E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PUNAINEN VIIVA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

1

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.

Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.

Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset, talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa; harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen, jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä heidän valkoisina paistavat takapuolensa… Kärpät kurkistelivat kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa…

Tosiaankin — pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.

Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni, niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.

Karhu, metsänkuningas se oli.

Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.

Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään. Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesi peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.

Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä hän seisoi kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä, irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan. "Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa, on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."

Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan kangistuneessa kannassa.

"Kesä on mennyt!…"

Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa, joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.

"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli — oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa — totta oli emoni haastellut.

"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot — marssin eteenpäin — nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin… Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."

Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään — koko luonto vapisi.

Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä, ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi, kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.

Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.

Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin. Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi nuoren, nousevan metsän alkua.

Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.

"Esi-isäin pyhä tahto on — talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos jäisinkin tähän —?"

Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:

"Alkaa olla vaarallista näin myöhään — sinne asti… Siellä Simanat, siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat, kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. — Mutta jos tähän asetun, kuka kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat niin että nakrattaa!"

Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää, seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.

Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.
Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.

"Näin sen siis päätän — ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"

Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.

Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle…

"Vältti!"

Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet saivat vapaasti pyyhkiä ylitse… Hyvä olisi tässä urohon olla, kaunis köllöttää…

Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli molemmin puolin linjaa — Suomen ja Vienan yhteissoittelo.

Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti pian.

Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan selkäänkin…

Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.
Pakkanen rasahteli puissa.

Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään, tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään, kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta…

2

Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.

Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö, murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli laillisesti tarkistanut? —

Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen — hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa, samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa, rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot, mitään ymmärtäneet maailman hienouksista — hän, Riika, oli ollut kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta jäänyt. — Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.

"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut, tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli. "Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä. Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta, joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin pojastaan vielä tulisi hosmestari!

Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin riihi tyhjänä paloi".

Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.

Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen, oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta. Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset. Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki, mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. — Pientä karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle maaniteltiin.

Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu, mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja viimeinen henkitore ruumiissa — heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille, mutta ei luunsuremaakaan velliksi.

Kovaa oli elämä erämailla!

3

Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.

Eivät sentään ikäloppuja olleet — ihmiset sitkaimmassa iässään.
Erämaa heihin oli leimansa painanut.

— Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa mielikarvauttaan.

Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan kovankopisevia pieksulöttöjään.

Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:

— Tultava on…

Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat järjestykseen.

— Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.

Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:

— Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out — tottapa ruokitkin!

— Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. — Kaksi niitä on kiveä köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää…

— Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. — Ono, ono. Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta… Kato häjy, taas minkä teki!

Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari" poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.

— Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun seasta. — Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!… Vesteri! Työnnä se ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja… Etkö sinä iippana sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?… Voi häikäle, siinä jo toinenni lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar… Jo kasteli, runtti. Ei tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!… Tyhyi. Ei noista kakaroista… muuta kuin ikuista vastusta… Vai myllyssä — minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll…

Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.

Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut, joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:

"Vaimo haaksi, vaimo hauta, vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."

Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:

"Akaton mies — kuin hännätön susi."

Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain…

— Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi kysäistä matalalla äänellä.

— Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.

— Ka kyllähän minä… missä sulla niitä jauhon pölyjä.

— Ota hae… tuhnasta… siitä isosta… tuohisesta…

Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu silmäkuopillaan?

Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana… Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta pirttiin:

— Tuokaa poijat tulen välkettä!

Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista. Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.

Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa…

— Tyhjänä tämä… Herra jum…

Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään takaisin pirttiin.

— Isä hoi, katsohan…, huomauttaa poika, kun päreen loimo sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.

— Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa keittää — velliä.

Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät. Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa. Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään. Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta, miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan. Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä…

Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on lähteminen kirkonkylään — viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."

Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.

Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen, silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin, lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.

— Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on nukahtanut.

— Paninhan minä…, sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut, että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.

Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa. Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa. Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen, pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni hammas mitenkään ota pystyäkseen.

Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen, josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle…

Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa. Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä katsomaan ovea kohti.

Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo. Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan, mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa, monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.

— Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti…

Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.

Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä
Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi…

— Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke…

Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan alle?… Minkälaisia halonrempaleita se taas on… Joutaapa itekkin… En minä kehtaa… Saapi tässä kärsiä eläin jos ihminenkin…

Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä. Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana. Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä — mikäpäs muu — taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä. "Pitää antaa pikku miehelle mammia"… Iita Linta Maria on nukahtanut maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka… sydänkukkanen sentään… Tulleeko äidin auttajata milloin?… Ristus armahtakoon…

Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti, ja maatessaan tuhnailee kuin mikä… Pojat siinä kupeella ryysyjen alla — Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen tukia, jahka jäsenet karkenee?… Luoja varjelkoon…

Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.

4

Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:

Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia", vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa: "Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä. Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa", irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa. Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne. "Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa: "Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!" Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo kämmentään ja neuvoo:

"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina, ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä — tyhjähän tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän — amen"…

— Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä, täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko sinä, nukutko sinä vai…?

Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen, kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.

Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.

"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot! Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja lapsirievuille pyytää pitää…"

Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota ei kenellekään kehtaisikaan näyttää…

"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin… ei yhdeksään vuoteen hameen hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt on morsiuspuku — navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni uutta kirkkohametta?…"

Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä hyppelevät…

Mene pois kiusaaja!

Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä, karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa puoliääneen hymistä ja lukea:

    Pois makia mailma jää — — —
    Pois paha prameus,
    Kanss' tyhmä koreus!
    Kaikk' samett' silkkipuku,
    Kuin tuuli turhaan hukkuu — — —

Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä, joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja piehtaroimatta unissaan.

5

Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä kummallinen kuvitelma, että Jumala — niinkuin muutkin herrat — asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää asianalkain auttaa. Herrojen herra — konrahti, konrahti sille olla pitää!…

Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.

"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka ikuisesti pyrkivät solumaan.

— Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.

— Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä… eh… menetkö pirttiin paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat kuin pienet tulihiilet isää kohti.

— Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai…

Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:

— Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri ottaa äitin sukset…

— Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.

— Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.

— Sinä vielä katkaiset — ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli isä.

— En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; — minä hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki, lisäsi hän vakuuttaen.

— Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä
Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.

Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.

"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä ymmärrä."

Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin säästyisi leipää."

— Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.

— Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.

— Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?

— Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.

— Velaksiko sinä ihan… niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.

Topi viivytti vastausta.

— Hyväpä jos velaksikaan…, murahti hän sitten jurosti katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa vasten. — Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa…

Riikan silmät välähtivät.

— Onko sinulla säästössä?

— Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin, vastasi Topi tyynesti.

"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"

— Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä…? kysyi Riika hämillään.

— Siinä vanhassa kuopassa…, tunnusti Topi.

— Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa… Vaan miten sinä ne kuletat?

— Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien vastakertana.

Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan, mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle — täytyihän toki Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä kelpaavan vaikka anturanpohja.

— Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.

— Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.

— Olisi minulla… kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta… Ja vielä…

Lupasi Topi käydä.

Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.

— Elähän vielä…, äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.

Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja
Topin käteen ja sanoi:

— Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä punakukka-retonkia… muistathan sinä… samanlaista kuin näit juhannuksena vosmestarin Alamalla.

Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja — markka ja viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:

— Mistä sinä näin paljon?

Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:

— Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!

— Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. — Hyväpä se Ämmikki onkin lehmä…

Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.

— Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen vakavana kasvoiltaan; — kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!

Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut sanoneeksi… ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.

Topi tuikkasi kättä Riikalle — ei se aina tapahtunutkaan — ja työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.

Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta.
Mielihaikeasti hän virkkoi:

— Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?

Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa. Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin hänellä itsellään venäjänlehtimälli.

— Elähän nyt Riika… voihan nyt hyvin… ja kato perään, jottei lapset tulen kanssa tuherra…

Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa edellä.

Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja kiiruhti navettaan.

Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti.

Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?

Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien katselee avaruuteen…

6

Oli lauvantaipäivän aamu.

Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan sanomalehteä, kun Topi — heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan — työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan. Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa, tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla äänellä lukea rompotti sanomalehdestä:

"… Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan. Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän — olkoon mies tai nainen — riennettävä ottamaan selko uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä. Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra: tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja munaskuihin…"

Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen loppuun asti.

Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä. Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku, joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita…

Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut —?

— Joo! virkkoi isäntä suutari, — niin on asia. Tänä talvena se tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!

— Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. — Näistä puolin sitä reistataan.

— Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.

Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti
Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.

— Kuuluuko sitä mitä?

— Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä laitettiin…, äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.

Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden lukuaikana.

— Kiitoksia! hän sieltä kimahti. — Kyllä ne köyhän akan terveiset paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon hakuunkos sinä hiihoit?

— Ka piti…, myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.

— Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu, vaikka se molemmin puolin tiedettiin.

Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin kesyttyneenä jo kysäisi että:

— Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?

Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:

— Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.

— Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: — välttää ne semmoisen mökin seinät paperoimattakin.

Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi että:

— No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan rakuteeratakseen.

Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.

— Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. — Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.

— Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka leveästi. — Muistakin tulla kokoukseen!

— Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.

— Vai et sinä sitäkään… Ei ole tainnut kapula kiertää
Korpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!

— Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.

— Juu! selitti suutarin akka. — Se on kauppias Visuliinin pirtissä tän'iltana kello seitsemän.

— Höö! pani Topi siivokseen. — Papitko sitä pitää vai valtesmanni?

— Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. — Ei sinne toki tohi lukkarikaan.

— Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. — Kekä sitä sitten pitänee?

— Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.

— Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden lukeminen.

Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda kuin muut — eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari ryyppimisen lomasta:

— Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.

— Niinpä taitaa, myönsi Topi.

— Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti suutarin akka.

— Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.

— Ei pirhana! huomautti suutari. — Taitaa sentään Topilta ja Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu ruununverot viime vuosilta?

— Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.

— Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. — Tunnen minä sen verran uudet parakraahvit.

— Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.

— Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä, jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja metsät.

Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja lausui ylenkatseellisesti:

— Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.

Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:

— Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä verot koppina pois!

— Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen kirkkomiehistä.

Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:

— Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot —?

— Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.

Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen, että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.

Topi lupasi pyhästi.

7

Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan: "Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle, liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira oli matkassa — se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille — yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli kirkkomatkalla.

Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti navetassakin hiukka herkutellaan — nuolemalla emännän taikina jauhoisia käsiä.

Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.

"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".

"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"

"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa tuopissa".

"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.

"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".

"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä elättämään!"

"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."

"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti yhdeksäs synkeästi.

"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme", tiesi kymmenes.

"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi ainoastaan, että nimemme on se mikä on".

"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.

"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme", vakuutti kolmastoista.

"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea kurjuutta?" huudahti neljästoista.

"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi viidestoista jylhästi.

Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät mielenliikutuksesta. Vihdoin — ikäänkuin — virkkoi taas yksi ankarasti:

"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."

"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus".

"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen".

"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.

"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia", huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."

"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle puhujaa.

"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me heidän taloihinsa tunkeudumme."

"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin konttiin, josta eivät enää löytäneet."

"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa. Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."

"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.

"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee juomaan…"

Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen. Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.

Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja sylkäisi jotakin suustaan.

— Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa, mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti tehtävänsä sytyttämättä pärettä.

Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.

"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja kiipesi juomaan tuopista.

Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".

"Missä se on?" tiedustivat toiset.

"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin lattiaa", ilmoitti joku.

"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".

Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua, kuiskasi eräs joukosta:

"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka, mitä hyvää akka siis tästä löytää?"

"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja, silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän unohtaa nälkänsä."

"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"

Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin hän pudisti päätänsä ja sanoi:

"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"

"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti.
"Sepä oli suuri vahinko!"

Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.

Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.

* * * * *

Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.

Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta kehruuksia Riikalle.

"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo ruustinna vakavasti.

"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.

"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"

"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa kukissa!" kivahtaa Topi.

"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat ne paljon muutakin teidän väestä."

"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.

"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen", ilmoittaa ruustinna.

Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.

Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan, mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:

"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"

Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.

— Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.

8

Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti tunsivat isäkseen.

Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.

— Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset melkein yhteenääneen.

Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:

— Armahti luoja vielä tämän erän!

Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi kaulasta halaillen:

— Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke myös ilmaisi hyvää mieltä.

— Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin varpain, sinertävin poskin.

Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:

— Aukaskaahan ovi!

Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä, uteliaasti tihdaten pussiin.

Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa kuin ennen… ikäänkuin uusi ryhti…

Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä… Vihdoin Topi juhlallisesti komensi:

— Ota-hae pannu ja pistä tulelle!

Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti kuuluvasti:

— Onko sulla kahvit?

— Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: —
Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi…

— Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin terveisiä. — Antoiko se sokeria?

— Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin suuta.

Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan, kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla — kaikki muutamassa kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun varmasti tiesi saavansa kahvia.

— Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?…

Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä…

Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta, jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat… "Vaan kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa", päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.

Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan…

Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi, huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa epäterveelliseksi.

Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille — pääasia oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja saatuansa…

Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille! Sai olla vaikka viisi reväisintä irti — tällä voiteella meni varmasti paikoilleen.

Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän painokkaasti sanahti:

— Olin minä kokouksessa.

Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:

— Yhyy.

Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna, mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:

— Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä… tässä maassa.

— Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.

— Se näes… tuota… oli se…, selitti Topi.

— Mikä niin? ihmetteli Riika

— Ka se… mitenkä hyö häntä…, sopersi mies.

— Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.

— Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa, jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen mahtavan asian edessä.

Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan korkeudessa!

— Missä kokouksessa sinä siellä olit?

— Visuliinin pirtissä.

— Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. — Kuka sitä piti?

— Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.

— Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?

— Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.

— Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.

— Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.

— Eikö ollut lukkariakaan?

— Ei ollut lukkareita!

— Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.

— Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka… punaisesta virsikirjasta veisata lurittelivat, selitti Topi.

— Tottako sinä puhut?

— Mitäpä minä häntä valehtelemaan!

Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.

— Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.

— Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.

— Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.

Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:

— Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.

Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa vuorokaudessa oli oppinut näin paljon hienoja nimityksiä — mies, joka ennen ei ollut osannut Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!

— Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.

Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi eukolleen että:

— Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset saavat vetää punaisen viivan. Hekkää…

— Vai uuet meiningit! epäsi toinen, — mistä ne semmoiset tulisi?

— Keisaristapa kai…

— Kuka sulle sanoi? — äh!

— Suutari Raappana ja raatari Kal…

— Suutari-raatari! — entäpäs punainen viiva?

— Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!

— Valehtelet?

— Ka käy ite perustelemassa, jos et usko…

— Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.

— Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.

— Kuka?

— Sepä se soli-sali-ratti!…

Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää. Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon oudon sanan.

"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella selvittäytyä?"

Ja Riika kysyi:

— Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää?
Mitä se hyövää?

Ja vastasi Topi:

— Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen, joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen nuusa tässä maassa loppuu."

— Nuusa? toisti Riika havahtaen. — Vai niin sanoi raatari Kalle. Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein muistat?

— Oikein minä muistan…, vakuutti Topi.

— Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.

— Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää neljäkolmatta vuotta.

— Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika suutaan longottaen.

— Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi. — Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi näissä lakiasioissa, jatkoi hän: — Pelottelihan tuo suutari että saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin, ja kuuluu nimet tulevan rulliin.

Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia, sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi selittää Riikalle asiain todellinen tila.

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin.

— Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi selityksiään: — on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet — ja lieneekö nuo ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan valtuuttamia kaikki papitkaan…

— Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.

— En minä kehannut, tunnusti Topi.

— Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. — Minä unen semmoisen näin… Ruustinna oli sanovinaan…

Ja Riika alkoi selittää.

— Heh, heh, naurahti Topi. — Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan: otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä kukkaretonkia — annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä pussin pehmikkeenä — tässä tämä nyt on.

Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia, huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.

Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka arvasikin, niin kysyä piti varalta:

— Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta pojille housuiksikaan…

— E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, — jotta jos saisit hänestä sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so—.

— Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:

— Soli-sali-ratti.

Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti… Mutta Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.

9

Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan, niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan kuulten?

Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?

Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?

— Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle…

— Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä…

— Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? — Sitä kai se tihtaili raatari Kalle…

Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni kuskata joutaisi… — Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi raatarikin-Kalle…

Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty, ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille: sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan, niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää, että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat, ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu, lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä rallattavat — tyhyi!… Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli, jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla tyhjiä säkkejä täytetä. — Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet, niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana, eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä vuottamassa.

— Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti…

Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi, niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua, jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti, taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa? Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen, niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö, jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka, jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat — rotuvaaria vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne helesinkiläiset…

Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen! Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää. Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella, eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä meinaan äänestää — ja kaipa se Riikakin sitä miettii — jotta oikeat rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan menemään pantava Venähen Kemiä kohti — tuosta justiin saunan alite! Hehhee…

— Perkunas!

Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.

10

Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä karvasta kitkua.

Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka, rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen. Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan vain suomalaisen mökinakan arkipäällä — tuollaisessa harmaassa mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.

— Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi tahi ei. — Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä lienee saippuakaan?… Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää, ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee…

— Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan kaplasta paikoilleen kaputellen.

— Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan.
— Siellähän se on tuura…

Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle. Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille, kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.

— Vetele ihmisiksi eläkä siinä…

— Vetelenhän minä…

He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.

— Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai —? kysyi Topi ulkoutuen savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.

— Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.

Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.

— Kuulehan tuota noin…?

— Hä —?

— Tulehan ensin poikkeen savusta…

— Noh —?

— Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?

Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti ja vastasi:

— Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?

— Vaan nythän on aatto… arveli Topi. — Minua niin himottaa. Ja kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou…

Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta. Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.

— Mitä sinä… Riika… ke? kummasteli Topi hämillään.

— Että kun pitääkin… tämä köyhyys ja nuusa… tuntua ja näkyä… ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. — Että kun ei ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan… eikä sinullekaan…

— Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. — Elähän nyt turhia, Riika… Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä puitteissa…, sopersi Topi.

— Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.

— Silimääni! vakuutti toinen vannoen.

— Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen… meijän elannon kohalta?

— Uskon minä… tunnusti Topi.

— Senkö punaisen viivan turvin?

— Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra…

— Elä…

Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.

Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon tarttumaa.

— Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin järkyttävää — aivankuin mitä satua…

Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä hehkuviksi hiiliksi.

Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan. Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen…

Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä, vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella, ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä, samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin. Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan, jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle nääntyvän kansan hyväksi?

— Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli, mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.

— Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.

Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.

"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen punaisesta laulukirjasta:

"Rahat kansan keräämät on menneet kaikki konnain kukkaroon!"

Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".

Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat jokaisen pavun murenemista.

— Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on saanut? ahdistavat he kysymyksillään.

— Onko se makeaa? utelee Petti.

— Eikös-ss! epää isä. — Pahalle maistuu!

Tyttö ei näytä uskovan:

— Anna isä maistaa!

Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja — samassa sylkäisee ulos suustaan.

Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.

— Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä.
— Vaan sokuri on makeaa.

Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään ja maiskuttelevat suitaan.

— Tulee joulu, puhelee Topi.

— Mistä se tulee? kummastelevat lapset. — Hiihtämälläkö se tulee? Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja äiti ensin on juonut kahvia?…

Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.

— Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: — ei kai ne nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. — Vaan ei ole paljon mistä taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.

Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.

Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella…

Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.

Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista aattoateriaansa.

— Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. — Ja vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.

— Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.

— Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.

— Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan? kuvitteli tyttö aukisuin.

— Hyvä isä noita lapsia…, siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.

Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:

— Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät…!

Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.

Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen…?"

Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan lämpimään:

— Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.

Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan, riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.

Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia tapahtunut.

— Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.

— Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi kuulostaen.

— Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli kirkolla käynytkään.

— Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.

— Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. — Tulehan Topi, pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.

Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin ikäänkuin hautui haaleaksi…

"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja unohtaa leivät… ja lehmät… ja lapset… Kun olisi vielä piian pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä —?"

"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa, että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."

Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.

— Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa hyssytellen.

— Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.

— Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. — Pysyy nyt herrat vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.

— Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. — Juoskaa alasti! Ei löylyn henki pakaroita palella…

Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella. Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää…

Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin sylissään ja Petti kintereillä.

Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.

— Kuka on se matkamies? huusi Topi.

— Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.

Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.

— Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja yösijaa anoi.

— Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.

— Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja vaatteita pirtin penkille. — A teilleh suutari ta suutarin naini tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani työnnettih, anna sumptshastani etshin.

Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle, joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta, möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.

Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan odottamattoman, uuden lahjan.

— Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan, jonka pisti Topille käteen sanoen: — A kirja vet siula työnnettih lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh tulomah.

Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos saunaan.

Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta kirjaa kämmenissään.

"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.

Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:

— Koo aa ännä — ka-kan, pitkä ässä aa… Kanaakohan tuo takaa ajanee? sanoi hän ääneen. — Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä päreen tuikkeessa oikein ota.

Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että kirjankannessa seisoi nimi:

Kansalaisen vaaliopas.

— Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia! virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse alkoi tavailla:

— Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä… ei tästä sanaa minulle synny.
Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.

— Vai vilajaa! naurahti Riika.

Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:

— Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa, jotta saatais selville esipuheet.

Riika palasi ja luki:

"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva etuskunta etustaa Suomen kansaa."

— Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. — Luehan vielä muuan roikka.

Riika luki.

"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi sataa-sannoo-etus tajaa."

— Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.

— Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.

Riika luki eteenpäin:

"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa lainen sekä mies että nainen…"

— Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. — Huomenna päivän valossa luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?

— Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.

"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."

Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän tarjosi kupposen mökin väellekin.

Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.

Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen rasahteli huurteisissa puissa.

Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa ympäri maapallon…

Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua pöydän toisessa päässä.

11

Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:

— Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus, niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat jäähä kotimieheksi!

Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."

Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy se viisaankin aivo."

Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti taas takaisin kotiinsa.

Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään pyydettyyn toimeen.

Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet. Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:

— Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt viuhotat? Eh — heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin, jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh — hee!…

Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:

— Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää…

— Hääh? Mikä vasikka?

— Mullikka!

— Nö nö…, mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään luikuun.

Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä päivänä aukaisemaa tolaa.

Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.
Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa…

Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta…

Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua niukuin-naukuin?

Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.

— Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut, vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.

Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".

Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti, kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä, nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.

Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.

Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin rajalle päin.

— Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna? arveli Riika puheenaineeksi.

— Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi Muikkulan isäntä harvakseen. — Velkana on kaikki porvaleille. Metät seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat — pirhanako ne kaikki maksaa jaksaa?

Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan. Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.

— Niin…, äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä, kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:

— Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.

— Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.

Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:

— Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?

— Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. — Minä vain sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin alkukielillä…?

— Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta…

— Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. — Eihän se toki meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.

— Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan kuluttua Muikkulainen.

— Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin…, sanoi Riika kainoksuvasti. — Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä pasteiraavan, lisäsi hän.

Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui näreillä viitoitettu tie yli jään.

Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin. Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko kirkonkylä…

"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta — pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien koivikkojen keskessä — ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen kansakoulu — kauppiaat ja koreat kyltit — postitalo ja keltaiset kirjelaatikot — lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly — ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä vain…"

Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja ryöstämään!…

Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä. Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet…

* * * * *

Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään. Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä…

Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen, huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään. Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja mielenjännitystä.

Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen — sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä — mutta ei ollut hän saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta. Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen — ne ne aina olivat kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin, kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili: "Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"

Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".

Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi paperilappu tiedonantoineen:

Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia Naissed tervehtulet!

Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa. Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin kirkossa… moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan, mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.

… Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen, punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.

"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.

Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen…

— Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori äännähtävän.

Joukko seisoi hievahtamatta…

— Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan loismies.

— Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.

Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:

Työn orjat sorron yöstä nouskaa! — — — — Alas lyökää koko vanha maailma! — — — —

Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä. Oikein oli Topi puhunut…

    Ei muuta johtajaa, ei luojaa
    Kuin kansa kaikkivaltias!

Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.

Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa ryhdiksi:

    Lait pettää, hallitukset sortaa,
    Verot köyhälistön verta juo!
    Ja köyhän ihmisoikeuskin
    Ompi tyhjä lause tuo:
    — — — —

"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.

Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:

    On kurjan kurjat kunniassaan
    Raharuhtinaat nuo röyhkeät,
    Ei koskaan tee ne itse työtä,
    Vaan ne työtä ryöstävät.
    Varat kansan hankkimat on menneet
    Kaikki konnain kukkaroon.
    Pois kansa velkansa jo vaatii,
    Nyt ryöstösaalis tuotakoon!

"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja ostanut."

Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä totuuden pursuavaa kapinalaulua:

    Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
    Työkansan joukko nälkäinen!
    Maa meidän on ja olla täytyy,
    Vaan ei laiskain lurjusten.
    Nälkä meill' on…

"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin hetkellä huimasi.

          … aina vieraanamme,
    Vaan kuin korpit haaskoiltaan
    Me kerran kaikki karkoitamme,
    Niin päivä pääsee paistamaan.
    Tää on viimeinen taisto;
    Rintamaamme yhtykää:
    Niin huomispäivänä kansat
    On veljet keskenään!

Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.

Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: — Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei mikään herrojen salasakki.

Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin, joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:

— Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau. Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.

Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen, pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:

— Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla, nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän — suurille herroille? Kuka virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!

Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? — kuka tunkiot luopi? — kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee, kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!

Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat autuaallisessa supussa.

Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:

— Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut, jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi, että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja — nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella. Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan. Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu — pitää jo oppia tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni — justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon, että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja, niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto…

Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa. Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat, kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi puhua.

— Pyydän anteeksi, hän virkkoi, — mutta minä en voinut olla keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa, nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan — ja minä myönnän, että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään vihaan — niinkuin herra agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella sosialidemokr…

— Ulos perrr…! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen jätkän työntämänä ulos ovesta.

Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu. Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi ja lausui pontevasti:

— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa: vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut: jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin, että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle, mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on pakanallista — eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan. Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos tahdotte.

Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät ulosmenevän apulaisen perässä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:

— Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa — rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä. Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte, että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä. Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla… oikeasta asiasta… Ja joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä niinkuin tuo papinkisälli…

Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa, joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti, hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen rusetti letkahteli leuan alla…

Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.

Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä murrokossa… Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut aavistanutkaan.

Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave — nämä kaksi äärimmäistä tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.

Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli, vuoroin rämähteli — suupielistä pursusi vaahtoa.

Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän vaikeroiden puheli:

— Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla. Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin. "Milloinkahan tästäkin päästään?"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:

— Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun varastaneen häitä kalossit…" Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!

Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä, että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä asia.

Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella, virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä — senjälkeen kun arimmat olivat hiipineet hiljaa pois — ollut ainoatakaan sielua, joka olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.

Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä pöydällä tarjona.

Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen lauluun osaa ottamaan:

Käy eespäin väki voimakas! Äl' orjajoukko halpa Täst' alkain ole… — — — — — — — —

Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".

Kumpikin oli vaitelias.

12

Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä, jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä. Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin, sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita — kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri sunnuntaisiivoista pirttiä.

Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä…

Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako vai —? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen? Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.

Kotona hän on ja leviästi —! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.

— Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa piippuaan.

— Sitä samaa…, vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.

— Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin kuulisivat?

— Jos halunnevat…

— Kunhan ei Jumala synniksi kirjoihinsa kuittoaisi että näin merkkipyhinä…? murahtaa vanha Kuppari-Kaisa pankon äärestä.

— Eikö tuo passanne Kaisalle mikä meillekin, äännähtää naapurinmökin Jussi ja lisää sylkäisten lattialle: — Yksi lammas vettä määkii — koko karsina janoopi.

Riika naurahtaa ja alkaa ääneen lukea sanomalehtiä:

… "Va-varokaa pappien kiihoitusta!" sattuvat sanat silmiin. "Ne vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän valtansa supistuu niiden johdosta…"

— Eikö heissä satu puhumaan siitä solisaliratista ihtestään? keskeyttää Topi tolkussaan ikäänkuin tahtoen näyttää naapurinväelle, kuinka hän jo on perehtynyt noihin, uusiin asioihin.

Riika selailee lehtiä, jotka mahtavasti rapisevat, ja alottaa uudelleen.

"Sosia…"

— Sattuipahan! ilahtuu Topi.

Riika lukee:

"Sosialismin ihanneoppi on jo avannut tuhansien, jopa miljoonien ihmisten silmät näkemään sen tosiasian…"

— Tosiasia on, joo! keskeyttää Topi… "asian", jatkaa Riika: "että luonto kaikille jakaa samalla mitalla. Väärin on luulla sitä sallimuksen kovaksi kohtaloksi, että niin moni ihminen saa kärsiä vilua ja puutetta, nälkää ja ylenkatsetta…"

— Ja vellijauhon ja kahvipöönän nuusaa! parantaa Topi tosissaan. Mutta Riika kiiruhtaa lukemistaan ja hänen äänensä yhä korkenee kuin papilla: "Luonto ei ole sorrettujen lastensa kovaan kohtaloon syypää, vaan sydämettömät ihmispedot. Juuri nämät ryöstävät itsellensä väärien lakien varjon alla lähimmäisellensä kuuluvat luonnonantimet, vieläpä ihmisarvonkin…"

— Joo! äänsi Topi ylpeänä eukkonsa hyvän lukutaidonkin puolesta ja tahtoen lähemmin selittää tekstiä naapureilleen, mutta Riika ei sallinut, vaan jatkoi sisältöä:

"Sosialismi ei salli yhdelle paremmin kuin toiselle maallista paratiisia, vaan vaatii jokaiselle säätyyn ja sukuun katsomatta hyvinvoinnin mahdollisuuden, ihmisarvon ja vapaan ihmisyyden…"

— Vapauvenpa hyvinkin! sai Topi taas tokaistuksi väliin.

"Sosialidemokratia se asemamme parantaa", luki Riika yhä,
"Sosialistit ne meidän etujamme puolustavat eivätkä kutkaan muut.
Eivätkä herrat eläkettä tarvitse, vaan työmies tarvitsee. Työmiehen
pitääkin saada kunniallinen eläke…"

— Eikö hänessä vaimosille mitään annettanekaan? kysäisi nyt yhtäkkiä naapurin Jussin Tiina, hieman katkerasti.

— Ou sinä järkeilemättä saarnan aikana! moitti kettuvaaralainen.

— Kyllä täällä kipene kaikille… selitti Riika emäntä ja alkoi hakea makupalaa, puoliääneensä sivuutellen otsakkeita ja lentolauseita: nälkäruoska — anastajaluokka — kiristystoimet — vallassaolijat — vaalisyötti. — Tuossapahan paistaa oikein vanhan kansan räntillä:

Akkaväki akiteeraamaan!

Hän alkoi taas lukea ja toiset kuuntelivat…

Mutta Kuppari-Kaisa, kun oli kahvit keittänyt ja kaikille juottanut ja itsekin särpinyt, virkkoi jälleen varoittavan vakavasti:

— Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan. Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa…

— Aina se tuo meijän muori murisee! sanoi Kettuvaaran Jussi, vaan
Kuppari-Kaisa yhä nuhteli:

— Murisen minkä murisen. Ei tämä nykyinen kansa enää näy sielunsa autuutta huolehtivan. Ei tällä tavalla ennen loppiaisen sapattia mehtämökkilöissä viirattu että vain aviisuja aukoiltiin ja Jumalan järjestystä tuomittiin. Eh-ei. Helvetin veräjiä kohti nyt ollaan menossa oikein ruunun kyijillä! Ja jos vain Porsröömi vainaa eläisi, niin vanhalla testamentilla se teitä päähän iskisi…

— Elähän nyt Kaisa, asetteli Topi. — Paranee ne sullakin tupakit, jahka verenkarvainen vetäisty on!

Muori muljautti silmiään ja käänsi selkänsä:

— Venähen lehtiä ikäni kaiken polttanna oun ja petäjänsekulia pureskellut. On taivahinen, pilven herra, hengen pitimiksi mannan korvessa antanna, kun ainukaisen poikansa ristikuoleman uskonna oun enkä tutkainta vastaan elämässäni potkinna. Enkä minä sikalistein punaleipiä tarvihe enkä rakkiraatarein paperossinpätkiä…

Näin kupparimuori ripitti nuorempiansa ja kaivoi hameensa taskusta mustan mukuraisen piippunsa ruveten ähkien sitä lataamaan häränrakkoisesta kukkarostaan. Vasta kun oli väkisauhut syvälle keuhkoihinsa siemaissut, hän huokasi helpotuksen huokauksen ja tunsi taas mitenkuten sietävänsä noita ruman hengen verkkoihin käpertyneitä tuttavia ja omaisia.

Mutta toiset ne vain yhä palailivat pohtimaan ja jauhamaan synnillistä mielihaavettaan omaisuuksien tasajaosta, yrittelivätpä lisäksi veisaista hyreksiä outoja rallatuksiaan siitä tulipunakantisesta laulukirjasta, jonka Riika oli kokouksesta tuonut. Kuppari-Kaisa parka oli ihan läkähtyä hengellisestä kauhusta…

Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun muori — jonka viransijaisuus oli loppunut — ensin oli lähetetty etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan — vähän niinkuin vihan voimalla — ja kun perille pääsi ja kuivan päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut, niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas korpuneesta laipiosta:

    Patriarcha Jacob jalo mies
    Hän leivän puuttes oli myös,
    Herra helpoitt' hänen hätäns;
    Joseph Egyptin maan herra
    Hän ruocki näljäs Isäns…
    — — — —

13

Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:

— Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!

Ja tekivät asiaa kirkonkylään saadakseen puhutella pappeja lukittujen ovien takana…

Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli nähty varmat merkkinsä — tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä, sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa, laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä. Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti nimeltä sosialidemokratia.

Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen — joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? — ja puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin suuret herrat?…

Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää, että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita, jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään vastustellut — noin ihan nenän edessä.

Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta; mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin, niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen lastensa reposteltavaksi lattialle.

Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä, vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin — pirteissä, joissa talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää, mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei kinkereitäkään oltu kuulutettu.

Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.

Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi — ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin. Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.

Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomasti uskonut sanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä, jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja pilkkasi?"

Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät! Varustautukaa vaalitaistelussa kostamaan nuo julmurityöt —", niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla ruoskittu?" — sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien lausuntoihin.

Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa köyhiä komentaa.

Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat, viljat seulottavat ja tasattavat?

Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin etelän seutuvilla, — samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia sortajia, laukkolaisparooneja — herrat? Se uskonkappale oli imetty köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä — sitä uskonkappaletta, joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää — silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta akanottoa.

Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa hiljaisuudessa. Isänmaallisella innostuksella osattiin lukea hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat alituisena virtana porvarillisten kukkaroon — lakkauttakaa tuo vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"

Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.

"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!… Kuulkaa: hädän ulina käy halki herraspuolueiden — älkää uskoko kansan pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret tulkaa mukaan! — Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia tuumailevat?"…

Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:

"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset. Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme on meissä itsessämme!"

Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.

Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville voimalähteille.

Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin kuuluisi — jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!…

Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?

Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan, milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä pidetyssä nimessä.

Uskonto?? — ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??

Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän ristiriidan kerran oli sovittava.

14

Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä, tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:

— Mitenkä se oikein pitänee vetää — se punainen viiva?

— Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää…

— Mitenkä sitä peukalolla — eihän siitä mitä lähe?

— Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen alta tirskahtaa!

— Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan tervapeukalon pääköstä?

— Tirskahtaa pitää — sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin tepsivän…

— Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?

— Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista…

— Heh, heh. No se tuo Epra osoaa…

Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:

— Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän nännejä kopeloineet…

— Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. — Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan peräsuoli!

— Hehhehheh! Niinpä taitaa olla…

Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:

— Se on sen punaisen viivan veto — kuulostaa — justiin niinkuin Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat. Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja elinonneksi kopeutuu.

— Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.

— Reistata pitää! vakaili ukko: — Jos sattuisi hyvinni lykästämään…

— Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin neljännessä paikassa. — Että joka miehen käteen ja joka ämmän sormien koloon?

Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:

— Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä ne punaiset pännät että ne paperinroskat.

Johon taas edellinen aukisuin arveli että:

— Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille —?

Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.

Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:

— Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja sieltä sitten eäni möläytetään…

— Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. —
Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.

— Vai sillä?

— Sillä-sillä!

— Karsinan seinäänkö se viiva veännetään —?

— Eipä kun vaalilippuun.

— Y-hyy…

Piisasi sitä asiaa miettiä.

Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti ylhäältä alaskäsin.

Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta lakikirjojen mukainen tulisi…

Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät — samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla hangatessaan.

Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:

"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet, poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa — ilmestyypi kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa vieläkin ihmeluikkuunsa: — kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."

Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat, jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.

Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?…

Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan, veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, — siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.

"Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti on teidän aikanne maahan romahtaa — te olette lahot ja hourupäiset, te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille, meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa soimaan!"

Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.

Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä perustuslaeista — ja kaikki tämä meille annetaan.

Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä…

Pyhä Jumala — paha perkele — tästä ei selviydytä muuten kuin taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen parhaat parannushankkeensa, niin — kavahtakoot, kun kansa huomenna napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot, vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?…

Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:

"Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle, mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat — —."

Niin juuri! — ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo. Niin juuri! — ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä eivät tahdo…

"Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä että paha kokonaan poistuu!"

Niin juuri! — ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa…

"Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys!"

Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin takaat!

15

Korpiloukon koira haukkui harjakarvat pystyssä kotivaaransa rinteellä…

Kohtapa alkoi Kettuvaaraltakin koiranhaukunta kuulua…

Kotvan kuluttua peninkulman päässä sinisiintävän Selkoskylänkin hurtat toinen toisensa jälkeen rähähtivät haukkumaan, kukin kotipihansa lähettyviltä. Räiske kantautui kauas yli sulamustien metsien, tartutti sysimajallaan oleksivan miilunpolttajan koirankin siihen osaa ottamaan, ja ennenpitkää vielä etäämpänä sijaitsevan Muikkulankin Musti yhtyi kuoroon…

Eipä kulunut montakaan minuuttia ennenkuin sähkösanoma oli vierinyt halki ilmojen aina kirkonkylään saakka, ja kymmenien koirien haukunta nyt raikui avaruudessa…

Äärimmäiset eivät tarkimmalla kuulostelullakaan voineet erottaa toistensa haukuntaa, mutta ketjun keskimmäiset ylläpitivät äänen johtoa.

Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että toisetkin haukkuivat.

Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut olevan pätevää syytä haukkumiseen!

Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta, rajalinjalta päin…

Jysky haukkui — ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky haukkui — ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä…

— Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään keksinyt — puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat heiluivat tuulessa.

— Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteli
Kettuvaarankin Jussi mökillään.

— Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä…, jupisi Kuppari-Kaisa.

— Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?

— Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo koirainkin nokkaan haiskahtaa.

— Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.

— Ka se punaisen räähkän löyhkä!

Mökin isäntä paukautti nyrkkiä pöytään niin että sinukkatuoppi hypähti korkealle ja russakat pahanpäiväisesti säikähtivät:

— Et sinä, muori töllerö, alaluokan ahväärejä ymmärrä!

— Ymmärrän minkä ymmärrän, Jumala minullekin järenjuoksun on antanut. Ja jos Porsröömi vainaa vielä eläisi, niin —.

— Elähän viihti saarnata, on sitä sorttia silavaa Suomen rahvas jo kyllikseen syönyt, vaan eipä ole kylkiä lihottanut…, arveli Jussi miehekkäästi, kopeloi kintaansa, nakkapohjakirveensä, ja läksi ulkotöihin.

Mutta koirat ne yhä pitivät kovaa ulinaa.

— Mikä niitä nyt haukuttaa? virkettiin Selkoskylälläkin, jossa oli kymmenkunta kuonolaista kivenheittovälien päässä toisistaan sijaitsevilla pihoilla.

— Eikö nuo jätkyttäne sitä puoluetoran taistelua, johon sanomalehdet mökkiläiskansaakin härsyttelevät, naurahti joku varovampi isäntämies tunkion huipulla taikkoansa ilmassa väläyttäen.

Kasakkamiehet tunkion juurella eivät mitään sanoneet isännän leikinlaskuun, vaan sylkäisivät kämmeniinsä ja kävivät kahta kovemmin kiinni taikkoihinsa, työntäen piikit syvälle höyryävään lantaan.

— Mitähän nyt Musti murisee? puhui myös Muikkulan retutalon isäntä hevostaan kaivolla juottaen.

— Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä, joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.

Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet, etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä teutaroivat, sitä huomanneet.

Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa, sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka, sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta sotilasmanöövereillä.

Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.

"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin — saakuri soi!"

Koko päivän koirat haukkuivat ja olisivat kai haukkuneet koko yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi. Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt — nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.

Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:

— A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah, vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih tulomassa oltaneh?

Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: — vet meän kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!

Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.

18

Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!

Kyynäräin korkuisina paistoivat sanomalehtien vaalikehoitukset. Kymmenet tuhannet kansalaiset, jotka ennen olivat lukeneet vain pitkää, ikävää, vaikeatajuista katekismusta, lukivat nyt loppumatonta valtiollista julistusta, jonka jokaisen sanan jokainen ymmärsi ja joka huumasi päät ja jäsenet kuin jalo ulkomainen viini…

"Kaikki valta kansalle!" puhalsi tuo tuomion pasuuna. "Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?"

Totta on! vastasi tuhatkertainen kaiku korvesta.

"Työväen liike on totuuden paljastanut!" jatkoi Vaalilehti. "Nyt pitää torpparien asema turvattaman, nyt täytyy tilattoman väestön päästä maita viljelemään. Tukkiyhtiöiden ja rahapösöjen maahuijaus pitää lopetettaman ja kuoletettaman. Koko työtätekevä kansa on saatava Arvatuksi sairauden, tapaturman ja vanhuuden varalta. Viinavirrat ovat tukittavat suurilla suluilla. Kaikki kuristuslait ovat kumottavat, kaikki herrat…!"

(Paria viimeistä sanaa ei kone painanut, mutta jokainen lukija näki ne sentään ikäänkuin jatkona.)

— Tottatosiaan! vastasi kaiku korvesta.

"Herrat ovat aina sortaneet tätä kansaa ja tahtovat edelleenkin sortaa. Pois harvain valta, alas työn riistäjät! Oikeutta sorretuille! Ja vaalipäivät vapaiksi kautta maan. Huomenna lähdetään! — silmälasit matkaan!"

Maaliskuun viidestoista päivä oli koittanut. Kirkkaasti paistoi talvinen aurinko yli korkeiden lumihankien. Erämaan hiljaisuudessa olivat kankaat ja korvet äkkiä alkaneet raikua rekien ritinästä, kulkusten helinästä ja ajajien hoilauksista. Sadoilla suksiladuilla sihisivät sivakat ja vilahtelivat sompasauvat näreitten ja rämekuolleiden vaivaishonkien keskitse. Neljään ilmansuuntaan vaelsi kansajoukko ajaen tai hiihtäen, sillä neljään äänestysalueeseen oli pitäjä jaettu.

Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!

Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!

Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.

Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.

Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki — unennäöltä se tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu. Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta, mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.

Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin Topias itsekseen arveli:

"Topakkana siinä olla täytyy — aivankuin karhun ammunnassa. Ensin tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi — vielä tämän kerran. Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"

— Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.

Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset lätsähtelivät latupohjaa vasten.

Riikakin itsekseen mietiskeli.

"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki!"

Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.

"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että
Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."

Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti vihdoin mies:

— Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava…

— Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.

— Ka minä silmää isken —! arveli Topi.

Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä…

Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan nuoria ei raitilla näkynyt.

Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat:

Köyhälistö valtaasi nouse!

Korpiloukkolaiset toipuivat hämmästyksestään ja alkoivat liketä mökkiä juhlatunnelmissa. Selkänsä takaa maantieltä he tosin kuulivat ilakoivaa naurua, kun joku selitti toisille että: "suutarin akan hamepa siinä heiluu kuivamassa" kun oli muka "akiteerausmatkoilla kastunut", mutta semmoisen pilkan sydänmaalaiset toki helposti sietivät. Tiettiinhän tuo jo hyvin, että puolueet toisiaan hämmästelivät ja härnäilivät.

Suutarin pirtti oli täynnään väkeä. Itse rakutaattori Puntarpää siellä johti laulua, jolla puoluelaiset sielujaan vahvistivat tänä koettelemuksen tärkeänä päivänä. Useimmat jo olivat ehtineet käydä äänestystalolla, mutta uusia tulokkaita saapui vähäväliä kyselläkseen viimeistä kertaa neuvoa johtajalta. Tämä hääräili hikipäin, rusetti vinossa, ja keskeytti tuontuostakin laulamisen.

— Joko, rakkaat toverit, kävitte äänestämässä? ehätti hän tiedustamaan heti kun Riikan ja Topin kynnyksellä havaitsi. Mutta kun kuuli, etteivät kaukalaiset vielä olleet äänestystalolla poikenneet, niin tarjoutui itse heitä saattamaan.

Topi niisti nenänsä juhlasiivoon ja katsahteli altakulmain kunnioituksella kaikkia niitä, jotka jo olivat punaisen viivan vetäisystä onnellisesti suoriutuneet. Pyhimyksiä he hänen mielialassaan olivat ja tiesivät jokainen enemmän salaisuuksia kuin tavallinen sydänmaan moukka tietää. Olivat ikäänkuin läpikäyneet kuoleman portista…

— Ehken te tarvitsette hengen vahvistusta? virkkoi agitaattori syvänkiiluvin silmin ja riehahti lauluun, johon moni joukosta yhtyi. Sitten hän heti purskahti puhumaan siitä samasta kalliista kansan asiasta, ja Topi kuuli korvissaan vielä kerran tutut törähdykset kansan katalista sortajista, herroista, joiden valta nyt oli kukistettava. Mutta Riika näkyi halailevan suutarin Kunillaa, joka rakkaasti supatteli hänelle korvaan…

Pankolla höyrysi iso kahvipannu, joka yhteisillä rovoilla oli kustannettu.

— Ottakee kahvia kaverit ja aatesysterit ja mänkee sitten kansan kaikkivaltiaaseen nimmeen!

Kahvinkeittäjä se näin lausui, kahvinkeittäjä, joka näytti jotenkin herraskaiselta kirkuvan punaisine ihomyötäisine puseroineen, käherrettyine hiuksineen, ja jota moniaat kuulestivat karahteeraavan "rouvaksi", vaikka toiset häntä sanoa töksäyttivät vain Heta Moilaseksi. Eivät kaukalaiset sitä naisihmistä sen paremmin tunteneet, mutta oikea sosialisti se vain olevan kuului — Iisalmen puolesta tänne ilmestynyt.

Topi ja Riika alkoivat ryypiksiä tarjottua kahvia ja saivat korputkin käteensä. Maantiellä kulkuset heläsivät. Akkunan läpi näkyi vaalitalolta jo poispäin ajelevia. Sosialistit alkoivat arvostella:

— Noin ne rikkaat rehkivät. Siinä papit ja patruunat. Kahtokeehan kaverit noita vehkeitä. Vieläköhän karhuntalja tulevana vuonna mollottaa Nuurperin reen perässä?

— Ei mollota! Ja taitaa patruunankin maha näistäpuolin hoiketa, kun olutpullot pois kielletään.

— Kuka se tuo sinilasinen herra on, joka mustalla ruunalla raksuttaa?

— Etkö sinä tunne? Uusi vosmestarihan se on…

— Voi häjyn räikäle! Kuusituhatta markkaa kuuluu vosmestarillekin annettavan siitä, että köyhiltä puun oton kieltää. Vaan vieläköhän tulevana vuonna kiellät, kelmi?

— Verenimijät…

Joku jätkämies pui nyrkkiä maantielle päin ja sylkäisi akkunalle. Sitten pisti sikarin hampaisiinsa ja alkoi soittaa hanuria, hattu takaraivolla.

Topi ja Riika pyyhkeilivät suitansa toiselta kupilta. Agitaattori seisoi vieressä ikäänkuin vahtien:

— Joko te nyt lähdette?

— Jos vielä vähän laulaisia? äänsi Topi arasti pyytäen.

— Mitä minä kaverille laulan? kysyi agitaattori pahastumatta.

— Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.

Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua.

Agitaattori veti suutansa hymyyn, iski silmää jollekin, joka nurkassa istui ja alkoi jalkaa lattiaan polkien laulaa. Näitä sydänmaan lapsia täytyi toki perille asti paimentaa! Ne pelkäsivät sielunsa pohjalla virkavaltaa ja virkamiesten kostoa. Eivätkö liene salaisesti pelänneet Jumalaakin, vuosisatojen rääkätyt orjaraukat?

Hartaasti kuunteli Topi. Syvästi hän vielä kerran sielussaan punnitsi, mitä hänenkin rauhaansa sopi. Hänen muistissaan vilahti koko tähänasti eletty elämä: pikkupojasta saakka, jolloin hän paitasillaan oli seurannut isävainajaansa metsään ja tahtonut välttämättä nähdä, kuinka isä kiskoi petäjänkuorta puusta ja kuinka äitivainaja sitten oli survonut sitä petäjänkuorta suuressa huhmaressa sekä kuinka siihen sitten oli ripotettu sekaan vain kolmanneksi osaksi jauhoa ja siitä sekoituksesta tehty leipätaikina. Ja petäjänsekaista karvasta rieskaa hän sitten oli syöskennellyt aina kuusitoistavuotiaaseen asti, jolloin, isän ja äidin koviin tauteihin kuoltua, oli lähtenyt tukkisavottaan ja ensi kerran elämässään saanut maistaa selvää leipää. Ja muisti hän sitten kituroimisensa Riikan kanssa ynnä alastoman, aina nälkäisen lapsijoukon — ja suolainen kyynel kihahti hänen silmänurkkaansa. Lisäksi hän muisti, kuinka herrat umpimähkään aina olivat syyttäneet häntä laiskaksi ja saamattomaksi…

Ja pohjaton murhe ja pyhä katkeruus yhdellä haavaa valtasi nyt hänen sielunsa ja laulua kuunnellessaan hän todellakin tunsi vahvistuvansa siihen tekoon, jota varten oli mökistään liikkeelle lähtenyt.

Usko punaisen viivan voimaan taas kasvoi ja kukoisti.

"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään! Tuhansien markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto ja valistus levitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan! Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"…

— Joko nyt lähdetään?

— Jo!

Topi Romppanen astua heippasi varmoin askelin ja niin ripeästi, ettei itse nokkela agitaattorikaan tahtonut rinnalla pysyä, eikä Riika hevillä jäljessä.

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista räyhinää, niinkuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset mielenosoitukset likellä vaalitaloa, — täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa. Viidensadan askeleen päässä sopi kyllä vallan mainiosti purkaa sielunsa ja yllyttää puoluetaisteluun.

"Rauha maassa — ihmisille hyvä tahto!"

Topi astui yli kynnyksen, otti karvalakin päästään ja rykäisi.

Riika hänen takanaan niiata nuksautti.

Etuhuoneessa oli ainoastaan yksi toimimies. Karivaaran Anteri se olevan näkyi, joka äänestyslistaa selaili. Ylpeä se näkyi ammatissaan olevan, ei ollut tuntevinaankaan korpiloukkolaisia, vaan kysyä koppasi nimiä ja katsoi tuimasti päästä jalkoihin!

— Topias Topiaanpoika Romppanen?

— Joo! sanoi Topi.

— Vaimo Fretriika Eufrosyyne —?

— Juntusia minä oun omalta suvultani! väitti Riika, mutta Anteri suhahti lyhyeen, että ei tässä akkaväen omat nimet tule kysymykseenkään ja käski siirtyä toiseen huoneeseen.

Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen. Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä. Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä, konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.

— Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison, kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen lipun Riikallekin.

Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin nyökkäävän.

— Tulkaahan tänne…

Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.

"Vai tässä ne nyt karsinat —."

"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet…", ajatteli
Topi.

"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.

— No menkäähän! murahti konstaapeli.

Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän taakse ja kysyi:

— Osaatteko te itse vai autanko minä miestä mäessä?

— Löytyy täältä numero ilman herrojakin! mutisi Topi.

— Hä? pani Pirhonen, mutta syrjäytyi.

Topi oli alkanut kopeloida punaista kynää, joka riippui sidottuna rihmaan.

Konstaapeli toimitti Riikan toisen kojun sisään ja tarjosi apuansa, mutta ei Riikakaan huolinut, kun muisti agitaattorin varoituksen, että Pirhonenkin kuului olevan sitä herrain puoluetta ja vähän niinkuin omaan apajaansa porkkailevan tohmerointa rahvasta.

Yhtaikaa Topi ja Riika nyt siis joutuivat äänestämään, kumpikin seistä nyyköttäen eri suojuksen takana. Tovin aikaa he suojusten takana viipyivätkin, ja huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän.

Topi tuijotti siihen aitaukseen, jonka numero hänelle oli päähän pantu ja jonka hän tiesi olevan köyhälistöä varten aidatun. "Kolomekymmentä ja… soli sali rattia!"

Hän tarttui kynänvarteen, puristi sitä lujasti kankeissa sormissaan ja alkoi tähdätä, ummistaen vasemman silmänsä ja kirpeästi siristäen oikeanpuolimaista. Suu oli vääntynyt pahasti väärään.

"Nyt?…"

Mutta ei hän uskaltanutkaan vielä painaa. Numero oli ikäänkuin ruvennut liukumaan ja vei silmän mennessään. Topi hätkähti, laski kynän kädestään ja rupesi uudestaan pyydystämään numeroa.

"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia…", vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan alkoi hän hakea molemmin käsin.

"Kolomekymmentä ja… soli sali rattia."

— Et pirhana vie pääsekään kynsistä!

Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi hän piirtämään hienoa viivaa…

Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus.
Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärki
oli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisi
Pirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:

— Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.

Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan käänsi paperin näppärästi kokoon.

— Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa ponnistuksessa.

Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.

Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä vaalilautakunnan jäsenille.

— Joko tästä nyt passaa köyhän mennä tiehensä? hän suhahti poliisi
Pirhoselle, jonka käytös häntä oli ärsyttänyt.

— Yksi on ovi sekä köyhille että rikkaille! vastasi Pirhonen virnistäen.

Tuskin oli ulko-ovi lupsahtanut kiinni äänestäjäin jälkeen, kun vaalilautakunta rähähti vilkkaaseen keskusteluun:

— Taisivat olla niitä maailmanparantajan opetuslapsia?

— Niitä ne oli! Näki sen siitä, että itse muka viivansa töhersivät…

— On niillä moniailla akoilla käsivoimia!

— Heh heh heh… Terotahan Pirhonen kynä!

— Vaan näittekös miten äijä-rukalla hiki otsalta tippui?

— Ja housunpaikat tutisi… heh…

— St! sanoi nuori puheenjohtaja herroiksi. — Sieltä koluaa lisää karjaa…

Puheenjohtaja korjaili rillejään, jotka eivät mitenkään ottaneet pysyäkseen viekkaanvärähtävien silmien peittona, ja tekeytyi niin puolueettoman näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista poikamaisen parrattomilla kasvoilla. Olihan tämä Suomen kansan suuri uudestasyntymisen päivä, ja vaalilautakunnan puheenjohtaja tunsi olevansa yksi uudenajan historian tärkeimpiä henkilöitä.

Topi ja Riika palasivat perätyksin kävellen suutarin mökille, jonka katon harjalla punainen lippu uljaasti liehui värehtien sinikirkasta taivaankantta vasten.

"Köyhälistö valtaasi nouse!"

Kumpikin katsoi kiinteästi siihen punaiseen lippuun.

17

Tukkityöhön oli Topin täytynyt lähteä, sillä hätä oli suuri. Riika yksin lasten kanssa elää kitkutti kotosalla. Viimeiset reikäleivät riippuivat häkkärässä, jonka yläpäässä näkyi jäniksennahkainen kaistale — russakkain esteeksi.

Lapsiin oli ilmestynyt oudon taudin oireita.

Ei ollut korpimökkiin vielä ehtinyt kantautua mitään tietoja eduskuntavaalien tuloksista. Ei hiiskausta oltu kuultu, voittiko köyhän kansan ääni vai herratko yhä jäivät maailmaa vallitsemaan.

Siunaili, sähähteli ja huokaili Riika. Pelko ja vavistus hiipi väkistenkin sieluun. Toivo ja pettymys kiisteli mielialoissa…

Suloisen, salaperäisen huumauksen vallassa hän monena aamuna oli noussut makuusijaltaan ja katsahtanut ulos akkunasta kirkonkylää kohden, mielessään kuvitellen: "tänäpäivänä, tänäpäivänä saapuu maailmanparantaja, kurjuuden lievittäjä, onnentuoja".

Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus levisi yli erämaan.

"Punainen viiva? — eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"

Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä — miksi ei tullutkaan?

Tulee jahka joutuu?

Tulee — ei tulekaan?

Vai tulleeko sentään?

Täytyy kärsivällisesti vuottaa.

Täytyy lujasti uskoa…

Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on Helsingistä
Korpiloukkoon… —

Taivahinen taatto — mikä lapsia vaivaa?

Miksi Sake poika päätänsä pitelee ja voivottelee?

Miksi Vesteri yhtäläistä itkeä tuhertaa ja kyyköttää surkeana nurkassa?

Miksi kullannuppunen Iita Linta Maria oksentelee eikä huoli liikkileipää pieneen kouraansa!

Jospa olisi äidillä antaa sokeria?… Sokeri makeaa on — siitä lapsi pitää. Mutta ei muruakaan löydy. Lupasi Topi muka toimittaa kulkijain matkassa sokerit ja kahvit. Ei kuulu…

Turhaan tähystelee äiti ruuturepaleen lävitse. Musta kanto siellä vain muurottaa kuin mörkö rämeen laidassa. Ja pitkän kuusen tuppuralatva yli metsän reunan piipottaa…

— Elkäähän itkekö lapset. Tulee kesä — paranee pää, paranee kaula, paranee massu. Makailkaahan penkillä, elkää hätäilkö! lohduttaa äiti.

Riika peittelee Iita Linta Mariaa ryysyihin. Tyttönen tuijottaa äitinsä silmiin miettiväisesti ja ruikuttaa haikeasti. Äidin sydäntä vihlaisee se lapsen katsanto.

Pikku Piri kätkyessä kitisee. Riika laskeutuu polvilleen lattialle ja kumartuu antamaan rintaa.

— Syöhän ruikku, tu-tu… Tulehan Petti souvattamaan, niin minä käyn navetassa. Saapi Sake maata, kun on kipeä.

Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:

"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja hallinnee?"

Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi. Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei kyetty parantamaan.

Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma — että jos sen punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee rangaistus?

Päätä ihan pyörrytti, kun sitä semmoista kuvitteli…

Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta se ylpeys…

Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.

Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei sekään lohduttanut.

"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää täytyi…

Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista. Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.

Jessusristus siunatkoon!

Häntä hävetti omain lastensa edessä, kun tunsi täydellisen avuttomuutensa.

"Mitä varten on maailmaan laittanutkin, kun ei heitä osaa hoitaa?"

Mutta nyt, kun lapset olivat sairaat, tuntuivat ne rakkaammilta kuin koskaan ennen. "Ei kestäisi sitä surua, jos…" Varhainen huhtikuun aamu valkeni. Lasten tuskia tavallisesti helpotti tämä vuorokauden aika. Mutta ei nukuttanut Riikaa, vaikka väsyttikin. Hän nousi ylös, otti Topin kirkkotakin vaarnasta, katsahti nukahtaneisiin pikku raukkoihin ja työntyi ulos ovesta. Kettuvaaraan hän kiireenvilkkaa läksi hiihtämään, avaten umpeenmenneen suksiladun. Aikuiset paraikaa vasta nouseskelivat yösijoiltaan, kun hän naapurin mökkiin ehti huohottaen ja kovasti hikoillen:

— Hyvät ihmiset… en minä yksin pärjää… kolme lasta on tauvissa…

Riika olisi tahtonut Jussin emäntää luokseen, mutta ei Jussin emäntä sanonut voivansa tulla. Siunatussa tilassa kun oli ja itsekin ylenanneskeli… Ja sitäpaitsi vuotteli lehmänpoikimista joka päivä…

— Saapi vanha Kaisa mennä, jos vielä lähtenee.

Ei ollut pahasisuinen ihminen kupparimuori.

Lupasi hankkiutua päivempänä, kun tosi hädän olevan kuuli.

Riika läksi rikeneen takaisin, malttamatta viipyä. Kotivaaraa noustessa maailma hänen silmissään yhtäkkiä musteni ja hän pyörtyi pitkäkseen kinokseen. Korvissa räiskyi ja suhisi ja vaivalloisesti selvisi tajunta:

"Pyörii… pyörii… vimmatusti… kuolemanratas… punaisia renkaita… kuka minä olen? missä minä olen?"…

Saunan mustuneesta ovesta hän vähitellen tajusi, mitä oli tapahtunut, ja nousi ylös puistellen lunta hihoistaan.

Hoippuen ja heikkona kiiruhti Riika pirttiin. Lapsiraukat jo olivat hereillä ja itkivät kilpaa.

— Voi hyväjumala tätä surkeutta…

Mutta ei Kuppari-Kaisakaan kyennyt lasten kiihtyviä kipuja lievittämään, vaikka toikin mukanaan linjamenttia ja riikapalssamia.

— Tietääkö Kaisa mitä ne on nämä tauvit?

— Eivätkö lie niitä villiuskon tarttumia.

Ikäänkuin puukonterällä olisi pistetty Riikan sydänalaan. Niin muorin sanat nyt sattuivat…

— Jottako sen sosialitemokraatin? kysyi onneton äiti arasti, alakuloisesti.

— Sen… Jumala ei anna ihteään pilkata, selitti muori armottomasti.

Päivät ja yöt kuluivat. Surkeus kasvoi. Topia ei kuulunut eikä Topin lähetyksiä. Kettuvaaran Jussi vain pistäysi metsämatkallaan juttuamassa, että kyllä sosialisteille ääniä kuului karttuvan, mutta parempia uutisia ei hänkään tietänyt.

Henkiset sumut suikersivat Riikan silmien edessä. Ei tainnut sosialidemokratiakaan voida ihmistä pelastaa kohtalon kourista? Alituisesta valvomisesta huimasi Riikan päätä, ja polvet vapisivat heikkoudesta. Ei uskaltanut oikein saunakylpyäkään kuumeisille. Turhaan vanha Kaisa iltaisin veisasi hätävirsiä vanhasta virsikirjasta. Sellainen hengellinen lääke ei tuntunut tepsivän lapsiin. Jo näkyi taudin oireita Petti tytössäkin, vaikka tämä yhä oli pystyssä ja muka autteli äitiään. Pikku Pirjeri yksin oli tervehkö ja tyytyi, kun vain sai maitoa, leipäpurua ja kuivaa ryysyä allensa.

Viikkokausiin ei sairaille lapsille oltu vaihdettu puhdasta paitaa. Rääsyt olivat paksussa liassa. Mistä köyhällä olisi ollut kaksittain lapsenpaitoja? Kuka oikein jouti pesemään?…

Riika valvoi ja rukoili hengessään. Rukoili ikäänkuin anteeksianoen kaikkia tekojaan ja uskotteli itseään suureksi syntiseksi, jonka täytyi tehdä täydellinen katumus. Näin toivoi hän pelastavansa lastensa hengen…

Mutta hurja kuumetauti teki säälimätöntä hävitystyötään, eikä mikään
Jumala näyttänyt rukouksia kuulevan.

Eräänä aurinkoisena iltana Iita Linta Maria lakkasi valittamasta ja näkyi rauhoittuvan. Tuli niin ihmeen hiljaiseksi ja suloiseksi ja huoli hiukan ruokaakin sisäänsä. Riika äidin sydän riemastui…

Mutta kun hän keskellä yötä nousi tyttöä katsomaan, huomasi hän kauhukseen, että lapsi jo oli heittänyt henkensä. Riikalta pääsi parahdus niin sydäntävihlova, että toiset sairaat lapset säikäyksestä saivat ankaria kouristuskohtauksia. Muori, unen pöpperössä, saarnasi synnin vallasta ja ikuisesta piinasta…

Kahden päivän päästä kuolivat lisäksi sekä Sake että Vesteri saman vuorokauden kuluessa. Tuskin oli toisen ruumis ehtinyt kokonaan jäähtyä, kun jo toinenkin täytyi kantaa laudalla ulos kylmään kylkeiseen. Riika hoiperteli kuin liian raskaan kuorman kantaja ja oli päästään sekaisin…

Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä saapui savotasta ja surman niitot edessään näki — —.

Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain sovitettiin.

Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähän
Selkoskylälle, josta, sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.

Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti arvokkaasti rykäisten:

— Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän maailman oikean järjestyksen, eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!

Ei Topi Romppanen ymmärtänyt papin pakinaa, pää oli hänellä paksuna kiitosta teettäessään ja hädintuskin hän tajusi, mitä pappi milloinkin kysyi.

— Kolome lasta, joo, paljonkos se maksaa? höpisi hän kuin unessa.

— Lain mukaan oikeastaan viisikymmentä penniä multarahaa hengeltä, mutta jos nyt pantais markalla, koska ovat yhdessä arkussa.

— Ka niin…

Ruumiita silmättäessä sunnuntai-aamuna Topin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli aina ollut herkkä kaikille juhlallisille toimituksille:

"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman:

"Jeesus Kristus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä…"

Hautausmaalta palattuaan Topi poikkesi suutarin mökille. Suutarin
Kunilla oli parahiksi lukenut postin ja tiesi kertoa:

— Meidän puoluepahan voittaa niin että maailma romisee. Kyllä pian herrainvalta Suomessa nutistuu!…

Topi katsoi suutarin emäntää suu auki.

Aivankuin Kunilla olisi aavistanut toisen kipeän sieluntilan hän virkahti:

— Herrain syyksi se toki on pantava sinunkin lastesi kuolema. Jos olisi ollut varoja ja lääkäreitä, niin eivätpä tietystikään olisi kuolleet kuin koiranpenikat!

Topi ei kyennyt vastaanväittämään, vaikka ajatteli hän jotakin asiankohtaa kysyä. Raskain mielin hän saapui takaisin kotimökkiinsä. Riika seisoi vastassa kynnyksellä, laihana kuin luuranko…

Olihan noita toki vielä pari lasta elossa. Ja näytti Riika vähän kuin olevan… Mutta tyhjältä sittenkin tuntui.

Kirveli, kirveli se isän mieltä että työn nousevat tuet niin äkkiä olivat poisryöstetyt. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta?" Ei ollut vanhimman pojan kautta tullut elämän vapahdusta Topille.

Riikaa enin itketti oma kukkansa. Se Iita Linta Maria…

18

Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.

Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.

Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä. Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli ilmaa.

Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia silmiään… koetti tirkistää ylös taivaalle.

Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä ympärillä kajahti.

"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu, aurinko!"

Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa kurisi…

"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.

Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille sivuilleen…

"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka rajantakalaiset ruokkii…"

"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin.
"Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"

Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.

Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti roudassa.

Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.

Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.

Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.

Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee metsänpedon veret ihanasti läikkymään!

Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.

"Kil-kal…"

Oliko se mahdollista!

Näinkö varhain jo keväällä!

Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!

"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän… Karhu tunsi nyt huimaavaa nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden lomitse…

Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden varovaisuus oli unhoksissa…

Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä, tuo suloinen kellonkalkatus kuului…

Ihmisiä ei näkynyt.

Peto pysähtyi — kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui. Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli ihminen vastaan.

Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi karhua vastaan.

"Voi perrr…!"

Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan, silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto. Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen päälle.

Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä. Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.

Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: — siunaillen, pahaa aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas pellon kuvetta…

Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä, saunan takana.

— Topi hoi, Topiii…!

Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja hänen kaulansa poikki valui veri — punaisena viivana.

Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat, kauhistuneet kasvot.

Kirjoitettu: Sockenbacka — Suomussalmi v. 1909.