The Project Gutenberg eBook of Vallankumouskertomuksia, by Anatole France

Anatole France.
Vuonna kaksi.
Aamun sarastus.
Madame de Luzy.
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
Anomalla saatu kuolemanrangaistus.
Pieni tinasotamies.

Anatole France (äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä 1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa Parisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin. Alotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868), saavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja runopukuisen näytelmänsä "Korintilaiset häät" muodollisella täydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin kirjastonhoitajaksi ja "Temps"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän kokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla kulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan v:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on julaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että on työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain ihana "Kuningatar Hanhenjalka" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen mestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja skeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä kulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä pylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista apottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä julaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa käsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita sielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa ovat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän hienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa 4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi hän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin kulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko (= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä vähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. — Suuren menestyksen saavutti v. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin työväenelämästä "Crainquebille." — V. 1896 tuli France jäseneksi Ranskan akatemiaan.

Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden", kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut taloonsa maanpakolaisia.

Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.

Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.

Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa leikkitoverin.

"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.
Meillä on paljo kertomista toisillemme."

"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan… Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."

"Hiljaa — — Mitä kello on? — Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. — — Mutta tahdonpa nyt sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."

Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat jäädä yhteen.

He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian. Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac, olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle korkeamman viehätyksen.

Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi hänen kättänsä.

Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen. Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:

"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"

Kaksikymmentä päivää on kulunut — hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha, jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella lemulla.

Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin vankilassa:

    Varjossa tämän puun sai koetuksen
    aikoina viattomat sydämet
    lemmessä huolihinsa lohdutuksen
    ja unhottivat kopin murehet.

    Ken kerran aikain iloisempain tullen
    ahtauteen tämän pihan seisattuu, —
    oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:
    sä pidä kunniassa jalo puu.

Se onpi kaihot sielun kidutetun onnekkain tyydytyksin palkinnut, on juonut kyynelhelmet ahdistetun ja onni on sen alla asunut.

Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko elämänsä — rauhaisesti ja tasaisesti on se kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän, mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.

Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:

Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä. Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen puhella hänen kanssaan salaisesti:

"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies, joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti, siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää ostoksilla ollessani.

"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:

"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi minua kohtaan.'

"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie meidät määrätylle paikalle."

Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.

Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."

"Koska", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, "koska teidän ystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska siten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen, teen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta mieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen."

"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen, ollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?"

"Elämäni", huudahti nuori tyttö, "ei, sitä en ole tiennyt. Te pelästytätte minut."

"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä uhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan."

"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennä
Florentin kanssa naimisiin."

"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias, tarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne."

Tyttö pyysi, itki, vaati häntä — vihdoin lankesi hän polvilleen ja tarttui hänen hameensa helmaan.

Fanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen kauneille, rauhallisille kasvoilleen.

Kevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia, vangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja vanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä kohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.

Solakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti Tuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään, mutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin tällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli kaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi seisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja kokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi — Rastille valloitettuna ja hävitettynä — kauppiaitten edusmies raivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna, kuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna — hurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena villistä veren ja maineen unelmista — matkalla Bastillesta Grèveen, ja ennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä seppelöidyt, kuten konsanaan voittajain — voittajat, joiden edellä kannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon huudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte taas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että kuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin — rosvoileva armeija, barrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä välin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten sotamiehet.

Kaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään surunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään englantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut hitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa kohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus vallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki kädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.

Ensimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka vahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu kivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut käsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään lainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen jättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen, joka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on liittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.

Mutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan parisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.

Noustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven eteen seisomaan.

Puutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät houkuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat lammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo hauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon edustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on hieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen varjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua, vyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan läheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen solakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen kätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka sinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään lapioineen hiekassa.

Nuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori mies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista lumousta.

Vihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat kasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän lapsekkuuden ja lempeyden leimaa.

"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."

"Yksin — yksin —" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän ainoan sanan — — Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?

Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, sanoi hän:

"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa — —
Siis mitä uutisia?"

Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat — rynnäkön
Bastilleen, vapauden voiton — —

"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."

Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan ja sanoi iloisesti:

Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on parhainta, mitä löytyy maailmassa."

"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"

Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.

"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"

"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua lukemaan contrat socialia ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia ennakkoluuloja. — Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään — jonka hän kirjoitti minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana hän sitte hukkui — viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään. — Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."

"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."

Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja siniset sukat ja kengät ilman solkia.

"Voitto, voitto!" huusi hän. — "Julmuri on käsissämme, ja minä olen ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"

"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la Cavamen, ystäväni ja naapurini, — ja suuren oppineen."

"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut kirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska luulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis teitä kernaasti niin kutsua."

"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja älyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut kahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä vuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he minut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä suvaitsevaisuuteen. — Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja järki, me molemmat riemuitsemme tänään. — Tämän päivän muisto tulee säilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon todistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja Tarquinius'en paon."

Hänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo. Franchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi innostuneena:

"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet kasvamaan vapaudessa."

Mutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa kovasti.

"Hyvät herrat", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään.
"Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herra
Duvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa."

"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. — — Hän olisi jo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin herra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on kerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen puhuvan."

"Nuori mies", puuttui Franchot puheeseen, "tunnen Jean Duvernayn ja olen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi vuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli hieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu noudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä takaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla kerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.

"Madame", vastasi kelpo mies, "Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin, mutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs talonpoikaisvaimo."

"Eikö se ole kaunista?" kysyi Sophie. "Eikö meillä ole kylliksi syytä olla ylpeitä ystävästämme?"

"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa", sanoi äkkiä lempeä, vakava ääni heidän vieressään — "mutta näen teidät mielelläni tällä tuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!"

Mies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa rintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään vaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa Palais-Royalilla.

"Tulen Versaillesta", sanoi hän nyt, "olen kiitollinen Orleansin herttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät, Sophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan olen käynyt jalan."

Emile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja katsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie "Nanon." Kukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen käsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla suudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.

Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti sen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.

"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen tapaan", sanoi hän.

Paikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin. Vaijeten nauttivat he näköalasta, — kuin näkisivät he ensikerran kaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat yksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi. Duvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui lainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän varmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma kaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.

Nikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän julisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.

"Seisomme vasta taistelun alussa, — olemme vasta saavuttaneet tämän ainoan voiton — —"

"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan", vastasi hän. "Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi. Uskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha. Valistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä sanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset tulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi."

"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin nuoruuden lähde", sanoi hän. "Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa minua kuolemattomuus, jota te ennustatte."

Vanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen ylösnousemusaate.

"Mitä minuun tulee", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, "niin pelkään, että pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien kustannuksella."

"Sitä en tiedä", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä. "Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja fysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä vallankumousta — vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas maanpäälle."

Sitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa kaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.

Marcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen puhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie sanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:

"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja", sanoi hän. "Se oli alkujaan suora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen ohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän varjossa."

He istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän kuuli selvästi lyönnit.

Hän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat hiljaa tuulessa.

"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden salaperäisestä maailmasta?"

"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"

Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.

"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin lukekaa."

"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys silloin väräjöidä."

"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. — "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja eläköön kuningas — ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä, kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."

Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.

Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi taivaan veripunaisella valolla.

"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? — Ette tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla puoleensa, pelkureita, jotka —"

Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat, kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:

"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."

Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo petturi!"

Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana vaara lähestyi.

"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä ulkona tapahtuu."

Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi hän:

"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua… He tulevat — — — He ovat lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani — He tulevat — —"

Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:

Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä. Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin, pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.

Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan — Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti puhetta entiseltä teuraspenkiltään.

Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.

Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.

Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen kotitarkastuksen.

"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he eivät tahdo uskoa minua."

"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta, "anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."

Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana. Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle hiljaa:

Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista, jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.

Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla, raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään kerrokseen.

Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua, iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.

Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton
Planchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.

Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä kuntoon, mutta onnistumatta.

Hän katsoi seinäkelloa — se oli seitsemän illalla — ja arveli sen pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut hänet.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä, laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja kravattini.

"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."

Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas portaita.

Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi kuulua melkein käytävään saakka.

"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."

Oli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä vapisemasta ja rykimästä.

III

Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili vuorotellen madame de Luzytä ja minua.

"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"

"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien joukossa."

Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus häntä miellyttävän.

"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. — Mutta tasavalta käy kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma, että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos voisin toimittaa hänet guillotinille."

He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.

Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:

"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."

Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle, että olimme pelastetut.

"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."

"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."

[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]

Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa. Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla pitäen silmällä mehiläiskennojaan.

Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään pysyväistä onnea.

Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.

Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista puista, Rosea, sisariani, äitiäni, — itseäni, jonka täytyi nyt jättää kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin kyyneleeni.

Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla luin sanan "Lukio."

Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen hymyily minut taas rauhotti.

Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni minuun ja sanoi:

"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen. Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni, että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi. Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa. Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki, mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä, palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."

Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä, ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään minua, ankaran sysäyksen kylkeen.

Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi hän:

Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.

Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä tutkiakseen tietojani.

"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut opettajallesi ja tovereillesi."

Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo. Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin. Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta. Minua pyrki itkettämään.

Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani, jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian, kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman, kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää käytöstäni.

"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isä
Féval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.

Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se, että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen ansio.

Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.

Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala tietää, että se oli hävytön kepponen."

"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."

Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä. Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen, seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani hänet nyyhkien syliini.

Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa — niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo kädessään kirkkoon. — — Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki oli muuttunut.

"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin pikku pappi."

Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.

Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi. Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien tervehdyksiin.

Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.

Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:

Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä rakastin Didoa.

Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.

Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja kykenemättömämmäksi.

Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden saapumista.

Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia kyynelsilmin.

Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin tulopäivänäni keskenämme puhelleet.

"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä. Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."

Hänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet purppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En ole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin häntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään. Ja tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet, kuinka hän oli oikeassa.

II.

Olin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea elää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten pienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat. Arenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua enää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.

Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset, noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla, leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.

"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."

"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua liiketuttavuudellaan."

Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni, silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä, sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.

Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen, joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.

Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.

"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia, taloustiedettä ja teollisuutta, — Solonin lait tunnette kyllä; voin lyödä siitä vetoa?"

"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään tietoa. — Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori oppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan taalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä tahdon. Näkemiin, herra Aubier…"

Lakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa huoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän oli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä pyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja sellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma, orjuus, vapaus — — —

Pidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti minua ystävällisesti hymyillen.

"Hm", sanoi hän, "teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen kuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä, ei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka muistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata vapaan ihmisen arvoa. — Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun täytyy panna se pian muistiin. — Pidättekö runoista, herra Aubier?"

Vastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai tekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa kuin Virgiliusta.

"Virgilius on suuri runoilija", sanoi herra Mille. "Mutta mitä tuumitte Chenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX. Tahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken, kun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen hyvin tyytyväinen. — Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen, mutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus voi saada aikaan. — — Se on 'Lukretia'."

Samalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: "Lukretia, murhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle Louisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden."

Hän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja selitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!

"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani", sanoi hän huoaten. "Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan valistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on näiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää, mitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme kuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten kanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut parannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä Sveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme yleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta tiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan englantilaisen hallitusmuodon. — — Mutta nyt täytyy minun jättää teidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'."

Nukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin että äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von Puybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili yliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja tiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi minulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä avulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän minulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten lehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt lyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä sellaiselle. — Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko Puybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen teille:

Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi, oi, metsä ikivihreä, kuin siellä puroset lirinällään riemumieliä linnuille säestystä soinnuttaapi!

    Tää ihantola rintaan nuoreen
    toi sulosoinnut eloon elvytellen
    ja piirsin nymfin nimen hymyellen
    varjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.

Puybonne siell' on herra nimeltänsä, laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää, niin moni häntä siunaapi ja kiittää, ja onni liikkuu hänen lähellänsä.

Olin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään tuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei muualla ollut aavistustakaan.

Syötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa ovat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen rannoille.

Millainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa teatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä ja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut Luxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän muinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa oppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!

Siten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni julistettiin kultaisen aikakauden koittoa.

Aamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli miellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.

Päivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua encyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.

Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.
Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he
kansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:
"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."

"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle jokin kohteliaisuus."

Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta täytyi olla kaikille naisille kohtelias.

Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.

Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen iloonsa.

Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen vuoden ajan tämä innostus.

Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle. Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit, kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois. Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi: "Ah! ça ira! ça ira!"

Sitte näimme puutarhurinuorukaisten in corpore kulkevan ohitse kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella: Kirjapaino — — ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla: "Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"

"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan teille. Kuulkaa:

"Kas, kourat töiden koventamat Käy työhön eestä Ranskanmaan, kas, kuinka liput hulmuavat johdattain kansan rintamaan! Nyt alttarilla leimuaa pyhänä liekki lempemme, ja kuoloon saakka puolustaa me isänmaata vannomme."

Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. — Kaikki tämä sai huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:

Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.

Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon, löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra Mille syleili minua ja minä häntä.

"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.
"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."

"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre Aubier Limousinista — lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta puhumiseen!"

"Nuori ystäväni", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. "Hänen pitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille. Me soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä kysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen. Tulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille romansin."

Samassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan valkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut koskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja sävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt huomanneen hämmästystäni.

Saavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä vaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.

"Jos sulle nuori, puhdas nainen lemmestä syttyy palamaan, tee ikiliitto armahainen ja souda onnen satamaan!

Niin alttarilla isänmaamme tehkäämme ikilupaus, onnemme muuten jättää saamme ja rinnan täyttää katumus."

Mutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka muinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat luetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä päivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas oli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen asettanut.

Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.

Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella. Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren rinnalla?

Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, — huolimatta hänen myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen kykyään miellyttää ei voi määritellä. — Paitsi hänen tytärtään, en oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.

Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä ei ollut aavistustakaan.

Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin. Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.

Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä pukuun.

"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin. Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti, uskoakseni sen teille."

Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä voin hänelle vastata.

Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin, poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena. Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja että minut vangittaisiin.

Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin. Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti varjellut.

Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä. — Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle vähintään mieltäkiinnittäväksi.

Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.

Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys sanalla veli hänen suussaan oli minulle.

"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja, paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme sinne ja etsikäämme onneamme."

Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.

III.

Vietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään enkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en voinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja katselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä pyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin puistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi, joivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät näinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden joukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua tänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla ilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja levottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.

Naisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin, kantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni vielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.

"Jumalani", kysyin itseltäni, "olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko sanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? — Vai onko minulla vielä paljo sanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että rakastan häntä? — Mutta tietääkö hän sen? — Ja tahtooko hän ylipäänsä sitä tietää?"

Siten huokailin epävarman kohtaloni takia, kun äkkiä kuulin tutun äänen. Katsoin ylös ja näin herra Millen, joka seisoi erään kahvilan edessä, isänmaanystävien ja kansalaisten piirittämänä, ja lauloi. Hän oli kansalliskaartilaisten puvussa ja piti vasenta kättään kiedottuna nuoren tytön ympäri, jonka tunsin erääksi kukkakaupitsijattareksi Ramponneausta. Herra Mille lauloi "Lisetten" nuotilla:

"Tuhat kansanedustajaa tahtoo meidät vapahtaa, satatuhatta kaunotarta kahleet taasen kietoaa.

Neidot kaipaa murhemielin muinaisia aikoja, uutta aikaa kiroavat, kun on miehet vapaita."

Hänen laulelmansa otettiin vastaan vilkkailla suosionosoituksilla. Herra Mille kumarsi hymyillen. Sitte kääntyi hän seuralaiseensa ja lauloi taas:

"Ällös vain niin typerästi ajattele tyttökulta, suuremmatkin ajatukset päässäs paikan saakoot sulta. Tämä totuus korkeammat tavat tuopi maailman, suuren kansan kohottaapi tasa-arvon nautintaan."

Ympärillä seisojat taputtivat käsiään. Herra Mille veti nauharuusukkeen taskustaan, ojensi sen Sophielle ja lauloi samalla:

"Sini-valko-puna-nauha ota, joka kulkeissamme vahtiin öisin ilomielin hekottelee hatustamme. Tämä naisen koristaa, tuhatkerroin kauniimmin kuni kullan kimmellys, loiste punaruusunkin."

Sophie kiinnitti nauhan hattuunsa ja katseli voitokkaasti ympärilleen.
Taasen taputettiin käsiä, ja herra Mille kumarsi. Hän antoi katseensa
liukua kokoontuneiden yli, näkemättä minua sen enempää kuin muitakaan.
Hän näki vaan itsensä.

"Ah hyvä herra", huudahti naapurini, joka innoissaan syleili minua, "jospa preussilaiset ja itävaltalaiset tuon näkisivät. He vapisisivat, uskokaa pois. Longwyssâ ja Verduwissa on heillä ollut onnea, mutta Parisissa löytäisivät he hautansa. Koko kansa on sotaisen hengen innostama. Tulen Tuilleriltä, hyvä herra, olen nähnyt laulajan, joka vapauden patsaalla viritti marseljeesin. Ja koko joukko lauloi loppuosan:

"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä elävänä päässyt."

Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan, kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:

"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse itsemme."

"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet pettureista!"

Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut olento — oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois, mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille seuraavan puheen:

"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu. Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja salaliittolaista."

Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. — Jo lapsena oli minulla ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.

"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini, lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat, olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi sinulle kelvottomaksi!"

Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. — Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni, niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?

En ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo ja sanoin hänelle kaiken.

Hän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän vakavalla äänellä:

"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. — Teidän ei pidä suotta uhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de Saint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen tunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi mieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat täydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle, josta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt."

Herra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen Tämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen vastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, — hän oli suosituin runoilija ja kertoja. — Eilen juuri olin erään naisystäväni luona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina. Ja niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä kauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.

Joka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen kuolematonta romanssiaan "Le Gagea."

Siitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen romaaninsa "Cynégyre", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja oli saattanut varjoon Florianin "Numa Pompiliuksen."

Ja tämä mies, "Gagen" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli kilpakosijani. — Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli melkein suurempi kuin tuskani.

"Kyllä", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, "lahjakas nuori mies — mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen. — Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla."

Sitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli sydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.

"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea", sanoi hän, "päinvastoin pitäisi kaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten — puhujien, runoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän kykynsä tekee heidät itsekkäiksi."

Mutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. — Hänen ilmotuksensa oli tappanut rakkauteni? — Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä ainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.

Chevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? — Vaikkakin sydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä ajatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun toisen olisi lyönyt laudalta.

Suutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä talon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan hämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus voisi sammua.

Mennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani, näin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen kohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan juhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat kuorossa paljain päin loppuosan: "Aseihin kansalaiset!"

Mutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn: "Pyhä rakkaus isänmaahan!" Silloin meni innostuksen väristys läpi kansan.

Kuullessani sanat: "Vapaus, rakastettu vapaus" vaivuin minä polvilleni keskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti kanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun lapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi kuolemaan!

Veripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti sammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä, joka aika oli takanani.

Kun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut sydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.

"Kaikki on ohi", sanoin nyyhkien itsekseni, "en rakasta enää Amélieta. Mutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi itken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?"

Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi. Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.

Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.

Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu käärmeillä.

Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät olivat kauhua täynnä.

Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet heittäytyi rintaani vasten.

"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. — Ainoa veljeni, Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani, mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa. Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata. Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on kieltäytynyt. Nyt ystäväni, — poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."

Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi kohdata.

"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää? Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia — ja minulla oli niin kaunis puku päälläni."

Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.

Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta, jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia mielistelyjä:

"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä", sanoi hän, "sinun pääsi tullaan katkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi tyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa, suuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka."

Kalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä huolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten vielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain ajatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean eteen.

Vihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin yksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan kaulaani.

"Ah, hyvä herra", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, "koko helvetti on päässyt irralleen meillä. — Olisipa minulla kyky oppia pirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt kaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. — Kuinka herttua voi? Hän on niin hyvä, ystävällinen herra."

Kerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä leipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa ja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.

"Sehän on mahdollista", vastasi herra Larisse, "mutta hiusten kähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he laatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa mihinkään."

Parran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut silloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois partaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:

"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan mielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon ja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut maasta."

Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän seurasi minua vastustelematta.

Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi hän käteni irti ja sanoi:

"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."

Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut, lähdimme matkaan.

Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tahi kuolema" — kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle. Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.

Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä, valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin. Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan hyväsydäminen mies.

"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana. Sillä — sillä, nähkääs, kansalaiset —"

Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa vastaavilla eleillä.

"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" — (mäin sanoen ojensi hän paljaan jäntevän käsivartensa) — "vaan myös tätäkin" — (tässä viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac, entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.

Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan, käydäkseen Larisse raukan kimppuun.

"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä tointa harjoitat?"

Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."

Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi, ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt ainaiseen pelkoon.

"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää alituisessa pelossa."

Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten sekamelska, meitä poistumaan.

"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta tarvitsee tätä" — samalla viittasi hän otsaansa.

Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen. Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.

"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi. "Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."

Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja kärsin sanomattomasti.

"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä — koska hän on osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. — Mutta hän on jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän. "Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.

Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt viimeisenkin armahduksen toiveen.

Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.

Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.

Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.

Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:

"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi häntä koskaan rakastanutkaan.

"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin itävaltalaisien kuulat. — Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla opiskelin latinaa, — että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa? — Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi menee sotaan?"

Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden — varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille käsky lähteä Maubeugeen.

Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.

Olin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta meidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua läpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä. Mutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua. Nukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha kersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää — tämä lauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia, sillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.

Muuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa Waltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksi ancien régimen sotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun se oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan nuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat ytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee kelpo sotilasta.

Everstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti minulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo, vaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun tasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän joka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.

Siunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut hyveiden tielle —

(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun seitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).

André oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi Seinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. — Lucie hänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.

Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun kello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan ja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. "Courrier de l'Egalitéssa" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin florealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.

Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi peiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja lähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes saavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.

Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin sanskulottina Parisissa.

Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan miehen vaikutuksen.

Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen välissä.

"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta", sanoi André.

"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus joudu sen kautta vaaraan."

"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.

"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan — ja rakastettuni on vankilassa."

Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi täydellisesti tämän tunteen.

"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon, pyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut heti Port Libreen."

"O-ho", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla ja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, "sehän on enemmän kuin elämä, se on onni, jota vaadit minulta, kansalainen!"

Suurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä, paljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.

"Tule tänne, nymfini", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä, "katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän on tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin, että kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata rakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko kieltää häneltä tätä toivomusta?"

"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi rakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle osotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa."

"Päätetty", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. "Sinä saat taas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen Lardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän sydämissänne."

André vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin ilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen hänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut mitään vastapalvelusta tehdä.

"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö tahdo syödä kanssamme?"

Epicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta kädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena lupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.

Eräänä yönä vaivasi minua "lentsukuume" niin, etten voinut nukkua. — Äkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme kertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty kirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia korkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia norsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita pikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja jotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat rakkaat ja kalliit.

Koputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin samalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos lasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa nyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt, kuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut minusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti saanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen kaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti tunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden kunnostanut itseään.

"Hei", huusin minä, "La Tulipe — etkö voisi pitää hiukan pienempää meteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, — tiedäthän, että olen sairas."

"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea valloittamassa — sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan montakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen nyt paraatiin."

"La Tuiipe", vastasin ankaralla äänellä, "rykmenttisi hajotettiin Ludvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et tarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa lasikaappiisi."

"Et siis tiedä", sanoi hän, "että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun kaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus katoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se on hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin hornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan kaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat siellä ja katselevat."

"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi perintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä kansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin paljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen säilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan lähteä lasikaapistasi."

"Kyllä, sinun täytyy", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle aivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta korkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. — "Sinun täytyy. Kaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme tiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on luvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän galatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät he kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen. Mutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä olet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi aivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on elämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen kaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun alla talomme pihamaalla."

Ponnistelin, vastatakseni maltillisesti: "Kaunis Pamychis", sanoin, "sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka ilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun Agorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme ei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan pahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.

"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin.
Tapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja.
Kaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään,
mihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin."

Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan katseen:

"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut. Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe häntä enää koskaan."

La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus. Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.

Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä siihen.

"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän useampiakin kuin yhden."

Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta — seisoin silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä. Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet — olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti — pari tuolia luisine selkänojineen — akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode — kaikki näytti somalta ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea. Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.

Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa, että vuosi 1793 on lopussa.

Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa. Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.

"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on onnellinen vuosi?"

Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja panee hänet vuoteeseensa.

Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja viemään hänet kuolemaan.

Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.

Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään kymmenen kertaa lukenut sen läpi.

Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä, ennenkuin heittäisi ne tuleen?

Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen sydämensä nuoruutta ja rakkautta.

"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana, yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. — Oi minua onnellista, jonka oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin, rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi katselee hänkin nyt juuri taivaalle — — —

"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin, jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan sinun läheisyydessäsi, — liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti rakastettuni —"

Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien lomasta, on aamu.

Palvelustytöt alottavat työnsä — hän tahtoo lopettaa omansa. — Eikö hän juuri kuullut ääniä?… Ei, kaikki on rauhallista hänen ympärillään.

Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona pehmeässä lumessa. — Mutta ne tulevat, he ovat siellä — he takovat jyristen ovelle.

Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen — hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle, jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.

Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana. Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.

"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix, jonka näet täällä edessäsi" — samalla viittasi hän erääseen mieheen — "on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita, lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."

Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa — inhottavaa. Inhottavaa!"

Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu, että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee. Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.

Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä etsi.

Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse. Mutta ei mitään!

Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.

Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut, särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.

Esimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän makuuhuoneeseen.

Hän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa myöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää hirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.

Kun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla nyrkillään sanoo:

Vihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa vaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut häntä ilmi — häntä!

Riemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan pikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta siitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. — — —

Päästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen piippunsa ja joi lasinsa pohjaan.

"Ystäväni", sanoin, "minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi kaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu kuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut."

"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. —
Hän oli harvinainen naissielu."

"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi hän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta. Katsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin rakkautta vastaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vallankumouskertomuksia

VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA

SISÄLLYS:

I

II

I

II

III

I

II.

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE