Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SORTOVUOSILTA

Poliittisia muistelmia

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

       Johdanto.
    I. Taistelun ensimmäinen vaihe.
   II. Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen
       surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.
  III. "Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.
   IV. Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.
    V. Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.
   VI. Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.
  VII. Suunnitelmia kehitetään edelleen.
 VIII. Kongressi Pariisissa.
   IX. Vallankumouksen valmistelut.
    X. Aseidentuontiyritys.
   XI. Venäjän vallankumous v. 1905.
  XII. Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.
 XIII. Kansainvälinen jury.
  XIV. Burtsevin asiakirjat.
   XV. Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Esipuhe.

Monelta taholta on minua kehoitettu julkaisemaan muistelmani niiltä vuosilta, jolloin taisteltiin Suomen oikeudesta käytettävissä olevilla aseilla, tuota näennäisesti toivotonta taistelua Venäjän itsevaltiutta vastaan, joka halusi ulottaa kaikkivaltansa meidänkin syrjäiseen maahamme, minkä muu, suuri maailma tunsi melkein vain maantieteellisenä käsitteenä. Kauan epäröin noudattaisinko kehoituksia. En omasta puolestani, sillä olin jo niin auttamattoman pahassa maineessa vallanpitäjien silmissä, etteivät kaikkein suorimmatkaan paljastukset saattaneet vaikuttaa sitä eikä tätä, mutta toiset, jotka jo ennestään olivat epäluulon alaisia, osaksi yhä olivat valtaa pitävien mielestä enemmän tai vähemmän viattomia, saattaisivat sepitelmieni vuoksi joutua ikävyyksiin.

Taisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia saattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista, etenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti muistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka julkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka Venäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä vehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia eivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli ruvennut.

Kaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä tapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme kangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on nyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on ikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun entisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin entisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa, että sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan, että siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme kyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin tapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja hyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on tapahtunut.

Ne jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he koskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista tarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen vaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa, jos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme pahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla avustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen, niin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin inhimilliseltäkin kannalta.

Jokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän pidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa kuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin vahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme riippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa tulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi onkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa ole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se itsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin uupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella naapuriensa ahdistamista.

Koetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman, itsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita, yksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana jonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta, joka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka niin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa vastaan.

Kohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu erään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti asettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari amerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen, kysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli puhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa, tarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa päätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin selvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös Suomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa asemaa.

Toinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko joku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä, joka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen voimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset olivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. — "Ainoa, mitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi vastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa kaupan päällisiksi."

"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa vallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään kannattavan muuallakin", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä. "Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin varma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä minuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi ryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana."

Kului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi, ja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti kääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen, heti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin tavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset ovat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa ollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin hyvänsä.

Helsinki, syyskuulla 1919.

Konni Zilliacus.

I.

Taistelun ensimmäinen vaihe.

Kun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.

Myöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein kymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella pallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä, Japanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja Marokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin "Nya Pressenin" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden aikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen lausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä suunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta vielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä politiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen aikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea muuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.

Kauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin aikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu koolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta, eivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville, että venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi ankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä syyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit, jotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s. helmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan tärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä ja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille neuvonantajilleen.

Manifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi huolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset olivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain myöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti syvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin jäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti käsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä suuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet heti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi ja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan äänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi usein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään. Sitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa pitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen toimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.

Yhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa kuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta Lähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse kansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun tekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa näiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa, jonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä voimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä liikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.

Se oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet, joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä, että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset määräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon tiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella voi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari ei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada ajan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme. Nykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin antautua noin lapsellisiin unelmiin — mutta sen jälkeen olemmekin oppineet yhtä ja toista!

Nuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta saattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet Helsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka tunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen, ja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen toimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin olivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan, huomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut sanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja oli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli tullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä siitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä on seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon suurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.

Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista, ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri eräässä helsinkiläiselle lehdelle — "Nya Pressenille" jollen väärin muista — osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin. "Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä. Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena ihmiskunnan historiassa.

Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa — lisäämistä noin kolminkertaiseksi — ja on samalla törkeästi rikkonut lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt mitään.

Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen. Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua, eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi, kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen, jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat hyvin laajoja tuloksia status quo ante'n palauttamiseksi. Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen hovineuvos Westzynthiuksen.

Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen, joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.

Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti, koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista, joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin erosimme sinä iltana.

Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen innostus, että eräs heistä — Erik Skram — teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin huutoäänestyksellä: — että läsnäolevat lähettäisivät yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin ja aikanaan jätettiin asianomaisille.

Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa. Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa — koko sivistyneen maailman — sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis. Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että omat lupauksensa.

Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen, että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen asiaa kohtaan.

Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan — niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle esittelykirjelmä jo oli saatu.

Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo. Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?" kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä tehty kysymyksensä.

Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet, ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.

"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen — "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin, suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää kansanadressin — "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin, kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass der alte Mommsen unterschreiben wird!"

Hetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti tyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä parhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin nimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo samana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka kehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse Berliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys aloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa asustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori Westermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen dosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle sähköttänyt.

Aikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin, missä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta kirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat toiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme saavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli herättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu, näytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun mielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa, kuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan Englantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä siellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme jo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu tulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen hotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä. Väitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse ehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta kun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta, yhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli toteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena ajatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin harkittavaksi.

Lähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten asiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta kannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin kuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa Suomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla että teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista miellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen että se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että ainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten ja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka päättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa, saada mahdollisimman hyvin koristelluksi.

Kesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä aikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota varten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin arvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi, ainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin käyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi numero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva "Finland", jo oli sanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja minä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin viikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä kolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman taakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä artikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin silloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka sihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa sen.

Tällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin pitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen syntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka puheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa vastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä siitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen onnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.

Se tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80 sanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille jättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä paitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja. Me olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan vähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan varovainen, sen kyllä tiesimme — hänen esiintymisensä helmikuun manifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus veisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut voinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja kirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme lainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.

Westermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. "Me sähkötämme aivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme herralle pirua", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen ehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu painettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä ajatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä laadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa, mutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen ehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut. Varsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa kaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan ja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck yksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita tuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava kotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet Englannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain samankaltaista.

Kaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen innostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat vain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman mahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti sellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä yliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden henkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle myötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti kääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa muodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka oli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä armeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi juhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli ollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi jotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa edistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa valmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.

Ranskassa sai adressitoiminta erinomaisen asianajajan Edelfeltistä, joka ponnisti kaikkensa yrityksen hyväksi ja tunnettu kun oli taiteellisissa, kirjallisissa ja tieteellisissä piireissä hän saattoi vaikeuksitta herättää harrastusta asiaan mitä erilaisimmissa leireissä. Hän ei kohdannut mitään vastuksia varata asiamme puolelle loistavimmat ja etevimmät nimet, jotka Ranska omisti eri aloilla. Ja sen lisäksi tunnettu senaattori Trarieux, joka rohkeasti oli asettunut Zolan rinnalle katkerassa oikeustaistelussa, Dreyfus-jutussa Ranskan korkeimpia sotilasviranomaisia vastaan, oli luvannut liittyä tulevaan lähetystöön, josta hän, kuten sittemmin osoittautui, liian suurella optimismilla odotti mitä parhaita tuloksia Suomen asialle.

Belgiassa, jonne matkustin Pariisista, kävi yhtä hyvin. Jokainen, jota puhuteltiin, osoitti suurinta ymmärtämystä asiaa kohtaan ja oli hyvin halukas allekirjoittamaan adressin. Muutamat brysseliläiset suostuivat heti puhuttelemaan eräitä soveliaita henkilöitä, niin että pian saatoin matkustaa edelleen. Kaikkialla ajatus että aikamme kulttuurin edustajat vetoaisivat monarkkiin pienen rauhallisen kulttuurikansan puolesta vaikutti uutuudellaan ja sitä pidettiin yrityksen arvoisena. Ja kaikkialla vähän toivottiin että tämä monarkki, joka oli osoittanut niin lämmintä harrastusta rauhalliselle yhteisymmärrykselle maailmassa, että oli kutsunut kaikki suurvallat ja muitakin neuvottelemaan yleisestä aseistariisumisesta, antaisi arvoa senkaltaiselle yritykselle ja kuulisi lausutut toivomukset. Saksa, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia ja Italia olivat siis periaatteessa selvät ja niihin voitiin varmuudella luottaa. Jäljellä oli vain Skandinaavian maat ja Itävalta-Unkari. Lontoosta oli kirjoitettu asianomaisille Helsinkiin, jossa nyttemmin oli taivuttu yritykseen, joskin osoitettiin verrattain suurta hitautta sopivien henkilöiden lähettämisessä Wieniin, mahdollisesti Budapestiin. Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta pitäisin minä huolen. Kaikkialla oli asia jo mahdollisimman hyvissä käsissä. Allekirjoitusten keräys oli jo alkanut, kun eri maissa oli sovittu adressien sanamuodosta ja kaikkialle oli Englannista hankittu pergamentti jaettu sekä itse adressitekstiä että allekirjoituksia varten. Berliinissä huolehti nyttemmin professori Pipping allekirjoitusten keräämisestä, Lontoossa ja yleensä Englannissa kuten jo mainittiin professori, Reuter, Pariisissa ja muualla Ranskassa Edelfelt erään paikallisen komitean kera, Hollannissa eri yliopistojen rehtorit erään hollantilaisen, Lontoossa asuvan, Tiedeman-nimisen sanomalehtikirjeenvaihtajan avustuksella, joka täydelleen oli antautunut yrityksen käytettäväksi ja joka myös avusti Belgiassa tuntien lämmintä harrastusta yritystä kuten yleensä Suomen asiaa kohtaan. Italiaan oli professori Westermarck matkustanut ja hänen onnistui saada asiaan innostumaan m.m. professori Brusa, silloinen "kansainvälisen oikeuden laitoksen" puheenjohtaja, joka selitti olevansa halukas kansainvälisen lähetystön jäsenenä matkustamaan Pietariin.

Tanskassa samoin asia sujui melkein itsestään. Saatuaan tiedon suunnitelmasta ottivat kaikista aatteellisista harrastuksista, aivan erikoisesti mikäli ne koskivat Suomea, aina syvästi innostunut Ivar Berendsen ja ihanteellismielinen, lämminsydämminen tohtori Norman-Hansen hoitaakseen kaikki yksityisseikat, niin että minä jo muutamien päivien kuluttua saatoin jatkaa matkaani Tukholmaan.

Ruotsissa kävi kaikki myös toiveiden mukaisesti, kaikkien yksimielisesti hyväksyessä suunnitelman ja ottaessa siihen yleisesti osaa. Tunnettu Suomi-ystävä, tirehtööri Sven Palme sai muutamissa päivissä kokoon komitean tunnetuista, etevistä miehistä, vapaaherra Nordenskiöld etunenässä ja tämä komitea vuorostaan puhutteli kaikkia, jotka saattoivat tulla kysymykseen ruotsalaista adressia allekirjoitettaessa. Tietääkseni ei mistään tullut kieltävää vastausta. Vapaaherra Nordenskiöld suostui joidenkin neuvottelujen jälkeen esiintymään kansainvälisen lähetystön puheenjohtajana. Norjaan matkusti tilapäisesti Tukholmassa oleskeleva suomalainen, maisteri F. von Wright ja hän sai siellä osakseen yleistä ymmärrystä ja yhtä yleistä tukea. Kristianian yliopiston professori Brögger suostui edustamaan Norjaa lähetystössä, joka oli käyvä kaikkien venäläisten itsevaltiaan luona.

Syynä siihen, etten itse matkustanut Kristianiaan, oli se, että minun oli pakko poiketa Helsinkiin tutustuttaakseni siellä olevia johtajia, jotka eivät vielä tuntuneet niinkään innostuneilta, asian kaikkiin yksityiskohtiin sellaisina kuin ne silloin olivat. Kun olin saanut tilaisuuden tehdä selkoa yrityksestä, miten se siihen mennessä oli edistynyt ja erikoisesti siitä myötätunnosta, jota sille kaikkialla oli osoitettu, olivat kaikki kuin tulta ja leimauksia, kaikki paitsi senaattori Mechelin, joka edelleenkin pysyttäytyi pidättyväisenä, lausumatta kuitenkaan mitään vetoa aiheen suhteen. Tohtori Yrjö Wichmann lähetettiin heti Budapestiin ja minä palasin parin päivän kuluttua Tukholmaan, jonne myös professori Söderhjelm lyhyen ajan perästä saapui ollakseen apuna valmistuksissa, jotka nyt lähestyivät polttopistettään.

Lähetystöön oli myöskin liittynyt kuuluisa englantilainen valtio-oikeusoppinut, professori J. Westlake, mutta kun hänen oli mahdotonta poistua Lontoosta muiden matkustaessa, merkittiin hänet "poissa olevaksi jäseneksi" sillä aika ei enää sallinut kääntymistä kenenkään muun puoleen, jonka nimellä olisi ollut lähimainkaan yhtä hyvä kaiku maailmassa kuin professori Westlakella. Loppumattoman sähkösanomavaihdon jälkeen olivat eri adressit vihdoinkin koottuina Tukholmaan, jossa pergamenttilehdet allekirjoituksineen valokuvattiin, ja eriasuiset johdantolehdet, jotka sisälsivät adressin eri maiden kielellä, kopioitiin faksimile-painosta varten, joka aikanaan aiottiin painaa ja julkaista. Vihdoin olivat kaikki valmistelut päätetyt ja edustajat matkalla. Trarieux, Van der Vlugt ja Brusa matkustivat junalla maitse halki Euroopan, Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen laivalla Tukholmasta Pietariin, jossa kaikkien piti tavata Hotel d'Europe'ssa. Minä olin pari päivää aikaisemmin matkustanut Helsinkiin jättääkseni raportin valmistelujen päättymisestä komitealle, jonka puheenjohtaja oli kuten jo mainittu senaattori Mechelin. Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa asian ratkaisua, sillä hän oli päättänyt terveytensä vuoksi matkustaa Gasteiniin eikä katsonut voivansa siirtää matkaansa edes muutamiksi päiviksi. Mutta kun höyrylaiva mukanaan Skandinaavian edustajat saapui Helsinkiin oli senaattori vielä siellä ja tapasi ainakin Nordenskiöldin sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Parin päivän kuluttua matkustin minä Pietariin vapauttaakseni vapaaherra von Willebrandin joka oli matkustanut sinne edustajien kera, mutta ilmoittanut ettei hänellä ollut aikaa jäädä sinne pitemmäksi ajaksi.

Ja veikin aikaa saada selkoa mahdollisuuksista päästä audienssille H. M. Venäjän tsaarin luo. Toinen ministeri lähetti lähetystön sinne, toinen tänne. Kukaan ei tahtonut suorastaan kieltäytyä anomasta audienssia, jota pyysivät edustajat yhdestätoista Euroopan maasta, mutta vielä vähemmän halusi kukaan asettua lähetystön etunenään ottamalla ajaakseen sen asiaa. Scylla ja Charybdis! Toisella puolen Euroopan valistunut opiniooni, toisella puolen aitovenäläinen salakähmäisyys joka johti taistelua Suomea vastaan ja kyllä tiesi kärventää kenen tahansa joka vain esiintyi meidän hyväksemme ja joka siihen aikaan Pobedonostsev etunenässä oli kaikkivaltias Venäjällä. Sen vuoksi osoitti hoviministeri, parooni Freedericsz, jota ensiksi oli pyydetty välittämään audienssia, lähetystön sisäministeri Goremykinin luo. Tämä sanoi kuitenkin, ettei hän voinut tehdä mitään asialle, joka kyllä oikeastaan kuului hoviministerille, minkä vuoksi hän palautti lähetystön tämän luo. Tällä kertaa hän piti palatsikomendantin soveliaimpana välittämään audienssin.

"Ceci est plus que ridicule, c'est indigne!" huudahti Trarieux katkerana kun kaksi edustajista, joista toinen oli Nordenskiöld, oli palannut hotelliin toisen turhan matkan jälkeen hoviministerin luo. Tämä ei kuitenkaan ollut voinut salata hämmästystään, että jotain sentapaista kuin adressit kulttuurimaailmasta oli voitu saada aikaan niin suuressa hiljaisuudessa, ettei hallitus tiennyt niistä mitään. "Kuinka on mahdollista etteivät meidän diplomaattimme ole tiedoittaneet mitään tällaisesta asiasta?" sanoi hän, "onhan tarvittu suuri koneisto sen käyntiin saattamisessa — adresseja yhdestätoista Euroopan maasta ja melkein kaikkien tunnettujen henkilöiden allekirjoittamat!" Se imponeerasi nähtävästi, ja hän osoitti sen pettämättömästi pyytämällä saada aivan yksityisesti tutustua adressiin, pyyntö johon myönnyttiinkin ja joka aiheutti yhä uutta hämmästelyä kaikkien allekirjoittajien suhteen. "Tästähän puuttuu tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä", sanoi hän silmäiltyään adressia. Mutta muuta hän ei sanonut voivansa tehdä kuin neuvoa meidät palatsikomendantin luo.

Vielä samana päivänä yritettiin päästä tapaamaan palatsikomendanttia, mutta hän oli saavuttamattomissa — pysytteli todennäköisesti piilossa — ja vähän myöhemmin kutsui sisäministeri koko lähetystön seuraavan päivän iltapäivällä juomaan teetä hänen huvilassaan saaristossa. Kutsu otettiin vastaan, sillä kaikki arvasivat, että lopullinen selko audienssikysymyksessä saataisiin vihdoinkin ja kaikki olivat kyllin sangviinisia toivoakseen myönteistä vastausta.

Sillä välin olin minä kuitenkin seuraavan päivän, teekutsupäivän aamuna lähtenyt Tsarskoje Seloon, jossa tsaari ja hovi tilapäisesti oleskeli, koettaakseni erään englantilaisen, mr. Heathin, kautta, jonka tunsin lapsuudesta saakka, tehdä mitä tehtävissä oli, kuten sanotaan yksityisteitä. Hän oli ollut sekä silloisen tsaarin että hänen isänsä, Aleksanteri III:nnen englantilainen kotiopettaja ja oli edelleen erinomaisen hyvissä kirjoissa hovissa, missä hän tuli ja meni melkein mielensä mukaan. Asia kiinnitti erikoisesti hänen mieltään ja hän tarkasteli suurella tarkkaavaisuudella allekirjoituksia painetussa jäljennöksessä, jonka olin ottanut mukaani. Lopulta hän pyysi minua odottamaan hänen lähtiessään linnaan, missä hän aikoi käydä leskikeisarinna Dagmarin luona puhuakseen hänen kanssaan audienssista. Adressijäljennöksen hän otti mukaansa.

Odottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä se matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin nimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien paitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi junaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka ajoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut hyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli seurueessa.

Kun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut tuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia uutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli sen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä Euroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei lähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. "Sitä aavistinkin", lisäsi Heath, "sillä juuri eilen hän sopi poikansa kanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa häneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen hän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa vaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan."

Goremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet selkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana päivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä johtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei tsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa tämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä — kun lähetystö ei ollut virallisen luonteinen — parantumattomien este! Lähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää tsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen politiikastaan Suomea kohtaan.

Helsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen suhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös siksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto, kun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää ennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin tiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia voitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei kukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian tulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.

Kun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli, tunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät katsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän juhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian ratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin Brusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään matkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi matkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta hyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi palata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat palata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista juhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla niissä mukana.

Jättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille merkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet päivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin juhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa kaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux lasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin maamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme liian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän sanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen pelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa huomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa aikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet vetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut jäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla ymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän toivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi tietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa Suomen ja sen kansan onneksi. "Tulevaisuus on teidän, joskin nykyhetki näyttää synkältä", lopetti hän.

Sellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen muistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava niin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä vaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota en voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma, vallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja etusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet pitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri adressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin lannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten joukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus on mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin vastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän vaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja kuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta, koskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi vastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman etevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään Suomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada osoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien, koko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen sanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori Trarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa ollut vaivuttava epätoivoon.

Mitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta vaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä tarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti Nordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: "hear! hear!" ja ennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta. Trarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin, sanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt olivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. "Valitan etten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä — mutta kuten tavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä maanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän." Minä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian myöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat muuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä toimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.

"Me tulemme", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. "Siinä tapauksessa seuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan", selitti Van der Vlugt ja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava. Minä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain orloffjuoksijan vetämän "lihatshin" ja kiidin Suomen asemalle. Sieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun tavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää. Sitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen jälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen jälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel d'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen asemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme matkalla.

Toiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta Norman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta aikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä istuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria, ennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että vielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä juna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen käytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa kiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto lähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli kulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista oli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä, joka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien lennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö matkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi asemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin puolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.

Ainoa, jonka he näkivät, oli kuitenkin Norman-Hansen, joka tuli vaunusta ja esitettiin usealle läsnäolevalle, mutta joka lähinnä vaikutti ujolta sen huomion vuoksi, jonka hän herätti. Kymmenen minuutin kuluttua juna kuitenkin jatkoi matkaa ja me pääsimme lepoon. Mutta se ei ollut erittäin pitkä. Riihimäellä olimme valveilla ja pukeutuneina kuten muutkin lähetystön jäsenet. Kun juna höyrysi laiturin eteen, oli tämä täynnä väkeä, joukossa paikkakunnan laulukuoro, joka tervehti pitkämatkaisia vieraita Maammelaululla ja sen jälkeen viritti laulun "Sävel, sä huojenna huoliani" — — —

Ulkomaalaiset olivat tavattomasti ihmeissään. Kello ei vielä ollut kahdeksaa aamulla, sähkösanoma heidän matkapäätöksensä muuttumisesta oli lähetetty edellisenä iltana yhdeksän tienoilla, itse he olivat matkustaneet Pietarista jälkeen klo 10. Ja täällä sisämaassa, monen tunnin matkan päässä Helsingistä oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kunnioittamaan heitä. Yllätys oli heille suorastaan valtaava, niin ettei ole paljonkaan puhumista siitä aikaisesta aamiaisesta, jolle he olivat aikoneet varustautua ja kun Nordenskiöld kyyneleet silmissä tulkitsi jälkimmäisen laulun ajatusta Trarieux'lle ja Brusalle eivät heidänkään silmistään olleet kyyneleet kaukana.

Riihimäeltä aina Helsinkiin asti oli joka asemalle kokoontunut väkeä lähistöltä. Kaikki tahtoivat läsnäolollaan vakuuttaa kiitollisuuttaan niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet Suomen asiaa. Ja kun juna lopultakin saapui Helsinkiin, oli koko pitkä laituri täyteen ahdettu ihmisiä, jotka seisoivat pää pään vieressä aina kauas rautatientorille saakka ja kunnioittavasti tervehtivät, kun edustajat tulivat näkyville. Vastaanottokomitea oli muodostettu, se oli asemalla junan saapuessa ja esitti lähetystön jäsenille kutsun tulla nauttimaan välipalaa sekä otti heidät huostaansa vieden heidät hotelliinsa. Välipala syötiin Kaivohuoneen suurella kuistilla, joka oli tungokseen saakka täynnä Helsingin huomattavimpia henkilöitä alalta tai toiselta. Juhlapuheen piti professori C. G. Estlander, joka oli huvilalleen saanut edellisenä yönä tiedon lähetystön tulosta ja aamulla hän oli tullut kaupunkiin. Trarieux vastasi kohottaen maljan monarkille, hän sanoi tilaisuuden sitä vaativan, mutta hän teki sen niin lyhykäisin sanoin, että selvästi tajusi hänen täyttävän minkä piti julkisena velvollisuutenaan. Puheen, joka teki suurimman vaikutuksen, piti Van der Vlugt. Hän rinnasti toisiinsa oman kansansa hollantilaisten vapaustaistelun monta sataa vuotta sitten ja meidän, suomalaisten vasta alkaneen. Hän vertasi silloista aikaa nykyiseen, niitä aseita, joita silloin käytettiin taistelussa näennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan, niihin, joihin meidän päivinämme luotettiin ja lopetti vakuuttamalla, että olivatpa miten ylpeitä tahansa hänen maanmiehensä esi-isiensä teoista, tulevat aivan varmaan meidän päiviemme vapaus- ja oikeustaistelijani jälkeläiset olemaan yhtä ylpeitä heidän teoistaan. Ja mitä nyt eläviin tulee, hän sanoi lopuksi, on heidän kaikissa koetuksissa, joita taistelu tuottaa, muistettava, että parempi kuin omistaa esi-isiä, jotka ovat suorittaneet suuria tekoja, on olla esi-isiä, joihin tulevat sukupolvet voivat katseensa kohottaa.

Saman päivän iltapäivällä jatkoivat edustajat matkaansa Turkuun, josta he "Borella" matkustivat edelleen Tukholmaan, joka oli heidän yhteisen matkansa päätepiste. Kaikkialla oli kansaa keräytynyt saadakseen ohimennen nähdä vilauksen matkustajista. Seuduilla, missä laulukuoroja oli olemassa, olivat ne asemalla, jos juna pysähtyi vaikka vain pari minuuttia ja kaikilla asemilla poikkeuksetta, ylikäytävillä ja pysäkeillä, missä juna jossain määrin hiljensi vauhtia, seisoi suuria ihmisjoukkoja toivossa nähdä joku edustajista edes silmänräpäyksen ajan. Koko matka oli riemukulkua, joka saavutti huippukohtansa Turussa, missä suunnattomat joukot olivat kokoontuneet joen rannalle ja kaikki, jotka vain voivat saada veneen, seurasivat höyrylaivaa merelle.

Adressit uskottiin professori Van der Vlugtille, joka aikanaan talletti ne Haagin valtiokirjastoon, jossa ne saivat varman turvapaikan, sillä ei pidetty täysin varmana säilyttää niitä Helsingissä. Siellä ne ovat vieläkin, mutta nyt on kai aika noutaa ne sieltä ja tallettaa ne Helsingin valtioarkistoon.

II.

Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.

Jo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin selväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa Trarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties voitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan valtio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän näkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi ja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille, sen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen aikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien asiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: "Savez vous que vous avez là l'idée d'un siècle?" sanoi hän. "Si vous autres Finlandais faites cela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas avec joie part du jury, que vous allez convoquer."

Seurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt, millä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut muiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli ensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti minua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana aamupäivänä teinkin.

Uusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain määrin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen yritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi maksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen sijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me yksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa olimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän lähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan, jos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät tulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin minä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.

Rauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi ja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi. Van der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen merkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten jäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin, rauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän onnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen puheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger, ollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi kuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja tuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada useitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit tekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai toisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.

Niin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana iltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien aikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun he olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä, joiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat sitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista, lakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan professori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli tilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä, mitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo olivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme välttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.

Palatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi yrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi joukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat eri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei ollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan huoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin puolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka siihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan vastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen, sillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään yrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan eri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi professori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka pyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti suunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.

Vapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa suunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen, jonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka olivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu suorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty. Minä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä toimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse suunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän aloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus, joka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä mieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien niinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät ja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun vetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme asiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon. Professori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin voisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi enentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että tylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että se tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat katsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä siitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä, jäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei tämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa, sillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa valmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän tarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti päätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc Kinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän Amerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää tulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea hoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä, jotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka saivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla mahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä ajassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea. Kaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme yksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti valtioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä syömään illallista. "Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme suunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota", perusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein, Wrede ja Danielson etunenässä, vaelsi "kappeliin", antoi järjestää pöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka nautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana, minkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli täynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen seurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa yhdessä.

Aikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan etsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella suomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen asevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta. Minä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana — olin käynyt sen useimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k. Kanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä ja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin samalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.

Hän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani New Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä vuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen suostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs jättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän ei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa vastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat käymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin mahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa pientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan j.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä palata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä päätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä käydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.

Paluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun komitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi, että en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat muuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi että Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen sisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat mahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin tietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain muutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja kiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.

Lontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen ratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja hän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat ottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä vaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli kertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa asemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat puhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet hyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja ärsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan Suomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä tsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme arvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi päätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin mieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin hankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme joutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä, edellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin sortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun yrityksen seuraukset.

Senaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin luonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin Kanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä että samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä olivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä yhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta. Varmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin palannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni juolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc Kinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin olisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.

Mahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos kysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä on, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla sivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen aseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään vähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien aikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta että tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa vaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla Suomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada ainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän sellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin muodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin silloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että tsaarille Suomen suuriruhtinaana.

Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia, joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei juuri olisi voinut olla suurempi.

Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta. Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi, joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa, näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta, alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu, alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.

Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne, olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän onnistui herättää harrastusta siihen.

Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä — joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla täydelleen turmelimme asiamme.

Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä — ellen väärin muista — kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin näkökohdat ja aloin — kenties se oli hyvinkin epäviisasta — valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys, lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia. Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.

Keskustelu oli pitkä — se kesti enemmän kuin tunnin ajan — ja siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä. Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. — ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.

Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.

Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta. Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun lausunnot vihdoin olivat saapuneet, — kaikkiaan kaksikymmentä jos muistan oikein — piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.

Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista, parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan. Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu, opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet. Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.

III.

"Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.

"Nya Pressen" oli kolmikuukautisen lakkautuksensa jälkeen alkanut uudelleen ilmestyä ja minä olin jälleen ryhtynyt työhöni sen toimituksessa. Niin kului vuoden 1900 loppu ja vuoden 1901 alussa kokoontuivat valtiopäivät uudelleen, mikä melkein lopetti yksityisen vastustustyön. Kaikki enemmän tai vähemmän tottelivat valtiopäiviä ja odottivat mitä ne saattoivat saada aikaan. Myös venäläiset väkivaltaisuudet olivat pääasiallisesti levossa. Johtavissa piireissä ei oltu vielä tehty mitään muodollista päätöstä siihen nähden että vakinaiset valtiopäivät olivat hyljänneet venäläisen asevelvollisuuslakiehdotuksen ja uusia väkivallantekoja ei kuulunut. Oli kuin ei olisi tahdottu kiihoittaa valtiopäivämiehiä uuteen vastustukseen. Mutta valtiopäivät olivat tuskin päättyneet ja edustajat lähteneet lomalle, ennen kuin kolme uutta ukaasia tuli, kaikki laittomia ja kaikki kolme yhtä kuohuttavia.

Ensimmäinen oli manifestin muotoinen, se koski venäjänkieltä, jonka Venäjän hallitus omavaltaisesti määräsi otettavaksi käytäntöön, ensin senaatissa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta sitten myös muissa virastoissa. Tämän lainvastaisen määräyksen seuraus oli selvä, sillä Suomen virkamiehistä tuskin ainoakaan täydelleen hallitsi venäjänkieltä. Tämä oli kaikkien valtion virastojen venäläistyttämistä erottamalla suomalaiset laki- ja muut virkamiehet, jotka hoitivat virkoja ja korvaamalla heidät osittain venäläisillä, osittain kaikenkarvaisilla kotimaisilla onnenonkijoilla. Toinen määräys ei tarkoittanut sen vähempää kuin kokoontumisvapauden kumoamista, sillä siinä säädettiin ettei minkään laatuista kokousta saatu pitää ilman kenraalikuvernöörin tai niiden suostumusta, joiden toimeksi oli hänen puolestaan jätetty sellaisen luvan myöntäminen. Kolmas ukaasi vihdoin koski venäläisiä kulkukauppiaita, jotka edellisenä vuonna lain avulla oli karkoitettu maasta, koska oli osoittautunut, että suurin osa näistä ympäri kiertävistä olioista ei ollut kunnon kauppiaita, vaan sen venäläisen puolueen asiamiehiä, johon kenraalikuvernööri kuului ja jotka tässä ominaisuudessaan olivat suoranaisesti sotaretkellä yllyttääkseen irtainta kansanainesta maanomistajia vastaan. Nämä oikeutettiin nyt vapaasti harjoittamaan "kauppaa" maassa.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin heinäkuun alussa. Tohtori Lillen, "Nya Pressenin" päätoimittajan, oli määrä ottaa aikaisemman sopimuksen mukaan kesälomansa heinäkuun 15:stä, tohtori Neovius, päätoimittajan apulainen, oli ottanut loman kesäkuun 15:sta ja matkustanut Sveitsiin, minä aioin lähteä lomalle elokuun l:sestä, niin että kun lomaa kesti kuusi viikkoa, aina kaksi toimittajaa oli käsillä. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tieto uusista perustuslaki-rikoksista tuli, ilmoitti tri Lille minulle, että hän joka tapauksessa jo elokuun toisena päivänä aikoi matkustaa Tanskaan, jossa hänen perheensä oleskeli kesän. "Kyllä sinä voit hoitaa sanomalehden yksinäsi kahden viikon aikana, kunnes Neovius palaa."

Päivää ennen hänen matkaansa sain tietää uusista ukaasiehdotuksista, jotka samana aamuna olivat saapuneet senaattiin. Iltapäivällä sain selon siitä mitä aiottiin ja mistä luonnollisesti olin halukas ja velvollinen ilmoittamaan päälliköllemme. Mutta häntä oli mahdoton tavata, huolimatta telefonoimisesta oikeaan ja vasempaan. Sittemmin saatiin tietää, että hän oli syönyt päivällisensä ja viettänyt iltaa kaupungin ulkopuolella. Vasta seuraavana aamuna sain tilaisuuden laivalla, joka lähti jo klo 10, ilmoittaa hänelle mitä oli tapahtunut tai oikeammin sanoen mitä aiottiin ja ilmaisin samalla pelkoni, että "Nya Pressen", mikäli vastustusta ilmenisi sen palstoilla, tultaisiin uudelleen lakkauttamaan ja tällä kertaa todennäköisesti ainaiseksi, sillä korkeat viranomaisethan jo katsoivat sitä karsain silmin. "Niin, mitä minä sille voin?" oli vastaus, "sinä voit kyllä hoitaa vastustuksen omin päin ja vastustusta on harjoitettava. Jos siitä seuraa lakkautus ainaiseksi, niin ei sitä voi auttaa." Niin hän matkusti ja minun oli yksin vastattava sanomalehdestä, jota tri Lille oli päätoimittajana hoitanut yli kaksikymmentä vuotta ja sinä aikana kehittänyt sen maan verrattomasti etevimmäksi valtiolliseksi äänitorveksi.

Sensuuriviranomaiset eivät olleet saaneet mitään ilmoitusta lakiehdotuksista eivätkä siksi nähneet mitään rikollista "Nya Pressenin" ensimmäisessä artikkelissa asiasta, jota siinä käsiteltiin löyhänä huhuna. Yleisöä kehoitettiin olemaan uskomatta sellaista löyhää puhetta, joka itse asiassa, sillä olihan tsaari juhlallisesti luvannut pitää loukkaamattomana perustuslait, leimasi hänet lupauksenrikkojaksi, jota ei ollut oikeus ajatella tai uskoa, ei missään tapauksessa niin kauan kuin ei ilmeistä tosiasiaa ollut olemassa. Ja sellaista tosiasiaa, se oli varma toivomme, ei koskaan voitaisi osoittaa. Yleisö, jonka keskuudessa huhuja uusista toimenpiteistä jo oli alkanut kiertää, tajusi kyllä kirjoituksen ankaruuden, mutta se ei herättänyt sitä sensoria, jonka tehtävänä oli "Nya Pressenin" tarkastus, vaan kirjoitus läpäisi muistutuksitta — sensori lienee tuntenut tyydytystä, kun "Nya Pressen" kerrankin otti puolustaakseen itse majesteettia pärjääjiä ja häijyjä kieliä vastaan.

Niin ei käynyt korkeimmassa sensuurikomiteassa, johon kenraalikuvernöörin perustamaan laitokseen kuuluivat jäseninä m.m. hänen apulaisensa, kenraali Shipov, kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö, eversti von Minckwitz y.m. Se oli kyllä selvillä siitä, että lakiehdotukset olivat saapuneet ja ymmärsi aivan hyvin ettei "puolustus" ollut muuta kuin epäsuora keino soimata monarkkia, jonka piti olla kaiken soimauksen yläpuolella huolimatta siitä miten hän menetteli. Komitea kutsuttiin koolle seuraavana päivänä ja tuomitsi "Nya Pressenin" lakkautettavaksi ainaiseksi sekä ilmoitti samalla herroille sensoreille mainittujen määräysten olemassaolosta, joista ei ainuttakaan moitteen tai vastustuksen sanaa saanut painaa. "Nya Pressenillä" oli kuitenkin tilaisuus vielä samana päivänä, jolloin sen lakkauttamisesta päätettiin, julaista asiasta artikkeli, joka selvästikään ei tehnyt sensuurikomiteaa lempeämmäksi. Ja kun ei kirjelmä komitean päätöksestä tullut sanomalehdelle ennen kuin seuraavana päivänä, oli meillä aikaa julkaista vieläkin yksi artikkeli. Mutta kun sensoria jo oli varoitettu, oli se puettava lakiotteen muotoon, jossa säädetään rangaistus monarkin neuvonantajille (senaatille), jos nämä osoittautuisivat syypäiksi johonkin laittomuuteen. Pykälä sisältyi perustuslakien julkaistuun painokseen, minkä vuoksi sensorilla ei voinut olla mitään muistuttamista, vaikka se toistettiin koko laajuudessaan.

Vasta kolmantena päivänä aamupäivällä saimme sensuurikomitean päätöksen ja siihen taittui "Nya Pressenin" taival. Tri Lillelle oli lähetetty sähkösanoma heti, kun olimme saaneet tiedon lakkautustoimenpiteestä, päivää ennenkuin päätös tuli käsiimme, ja hän oli heti lähtenyt paluumatkalle Skagenista. Ennenkuin hän palasi, oli meillä kuitenkin vielä yksi numero valmiina, sille oli annettu nimi "Afsked (jäähyväiset)" sillä nimi "Nya Pressen" ei enää saanut esiintyä. Tästä oli Lillelle ilmoitettu ja hän oli lehden yli kaksikymmenvuotisena päätoimittajana kirjoittanut johtavan artikkelin, joka sähkötettiin Kööpenhaminasta. Paitsi häntä oli jokainen pääkaupungissa asuva tai sen läheisyydessä oleskeleva entinen avustaja kirjoittanut oman artikkelinsa, niin että numero, joka oli kahdeksansivuinen ja ilman ilmoituksia, oli hyvinkin upea. Vanha ylisensori, joka ei enää hoitanut virkaa, mutta omasi vielä kaikki valtuutensa, sensuroi sen. "Se merkitsee kyllä virkaeroa minulle", sanoi hän luettuaan numeron varustaen sen samalla merkinnöllään, "mutta pian olisin kuitenkin sitä pyytänyt."

Uutinen jäähyväisnumeron ilmestymisestä oli kuitenkin levinnyt kaupungissa ja sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla ja samalla suurella jännityksellä, sillä ajateltiin mahdolliseksi, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä määräisi sen takavarikoitavaksi tai tavalla tai toisella estäisi ilmestymisen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Numero ilmestyi ja ensimmäiset kappaleet suorastaan revittiin myyjien käsistä. Ensimmäiset eivät ennättäneet kauemmaksi kuin lähimpään kadunkulmaan, ennenkuin varasto oli lopussa ja vasta iltapäivällä lakkasivat painokoneet työskentelemästä. Silloin oli numeroa ilmestynyt 56,000 kappaletta.

Omituinen kovaonni teki sen, että ensi kerran, kun "Nya Pressen" lakkautettiin kolmeksi kuukaudeksi, tri Neovius ja minä olimme kirjoittaneet kumpikin artikkelimme, joiden vuoksi kosto kohtasi lehteä. Kun se sitten lakkautettiin ainiaaksi, olin jälleen minä yksin vastaamassa rikollisesta artikkelista. Tri Lille oli itse vetäytynyt pois tästä edesvastuusta, vaikka hän varsin hyvin tiesi millainen se tulisi olemaan, mutta hän oli samoin lähinnä edellisten kuukausien aikana — valtiopäiväkuukausina — yleensä varsin vähän harrastanut sanomalehteä. Hän ei vuoden alusta alkaen ollut kirjoittanut enempää kuin parisenkymmentä artikkelia, kun tri Neovius, joka samoin kun päätoimittajakin oli valtiopäivämies ja lisäksi valiokunnan jäsen, jollainen hänen esimiehensä ei ollut, oli kirjoittanut 84 ja minä, joka en ollut kumpaakaan, olin saanut kokoon lähes 120. Kun Lille palasi kotiin, kunnioitettiin häntä loistavalla juhlalla, jossa senaattori Mechelin yleisön riemuitessa kohotti maljan juhlan sankarille.

Lakkautuksen jälkeen kului parisen viikkoa miettimiseen sinne ja tänne, mitä olisi tehtävä erikoisesti sen johdosta, että senaatti juonitteluilla oli saatu julkaisemaan lainvastaiset määräykset. Tahdottiin antaa yleisölle selvä käsitys siitä, miten tämä oli tapahtunut, mutta sanomalehdet ja kirjapainot eivät ylimalkaan tahtoneet antamalla apuaan tähän saattaa vaaranalaiseksi omaa olemassaoloaan, eikä asiaa pidettykään sen arvoisena. Päätettiin silloin painattaa selostus Tukholmassa ja minä otin matkustaakseni sinne painatuksesta huolehtimaan sekä sittemmin toimittaakseni painotuotteen maahan sekä sensuurin että tullin sivu. Yhdestä painotuotteesta tuli kuitenkin kaksi, sillä viime hetkessä minä täysin pätevältä ja luotettavalta taholta sain koko joukon yksityiskohtaisia tietoja senaatin menettelytavasta, mutta komitea, joka oli laatinut ensimmäisen lentokirjasen, ei katsonut asiakseen lisätä täydentäviä yksityiskohtia, jotka se tunsi vain kuuleman mukaan, vaan jätti minulle tehtäväksi toisen paljastuksen kirjoittamisen. Sitä paitsi olin päättänyt koettaa saada aikaan sanomalehden, hätävaralehden, joka ainakin tiedoittaisi sensuurin poistamat uutiset, joskin epäsäännöllisesti ja vain tilapäisluontoisesti. Siitä oli myös neuvoteltu eri tilaisuuksissa ja eri henkilöiden kanssa, mutta ei kukaan, paitsi tri Neovius, tahtonut oikeastaan aktiivisesti ottaa osaa asiaan. Siellä täällä lupasi tosin joku tilaisuuden tullen kirjoittaa tulevaan lehteen ja pari heistä todella pitikin lupauksensa, mutta kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että yritys ensi numeron ilmestymisen jälkeen menisi nurin. Muu ei ollut mahdollista, niin arveltiin, katsoen viranomaisten mahdollisuuksiin, kuin että he keskeyttäisivät homman ja todennäköisesti tekisivät mahdottomaksi kaiken enemmän toiminnan niiden taholta, jotka olivat ottaneet yrityksen vastuulleen. Tarvitsi vain näyttää toteen asian toimeenpanomahdollisuus, ja avustajia ilmestyi joukoittain, sillä se vaara, jonka minä otin osalleni, oli ilman muuta selvä sekä minulle että muille. Siitä ei ollut sen enempää sanottavaa, minkä vuoksi minä, niin pian kun lentokirjaset olivat selvät, lähdin Tukholmaan yrittämään.

Salakuljetusta varten olin minä ostanut vanhanpuoleisen huvipurren ja pyytänyt pari amatööripurjehtijaa ja erään ammattimatruusin miehistöksi sekä viemään veneen Tukholmaan. Itse olin matkustanut sinne laivalla koettaakseni saada painotuotteet valmiiksi siksi kuin veneen oli määrä saapua. Kaikki kävi toiveitten mukaan. Molemmat lentokirjaset ja sanomalehden näytenumero, joka tri Neoviuksen ehdotuksesta oli ristitty "Vapaaksi Sanaksi" (Fria Ord), olivat kunnossa ja lastattiin heti purteen, jonka piti senjälkeen lähteä matkaan ilman minua. Minun oli määrä palata samalla tavalla kuin olin tullut. Mutta miehistöä oli ruvennut arveluttamaan ja he selittivät, että minun oli seurattava mukana. Molemmilla amatööreillä ei ollut muuta valitsemisen varaa, piti lähteä purjehtimaan, vaikka minulla kyllä olisi ollut paljon toimittamista Helsingissä, jonne me varmasti tulimme saapumaan huomattavasti myöhemmin, kuin jos olisin voinut aikomukseni mukaan matkustaa höyrylaivalla.

Matka sujui onnellisesti, vaikka se kestikin melkoisen kauan, kun meitä viivyttivät vastaiset, osin heikot tuulet. Minä päätin lopuksi purjehtia Turkuun, josta lastimme voitiin rautateitse lähettää Helsinkiin, jonne itse lähdin samalla tavalla. Kaikki kävi kuten toivottiin, sekä lentokirjaset että näytenumero jaettiin asianmukaisessa järjestyksessä ja jälkimmäinen saavutti niin suurta suosiota, että jo ensimmäisen numeron jälkeen tilauksia tuli niin paljon, että julkaiseminen huolimatta suurista kustannuksista tuli kannattamaan. Tilauksia ei kuitenkaan otettu vastaan useammalle kuin kahdellekymmenelle numerolle, sillä vielä ei oltu oikein varmoja siitä, voitiinko yritystä jatkaa. Tilausmaksu voitiin suorittaa mihin pankkiin tahansa, sillä kaikissa oli avattu tilejä eräälle henkilölle, joka, vaikka olikin ruotsalainen, oli lainannut nimensä tähän tarkoitukseen.

IV.

Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.

Pari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta paitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan tilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja sitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen purjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina voineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi tilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan. Veneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä pitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli oli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä. Sellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun kirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin aina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain ylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.

Uusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902 eikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta "Vapaata Sanaa" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti tulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen toteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat suostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen matkustettava Tukholmaan noutamaan painosta — ellen muista väärin tein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti saatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin, kuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön ympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti sopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein, että lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli yht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä j.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä, mitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon epämieluisan liikenteen.

Suomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti luotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa. Kokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee oltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha, luotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut alistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja uusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän pakko vaihtaa jakelutapaa.

Sitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi viranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa tullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta, joka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla tuloksella kuin yleensä Suomessa.

Niin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin valmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden painatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu, niin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin "Vapaan Sanan". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut asian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle, Furusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä hinaajalaivalla — matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito huvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla. Purjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä ollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa ja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla aavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui lastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään vihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka monta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki, sitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani veneessä, jossa m.m. hoidin "Vapaan Sanan" toimituksen. Kaikki matkat sujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta — hän oli tietenkin saanut tietää, millä tavalla "Vapaata Sanaa", joka oli hänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan — ja monista, yleensä aikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille, joihin hänen toimestaan ryhdyttiin.

Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin "Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta "Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin tavallisesti.

Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon — jossa oli lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä kevääseen.

Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa. Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.

Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta, jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla. Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä, samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle oli ilmoitettu mikä näistä — muistaakseni 15:stä laatikosta — täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.

Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa. Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä, eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille. Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui, mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja kommelluksitta.

Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana" koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen, lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja", joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena. Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.

Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle, että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna lentokirjaset säkkeihin — niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä, kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista — ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.

Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa, yllätti minut omituinen aavistus — etten sanoisi vakaumus — että vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.

Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen. rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti, joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa, vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa suuri kirjalasti yhä odotti.

Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen, vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin. Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä, joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu, vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään. Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s. jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla, suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.

Jo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin mukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani tarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja tilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin välipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin iltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000 kg — siis kolme tonnia — ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina kun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken tahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne kulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat tavallisista säkeistä.

En ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut puuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista ja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner von Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista jälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen täällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan selvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli oleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään loppukesää. "Tule mukaan Suomeen", kehoitin minä puoliksi leikillä, "purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on." "Se on kai kuten tavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku ne keksii", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli ottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina luullakseni ollut mitään vaaraa. "Se vain höystää matkan huvia", sanoi Heidenstam, "minä tulen mukaan." Ja hetken arveltuaan selitti Björck samoin olevansa halukas lähtemään.

Sovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla rantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei ollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi, etten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään matkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten sovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan. Laiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla kahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan näkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla. Täsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.

Säkit vietiin laivaan kädenkäänteessä — aikaa ei varmasti kulunut neljännestä enempää — mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli kuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit lähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään miehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän saada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän tiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että niin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella, oliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle miehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut. Siis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko päivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä kilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää silmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että Sandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan ja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä välikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten, että minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana, vaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä oli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme lähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida vaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman muuta hänen ehdotukseensa — sehän soi meille tilaisuuden muutaman tunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän kaikkien rasituksien jälkeen.

Saapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista, minkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä saattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme purjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti otti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt puolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan kääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut käynyt maissa.

Puhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin maihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku oli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle vastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva edellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen kylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt matkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck, jota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi saatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan, ettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten olimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan jollekin Tukholmassa — hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.

Oli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä Tukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä niinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin johtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että Suomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt laatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun luultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla oli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin paljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.

Jo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle, että me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen kuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä tiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja ohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon, varmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille meidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan kuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina siihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä Itämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen. Siellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan Hangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan Riilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa Bromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei kenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä postikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli Riilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. "Nya Pressenin" konttorista. He olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin. Päästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k. Hangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla Hangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman näköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa pitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä olivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin valinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen eri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä saatoimme päästä päämääräämme.

Aluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän tuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene — sellainen oli alituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut Utössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä — ja me tahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista. Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi perehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa minkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista merenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä aiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka kuitenkin näkyi kauas merelle.

Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei tuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä synkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä sieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei voinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti olla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta olimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan majakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta keksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin tuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan sitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät huolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön aikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä kulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä olimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi keksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei kukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia ainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme. Luotsi kutsuttiin "väläyttämällä", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä valoa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella kannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi, oli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa kiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla, joka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta omaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi purjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä luoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden, joka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle meitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat yrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä vastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle, mutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku luotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa vielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa luoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään kaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman odotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat pitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät luotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene hävinnyt pimeyteen. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" — sanoi luotsi tullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä — "mistä herrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?" Vastasin että tulimme Ruotsin puolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja alkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti oli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka ei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin sen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli katettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.

Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa — myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä tuulessa teki aina neljätoista solmua — ja siellä ankkuroimme. Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän meidän piti edelleen.

Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella, jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.

Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille, joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka. Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia, toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä — kun samassa purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme ajaneet karille!

Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä lastia meillä oli.

Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti. Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi. Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle. Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" — isopurje toiselle, keulapurje toiselle puolen — jonka jälkeen miehistö ja matkustajat lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla vinhempi puuska. Perä keveni — kölin alta kuului rapiseva ääni — puuska jatkui — uusi aalto sattui veneeseen — rapina jatkui — keula laskeutui hieman — ja me liu'uimme karilta. Manööveri oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.

Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.

Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea. Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi. Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.

Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi. Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana risteili Suomen saaristossa.

Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent. kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä, ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen silmällä jotakuta tai jotakin.

Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä — ja samalla työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä, saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli, puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin venevalkamaan.

Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia — luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin, toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin, ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin, kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.

Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle, josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla. Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me, jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas merelle.

Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti. Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman luona.

Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan, jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista. Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo, jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.

Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä, jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.

Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta, joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei ole koskaan saatu selville.

Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana. Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.

Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta, jotka sittemmin säännöllisesti — tai ainakin niin kauan kuin myrsky ei raivonnut — olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen "Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.

Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä, tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän antaisi mitään oikeita tietoja.

Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran, niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta. Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään, Bomarsundia kohti.

Sinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä uskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi pidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa. Jo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme puolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä merkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen jonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä seuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin puheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin pian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut, ei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin käännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea, ja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein lähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä luotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat kaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen kuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa lisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla ei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin. Hetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän merkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut oikeutettu luotsaamaan sitä tietä. "No, onko teillä oikeus maata ja nukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?" kysyin minä. Hän vastasi kieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen ollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi kuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja kun hän irvisteli "kai se käy laatuun", lähdimme ilman muuta matkaan.

Tuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että puhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi luoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus Kumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen laivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi laitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se siihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti teimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa, joka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan näyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet säkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei kellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta kuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs painoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku tiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia niin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä tuontireitti oli siis turmeltu.

Moottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita viikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä meitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta. Me olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme, melkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis mitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain painoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja muulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin sopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain epäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.

Tämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka oikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli tarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin venäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet käsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen pienempien painotuotteiden, etupäässä "Vapaan Sanan" tuonti. Ja sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava niin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja käyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin ohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja — kuten tulokset osoittivat — terveelle periaatteelle, että herrat nuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada selville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He saattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin pitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin ainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat. Jonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja Tornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla ja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia olivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset, mutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko puuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain on, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko sanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen, ulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten, aivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti kyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain sai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien väliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan naisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin kukkakorin, jonne "Vapaat Sanat" oli kätketty mullan alle, milloin hedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja milloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen välissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi sovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen matkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu ja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes takaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama esine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan vuorotellen Hankoon ja Turkuun.

Varsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta varten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että matkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri voitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa. Päävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon hankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus oli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli saatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään Tukholmassa.

V.

Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.

Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä sen ohella olisi pitänyt suorittaa — olin alkanut uuden kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty, muutin minä Ruotsin puolelle.

Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa. Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia. Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta ja hänen koollekutsumanaan.

Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla, jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden, joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta temmatuista kuvitteluista.

Alussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein kaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet venäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka saapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen uhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties oikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä sivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta rangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja tämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva konsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä tämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa varaan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita toimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka ilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta lähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää maastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä vuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava "missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin" ja antoi toimittaa kirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli tosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta siitä kopiota ja julkaisemasta sitä "Vapaassa Sanassa". Huolimatta tästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa, missä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.

Tukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas työ keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka jollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko vastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat, mikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain välillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me ainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita silloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen ylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ jatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me luonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko maan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen asevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi Suomessa.

Aivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa kuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan ja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia toisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen, oli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun oli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin, jossa — luullakseni — keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli. Aloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia epäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat komitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat suurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa koski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota maassamme sovellettiin.

Monien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten tavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin mielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta että asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka piti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta paluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle kokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli valittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari tuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin "Vapaan Sanan" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan minun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää, kun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi parasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti minua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan "Vapaa Sana" ja vain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta vastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni allekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko allekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä pikku sotajuonensa tulokseen.

Sitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat keräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori Mechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin minulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen, jossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli kehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera, katsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. "Kuka on kehoittanut sellaiseen?" kysyttiin edelleen. "Senaattori Mechelin", vastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin loppusoiton.

Useimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori Mechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä olin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei tehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen tiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori itse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan allekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan. Minä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä sen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin anteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu herrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät seuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he sähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada suostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon ja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli "Vapaan Sanan" toimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan koskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä mukaan oli asialle parhaaksi — niin minä taivuin. Mikäli en muista väärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä tapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa, mitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa. Lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut Pariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen synnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin kuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä hän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän Ranskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta oli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen, Mannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti urkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.

Kolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet laajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian yksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu tähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä ulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa järjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän järjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja ottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin. Sellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi ajatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa hyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme suoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki supistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan tuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista luopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää vaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe voisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet neuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten peruuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata kotimaahan.

Tämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti hän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana Plehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen sähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen mielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle kehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä asioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori Mechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden asioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin olikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei varmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta. Minä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin arvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä tahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä — mikä muuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka tapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin, jota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli noudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea lähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea vai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista, oliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin kyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin hänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti kuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi omat päätelmänsä.

Se tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä saapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa. Ajoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein sanoin Plehwen — kenties oikeammin Mannilovin — suunnitelmaa sellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti, että suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä meidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki mahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken kukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka me täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta Ehrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei se sitonut mihinkään — puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu ohranavakoilija Manniloville.

Kaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka sen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut ajatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan niihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja todennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa tehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä, joka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen kääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa hän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui ensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja perusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan tahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan, joka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme ja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen kirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi Plehwelle Mannilovin kautta.

Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.

Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla selvyydellä kävi ilmi, että useimmat — meitä oli kaikkiaan seitsemän tai kahdeksan — olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen koko asia lykättiin seuraavaan päivään.

Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja joka aluksi sisälsi neuvotteluja in optima forma ohranajäsenen Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon, joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti kuusi tuntia — yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.

Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin, että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.

Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli "Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi. Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen, Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan — "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut elonmerkkejä Kishinevissä — häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien läsnäolijain äänillä — myös Mechelinin. Seuraavana iltana matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä. Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset, joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä, oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa", tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta, jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."

Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa — puhumattakaan ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä, mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että "vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä kohdassa johdettiin ohranan taholta.

Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus, kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen — suureksi osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä — ja toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun ajan kuluttua myi sen — Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.

Habent sua fata libelli!

VI.

Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.

Ennenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen sota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät tunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan. Olin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja olin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli vuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan että todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon aikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan avulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen jälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine alueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta sotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada asiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat Kiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa Japanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta japanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen ja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin vakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa tilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei yksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.

Minulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä vähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima tulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän suhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan. Olin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja heidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni vastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä päätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä pidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen, nimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan taipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien suhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun edessä olevassa kamppailussa.

Sanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän sotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen sotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt hyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan sovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa saatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset parhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta kuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla Venäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten lukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä vuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä ei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin sotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina parinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu kumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa määrässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja ja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus piti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana. Ensimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin raskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia puolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit että vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan epäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin kitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä sivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen päästiin käsiksi.

Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt, että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli paluupostissa ja oli myöntävä.

Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille — mitä se todellakaan ei ansainnutkaan — hämmästytti minua suuresti se, että hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen oloista.

Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen, että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista, jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.

Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa, että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme — melkoisen vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia kolmea kieltä yhtä kankeasti.

Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava. Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin vastaus Tokiosta oli saapunut.

Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa asianomaisille saapumispäivänsä.

Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.

Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa, japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton. Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista merimiesominaisuuksista.

Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan" konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään — se ei ollut vähäinen — ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.

Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata. Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa, oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.

Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä, kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan, sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria, huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.

Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa, joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle, jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.

Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa, että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja, mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.

Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet, kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä. Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä olin aivan varma.

Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina. Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P. P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund", juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.

Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana, ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin — ja jonka kanssa minulla jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua. Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja, Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla mahdollisuuksia saada kannatusta.

Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa, vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset. Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.

Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m. oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman, joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.

Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden varsinaiset johtajat Plechanov — Uljanov-Lenin — joita silloin vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta — jo useita vuosia olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt. Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.

Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen — kiirettähän ei ollutkaan, kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut osakseni jyrkkää epäystä.

Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.

Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä, jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi — tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina. Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi, arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi minun toistaiseksi tyytyä.

Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja, Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen vain olivat ensimmäisen kehitystä.

Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.

Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen — sosialivallankumouksellinen — ja kaksi puolalaista olivat tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat ilmoittautuneet.

Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin, että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään salaisuutena sitä miksi muutin.

Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde, joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa. Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli kaikkea muuta kuin tervetullut.

Mittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita kohtaan, käsitti tilanteen heti. "Tämän tulen ilolla esittämään Lagerheimille", vastasi hän, "ja erehtyisin suuresti, ellei se vaikuttaisi asiaan." Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut sanaakaan toimenpiteistä "Vapaata Sanaa" vastaan.

Tri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja tunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta "Vapaan Sanan" toimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja hän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana kohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti päästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä "Vapaan Sanan" kanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle ei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt jotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun nähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä, jossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä tuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten myös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden eri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui sen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden nimeksi "Nordisk Revy" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa kuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä saatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin "Vapaan Sanan" kokonaan tri Neoviukselle ja omistauduin täydelleen "Nordisk Revylle", joka heti ensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen, suureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä suurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon, etupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään nimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä hän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut paljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa. Edelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa, joka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja viimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov, toinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa erääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt pakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä avustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin kaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin, joka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana etupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen äidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava uudelleen.

"Nordisk Revyn" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin kuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen menestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin itsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin tavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi, kun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla toimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti venäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen yleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi, hänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa erota yrityksestä.

Mitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa, itse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa "Nordisk Revylle" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa ilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en myöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se ilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin ennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin ilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos oli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui kuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten ennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet niin äärettömän kalliit, olisi "Nordisk Revy" ollut suorastaan hyvä liikeyritys.

Mutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu. Venäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia aikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni lähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa jälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä, jolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin, että "Nordisk Revy" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen, jolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa valiteltiin, että niin piti käydä.

Muutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias asunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli asettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli. Tämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla mielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli minulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti olla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin Furuhjelmin kanssa.

Lyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä paljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut Tukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet hieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu mikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut olla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät hyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla tavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän, huolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan aiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.

Juoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla tavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin ehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden konferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan lähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä Stuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin paikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä "Osvoboshdenien" julkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää Pariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva paikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi. Struwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat selittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin lähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin sitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa puolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin ilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä päivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.

Stuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut kohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa oli m.m. Katharina Breshkovskaja "vallankumouksen äiti", hyvin sivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin kuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös Shishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n ajoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut karkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi vanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka karkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän pahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista, niin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä innokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka mielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen. Kaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista ja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin palata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme tapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen osaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne kokoontui sosialisteja koko maailmasta.

Ilmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän vuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa asianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla. Venäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa keskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni Akashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia varovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla, mutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.

Vaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset — myöhemmin myöskin saksalaiset — poliisit olivat yhteistyössä venäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään muutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia tavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai kirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla, jota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka kyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä esim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt oli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä tavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja otaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin pitkin Eurooppaa.

Vaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti, että ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme tienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos tässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden kirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä. Parasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa sen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät olleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun vihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut suhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä, mutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en tiedä.

VII.

Suunnitelmia kehitetään edelleen.

Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis kaikki tarpeelliset henkilöt.

Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien ensimmäisenä miehenä — Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten Axelrodkin vastustukseen puolueessa — otti osaa sekä yleisiin neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin hänelle heti kun aika oli määrätty.

Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden. Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi, salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa, "babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev, ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus, sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin kongressipöytäkirjoista.

Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa, kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän vastauksen — onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin malja sen järjestäjälle, Aseville — siirtyivät neuvottelemaan lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla kysymykseen.

"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne asiasta."

Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen suunnitelman toteuttamiseen.

"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut — vai kuinka, toverit?"

Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi — meitä oli kaikkiaan kaksitoista — neljätoista henkeä — jonka vuoksi aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä, kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi. Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä, joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin uusi yhteiskuntajärjestys aikaan — murhayritys järjestelmän päätä, tsaaria itseään vastaan.

Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut, päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti: "Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin, "mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat, nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja, muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus hajautunut ryhmiin — ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia synnyttää vallankumous."

"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista", huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole — enemmistö pikemmin kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi tsaarivallan puolesta."

Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan, oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.

Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.

Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut asiaan mitään.

Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani, senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys, sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät, tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi, kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.

Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos oli kuitenkin aivan toinen.

Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi, annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden kanssa jo olimme kosketuksessa.

Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava heidät.

Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata, vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta, voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.

Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin, toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti, ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä — en nyt enää voi muistaa ken se oli — että senaattori Mechelin valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.

Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin. Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun ovat oikeata, fanaattista laatua — vasta toisessa kädessä ovat vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.

Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet, vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä, mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.

M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa, joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta, Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa, jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin, että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli pykälä heidän ohjelmassaan.

Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut, kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan, vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa, sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti voitiin ratkaista.

Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin, voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun. Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän "Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.

Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he, ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme — minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli karkoitettu.

Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit saapumaan ilmoitettuun aikaan.

Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta ehdottamanani päivänä — mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun 14 — mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin, ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi. Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä. Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston. Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.

Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.

Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla. Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja "suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista ohjetta.

Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.

Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua — todennäköisesti neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.

Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä, joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan aiheeton.

Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat, ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este, vaikkakin myöhemmin.

VIII.

Kongressi Pariisissa.

Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois. Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla, joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa, toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan Tchernov ja toinen oli — Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu, ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.

Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi, joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan tekikin.

Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin puheenjohtajaksi.

Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa, jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.

Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä, että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen — joka suhteessa venäläisille tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian ja Armenian edustajat — he lukivat oikeita syytöskirjelmiä — mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:

"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.

Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot, jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut, jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.

Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.

Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan, pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta, jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli niitä tehtiin.

Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä suorittaneen kuuluisan "bojevajo organisatsion" (taistelujärjestön) päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen — ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa. Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.

Akashia pidettiin myös au courant neuvottelujen ja tulosten kanssa, sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista, toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.

Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin, joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen "vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut — päivällisillä olimme vain me kaksi — nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta. Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta, Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia, joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.

Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.

Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään läsnäolijan mieleen.

Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.

Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset, sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina, tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin vehkeilyihin.

Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen sellaiseen yhteistyöhön.

Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä. Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois asiasta.

Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat, siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä, ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.

Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt, kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle. Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän puolestaan — ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä — vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein, ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.

Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä olisi vielä voitettu muuta kuin status quo ante, tila, joka koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi, avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni, kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta hyvänsä.

Senaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se alkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän luopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä kysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin puhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä kerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä suhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli paikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta lisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä päätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.

Minun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino olisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat uuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten yrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua vaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista hyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta ensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville suomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien kanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin ensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en suostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin osanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian toistaiseksi jäädä silleen.

Kutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat suomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen, ja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni kongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki kutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen "nuorempiin", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin suunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin sanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla täydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen odotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja "vanhempien" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin heille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen ehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa.

Seuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain yhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä venäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava valtiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu suuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki maastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä ja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, olevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.

Ainoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta, joka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri Neovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei ollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin katsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään "vanhempiin". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.

Ensi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi toiminnaksi — paitsi että siitä annettiin tieto "vanhemmille" — oli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai otaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti ajatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu toivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien luetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa on, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja niitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet passiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt osansa loppuun.

Helsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle nimeksi "aktiivinen vastustuspuolue", ja varsinainen johto annettiin kotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti muille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja ehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen vastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen allekirjoittajaksi "Aktiivisen vastustuspuolueen", jonka myös oli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset olivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan tulikasteensa.

Akashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus liikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä olivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet — liityimmekö me suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan, oli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta tsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota seisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä puolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan tarpeeksi hyvin.

IX.

Vallankumouksen valmistelut.

Suhteita Akashiin ei sen vuoksi siis mitenkään häirinnyt meidän suomalaisten kesken sattunut hajaannus, päinvastoin kävi yhteistyömme yhä läheisemmäksi ajan kuluessa. Vallankumouksen käytännölliset valmistelut edistyivät pääasiassa vallankumouksellisten puolueiden Pariisissa tekemän suunnitelman mukaisesti. Herkeämättömien sotaväenottojen vastustus kävi yhä voimakkaammaksi Venäjän valtakunnassa. Asevelvolliset lymyilivät arveluttavassa määrässä, yhä enemmän oli käytettävä toimivia joukkoja vastahakoisten taivuttamiseen, ja monin paikoin puhkesi avoin taistelu näiden ja sotaväen välillä. Eri tahoilta tuli jo tiedusteluja mahdollisuudesta hankkia aseita yhä kärsimättömämmille uppiniskaisille aineksille, erikoisesti Kaukasiasta, jossa georgialaiset paloivat halusta saada alkaa avoin taistelu, ja Puolasta, jossa puolalaista legioonaa muodosteltiin Itävallan rajan puolella, ja joka kokosi rauhattomimmat ainekset myöskin varsinaisesta Puolasta. Mutta puolalainen johto oli päättänyt, ettei mihinkään ryhdyttäisi ase kädessä, ennenkuin venäläiset, joita he mitä suurimmassa määrässä epäilivät, alkaisivat. "Saatte nähdä", sanoi minulle eräs puolalaisista johtajista, "että venäläiset yhdessä tai toisessa suhteessa pettävät. Heidän on mahdotonta vilpittömästi täyttää sopimuksensa."

Olipa miten tahansa, kysymys aseiden hankkimisesta alkoi käydä yhä polttavammaksi. Oli selvästikin mahdotonta hankkia niitä tarpeeksi suuri määrä todellista ja yleistä vallankumousta varten, kun jo kuljetus- ja salakuljetus-vaikeudet Venäjälle olivat voittamattomat. Saksahan oli siihen aikaan ystävällisellä kannalla tsaarivallan kanssa eikä suinkaan voitu otaksua, että se olisi taipuvainen katsomaan sormien läpi sellaisia puuhia, ja sitä paitsi olisi tarpeellisten rahavarojen hankkiminen kohdannut suorastaan voittamattomia vaikeuksia, kun ei voitu otaksua, että japanilaiset olisivat olleet halukkaat kustantamaan kokonaisen vallankumouksen Venäjällä.

Mutta se ei mitenkään merkinnyt sitä, että he olisivat olleet haluttomat auttamaan hyvinkin tehokkaalla tavalla, kunhan vain näkivät mahdolliseksi saavuttaa määrätyn päämäärän. Oli sen vuoksi laadittava suunnitelma, jonka voitiin toivoa onnistuvan ja yhdessä muutamien muiden, kanssa — heidän joukossaan oli m.m. Tshaikowsky, vakaa vallankumouksellinen, nyttemmin pohjois-venäläisen tasavallan presidentti — ryhdyin työhön.

Oli siis ennen kaikkea aikaansaatava Venäjällä purkaus jollakin seudulla, joka olisi niin tärkeä, että esimerkki sieltä voisi tarttua, kernaimmin seudulla, missä oli lukuisasti työläisasutusta, sillä se oli mitä suurimmassa määrässä sosialististen ja vallankumouksellisten oppien tartuttamaa. Itse purkaus olisi kenties ollut helpompi järjestää jossain muussa kaupungissa, mutta ilman aseita oli sellainen etukäteen tuomittu epäonnistumaan, ja aseita ei voitu juuri salakuljettaa muualle kuin Pietariin, valtakunnan pääkaupunkiin, joka muissakin suhteissa tarjosi useita ja suuria etuja, joista m.m. se, että siellä tapahtunut purkaus epäilemättä esimerkkinä vaikuttaisi voimakkaimmin, ei suinkaan ollut pienin.

Akashi, jonka neuvoa tässä kysyttiin, oli tinkimättä samaa mieltä, että itse valtakunnan pääkaupunki oli soveliain seutu ensimmäiselle purkaukselle, sillä saatettiin otaksua, että sieltä annettu merkki kuultaisiin koko Venäjällä ja varmaan Puolassa ja Kaukaasiassa johtaisi välittömiin levottomuuksiin, jotka tukahduttamisekseen vaatisivat sotaväkeä. Sillä aikaa oli myös tapahtunut Gaponin kapinayritys, tai kenties oikeammin sanoen yritys saattaa tsaari persoonallisesti heti puuttumaan asioihin, ja pappi itse oli päässyt pakoon ulkomaille, jossa hän kehoituksin ja julistuksin ilmaisi vallankumouksellista mielialaansa. Gapon oli tällä hetkellä venäläisen työväenluokan epäjumala, jonka vähintä sanaa kuunneltiin paljon innokkaammin kuin sen, jonka sanaa hänen asiansa oikeastaan oli julistaa. Häntä voitiin ilmeisesti käyttää meidän tarkoituksiimme, ja kun Asev oli tunkeutunut hänen seuraansa Pariisissa ja sieltä ottanut hänet mukaansa Lontooseen, jossa minä silloin oleskelin, olivat suhteet pian solmitut ja johtivat siihen, että Gapon kutsui sinne Pietarin työläisten edustajan neuvottelemaan.

Mies, jonka nimeä en nyt enää voi muistaa, tulikin aikanaan ja hän oli tavattoman älykäs henkilö, luonnollisesti sosialisti, syvästi vakuutettu siitä, että vain väkivaltainen vallankumous saattaisi lopettaa sorron, jonka alaisena venäläinen työväenluokka kesti paljon kärsimyksiä, ja täynnä intoa saada olla mukana missä tahansa, joka saattoi kiiruhtaa kaivatun kumouksen puhkeamista. Oli vain kysymys aseista, vakuutti hän. Jos niitä voitaisiin hankkia ja toimittaa Pietarin työläisille, saattaisi vallankumous puhjeta minä päivänä tahansa. Kaikki mitä tarvittiin oli muutama tuhat kivääriä sekä ampumatarpeita ensi purkausta varten, lopun hankkisivat kyllä työläiset itse. Sotaväessä oli joukoittain sotilaita, jotka olivat valmiit liittymään vallankumouksellisiin ja luovuttamaan aseensa heille. Ja samanlaiset olivat olot melkein kaikissa työläiskeskuksissa Venäjällä. Kaikkialla odotettiin vain alkamismerkkiä, ja kaikkialla oli maalaisväestö valmis yhtymään työläisiin, jonka ohessa suuri prosentti sotilaista, erittäinkin vasta kutsutut, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet joutua lähetetyiksi Aasiaan, oli valmis liittymään vallankumoukseen. Miehen esitys Venäjällä vallitsevasta asemasta ja vallalla olevista oloista, oli mitä rohkaisevin ja vahvisti meitä aikeessamme.

Näihin neuvotteluihin otti Gaponkin osaa, hän lausuili korkealentoisia sanoja melkein kaikesta maan ja taivaan välillä. Mihinkään muuhun hän ei kyennyt ja Venäjää tunsi hän yhtä vähän kuin muuta maailmaa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa hän itse oli käynyt, olivat muut kaupungit ja maat hänelle täydelleen terra incognita. Pian pidettiinkin hän sen vuoksi niin täydelleen poissa kuin mahdollista neuvotteluistamme, joissa hänen osuutensa supistui loputtomaan puhumiseen, mutta ei poikkeuksen vuoksikaan tarjonnut yhtään arvokasta aloitetta. Mutta kylttinä hän oli korvaamaton, sillä vielä uskoivat Pietarin työläiset sokeasti suurisanaiseen pappiin.

Toinen, joka myös pysyi loitolla näistä neuvotteluista, oli Asev, joka ei millään tavalla ollut tunkeileva tai utelias. Hänen vaiteliaisuutensa oli todella suurenmoinen, kun ajattelee miten suurta mielenkiintoa nämä neuvottelut tarjosivat hänelle, mutta hän varoi tekemästä mitään tiedusteluja ja odotti aikaansa. Pietarin työläisedustajan kanssa pääsimme hyvin helposti yksimielisyyteen. Hänen oli määrä valmistaa kapinanpuhkeamista hengenheimolaistensa ja tovereittensa keskuudessa ja valita näistä tarpeellinen määrä luotettavia henkilöitä vastaanottamaan ne aseet, jotka aikanaan lähetettäisiin Pietariin. Mistä ne otettaisiin, oli kysymys, joka tuotti meille runsaasti päänvaivaa. Yksinkertaisinta olisi kai ollut aivan kiertelemättä ostaa ne jostain asetehtaasta, joista useilla, etupäässä belgialaisilla, ei olisi ollut mitään vastaan toimittaa aseita kenelle tahansa, olivat he sitten vallankumouksellisia tai muita. Mutta yleensä niitä tarkoin pidettiin silmällä, jonka vuoksi yrityksen ennenaikaisen ilmitulemisen vaara oli liian suuri. Jäljellä oli siis vain kääntyminen asekauppiaiden ja asiamiesten puoleen, joita oli hieman kaikkialla eritoten suuremmissa satamakaupungeissa. Tähän kehoitti myös Akashi, joka sitä paitsi neuvoi meitä mieluummin valitsemaan jonkun vanhamallisen armeijakiväärin nykyaikaisten sijaan. Tämä osaksi siksi, että niitä voitiin saada melkoista halvempaan hintaan, osaksi siksi, ettei sellaisia kiväärejä koskaan pidetty yhtä tarkasti silmällä kuin uudenaikaisia. Kun oli kysymyksessä yllätys eikä varsinainen sota oli hän sitä mieltä, että vanhempi kivääri oli täysin riittävä. Jos vallankumouksesta todella tulisi pitkäaikainen, saisivat vallankumoukselliset sittemmin hankkia itselleen nykyaikaisia kiväärejä — siten ei niiden ostaminen mistä tahansa tuottaisi mainittavia esteitä.

Hampurissa oli paljon erilaatuisia asiamiehiä, jotka puuhasivat tämänkaltaisissa kaupoissa. Käännyin siis sinne ja onnistuin parin yrityksen jälkeen pääsemään yhteyteen toiminimen kanssa, joka kaikissa suhteissa tuntui tarkoitukseen sopivalta. Aluksi neuvottelin toiminimen kanssa, joka kuten monet muut Hampurin liikkeet oli juutalainen, vain jonkun makasiinipistoolimäärän hankkimisesta, tilaus, jonka liike otti toimittaakseen ja aikanaan täyttikin sovitulla tavalla. Pistoolit eli karbiinit, sillä niitä voitiin käyttää kumpinakin perän kekseliään rakenteen vuoksi, oli määrä kahdensadan Amerikasta erään Lontoon liikkeen välityksellä tilatun browningrevolverin ohella käyttää aselähetyksen vastaanottajien asestukseksi, joiden ei voitu otaksua saavan suorittaa tehtävänsä poliisin ja mahdollisesti sotaväen häiritsemättä. Tällä hetkellä oli erittäin vaikeata saada mitään saksalaisista asetehtaista, sillä niillä oli yllinkyllin tilauksia Venäjälle ja muualle eri armeijojen uudestiaseistuksen vuoksi, mutta Hampurin juutalaisellani oli suhteita m.m. Siamin kuninkaan asiamiehen kanssa, joka osoitti olevansa myötämielinen. Mainittu henkilö järjesteli juuri santarmistoa eurooppalaisen mallin mukaan, ja tämä aiottiin asestaa mauserkarbiini-pistooleilla, jotka eräs saksalainen tehdas toimitti kolmensadan kappaleen kuukautisissa erissä. H. M. Siamin kuningas ei nähtävästi voinut supistaa laajan haareminsa kustannuksia ja muita valtiomenoja lähettämällä suurempia summia samalla kertaa.

Oli miten tahansa, niin sain nyt vastaanottaa yhden kuukauserän H. M:nsa santarmikarbiineista, jotka maksettiin käteisellä ja lähetettiin vastaanottajalle Tukholmaan, samoin kuin browningpistoolit Lontoosta. Sitten alkoivat neuvottelut kivääreistä. Mainitulla toiminimellä oli varastossa erilaisia malleja, joista yksi tuntui hyvin käyttökelpoiselta tarkoituksiimme. Kysymyksessä olivat sveitsiläiset armeijakiväärit, Wetterlin järjestelmää, jotka kyllä olivat hieman raskaat ja kömpelöt, mutta kaikissa tapauksissa paljoa paremmat n.s. berdankoja, joita venäläinen sotaväki siihen aikaan käytti. Sitäpaitsi olivat nämä makasiinikiväärejä ja ampuivat hyvin, ei kuitenkaan pitemmällä matkalla kuin n. 1,000 metriä. Sama tyyppi oli otettu käytäntöön myös italialaisessa armeijassa ja sieltä olikin mahdollisuus, selitti juutalainen, kivääreitä hankkia kuinka paljon hyvänsä, kun Italiankin armeijan uudestiaseistus paraikaa oli käynnissä.

Neuvottelin uudelleen Akashin kanssa, joka tunsi kysymyksessä olevan kiväärin ja sitä paitsi tiesi, että sveitsiläisetkin asevarastot olivat täynnä näitä kiväärejä, sillä sielläkin suoritettiin uudestiaseistusta. Hän neuvoi, että jos mahdollista, sieltäkin hankkisin tietoja hinnoista, hankintaehdoista j.n.e., sekä ennen kaikkea pitäisin huolta kuljetusmahdollisuuksista Pietariin.

Niistä olinkin alkanut neuvottelut juutalaiseni kanssa, joka näytti halukkaalta hankkimaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Kysymyksessä oli höyrylaivan ostaminen, joka voisi kuljettaa parisenkymmentä tuhatta kivääriä ampumatarpeineen sekä muuta sekalaista. Ennen pitkää oli hänellä kolme höyrylaivaa ehdolla, jotka hän vakuutti tarkoitukseen täysin sopiviksi. En koskaan nähnyt niitä, sillä juutalainen oli arveluttavasti alkanut epäilyttää. Olin antanut hänen ymmärtää, että aseet olivat aiotut Norjaa varten, koska siellä paraillaan oli rauhatonta — Norjan eristäytymispuuhat Ruotsista — ja olin sitä paitsi menetellyt niin, että juutalainen sai Kristianiasta maksuosoitukset, mutta se ei riittänyt.

Akashi, joka oli antanut pitää juutalaista silmällä — japanilaisillahan oli nuuskijoitansa melkein kaikkialla, ja Akashi oli koko japanilaisen tiedoituslaitoksen päällikkö — oli saanut selville, että tämä oli asettunut yhteyteen Venäjän Hampurissa olevan konsulin kanssa, sekä että hänellä myös oli suhteita muihin, enemmän tai vähemmän mystillisiin venäläisiin. Minulle ilmoitti Akashi heti huomioista ja kehoitti minua suurimpaan varovaisuuteen. Itse olin myöskin saanut selville, ettei juutalaiseen ollut oikein luottamista. Hän oli melkein varmasti ilmoittanut hankkivansa italialaisia kiväärejä, mutta olikin itse asiassa neuvotteluissa erään sveitsiläisen kanssa.

Syy, miksi hän oli koettanut pettää minua kiväärien alkuperään nähden, ei kai ollut muu kuin taloudellista laatua — hinta, jonka hän oli ilmoittanut, oli korkeampi kuin millä muuten saatiin samanlaisia ostaa — mutta joka tapauksessa ei hänen esiintymisensä minua kohtaan ollut oikein vilpitöntä ja tämä yhdessä Akashin ilmoitusten kanssa aikaansai sen, että matkustin Pariisiin, jossa Dekanozilta, eräältä vallankumoukselliselta georgialaiselta saamani tiedon mukaan oli tavattavissa eräs sveitsiläinen, joka oli tekemisissä asekauppojen kanssa. Miehen tapasinkin ja huomasin hänen olevan joka suhteessa miellyttävän henkilön, jonka kanssa kernaasti oli tekemisissä. Tosin hän kyllä hyötyi sievoisesti kaupasta, mutta hän ei ainakaan koettanut ilmaista kauppoja korkeille venäläisille viranomaisille kuten Hampurin juutalaiseni. Hänen kanssaan siis järjestettiin kauppa sekä helposti että nopeasti. Hän lupasi lähettää kiväärit junalla Rotterdamiin, eräälle liikkeelle, jonka Akashin tiedonannon mukaan omisti japanilainen asiamies ja hän järjestäisi kaiken siten, ettei Hampurin juutalainen saisi mitään kiväärejä, ennen kuin toiset jo olisivat matkalla Rotterdamiin, jonne ne lähetettäisiin pikatavarana.

Pelkäsin nimittäin, että venäläinen poliisi, jolla oli haaraosastoja kaikkialla Euroopassa, alkaisi epäillä, jos kaikki suhteet Hampurin toiminimeen katkeaisivat täydelleen, ja kirjoitin sen vuoksi sinne kirjeen, jossa ilmoitin, että nyttemmin oli kaikki selvää, mutta että minun kuitenkin täytyi saada nähdä ja tarkastaa ne kiväärit, jotka ostaisin, ennenkuin kauppa lopullisesti päätettäisiin. Siksi ehdotin nyt, että tuhatkunta kivääriä lähetettäisiin malliksi. Omasta puolestani lähettäisin vekselin puolelle siitä kauppasummasta, minkä kiväärit ilmoituksen mukaan maksaisivat. Vastaus oli lähetettävä Lontooseen antamani osoitteen mukaan.

Vastaus tulikin paluupostissa ja ilmoitettiin siinä, että määräys mallilähetyksestä jo oli annettu, ja että sen korkeintaan parin viikon kuluttua piti olla nähtävänä Hampurissa. Samalla tahtoi kirjeen kirjoittaja kysyä, olinko jo tehnyt mitään päätöstä kuljetuslaivan ostamisesta. Hän pelkäsi, että ne höyrylaivat, joista hän varhemmin oli puhunut, menisivät käsistämme, ellei asiassa mitään tehtäisi.

Vastasin, että kiväärien saavuttua tulisin Hampuriin, jossa höyrylaivakauppa silloin voitiin päättää samalla kuin suuri asetilaus tehtiin. Tämähän oli kieltämättä petollista menettelyä kysymyksessä olevaa juutalaisliikettä kohtaan, mutta — hänhän oli koettanut myydä minut venäläisille. Niin kauan kuin hän uskoi, että menisin ansaan keskittivät venäläiset poliisit, agentit et hoc genus omne varmasti koko huomionsa Hampuriin, niin että saatoin rauhassa huolehtia kaupoista Lontoossa, mutta jos he kerran saisivat tietää, että heitä oli vedetty nenästä, olisi peli melkein menetetty, ellei koko aselähetys jo olisi matkalla.

Eivät mitkään omantunnonvaivat siis painaneet minua senvuoksi, eivät edes silloin kuin minä aselähetyksen jo ollessa matkalla Saksan kautta, kirjoitin Hampuriin ja kysyin miksi sovittu mallilähetys viipyi niin kauan, senhän piti aikoja sitten olla perillä. Tähän sain vastauksen, joka sisälsi joukon valheellisia anteeksipyyntöjä ja lupauksia päättyen siihen, että lähetys oli nyttemmin matkalla, hän lupasi sähköttää heti kun se oli saapunut ja kiväärit olivat nähtävissä. Että tämä oli valhetta, sen tiesin varsin hyvin, sillä sveitsiläiset sotilasviranomaiset eivät vielä olleet antaneet myöntymystään aseiden toimittamiseen.

Sillaikaa puuhasi Akashi, joka myös oli tullut Lontooseen, järjestäen kaikki kuntoon kuljetusta varten. Tehdyn suunnitelman mukaan osa aseista oli vietävä Suomeen käytettäväksi siellä niiden aseistukseen, jotka nostaisivat kapinalipun samalla kertaa, kuin levottomuus alkaisi Pietarissa. Sinne oli lähetettävä suurin osa, ja tämä oli luonnollisestikin vaikein arvoitus, sillä aseet oli toimitettava maihin eri paikkoihin, osaksi siksi, että voitaisiin sotkea asia korkeiden viranomaisten silmissä siinä tapauksessa, että he saisivat siitä vihiä ennakolta, osaksi sentähden, ettei keräämällä liian paljon väkeä yhteen paikkaan vaara uhkaisi, jolloin luvaton puuha helposti saatettiin keksiä.

X.

Aseidentuontiyritys.

Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä. Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia, suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.

Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä, ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin, kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan englantilainen.

Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan. Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja erittäin suureksi hyödyksi.

Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten, jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.

Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle, pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.

"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia, jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton" sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti jatkaa matkaansa — sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu 500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti, Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin, jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin, joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku "Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä, jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin", vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan ja niitä seuraavat ampumatarpeet — 30,000 patruunaa — tyhjään vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai todennäköisemmin kiinalainen kokki — varmuudeksi olin pestannut kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin — oli antanut ilmi, että "Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen, joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin kirjoihin.

Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa, ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka olin.

Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin" univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi. — Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset (kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.

Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä, kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin, olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin. Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.

Jonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja kun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän lunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat tulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta aikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet selvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä sekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla. Tästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun saapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien puukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin hyvin.

Mies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa nähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan, jonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä Göteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä oli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti olivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa, varmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö aamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.

Hieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo neljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä, että he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut tapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa ja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun en ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä matkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa käskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti hieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta olennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui luonnollisesti suomeksi.

Silloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä yhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen "kyllä, kyllä" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki, paitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti — niin hyvin kun taisi — kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla kansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin askeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä, minne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä makuulle?

"Menen milloin haluan", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä oivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen luo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän luuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani ja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. "Ei", oli vastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet avatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle, mutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen — ja nukahti siihen.

Mutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää, kuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli kansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton saamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa ravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos kojustaan.

Saatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa kuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli menettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin aikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta miehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta ei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin kojun luo ja komensin: "joka mies kannalle", jota käskyä miehistö heti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät askareihinsa.

Tällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän uskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen "kapinan" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina, hänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä sitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei ollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi, vaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin vimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin hän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista. Matka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät, sitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi miehistö.

Göteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin soudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa yöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. "Cecilin" matkustajien piti pysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin oli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen kaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan. Palatessani sinne huomasin, että myös "Cysne" oli saapunut Kjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet Kööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin synnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet luotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä — itsestään eivät he puhuneet mitään — niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta päästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi purren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat ohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan oli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja. Tämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme tilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti tiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa, mutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt saapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään, mitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet asiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari lurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.

Siinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti toimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä Kööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti venäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin mutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin kanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä, mikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo kiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa laivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä "Cysnen" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat kommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan Kööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja sitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan. Nylander sai perämiehenä tulla "Cecilille", niin pian kuin se Göteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.

Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli, jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle, kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään puoteja avoinna sinä päivänä — tämä oli liian merkillinen tapaus ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun persoonaani.

Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä, kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä", jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa, lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni — ilmaus tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes ulkonäöltä!

Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa, palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla. Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa — siitä kiireellinen matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä. Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit. "Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. — Eikä tämä mies valehtele, senhän näkee."

"Ei — herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi kielitaitoinen — minun oli aika vaikea pysyä vakavana — "mutta kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka tapauksessa on."

"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu." Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin suhteen.

Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän miellyttäviä uutisia.

"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille, oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja "salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla Köpenhaminasta — olimme liikkuneet vain päivänvalossa — en senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.

Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi toistaiseksi odottaa.

Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton" saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan." En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus, jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa satamassa — todennäköisesti Asevin ilmiantamana — ja siitä johtuen toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.

Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa — sen omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle — ja "Cecilin" virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän. Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle hyvin kalliiksi.

Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen. "Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John Graftonin" — luullakseni Oulun edustalla — ja hän astui laivaan ollakseen apuna paikallistuntijana.

"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset, jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.

Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa, jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista, joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.

"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti "punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.

XI.

Venäjän vallankumous v. 1905.

Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle, joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.

Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja upposi.

Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan, ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin, jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat, joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.

Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta, sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen. Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä ystäviään.

Minusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka tapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja "Vapaan Sanan" ajoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä Venäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska tahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden oli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän menettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli vaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin takaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään kosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi ja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta hän kuitenkin on palannut Tokioon.

Sillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen sekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa murhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa purkauksissa eri seuduilla — sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja levottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti taipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen — kenties oikeammin haaraosaston — myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin aikoinaan esiintyi johtajana.

Siihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai kahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi taistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty sinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia murhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin Helsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan maassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja takaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt vajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla olleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan ollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka olisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden teolla teki.

Vasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka ja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna sen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä) päällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti ollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli antanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa, oli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin joukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei ollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin vapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa ohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan silloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään epäonnistumiseen.

Sillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät Pietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin asuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän niskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin jo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi joutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys murhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti ajattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.

Kun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti heräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle johtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori tunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja tämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi voi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman toteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että vaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä epäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka olivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja saattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei ollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku varomattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa. Hän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään, mutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi paras vaieta.

Vaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä kävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä ohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan otti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan kammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä olleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla. Hehän olivat varmoja — tai luulivat olevansa varmoja — siitä, että kysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja se riitti.

Yritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen kanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä, sen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta suomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse astunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut tehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä mielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka oli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka suuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten etunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin yrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi ohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen vangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.

Ruthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin palvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla, ei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen parin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään Suomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä, Gaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä neuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa, ja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut läsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.

Gapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka vuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden kehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa kuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg, mitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut puoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.

Hän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain väittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.

— Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.

— Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen tällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti nähdä heidät!

— Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven viereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: "Te olette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet teille." Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä, heittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä hirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet roikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin matkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat tyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut paperinsa Ruthenbergin haltuun.

Heti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut ja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni, siksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä kieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että esineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen vuokrata, ja niin tapahtuikin.

Jonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja paperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä pakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja suurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan, jossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia sekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella oli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla selvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että siis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.

Mutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään tapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten kuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi tekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut tilaisuuden arvostella asiaa.

— Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev. Syy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan tämä roju — hän teki eleen lompakkoa kohti — vaan haluaisin puhua kanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä — — —

— Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti sanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon tekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin estää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.

— Miksi niin?

— Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että joku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista selvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.

— Kuinka voitte sanoa jotain sellaista — sehän on kuulumatonta. Asevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei todellakaan näytellyt huonosti.

Sen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle muutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka kaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen, joissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin asemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai muihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. — Millään muulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin, huolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli etukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut olla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin yksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.

Asev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän kysyi: "Ketä Te epäilette?"

Minä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat selvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin tuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin kohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku heistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin itseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan luonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien suunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.

Asev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea muuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi keskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.

Mutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli koettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin omaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori suomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa, vaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään, erikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa — luullakseni — jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata huoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja. Siellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein vieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia, sanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden kyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä tapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin laatia.

Minusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka vuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui poliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu taitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena naisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää "salonkia" pelkille venäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset, eivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle tuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä ja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin voinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen ja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen "salonkinsa" niin valvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää hänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena? Jos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä salaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut parempaa ajatella.

Hän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev, joka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä, oli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut. Siksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua suunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut. Suunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva todistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina terroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi tuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran tuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä olevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden vastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani, selitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi mitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että suunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia jäi.

Paljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu, kirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko minä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää näistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun luotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat murhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi, jos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä en kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin varma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan asiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä, koska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.

Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa. Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus "työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen toisensa jälkeen Siperiaan tai — useimmissa tapauksissa — hirteen. Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta — joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka olivat siihen sekaantuneet.

Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet, oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa — kaikki kätkettynä laajan matruusitakin alle.

Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan — paitsi itse räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa. Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut välttämätön.

Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta, jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.

Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota hän ei vielä ollut valmis jättämään.

Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana, sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan perustettua — Aleksanteri II:sen murhan jälkeen — oli astunut sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy, miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan tuntijana saattoi tehdä.

Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta — ellei nimittäin hyväksy Saksan valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.

Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä. Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus, jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia, jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen, joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov — sittemmin Kerenskin hallituskaudella Venäjän sotaministeri — matkusti Lontooseen, jossa Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen vuoksi ei voitu epäillä.

Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja se hänelle annettiinkin — hän oli myös saapunut Pariisiin — ja sitä varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.

XII.

Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.

Sillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini, täydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan, erittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada "aktiivinen vastustuspuolue" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen olemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin oli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli tapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta toiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan esittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi puolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen enemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta kävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien, joiden "raison d'être" on lakannut olemasta — puolue kuoli heikkouden tautiin.

Minua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut, vaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan kanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä sain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista tai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä heitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului. Kerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin, Alfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta kirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin ollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän seurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen vuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea todistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan vallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut tietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut yhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja sateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja kuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista niitä kaikkia.

Silloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi kertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat minua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei hetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran seurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri kauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin hänet odottamassa aivan oven ääressä — hän mahtoi olla toimessaan jotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi näkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen. Lopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin poiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni aivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin ympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui töllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut mitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä oli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti, että olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai kaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää paikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain, mutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa, vaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä ulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.

Kuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto edistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta. Sen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut olla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi santarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan asukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan läheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun matkustin Helsinkiin.

Oli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä, joka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut merkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä vanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu, ollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä enkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia kuolleista heränneeseen "Nya Presseniin".

Varoituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri tahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin venäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin tiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä kauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen kenraalikuvernööriksi — ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa tiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen Seynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää — hänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä oli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina "Vapaan Sanan" perustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen ja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo paljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä tiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että jälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi puuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän vehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri provokaattorille itselleen.

Virallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen ajan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi uudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle joutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut sanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena olin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli päästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti ainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli liian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti ratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia menettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.

Ensimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en matkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella — matkaa oli tuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan pysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli rautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt pitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän pika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani. Kyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä erääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu ja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos ilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.

Tämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla lähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut yhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin tarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että täydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen pikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun tilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi, että toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa aamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta tarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja millä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat he hyvin epämääräiset vastaukset — luonnollista kylläkin, kun ei kukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä sinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin. Tämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli seurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.

Tämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän tultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä piti hoitaa, matkalippu höyrylaiva "Boreen" tilattiin puhelimitse toiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli mahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi matkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani otti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis yrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.

Matkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli suostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti nousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni suoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut viisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla junassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin ensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen matkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.

Kaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli samoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin matkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne ostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin puolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa matkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut noutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä halunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi kaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa puhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni maantietä myöten kaupunkiin.

Mitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa sovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän tultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen lähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita, joita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen ilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan päiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei laivamatkustajia tavannut tulla.

Niin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta näki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi helposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui portaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan menevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän ottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei pälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat uskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti — minun suureksi hauskuudekseni.

Tukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla nimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti tunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan saisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun aikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan kuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin pohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin tavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä varovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita, selvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs herra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei käynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta tapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut valita toinen tie Tukholmaan.

Pari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston päällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta ja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei voinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun tarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten olin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että minuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen aikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten oli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut toiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta vaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin joka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että aikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka kaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan näkökannalta niin mielenkiintoiseksi. "Olimme sitä paitsi saaneet määräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen pakoyrityksen sattuessa vangita teidät — teidäthän oli tuomittu majesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita teitä kohtaan."

Majesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut seitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" johdosta ja minä olin vedonnut senaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin Suomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen tekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa rohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa ja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.

XIII.

Kansainvälinen jury.

Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö, joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin. Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää niin paljon kuin mahdollista.

Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla, kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista, josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.

Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.

Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.

Senaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan oli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja minä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä asuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin neuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori Westlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian suhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan oli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan. Paitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut, valtiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän alan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen professori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin loistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut saapua.

Vähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat heti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään varsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki läsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli mitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski oikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että professori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka jälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia pienempiä paranteluja.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut luonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä — jos muistan oikein — olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren kutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan ravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut päättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne herättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän, suomalaisten, "röyhkeydestä". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään kaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme ja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan ole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli tunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja Euroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa on, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta ja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi sittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja eurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia, jotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon konferenssiin.

Sen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen aikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut, kun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran käytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin olin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan olevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät mielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi nyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan asiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja mielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.

Kun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en noudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat terveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan asiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli Asevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta kun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten paperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat kyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut näyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen, että paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan summan rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta asiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja asiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.

XIV.

Burtsevin asiakirjat.

Jonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan, sain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa minua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin, joka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin, että paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan, vuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe. Asia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin kuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti Burtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan, mutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti, että uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi näyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä niiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli saanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön välityksellä.

Kysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan jossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista toimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun he eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa tyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin missä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja siihen päättyi käyntini.

Mutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka ilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa nimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin toiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista kuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten vuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000 frangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen aikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti kaikenlaisia menoja.

Siinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut alkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja, kokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta lisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan, ja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi varsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin toiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut sille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa voitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen — hänhän oli suorittanut tehtävänsä — ja sanoi jäähyväiset ilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja päätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa häneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä, ennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään venäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun. Hän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän kyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan, joka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut kysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä hän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä, ollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen vuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen Bakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan virkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin äärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään pienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla ajoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja tavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs ja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa osastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu kiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli paennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli tuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon haittaa kuin mahdollista.

Esitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä Menshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut päivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni henkilön. "Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon", ilmoitti hän, "mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän kuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja haluatte tavata hänet — tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista tänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet. Sitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut Bordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin."

"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?" kysyin minä edelleen. Epäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän muodon.

"Onpa kyllä", vastasi Bakai. "Hänhän on lukemattomia kertoja koettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää sitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle kertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?"

Vastaukseksi kerroin hänelle koko jutun — hän irvisti ymmärtävästi — ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli ollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada tutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi minulle 20,000 frangia.

Nyt nauroi haastateltavani aika tavalla. "Se on niin Burtsevin tapaista", sanoi hän, "ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa, siinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä ekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen omaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin liian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä sähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne."

Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini. Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää. Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.

Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen. Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.

"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä, Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"

"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä kysytte?"

"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän sanoi voivansa nyt käyttää."

Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä — kiristysyritys aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen. Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa. Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään, sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin perusteltu.

Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa, kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä päivässä tehtävissä.

Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt, toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin lupaavilta.

Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.

Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni. Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän — muutoin naishenkilö — oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta". Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää mitään millä olisi ollut arvoa.

Varsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva nainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä salaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli koettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu eivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät. Itse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla "Vapaan Sanan" konttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti joltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan peräti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan naisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden salakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.

Minua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli nimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja olinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut tarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi epäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin. Minä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen isänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut kirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä. Niine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta se ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa tuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen toimintansa Tukholmassa.

Menshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä oleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin lähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. "Nostiko hän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?" kysyin minä osoittaen tiedonantoja pöydällä. "Kyllä, luonnollisesti", kuului vastaus. "Hän kirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen tiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän, ollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka tietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten vaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai tyytyä melkein mihin hyvänsä."

"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori Mechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia", kysyin edelleen osoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin salaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.

"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies nimeltä 'Ilo'", vastasi Menschikoff. "Tiesimmehän kyllä, että hänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa konkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat, minkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina — hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on tuomioistuimen käsiteltävänä."

"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti veti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä olisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa — esim. 'Voimaa' koskevassa — puhui tyhjiä."

"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet olivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä luottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä paitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään halua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli, että ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä ja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina, olivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia siitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei ohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin mahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne esimerkiksi — luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän rikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja annettu hävitä tavalla tai toisella."

"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi pidinkin parempana hävitä omalla tavallani", vastasin minä ja hymyilin vähän.

"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä, voisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn vartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää miten se tapahtui."

Silloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin lopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät olleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut erikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se, etteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain ilmoittautui.

"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät selviytymään maan kielestä."

Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta, lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin matkastani ja tutkimuksistani siellä.

Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena painoksena tällä kielellä — jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan "Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla". Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja, kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita, mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.

Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen, että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset, osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa, mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana — hirsipuu vaihtoehtona oli siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.

Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä, joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan, jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista, selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa, kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.

XV.

Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Yhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli määrätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti koko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin enemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten neuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen aikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa suorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten Suomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia tietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun iskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä kiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään velvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan nähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai Englanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein koko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa maissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi juonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai toiselle.

Minuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi. Minä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi monta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi, jotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta lyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne voimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta itsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta samanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt. Ellei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan pyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos koskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku vapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä, joka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi painanut meitä.

Itse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän vallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan, ennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli tsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset ohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta saamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla tavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää kaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti hellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista edeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes osapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut mahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi seurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein kaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin järjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja niin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä, jolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota holhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.

Mutta juuri tämän täytyi antaa meille suomalaisille parhaat mahdolliset toiveet ottaa aikanaan kohtalomme omiin käsiimme. Mehän olimme ainoa kansa valtaisen maailmanvallan piirissä, joka omasi todellisen lakiin ja oikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen, kun taas Venäjällä laki oli käsite, joka vain ylen vähäisessä määrässä erosi hallinnollisten käskyjen käsitteestä. Meidän oli siis mitä kärsivällisimmin odotettava, kunnes koittaisi hetki, jolloin tsaarivalta lopultakin luhistuisi.

Sen vuoksi olin minäkin aluksi melko epäilevä jääkäriliikkeeseen nähden. Olinhan epätietoinen kaikesta mikä koski tätä liikettä, paitsi siitä tosiasiasta, että muutamat huimapäiset nuorukaiset olivat lähteneet Saksaan siellä taistellakseen perivihollista vastaan. Vähitellen kuitenkin pääsin selville liikettä koskevista asioista ja seikoista, joilla ei lainkaan ollut sellaista uhkapelin leimaa kuin olin kuvitellut, vaan päinvastoin perustuivat harkittuun suunnitelmaan ja olivat saaneet laajuuden, josta minulla ei ollut ollut aavistustakaan. Ei ollut kyseessä kourallinen enemmän tai vähemmän seikkailevaa väkeä, vaan todella kokonaista pari tuhatta nuorukaista kaikista eri yhteiskuntaluokista, jotka olivat lähteneet matkaan rinnassaan sama halu saada taistella sortajaa vastaan, jota minä ja monet minun kerallani olivat aikaisemmin tunteneet. Niin, itse asiassa yhä edelleen tunsivat, sillä tarkoin katsoen oli vain tietoisuus siitä, että vuosien kuluessa olin käynyt liian vanhaksi ja raihnaiseksi, pidättänyt minua itse heittäytymästä seikkailuun.

Mutta sen vuoksi en jäänytkään pitkäksi aikaa toimettomaksi. Eräs ent. saksalainen meriupseeri, joka korkeimman sodanjohdon toimesta oli saapunut Ruotsiin, oli joltain kuullut minusta ja yrityksistäni entisinä aikoina ja tuli tapaamaan minua kysyäkseen olinko vielä halukas auttamaan tarpeellisissa kohdin. Hän oli saanut tehtäväkseen ottaa selville ja niin paljon kuin mahdollista vastustaa Venäjän aikeita Ruotsissa, minkä maan kautta kaikki yhteys muun maailman kanssa tapahtui. Olin luonnollisesti valmis tekemään mitä voin niin houkuttelevan tarkoituksen hyväksi ja sainkin pian tilaisuuden tehdä Saksan asialle eräitä palveluksia, jotka, vaikkakin itsessään hyvin vähäpätöisiä merkitykseltään, kuitenkin tuottivat minulle tyydytyksen kantaa korteni, vaikka mitätönkin, kekoon.

Tehtävänäni oli varsinaisesti puhutella henkilöitä, jotka erilaisissa tiedustelutoimissa matkustivat sinne tänne seuduille, jonne saksalaiset eivät kernaasti voineet mennä, kuten Hollantiin, Norjaan, vieläpä Arkangeliinkin. Kaikki suorittivat tehtävänsä onnellisesti ja palasivat Tukholmaan välttyen kaikista selkkauksista, kuten vangitsemisista, kuulusteluista tai senkaltaisista. Tällä välin kului ensimmäinen sotatalvi saksalaisten herkeämättä lähetellessä voitonsanomiaan. Heidän armeijansa tunkeutuivat pysähtymättä eteenpäin sekä itä- että länsirintamalla. Ainoastaan yksi peräytyminen oli sattunut, kun heidät Marnen luona pakotettiin luopumaan etenemisestään Pariisia kohti ja vetäytymään takaisinkin lyhyehkön matkan, mutta sen merkitystä ei pidetty suurenakaan verrattuna suureen menestykseen muilla rintamilla, Masurin järvillä, Puolassa, Belgiassa j.n.e. Tällä välin oli kuitenkin jokaiselle käynyt yhä selvemmäksi, että toiveet sodan pikaisesta loppumisesta olivat tuomitut pettymään. Englanti eittämättömästi piti yllä muiden ententemaiden rohkeutta ja sodanhalua, joka useilla tahoilla ilman tätä englantilaista selkänojaa olisi ollut melkein mennyttä kalua.

Sillaikaa oli kaikkien näiden maailmanhistoriallisten tapahtumien aikana ollut käynnissä yhtä uupumaton kuin taitava työ niiden nuorten suomalaisten hyväksi, jotka olivat tulleet Saksaan, erittäin joustavan ja tehtävään soveliaan varatuomari Wetterhoffin johdolla, erään suomalaisen, josta oli tullut Saksan alamainen, mutta joka ei koskaan ollut herennyt ottamasta osaa maansa asioihin ja vaikuttamasta sen hyväksi. Häntä yksinomaan oli kiittäminen siitä, ettei alkuperäistä "pfadfinder" (partiolais-) joukkoa hajoitettu, sen jälkeen kuin ensimmäinen neljän kuukauden kurssi oli suoritettu, ja hänen taitavuuttaan neuvotteluissa Saksan hallituksen luottamusmiesten kanssa on niinikään kiittäminen siitä, että joukkue laajennettiin 27:ksi jääkäripataljoonaksi, joka sai kasvatuksen saksalaisten upseerien johdolla, kasvatuksen, joka perusteellisuudessa etsinee vertojaan.

Minä en tuntenut Wetterhoffia, en ollut edes kuullut puhuttavan hänestä ennenkuin Tukholmassa suomalaisen jääkäriliikkeen yhteydessä. Minulla ei siis ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia hänen persoonastaan, kun uutena vuonna 1917 saavuin Berliiniin ja tutustuin häneen sekä sain kuulla jääkäripataljoonasta, niistä vaikeuksista, joita vastaan Wetterhoffin oli täytynyt taistella saadakseen sen aikaan ja niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, joitten kanssa hän oli neuvotellut ja joissa oli saanut vireille harrastusta Suomen asiaa kohtaan. Tätä kaikkea ei suinkaan kertonut Wetterhoff itse, vaan toiset, etupäässä suomalaiset, jotka olivat olleet asiassa osallisina. Käyntini Lockstädter-leirillä hieman sen jälkeen varmensi monin tavoin vaikutelmaani Wetterhoffin hyödyllisyydestä yritykselle ja sen kautta yleensä koko Suomen asialle.

Sen vuoksi ajattelin melkoisen harmistuneena parooni Bonsdorffin puuhaa saada Wetterhoff syrjään sen toimiston johdosta, jonka hän oli järjestänyt Berliiniin ja johon melkein kaikki työ Suomen etujen hyväksi oli keskitetty. Menin siis heti palattuani Tukholmaan Bonsdorffin luo, selostin hänelle mitä olin nähnyt ja kokenut Berliinissä ja lopetin kehoittamalla häntä luopumaan vastenmielisyydestään Wetterhoffia kohtaan ja sen sijaan käyttämään hyväkseen häntä ja hänen suhteitaan, jotka todella olivat hyvin laajat ja ulottuivat kaikenlaisiin vaikutusvaltaisiin piireihin Berliinissä. "Olkoon vastenmielisyytesi miestä kohtaan miten oikeutettu tai hyvin perusteltu tahansa", lopetin esitykseni, "niin olisi joka tapauksessa parasta itse asialle, jos ainakin haluaisit jättää sen sopivampaan aikaan."

"Vai niin, sinäkin olet antanut Wetterhoffin kerskumisen ja loruilun omista, joskaan ei olemattomista, niin kuitenkin jotakuinkin arvottomista suhteistaan valtavasti vaikuttaa itseesi!" alkoi parooni. "Salli minun sanoa sinulle, etten usko niihin sen enempää kuin uskon tietoihin kaikesta siitä arvokkaasta työstä, jonka Wetterhoff muka on suorittanut asiamme hyväksi. Ei, kuta ennemmin hän joutuu pois, sitä parempi."

Oivaltaen, ettei tässä ollut järkisyillä mitään tehtävissä annoin puheen siitä päättyä ja poistuin muutamia tyhjänsanovia lauseparsia sanottuani. Itse ottamani tehtävä koettaa aikaansaada sovinto tai ainakin toistaiseksi aselepo oli siis epäonnistunut, mutta lohdutin itseäni sillä, että Wetterhoff joka tapauksessa kykenisi pitämään vastustajansa aisoissa, tietämätön kun olin niistä voimista, joita tämän vastustajan jo oli onnistunut saada liikkeelle saavuttaakseen päämääränsä: Wetterhoffin poistamisen.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen saapui velivainajani Tukholmaan koettamaan saada jotain selvyyttä sen delegatsioonin sekaviin oloihin, joka siellä käsitteli Suomen asioita ja erityisesti kaikkea mikä koski jääkäripataljoonaa, joka jonkun aikaa sitten oli jättänyt Lockstädterleirin ja lähtenyt rintamalle itään. Hänen ponnistelujensa palkka oli kuitenkin varsin mitätön, kun sitä ainoata toimenpidettä, joka olisi voinut tuottaa perinpohjaisen parannuksen epäkohtiin, ei vielä pidetty tarpeellisena. Bonsdorff jäi edelleenkin valtuuskunnan puheenjohtajaksi ja jatkoi edelleen taisteluaan Berliinin toimistoa ja sen päällikköä, Wetterhoffia, vastaan.

Joku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan komentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä vastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta pataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö aina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään keinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen sekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa alaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin sotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen päällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen hänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin vankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen harjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää, selviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu sen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja otettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen, johon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin länsirintamalle.

Hiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla Lausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin tavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat olivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli sillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka hyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s. "Ostsee Ausschuss", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka ulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena oli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat päästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä liittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan ja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi Ysenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä oli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja työskentelevät voimat.

Minut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera kokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin kanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin, vaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan liian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva puheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen osoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään vakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä, ettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen asialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että suunnitelma olisi toteutettava.

Sveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa, jonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea kongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin ranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille kansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut — liittolaiselleen ei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa — mutta taitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka jo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki "reunavaltiot", jotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan sihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia useimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan siitä mitä oli tekeillä.

Kun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta sodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että oikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut huolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen kansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten, virolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten, egyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja turkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en muista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä, mikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja sen hallitusta, sen politiikkaa ja "yhtenäisyys"-pyrkimystä vastaan, joksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen rajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.

Jokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään ilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät varhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää voitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi Venäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan, jota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin kohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta, selvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen yhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana ja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä itsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.

Niin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin puhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin edustaja kongressissa — mitä hänellä ja eräällä suurisuisella amerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet — tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua puheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin muihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä ymmärsinkö englantia — itse hän ei puhunut muuta kieltä — vastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota sivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen mielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia, jotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään puhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä esiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet nolatuksi.

Kongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin happamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut järjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä siitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne juhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.

Niistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti. Paluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja tapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman valtuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan puheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä valtuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että tämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta Suomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja se saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille yllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa enemmistöä vastaan.

Tähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet. Päinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä suuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa. Lopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin vangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut kaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli vihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen toimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti 27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana preussilaisena joukkoyksilönä.

Vangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus "epäiltynä maanpetoksesta" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat valtuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä olevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän, jossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin ja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle. Minultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja sen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa tapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä mieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin arvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi voinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.

Vastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla, mutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen. Oli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin, mutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan puheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa, oli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.

Kun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause arvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman valtuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja uskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.

Mutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät mielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin kuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä aiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi olemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi kävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut hankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena lakkautetulle valtiolliselle toimistolle.

Niin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan perehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen pitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä toisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan säilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen kanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin Tukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana. Tosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin päästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä, että olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut, asettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten oli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain muistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta joka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja vaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.