The Project Gutenberg eBook of Koneiden ääressä: Romaani, by Mikko Tervas

Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa, jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui nähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes vasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen oli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli muodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen välistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.

"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä mitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"

Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli päätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.

"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen Mansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas, kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa niin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee… tunteeko punanen sierain leivän tuoksun…? Kos, kos… kos, kos… — No, anna nyt jo, äläkä kiusaa!"

"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa karjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää kunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei pääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta pellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin kuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan, tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"

Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven, siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa juottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.

"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takana istuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia käämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään apuna kuormaa työntämässä."

"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähän vastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.

"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani kenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua, että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"

Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti lenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin harva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide. Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.

— On se kummaa, — ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, — kuinka tuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut Katrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi. Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta olispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.

Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi. Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.

"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta, kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa tulevaksi.

Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin savuavan.

Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.

Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään vuoteellaan.

— Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä puhutella mökin asioissa, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Olisikohan…

Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta sitten oli kuollut Jaakon isä — äidin oli jo aikaisemmin tuoni temmannut — ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian puheeksi.

Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" — Mutta eipä hän voinutkaan haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi samoille paikoille. — Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista tai ohraa! — Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan. Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.

— Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, — jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. — Ei ollut päiväkausiin muita kuin kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa, joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.

Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.

Anna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko perunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.

Sieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä. Aivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan, vapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen taakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen, niin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.

Pian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky, jonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa sekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan, asetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä takkakivellä.

"Kyllä se kiskotti", sanoi viimein. "Senhän arvaa, kun on tuollainen Jumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut", kiirehti Anna-Kaisa vastaamaan.

"Kylläpä alkaa uuvuttaa…", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä varaan.

Anna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki kohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.

"Pistetäänpä tässä pannu poroon", puheli Anna-Kaisa lempeästi niin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa työn uuvuttamaa puolisoaan. "Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja virkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai joko alkavat loppua?"

"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi", sanoi Jaakko. "Ja kyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on opittu saamaan."

— Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Nyt on jotakin tapahtunut.

"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko elämänsä ikänä."

"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia", puheli Jaakko kappaleen ajan kuluttua kuin itsekseen. "Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia ja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä käsiksi."

"Herranen aika, mitä sinä puhut?" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja keskeytti perunain kuppiin ammentamisen. "Meidänkö torppaan?"

"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin voimme toimeen tulla."

"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."

"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada jonkunlaisen korvauksen työllemme — muutenhan olisivat lait ja oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että tästä on muutettava pois."

"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet lapsemme ja…" - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin tulvivat uudet kyyneleet.

"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta mieli tekee päästä valmiille apajalle."

Jaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut hänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut Pietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen mielipidettään kuulemaan.

"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä", sanoi Pietola Jaakon asian kuultuansa. "Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan maa on sinulla ollessa."

"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme raataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo: 'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!"

"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan sillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia, niin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?"

"Maahan!" hengähti Jaakko. — Hän oikein hämmästeli katkeraa ääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. — "Sitten kun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa, ojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa työtäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin päivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita! Ajatelkaapa asiaa minun kohdaltani!"

"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki menettelisi Kuljun tavalla."

"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko yksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään."

"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä kukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!"

"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus menetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi verinen vääryys."

"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, — olisin minäkin. Mutta sillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?"

Jaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin lattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun messinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja apeasta mielialasta.

"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian tirkenneet siihen."

"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään päällä, niin silloin…"

"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia ansioita etsimään."

"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.
Entäs perhe?"

"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri aikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi poikakin…"

"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään sinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata, mitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle ja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, miten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut heidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä kuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on vakasin ja Jumala totisin'."

"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen", sanoi hän eräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. "Jos Kulju olisi uusinut sopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla kuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta kedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt maan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme, vaikka kirveleekin sydäntämme."

Juuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa hyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten saattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin tähän saakka.

"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi", päätteli Jaakko. "Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä." — Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, — jatkoi hän ajatusta itsekseen. — Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin, kivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan auta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin, ettei tarvitse kahta kertaa käskeä.

Hänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä entisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko asian… siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!

Kuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki vaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: "Mikä tuon tiennee mikä onni se sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin. Tuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi siellä saada lääkärin hoitoon."

"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman kivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua", ilostui Jaakkokin, kun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. "Ja on siellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin."

Asia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä toisilleen vakuuteltu.

II.

Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.

Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.

"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.

Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut savupiippu katolla…

Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo vähän sen asian takia puuhannut siellä.

Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä. Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen jälkeen ettei huomattukaan.

Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle. Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.

Koko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei tiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa sivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan näköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin sisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla puolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti puettuna ja kylmästä väristen.

"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa", puhui nainen itkien ylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. "Tiedäthän sinä, ettei meille jäänyt juuri mitään kotiin…"

Enempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana kauvas vaunun porrasten luota.

"Pois tieltä!" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma matkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä kautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin, sysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.

Takana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät pyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja kytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien löyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia odottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän isommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja lattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista matkatavaraa sikin sokin.

Kaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten, salaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta hän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla, kuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset ihmiset — aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria häitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja käsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä tuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku korkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen takanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun kuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli jäljessä.

Väkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää puistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden lasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin kirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat lamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin markkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka paikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta vetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla huudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä huomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset riensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa, keskeytymättä.

Katri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka vastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava. Sen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle Pitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen puistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat yhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.

Oikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun vanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet vielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja rupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.

"Voi hyvät ihmiset", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, "voisiko täällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän päiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti ketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa nelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu vinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu kellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta kuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on työssä, jota te haette?"

"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka on tässä edessänne."

"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille osaatte."

Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.

Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille…

III.

Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.

"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! — Noo, älkää olko huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei muuten niin tappelemalla."

"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on", sanoi Saarniska, leväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. "Tässä me tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin salkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on tässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat paikat täynnä."

"Köyhillä ihmisillä!" tarttui Saarniska puheeseen. "Mistä sitä on? Onhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä huolimatta löytyä tällaista ahtautta."

"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me olemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme onnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa. Pitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa: kaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!"

"Oletteko syöneet jo? — Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun juuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin jää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa sitten saattaa sijotella ja järjestellä."

"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat uskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla, sikiöt, ja Jussi myös!"

Vähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska järjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.

Jaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä suinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa löytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee niiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen mies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa käyttäisi.

Anna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi. Tuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan ja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen, sillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan halunnut.

Hän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin Katri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan kodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon kaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä puhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan joku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen vaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti. Hänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän tuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä kuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja apteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli täytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä touhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella, minkälaista on kaupungissa.

Joskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle hyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä oikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein sai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi, puhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua heidänkin lapsillensa.

Kylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin jälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta tienoilta paloi tytön halu.

Kaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista. Pian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan kaupunkielämän kaikkiin puoliin.

"Vaivaako neitiä ikävä?" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli hänen lähellänsä samassa pöydässä.

"Eipä tuo kovin", sanoi Anna vähän hämillänsä "neidiksi" puhuttelemisesta.

"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän yksinäiseltä."

"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa. Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."

"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin, Laura?"

Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän. Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin nuoruus merkitsi?

"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.

"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton… Meidän kultu Lauramme! Ihan kiusallisen kiltti tyttölapsi!"

Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina. Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. — Tai oli se myöskin rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.

Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.

Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö, hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.

Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.

Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja kokea!

Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä, hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.

Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.

Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin. Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.

"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.

"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"

"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui sivulle kävelemään.

"Herra Rinne ja neiti Niemelä", esitteli Elli. — "Tulithan sinä, vaikken minä luvannutkaan."

"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet — ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?"

"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän", sanoi joku takana kulkevista tytöistä toisille.

"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven juuresta."

"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita", sanoi Rinne ja katsoi
Elliin merkitsevästi.

Ja mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään, tuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta tarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.

Hän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli jotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo kauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan pienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin hyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa joutua kiedotuksi.

"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?" kysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan katsetta.

"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai hännälläni ropsinut?"

"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne ovatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari."

Anna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut. Olihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin oli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin näteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.

"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan, milloin hän on vaan matkassa."

"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin viides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin irtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että minä valitsen varren varrelleni!"

Anna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä. Hän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi alas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin kuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän vihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä nyt oli oikea velikulta!

"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa", kiusotteli Rinne Elliä.

Anna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä työväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari vuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja perustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan, olikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja perustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen vuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko rakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin, kolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi emännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.

Kun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja tuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin juhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri yhdistyksen ruokalaan.

Jo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet pöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa keittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä mitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa, resuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita, likaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana työhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan, sillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa nielaistuksi.

Rinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta saattoi nähdä yli koko huoneen.

"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä vielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?" sanoi Rinne.

"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta salassa."

"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin voita leivällä."

Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.

Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla. Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.

Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen, kilvoitteleminen ja mässäys.

"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin oli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?"

"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka kelvannut."

"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi sisälle mahtunut."

Joku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa kikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.

IV.

"Raatajan Vapaus" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona. Ilmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli tulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa ei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.

Ohjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto, avajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä, pukutanssi ja yleinen tanssi eli "kentän tallaaminen" tai "kengänpohjien hivutus". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai -agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että puhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi, jonka "soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija".

Koko maailma "Raatajan Vapauden" vaikutuspiirissä näytti juhlivan taasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se aikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan. Kaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli nykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut puute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä paitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi raskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.

Ammattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut ulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja tällä kertaa.

Esitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän kautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.

Anna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän kävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa. Äiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä välitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta illalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada täydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa Ellin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut tarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet Saarnin entiset huoneet.

Kello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.
Soitettiin juuri kirkkoon.

Anna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli pihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se oikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli rakennuksien.

Laululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei ollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun pölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset, joita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien juurelle, kituivat helteessä.

Tytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut tässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli ympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin oli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja kaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa. Akkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo repeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä silityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö, jossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli yksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi panna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet päivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun omaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat huonetta vielä "Työläisen Joulusta" leikatut taulut, joita oli nuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan naulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.

Ellillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta kahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos aikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa syöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa ruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai järjestää niin kuin varat myönsivät.

Mutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen mielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä ja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi ja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei talonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä häneen koski.

"Ala nyt jo nousta!" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi vuoteellaan. "Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan aamukunnossa."

"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika", sanoi Elli. "Ai, ai sentään! Kylläpä se olisi makeaa!"

"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä kotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan muori taasen mokista?"

"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan muoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää minua elämästä niin kuin itse haluan."

Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.

"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.

"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla rauhallisin mielin."

"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."

"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa toivomasta koskaan."

"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."

"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä et voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on tapahtunut."

"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana sinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat."

Annan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta, jonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman tiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän kiirehti syöntiään.

"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä minä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika Valkoseen vaatteeseen."

"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani halpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin, että olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää monta vuotta ole sinulle sanomassakaan — Herra tietää, ovatko nämä jo viimeiset varoitukset."

Anna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi äänetönnä keittämistä.

"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä", sanoi hän vähän ajan kuluttua. "Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja hän on menestynyt tässä maailmassa".

"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna", vastasi Anna, pilkallinen sävy äänessään. "Meitähän ei voi asettaa rinnakkain."

"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"

"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"

"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."

"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä, "kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen, mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa, ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."

Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.

Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa. Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.

Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko mikään. Ehkei mikään!

Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.

Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana. Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa, sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.

Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena, välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien aikaansaamat liikkeet.

Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella. Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.

Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden. Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen, vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.

Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös. Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen tykintä.

Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat tulleet tilalle.

Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua, nokesivat vasta maalattuja seiniä.

Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät jäljet.

Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja, joita näkyi eri suunnilta.

Kymmenet tehtaat kokosivat yhä uusia ihmisiä ympärillensä. Liike kasvoi alinomaa. Sikisi yrityksiä, joista ei ennen tiedetty mitään. Mikä äsken tuntui tarpeettomalta, oli jo kappaleen ajan kuluttua aivan välttämätöntä. Raha kulki kädestä käteen, ja sen orjina raatoivat tuhannet ja taas tuhannet miehet, naiset ja nuorukaiset tehtaiden katkujen seassa. Rahan orjia olivat heidän herransakin, jotka koettivat saada mahdollisimman suurta voittoa työväkensä koneiden avulla tuottamasta työstä.

Koko kaupunkiyhteiskunta oli muodostunut merkilliseksi kilvoittelulaitokseksi toistensa kustannuksella. Jos joku tuli nujerretuksi kilpailussa, kynityksi kuin paistettava lintu, ei se liikuttanut ketään. Koneiden aikakaudella oli suhde lähimmäisiinkin muodostunut koneelliseksi. Missä määrässä oma kanssaihminen saattoi olla koneena koneen ääressä, liikeyrityksissä, pankeissa, vekseleissä j.n.e., siinä määrässä hänellä oli arvoa yhteiskunnassa. — Kuuden aikana aamulla viilsivät ilmaa kymmenien höyryviheltimien kiljunnat, ja rautaiset sekä luusta, lihasta ja verestä rakennetut koneet alkoivat toimintansa. Pari kolme tuntia myöhemmin alkoivat konttori- ja pankkikoneet. Sama näivetyttävä, elämää tappava toiminta vähäväkisten keskuudessa, sama levottomuus liikemaailmassa.

Nyt sunnuntain vastaiseksi yöksi ja sunnuntain aamuhetkiksi oli toki vähän lakannut.

Oi, mikä nautinto, kun sai kerrankin levätä! Sai nukkua ohi kuuden, seitsemän, kahdeksan… ottaa vuoteessaan niin mukavan asennon kuin osasi ja tuntohermot ohjasivat. Ei soinut yksikään inhottava vihellys, ei riehunut liike kadulla — kirkkoon menijät eivät paljoa häirinneet. Voi, kun viikon seitsemästä aamusta yhdenkään sai itselleen!

Kellareissa, ullakkokamareissa ja viheliäisissä hökkeleissä laitakaupungilla sekä esikaupungeissa oikein hekumoitiin levosta.

"Nyt saisitte joutua jo, muuten kerkiää juhlakin alkaa, emmekä saa ollenkaan olla jouten sitä ennen."

"Silläpä tietenkin. Saatammehan sillä luurailla, missä haluamme, emmekä ole riippuvaisia laivan lähtöajasta."

Kaupungin ja saaren välillä oli vilkasta liikettä. Näin pyhäaikana järjestivät laivain omistajat säännöllisen laivakulun Hupisaareen.

Jo lauvantai-iltana oli useita mennyt saareen yöksi. Kun ilma oli niin lämmin ja suloinen kuin nytkin, saattoi aivan hyvin nukkua paljaan taivaan alla. Sitä paitsi tällaisen yön vietosta saaressa saattoi olla ajattelemisen aihetta sekä ennen että jälkeen. Se piti mieltä jännityksissä. Nämä retket olivat seikkailuretkiä, joita rakensi hermostunut mielikuvitus jo kauvan ennen kuin ne tapahtuivatkaan ja joissa todellisuudessakin oli ihan päätähuimaavia kohtia. Mutta sellaista juuri kaipasi nuoriso, jonka mieluisimpia huvittelupaikkoja talven aikana olivat tanssi-iltamat ja elävätkuvat.

"Eikös olekin 'Lindbergin pappa' taasen tuolla lahden pohjukassa!" sanoi Rinne.

"Muudan tehtaan työmies. Nyt on pappa taas pahalla tuulella, kun tällainen hälinä käy järvellä eikä kala luultavasti ota uistimeen. Mutta siinä hän kuitenkin etäisimmässä pohjukassa vetelee harvakseen iltaan saakka, söi sitten kala tai oli syömättä."

Toisia uistelijoita, onkimiehiä ja pitkän siiman vetäjiä oli myöskin. Muutamissa veneissä oli koko perhe, eväät ja keittovehkeet mukana. Pojat reutoivat airoissa tai pulikoivat järvessä kuin sorsapoikue. Olivatpa toiset nostaneet purjeetkin pystyyn, vaikkei tuulen henkäystäkään käynyt. Vapaasti sai vene mennä, minne sattui, sillä ei ollut kiire mihinkään eikä myöhästynyt mistään. Mitäpä he huolehtivat juhlahumusta. Isä lueskeli sanomalehtiä, äiti kuunteli hänen yksitoikkoista lukuaan ja vaali nuorinta, joka ojenteli käsiään vedessä pulikoiville sisarilleen ja veljilleen. Päivällisajan lähestyessä soluivat he johonkin rantaan ja vaimo kiehautti yksinkertaisen päivällisen, jota nyt raittiissa ilmassa oltua syötiin erinomaisella ruokahalulla.

Rinne kuljetteli tyttöjä pitkin selkää, lorusi alinomaa tuulia ja taivaita. Rantaan tultua he etsivät saman sopukan, missä olivat koko kesän viettäneet sunnuntaihetkensä. Ei kukaan ollut sattunut sinne nytkään osautumaan. Se oli vähän etäämmällä laivasillasta.

"Olet sinä, Yrjö, kunnon mies, kun olet laittanut veneen", sanoi
Anna. "Tällähän pääsee, mihin vaan haluaa."

"Ilman tätä saisimme samoilla kantamuksinemme koko saaren halki. Nyt olemme etäällä muista ja kuitenkin rannassa", ihasteli Ellikin.

"Ei ole varmaa, saammeko täällä rauhassa olla. Eiköhän tuokin vene yrittele tänne?"

"Mihinkäs nämä nyt soutelevat?" sanoi Anna. "Eivät ne tänne tule, kun näkevät veneen rannassa."

"Annappas tänne riippumatto!" touhusi Rinne. "Mihinkäs tämä nyt ripustetaan?"

"Mitäpä me tässä muutakaan tekisimme? Lepäillään kuin herrat helteisenä päivänä ja nautitaan elämästä. — Tulkaapa koettamaan, kestääkö tämä rahkine?"

"Et saa, Yrjö, tuolla tavalla! Kyllä minä pääsen yksinkin", vastusteli Anna, kun Rinne nosti hänet riippumattoon.

"Yrjö sinä!" torui Elli. "Joutaako emäntä tässä kisailemaan teidän kanssanne?"

"Laittaisit ennemmin tuota keitinselkää, että saataisiin pannu tulelle. Onko sinulla tulitikkuja?"

"Noo, ei sinulla sentään kaikkea ole. Sanovat, ettei sinulla sydäntäkään ole", nauroi Anna.

"Se on niitä akkaväen puheita. Mitäs helkkaria tästä elämästä sitten tulisi?"

"Taikka jos on, niin se on sinulla luonnottoman avara. Äidillä oli kuvakirja, missä oli kuvattuna ihmissydämiä, — siinä kirkkoja, tikapuita, kaikkea maallista tavaraa ja sarvipäisiä piruja."

"Sitä en varmasti tiedä", sanoi Anna, "mutta tyttöjä kai siellä lienee useita".

"Teeppäs tiliä, kuinka monen tytön poskelta sinä olet jo ruusut kuolettanut, niin kuin laulussa lauletaan!"

"Tehän olette vallan kauheita tänä päivänä. Sitäkö varten te olette minut tänne saaren päähän soudattanut, että saisitte oikein yksistä tuumin käydä kimppuuni?"

"Tulkaa sitten! Valitkaa aseenne, nokikepit tai purevat sanat!
Sittenpähän nähdään, enkö minä vielä jaksa kahta tyttöä vastustaa."

"Kyllä te saatte tulla yksitellen tai yhdessä, mutta vastatkaa seurauksista. Minä pitelen teitä pahasti."

"Sellainenhan sinä olet. Sinulla ei ole sääliä hitustakaan toisia, kohtaan. Mutta miehillähän on oikeus olla niin kuin itse tahtovat."

"Ja niillä on sitten otsaa olla valtaamiensa oikeuksien mukaan. Mutta siitä huolimatta: laskehan se nokikeppi pois, likaat sillä vielä pyhävaatteesi!"

"Ei se ole kuin lapsirakkautta, sillä saattaisi sinun, poloisen, käydä kovin pahoin, jos me alkaisimme sinua peitota."

Ihana ilma oli houkutellut koko kaupungin väestön liikkeelle. Kaupungin helteessä, kiehuvassa kuumuudessa ja pölyssä kaipasivat he jotakin ulkopuolella olevasta luonnosta. Heitä monasti kammotti tämä kolkko kaupunki, jonka he olivat rakentaneet itselleen. Sisimmässään he eivät olleet tyytyväisiä omiin luomiinsa, vaikka he hankkivat niihin kaikkia mahdollisia mukavuuksia.

Koko saaren puisto oli nuotiotulien vallassa. Siniset savujuomut kohousivat jokaisen pensaan juurelta ja hälvenivät pian poutaiseen avaruuteen. Nuotioilla kiehuivat kahvipannut. Suuri osa saaressa olijoista ei aikonutkaan juhlaan, mutta olivat tulleet tänne, kun oli mahdollista päästä laivalla. Isoimmat lapset pulikoivat rannalla. Pienimmät olivat äitien hoidettavina, nukahtivat väsähtäneinä pensaiden siimeksessä riippumatoissa tai kentällä, lehtikerppu pään alla.

Vanhemmat olivat riisuutuneet ohuihin pukeisiin. Keskikesän aurinko soi lämmintänsä, jotta köyhäkin sai mässätä siinä, ajattelematta hetkeäkään, kuinka paljon se hauskuus kuluttaa laihaa kukkaroa. Se oli oikein kissan piehtaroimista räytävässä helteessä, jolloin saattoi hetkeksi unehuttaa kaiken jokapäiväisen riennon ja tohisemisen leipähuolissaan.

Mutta yhtä hyvin saattoi tämä saariretki muodostua monelle suorastaan epäsiveelliseksi. Useasta kohdasta kuului juopuneiden mekastusta, korttien läiskettä, kiroilua, kiistaa, ruokottomia puheita ja huutoja.

Ja näiden äärimmäisyyksien välillä, suurin osa kaikkeen alhaiseen taipuvaisena, vietti aikaansa nouseva nuoriso. Saaren lehto saattoi kätköihinsä sulkea monta salakuisketta, silmäystä ja kosketusta, jotka eivät olisi tapahtuneet julkisuudessa. Ilo saattoi muodostua ilon irvikuvaksi ja vapaus mitä turmiollisimmaksi. Viihdytyksen kaipuu oli etsinyt itsellensä uudet väylät.

Välillä kävivät Rinne ja tytöt soutelemassa, ja sieltä palattua söivät he eväitänsä. Rinne oli ostanut runsaasti kaikellaista hyvää, hedelmiä ja makeisia. Hän oli oikein tuhlari tyttöjen seurassa.

Kävivätpä he tervehtimässä kappaleen matkan päässä olevaa samallaista ryhmäkuntaa.

"Hei! Tervetuloa! Tulittepa parhaaseen kohuun kuin mustalainen kirkkoon. Tässä juuri alkaakin uusi peli. Sekota uudestaan kortit! Kolme henkeä lisää!" tervehdittiin heitä.

"En minä tällä kertaa viitsi", sanoi Anna. "En minäkään välitä nyt", sanoi myöskin Rinne. "Mitenkäs nämä on niin yhtä aikaa välinpitämättömyys vallannut?" tarttui joku joukosta puheeseen. "Tästäpä sopii jo jotakin arvella."

"Tämä ei kelpaa!" sanoi joku pojista, nousi ja tarttui Elliä vyötäisistä. "Kas niin, istupas koreasti sedän vieressä ja katsele noita kuvakortteja. Näethän, että he haluavat olla kahden, ja se ilo suokaamme heille."

"No niin, ja menkää siitä nyt kuuntelemaan mesiäisiä kedolla! — Ohi kuin Filipin jihti!"

"Katsokaapa Eelin kulmakarvain röyhistystä! Silmätpä pullistuivat tapeille päässä ja puhaltelee hän kuin virtahepo."

"Tääll' ollaan, tääll' ollaan!" sanoi Eeliksi puhuteltu ja löi korttinsa esille.

Annan sydän takoi kuin olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Hän oli koko päivän salaisesti toivonut, että Elli jollakin tavalla joutuisi eroon heistä ja he saisivat olla kahden. Hänestä oli Yrjössä jotakin erikoista, joka niin erinomaisesti veti puoleensa. Mitä se oli, ei hän osannut selittää itsellensä. Yrjön seurassa hän ikään kuin riipoutui irti jokapäiväisestä rasituksesta. Se toi kuin virkeän tuulahduksen tullessaan. Ehkä hän oli aluksi ihaillut hänessä vallattomuutta, jota hänessä olikin tavallista enempi, mutta oli samassa kiintynyt muutenkin.

Jossakin kappaleen matkan päässä kuului käsiharmonikan kiihkeä ääni. Soiteltiin päivän muotikappaletta, johon soittaja lisäsi monet mutkat ja koukut.

Yrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen viihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön silmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä ilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa…

"Pelkäätkö sinä minua?" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät omituisesti.

Eikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin kahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut… ei mitään niin kuin tällaista tilaisuutta.

Hän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen takaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen puristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.

Harmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta uudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli pensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön kosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!

Kesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti muistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä maalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:

Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä äänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa kierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka…

Juuri silloin pärähtivät juhlakentällä torvet alkumarssiin, ja hetken kuluttua palasi Elli juoksujalkaa.

"Mitä kello onkaan jo?" kysyi hän hätäytyneenä. "Minunhan piti olla ihan alussa. Lähdettekö mukaan?"

Hän pelkäsi Yrjöä, ja kuitenkin olisi hän tämän pienimmästäkin viittauksesta jäänyt.

VI.

Veneessä, jonka Rinne oli huomannut tulevan järvellä, oli Katri ja Juho Haapala. He laskivat saaren rantaan kappaleen matkaa Rinteen ja tyttöjen olinpaikasta, ja hävisivät pian rantalepikon suojaan.

Juho oli konepajan työmies. Hän oli työskennellyt Osakeyhtiö Valimon koneosastolla jo kymmenkunnan vuotta.

Katrin oli ollut hankala saada työpaikkaa, ja aivan epätoivoon vajoamaisillaan oli hän kuljeskellut pitkin katua. Hän oli ollut niin kovin turvaton oudossa paikassa, ja rahavähät, jotka isä oli antanut lähtiessä, olivat ihan loppuneet.

"Suokaa anteeksi!" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.
"Miksi te itkette?"

Niin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko olemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa nälissään ja työttömänä.

"Älkäähän olko millännekään!" oli Liisa sanonut. "Ehkäpä tästä jotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini toistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan tehdä voitavani."

Liisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli näköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään. Rakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi oli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.

"Nyt en minä tulekaan yksin", oli Liisa sanonut äidilleen, "vaan on minulla täällä nuori ystävä mukanani. — Minun täytyy teidät viedä näin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea."

Katria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime päivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei saattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.

Niin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa. Liisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa trikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.

Talon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he kerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin luona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei tuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.

Lukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä vaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja lähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja liikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan sauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.

Lapsuuden vuodet olivat vierineet näin alituisessa uhrautuvaisuudessa ja hoitamisessa. Siinä sivussa hän oli käynyt kansakoulun, ja ne jäivätkin ainoiksi hetkiksi, milloin hän sai olla ikäistensä seurassa.

Aivan nuorena oli Juhokin saanut ruveta huolehtimaan perheen toimeentulosta. Ensi alussa hän oli tullut tehtaan konttoriin juoksupojaksi. Ja sepä olikin erinomainen onni, sillä pienetkin ansiot tarvittiin aivan tarkkaan. Isä ei ollut viime aikoina voinut paljoa lähettää merimatkoiltansa, ja kamalin tieto tuli Juhon juuri paikan saatua: isä oli sortunut kovassa myrskyssä mereen ja hukkunut.

Lasten mieliin oli jäänyt pysyväisesti kuva äidistä tuona hetkenä, jolloin surusanoma saapui. Hänen sokeat silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä, ja hän oli epätoivoisesti huudahtanut: "Mihin me, poloset, nyt joudumme?"

Mutta tuona hetkenä oli Juho tuntenut kasvavansa mieheksi, johon äiti saisi luottaa.

Köyhyyttä ja puutetta he kuitenkin saivat kärsiä alkuvuosina, jolloin Juhon ansio oli vielä vähäinen. Menipä joskus useita päiviä, ettei ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa. Mutta heillä oli onneksi oma katto pään päällä, ja kun vuokralaiset olivat rehellisiä ja maksoivat säännöllisesti, saivat he vuokrista suurimman osan niihin menoihin, joita talo aiheutti.

Kuitenkin oli kaikki paranemaan päin. Juho onnistui pääsemään koneosastolle harjoittelemaan sorvariksi, eikä kauvan viipynytkään, ennen kuin hän pääsi kappaletyöhön ja saattoi ansaita entistä enemmän.

Joku tyttönen otettiin kotiin äidin silmäksi, ja Liisa lähti syksyllä lyhyille liinavaateompelukursseille, alkaakseen suoranaisen ansiotyön kotona.

Kuinka hiljaista oli Haapalan lesken kodissa noina päivinä, jolloin lapset olivat työssä ja hän oli laskenut tyttösenkin ulos tai käymään kotonaan. Ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen vienot kilahtelut. Vanha, nelikulmainen seinäkello, jonka isä oli tuonut mereltä, ja jonka taulun kehyksissä oli kuvattuna aava meri ja myrskyn käsissä tulitornia kohti pyrkivät purjelaivat, nakutti ummehtuneesti sängyn kohdalla seinällä, ja kissa kehräsi sängyn päällä. Katukin oli rauhallinen tällä kohdalla, sillä liike asemalle ja tavarasuojalle kulki toisia katuja. Joskus kuitenkin kolisivat ohi kuorma-ajurin rattaat, riensi joku katukäytävällä tai haukahti koiralauma pellolla.

Toisinaan pistäysi joku naapurin vaimo vieraisille, toi jonkun tiedon tullessaan, ja siinä he, ikätoverit, syventyivät muistelemaan kymmenien vuosien takaisia tapahtumia, jolloin Liisan äitikin oli vielä nuori, näkevä ja menevä.

"Liiaksikin", lisäsi hän. "Siitä syystä lienee ollut Jumalan tahto ottaa näkemisen lahja pois, että ihminen syventyisi näkemään omaa sisimpäänsä, sillä tällaisena siihen ihmisellä on aikaa."

Eikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä kirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa silmillä näki.

Liisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän oli hyvä tyttö.

Järjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät unohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin yleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet vähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat heistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet eivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä ymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He eivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli tavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.

Haapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli samallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin kadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa äitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille, missä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.

Vaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän Haapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.

"Täällä me nyt taasen olemme", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden pohjukkaan ja nousivat maalle. "Missäpä muualla kuin kesähuvilassa niin kuin herrasväki konsanaankin", vastasi Juho. "Kuinka mones kerta lieneekään jo?"

"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin kauvan pysymme ystävyksinä?" sanoi Katri.

"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä etsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme annettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea elämäni matkalla."

"Enpä taida osata selittää, mitä tunnen. Minusta on vaan elämä muodostunut toisellaiseksi tultuani sinut tuntemaan. Meillähän on niin äärettömän paljon yhteisiä ajatuksia ja yhteisymmärrystä, että siitä riittää kaikiksi ajoiksi eikä ainoastaan niiksi, jolloin olemme yhdessä."

"Sitä pidän tärkeänä. Jos minun pitäisi ruveta määrittelemään, mitä sinulta saan, niin en osaisi paremmin sanoa kuin: suurta ystävyyttä."

"Sinä olet koko nuoruutesi aikana tottunut osottamaan sitä lähimmille omaisillesi, ja ne ovat pitäneet sinussa vireillä parhaimpia tunteitasi."

"Saattaapa olla osaltaan sekin syynä." Juho katsoi Katria. Kumpikin he ymmärsivät, mikä siihen oli todellisesti syynä.

"Kylläpä meidän kesämajamme on tallautunut ja huonossa siivossa", sanoi Katri, kun he kantamuksineen saapuivat perille. "Katsopas, kuinka nurmi on kuollutta, ja tuosta on oksakin katkennut!"

Hän asetti hattunsa pensaan siimekseen ja ryhtyi siivoamaan "kesähuvilaa" ja järjestämään kaikkea kuntoon. Hän hymyili onnellisena katsoessaan Juhoa, joka saapui risuja ja veden tuomia puita mukanansa.

"Sinäpä olet tänään niin hauskan näköinen", ihaili Juho. "Mitä sinulla nyt on mielessä?"

"Jaksaisitko sinä tällä kertaa lukemaan ruveta, koskapa näyt kirjoja hakevan?" kysyi Katri.

"Miksen kyllä. Mutta annetaan nyt kirjojen vähän aikaa levätä ja vietetään pieni hetki jouten."

"En, ystäväiseni, en!" sanoi Juho ottaen Katrin pään käsiensä väliin ja katsoen häntä silmiin. "Kuinka sinä sellaista saatat ajatella?"

He vetäytyivät vähän edemmäksi, istahtivat maahan ja toisiinsa nojautuen katsoivat laulajia oksalla.

Kuinka sydämen pohjasta puhkesivat säveleet! Hennot ruumiit taipuivat laulaessa. Etäämpänä soi tuhansia muita säveliä, yhä uusia ja erilaisia. Koko lehto helisi.

"Voi, katso, katso niitä!" huudahti Katri. "Kylläpä nyt tervetulleiksi toivotetaan!"

"Ei kaupungin humussa ja räiskeessä voi aavistaakaan, mikä sulous on luonnon helmassa täällä."

"Mihinkäpä siellä linnun ääni kuuluisi, ja kuka niitä joutaisi kuuntelemaan. Taitaapa siitä leipää tulla!"

"Voi niitä onnellisia maanviljelijöitä, jotka saavat vapaan taivaan alla työnsä tehdä, eikä tarvitse hautautua tehtaan seinien sisälle niin kuin meidän polosten täytyy!"

"Niin, kyllä se on erilaista. Ja tässäpä mieleeni muistuu, kuinka pikkupoikasena minäkin olin heinämiehenä maalla."

"Kerropas siitä! Sinähän taidat tietää niistä yhtä paljon kuin minäkin."

"Koetappas kuunnella, olenko tehnyt oikein havaintoni! Mahtanetko sinä tietää noin kolmen kilometrin päässä olevaa Kesälän maatilaa?"

"En. Tuskinpa tiedän mitään koko kaupungin ympäristöstä, paitsi tästä saaresta."

"Sinne meidän pitäisi joskus mennä, että saisit nähdä ne seudut. Sieltä tuotiin meille maitoa tässä takavuosina, kun ei vielä junalla kuljetettu. Toisinaan pääsin isännän mukana sinne, kerran heinäaikanakin. Talo on joen rannalla, joka juoksuttaa syrjäreitin vedet tähän pääreittiin. Joitakin kilometrejä itäiselle ilmansuunnalle on eräs Kaukaniitty, jolle mennään yökuntiin heinäntekoon. Niityn kohdalla jakautuu joki useihin pienempiin, leviten niitylle, kunnes taasen toisessa laidassa kerääntyvät yhdeksi, joka sitten kangasmaiden poikki ja niiden takana Kesälän vainioiden vieritse laskee Harjuselkään.

"Mutta tuossa jakautuessaan keskellä niityn tekee se maan viljavaksi, sillä syksyin keväin tulvii joki ja levittää mutaisen veden yli lakeuden. Kas, sen voimistuttamassa maassapa kasvaa heinää oikein kovasti. Ei olekaan kumma, jos tähän niittyyn on jokainen talo tahtonut osakkaaksi päästä, sillä eipäs ole muuta kuin mennä sinne viikatteinensa, kaataa sankka heinä, korjata kuivattuna latoihin ja vetää talvella karjalle. Siitä syystä onkin latoja lukuisasti ja niityn aikana heinäväkeä viljavasti. Jos minne katsoo, vilkkuu valkonen paita tai liina. Miehet astuvat tahdissa toistensa jäljessä, ja kaadettu alue avautuu kesätuulessa huojuvaan tai räytävässä poudassa välkkyvään heinikkoon.

"Ei silloin tunteja lasketa, ei välitetä, milloin päivä alkaa ja milloin loppuu, vaan melkeinpä yhtä aikaa päivän kanssa ylös noustaan. Jo aamulla neljältä nousevat miehet heinävuoteiltansa ladoissa tai niitty tuvissa ja lähtevät aamukasteen aikana niittämään. Soi silloin heinärautain hionta kastehelmissä kimaltelevalla niityllä, kohoaa sieltä ja täältä, tuon ja tämän ladon seutuvilla kuin sirkkain ääni ruohostosta. Kun toiset lopettavat, alkavat toiset. Märjin saappain astelevat miehet kasteisella edullansa sinisissä pohjavaatehousuissansa, otsalla hikihelmiä. Hämähäkkien kastekimalteiset palloverkot ja pesät hohtavat kaatamattomassa heinässä ja sortuvat kohta, kun viikate humahtaen kulkee heinän juuressa."

"Näin niittävät miehet, ja ylhäällä, riippakoivujen peittämällä kunnaalla, kohoaa savu niittytuvan piipusta. Siellä emäntäpiika einettä keittää. Samoin näkyy savuja muualtakin. Pian jo kuuluu syömään kutsu ylhäältä kiviseltä mäeltä.

"Ja miehet laskevat viikatteensa, naiset lyövät haravansa pystöön tai panevat luo'olle, ja niin kerääntyy suunnilleen yhtä aikaa koko niittyväki aamiaiselle."

"Maistuu. Mutta kesken ei se lopu, sillä hevoskuormittain on sitä tuotu. Kellarissa tuvan lattian alla, kivien takana seinän ulkopuolella ja pensastossa koivujen alla on emäntäpiialla loppumattomat varastot.

"Mutta kun on syönyt joukko, köllähtää se tunnin puolikkaaksi nurkkaan kasatuille vuodeheinille eli 'herkkumättäälle', niin kuin sitä nimittivät, tai pihalle. Jotkut nukahtavat. Naiset ovat löyhäyttäneet esiliinan silmilleen auringon ja hyönteisten suojaksi. Toiset miehistä juttelevat ja polttelevat piippujansa. Saattaapa myöskin joku muuttaa uutta viikatetta varteen tai laittaa piitä naisten haravaan.

"Ei kuitenkaan viivy kauvan ennen kuin taas lähdetään vahvistetuin voimin liikkeelle, ja heinä kaatuu, haravat heiluvat ja taivaalta paahtaa heinäkuun aurinko levitettyyn luokoon."

"Mutta kohta keskipäivän ohi mentyä alkaa toinen touhu ja työ, eikä suinkaan siinä unteloiksi joudeta jäämään. On silloin jo kuivunut edellisen päivän heinä ja on nyt latoon korjattavassa kunnossa. Tuolla jo vetävät naiset luokoa kokoon molemmilta puolilta, joku jo taakkoja latoo. Miehet painavat hattunsa partaat niskaansa heinänkulmujen suojaksi sekä lähenevät taakkavitsoineen. Ja kohta keikkuu mesituoksuinen heinä voimakkailla hartioilla ja kulkee latoa kohden. Pian ilmestyy taakan viejä takaisin, ottaa tullessaan tukon heiniä käteensä, hieroo niitä kämmeniensä välissä, koetellakseen varmuudeksi vielä, ovatko ne kuivia. Mutta luo'on vierellä odottaa jo uusi kantamus valmiina ja taakan takana nuori nainen punottavin poskin. Siinä he sitoessaan kiinni taakkavitsaa vaihtavat jonkun sanan, hymyilevät — ja siinä hetkessä keikkuu heinäruko taasen ylhäällä ja kulkee latoa kohden. — Tätä kaikkea olen nähnyt pikkupoikasena, ja siitä lähtien on ollut kaihoni maalle."

"Tällaisina poutapäivinä kuin tämäkin, jolloin koko luonto on hurmaavan kauniina ympärillä, tuntuu raskaalta palata kaupunkiin."

"Mitähän jos emme palaisikaan!" sanoi Juho leikkisästi. "Tuossahan on vene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää…"

Katri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä? Kyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta tämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta…

Juhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa enempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui mieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut kaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa hän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä aavistamatta.

"Niin, mikä lieneekään syynä", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua, "mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä siellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa lajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa, vaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin ja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi ihanaa!"

Kauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa suljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan. Tuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia toiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan…

"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan", sanoi Juho vihdoin.
"Jokohan myöhästymme laulusta."

He olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa laulu esitettävänä.

"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää hitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja varmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu käy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla, hevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren hyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän kalliita hetkiä."

"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja mieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen. Säveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät kuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista. Laulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki sitä käyttämään!"

He pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän lähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden välissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.

Aivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla kiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta tyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat tytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä, mitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan maksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat viikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan äidilleen.

Kesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran viikossa ja rahassa kotkan kuva — antaa sen lentää!

Näyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli kierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli yhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili väkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa vapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin vasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen oikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei mikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana taivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta huomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää tyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että ilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut ohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi tanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!

Viimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian kuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että huomenaamulla kuudelta…

Ennen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon, riipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta, katkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen niitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren juhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin asuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja… muistoja…

Kuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat aamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli. Lämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu laskeusi maata kohden…

VII.

Työn valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen ehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta moninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen lukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen avulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin raskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi kuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan tehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla. Veden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän turpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä seinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.

Mutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven vesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen virran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä häränsilmiä.

Voima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät dynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes liikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista, ja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa huoneessa.

Koneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa, pysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet kosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen kaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja sähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan tarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan. Niiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä taisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.

Ja kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan vaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen. Kun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla yövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä ääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa hetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa mittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat emaljitauluilla.

Vuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku sisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu kasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä, ilon välkähdystä sielun peilissä.

Näkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se kappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän kertaakaan saanut tuntea työn iloa?

Vähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja elämän onttous paljastunut.

Mutta voima-akseli pyörii… pyörii… Se on niin rakennettu ja asetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan mitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.

Eikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko yhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja elämisen muotoja ja rakentaa uusia.

Maanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa ja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai joka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui, halla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa hän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista, lähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet, joutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen koneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut häneen, puistellut "heralle", pannut hänet luottamaan metsiensä aarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa olisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi muuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen mieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja huovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan rehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui…

Eikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan myöskin ihmisiä, lihaa ja verta…

Tarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien, pora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja kalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen, puolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien, kiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa oli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni, vonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin…

Jo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita, joiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli prässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien liitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja pauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä ja kohousi viimein korkeuksiin.

Kaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin: sormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat hoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai vähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka makasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai jääden palaamatta.

Ehkä jonkun hihnan tai moottorin varassa oleva kone muutamiksi minuuteiksi, että saatiin loukkautunut pois korjatuksi ja uusi asetetuksi tilalle. Sillä jokaisessa tehtaan konttorissa oli pitkä luettelo niistä, jotka olivat käyneet pyytämässä, että heitäkin otettaisiin huomioon, kun ensi kerran paikka aukeaisi. Tarvitsi vaan antaa heille pieni vihjaus, ottaa vaan niistä, jotka joka päivä lakkiaan käsissään pyöritellen seisoivat konttorin oven suussa, ulos akkunasta järvelle kotia kohden kuin jäähyväissilmäykseksi tai lattiaan ja rahakaappiin arasti katsoen. Tarvitsi noin vaan arvostelevalla silmäyksellä mitata, sopiko hän siihen, mihin miestä tai naista tarvittiin. Heistä ei ollut puutetta. Heitä tuli jälellä olevien takaa painamina kuin paperipölkyt hiovaa kiveä vasten massatehtaiden makasiinihiomakoneissa.

Eräässä huoneessa työskenteli kolmisenkymmentä naista. Se oli suunnilleen parisenkymmentä metriä pitkä ja kolmekymmentä leveä, hyvin valaistu, sillä akkunat olivat koskelle päin. Heidän joukossaan oli elähtäneitä, jotka olivat täällä työskennelleet vuosikausia, ja nuoria tyttöjä, useat maaseudulta tulleita, jotka olivat lähteneet kaupunkiin työn etsintään ja päässeet tänne.

Työhuoneen seinät olivat rapatut ja valkaistut, suorat ja aivan tasaiset. Ei ainoatakaan syvennystä ollut muualla kuin ovien ja akkunain kohdalla. Lattia oli sementistä, katto samoin ja liittyi ilman minkäänlaista koristelistaa kohtisuoraan seinään. Huoneen mittasuhteet olivat sopimattomat. Se oli kuin suuri, umpinainen laatikko, jonka pohjalle oli ladottu pitkiä pöytiä poikkipäin, molemmin puolin keskellä olevaa käytävää. Missään kohdassa ei silmä oikein viihtynyt. Turhaan sai yksitoikkoiselta seinältä etsiä paikkaa, missä katse olisi voinut viivähtää. Se kilpistyi takaisin, alas, yksitoikkoisiin pöytiin, pystössä oleviin puukkoihin ja vaatekasoihin.

Lähellä koskenpuoleista seinää työskentelevät saattoivat vähän kurkottelemalla nähdä alhaalla kosken, johon melkein sillä kohdalla kaatui liika vesi ruskehtavana kaarena, pirstoutuen pisaroiksi ja syöksyen valkoisena ryöppynä kosken kiviin, sekä kosken toisella puolella olevan vasta istutetun puiston, jossa kesäisenä aikana jo näkyi vihreätä ja talvella huurretta, jonka pakkanen oli kosken kuohuista kiteyttänyt. Mutta etäämpänä olevat näkivät joen takaa rakennuksien ylikerroksia ja savupiippurykelmiä mustilla katoilla.

Huoneessa oli pölyä katosta lattiaan saakka. Se leijaili ilman käynnin mukana, virtasi ovien ja akkunain luona vedossa ja laskeusi paksuiksi kerroksiksi akkunalaudoille ja nurkkiin, missä vaan oli sellaista kohtaa, jossa ei mitään liikuteltu. Katonrajassa oleva sähkömylly veti sitä ulos. Ihmiset vetivät sitä keuhkoihinsa.

Jotkut olivat sitoneet suunsa eteen vaatteen, estääkseen pölyä tunkeutumasta suun kautta, tukkineet vanulla sieraimensa, mutta siitä huolimatta pääsi sitä menemään hengityselimiin. Ei ainoakaan työntekijöistä ollut yskimättä. Aina oli joku äänessä, toisinaan useampiakin. Heidän täytyi keskeyttää työnsä, puhdistaakseen itseään vieressä olevaan sylkyastiaan. Eräässä kupissa näkyi jo heleänpunainen veripilkku tummanharmaassa ysköksessä. "Jopa kaivautui Kreetaltakin punaväri esille!"

"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin kuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia minun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme."

"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä leipäämme."

Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.

"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta mokomaa loukuttamista?"

Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.

"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.

"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii", käänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.

"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen", tarttui toinen seuraavasta pöydästä.

"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa pitäisi niiden kautta sinulle!"

"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!" nuhteli joku vanhempi nainen tyttöjä.

"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa kaltaiseksenne — te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä…", sanoi Heta.

Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset. Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas. Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti mieliä.

Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.

"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja ikävähän'!"

Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla toimeen lapsineen tässä maailmassa.

"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän, äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän kiusallakin."

"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin…"

"Ja mitä sitten?" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu pölähti repimispuukon ympärillä.

Heta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski nyrkit lanteillensa.

"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on mielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun tiellesi?"

"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun teoistani?"

"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu.
Sehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on", sanoi Anna.

Heta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei kenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin itsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.

"Katsokaa, katsokaa!" sanoivat ympärillä olijat. "Älä nyt sentään lennä suuhun!"

"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä teillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos sinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta katso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse kenenkään ruveta huolta pitämään!"

"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen vieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta se ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin menevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista, joka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta."

"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy kuin mikäkin loukku."

Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi, tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät. Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.

"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin sanotaan…"

"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!" tikasi Heta.

Heta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän keskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.

Mutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli tulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan. Nyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa tekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen kuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita, senkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä ja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes tehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki riensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.

II OSA

Rautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla sähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät kivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä kuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan tuttuja ja sukulaisia.

Oli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko oikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa niin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne vähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka umpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.

Olivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja polvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.

Sitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin, jotka heitä vastaan onnitellen kävivät.

"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita", sanoi eräs keski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen, väsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta onniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein iloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli sellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean viittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen tyhmästi lausumiaan sanoja.

Onnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä kukaan ollut huomannut häntä.

Koko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä oli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen heipä hein.

"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä iltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa kartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen hääjoukko!"

Samassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka juuri silloin alkoi.

Se vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn kangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt, se paikallaan tahtia polki.

"Näin se piti ollakin!" ihastelivat ihmiset. — Tämä nyt oli oikein rinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja odottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua poikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki, jolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.

Ensi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät lukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä oli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.

Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana. Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja odotellut.

"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai tulppa pullossa, jota hän vartioi!"

Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta. Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.

Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.

"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.

"Käykääpä käsiksi!" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli hänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa asiantuntemuksella.

"Senhän tuntee kaikesta", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili, kohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on tehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella hautunutta.

"Taitaa olla, voi hyvinkin olla", myöntelivät toiset ja vakuuttivat sikunan maun suuta sulostuttavan.

"Terve nyt sitten, sulhanen!" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan pisaran punaiseen naamaansa.

Hänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi ilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.

"Nytkö vasta", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. "Tarkotan, että välikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti."

Samassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin asiaan kuuluvana.

Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä tanssissa.

Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet, arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä toimessaan, mitä lähimmäisilleen.

Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun sattui suojailmakin.

"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. — Hän oli ensimmäisenä joka paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin, omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä hääsaliin."

Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.

"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"

"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen kahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes kuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin että pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä puolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin kuppi kuumaa illan kuluessa."

"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla alotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko helaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa palkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?"

"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja hyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan."

Joku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan kuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin molemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt asettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin puolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja väkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.

Osa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja
Mäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.

"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää alotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen oli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. — Kyllähän sinä muistat Sunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?"

"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin vaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina."

"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi aikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli, että mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka ompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja jotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään muuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on ollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun kaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito, niin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta."

"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti, kun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä minä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei edes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän minkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa siivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät, että pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne puolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä siivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä — sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli selkämyksen…"

"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta tietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla olkialusilla, raukka. Eikä hän senkin… — en minä osaa sanoa niin ilkeästi kuin pitäisi — viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta kappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa, kun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena kuhjotti, kurja."

"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi sekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni sinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. — Siellä olikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. — Ja jos minä olisin ollut äidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi läikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut. Sellainen sydämetön ihminen!"

"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi syyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi omia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan hoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti akan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka puhdistettiin ja raaputettiin…"

"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."

"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa, niin säälitti ja suututti."

"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko, vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut. Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on pikku asia latoa lapsia maailmaan — siihen tuota ei näy kovin kummaa kontturaa tarvittavan — mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi — kas siinä se tulee taito kyseeseen."

"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa hyvänsä."

"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole sammalia."

"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla ja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi."

Väkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen näyttäytyi.

"Kyllä, kyllä nyt nähdään!" sanoi Svenssonska ja nyökytteli kakkuloitua päätään. "Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on matka ja pitkä taival."

"Pitkä ja monipolvinen", yhtyi Mäkelinskakin. "Onpa juonikas ja oikullinen karjanpolku."

"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen sille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että riittäisi."

"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä syystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat", sanoi joku syrjästä katukäytävältä. "Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta ajatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme myötätunnolla osaa ottaisi."

"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?" yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot aidalle?"

"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"

"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi, toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."

"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle nähdäkseen koko komeuden."

"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus? Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan ottamaan."

"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella…"

"Että tämmöstäkö tämä onkin", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut kappaleen aikaa vaiti. "Ja tämmöstäpä näkyy olevan."

"Ei yhtään", sanoi Mäkelinska. "Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa tuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän juhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän se on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja hetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin itse kukin olemme loppujen lopuksi?"

Pitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne tervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.

Myöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen tunnusti.

II.

Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne ja Anna olivat kahden.

Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:

"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.

Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan, olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.

"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan mitään."

Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.

Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä hänelle oli oikeastaan tullut?

Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta, ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.

Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä häitänsä.

Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli huomannut, kuinka oli käynyt, — kun leikistä oli tullut tosi. Hänen antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen seurauksia.

Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.

Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja kiihdyttäviä.

Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia kestämään työnorjankin asemaa.

Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.

Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut oikein.

Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.

Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan sellaista tuntenut.

Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.

Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön. Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.

Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut vähän vakavuuttakin.

He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.

Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.

"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei enempää.

Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään.

Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä kuulunut.

Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan. Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen puolensa.

Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt… väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään voinut häntä lohduttaa.

Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.

Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat. Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen oli Ellikin peitonnut häntä.

Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut heittänyt häntä yksinään epätoivoon.

Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.

Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän olikin. Siitä se johtuikin.

Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin heidän hääyönsä?

He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä pikku lapsi… itki aamuun saakka…

III.

Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa, kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.

"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin kävisi."

"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet pois kotoa."

"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin vähänkin vastenmieliseltä tuntui — ja milloin eivät sitten vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä oli hyvä halu ottaa se täydestä."

"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."

"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."

"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."

"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."

"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä ole."

He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua, mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.

"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.
"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."

Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä puhua mitään.

Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta — Anna-Kaisalle semminkään.

— Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, — oli hän päätellyt itsekseen. — Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.

Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.

"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.

"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon mielipidettä.

"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."

"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä elättäjää."

Mutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli äskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä syyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan kaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.

"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin silmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle", sanoi hän kuin itsekseen.

Se oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat alakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva katulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen varjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta kuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.

IV.

Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan hiljaisen huoneen.

Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet surahdella.

Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden kansien jatkona.

"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus vasemmassa nimettömässä."

"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! —
Katsokaa nyt, tytöt!"

Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti toisille.

"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa!
Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"

"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen
Katrimme!"

"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja arvaisin katsoa."

"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.
Eihän vaan leski liene?"

Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, — joiden silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.

Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä tulta, veitikkaa ja äänessä sointua — ja tuossa iän tuoman muutoksen ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta, ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.

Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua, vaihtelua!

Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä, tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman hullunkuriset puolet.

Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin, sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.

"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta vuodessa."

Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.

Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken hymyn häivähdys…

Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja valmisti paidan toisensa jälkeen.

Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.

Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin uutena suloisena yllätyksenä.

Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt kuin hän nyt.

Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.

Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän suudellut työn kovettamia känsiä.

"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla: "Minä ymmärrän ystävä sinua", — nostanut polvelleen ja suudellut hellästi.

Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi…

Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen, koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.

Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan. Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt, riemuinnut itsekseen onnestaan.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.

Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi, niin kuin olisi jotakin mennyt rikki…

Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin tulikaan…

Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon, sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa, antautuisi hänen vaalittavakseen — niin kuin hän olisi menettänyt oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea…

Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.

Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, — oliko einetunti jo?

"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"

Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain. Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.

"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä. "Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen tarkasti harkita kenelle annetaan. — Onko työväenopisto kipeimmässä tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin vaivaiset. — Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa jalkoihinsa. — Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät, mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä kolmivuotiskaudeksi."

"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin, jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa, kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat, jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla. Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei missään tapauksessa."

Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.

Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.

Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista, joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.

"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on kuitenkin voittanut."

"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta, jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia, jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää pyörteen tavoin."

"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia. Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."

"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia", innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia saa innostumaan opiskelemaan!"

"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että paukkuu!"

"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"

Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa. Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon kohottavasti.

He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.

Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin kulkenut heidän työpöytiensä kautta.

Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella, kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa aamusta iltaan!

Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin — jostakin syystä nytkin…

He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis ilmakin houkutteli.

He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita", mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille kaksimielisyyksille.

Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.

Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa, sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä. He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä ja eleistä.

Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa, johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.

Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria, joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko joukon ihmettelyn osaksensa.

Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko, joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa, ikään kuin repi alas kaikkea tuota.

Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja sen läpi maaseudulle.

He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi jälkeen.

Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa, pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja pensaiden oksilla ja latvoilla.

Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.

Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.

He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.

"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."

Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.

"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."

Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.

"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."

Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät hangessa tien syrjässä.

Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen, tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.

He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa, poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle selänteelle, alas taasen.

Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.

Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville, ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui molemmista pääakkunoista.

"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."

Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä hetkellä tunsivat…

Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa, valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää, ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.

Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin kaipaus…

Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin. Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat puoleksi jäähtyneet tulipesät.

Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento, kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö sen taasen hetkeksi kohotti.

Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa nurkista nurkkiin.

VI.

Rinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin kaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen asumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.

Anna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta olla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä kehdon ääressä alinomaa.

Mutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo sillä tavalla.

Kuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät johtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat melkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa kuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla hermostunut.

Viimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään ei olisi pitkälti tehtaalle.

"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso, minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"

"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu ajallaan. — Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"

"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa hirveän hauskaa?"

"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat, ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku alkaa."

Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän, kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.

"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.
Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"

"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me? Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän se leivän tekee."

"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten vaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä mihinkään."

"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan pysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi."

"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista.
Jos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan."

"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"

Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja heillä kului aika hupaisesti.

"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna, alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen akkunansa alla liputetaan."

"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."

"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."

"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että tästä täytyy muuttaa pois."

"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä päästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan."

"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen ajatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin mielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän näköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme tässä asemassa."

"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana itkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen."

"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet. Kaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten ristinä!"

"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi olla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.".

"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin. Onhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan sanomalehdissä."

"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi lepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit jollonkikaan teatteriin tai iltamaan?"

"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä toistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?"

"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä toisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään."

"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä pidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti tähän kaikkeen antautuessasi."

"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi pitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka äidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot vaan itseäsi enempi ja enempi."

"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on
Kertullekin."

"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa
mielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan.
Katsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! —
Tällaisen päällystakin!"

"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon vaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!"

"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut pidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna. Oli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta ajattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla ostetuksikaan."

"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin tulee meiltä kummaltakin."

"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät rahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin, että levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti."

"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään. Minähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta en saa valmiiksi."

"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen tällaisia töitä nähnyt."

"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina joku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi. Hän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan."

"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin paljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun olin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka suhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat loppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa paremmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan."

"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen hetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne sitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai lienee ihana saavutus. — Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö tämä esiliinakin ole?"

"Milloinpa sitä… kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee… Siuruan esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen, että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada kaikkea."

"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"

"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko, miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan, ellemme…"

"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä tavalla, minä toisella."

"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."

"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."

"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa ajatellut.

"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia ilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä tai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa dominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä tai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa väittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän illanviettojaan."

"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos johonkin lienee mukana ollutkin."

"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus huomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä elämääsi entiseen."

Annan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi painajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut yhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui Yrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.

Miksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun miehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin kuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon syynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut jollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.

Ellillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä toveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä ja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.

Sitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen perheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli milloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä usein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta ei hän sitä suuresti surrut.

Hän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän tottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä sen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen tiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.

Samoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi hänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.

Eikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin tottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He olivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat tuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli sitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin rintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.

He olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli pitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan laina.

Nyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut, jos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta suuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla, maksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan täytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s. juoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.

Toisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan riittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua säästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä "kädestä kärsään". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet järjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan maaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja sekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa vuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan ruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin illoin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä raatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.

Toisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä nuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun markan huoneen vuokran lyhennykseksi.

Eräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti olevan vähän ikävällä mielellä.

"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon", lausui hän alkusanoiksi. "Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja toista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi."

"Mitä?" sanoi Rinne ällistyneenä. "Minä nyt toivon, ettet sinä järkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun minun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran myödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti."

"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla
Anna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?"

"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten minä tiedä tästä mitään."

"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt sanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä."

"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On teitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut kärsiäkin, eikä minua se huvittaisi."

"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan sinulle vähitellen suorittaa."

"Ryökäle periköön!" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä. "Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on kunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja mihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä kahvikesteistä."

Ja hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni, että tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua ennen kuin kotiin lähdettiin.

Hän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan lyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa…

Ei hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli jotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.

"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen puotiin?" Anna sävähti punaiseksi. "Mistäs sinä sen tiedät?"

"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt, koskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua. Mitäs sinä siihen sanot?"

"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas minun poissa ollessani."

"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa tässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen tieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa reikäleipään."

"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan mitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään se kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa panet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään huomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa leipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella sokerileipiä."

Anna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän yksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin halunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?

Oli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta syytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut mieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.

Tätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin sydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.

Anna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja huolimattomaksi.

"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."

"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun et siihen, kuitenkaan kykene?"

Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.

"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa. Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello, kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.

VI.

Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.

Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit vielä lisäksi.

Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa. Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.

Lattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita, ja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja karvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin, käytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja nahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista vuodista.

Karvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla kaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli nahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka joka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa, oksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut tulla ollenkaan sisälle.

Mutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet.
Heidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.

Kullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä oli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he heittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin käsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan karvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden arvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan tapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa kankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.

Jaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia ammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.

Semminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen kohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla laudankappaleilla.

Mutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit työnsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat vaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne kerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.

Jaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä tuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia, kun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset avasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.

"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!" sanoi hän vaununtuojille. "Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne."

"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin meidänkään kintuillemme", sanoi taasen toinen.

He lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle, joka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten kuorivarastojen vieressä.

Myllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli kasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi nenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi huulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja punaiset ikenet…

Vaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille lähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.

He heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon nojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: "noo'o!" kootakseen voimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Yhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi jäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät olivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä vaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli joustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta, josta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. — Mutta hänen astuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo nakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.

"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan", ilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. "Taitas siellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat sieltä tehtaalta lähettäneet…"

"Älä soita suutasi turhaan!" sanoi Jaakko ammeesta. "Kovin olet vielä kakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen kuin ovat kaikki päivät illassa."

Raskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta päästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin kumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi puukkoa työnnetty ristiluiden väliin.

"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta oikein tulleekaan kohta", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.

"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista, mutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko pyhäpäivän."

"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin ylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää."

"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa korkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä päiväpalkkaa sairastaissa."

"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä", sanoi Jaakko.

Raskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän puohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti eteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä. Nuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.

"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!" sanoi Anna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi huoneeseen ilkeä löyhkä.

"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä ja siitä yltyi kolotus."

"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle.
"Oliko sitä spriitä vielä?"

"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit vähän auttamaan, niin eiköhän tuo… Voidellaan sitten. Pääasia se olisi, että pääsisi lämpenemään oikein."

"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän saatamme uunin lämpymässä."

"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?" sanoi Katrikin, kun saapui työstä. "Eiköhän pitäisi hakea hieroja?"

"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin lämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten mukavimmalta tuntuu. Isä rukka!"

Antti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt itselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri kädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani sen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli edestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan kuluttua jo kärsi sen kosketuksen.

Katri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä lepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi Anna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.

Sprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen tuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli huolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki rauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.

Vähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet ulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala vallitsi koko illan.

"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa", sanoi Juho. "Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet. Saa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen hautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin toivotonta kuin tehtaalaisen."

Miksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui se aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin kohtaisi…

Kun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta, kiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön lähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.

"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä kipeältä", sanoi Jaakko.

"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen kellonlyönnin."

Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.
Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.
Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan
ojentaman kahvikupin.

Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.

"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."

"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä aivan huoletonna."

Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä vuotaisi".

Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään sammuttivat öljylampun.

Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi päärakennuksen lomista kattoa.

Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja huonokuntoisia kumpikin.

Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi…

Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja alakuloisuus mielessä, menipä minne meni — aivan kuin työhuoneen katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.

Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli näkyvänä järkenä?

Pietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee joskus esille kysymys, missä on työsi tulos.

Mikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen kehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin ollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden vuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt peltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta. Olkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin kuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista tuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.

Jaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus muistutti alallaan pysymisestä.

Mahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä päivänä tulemaan.

Kyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.

Anna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori hyppysiensä taikavoimaa.

Mutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin jäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti, hieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja saattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena aamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.

Hän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti reumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin oman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä oli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.

Miten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut kai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui leviävän yli ruumiin.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään: Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.

VIII.

Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.

Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää, mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä -kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään: minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.

Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti tekee, tai puhui hän hänelle jotakin…

Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!

Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.

Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta, jollainen hän todella olikin.

Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa oman toimeentulonsa takia.

Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.

Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö Valimossa niin kuin ennenkin.

Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi…

Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä uutta yhteiselämä mukanansa toisi…

Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan. Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.

Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä. Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt — niin hän ainakin uskoi…

Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia toiveita ja unelmia…

Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.

Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten…

Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!
Kestäisikö hän?

Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen… Ehkä kaikki kävisi hyvin.

Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi, kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin… niin kuin ei kukaan voisi millään tavalla ottaa osaa…

Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!

Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi. Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!

Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun kuvia mielestään. — Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä onnellisimmassa käänteessä kuolla…

Ei, ei! — Kuolla! — Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.

Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa, kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö hänenkin joutua yksin…

Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee…

Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme. Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä. Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin kantaa voimme.

Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua, mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen…

Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:

Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä ja lyöneet olalle sekä sanoneet:

Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.

Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.

Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.

Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa, eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät itsestään.

Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.

Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat, ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä uudestaan sulatettavaksi.

Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt samoja liikkeitä yhtä mittaa… Milloin hän nykäisi erikoisella vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä, alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen, katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta, vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä, kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä kädellä.

Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti — niin hänenkin jo aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.

Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän itsekin oli.

Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja vanhempien sorvien välillä.

Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt — niin kuin noita ei olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.

Eikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein.
Täytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.

Mutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli?
Pyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.

Eihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa ääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen sylinteriä paikalleen.

"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut", arveli joku alhaalla olevista sorvareista.

"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän kulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään", sanoi Juho ylhäältä.

Katonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät pyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.

Saipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana toiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein koski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.

"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle puolelle!"

Siinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua kiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti vaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.

Juho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut korjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta ponnistaen saada tikapuut kohdalleen.

Tuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota.
Alhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.

"Voi hele…!" kirkaisi joku. "Katkase virta! — Herra Jumala! —
Pysäytä moottori!"

Siinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin jokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa painamassa.

Oli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila oli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä myöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia irti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas asti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.

Hän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee yhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä… nyt hän on kiinni akselissa… kiertyy mukana… tuntuu tuskaa käsivarressa… jalat lyövät kattoon… tikapuihin… kattoon… tikapuihin… Enempää hän ei tajua…

Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset juoksevat oravina ylös.

Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti. Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.

Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan, sorvilastujen sekaan.

Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli tapahtunut…

Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään. Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta kuin monet muut yhteensä.

IX.

Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa, mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha vähäinen.

Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama se mitä olisi.

Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan toimia ja toivoa aikaa parempaa.

Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?

Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. — Juhoko ei kestäisi!

Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon lapsen kanssa arkun ääressä…

Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.

Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee iltavastaanotolle sairaalaan.

"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."

Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.

"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä, että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa pidän aivan kuin omanani."

Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.

Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.

Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella, kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää kaikin mokomin.

Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt kun hän oli koettanut käydä työssäkin.

Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle tolalle.

Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi luottaen hänelle heittää.

Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut. Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat lähenivät.

Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.

Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.

Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!

Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi olla jo loppuun kulunut.

Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.

Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.

Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia kokemuksia antaa.

Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa, kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.

Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.

Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset. Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen. Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä, joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy ollenkaan… Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen luokse hän tuli liian aikaisin.

Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.

Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten, kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta, iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.

Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut palkata ketään kotimieheksi.

Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.

Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen vieressä.

"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies omalle mökille."

Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli sitä.

Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia toisensa jälkeen…

Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.

Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.

Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat, lähdettävä vetämään kelloaan.

"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen. "Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."

"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".

"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin, kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan…"

Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.

Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan suolaa, johon sitten kastettiin leipää…

Jo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen pienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä yön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi, ja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.

Ei hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä raataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta vaivasi kauheasti.

Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin kotoa saapuvan.

Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.

Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.

Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan, vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista, uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.

Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen kasvojen ilmeitä.

Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään… Suuret silmät katsoivat ylös äitiin. Ne kysyivät… kysyivät…

Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo, jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska… äidin tuska, jonka vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi koskenut viatonta raukkaa!

"Kuulepas, Kerttu!" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle tyttärelleen, "jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset… Mihinkähän sinä pääset illalla?"

"Voi, voi, pääsen!" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli ilosta. "Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?"

Tyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen pesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä leimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.

Anna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä lapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin välissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. "Nämä tässä menevät näyttelemään, ja täällä ovat katsojat", touhusi hän. "Nyt vedetään esirippu auki… nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon lausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!"

Anna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin, että tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.

Siihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista vuoden vanha Laila.

Pikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta valuneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti kalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen. Mikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea osata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat vaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty kapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.

Pienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni vuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti kohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja äidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn päällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä…

"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!" jokeltelee pienoinen peilikuville kankeasti ja tapaillen.

"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä", puhelee äiti itsekseen. "Toisethan nuo ovat niin pian oppineet."

Hän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten ottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi valmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien aikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.

Yrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan aikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla olevassa puusuojassa.

"Veisitkö tuon likavesiämpärin?" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi ämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.

"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa", sanoi Yrjö kahvia juodessaan.

"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten lienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat sylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä oli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä ollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta päästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen, missä pysähdytetään."

"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä luultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen."

"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina joku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin odottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen."

"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä, nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."

Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö penäsi vastaan:

"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut, luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli ja uteli kaikkea.

"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"

Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa henkihieverissä.

Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen. Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.

Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.

Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen kulisseja.

Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.

Ovi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä, tulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia savukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville. Joillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin kohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään savuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin ei ylhäällä enää olisi tilaa.

Eikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen, pukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan seinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta ovet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka yhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on ahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina lisääntynyt tavattomasti.

Eteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää Toivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot, ja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai savukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu irvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua ja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet päällysvaatteetkin päällensä.

Ammattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat kumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet halkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai punavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat, luisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai satulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen näköisiä.

"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin", tervehti joku ystävällisesti. "Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan."

"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että ollaan iltamaan lähdössä."

"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No missä ne ovat toiset?"

"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä voi kaikkia mukaan, ottaa."

"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta reppasee jo mukana."

"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas, miten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut maistraatista fasaadin muutosta ja…?" Naurettiin.

"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin suustanne. Hammas joka lapselle."

"Sellaisia te olette", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti paperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. "Hampaat ja kaikki viette äiti-rukalta."

"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään. Kyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia maailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa asiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän hummailemaan."

Torvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen soiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka täytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan. Kaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana palvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka oli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai työväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt ollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli nyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän erilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla äänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta, joka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän lihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli tullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku joukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta nuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään ilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen "räpäkkö" hän oli aivan äsken ollut.

Useilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja poikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja kasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli kaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.

Näyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku kävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta ja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se avajaispuheen ajaksi.

Aivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen poikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä Ponkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut tulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin porvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi. Mutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa seuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut. Tietäähän sen.

Ennen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo kokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena hartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota tuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja "onki kiiskiä". Se oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä mittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki läheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku miehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian ja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin isänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän takille.

Kertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen ympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti lukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita rautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja tahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa, joka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin mukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä tehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun poimujen välistä löytää jotakin… Ahaa, tuossapa on tuollainen katu ja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin lienee kadonnut?

Välillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa oleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa lausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin kummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi tulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä yönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota isä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön. Kerttua vieläkin pelotti.

Toimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan ehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki kaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput, lämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki sekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui äidin käsivarteen.

Kerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa ympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui äitiä vastaan.

Äiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo alkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.

"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista, kun et nuku."

Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin pahantuuliselta ja toruvalta.

"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, — lyöntejä, hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan…"

Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan. Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:

Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.

Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.

"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja väsymyksestä. — Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme? Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen mukaamme. — Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta…" kääntää puhuja uusille urille.

Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, — sen kautta purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa, lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.

Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin mielenosotuksiin kesken kaiken.

Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.

Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan, käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja herransa kuulemassa suoraa totuutta.

"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille", ryhtyy puhuja selittämään.

Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.

Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle. Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.

Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen. Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään, muutamassa kohden jo väitellenkin.

Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna, josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä, paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa olevan katulyhdyn valo.

Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle. Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät ummessa, soittaneet ja laulaneet.

Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan, rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.

Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.

Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla, ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!

Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset, joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä: saada jolloinkinkaan oikein nauraa.

Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen. Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja säästi toisen puolen suurimpaan hätään.

Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää, näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei Kerttu enää voinut katsoa.

Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.

"Koetappas ruveta siinä!" torui äiti, puraisi puolet makeisen puolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. "Anna toinenkin!" kärisi Kerttu. "Oletko hiljaa siinä!"

"Ole hiljaa siinä!" — Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken ääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa pyytäen. "Pääsisinkö minä jo nukkumaan?" Sekä isän että äidin huomio on kiintynyt lavalle. "Minua niin nukuttaa, isä!"

On hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä kestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea ja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota tuolilta. "Isä! — Äiti!"

Kertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. — Iloa, lepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.

Kerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. "Senkin tyttö! Noin nyt kävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!" pahoitteli Anna.

Isä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä ylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli polven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho…

Jälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin pois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi tuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin. Isä kantoi häntä.

Ulkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti lunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.

XI.

Mikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta vahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys, hangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto. Tuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi, mutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.

Ja yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä ainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, "pikku tammen" alkupuoli.

Mutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen jälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi kiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.

Eilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo melkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.

Toisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen, tällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti jo takalistosta järven selälle.

Saapui "maalimaiden näyttäjä". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo paljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.

Mutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo pakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä ja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet — ilon kyyneleet, vapauden riemun hetteet.

Silloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät jäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.

Koko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat lumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet, mutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi niitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet kiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää irti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja ojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden tutkaimien, kohti valoa valoa…

Ja on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita hakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan ja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este tielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin tahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan puiden oksia jäisistä kahleistansa.

Eräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla sulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei vielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja purojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla luikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua oli puro pohjaa myöten jäässä.

Sattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon eteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien kimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta toiseen. Ja sitten kohti pohjaa… Vangiksi kaikki!

On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi. Ei löydä… ei löydä… Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa, kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu, sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän valta?

Ei, ei…! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista, riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille, korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen! Oi, kuinka metsä soi!

"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät kultaiset vaunut vaaran takaa?"

"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen, pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin se on täällä.

Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen kulkemattomia, viime keväisiä!

Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut lumi suli siihen paikkaan.

Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus, heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.

Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä, kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä. Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin, kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen… alaspäin, alaspäin… laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.

Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee, lysmähtelee alas.

Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.

Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.

Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki. Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet, taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde…

Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran käynti?

Se on murtunut… murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu! Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! —

Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet, oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!

Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan, johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois sydänmailta.

Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan, syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa, kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen tupa kamarineen.

On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa, painuen metsään vihdoin.

Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan. Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.

Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli; ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan kokonaisuuteen.

Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään. Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja kiireesti lentävät metsään jälleen.

Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.

Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää, sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.

Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja vuode lumivalkoisine peitteineen.

Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan, ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.

Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää, puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.

Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!

Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.

"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea. Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."

"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin. Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin kuin nytkin."

"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä saanut katua — ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla — Minäkin sieppaan tuosta kannon."

Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.

"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. — Anna osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.

Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin huomasi hänen työnsä.

Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja iloista touhuamista.

Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.

Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.

Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot. Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti kuulijain mielet…

"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta", puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" —

Katri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään olkaansa vasten…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KONEIDEN ÄÄRESSÄ: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.