The Project Gutenberg eBook of Pyhä hymy: Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä, by Lauri Soini

Olivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaa syystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupu hänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut yletti nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.

… Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä… ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen… hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä…

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun päivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa — nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen — mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.

Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin kipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään koukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.

Portissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja neitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.

— Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen kirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian se menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat perniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä vielä paljas puu vastaan irvistää!

— Se on jo maalattu. Läksin vain vähän… että saisin sitä kirkkaamman hymyn huulille.

— Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. — Ikäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän äidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin sinäkin?

— Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi vanhus tuivertaessaan pihaan.

Nuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen, ja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki puisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä tuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua kolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.

Lieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta kuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet oikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät ikäänkuin kahdenvaiheella.

Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin, oli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli vaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi mestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.

Anni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa kohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo piskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yhtäkkiä huudahti ihastuneena:

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.

— Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin, — mennään mekin kirkkoon!

— Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut —

— Oi, tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta! Silloin tuntuu aina aivan kuin valonsäteily sytyttäisi sydämen rinnassa. Kirkkaan saisin sieltä hymyn perniöläisten neitsyt-äidin huulille!

— Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!

— Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja pirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin ylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine "jocalioineen" ja "paramentteineen" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen; lisäksi vanha "dominus Henzsus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.

— Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.

Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta enimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.

— Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi leikitellen toveriinsa.

Anni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja punervain lehtirantojensa välissä.

— Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten uivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen halaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä pikahtumaisillaan?

Anu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin, taivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.

— Eivät ne minullekaan hymyile niin, kun olen yksin, tuumi hän ikäänkuin itsekseen. — Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet kerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin kuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua…

Hän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin tuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.

— Enhän minä mitä… virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti lipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta sammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla polvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen katseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan saarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan huntuun.

Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti hymynvakavana:

— Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana, tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä. Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen viittoisi minulle…

— Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!— Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu. lasketteli hän kuin karkeloa. — Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä olen hupakko ja sinä olet… sellainen hymyläinen, vaikka olet niin tosissasi.

Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet ihastuneena huudahtamaan:

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

— Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein sanoin.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.

Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kenstiin, kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.

Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ettei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkuin linnan vuoti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.

Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:

Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:

Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.

Väkijoukon reunalla hän yhtäkkiä keksi jotakin ihastuttavaa. Hän pysähtyi kuin naulattu Annin eteen, joka siinä seisoi Anun rinnalla. Ikäänkuin ahmivaa katsettaan peittääkseen kysyi hän ylävästi hymyillen:

Hänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän kohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi häneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.

— Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. — Muuten vain saman talon väkeä.

— Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia lähennellen.

Lähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan mahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa antamaan.

Kesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli niin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi punastuvat kasvonsa.

Helye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä kestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui hän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja toivotti pikaista näkemää.

Tämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään, niinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista rajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla kuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa, ja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä katseen täynnä rusohohteista kaihoa.

Äänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden kotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei ollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli samean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut heidän välilleen.

III

Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.

Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum, sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.

Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postillæ perpetuæ", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan vähemmän veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.

Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholveja kuvittamaan mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua kuorituolia, piispan tuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.

Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herranpyhättöön uuden alttarikaapin ja kuorituolin…

Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.

— No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?

— Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.

— Oh, väkeä kuin helluntain hengen vuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.

Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.

Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.

Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.

— Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.

— Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä se on julkinen pahennus.

— Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.

— Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!

— Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan… julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!

— Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.

Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:

Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".

— Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämenasioissa ohjatkoon!

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.

Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.

Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.

Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen — samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.

— Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen — olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin — ja…

— Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.

— Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että… Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifikseja, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja —

— No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.

— Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.

Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.

— Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.

— Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksetkin suorittavat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.

— Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. — Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista —

— Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.

— Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.

Loistelias kesti puraisi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun lepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä rusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa näyttämään.

— Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

— Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies nahoistaan ja turkiksistaan.

He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. — Saksat ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken, tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

— Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin silmin leikkotukkansa alta.

— Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

— Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä äytäröivät.

— Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies tuohtuneena.

— Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne koijineen.

— Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta kuningasruunua myöten!

— Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään! Riihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä kuningashuonetta kukistamaan.

— Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui —

— Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin —

— Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään… onhan kuningas ottanut piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

— Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama… mutta kukapa häntä kaivanneekaan!

— Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin, synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut puhettakaan:

— Sitä kuvaa minä — (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä lestistään!

— Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on korea, on vain…

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen, oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.

— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tuhmuuttaan. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen, että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.

— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, — hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

— No, voi sun… sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään Anniin) hän… ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.

— Seitsemäntoistainen minä jo… selitti Anni hätäännyksissään, ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

— Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär…

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella kohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

— Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

— Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

— Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten —

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.

— Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan kertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen saapuneen.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Wiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä — leikattiin muistaakseni viisikymmentä — kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.

Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra, joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista. Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan, lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia, vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle nyykistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti, näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi, niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut, Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset. Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni, niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani — ja Kerttu — en edes tiedä paikan nimeä — mihin — mihin he nyykistyivät. —

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen. Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.

— Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, — sinut johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan. Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!

Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.

— Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla opettavaa, jos tulisi mukaan.

— Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja kaupittelemaan.

— Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi palvelija.

Siihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä majapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja jolta osti suolansa.

Konradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli lähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin. Pärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen, mutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin synkkää taustaa vasten.

VII

Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.

Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän päiväpaisteisesti selittämään:

— Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.

— Onhan se… narahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.

— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —

— Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.

— Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin, jotka olivat hujanhajan pöydällä. — Tahdon tilata teiltä alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.

— Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.

— Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse puhuttelemassa seurakuntain pappeja.

— Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne, virkkoi kesti mielistellen.

— Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti piispa myhäillen.

Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän tappion tähden.

… Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin… se aina tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se tehtävä yksistään heidän kuullensa… häikäilemättä, mutta hienosti…

Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä, mutta heti oli jälleen pimeää.

Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta jälestä.

— Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.

Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja pimenneen valon johdolla.

— Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen voittonsa seppelöivä!

— Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!

Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan, kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen — ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.

— Mutta — tuumi hän ikäänkuin itsekseen. — Ah, kuka olisi uskonut! Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne…?

Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen; eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden. Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä, ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen täytyi olla… ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan, siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun kuulematonta, päivän näkemätöntä!

Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.

— Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin, lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.

Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja tarkastelemaan.

Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä pöytään.

Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.

Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan vain, ja näytti kireästi miettivän.

Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään…

Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen päässänsä ajatus… niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat…

… Tyttö oli viehkeä, kiehtova — ja kuvassa oli lempivän pojan ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin, samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen suloisen mallinsa…

Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.

— Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu, ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"

Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta palaen.

Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.

Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin. Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen, oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian tarrannut vieraan niskaan.

Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.

Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja kääkersi porstuaan.

Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.

He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta Anni vältti Anun katsetta.

Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan. Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän vuoteessaan. —

Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille kiukuissaan.

Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren umpuunsa…

VIII

Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan kysymys uusista tilauksista.

Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja. Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.

Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.

… Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin… saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti… Sillä hieno hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit… Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin kummallisesti… tuntui aivan kuin puhuisi hänelle… ei, sitä ei uskaltanut uskoa… mutta sittenkin…

Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan, mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.

Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.

Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.

— Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi… ja kaulasi… (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta varpaankärkeen)… mutta vartalosi vasta… kuinka hän on voinut kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan) tuollaisena tynkänä!

— Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue, ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?

Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman luontevalla äänensävyllä:

— Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!

— Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!

— Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!

Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään. Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.

— Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun voin piirtää puvun kuosinkaan.

Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.

Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan alle vajoamaisillaan.

Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä solkeen.

Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä. Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja puuskahteli tulenhehkuvin äänin:

— Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä… sinä…! Suo minun vain suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!

Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa syliinsä.

Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden juttelemaan.

Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut olla purskahtamatta nauruun.

Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "… kauppatorille lauttarantaan…" Ja muistamatta edes kopistella lattialta tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.

Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei häntä liikuttaisi mikään.

Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien allapäin.

Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa. Pihalta ei kuulunut mitään.

Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.

Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku huolet.

— Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, — mitä isä Andreas kerran ennusti meille tähdistä?

— Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa tähysteli taivaalle.

— Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan…

Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan lähekkäin —

— Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän vielä, että oinas tulee väliin…

Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet, jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.

Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.

Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä, Koroisten piispanlinnan vieressä.

Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.

Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.

Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli jälleen saanut syytä mielistyä.

… Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan. Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa oppia iäkseen!

… Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan. Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!

… Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan! Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa virittämään… ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista, jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee, että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa… sillä hän se iäisyydessä voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan…

Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.

Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti laittoi hän iltaisen pöytään.

Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.

Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen. Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.

Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka kurittomiksi nuoret kävivät… lähtivät yön selkään, sanomatta edes mihin menivät…

Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan. Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.

Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut Annin kainaloonsa… ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.

Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei tullut niin tehneeksi Anukaan… eikä huomannut, että hänen jälestään tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei tulisi liian lähelle.

Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen, varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään, Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan, ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan, mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.

— Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja talonne sitten… piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle… isäni talo on muhkeampi kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla, kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla? Sano, että tahdot!

— Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi arastelevan kysymyksen.

— Ah, Anni! Sinua minä… sinä suloisin ja ihanin… sinua minä rakastan, etten voi elää!

Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan vajoavan altansa.

— … että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava — nyt sinä olet minun — tästä hetkestä — iäti — lemmen palossa me sulamme yhteen — sieluinemme, ruumiinemme…

Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:

— Voi, elä, Lyd… (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä suustaan) elä, hyvä, rakas… elä… voi, eiii…

Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään. — Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.

Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta lähteä käpälämäkeen.

Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan olivat kestin kera istuneet.

Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia. Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.

— Kas, mestariko se… valitan… tässä on varmaan onneton väärinkäsitys!

— Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi, niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen —

Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.

— Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä… pyydän tyttärenne kättä! huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä routautunut loka kopisi jaloissa.

Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.

Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.

— Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja kuulemaan… luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.

Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa
Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.

— Jollei olisi niinkuin on… niin kyllä minä näyttäisin, kirskui kesti hammasta purren.

Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.

Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut… hän ei edes itsekseenkään tunnustanut mitään sellaista saaneensa… vaan se, että kehtasivat noin paeta muka voittosaaliinsa keralla… ja mikäs oli pelko paetessa… kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!

… Mutta ukko, ärrinpurri… äh, hänellä varmaankin oli vielä ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä… ei tietenkään uskonut hänen kosintansakaan vilpittömyyteen… Oh, moinen rajaton hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel… hurmaava askel — kostoon!

Se ajatus aivan lämmitti sydäntä… siten täytyi haihtua kaikkien epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys! Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava, kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin, häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana… Hän mietti vain intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.

Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.

— Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, — että tulette huomenna kanssani…

Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi häneltä leveä nauru.

— Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.

— Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin pitkälle totta tehdyn. — Että ihanko…?

— Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.

Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:

— En minä… en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut sanani Konradus mestarille… mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja kunnian miehenä…

— Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken. Ja se työ on satoisaa… kun vain näytän piispan suosituksen, tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta…

— Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.

— Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden tilausten keruuta jatkamaan.

— Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi… kyllähän osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.

— — Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan tiluksilla.

— Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan tulla mukaan?

— Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.

— Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä jokikin.

— Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi hän melkein ilohelähtävällä äänellä.

— No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti huoahtaen.

Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa Konradus ukon luottamus.

Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli tämän lemmenpuuskalle.

Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin talonlämmittäjäisissä.

Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.

… Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka tuossa tien varrella!

… Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa… mutta häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!

… Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi, joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli… saa puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "senkin onni ja kunnia"… saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan… saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa, tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä liikutakaan… ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!

… Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään… saat juosta jokaiseen hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella, kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet, kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen, että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan, mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain kulkevat… ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee…

… Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi… hän tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan… aikanaan varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä kaulukseen!

Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen. —

Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli hopea.

Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner, joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.

Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä, että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä. Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.

Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi. Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin, joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.

— Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.

— Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti kokenut ukko Swarte. — Mutta se tekisi suurta hallaa meidän kaupallemme.

— Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. — Meille tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se, että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan ohjakset käsissään.

— Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. — Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.

— Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.

— Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta viiniä pikareihin. — Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin osapuilleen käytännössä toteutetuksi.

— Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. — Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa, kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan [markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme, ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta, auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit supistuisivat mahdollisimman vähiin.

— Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat, tokaisi Detmar Lüdenscheid.

— Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.

Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot panttausajalta.

Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.

Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin, niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja tolkuttomammaksi.

Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen, puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan, lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia, mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.

Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.
Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.

Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.

— Katsokaas, huusi hän, — siinä on minulla vaivainen syntinen, joka panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder Clippiator!

Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer tiirotti häneen muistellen.

Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi hänet.

— Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli pormestari.

— Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on tähtäimessään.

— Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin, sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan sydämensalaisuuden.

— Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. — Uskollisempaa sydäntä tuskin lie kenelläkään!

Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi, miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien. Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet, että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.

Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.

Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.

— Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. — Ne rukkaset eivät miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.

— Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti muuan juopunut saksa.

Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman juhlallisella äänellä.

— No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille ensi kerralla.

Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti, oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko seurassa.

Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta, jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.

Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet koteihinsa.

Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen. Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia ottamaan asian oikein omakseen.

— Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. — Kyllä puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten… piispan… puvussa…

Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen, että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.

Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi profeetallisesti:

— Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!

Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä, niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin hauskaa juttelivat.

Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä. Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen jokellusta hyvälle isälle ja äidille.

Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa reellä kaupunkiin.

Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, nix nive candidior.

Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin, että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka, vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen sotaisemmilla edeltäjillään.

Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet käärittiin turkispeitteihin.

Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla, jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse, jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki, virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä, sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi. He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko, joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen. Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu, jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.

He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.

… Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta dat nivem sicut lanam, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun. Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä kirkko sieluille kylmässä pohjolassa… Etelässä ovat taivaan ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon pohjapiirroksen…

Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui, sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun pysähdyttiin kapitulitalon eteen. —

Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.

— Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden… olisihan laadullaan, jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti edistää kirkkotaidetta täällä.

— Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita —

— Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!

— Ai — varakkuudesta puhuen — johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä, eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa, kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi, etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä, Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin. Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan kuvaansa takaisin.

— Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina… huomautti piispa terävästi.

— Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee myymään —

— No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.

— Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on
Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin
Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.

— Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille… jostakin hämärästä syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut…

— Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja vaurastua.

— Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää naimasta mestarin tytärtä.

— Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.

Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden on syytä olla varovainen.

— Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle salavihkaa.

Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli tuonut mukanaan.

Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.

— Teidän armonne, alotti hän, — lähtiessäni en luonnollisesti aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein tiedä… katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita pulani…

— Tuleepa mieleeni, virkahti piispa… onko isänne ennen asunut
Räävelissä?

Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:

— Kyllä hän on ollut… mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani…

— Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?

— Sitä en tiedä niin tarkoin… ensimäinen muistoni elämässäni on,
että äitini voi pahoin merimatkalla… merikipeänä oli tietenkin.
Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt
Lyypekkiin…

— Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin, enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen. Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.

— Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti
Lyder kesti.

— Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.

— Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti kauhuissaan.

— Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein kaikki mitä tarvitaan.

— Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka ilmaisi puhuttelun päättyneen.

Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan. Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa taivuttamaan.

Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.

— Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.
— Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!

— Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja… virkahti sulhanen samalla kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.

— Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran niin pitkälle päästään.

— Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!

Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.

XII

Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.

Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä, niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.

Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti, sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.

Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä toisi olutta hopeahaarikalla.

— Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.

Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen. Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana olivat…

Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.

Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei tuimiin kurttuihin.

— Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa saatuaan, — enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en tiedä mitään enempää.

— Hohoi, huokasi vanhus. — Elämäni toivo ja valo on ollut siitä päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani luovuttava?

— Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa, on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.

— Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.

— Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden, ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. — Tahdotko sinä ottaa kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?

— Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?

Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna hänen poskilleen.

Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni pihalle kalpein kasvoin.

Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena… tuokion vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.

— Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin, — en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.

Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli voitettu.

— Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. — Ota hänet! virkkoi hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.

— Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja lähtevän näköisenä.

— Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää apua.

Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian lähelle.

— Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa järkyttää.

— Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran viikossa täällä näkyvissäni.

— Ah, virkkoi rovasti — muistin aikaan. Lyder kesti on saanut muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän työpajassanne?

Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. —

Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa, vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.

Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin umpeenluodusta haudasta.

— Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta laittamaan.

— Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti päättävästi.

Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.

… Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan, olla haitaksi hänen pappisuralleen… kenties laimentaisi virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties tuli sanotuksi liikoja… mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.

Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti nuorta saksaa noutamaan.

Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän kuului olleen kansallisuudeltaanko.

Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan. Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti vaimo jälkeen… eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.

Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet. Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.

Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.

Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä, koskei heistä tietty sen erikoisempaa.

XIII

… Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta — toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, — muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!

… Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään, vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen! Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan… ei pääse koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!

… Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut. Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon — kirkossa, jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä, ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin. Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä toki pääsee, täytyy päästä!

… Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain! Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan…

Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.

Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis. Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat, joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.

Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla kyydin kaupunkiin.

Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi huumaavista häistä — ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti sydäntä…

Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.

Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa sairaana, vuoteen omana.

Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta; Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe". Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat porvaritkin olivat perheineen.

Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan, seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen asunsa.

Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä voitonmerkkinään.

Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin. Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.

Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen, jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.

Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat, jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä pimeää salamain valaiseman kuvan: ennen vihityn vaimonsa kaukana kotirannoilla. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus, joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan. Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.

Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä tyyneydellä, mitä oli tuleva.

Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä liikkeestä.

— Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin hevoskyydillä.

— Mitä… mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.

Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.

Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.

Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi, miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.

Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.

Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan: sakramentin häväistys.

Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen kysyen, selitystä vaatien.

Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.

Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän nousi ja teki lähtöä.

— Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, — kukapa tätä aavisti; ei hänen armonsakaan — sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta — —

— Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus. Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.

Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.

Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.

Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä hoivaamaan.

Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään. Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän katseen.

Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään, että apu joutuisi pikemmin.

Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän huusi vavahtelevin leuvoin:

Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa pitäneen.

Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.

Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon. Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti, sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan. Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa rientäessään apuun.

Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse. Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut vaaraa verenvuodostakaan.

Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. —

Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.
He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.

— Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.

Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.
Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.

XIV

Yötä päivää, ponnistaen voimansa viimeisiin, riensi ja rehki Konradus mestari Kyminpäätä eli Hankonientä kohden.

Vihdoin saapui hän sinne illan suussa, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään.

Olihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana tullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka vaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa kera saapunut parahiksi laivan lähtöön.

Vanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle, missä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja merenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren aallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa. Siihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.

Mutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä taivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä. Sysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.

Keskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi räjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys. Kolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan yöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi raunioiksi luhistunut.

Mutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa ja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin, valaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi herkeämättä.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan kuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan luo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut kätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja rangaistusta.

Ja vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän häilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle merelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.

Vanhus näki laivan ärjyvillä aalloilla, näki laivan heittelehtävän ylhäisiin taivaihin ja alhaisiin aaltojen syvänteihin. Ja laivan kannella näki hän salamasoihtujen valossa kestin, mastoon sidottuna, tuhkanharmain kasvoin.

Välähti salama, kirkas kuin putoava aurinko. Sen valossa näki Konradus ukko laivan leiskahtavan korkealle ilmaan ja putoavan meren syvyyteen. — Kiitetty! Ole kiitetty, Jumala! Alkoi sataa jäitä, suuria, kuivia jäärakeita, niinkuin vierinkiviä.

Hentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten koivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen yllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.

Piispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien… hänen armonsa oli uinahtanut.

Saapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa, tassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi, että hänen armonsa oli uinahtanut.

Hiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi silmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.

— Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa, ja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. — Pääsen pois ennen häntä, pyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä vaeltaessaan.

— Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas, istuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän herkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä rouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita nähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä? Ei silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi tuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli hän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani. Nöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi puolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä äiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: "Sano Hemming piispalle, koska hänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on lempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä ja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle." —

Väsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta pani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.

Ristissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha
Amos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.

Ennen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen, hänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.

— Veli, virkkoi sairas heikosti, — olen kuullut Konradus mestarin teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!

— Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. — Jollei sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.

— Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas heikoin, katkonaisin äänin. — Olen minäkin saanut kokea samanlaista kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan, jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta, ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän sai luvan astua papilliseen säätyyn.

— Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen, vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin kuuluvasti.

Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän iäiseen uneen.

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä
Jönis Vestfalin kanssa.

— Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää — lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo…

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.

XVI

Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.

Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.

Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään. Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.

Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.

Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa, oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima, joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.

… Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen onnensa ja elämänsä ja tallannut…? Niin, oliko kääpiö tämän jätin jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut — —?

Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä. Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan, epätoivon kiihkeydellä.

Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa. Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.

Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon laahautui mies…

Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.

He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli istunut häissä…

Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan selittäen tai anteeksi pyytäen.

— En voinut olla… tiesin… että olen… tuomittu… tuomittu… Mutta en voinut… voinut elää… ilman… ilman vuoluveistä… en voinut… tulin tänne… tänne… kuolemaan…

Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi kiireimmiten vuoteen.

Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta saattaa vuoteeseen.

He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen sammuva katse sattui siihen.

Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.

— Sinä… vuolet… vuolet… tietysti… Hän katsoi kuvaan… ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi kasvattiinsa kysyvän katseen.

Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.

— Laupias… sehän… sehän on… hän! Hänen katseensa liukui kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.

Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena kantoi Anu hänet vuoteeseen.

Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen hivuttavaan tautiin.

Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat sanat:

Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi tyttäreensä pitkään.

Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa ponnistelua.

Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.

Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä parannusta.

Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.

Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä vaipuivat hervottomina peitteelle.

Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:

— Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille sieluille.

Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä kuolinvuoteen ääreen.

Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt hänen sieluunsa.

Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.

— Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, — tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.

— Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi vanhus ja lähti.

Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima, niin että ajatuskin jähmettyi.

Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla, nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi kääpiötä jalkoihinsa.

Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.

Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen pimeihin kirkkoihin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄ HYMY: HISTORIALLINEN KERTOMUS HEMMING PIISPAN PÄIVILTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pyhä hymy: Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä

PYHÄ HYMY

I

II

III

IV

V

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE