut ahjon hehkumaan, meni hän herättämään Klauta.

— Pane rauta tuleen ja herätä minut sitten kun se on punanen. Vetäsen vielä tässä pienen unen, virkkoi Klaus, ja kääntyi seinään päin.

— Tao sinä rautaa, tao se sormen hienoiseksi, sillaikaa kuin minä tästä nouseskelen, virkkoi Klaus haukotellen.

Sten meni pajaan, vaan nyt oli rauta mustaa. Hän polki palkeita ja sai sen taas punaseksi. Sitten otti hän sen pihtien väliin ja kantoi alasimella. Mutta ennenkuin hän ehti moukariin tarttua, oli se musta. Tätä kävelyä Sten jatkoi, kunnes väsyi. Silloin meni hän taas Klaun luo. Tämä kuorsasi ääneensä, pajanahan oli hän vetänyt päänsä päälle, ettei häntä päivän valo häiritseisi. Sten valitti kyvyttömyyttään. Klaus kävi kärsimättömäksi.

— Voipa piru kuinka olet tuhma. Etkö voi pidellä pihtiä toisessa kädessä ja moukaria toisessa.

Steniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus äkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.

Aamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja neitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko kädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään kasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän yritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti tervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.

— Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut pihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.

Sten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle, niin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.

— Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä mukavimpaan asentoon. — Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut moukaria pitelemään.

Sten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle ja Klaus laski:

— Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen tehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä vasikanpaistia!

— Yks ja kaks — yks ja kaks — — Vai luulet sinä, että voipi tottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja savu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. — Ja mitä luulet kauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä tapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. — Saattaa sitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta silloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. — Kaks ja yks ja…

— Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa kievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli hevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä on nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö kauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis oli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi! Hahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen kuulet!

— Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi, ivasi Klaus.

Sitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä hän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.

— Yks ja kaks — ja yks ja kaks ja yks ja… Ei, kyllä tätä jo riittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä, on työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. — Juoksen tästä vähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että lankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut rautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi, niin että saat sillinä uida, muista se.

Sten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä yksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun edestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.

— Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri sitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi vuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja annan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa aatelismaailmassa?

Klaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet ristiin rinnalle sekä jatkoi:

— Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa nähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta ei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi mielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet. Se on vallan mainio mielipide.

Stenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta vastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän kaatui taijotonna maahan.

Kun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli tuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs verisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista. Siinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta kun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle päästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina oli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään. Milloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut telineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli kaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan oli polttanut polvensa.

Ei ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin monenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden elämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että rikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.

Täällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon vehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin aika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä toimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin miltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi. Sten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla yhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso; ja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella ristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi, miten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.

Eräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus häntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi kuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista lohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi kapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.

Kun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi ja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha kunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin oli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä nuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua syntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin ammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään hautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän kautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin vaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta erinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten käski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten siirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että vanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he nämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä olisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa olisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin tyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään soturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä kumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi kyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän puolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.

Tämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään liikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin ainoastaan juopunut sen tehdä voi.

Mutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa ensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi syystä, että Sten kostui.

Eräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä todistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän myöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut tehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli lausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään. Hän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa hakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä mehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä keosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän rupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta sillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin yleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli, ettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.

Kepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen Pitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan palveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja pyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta. Portti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin odottaa.

Priori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli taloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat merkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten nämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun alituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan. Silloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.

— Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö? huudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä pyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset: tuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja metsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet sisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi Herran nimessä!

— Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala on kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole halua hengelliseen säätyyn.

— Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja suvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja toista, pystymättä mihinkään.

— Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin syömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.

— Niin juuri, virkkoi priori. — Mutta kuka hänelle sen sanoo. Tyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän Dominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus, mennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle vähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme, taloudenhoitaja!

Veli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan tympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia pyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli tapana sanoa, "tuottelijaita". Sillä dominikaanein munkkikunta oli valtava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden kanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään hengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.

Kun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen, arveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko tehtävästä.

— Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä täällä saavuteta rauhaa koskaan.

— Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä ärsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä palkattomasta työstä.

— Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En jaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään. Sanokaa siten, niin ette valehtele.

Sten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi koristelematta:

Hämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen Stenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan ja jatkoi keskustelua:

— Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne salaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä loistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa, tulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on kehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä päärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta Espanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on mainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä maistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean hedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa sukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä siemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa tuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen omenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän, ei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä talvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen hedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään, varsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme, meidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen! Olenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta auttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat ehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan eivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.

Sen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen
Steniä porttia kohden.

— Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin pihlajanmarjoista päättäen.

Kun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että hän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi sielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen päätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa seisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua alas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi johtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat kulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva. Mutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka loisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty raolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon. Avattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota Siklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät tasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi raittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle kapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta tarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot läppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla iltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin päästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän seisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin rinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa vaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.

Kimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen sulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria pyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka ohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet palasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät äsken olisi säikähtäneetkään.

YLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA

Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan. Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.

Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä, karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda meidän päällemme!

Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen, ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset silmät ja palanen kalpeita poskia.

Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan ja perheestään.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.

Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen alamaisen ja totella häntä herranaan.

(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin haluten sanoa jotakin).

Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan. Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan miehellä.

(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä kirkko voi hyväksyä.

Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa. (Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.) Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi, miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat koettaneet rikkoa.

Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.

Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.

Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja — tähän pani hän erittäinkin painon — kasvatukseen. Sitten antoi hän heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.

Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän kautta.

Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan, josta päästiin ulos pienen portin kautta.

Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla äänellä:

— Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin ruoskat.

— Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat häntä kulkemaan turmiotaan kohden.

— Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.

— Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa, olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi tarkoitus?

— Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän mietittyään.

— No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat — siis pitää kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?

— Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.

— Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.

— Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.
Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.

— Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.

— Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja kaikkein vähimmin tällä tavoin.

He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi, että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.

Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.

Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta. Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja, jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta. Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.

Rasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut päivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot, jotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat ilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa maata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä. Hän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi nyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä. Sitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko paahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi olemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä puoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.

— Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja rinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta, ellemme niitä käyttäisi.

— Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja lasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen, joka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea tähän syntiseen maahan!

— Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu. Kuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä tuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä jollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat verta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka käsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka sinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta laajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita… Niin tämä on toista…

— Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen keskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: — Olet vapauttanut kukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka ovat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.

— Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt lapset ulos näkemään niiden iloa!

Viipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä. Hän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja vasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan sikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle; valo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin ja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti laskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset pullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin menneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja laukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden poikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo kirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli unhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon molemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat pois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus papin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti hän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta; vaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin herttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen kuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään näiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä seurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin estääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki käännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen portailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset hatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa juhlallisen näköisiksi.

Kun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän kirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että nainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi itse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.

Toiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion kuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän kysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että hän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla myönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin kirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan kautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin hyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui hänen sydämeensä saakka.

— Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea, mutta se on sittenkin rikos.

— Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin varmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen asian kyllin selväksi miettinyt.

Pappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen niskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi risahtavan puutarhassa.

— Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne lähtiessänne karkuun kotoanne.

— Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme ratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan tämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette tiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu, siellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo elää synnissä, ja siksi lähden.

Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän virkkoi:

— Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.

— En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?

— Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.

Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota vaimoparkaa.

— Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan keskustelun.

— Kenen vuoksi? — Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden jumalallista alkuperää.

— Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin rupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä tutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi olemassakaan…

— Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että epäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa. Etkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen kadotukseen. — Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä viime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.

Vaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies vastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.

— Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun puhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta puhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi et. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien vallassa.

Päästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi välttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa alas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa syötäisiin päivällinen.

Kohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden kalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä, joiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään talven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron, jota hän kutsui "vanhaksi ihmisekseen" ja hän souti voimakkaasti tuon puolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena siinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin ruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia, opetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä. Hän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi hevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän kävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen siniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi hän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen, näkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.

— Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti mies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.

Päivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että hän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:

— Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan voita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.

— Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. — Älä nosta jalkojasi pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat, nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne herättivät saman riemun.

Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui. Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai käen intohimoista kukuntaa.

— Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.

— Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.

Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan ja kiitti hauskasta päivästä, — hänen oli vielä mentävä kirkkoon iltamessua lukemaan.

Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot. Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan, oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada puhutella häntä messun jälestä.

Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain onnetonta tulisi tapahtumaan.

— En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän sisällisimpiin oloihin.

Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:

Dilectis in Christo fratribus! — rakkaille veljille Kristuksessa!… Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus — Sabinian piispa, paavillisen istuimen lähettiläs…

Silmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä pysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu, sillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät näyttivät sammuvan.

— Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua tulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa saastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen sydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten jälkeläisten välille.

— Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti pappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.

— Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon ylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi. Huomatkaa tarkoin tämä erotus: "älköön ihminen sitä erottako". On siis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta tässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä Jumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin kaikissa muissa tapauksissa.

— Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat
Herralle sitä palavampia.

— Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi! Maailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja voitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita…

— Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan nimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette sytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.

— Presentibus consulentibus et consentientibus… se on päätetty ja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen viisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen; hyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin ja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.

Nuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli tarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen iskun alle.

— Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli on taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat maassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee talonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan, — tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota sinetöittyä käskykirjettä — älkääkä unhottako kirkon ohjeita.

Hän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen vielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman sanansaattaja surua ja kurjuutta.

Rasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä kotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen. Auki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet valaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi ollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi rangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti silmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja joi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi ristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän oli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui taivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella, niiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin, jonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina ja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit inhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa, että se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan kristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään ja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä? Eihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos mieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida vaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen vaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi omituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä, jotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi, joka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän seurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä alttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja uhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.

Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas, jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita, jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka, koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa, sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi, miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he välttäisivät uhkaavan vaaran.

Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.

Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea, mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä. He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin. Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa, ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.

Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.

Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi, hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.

Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.

Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin virkkoi mies:

— Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta, mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.

— Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua, sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli, käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia, puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku? Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi, että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.

Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta, joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä Goliathin kanssa. — Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet, jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle, oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän huusi:

— Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin, te manalan laumat!

Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan; eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että maa oli hautaristien peitossa.

Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut — taitetut ristit. Kuorman toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun. Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui pilvien päällä:

Kun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn jakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen kipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen pölypilven pudotessaan.

Hän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla ja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti kaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas kohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.

Aamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt pappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä kohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut pitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään. Mutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien mutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan nyrkki pystössä taivasta kohden.

Myöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja kerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran palvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut kirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi särkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari herran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen leiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska saattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan puhdistumiseen.

Kolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai käydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat ankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu puoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä penkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden unelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta, varsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi niiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.

Ja taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari herra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti. Hänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät kukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut pitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt maatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään ruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä eihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut hoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista. Hän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi päiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli hänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin vetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden, sinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja istuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana vieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.

Äkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja kevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli loppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä virkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä, valoisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien lomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat päivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut, jota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki puukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli vuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän löysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä hakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli korkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki kuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli oksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka olisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän vaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta villavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis perhonen — neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska, käänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, — sydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle uhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä, hengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä paikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat tuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.

Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi, että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta, kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja, päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain — nuo katseet sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään vankina.

Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:

— Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa, mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, — kerrotaan, että teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen myönnytyksen, — licencia occulta, — kautta hieman lievittää pappien elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.

Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.

— No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö kirkolla olisi mitään sitä vastaan?

— Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi tarkoitus, muistakaa sitä!

— Niin, niin, kirkon ylevämpi tarkoitus! Siis ainoastaan perintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston tilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin takia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden väkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään kunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä. Pankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan, olen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.

Herra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että minä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne jumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin nämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle, että tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan ikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka tahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi tappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset ohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä "ylevämmillä tarkoituksillanne" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä paikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne. Viekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla, iskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot. Vaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät ihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos kaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni pois roomalaisen kirkon yhteydestä. — Ulos!

Diakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt sinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat hänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen uudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen Vestmanlannin rajoille.

HYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU

Kesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin suvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka nyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu kivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä oli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli ruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa ojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta ja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon, hyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi, mutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia renkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä veli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen ajettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa istui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti kirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin veli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut kiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa luostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit taistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen enintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.

— Litteris, — saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin kovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet pakoon joka taholle.

Nyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli salissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella luostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen puomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä meloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja onkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini, pujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli Franciscusta suuressa määrin.

— Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka tulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä kesähuvitusta?

— On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä luikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.

— Pyh, kauhean kuuma! — Inspecturis — huusi hän saliin päin kun kuuli sieltä kasvavaa kohinaa.

— Inspecturis — senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä sanelen. — Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää, niin saat nähdä toisen metelin.

Mustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse sisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus loikoili.

— Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas siimansa ulos.

— Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja häitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän sieltä vihdoin koteutuu.

— Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi…
Mitä hän on tehnyt?

— Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. — Ei, onko siinä perää. Kerroppas lähemmin! — Odotahan, tulen heti.

Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui hänen valkoselle vaipankaulustallen.

Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.

Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli, jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja. Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli Harmajain veljesten päähallitus — toivoen saavuttavansa kansan suosion, jota se tulojen takia tarvitsi — julkisesti kuuluttanut, että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.

Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.

Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä. Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen, joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin musikaalisen sävelasteikon.

Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä täällä mustissa pilkuissa.

Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.

Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän aukasi lihavat silmänsä.

Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.

— Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.

Tämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta poisajosyytä.

Nuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon muistutuksen, purskahtivat nauramaan.

— Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ, herraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan valkoset kädet aina puhtaammat.

Martin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään.
Sitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:

— Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in oculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen katsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota täytyy pitää silmällä.]

Ovella seisova mies loi katseensa alas, — tekikö hän sen salatakseen ivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän ymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.

Martin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin kiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei tahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.

— Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata, kaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.

Martin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja puhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli luostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa. Martin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.

— Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain hoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö suvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.

Mies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian vaipui lukemaan.

Martin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä taas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan äärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli tarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:

— Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä uudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?

— Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja enää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen kirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat vilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.

Kirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin lukevan näköinen.

— Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä uutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.

— Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään kirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.

Pettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän tiedonantoon.

— Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on leikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta kertaa.

— Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa niin paljo kaikenlaista uutta.

— Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene kuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta totta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!

Yleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon päämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.

Keräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja noista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello kilahtavan.

— Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden ristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.

Martin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi muukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan unhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi toiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:

Ja hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin myllyn torvesta, ja jonka loppusanat "secula seculorum" kaikki kertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.

Muukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan poistui hiljaa ja siivosti.

— Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut roistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa myöskin.

— Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on varmaankin kerettiläinen!

Verkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään maukkaan päivällisensä.

Harmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin ja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen oli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle soutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät puutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut vanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää klarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi niitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat kaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin kohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä oloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään saapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen ajatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat niinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun hän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää suolivyötään.

— On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut laitos, virkkoi Martin.

— Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus, mutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin tuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden henkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli huolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.

— No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne kerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa Avignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on hauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.

— Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa ja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä epäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat veistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim. Linköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja karnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta tekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö siinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia. Näemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon kaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan että hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on oikeutensa.

— Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä. Sillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan kuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko palvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset kristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi — mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli, jonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista Kristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä, sanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.

— Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli Antonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja tarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti roviolle, se on varmaa.

— Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä puhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.

— Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin, vastasi Antonius.

— Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa, johon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit kajahtelivat.

— Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä anteeksi muillekin.

— Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.

— Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius. Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista. Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä valaiseisimme.

— Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.
Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?

— Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.

— Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedonpuuksi?

— Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa sen kautta, että se tekee hänelle — kuinka sanoisin? — pahaa!

— Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun merkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja hedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi toiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei paavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille hyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää kaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi varoja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään, jotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi hyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata ratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin lähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa varten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle hyväntiedonpuusta hedelmät.

— Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän tässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä. Yhdessä!

— Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti Franciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon, ei meidän tarvitse sitä töykätä.

— Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun itsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.

— Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo itsepäinen Antonius.

— Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä, mitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas. Eikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos veljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen sijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää vertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?

Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat hilpeästi.

Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.

— Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana, arveli eräs emäntä.

— Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa myöten, vastasi muuan vanha mies.

— Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan nuorukainen.

— Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja nyökytteli merkitsevästi päätään.

Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot. Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin. Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire, ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen, ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.

Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita säveleitä.

Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.

— Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla, lausuu tuo vanha nainen.

— Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa nuorukainen tytön korvaan.

Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia, mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu, jossa suurempia hirtettiin.

Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat, puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana kilpailijana.

Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä. Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.

Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema! Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa, joka vaati heitä pannaan.

Muuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi.
Sitten sanoi hän kirjemaalarille:

— Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät
Roomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.

— Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää pyhän kirkon päämiesten irvikuvia.

— Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen tuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren tytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.

— Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa,
Rooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?

— Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan henkilöiden kimppuun.

— Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin rahaston? puhui Niegels.

— No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä saarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että seitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa kansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan kirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta osottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.

— On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin siitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä varten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että he ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja voidaan "ylevämpiä tarkoituksia varten" syrjäyttää. Tiedätkö, että harmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti on tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa, tiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä maanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla ovat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro kaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua kiittävä.

— Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen pitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.

— Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki pieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki syntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä olet paennut Varhemin luostarista — siinä teit oikein —, mutta halpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.

— Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä tuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et sinä.

— Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen, joka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että asettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.

— Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian; sinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se, joka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.

— Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan lahjoja hänen omaksi huvikseen? — Vaan mikä sulla tuossa on?

Hannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua pieniin palasiin.

— Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän asiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! — Näetkös näitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat noinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin epäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä voi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon yhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin kansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun, rientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina voittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.

— Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta lausutaan ajatuksia.

— Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja hypelteli punasta partaansa.

— Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin ahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa paikassa kuulin kirjurien riemastuvan.

— Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota? Vieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä kirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa ihana aika!

— Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat tarkoitukset!

Mustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja kuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei kumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.

— Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko varma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö pelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut naimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?

— Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa, jota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan, joka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat sinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla mahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan erään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä asioista… Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä, kuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet ensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni tulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!

Niegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että kuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti tankoon toisen samanlaisen taulun.

Ja sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä puupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.

Myymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle hänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta hänelle ja hänen pojalleen.

— Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan äänensä.

— Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi, että minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo, mutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä tiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä tehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten koston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.

— Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme ovat ansainneet, emme enempää. — Oletko nyt hyvä ja istut täällä myymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi. Ja pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.

Hän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin pormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi tahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa näkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina tarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta keksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää sitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin keskusteluaineisiin.

— On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari.
Sinun täytyy olla varovainen.

— Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy puhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.

— Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa toinen toistaan; etkö luota meihin?

— Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen heiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua, mutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka ne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy syrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy siihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö ota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa muulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta tähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen näin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko on itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy käydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että kaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan minä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa, sukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että hän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on yhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta, siveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden arvonimi.

— Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani ketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset ovat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli, joka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei siltä nuku rauhallisesti.

— Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta, jota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä yhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske se poikki! Se on ylinnä!

— Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen sinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin ketään petän.

— Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen nähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme, miten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja mitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille anteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin meistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen nostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin. Tempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva. Amen Jeesuksen nimeen.

Turhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt marraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas, seurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma oli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita, liput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot soivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää savua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi kaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta, niissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin pirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse. Kynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja holveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia; alttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti seisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta kirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet paikoilleen.

Ensiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen; he kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli kirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella. Jokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat mustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään mustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua Kristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten näköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten kuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli poissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas sotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan mahtavaa misereereä, — Herra armahda meitä!

Nyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen vuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin laskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia juovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi, loistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.

Laulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa "jubilate"-säveltä, johon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui suuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen. Arkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja kun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja suutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät ovet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu temppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!

Urut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen edustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja käynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä anteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen kansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja lähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi arkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran palvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella matkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.

Paavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden todistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi, vaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja. Sitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka eri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän isän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten on poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä isä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen tuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä kansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä ei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen kurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva jalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko kristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan maallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien itselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.

Tämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille, suuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja porvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään luo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi lähettiläälle.

Kun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä kuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin "suureksi kalastajaksi" ja johon tutustuimme hänen ollessa onkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi toverinsa puoleen ja kuiskasi:

Nyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli Martin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa, nojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:

Sitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin ja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä, oli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin tervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se on saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että kaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen taistelussa valhetta vastaan.

Tällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan syrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä singahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi kirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä ja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen puhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka aina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon, ainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei voinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa kumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja laulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja hengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.

— Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin
Franciscukselta.

Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan, joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi, joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, — arkkuun.

Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa tuli suutelemaan.

Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.

Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi, niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään hopea-astiaan viimeisiä antimia.

Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin neulan mennä kameelin silmän läpi".

Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.

Puolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli yltänään valkosia paperilappuja.

Kun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä kamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta suljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.

— On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista joutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa on määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on purkanut kihlauksen.

— Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin.
Toisen leipä toisen kuolo.

— Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse myönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.

— En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin saattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.

— Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä näytti kirkossa?

— Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy liian raskaaksi.

— Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun ajattelen lastani ja sinua!

— Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua, on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi. Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja. Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut. Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.

— Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.

Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin. Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä ja virkkoi ainoastaan:

Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun. Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta, sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.

Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia, katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn. Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi omenia kantavia joulukuusia.

Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.

Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin, sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.

— En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan tehnyt halpamaista tekoa.

— Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.

— Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli
Franciscus.

— Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna hänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava? Eikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää yhdessä sisarensa kanssa.

— Minusta se on kylliksi selvää. — Jatkoa vain. Hän on poistunut Varnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan kirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa häväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on Hussilainen?

— Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo
Hussilaiseksi, joutuu hän roviolle.

— Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta jott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa ärsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen. Kirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän siellä harjoittaa noituutta.

— Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä.
Kansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.

— Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään liekin edessä.

Ja nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat luostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät verenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa, valaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät ihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä. Tuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa, täytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat keränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta kallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.

Marraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla anejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten tavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi hänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää että hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen elukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja riippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin tavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat tavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät aina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta paperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut ainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa näitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin naulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen otsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että: 1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että paavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei ole pyhä.

Kun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon isäntä astui heti huoneeseen.

Huomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta, sinä ja koko joukkosi.

— Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon oli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi selvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: "Todenperäinen kertomus siitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu kirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi siitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut vääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä Jumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä".

Hannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän.
Tätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.

Silloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän huudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen. Hän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä laattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen nurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin, ikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta tehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän alas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta valtimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli: kuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt ajatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni myymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki puhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa kohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia pilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä vastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi puhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.

Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui puoliääneen:

— Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!

— Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet. Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa kohtaloa kuin hän?

— Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää hänet!

Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi. Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.

Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi kamariin.

Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle, peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan, ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.

Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki. Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään järjestysmiesten valtaan.

Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty (tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).

Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.

— En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten aikonut seistä vahtien joukossa.

— Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä voit nähdä paremmin kuin kukaan muu — ikkunoihin ei sovi, ne olen luvannut muille, kuten tiedät.

Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu kirjeenmaalari poltettava.

Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni. Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa; ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.

Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä, hyvin ystävällisen näköinen.

— Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona pakkasessa.

Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan kuormaa ja virkkoi:

— Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja, joita toimme Soimasta, — tuon kuusen otin mukaani lapsille joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin lastuja, kesällä jo hakattuja.

— Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa, kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen. Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin vaikuttaa ja jää mieleen.

— Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.

— Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti kylvettävä olkien väliin.

— Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.

— Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!

— No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan, ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne ensiksi vähän puhuvat.

— Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?

Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille. Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen, lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.

— Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa turkinkaulustoihinsa.

Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista. Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä sekotti säveleet kuulumattomiin.

Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.

— Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan, ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin hirren päähän.

Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja virkkoi:

Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin seinää vasten.

Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.
Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.

— On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.

— Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä kauhtanan alle.

— Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus tömistellen jalkojaan.

Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä. Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan tätä näkyväistä maailmaa.

Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, — rikkihöyryt olivat tukehduttaneet hänet.

Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien rautatankoihin.

Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista, kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa. Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä. Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.

Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.

— Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan lähetessä.

— Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki! Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.

PAAVO JA PEKKA

Purevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin; kaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan ja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen henkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat puurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.

Kauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun varrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla sytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät ole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen kuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet ruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä olisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä Spångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille ehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä esiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille, ja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika tuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen pieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen vuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt siellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.

Isä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa vallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä höyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin uudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja Böhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen. Joulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän repaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan näköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää Liisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää tuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä hän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan puolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon herättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa ja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.

Sitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee napin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja poimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset sukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne, toisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät, kylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan uutimen takana, — asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven, jolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti heittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä heti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin siitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää joulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.

Pikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja, vaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.

Nyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa ja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja kuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen purasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi, vaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja sanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.

Vaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa pannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen suurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle asettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa voin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä pitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.

Olli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt rengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja pölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle ja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee huonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita ollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan maata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan tuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan; pukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille ja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa mennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina, kulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle. Äiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin ja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.

Reki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on istuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven, toiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki Juho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa viimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset ovat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun hän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset käsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa, katsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin sitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on määrä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään hyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat tulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee koko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.

— Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna! lausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa riveissä.

— Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin häneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä olleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.

— No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee. Ettehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä pitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.

— Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt suuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta liitosta. Saa nyt nähdä.

Pikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini suitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli koettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan tämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään. Mutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä omaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun Jussin kättä rupee kylmämään.

Ajetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin Upsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse vilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista porvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan kirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään; suuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu aina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään; hän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne heiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on ainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on näet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta Svenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla ja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala asuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat, koska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.

Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.

Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.

Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu, sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.

Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät reippain askelin veli Pekan kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa. Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.

Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja, rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa, joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä, viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata lämpöään. — Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä, viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa harvasanainen Pekka keskustelun, — Paavo on hieman hämillään istunut siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.

— Mainio, vastaa Paavo. — Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin siivillä lentäen.

Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä ajaa ja niitä kehuu.

— Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon viime syyssä.

— Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et tiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.

— Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta hyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon antaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!

Paavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja rukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.

Velipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta Matti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat myhähdellen toisiaan.

— Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa. Matti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän laidalta pöydälle.

— Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna kovin kallista.

Paavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat keskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty syömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan vainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.

— Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin sanon.

— Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan ei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.

— Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin.
He jatkoivat kävelyään talliin.

— Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa takajalkaa. — Kymmenen korttelia lanteilta.

— Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen puoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.

Sitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä hampaita.

— Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. — Noin jos tekisit raudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.

Keskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin porsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi keskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin vihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti maan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka osotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja missä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot olivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin kanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai liiaksiko oli.

Tällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin päiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin siellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä. Syötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen päälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri penkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka hiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja tarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat siimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä omista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki Jussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat toisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan pyörälle.

Vaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi. Ukkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään istualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä ja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta mitä suloisimmassa iltapäiväunessa.

Talon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä. Hän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin. Ukot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat, tytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri syömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan tuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia keskustellessaan ja korttia iskiessään — sehän oli sopivin keino pitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja kipattuaan — Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli hänestä liian imelää — puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen keskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.

— No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta, niin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.

— Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara tanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?

— Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja. Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle pellon vielä ollessa aivan sulana.

— Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo, annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee nousemaan.

— Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat odottaa kunnes ruis on heilimoinut.

Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.

Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.

Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa, puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:

— Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?

— Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä? Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni, juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, — istut kuin munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?

— Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla on mehiläisiä!

— Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää — hopeasta tai kullasta? Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit. Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä silloin söisit? Hä?

— Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää, sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen maahan ja huutaa: nyt on sota!

— Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!

— Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan — elä kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran! Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.

Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.

— Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita? Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä? Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me ruvetaan laiskoiksi!

— Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.

Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.

— Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä. Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla, niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty, saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos pihalle niin koetellaan!

Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen. Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä. Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.

Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille, vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.

Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin, kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka olivat tuntuneet saduilta.

Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki. Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa vieressä!

— Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!

He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan kuolaimiin ja pysäytti reen.

— Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija, joka nyt oli ehtinyt perille.

— Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin portinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen tuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä kirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he vihdoin lähteä.

Kun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin, sillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel askeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten se saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta tämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski jalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja ihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa hevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita, haarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä, tässä teurastajan lammas! — Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta taloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen lakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset täynnä huutavia poikia.

Pojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi Pekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan letka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka käsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan. Ihmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi Pekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.

Matti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta, vaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät yleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo selkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat kirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.

— Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka, täällähän ei edes saa puolustautua.

— Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten kuolisitte nälkään, vastasi Pekka.

— Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä minä…!

Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.

— On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat ilmaiseksi ajella.

Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen, joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan se siksi suuri kauppamies.

Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo nähtävätä.

Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui: seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa. Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.

Vangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään holvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja näköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka istuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät koskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä tilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet. Mutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin, yhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin halveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat heitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka avasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta kieltä.

— Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille heidän tullessaan.

Pahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia olisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.

Jätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä perustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt tulokkaita tutkimaan.

— Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia astua tähän jalosukuiseen seuraan?

— Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä olemaan vaiti.

— Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta jos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te, talonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee työtä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte sinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina katsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin pidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette toimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte siinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin Elfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.

— Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin pyöveliksi. Kateeksi —, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi? Tulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos sen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!

— Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri sinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti tunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän erään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että nyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että hänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas ja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta laskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi myödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin työttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki talonpoikaislurjusten juonia!

— Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole, että Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.

— Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät niin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole tyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä hieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen. Löylyytänkö häntä, hä?

Seurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli vastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui kun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan palveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin tyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen rihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina selässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta hyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs teurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun nämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan halkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut, että kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo myödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä ja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä lausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen johdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi teurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen lausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain mutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.

Jätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään johtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa tapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän selkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin läheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla kurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä pitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta ja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa tietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.

Pekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen, levätäkseen yönsä.

— Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi Pekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan omain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.

Matti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin laki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona. Tavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili äidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta ja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa ja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja pahoja.

Tämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan seurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi rukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan täytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki myrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta, sehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän, viitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja arveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän se rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei käsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen oikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen apinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin, kunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut oikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan palovartioille palkka, — talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas halonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä jos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan, niin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten asioihin.

Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn. Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt, rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui siihen.

Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä, viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä, että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin ulos ja sai maksaa sakot.

— Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi vuosi kuluu kun mies on nuori.

Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä
morsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.
Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi
Pekka selin reessä ja ojensi kieltään:

— Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.

Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.

— No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules
Matti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?

Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.

Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän mielipahoissaan:

— Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne kohta ylpistyvät.

Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!

Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen pitkää aivan hapan.

Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on nyt niin paljo työtä, sanoi hän.

Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä, heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin että vilja märkäni ja heinät happanivat, — siitä tuli täydellinen kato.

Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin, hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.

Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen. Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi aivan iloinen päivä.

Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella; ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös. Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan, toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan. Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli, jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä; nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.

Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia. Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä muista rauhalle aroista asioista.

Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:

— No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja lakastuvat ja aika kuluu hukkaan.

Pekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen sieltä vastausta.

— Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on kysellyt tyttöä.

— Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu ja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään. Ainahan niitä tuloja on.

— No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi ehtiä kotiin päivälliselle.

— Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan odotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki hengen hätä liene.

Samassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti renki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui ja hän virkkoi:

Renki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan ratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä, jonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.

— Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. Verotalonpoika
Pekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle.
Mitä hän siihen vastaa?

— Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400 markkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.

— Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä oikeudesta luopuneet?

— Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa härkämme.

— Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi, jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä tahdon?

— Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.

Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui hän ovelle huutamaan:

— Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa, joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni, tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet sinä leipäsi edestä? Sinä perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä, jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni, jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset, varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi, vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta, amen!

Mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan kestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat veräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:

Sen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti koskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä asiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut muuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.