The Project Gutenberg eBook of Morganin miljoonat: Salapoliisiromaani, by Sven Elvestad

    I. Musiikkivalokuvaaja.
   II. Ilveilijä.
  III. Sirkusjohtaja.
   IV. Raharuhtinaan sähkösanoma.
    V. Konsulin luona.
   VI. Salaisuus kuluneelta vuosisadalta.
  VII. Yksinkertainen palvelija ja ilveilijä.
VIII. Miksi.
   IX. Kuje.
    X. Kepponen.

MUSIIKKIVALOKUVAAJA.

Rautatievaunun ikkunasta häämötti metsässä ammottava aukeama, joka merkitsee Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Se läheni enemmän ja enemmän ja kohta viuhui juna sen yli. Pari minuuttia myöhemmin pysähtyi se Kornsjöhön.

Niiden monien matkustajien joukossa, jotka astuivat siellä alas saadakseen pienen aamiaisen norjalaisessa maassa, oli myös kuuluisa Kristianialaissalapoliisi Asbjörn Krag. Hän oli puettuna tavalliseen matkapukuun, päässään pieni skotlantilainen lakki.

Oli muutamia muitakin matkustajia jotka matkustivat Kristianiaan, ja monet heistä tunsivat Asbjörn Kragin, muutamat edellisen kiireen kohtauksen jälestä, toiset jälleen ainoastaan ulkomuodosta.

Mutta kaikki nämä kovin ihmettelivät mitä Asbjörn Kragilla nyt on ollut tekemistä ulkomailla. Tai olisiko salapoliisi vain ottanut pienen virkistysmatkan viimeisen jännittävän ja melkein tuloksettoman kamppailun jälkeen maailmanseikkailija Leo Carsten'ia vastaan.

Asia oli aivan yksinkertaisesti se, että Asbjörn Krag oli ollut Göteborgissa, missä hän kolmen päivän ja yön jännittävän työn jälkeen oli onnistunut selvittämään erään kovin pulmallisen tehtävän. Se oli erittäin arkaluontoinen kiristysjuttu, johon olivat sekaantuneet eräs varieté-nainen, parooni ja nuori, kaunis paroonitar.

Asian ytimenä olivat olleet muutamat vapaaherraa erittäin huonoon valoon saattavat kirjeet, jotka olivat hävinneet.

Koska kaupungin alueilla poliisiviranomaisilla oli silloin ollut tärkeämpää asiaa selvitettävänä, mikä oli pakottanut salapoliisilaitosta lähettämään melkein kaikki voimansa tuleen, oli parooni kääntynyt Asbjörn Kragin puoleen. Sanomalehtiuutisten kautta oli hän oppinut tuntemaan hänen toimintansa poliisimiehenä, hänen tavattoman työintonsa ja häveliään vaiteliaisuutensa ja oli sähköttänyt hänelle.

Krag oli heti tullut ja oli lopullakin onnistunut, kuten sanottu, löytämään hävinneet harmiasaattavat kirjeet. Miten hän oli ne löytänyt sieltä, kieltää meiltä vaitiololupauksemme kuuluisaan salapoliisiin valitettavasti tässä kertomasta. Niin paljon luulemme kuitenkin olevan luvan sanoa, että inhimilliseltä ja siveelliseltä kannalta katsoen ei hän tehnyt mitään laittomasti myöskin jos hän löysi kirjeet varieté-naisen naishuoneesta, kun ei ketään ollut läsnä. Hänen keksintönsä oli teräväjärkisten ja nerokkaitten johtopäätösten tulos ja parooni oli ihastunut, päinvastoin kuin ruotsalainen salapoliisipäällikkö, jolla tosin ei ollut syytä suuresti olla pahoillaan, samanaikaisesti onnellisesti ratkaistessaan omat rikosasiansa.

Nyt oli siis kuuluisa salapoliisi matkalla kotiin Kristianiaan hyvällä tuulella ja ruhtinaallinen kunnialahja lompakossaan. Mutta samalla oli hän niin väsynyt ja rasittunut viime päivien työstä, että hän matkallaan oli päättänyt ottaa vastaan pyynnön, jonka hän oli saanut joku aika sitten eräältä Fredrikshaldissa olevalta ystävältä, joka oli pyytänyt Kragia viettämään päivän eli kaksi tämän komeassa kodissa.

Hän tunsi nimittäin voimakasta virkistyksen tarvetta kaikkien ponnistusten jälkeen ennenkuin hän uudestaan heittäytyisi salapoliisiosaston hermojakuluttavaan työhön Norjan pääkaupungissa.

Junan saavuttua Fredrikshaldiin astui Asbjörn Krag sentähden alas. Hänen matkatavaranaan oli vaan pieni käsilaukku, sillä Asbjörn Krag kuului siihen ihmisluokkaan jotka inhoavat vetämästä paljon tavaroita matkoillaan. Käsilaukussa oli hänellä muutamia toalettiesineitä (niiden joukossa erilaisia sminkkilajeja), revolveri, säiliökynä, muutamia sähkösanomalomakkeita sekä kauluksia ja kalvosimia.

Hän päätti asettua Grand hotelliin, joka on vastapäätä asemaa, koska se oli lähinnä saatavissa.

Hän aikoi juuri mennä soittamaan ystävällensä kun hänen korvansa äkkiä keksivät ihmeellistä musikaalista ääntä. Se ei ollut minkään ennen kuulemansa soittokoneen äänen tapaista. Se ei ollut pianon, mandoliinin, viulun eikä torven. Se oli yksinkertaista, helppotajuista säveltä kun soitettiin ja salapoliisi jäi vasten tahtoaan seisomaan ja kuuntelemaan. Siitä oli niin kauvan sitten kun hän oli kuullut mitään musiikkia, ja ihmeellinen soittokone puhutteli häntä.

Hän pidätti erään hotellin vahtimestarin, joka sattumalta kulki ohi ja kysyi:

— Valokuvaaja, vastasi vahtimestari ja tahtoi juosta eteenpäin, jolloin Asbjörn Krag pidätti hänet iskemällä kiinni hänen takin kaulukseensa.

— Siksi, että hän valokuvaa musiikkia. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta, uudesta keksinnöstä Coloradossa?

Asbjörn Kragin tehtävään kuului olla selvillä kaikista uusista keksinnöistä sekä suurista että pienistä, mutta musiikkivalokuvauskoneesta ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan.

— Äh, ei suinkaan! Puhekonehan on vanha keksintö, mutta tämä on aivan uusi. Keksintö on siinä, että musiikkia voidaan valokuvata valon vaikutuksen avulla.

— Tuhat tulimmaista, sanoi hän, luulenpa etten milloinkaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä. Uskallanko kysyä kuka keksijä on?

— Kyllä, hän se on juuri, joka on juuri soittanut juhlasalissa. Hän on saapunut Norjaan valokuvatakseen norjalaisia kansansäveleitä.

— Paras herra, hänen täytyy tietenkin valokuvata Ensimäisen brigadin marssin. Hän on jo valokuvannut Oscar Borgin Nordpols marssin ja useita muita marsseja.

— Silloin ette kai tunne professori Blochia, vastasi hän. Tehän voitte kysyä häneltä itseltään juhlasalissa.

Samassa hetkessä hiljeni musiikki ja Asbjörn Krag läksi suoraan puhelinkioskiin soittaakseen ystävällensä. Puhelinkioski oli juhlasalin toisessa päässä. Salapoliisi huomasi muutamien vieraiden kokoontuneen erään mustan laatikon ympärille.

Eräs pitkähapsinen mies, tyypillisen professorin näköinen koetti katkonaisella norjan-englannin kielellä selittää keksintöään uteliaille.

Hän ei huolinut sulkea kioskin ovea joten kaikki ympärillä olijat saattoivat kuulla mitä hän sanoi. Mutta koska keskustelulla ei ollut pienintäkään merkitystä, ei ollut tarpeellista noudattaa minkäänlaista salaisuutta.

Hän sai ystävänsä numeron ja pian sen jälkeen kuultiin rakastettava naisen ääni puhelimessa.

— Tämä on Asbjörn Krag, sanoi hän, tahtoisin mielelläni keskustella tukkukauppiaan kanssa.

Nyt näkyi, että se oli ollut rouva joka oli vastannut ja että hänet vastaanotettiin lämpimin ja sydämellisin tervetulotervehdyksin. Mutta samalla ilmoitti rouva tukkukauppiaan valitettavasti matkustaneen pois ja ettei hän tulisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Ettei hän joutavasti vaivaisi rouvaa, sanoi Asbjörn Krag sen hänen puolestaan sopivan aivan mainiosti. Siinä tapauksessa tulisi hän tämän päivän käyttämään pikku asioiden toimittamiseen kaupungilla ja lykkäämään käyntinsä päivän sen jälkeen.

Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.

Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen kuiva ja sieluton puhekonesoitto.

Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti koristettu hopea- ja messinkiheloilla.

Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi kuin laatikko.

Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa olkapäiden yli.

Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.

Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa tapahtuneesta keksinnöstä.

Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.

Naamio oli sellaisenaan mainio, mutta ei kuitenkaan niin hyvin tehty ettei Asbjörn Krag sitä voisi nähdä. Hän tarkasti hetkisen, mutta antoi sitten katseen kiireesti kulkea miehestä pois hänen soittokoneeseensa.

Professori ei ollut selvästikään huomannut, että Asbjörn Krag oli tarkastellut häntä.

— Geisha loppui nyt, ja ympärillä olijat osottivat äänekkäästi mieltymystään kauniista musiikista.

Hän nyökkäsi ylpeästi ja laski kätensä sen päälle ikäänkuin hän olisi tahtonut alleviivata, että tämä oli hänen mestarituotteensa.

— Gramofoni on erittäin kehno keksintö, sanoi hän, kovin kehno. Minä valokuvaan musiikkia, sir — auringon valon avulla, itse valoaaltojen avulla.

— Valokuvata kauniita norjalaisia kansanlauluja. Oh, teillä ei ole aavistustakaan siitä, sir, mitenkä hulluja Amerikassa ollaan norjalaisista kansanlauluista. Kaikissa ohjelmissa on Griegin ja Svendsenin nimet. Niin, ja luonnollisesti Söderman ja Gade tietysti…

— Vai niin. Silloin ymmärrätte te ehkä paremmin musiikkia kuin minä, joka olen musiikin professori Coloradon yliopistossa!

Vanha mies löi ylpeästi rintaansa, ja kaikki ympärillä olevat puhkesivat nauruun.

— No niin, huomautti Kristianialaissalapoliisi, hänkin nauraen, silloin en kannata teitä enempää. Mutta Söderman oli kuitenkin ruotsalainen ja Gade tanskalainen, vieläkö nyt väitätte.

Vanha professori ei vastannut tähän mitään. Oli selvää että Asbjörn Krag oli häntä syvästi haavoittanut epäilemällä hänen musikaalisia tietojansa ja hän alkoi hiljaa ja nyreänä askaroida laatikkonsa kera.

— Ette saa olla loukkaantunut huomautuksistani. Konsertissa tapaamme toisemme.

Asbjörn Kragin tultua ylös huoneeseensa istuutui hän ja rupesi tupruttelemaan kubalaisia savukkeitaan.

Voiko amerikalainen professori olla vain joku huijari vai oliko siinä kaikessa jotain?

Asbjörn Krag käsitti kovin hyvin, että sellainen päähänpisto kuin valokuvata musiikkia valoaaltojen avulla oli sulaa, törkeää selkkapuhetta.

Tietysti oli laatikossa puhekone. Mutta miksi oli tällä laatikolla niin kummallinen ulkomuoto ja miksi oli musiikkiprofessori itse naamioitu.

Asbjörn Krag tuli lopuksi siihen tulokseen että teeskennellyllä musiikerilla oli syynsä esiintyä naamiossa.

Syyt saattoivat olla yksinkertaisia ja viattomia, ehkä pelkästään sellaisia, etteivät ne liikuttaneet ketään ulkopuolella olevaa, mutta Asbjörn Krag päätti kuitenkin tutkia asiaa.

Sitäpaitsi saattaisi se olla hänelle ajanvietettä, pieni huvitus tässä pienessä kaupungissa, samaan aikaan kun hän odotti ystäväänsä tukkukauppiasta.

Kristianialaissalapoliisi otti aivan iloisesti uuden savukkeen ja totesi samassa hetkessä jolloin hän sytytti sen että hän oli saanut vihiä eräästä pienestä uudesta "affäristä".

II.

ILVEILIJÄ.

Juuri kun Asbjörn Krag oli istuutunut ja täyttänyt huoneen paperossinsavulla koputettiin äkkiä hänen ovellensa.

Eräs virkapukuinen herra astui sisään. Se oli paikkakunnan poliisimies, joka vuosi sitten oli siirtynyt Kristianian poliisilaitoksesta.

He olivat olleet kovin hyviä ystäviä, ja vaikka he molemmat olivat kovin iloisia toisensa jälleen näkemisestä, ei heistä kumpikaan alkanut meluavalla tavalla ilmaisemaan tyytyväisyyden tunnettansa.

— Ei, mutta kas, hyvää päivää Vold, sanoi Krag, oletkos sinä tässä kaupungissa!

— Kyllä, minut on määrätty tänne vuoden yli. Menin pelkästä sattumasta
Grand hotelliin, ja silloin sain nähdä tunnetun nimesi taululla.

Hän tilasi viiniä ja useita savukkeita ja pian sen jälkeen istuivat molemmat ystävykset eloisaan keskusteluun kiintyneinä entisistä asioista.

— Ja nyt menet sinä tapaamaan tukkukauppias K:ta? kysyi Vold kun tärkeimmät yhteiset muistot olivat verratut ja puhuttavin uutisvarasto suoritettu.

— Niin, mutta ikäväkseni kyllä en ole tavannut häntä kotona tänään.
Hän ei tule ennenkuin huomenna.

— Miksikäs en, vastasi Asbjörn Krag. Olen saanut juuri pienen yllätyksen, eli toisin sanoen erään uuden asiapirstaleen tutkittavakseni.

— Ei keneltäkään. Olen hankkinut sen itse. Olen keksinyt miehen, joka kulkee valepuvussa. Sehän on jo jotakin pienessä kaupungissa. Luulen ensimältä sen olevan jonkun huijarin eli seitsemänkymmenen neljännen luokan musiikerin.

— Ahaa, nyt minä tiedän ketä tarkotat, sanoi Vold. Sinä tarkoitat tietysti ilveilijää.

— Musiikeri! Kaukana siitä. Hän on sirkustaiteilija ja clowni. Sinä et pidä arvosi mukaisena lukea paikkakunnan lehtiä. Siellä näkisit hänet mainittavan.

— Huomasin suuren teltan katon tullessani hotelliin, sanoi Asbjörn
Krag. Ehkä ystäväsi ilveilijä esiintyy siellä.

— Ha ha, ei, sinä olet oivallinen. Ilveilijä on tavallinen sirkustaiteilija ja professori Bloch taiteilija, tiedemies ja suuri keksijä. Onhan toki eroa kuningas Salomon ja Jörgen hatuntekijän välillä. He ovat kyllä pelkkiä katkeria vihollisia, mitä minä näytän ymmärtäväni. Ilveilijä kokoo yleisön suurimman suosion ympärilleen, kun toista valokuvausmusiikkineen pidetään hupsuna.

Musiikkivalokuvaaja on toimittanut suuren soitannollisen iltahuvituksen, joka tapahtuu huomenna.

Mutta kilpailusta ilveilijän ja sirkuksen kanssa saanee hän tuskin niin paljon väkeä että hän voi maksaa kuluja. Siksi on hän aivan huippuunsa raivossa ilveilijään ja raivonsa näkyy selvästi hänen ilmoituksissaan.

— Pienelle rauhalliselle ja idyllimäiselle kaupungillenne on suotu täydellinen amerikalainen elämys.

— Niin, täydellisesti. Väestö on myöskin kovin uteliasta saadessaan nähdä miten se tapahtuu. Kujeilija on uhannut paljastaa musiikkiprofessori Blochin humpuukimusiikin ja professori on vuorostaan uhannut ampua ilveilijän. Professorihan on Villistä Lännestä.

— No niin, vastasi Krag ja asia ei tule mielenkiinnottomammaksi siitä seikasta, että toisella puoluelaisella on väärät hiukset ja parta — hän esiintyy siis naamioituna. Ja että naamio kätkee olennon tai toisen, jolla varmaankin on halua pysyä poissa.

— Mitä! huudahti hän. Sitä en olisi milloinkaan voinut ajatella. Miksi hänen pitää olla naamioituna?

— Olet oikeassa. Miksikö? Olen vakuutettu siitä, että hän näyttää kyllä hullunkuriselta muutenkin. Mutta nyt aijon viettää tämän päivän koettamalla päästä selvyyteen siinä. Olen jo askarrellut niin kauvan perhenäytelmien ja muiden surullisten asiain kanssa, että suorastaan virkistyn saadessani virkistää ajatuksiani aivan koomillisessa asiassa. Koomillinen on tämä asia, siitä ei voida väittää. Sano minulle eikö osoittaudu siltä, että nämä herrasmiehet toimisivat yhteisymmärryksessä keskenänsä. Että kaikki vaan on toimitettu sirkuksen reklaamin hyväksi?

— Kyllä, tietysti, sanoi Vold, on mieleeni muiden muassa juolahtanut se epäluulo. Mutta sen on täytynyt torjua.

Tunnen sirkuksen johtajan aikaisemmalta käynniltä. Hän ei milloinkaan voisi ruveta sellaiseen tuumaan kuin kiihottaa koko yleisö ja ehkä tulemalla kielletyksi antamasta muutamia esityksiä. Sitäpaitse on ilveilijän ja Coloradolaisprofessorin vihollisuus aivan silmin nähtävä ja oikea. Ottakaamme lehtiä ja ilmoituslehtisiä niin voit itse nähdä miten on sen laita.

Vold meni lukuhuoneeseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua takasin
viimeisten paikallislehtien kanssa. Siinä oli päivän sanomalehti
"Halden" ja "Smålenens Amtstidenden" eilispäivän numero.
"Amtstidendessä" sattui silmään heti eräs valtava ilmoitus.

SIRKUS TAIKAILVEILIJÄ

SUURESSA ENSI-LOISTO-ESITYKSESSÄ

Huom.! Huomenna julaistaan sanomalehdissä Taikailveilijän
suuri Fredrikshaldille varaama yllätys.

— Hitto vieköön, sanoi Asbjörn Krag. Ilveilijä on toisin sanoin koko sirkuksen vetonumero. Se on kerrassaan tavatonta. Oletko nähnyt häntä?

— Kyllä ja saan todellakin tunnustaa että olen harvoin nauranut niin sydämmellisesti ja hillitsemättömästi kenellekään sirkusilveilijäile. Hänellä on harvinainen varasto hyvää huumoria ja on aina uusia metkujaan. Pidän sitä omituisena ettei hän ole ottanut paikkaa suuremmassa sirkuksessa kuin sellaisessa kiertelevässä seurueessa Hänestä aivan yksinkertaisesti tulisi maailmansirkuksen vetonumero.

— Ylipäänsä, sanoi Asbjörn Krag, teidän pieni kaupunkinnehan on mieluisten yllätyksien täyttämä. En kadu todellakaan luvatessani jäädä tänne. Näyttää siltä kuin tulisin viettämään täällä muutamia hauskoja ja vaihtelevia tunteja. Me päätämme mennä siis illalla sirkukseen?

— Tietysti. Sinun pitää nähdä taikailveilijän. Hän esiintyy vaan neljä iltaa.

— Mutta mistä yllätyksestä puhuttiin ilmoituksessa? Sen kai tiedät poliisimiehenä?

— Kyllä luonnollisesti. Heidän on täytynyt tehdä ilmoituksen yllätyksestä. Ja minähän olen ankarasti luvannut olla sanomatta kenellekään. Mutta sinulle…

— Tietysti, sanoi hän, täytyy sinun uskoa minulle kaikki kaupungin pikku salaisuudet.

— Se on siinä, että taikailveilijä on luvannut viisisataa kruunua, niin viisisataa kruunua, humpuugitta — sille ken voi sanoa mitä väriä on hänen huippulakkinsa.

Kristianialaissalapoliisi näytti tässä hetkessä kovin hämmästyneeltä.
Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä. Mutta leikkiä ei hän laskenut.
Nähdessään virkaveljensä hämmästyneen katseen, uudisti hän vielä kerran
mitä hän oli sanonut.

— Se ei tunnu minusta juuri olevan erittäin vaikeata, sanoi hän, joko huippulakki on punanen eli vaikea eli sininen, tulee asia kai olemaan yksinkertainen määrätä värit.

— Kyliä, niin luulisi, sanoi Vold, mutta taikailveilijäkin on asettanut erään ehdon.

— Erään ehdon, no, antaa kuulua. Otaksuttavasti on ehto siinä että ne jotka haluavat arvata tulevat seisomaan kasvot pois käännettyinä eli suletuin silmin.

— Juuri niin. Taikailveilijä ratsastaa kello 4 aamulla sirkustoveriensa johdattamana läpi kaupungin pääkatua. Se, joka voi sanoa minkä värinen on hänen huippulakkinsa, huutaa vaan:

Taikailveilijä, lakkisi on valkea eli punanen taikka minkä värinen se nyt voi olla.

— Silloin on kai vaan yksi selitys, sanoi Asbjörn Krag, ilveilijä ratsastaa läpi kaupungin paljain päin.

— Ei, hän on eritoten sanonut ratsastavansa lakki päässä. Jokainen saa luvan koettaa. Ei edes tarvitse olla kadulla voi istua omassa huoneessa arvaamassa. Se on vaan ehtona että avaa ikkunan ja huutaa hänelle tunnuksen.

— Se on tietysti vaan ilveilijätemppu, päähänpisto, reklaamipisto, sanoi hän.

— Niin tietenkin, mutta yhdestä seikasta olen vakuutettu ja se on se, että ilveilijällä on yllätys takataskussaan.

Molemmat poliisimiehet päättivät kohdata toisensa kello seitsemän illalla mennäkseen sirkukseen.

Nyt oli hän saanut erään uuden asian mietittäväksi, nimittäin taikailveilijän yllätys. Se kokonaan tuntui hänestä niin uskomattomalta. Hän tiesi vanhastaan etteivät kiertävät sirkusseurueet koskaan huolineet toimeenpanna sellaisia omituisia, komeita reklaameja pikkukaupungeissa. Sellaiset tavataan säästää pääkaupunkeihin.

Koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ajanvietettä, päätti hän lähteä sirkukseen saadakseen mahdollisesti pakinahetken johtajan kanssa.

Kuitenkin oli tärkeätä tietää minkä laatuinen oli mainitun hotellin käytävä.

Se on sangen pitkä ja kapeat ovet molemmille sivuille. Tämä on toisessa kerroksessa, sieltä johtavat leveät portaat ensimäiseen. Juuri näiden portaiden vieressä on käytävässä kuin jääkirnu, hakattu nurkka josta samaten eräs ovi johtaa vierashuoneeseen. Ne henkilöt, jotka tulevat tämän oven kautta eivät voi nähdä mitä käytävässä tapahtuu. Sitävastoin voivat ne, jotka kulkevat käytävää pitkin, kovin hyvin kuulla jokaisen sanan, joka tässä pienessä käytävän poikkeuksessa sanotaan.

Hän tunsi professorin äänen, mutta se tuntui hänestä kuin olisi se kuulunut rohkeammalta ja karskimmalta kuin juhlasalissa. Sitävastoin ei hän enää puhunut vanhaa englantilais-norjalaista mongerrustaan. Hän puhui täydellisesti puhdasta norjaa katkonaisella trondhjemin murteella, mikä suuressa määrin kummastutti salapoliisia.

Salaperäinen professori puhui jonkun kanssa jota ei Krag voinut nähdä ja ei aavistanut kuka se oli.

Seuraavat repliikit vaihdettiin, kaikki Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa käytävässä hiljaa kuin rotta.

— Hän ei tietenkään aavista mitään. Se oli vain eräs ilmaisu hänen uteliaisuudestaan. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän aavistanut mitään.

— Mutta joka tapauksessa on parasta olla varovainen, Bob. Hän on oikea paholainen pitämään silmät mukanaan.

— Menkäämme, sanoi tuntematon käskevällä äänellä, täällä tulee joku.

Joku tuli todellakin rappuja ylös ja musiikkiprofessori meni. Tuntemattoman huoneen ovi paukahti jälleen. Coloradon professori katseli ympärilleen, mutta Asbjörn Krag oli jo onnistunut puikahtamaan eräästä oviaukeamasta, Pitkä käytävä levisi tyhjänä professorin tutkivalle katseelle.

Asbjörn Krag oli tulevinaan suoraan huoneestaan ja meni nopein askelin käytävän läpi. Kolme henkilöä kohtasi toisensa rappuaskelmassa. Se herra joka tuli rappuja ylös, professori sekä Asbjörn Krag.

— No, no sir, vastasi Coloradolaisprofessori entisellä mongerruksellaan. En ole valokuvannut. Olen maannut puoli päivään. Yes.

Kristianialaissalapoliisi tahtoi ainoastaan todeta, että professori oli jälleen alkanut vanhan komediansa.

Sentähden hän meni tämän ohi ja kiirehti juhlasaliin ja heittäytyi siellä erääseen lepotuoliin.

Asbjörn Kragista tuntui, kuin olisi professori tällä kerralla katsellut häntä tarkemmin, meikeinpä tutkivasti. Se oli vaan silmänräpäys, mutta tällä sekuntilla keksi kristianialaissalapoliisi terävän, tutkivan katseen vanhan hupakon silmissä.

Professori kääntyi musiikkikoneensa puoleen ja Asbjörn Krag kätki kasvonsa vanhan sanomalehden taakse.

Pian sitten meni musiikkiprofessori. Siiloin nousi Krag ylös tuolistaan ja kutsui erään konttorihenkilön.

Hän oli ohimennessään huomannut musiikkiprofessorin äsken jättäneen tämän huoneen.

— Mr Burns? Mutta eikö hän ole norjalainen. Minä ainakin kuulin hänen puhuvan norjaa.

— Kyllä, mutta kamalan huonoa norjaa. Jos menette illalla sirkukseen niin saatte itse kuulla.

III.

SIRKUSJOHTAJA.

Tämä ilmoitus tuli niin odottamatta, että Asbjörn Krag unohti tarkotuksensa sekä näytti mielenkiinnottomalta.

— Mutta sehän on kummallista, sanoi hän konttorihenkilölle, miten te voitte sallia ilveilijän asua tässä ensiluokan hotellissa?

— Äsh, mitä tekemistä hotellilla on mr Burnsin yksityisasioiden kanssa. Hän on hieno ja täydellisesti moitteeton gentlemanni, joka ei pidä kiinni markoistaan. Hän esiintyy melkein kuin hän voisi ostaa koko hotellin meiltä. Ei käy päinsä kieltää huonetta sellaiselta herralta.

— Ei mitenkään, vastasi Asbjörn Krag vetäessään käsineet käsiinsä ja se ei kiinnitä mieltäni ensinkään. Mutta minusta tuntuu kuin täällä tulisi nyt kovin eloisaa — ensin tuo amerikalaisprofessori ja sitten tämä ilveilijä.

— Kyllä varmaan. Ja onpa se aivan kouraan tuntuvaa. Mutta herrat ovat sivistyneitä antamaan muutamia näytäntöjä tai sen tapaista. Kun he kohtaavat ruokasalissa taikka lukuhuoneessa toisensa, noudattavat he vain kylmähköä hiljaisuutta toisiaan kohtaan.

Hän jätti hotellin ja johdatti askeleensa sille avonaiselle paikalle, missä hän oli nähnyt sirkusteltan.

Hän järjesti aivoissaan kuluneen tunnin havainnot ja löysi joukon käsittämättömyyksiä ja ristiriitaisuuksia. Yhden asian oli hän kuitenkin todennut, nimittäin sen, että musiikkiprofessorin ja taikailveilijän välillä oli olemassa salainen yhteisymmärrys.

Mutta miksikä he puhuivat tätä naurettavaa mongerrusta, mikä ei ollut norjan eikä englannin kieltä ja joka varmaankin tuotti heille enemmän päänvaivaa kuin heidän oma äidinkielensä?

Mikä tarkoitus oli ilveilijän "salaisuudella?" Miksi koko kaupunki arvailisi hänen piippolakkinsa värejä? Miksi hän toimittaisi tämän ilveilyn pienessä kaupungissa? Oliko se vaan reklaamitarkoituksessa? Miksi oli Coloradolaisprofessori pannut puhekoneen suureen ja mustaan laatikkoonsa ja kutsunut sitä uudeksi keksinnöksi, puhekonelaitokseksi musiikin valokuvausta varten?

Mikä tarkoitus oli tällä kaikella? Ja miksi oli musiikkiprofessori lörpötellyt "ettei hän ole oivaltanut epäilyksiä."

Miksi oli taikailveilijä peloissaan miehestä, joka tuli portaita ylös, ettei tämä saisi nähdä häntä yhdessä musiikkiprofessorin kanssa?

Asbjörn Kragin muistellessa todellista äänilajia herrain keskustelussa, tuli hän ajatelleeksi, jos ei tässä kaikessa, sirkusjutussa, musiikkikeksinnöissä, ilveilijäkujeissa ja piippolakissa olisikaan kätkössä syvää ehkäpä kauheaa totta.

Asbjörn Krag alkoi tuntea itsensä aivan riemastuneeksi. Nyt oli hän taasen saanut asian askaroitavakseen. Hän oli täydellisesti unhottanut olevansa oikeastaan väsyksissä ja rikki reväistynä kaikkien Göteborgin ponnistuksien jälkeen. Ja yhtä täydellisesti oli hän unohtanut ystävänsä, tukkukauppiaan, jota hän tervehtisi huomenna. Hänestä ei ollut olemassa mitään muuta kuin taikailveilijän salaisuus. Hän kulki verkkaan katua eteenpäin ja huomasi äkkiä kasvot, jotka hän luuli tuntevansa. Niin, todellakaan ei tuo ollut muu kuin vanha sirkusjohtaja Tanto, jonka hän useita kertoja ennen oli tavannut Kristianiassa. Tanto oli jo tuntenut salapoliisin ja tuli viistoon kadun poikki johdattaen kulkunsa suoraan häntä kohti.

— Kas sehän oli minulle omituinen yhteensattuma! huudahti hän puolitanskalaisella sekasotkulla. Niin, sanonpa yllätys. Metsästelemässäkö, mitä?

— Ei, vastasi Asbjörn Krag, lämpimästi puristaen ystävänsä kättä, iloisena että sirkusjohtajan persoonassa oli tavannut vanhan tuttavan, olen vaan tervehtimässä erästä ystävääni, joka ikäväkseni ei tule ennen kuin huomenna.

— Mainiota, mainiota. Silloin täytyy teidän, hitto vieköön, käydä sirkuksessani, herra poliisimestari!

— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag. Olen jo ajatellut sitä. Minunhan pitää tulla katsomaan teidän suurta kuuluisuuttanne, taikailveilijää.

— Niin, sen teidän pitää tehdä. Se on koko kummallinen Pelle-Jöns. Hän voi saada naurulihakset käyntiin. Niin, hän on eräs arvoitus.

— En tunne häntä. En ole ennen koskaan nähnyt häntä. Ja silloin tulee hän luokseni ja pyytää päästä palvelukseeni. Hän oli silloin kovin hieno ja ja näytti melkeinpä lähettiläältä tai muulta sellaiselta. Ja siltä hän näyttää vieläkin kun hänellä ei ole ilveilijäpukuaan.

— "Paikkaa", sanoin minä. "Mihin hittoon voisin teitä käyttää, nuori mies."

"Olen ilveilijä", sanoi hän. Mutta silloin täytyi minun todellakin nauraa, herra poliisimestari, sillä en milloinkaan elämässäni ollut nähnyt ilveilijää niin kummallisin totisin kasvoin.

Nähdessään minun epäilevän hänen komiikkerikykyään, sanoi hän voivansa antaa näytteen samassa. No niin, se ei ollut hullumpaa. Ja silloin hän antoi näytteen ja tunnustan, etten ollut milloinkaan ennen nauranut niin lämpimästi kenellekään ilveilijälle. Vakuutan, herra poliisimestari, että olen nähnyt useita ilveilijöitä.

Kun olin juuri ilveilijän tarpeessa, otin palvelukseeni tämän lurjuksen. Ja tiedättekö mitä, herra poliisimestari. Naurettavimpia kaikesta olivat hänen pyytämänsä palkkiot. Mitä sanotte kahdestakymmenestä kruunusta illalta sellaiselle nerolle. Olisin hyvin voinut maksaa sata kruunua ja sittenkin ansaita rahoja hänen esiintymisellään.

Asbjörn Krag paloi kärsimättömyydestä saada keskeyttää puheliaan johtajan sanatulvan muutamilla kysymyksillä.

— Siitä ei todellakaan ole pitkä aika. Se tapahtui viime viikon kuluessa, heti kun olin tullut kaupunkiin. Suuressa loisto ensi-iltanäytännössä oli minulla, häpeä sanoa, kehno huone. Sitten tuli tämä ilveilijä ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kolmena iltana oli minulla täpötäysi huone. Kaikki tulivat sinne nähdäkseen ilveilijän.

Voitteko ajatella, herra poliisimestari, kun minä joku aika sitten tarjouduin kaksinkertaistamaan hänen palkkiotaan, hänen siitä ilmaisematta halaistua sanaa, sanoi hän vain: "ei, kiitos." Oletteko kuulleet moista ennen, herra poliisimestari.

— Niin, eikö totta. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen koko sirkuselämäni aikana. Ja kun uudelleen kysyin häneltä, oliko se täyttä totta, ettei hän tahtoisi tulla paremmin palkatuksi, vastasi hän vaan: "En, kiitos! En tarvitse mitään rahoja."

— Niin, sitä en tiedä. Hän antaa joka tapauksessa paljon rahoja hotelliin, jossa asuu. Ei kellään meistä ole tosiaankaan varoja asua ensiluokan hotellissa, ei edes minulla, joka olen johtaja, vielä vähemmin hänen virkaveljillään, toisilla ilveilijöillä. Mutta hän — niin, hän aivan hyvin asettuu Grand hotelliin ja passauttaa itseään kuin kreiviä. Olenpa kuullut hänen juovan shampanjaa joka päivällisissä. Sitten kieltäytyy hän ottamasta vastaan korkeampaa palkkaa kun nuo vaivaiset 20 kruunua illalta, jotka myönsin, ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä onnesta, jonka hän tekisi. Miten arvelette sen käyvän laatuun, herra poliisimestari.

— Se ei tietenkään käy ensinkään laatuun, vastasi Asbjörn Krag. Hänen porvarillinen nimensä on Burns, minkä minä olen nähnyt hotellin ilmoitustaululla.

— Niin, siten hän ainakin kutsui itseään tullessaan ja pyytäessään tointa. Mutta minä puolestani luulen hänen nimensä olevan toisen. Luulen, että hän on joku valepukuinen ranskalainen kreivi.

— Teillä on runollisuuden taipumukset, sanoi hän — kuten kaikillakin sirkusjohtajilla. Miksi ranskalainen kreivi rupeaisi esiintymään ilveilijänä jossain norjalaisessa sirkuskiertueessa.

Johtaja raapi niskaansa. Ei… ei… ei… ei voi olla oikeassa, mutta silloin on hän, tuhat tulimmainen minut periköön, englantilainen loordi.

— Niin. Suurroisto, joku karannut pankinjohtaja ehkä, huijari. Ehkä salamurhaaja. Hui hai!

Sirkusjohtaja tuli niin liikutetuksi pelkästä ajatuksesta, että hän samalla napsautti sormiaan.

— Voitte antaa tuhannen päälle, että niin on asian laita, jatkoi hän.
Piileillä sirkusilveilijänä, olisi kai nerokkain kaikista valepuvuista.

— Ei, sitä en ainakaan usko, sanoi Asbjörn Krag. Silloin esiintyisi hän aivan toisella tavalla. Silloin olisi hän ainoastaan ilveilijä. Silloin ei hän näyttelisi gentlemannia päivällä ja ilveilijää vaan illalla.

Sirkusjohtaja raapi taasen niskaansa. — Olette oikeassa, herra poliisimestari, sanoi hän. Tämä pöty suurroistosta oli tietenkin yhtä paksua kuin tehdä hänet englantilaiseksi loordiksi eli ranskalaiseksi kreiviksi. Mutta mitä te itse ajattelette, herra poliisimestari.

— En tiedä vielä oikein itsekään, mitä uskon, paras johtaja. Odotan vaan jotain positiivista tapahtuvan, joka voi antaa minulle tien. Oletteko koskaan itse kysyneet häneltä syytä, miksi hän oikeastaan tahtoo olla ilveilijä?

— Ensi kerralla vastasi hän tahtovansa olla niin mielellään ilveilijä siksi, että hän halusi nähdä iloisia kasvoja.

Se oli tietysti pötyä ja ajateltuani muutaman päivän kysyin häneltä taasen, mutta silloin hän vastasi:

Mutta samalla katsoi hän minuun niin kylmästi ja torjuvasti, että minä kokonaan kadotin haluni kysellä häneltä enempää.

— Huomaan, että te ette tunne taikailveilijää, vastasi johtaja. Jos olisitte keskustelleet kerrankin hänen kanssaan, niin tulisitte heti huomaamaan, miten toivotonta on sekaantua hänen yksityisasioihinsa. Hui, hän voi katsella vaikka jonkun läpi.

— Siksi, että hän esiintyy ilveilijänä eräässä koomillisessa osotelmassa. Ah, se on hirveän hauska. Saatte itse nähdä, jos tulette illalla, herra poliisimestari.

— Hänkö se on, joka on asettanut tämän kujeilun. Salapoliisi katsoi ylös ja uhkaili leikillisesti sormillaan.

— Kas vaan sellaista vainua. Oletteko jo ehtineet haistaa sen. Mutta sehän ei tapahdu ennenkuin ylihuomenna.

— Jösse, niin, varmaan on hän sen keksinyt. En ole oikein perillä siitä, mitä se on, mutta ymmärrän, että se tulee olemaan sirkukselleni valtava reklaami. Niin, se on todellakin ihmeellinen mies. Tulen suremaan itseni kuoliaaksi, hänen jättäessään minut.

Molemmat herrat olivat tämän keskustelun aikana kävelleet hitaasti katua eteenpäin ja lopuksi tulleet sähkösanoma-asemalle.

— Kuulkaa nyt, mitä minulla on sanottavana, sanoi hän. Te ette saa kertoa kenellekään siitä, mistä olemme puhuneet tämän kävelyn aikana.

— Se ei ole ensinkään tarpeellista, vaan päinvastoin typerää, herra johtaja. Saatte mielellänne kertoa jokaiselle, että olette aivan äsken tavanneet tunnetun salapoliisi Asbjörn Kragin Kristianiasta, joka sattumalta oleskelee täällä tervehtiäkseen erästä ystäväänsä.

— Niin, minä sanoin, että te ette saa puhua mistä olemme keskustelleet toisin sanoen taikailveilijästä.

— Ymmärrän, ymmärrän. Mutta saanko luvan kertoa taikailveilijälle, että olen puhunut kanssanne, herra poliisimestari.

— Varsin kernaasti, jos se teitä huvittaa. Mutta älkää ennen kaikkea antako hänen saada epäilyksiä siitä, että minulla on muita ajatuksia hänestä paitsi hänen ominaisuuksistaan harvinaisen hauskana ilveilijänä.

— Niin, hyvästi sitten, herra johtaja. Illalla tavataan. Minun täytyy nyt mennä sähkösanoma-asemalle.

Sähkösanoma-asemalla oli Asbjörn Kragilla keskustelua kahden kesken virkaatekevän assistentin kanssa.

Krag esitti poliisimiesoikeutensa ja kysyi oliko viime päivien kuluessa tullut mitään sähkösanomaa mr Burnsille Grand hotelliin.

Niin pian kun oli kysymyksessä rikoksen keksiminen, tai rikollisten aikeiden estäminen, ovat sähkösanoma-asemat velvollisia avustamaan oikeuden apulaista.

Sähkölennätinvirkamies vastasikin avomielisesti salapoliisin kaikkiin kysymyksiin.

Sitten kertoi hän Burns-nimen viime päivinä usein esiintyneen sekä lähetetyissä että vastaanotetuissa sähkösanomissa.

Samalla hetkellä jolloin kristianiaiaissalapoliisi oli saanut tämän tiedon, huusi joku toimitushuoneesta lähetinhuoneeseen:

Eräs lähetti tuli juosten. Kristianiaiaissalapoliisi antoi lennätinvirkamiehelle merkin ja tämä sanoi:

Asbjörn Krag otti hämmästyksissään askeleen taaksepäin, nähdessään allekirjoituksen: Pierpont Morgan, erään maailman rikkaimman miehen.

IV.

RAHARUHTINAAN SÄHKÖSANOMA.

— Eipäs ole vähempää kuin Pierpont Morgan, sanoi Asbjörn Krag, niin pian kun oli selvinnyt yllätyksestä, jos oikein muistan, asustaa suuri amerikalainen raharuhtinas juuri Skotlannissa. Mutta varmuuden vuoksi tiedustelen sähköteitse.

Asbjörn Krag luki vielä kerran Burnsille tulleen sähkösanoman, mutta se näytti hänestä yhtä salaperäiseltä ja käsittämättömältä kuin ensi kerrallakin, jolloin lennätinvirkamies sen oli lukenut. Ainoastaan allekirjoitus, tämä mahtava nimi, tuntui hänestä mahdottomalta, ollakseen totta ja näytti täydellisesti hypnotisoineen hänet. Saattoiko se olla maailmankuulu miljonääri. Mitä tekemistä oli maailman rikkaimmalla miehellä erään kiertävän sirkusilveilijän kanssa?

Mitä saattoi muuten merkitä tuo kummallinen kysymys? Olivatko molemmat tarkoitetut "Viimeinen ruusu" ja "Geisha" nimet musiikkikappaleita?

Äkkiä muisti Asbjörn Krag kuulleensa amerikalaisen musiikkiprofessorin koneen soittavan "Geishaa", mutta olisiko tuolla naurettavalla humpuukimestarilla jotain tekemistä mahtavan raharuhtinaan kanssa. Aikoiko tämä ehkä ostaa hänen keksintönsä? Muutenhan ei sähkösanoma ollut osoitettu Coloradolaismiehelle, vaan Burnsille, ilveilijälle.

Ja kokonaan Asbjörn Kragista tuntui se niin mielettömältä ja tarumaiselta, että hän oli vähältä epätoivoinen.

Lennätinvirkamies huomasi hänen onnettomuutensa ja kysyi miten hän voisi olla avuksi.

— Lähettäkää ennen kaikkea sähkösanoma osotetulle, mr Burnsille, sanoi
Asbjörn Krag, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sähkösanoma on
muodostettu kysymykseksi. Viimeinen ruusuko vai Geisha?… Pierpont
Morgan. — En ole koskaan kuullut hullumpaa.

Lennätinvirkamiehellä sattui olemaan hallussaan vielä kopio eräästä sähkösanomasta, jonka Burns omakätisesti päivää ennen oli lähettänyt Pierpont Morganille, South Alloaan.

Skottlandin ja Fredrikshaldin välillä suoritettiin siis säännöllisesti musikaalista sähkösanomavaihtoa. Mr Burnsin sähkösanomahan "Montako nuottia?" oli suoranainen kysymys ja mr Morgan sen sijaan saapuu uudella kysymyksellä: "Viimeinen ruusu vai Geishako?"

— Tämä musiikkikieli on tietenkin sovittu jo etukäteen, ajatteli Kristianialaissalapoliisi. Sitä on mahdoton selvitellä salamerkkikirjatta.

— Pelkään, että tulen tekemään vielä ihmeellisempää, sanoi lennätinvirkamies, etsiessään erilaisia mr Burnsin viime päivinä lähettämien sähkösanomien kopioja.

Muutamissa sähkösanomissa puhuttiin yksinomaan "Viimeisestä ruususta" eli "Geishasta." Mutta toisin sanoen oli se sekotettu käsittämättömällä tavalla.

Asbjörn Kragin miettiessä tätä sähkösanomaa, soitettiin puhelimella
Grand hotellista.

Se oli mr Burns, joka tahtoi lähettää sähkösanoman, jonka hän puhelimessa saneli.

— Se on tietysti vastaus Pierpont Morganin viimeiseen kysymykseen, ajatteli Krag, joka osottautuikin oikeaksi, sillä naissähköttäjän hetki myöhemmin tullessa sisään sähkösanoman kanssa, näki salapoliisi taikailveilijän sähköttäneen:

— Se tuntuu ainakin vastaukselta, mutisi Krag, eikä se myöskään ole mikään tarkotukseton sanayhdistelmä. On selvää, että mies Skottlannissa toivoo jotakin. "Viimeinen ruusu" tarkoittaa erästä asiaa ja "Geisha" jotain toista, Nyt hän on saanut tietää "Geishalla" olevan hyviä toiveita.

Mutta mitä nämät molemmat nimitykset tarkoittivat, sitä oli kristianialaissalapoliisin mahdoton saada selville.

Hän päätti mennä takaisin hotelliin sekä aikoi juuri ottaa jäähyväiset rakastettavalta lennätinvirkamieheltä kun toimistohuoneesta ilmoitettiin kaksi uutta sähkösanomaa saapuneen.

Lennätinvirkamies jätti ne hänelle henkilökohtaisesti. Krag ei ollut odottanut muuta kuin erästä sähkösanomaa — Scotland Yardin vastausta, ja siksi katsoi hän kummastuksella saapuneita sähkösanomia.

Kristianialaissalapoliisi tiesi varsin hyvin kuka Smyth oli. Hän oli tavannut mr Smythin eräällä Lontoon matkalla ja oli sitäpaitsi lehdistä ja poliisiraporteista saanut kuulla hänen urotöistään. Hän oli Scotland Yardin salapoliisiosaston päällikkö.

Ei siis ollut ollenkaan epäilystä siitä, että amerikalainen raharuhtinas oli sähköteitse yhteydessä molempien norjalaisten huijarien kanssa Fredrikshaldissa.

Täytyi tietenkin olla tärkeitä asioita, sillä muussa tapauksessa ei kai saattanut olla mahdollista, että tuo rikas mies antautuisi sellaiseen yhteyteen.

Hän oli täydellisesti selvillä siitä, ettei hänellä koskaan ennen ole ollut niin arvoituksellista salaisuutta ratkaistavanaan. Eihän ollut olemassa edellytyksiä, yhteyttä eikä selvitystä. Ainoat, mitä hänellä olivat hallussaan, olivat naurettavimpia päähänpistoja ja kujeita: ilveilijä, huijariprofessori sekä joukko sekavia sähkösanomia. Mistä hänen oli etsittävä ensimäinen säije, joka auttaisi häntä avaamaan solmua?

Hän avasi toisen sähkösanoman, josta hän heti näki, ettei lähettäjä voinut olla sama, koska hänen nimensä oli sähkösanoman ulkopuolella. Ennen lukemistaan heitti hän nopean silmäyksen allekirjoitukseen.

Kääntykää heti konsuli Bingin puoleen
Fredrikshaldissa, tärkeässä asiassa.

— Kas niin, ajatteli Krag hymyillen, nyt viivyttää minua todelliset "asiat". Olen tuskin ehtinyt vaivaamaan päätäni Taikailveilijän mystillisten urotöiden kanssa, kun aivan uusi juttu tulee romahtaen päälleni. Alanpa melkein uskoa, että tässä pienessä pikkukaupungissa on reippaalla salapoliisilla suurempi käytäntö kuin Kristianiassa. Krag kysyi lennätinvirkamieheltä kuka konsuli Bing oli ja missä saisi häntä tavata.

— Konsuli Bing on kaupunkimme rikkaimpia miehiä. Hän on hyvin kiintynyt taiteeseen. Hänellä on suuri kallisarvoinen kirjasto, jossa on koko joukko harvinaisuuksia ja sitäpaitsi aivan pieni taulugalleria, mikä on erittäin arvokas. Hän asuu suuressa, kauniissa kivitalossa, tätä katua suoraan. Luulisin hänen olevan kotona juuri tähän aikaan.

— Minut on Kristianian salapoliisipäällikkö käskenyt käymään hänen luonaan, selitti Krag. Onko hän jossain riidoissa, eli voiko hän toisella tavalla tarvita käytettäväkseen poliisia.

— Hän! huudahti lennätinvirkamies hämmästyneenä. Hän on rehellisin mies maailmassa, hänellä ei ole ollut, sikäli kun minä tiedän, koskaan rettelöitä kenenkään kanssa. Ja sen varallisuuden kanssa, joka hänellä on, olisi sekin aivan tarpeetonta, jatkoi hän hienolla hymyllä.

— Mutta jokin on joka tapauksessa tullut epäkuntoon, väitti Asbjörn
Krag. Onko konsuli vanha mies?

— Ei, hän on keski-ikäinen mies. Harvinaisen hieno gentlemanni; paljon matkustanut ja hyvin sivistynyt. Tulette varmaankin saamaan käynnillänne hänen luonaan hyötyä ja iloa, ellei hän voikaan antaa jotain tehtävää ratkaistavaksenne. Minä otaksun että te kai sitä eniten haluatte?

— Kieltämättä, vastasi Asbjörn Krag, mutta joka tapauksessa ei voi olla mahdotonta etteikö hänellä ole jotain aivoissaan.

— Oli miten tahansa, niin täytyy minun totella määräyksiä. Näin sanoen otti hän jäähyväiset ja meni.

KONSULIN LUONA.

Sillä tiedolla, jonka lennätinvirkamies oli hänelle antanut, ei Asbjörn Kragin ollut vaikeata löytää konsuli Bingin komeata taloa, vanhaa kivitaloa edelliseltä vuosisadalta antiikkityylissä.

Ei montaakaan sekuntia sen jälkeen tuli komeasti puettu herra sympatisine ulkomuotoineen rynnäten ulos ottaakseen vastaan hänet. Asbjörn Krag ymmärsi, että sen täytyi olla konsulin itse. Hänen kasvonsa olivat hetkisen suurimman yllätyksen leimaamat.

— Ja täällä, huudahti hän lämpimästi puristaen Kragin kättä, sitä saan sanoa nopsaksi toimitukseksi. Näyttää melkein kuin teidät olisi lähetetty sähköteitse.

— Melkein, vastasi Krag hymyillen, ja minä ymmärrän konsulin sähköttäneen minulle.

— Niin luonnollisesti; Sähkötin kaksi ja puoli tuntia sitten
Kristianian Salapoliisille. Ehkä olette tullut tänne lentokoneella.
Teitähän voi uskoa kaikesta.

— Ei, olen ollut täällä koko päivän, selitti kristianialaissalapoliisi. Olin vain sattumalta sähkäsanoma-asemalla ja heti sain erään sähkösanoman päälliköltäni, joka käski minua silmänräpäyksessä etsimään teidät.

— Aha, vai niin. Tässä meillä onkin selitys. Mutta kaikin mokomin, olkaa hyvä ja astukaa sisään. Täällä seisomme todellakin ja juttelemme, joten unhotamme ettei juhlasali juuri ole oikea keskustelupaikka. Asbjörn Krag riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi konsulia erinomaisen rikkaasti ja aistikkaasti sisustetun huonerivin läpi. He astuivat työhuoneeseen, joka oli varustettu kelvolla, vanhalla mahongihuonekalustolla. Seiniä koristivat kirjat kauniissa ja taiteellisissa kansissa.

— Uskallanko kysyä miksi olette kunnioittaneet pientä kaupunkiamme käynnillänne? alotti konsuli istuttuaan ja sytytettyään sikarinsa. Ehkä erehdyn otaksuessani läsnäolonne olevan jonkinlaisessa yhteydessä minun asiani kanssa?

— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, teette todellakin erehdyksen, herra konsuli. Aina siihen asti kun nyt olen häilynyt täydellisessä tietämättömyydessä siitä että teillä ylipäänsä olisi jotain asiaa jonka minä voisin auttaa tutkimalla sitä.

Olen täällä pelkästään yksityisasioissa vaikka saankin tunnustaa, että täällä oleskelemieni tuntien aikana olen tullut kosketuksi erääseen osaan suhteista jotka ovat antaneet minulle päänvaivaa. Kaikki tämä ei ole kuitenkaan tekemisissä teidän asianne kanssa, herra konsuli, mutta olen kovin utelias saadakseni tietää miksi olette kutsuneet minut tänne.

Asbjörn Krag huomasi kunnon miehen olevan hiukan neuvottomana siitä miten hän alottaisi.

— Ennen kaikkea pyydän saada mainita, sanoi konsuli, että olen lähettänyt sanan teille siksi että olen kuullut niin paljon hyvää teistä.

— Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta — ominaisuuksia joita erittäin ihailen teissä.

— Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää maan arvokkaimmiksi.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta herättävissä riveissä.

— Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta taulua.

Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:

— No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra konsuli… siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?

— Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt kerron miten se tapahtui.

Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa. Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.

Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä pienessä rauhallisessa kaupungissa.

Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin varomaan.

Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen köyhille.

Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.

Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka kanssa hän kulki.

Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?

— Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut mitään kouraantuntuvampaa?

— Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville siitä sähkötin teidät.

Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta. Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen. Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki muut taideteokset yhteensä.

Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia varmuustoimenpiteitä.

Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.

— Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut, mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä tarkastelematta lähemmin.

Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas seinältä.

— Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani Kristianiasta.

— Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.

— Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä aamuna löysin.

— En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.

— No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag, esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.

— Voin vakuuttaa teille, että Sören — häntä kutsutaan todellakin niin — on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani. Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta. Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä, kutsun hänet sisälle.

Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.

— Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten tiedät.

Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti nauruun.

— Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi, turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?

— Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.

— Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.

— Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.

Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja. Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.

Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu silkkipoimutelman peittämänä.

VI.

SALAISUUS KULUNEELTA VUOSISADALTA.

Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla muotokuvalla oli.

Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu leveävarjoisen baretin alla.

Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.

— Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.

— Olette oikeassa — vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja, näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs kadonneen vuosisadan salaisuus.

— Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan:

VAN DYCK.

Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla. En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.

Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.

— Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse — aivan samaa järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa. Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.

— Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyi
Asbjörn Krag.

— Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.

— Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.

Sitten pani salapoliisi tuolin takaisin paikallensa. Hän alkoi sitten tarkasti tutkia taulun kullattua kehystä sekä sinkilöitä, jotka pitivät sitä seinässä kiinni.

Lujat sinkilät olivat sahatut poikki erinomaisen hienolla ja terävällä viilalla.

Salapoliisi löysi muutamia viilanlastun jyväsiä teräskehyksellä ja lattialla. Muuten ei ollut ainoatakaan jälkeä löydettävä lurjusmaisesta yrityksestä.

— Viilaus on suoritettu niin erinomaisen hienosti, sanoi Krag, etten minä, ellen olisi parempia selvitellyt, olisi voinut uskoa sen suoritetun partaveitsellä, joka voisi lävistää terästä. Olen monissa tilaisuuksissa ennenkin nähnyt sellaista viilanlastua, mutta on aina myöskin ilmennyt perillä olleen ammattitaitoisen kansainvälisen suurroiston. Uskottavasti on kai tässäkin sellaiset suhteet.

— Jokainen sinkilä, jatkoi hän, on sahattu kymmenesosan millimetrin päästä. Ja itse asiassa se mikä on jälellä, ei ole parempi kuin tavallinen ohut silkkipaperi ja koska teräs ei ole kimmoisaa, tarvitaan ainoastaan tuupaisu saadakseen irrotetuksi koko kehyksen.

— Mutta miten roistot ovat päässeet sisään ja saaneet suorittaa tämän, on minulle kuitenkin arvoitus. Luultavasti ovat he työskennelleet yöllä. Heidän täytyy olla salaliitossa jonkun kanssa joka on talossanne. Kuulkaa hetkinen, herra konsuli, teidän tulee pitää valppaasti silmällä tuota jöröjukka palvelijaa. Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hän olisi viisaampi kuin luulittekaan.

Konsuli mutisi jotain, että hän pitää täydellisesti uskomattomana, että tyhmällä Sörenillä olisi mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mutta hän ei luvannut kuitenkaan päästää häntä näkösältä.

— Minä en muuten ymmärrä, huomautti Krag, mitä iloa saattoi olla näillä konnilla tästä taideteoksesta. He voivat mahdollisesti myydä sen museoon, silloin heidät heti huomataan, ja en usko myöskään kenenkään yksityisen uskaltavan kainostelematta ostaa varastettua tavaraa.

— Olen vakuutettu siitä että nämä varkaat, jotka nyt ovat toimineet, ovat suunnitelleet mitä viekkaimmalla tavalla.

Ajatelkaamme sitä mahdollisuutta, että he joku aika sitten ovat kääntyneet jonkun rikkaan kerääjän puoleen, monimiljonäärin, sillä se voi olla tietysti vaan monimiljonääri, joka on kehottanut ostamaan niin kalliita taideteoksia. Mutta mitä te ajattelette.

Konsulin sanoissa monimiljonääristä oli Asbjörn Krag peräytynyt ja hämmästyksen ja yllätyksen piirre levisi hänen kasvoilleen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen aivoissaan.

— Siis minä toistan vieläkin kerran että me voimme otaksua erään roistoista kääntyneen jonkun ulkolaisen rikkaan miehen puoleen.

Fredrikshaldissa on eräs mies, jolla on taulu jonka hän mielellään myy huonojen raha-asiain vuoksi.

Olisi epäedullista norjalaisen luotolle jos tulisi tietoon, että hän on pakotettu myymään kauneimman ja kuuluisimman taideteoksen. Mutta koska hän joka tapauksessa on pakotettu myymään sen, vaatii hän — väittivät roistot sen tapahtuvaksi, suurimmassa salaisuudessa.

Hän on valinnut silloin heidät välittäjiksensä ja he ovat luvanneet hankkia hänelle taulun.

Sitten he aivan yksinkertaisesti varastavatkin minulta taulun, mies saa taulunsa ja maksaa sen.

Tietysti täytyy hänellä joka tapauksessa olla epäluulo, ettei se ole tapahtunut kunniallisella tavalla. Mutta koska se koskee hänen suurta luottoansa, hänen voimaperäistä keräilyintoaan, näyttelee moraali ainoastaan vähempiarvoista osaa. Katsokaa meillä kerääjillä on kykyä siihen, niinpian kuin se koskee mielenkiintoista, harvinaista taideteosta.

Mutta, kuten sanottu, ainoastaan kovin rikas mies voi antautua sellaisiin pieniin seikkailuihin. Mies, jonka taloudellinen asema on kova kuin kallio, voi toivoa satunnaisen laittomuuden seurauksia suurella tyyneydellä. Katsokaa esimerkiksi vaan Rockefelleria, jota turhaan on syytetty kaikista maailman ajateltavissa olevista rikoksista.

— Te mainitsitte erään nimen, herra konsuli, sanoi hän. Te mainitsitte
Rockefellerin. Mutta miksi ette sanonut jotain toista, esimerkiksi
Pierpont Morgan?

— Mielelläni, vastasi konsuli ja nyökkäsi myöntävästi. Hän on muuten kovin mielenkiintoinen taiteesta ja kovin sydämmetön.

Asbjörn Krag oli tullut tahdottomasti ajatelleeksi Pierpont Morganin sähkösanomaa taikailveilijälle, konsulin kehittäessä varasteoriaansa. Olisiko todellakin keskenäistä yhteyttä näiden molempien asioiden välillä.

— On kuitenkin kovin uskallettu yritys, johon arvoisat herrat ovat ryhtyneet, sanoi Asbjörn Krag. Yrityksen ensi osan ovat he todellakin suorittaneet mainiolla tavalla, nimittäin sahaamalla taulua kiinni pitävät sinkilät.

Mutta vielä on monia vaarallisia asioita suoritettavana. Ensinnäkin on taulu kuletettava kerroksestanne, herra konsuli, ja teidän täytyy tunnustaa, ettei se ole helposti tehtävissä.

Edelleen on jotenkin suuri kangas kuletettava ulos maasta, ja näette siis, herra konsuli, että varkaat työskentelevät edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaan, jonka pitää toteuttaa pienimmässäkin yksityisseikassa.

Luulen, että tällä kerralla voimme tyytyä siihen, että annamme vartioida taulua sekä yöt että päivät.

— Sitä kaikkea olen jo ajatellut, vastasi konsuli, ja olen siihen tarkoitukseen pestannut väkeä johon voi luottaa.

— Erinomaista, sanoi Asbjörn Krag. Ei kestä kauan ennenkuin roistot jatkavat suunnitelmansa toteuttamista. Tavalla tai toisella täytyy heidän luonnollisesti tulla ilmi muiden muassa siitä seikasta, etteivät he ole saaneet selville meidän huomanneen sinkiläin sahausta. Ja sitten, herra konsuli, sitten tulee meidän vuoromme tarttua.

Herrat olivat nyt menneet takasin konsulin työhuoneeseen, mihin yksinkertainen palvelija tuli sitten hetken kuluttua aivan kutsumattomana.

— Niin, sen saan sanoa, herra konsuli, etten milloinkaan koko elinikänäni ole nähnyt moista yksityisgalleriaa.

— Niin, se on tosi, vastasi konsuli joka heti oli mukana ilveilyssä, mutta siksi olenkin ylpeä kokoelmastani. Mitä sinä tahdot Sören?

— Mitä! Sinullahan oli juuri vapautta joku päivä sitten, ja et ole ollut täällä enempää kuin neljätoista päivää. Luuletko sinä, että siinä on pontta ja perää?

— Vai ei. Ne tapaavat olla sinun tavallisia päähänpistojasi. No, mikäs sitten on?

— Oho! Sinä tahdot mennä sirkukseen! Ja siksi olet valmis jättämään minut närkästyksissä toisetta palvelijatta.

— Niin, herra konsuli, vastasi tyhmä Sören ja tuijotti lammasmaisin ilmein suoraan ikkuna-aukkoon.

Konsuli aikoi käskeä hänet ulos nuhdesaarnalla, mutta äkkiä pidätti hänet Asbjörn Krag, ja sanoi.

— Äsh, antaa hänen mennä sirkukseen, paras konsuli, nuorison tarvitsee huvitella itseään hiukan siiloin tällöin. Se ei vahingoita.

— No niin, sanoi hän hetken miettimän jälkeen, sinä saat mennä sitten sirkukseen.

— Sinä olet helvetin nauta, Sören, sanoi hän, miksi et lähde tallustelemaan.

— Kyllä, tuolia ulkona seisoo eräs mies, joka tahtoo puhua konsulin kanssa. Hän sanoo olevansa verhoilija ja että me olemme käskeneet tulla hänet luoksemme.

— Se on tosi. Etkö voinut saada sitä suustasi heti, tyhmyri. Anna hänen tulla sisälle.

— Joka esittää verhoilijaa, lisäsi salapoliisi, joten varkaissa ei herää mitään epäluuloa hänen todellisesta hommasta.

— Aha, eikös olekin Brående, sanoi konsuli. Oli hyvä, että tulitte täsmälleen. Oletteko valmis ryhtymään työhönne!

Mies pani liimapannun lattialle, pisti kätensä taskuun ja veti esilie revolverin.

— Mainiota, mainiota. Te ymmärrätte mitä asia koskee. Luulenpa, että on parasta jos alatte lattian korjauksella. On hiukan linoleumia, jota voitte tekemättä vahinkoa purkaa ja paikata jälleen. Mutta muistakaa eräs asia, Brående. Pitäkää tarkasti silmällä von Dyckin muotokuvaa.

— Olkaa rauhallinen siitä, herra konsuli. Varmaankaan ei hänellä ole enää hauska näyttäytyä katselemaan, mutta minä kyllä kestän sen kanssa, ja uskaltaisipa joku niin….

— Se on hyvä, se on hyvä, vastasi konsuli, menkää nyt hollantilaiseen salonkiin ja ryhtykää työhönne.

— Minä ihailen todellakin teidän viisaita valmislelujanne, sanoi
Asbjörn Krag.

— Mutta lyönpä vetoa, vastasi konsuli, että olette jo saaneet selville jäljen, herra salapoliisi.

— Olette oikeassa, vastasi Asbjörn Krag. — Olen todellakin löytänyt jäljen.

VII.

YKSINKERTAINEN PALVELIJA JA ILVEILIJÄ.

— Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.

— Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra konsuli, vastasi Asbjörn Krag.

— Mitä —! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?

— En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.

— Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten aijotte tehdä?

— Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen. Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin suun ohitse, eli kuinka…

Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa keksintönsä vieressä.

Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut mitään uutta kappaletta.

Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.

Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan" vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.

Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului ympäriltä.

"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.

— "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.

Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.

Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.

Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui maneesin toiselle sivulle.

Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa tavallista lajia — jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.

Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero, koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.

Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä, tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.

Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat maalatut päällepäin.

Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.

Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.

Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua esille ja avustaisi häntä?

Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin meni näyttämölle.

Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi heti nauruun.

— Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.

Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.

Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.

Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö väänteli itseään naurusta.

Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla kiertelevässä maakuntasirkuksessa.

— Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä, joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.

— Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä vielä kerran.

— Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitä
Taikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.

VIII.

MIKSI.

Sirkusnäytännön loputtua vaihtoi Asbjörn Krag muutamia sanoja konsulin kanssa teltan ulkopuolella.

Hän jätti hyvästit ystävällensä Voldillekin, vaikka he ennen olivat päättäneet yhdessä syödä palasen hotellissa.

Kragilla oli nyt aivan liian paljon miettimistä voidakseen oikeastaan nauttia seurueen ilosta.

Pieni kaupunki oli mennyt levolleen, kadut lepäävät tyhjänä, ja Krag pääsi täällä kuulemasta kotiinpalaavien kahvilavieraiden huutoja ja melua, jota ei tapahtunut Kristianiassa.

Hän oli tullut varmaan epäluuloon, että syy Taikailveilijän ja muusikkiprofessorin samaniltaiseen esiintymiseen tällä Fredrikshaldissa oli aivan yksinkertaisesti konsulin van Dyck muotokuva.

Jos Sören todellakin oli kanssarikollinen salaliitossa, näytti hän osaansa niin viisaasti ja taitavasti kuin ammattitaitoinen näyttelijä.

Mikä se oli joka puhui Sörenin olevan juonessa molempien kujeilijoiden kanssa.

Sitäpaitsi ei hän ollut konsulin palveluksessa täyttä neljätoista päivää.

Hän oli ottanut paikan konsulin luona paria päivää ennen kujeilijoiden saapumista Fredrikshaldiin.

Hän oli tuskin ehtinyt kysymään onko yleisössä ketään, joka astuisi esille, ennenkuin hän oli heti valmiina.

Sellainen liiallinen tyhmyri hölmö jollaisena Sören oli näyttäytynyt, ei olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti käsittää muuta kuin jäädä istumaan ja tuijottamaan maneesille.

Saattoi ajatella, jatkoi kristianialaissalapoliisi itsekseen tyhmän Sörenin olevan juonessa Taikailveilijän kanssa, alias Burnsin, kuten häntä toisin kutsuttiin.

Nämä molemmat olivat yhdessä musiikkerin kanssa — vaikkei Krag voinut ymmärtää mitä hyötyä hänestä heille olisi, tehneet salaliiton tarkoituksella varastaa van Dyckin taulu, ja myydä se monimiljonääri Pierpontt Morganille joka oli innokas kerääjä, eikä niin tarkka käyttämillään keinoilla kun hän vaan saavutti tarkoituksensa. Hän oli tälle kunnianarvoisalle seurueelle esittänyt suunnitelmansa kyllin huomaavaisena ulkonaisiin olosuhteisiin.

Ensinnäkin oli tarpeellista keinotella eräs heistä konsulin taloon, ja koska olivat saaneet kuulla konsulin tarvitsevan palvelijaa, oli aivan luonnollista, että Sören, nuorin heistä, määrättiin hakemaan paikkaa.

Koska hän itse kovin hyvin tiesi, että varkaus herättäisi epäluuloja uutta palvelijaa kohtaan, niin yht'äkkiä päätti hän leimata esiintymisensä niin perinpohjaisella tyhmyydellä ettei kenenkään mieleeni juolahtaisi että hänellä, tyhmyrillä, oli sormet pelissä.

Niin pilkalle meni kaikki, arveli Krag, mutta kun hän sitten johtui kysymykseen, miksi eräs roistoista oli pukeutunut amerikalaiseksi musiikkiprofessoriksi ja kulki ympärinsä naurettavan kummallisen fonografin kanssa ja miksi toinen oli ryhtynyt toimimaan ilveilijänä ja toimeenpanemaan kummallisia kujeita kaduilla, silloin pysähtyi hänen ymmärryksensä.

Jos tauluvarkaat ja monimiljonääri kaukana Skotlannissa olivat nyt sopineet salakielestä, niin saattoi hän ajatella että "Viimeinen ruusu" merkitsi yrityksen saaneen huonon lopun ja oli epäonnistunut.

Jos molempien musiikkikappaleiden nimet vaihdettaisiin niiden oikeisiin merkityksiin saisi monimiljonäärin viimeinen sähkösanoma merkityksensä.

Tämä sähkösanoma lähetettiin siis tänään puolenpäivän tienoissa, jatkoi Krag ajatuksiaan, ja edellytti johtopäätöksen olevan oikean, koska saavutetut tulokset myöskin todella olivat loistavia, koska molempien konnien oli onnistunut sahata terässinkilät, jotka olivat kiinnittäneet taulun kehykset.

Asbjörn Krag löysi siis pieniä kohtia mistä hän voi saada menemään kaikki yhteen.

Mutta tällä välin ammottivat taaskin suuret aukot mistä kaikki voisi häipyä tyhjyyteen.

Mitä esimerkiksi merkitsi se, että koko kaupunkia kehotettiin sirkuskulkueen aikana kaduilla arvailemaan Taikailveilijän piippolakin värejä?

Sitävastoin ymmärsi hän, että Sörenin esiintyminen sirkuksessa sopi kovin hyvin kaikkeen siihen.

Tietysti roistojen piti neuvotella keskenään. Mutta kukaan ei saanut aavistaa ilveilijän ja konsulin palvelijan olevan juonessa keskenään. Miten he saattaisivat tavata toisiaan kenenkään sitä huomaamatta tässä pienessä juorupesässä.

Mikä oli luonnollisempaa kuin antaa tämän kohtauksen tapahtua yleisön nenän edessä, ilman ettei ainoakaan elävä sielu voisi uskoa sitä muuksi kuin tavalliseksi sirkuspilaksi.

Suosionosotushuutojen ja naururäähkäyksien takia ei kukaan voinut kuulla mitä molemmat miehet näyttämöllä keskustelivat.

Taikailveilijän suu kävi alituisesti kuin pyörän keppi. Hän loihti esille erillaisia kapineita palvelijan taskusta ja näiden esineiden kera saattoi kovin hyvin olla tärkeitä tiedonantoja.

Samaten oli ilveilijän erittäin helppo pistää yksi taikka toinen tieto, määräys eli selitys palvelijan taskuun eli suullisesti antaa hänelle haluamiaan neuvoja.

Tässä salaperäisessä asiassa oli siis monta mahdollisuutta, monta arvoitusta, monta käsittämättömyyttä joiden ratkaiseminen näytti mahdottomalta.

Mutta ennenkuin Asbjörn Krag tänä yönä meni levolle, uskoi hän kuten lopuksikin keksineensä langan, joka auttaisi häntä avaamaan koko sotkeutuneen solmun.

IX.

KUJE.

Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita, mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto, tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.

Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut onnistunut keksimään mitään uutta.

Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet — jotain jota ei niin harvoin ollut tapahtunut.

Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.

Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.

— Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan "kaupan" kuntoon.

Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.

Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.

Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa puhdasta peliä ja hinata sotalipun.

Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä yön pimeydessä.

Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.

Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu van
Dyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.

Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.

Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.

Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita sellaisia epäiltäviä esineitä.

Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin sirkuksessa.

Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.

Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän konsulin talossa.

Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.

Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa ja soitti.

Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät, että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.

Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen avulla.

Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.

Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?

Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.

Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä jossa Dyckin muotokuva oli.

Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja he olivat sentähden luvanneet istua täällä.

Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs toinen mies.

Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle sillalle.

Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän ja kirjavan parven täyttämä.

Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten. Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.

— Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea nähdä.

— En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu johtui.

Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen Taikailveilijän piippolakki oli.

Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti huutaa:

Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän koko ajan oli pelännyt?

Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.

Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.

Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista rahaa ja muita esineitä.

Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin koneen säveleitä.

— Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.

— Kuka tietää — ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.

Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon seuraamana…

— Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä epävarmaksi.

Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä huoneesta, hollantilaisesta salongista.

Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja kauhun kiljuntaa.

Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..

Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.

Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!

— Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta miten… miten… Oh, se on kauheata!

KEPPONEN.

Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen toiselle puolelle.

Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.

— Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.

— Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää huomiotanne tauluun.

— En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte viereisessä huoneessa.

Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt mitä vastaisi, sanoi vain:

— Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan. epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani, katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.

Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan sitä.

Oli olemassa ainoastaan yksi ovi hollantilaiseen salonkiin ja se johti juuri samaan huoneeseen missä konsuli ja Krag olivat istuneet ja katselleet Taikailveilijän kujeita.

Asbjörn Krag huomautti tästä samalla laskeutuen kyyryillensä lattialle haeskellen jälkiä.

— Varas on siis aivan rauhallisesti kulkenut ohitsenne taulu kädessä Se kuuluu uskomattomalta eli kuinka. Hänen on täytynyt tehdä sekä itsensä, että taulun näkymättömäksi.

Epätoivoissaan katsoi kristianialaissalapoliisi kattoa kohden ikäänkuin hän olisi uskonut että joku näkymätön enkeli oli lentänyt pois taulu siipiensä alla.

Ei voida väittää etteikö kaikki sekä konsuli, salapoliisi että metsänvartija olisi masentuneet. Heidät oli petetty jolloin mystillisellä ja tutkimattomalla tavalla.

Salapoliisin jatkaessa tutkimuksiaan, ja metsänvartijan vain seisoessa ja tuijottaessa tyhjää seinää kuin hän olisi nähnyt kummituksen, rupesi konsuli nappailemaan vielä ironisempaa säveltä.

— Ettekö aijo vangita toisiakin epäilemiänne. Esimerkiksi tyhmää palvelija raukkaa, joka teidän mielipiteenne mukaan arvostelee flaamilaisen taiteen korkealle, ettei hän kavahda tehdä varkauttakaan sentähden.

Voin soittaa hänelle, siten käy se helposti. Eikö totta, että teille on harvinaisen mukavaa soittaa väkeä jota aijotte vangita?

Konsuli soitti ja hetken kuluttua näkyi Sörenin lammasmaiset kasvot ovenaukeamasta.

Mutta Sören vastasi aivan samalla tavalla kuin oli ollut puhetta portviinistä tuijottaen samalla joka taholle ja kertasi:

— Niin. Eli oletkos ketään nähnyt menevän tästä huoneesta taulu kädessä? Taulu joka on vähintäin sadantuhannen arvoinen, ymmärrätkö?

Mutta silloin hymyili palvelija taasen leveää ja tyhmää hymyään. Sitten sanoi hän:

Kristianialaissalapoliisi kiihtyi niin tästä kaikesta tyhmyydestä ettei ollut kaukana että hän olisi rynnännyt palvelijan kimppuun ja antanut hänelle aimo selkäsaunan.

— Vai niin, eikö todellakaan. Ehkä olette ystävällinen ja ilmoitatte milloin aika on tullut, joten voin heti soittaa hänet.

Samassa hetkessä kuultiin jälleen kaihoisia säveleitä amerikalaisen huijauskeksinnöstä.

— Tahi soittajan! jatkoi konsuli leikkiä luodakseen. Ehkä haluatte vangita hupakko raukan — huudan hänelle heti akkunasta.

Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta kuuli hän silloin puhelimen soivan konsulin työhuoneessa.

Heti senjälkeen kuuli Krag hänen sanovan: — Kristianialaissalapoliisi, te saatte puhua hänen kanssaan… Kuinka? Ei suinkaan, hänellä ei ole mitään tekemistä…

— Oletteko te se, herra poliisimestari, kuuli Krag johtajan tanskalaisen äänen puhelimessa.

— Hyvä, hyvää päivää, herra poliisimestari. Tämä olen minä, onneton mies raukka… Minut on vangittu.

— Missä ilveilijä oli ja miten olette joutuneet tähän tilanteeseen? kysyi Asbjörn Krag.

— Kyllä, siitä tulen puhumaan. Loistava ilveilijä tuli viime hetkessä sairaaksi. Siinä minä olin. Mitä tekisin. Kaiken reklaamin tähden kujeiden täytyi tapahtua, ja koska minulla ei ollut ketään sopivaa miestä Burnsin tilalle, olin itse pakotettu menemään taloon. Mr. Burns antoi minulle tarpeelliset ohjeet, piippolakin ja kaikki tyyni ja minä itse pidin sitä kummallisena pilana. Voin sanoa teille, että olen nuoruudessani esiintynyt ilveilijänä joten osaan sen taidon… Mutta miksi minut on vangittu?

— Kuulkaa nyt, huusi Krag puhelimessa, missä on Taikailveilijä juuri nyt. Hänet piti vangittaman.

— Ah, paras herra poliisimestari, hän makaa sairaana hotellissa, Grand hotellissa… Mutta nyt tahtoo poliisimestari täällä puhua kanssanne, herra poliisimestari.

— Olemme juuri puhuneet hotelliin ja portieri sanoi Taikailveilijän, mr. Burnsin kadonneen jäljettömiin. Hän meni joku tunti sitten huoneeseensa ja pyysi portieria noutamaan lääkäriä, koska hän tunsi itsensä todella sairaaksi. Hän sanoi aikovansa mennä heti sänkyyn. Kun lääkäri puoli tuntia myöhemmin koputti hänen ovellensa, ei kukaan vastannut. Ovi oli lukittu. Tultiin levottomaksi, ja portieri ja tohtori päättivät murtaa lukon. Kun he vihdoinkin saivat lukun auki ja avasivat oven, pelkäsivät he melkein nähdä kuuluisan ilveilijän makaavan kuolleena eli tuntemattomana sängyssään. Mutta miten suureksi tulikaan heidän hämmästyksensä, kun he sensijaan löysivät huoneen tyhjänä. Sänky oli liikuttamattomana, pakasit olivat huolellisesti ladotut erääseen huoneen nurkkaan, pöydällä oli muutamia seteleitä maksuna viime viikon laskusta. Mutta mr. Burns oli poissa. Se kuuluu mystilliseltä vai kuinka herra salapoliisi?

— Hm… niin… Johtajan voitte kuitenkin laskea. Tulen heti poliisiasemalle. Asbjörn Kragilla oli pari poliisikonstaapelia kadulla. Hän avasi ikkunan ja viittasi heille.

Konstaapelit astuivat samaan aikaan salapoliisin kanssa hollantilaiseen salonkiin.

— Se merkitsee sitä, että on tulossa uusi vangitseminen, vastasi Asbjörn Krag. Konstaapelit tunsivat kuuluisan salapoliisin ja odottivat jännityksellä noudattaakseen hänen määräyksiään.

— Tahdotteko nyt, jatkoi Krag, olla ystävällinen ja soittaa palvelijanne, herra konsuli, kuten lupasitte joku hetki sitten?

Konsuli soitti, ja palvelija yksinkertaisine kasvoineen näyttäytyi jälleen ovessa.

— Vangitkaa hänet, sanoi Krag, nyt saa olla loppu komedian kanssa, nuori mies.

Toinen poliisi tarttui nyt hänen käteensä ja tahtoi viedä hänet mukanaan. Nuori mies rupesi nyt surkeasti itkemään.

— Miksi pitää minun raastupaan, sanoi hän nyyhkyttäen. Enhän ole tehnyt mitään. Mistä minua syytetään?

— Meidän hyvän ystävämme amerikalaisen valokuvauksellista musiikkia, herra konsuli. Salapoliisi avasi ikkunan ja nyt saattoivat he kaikki kuulla, vaikkakin kaukaa, Coloradolaisprofessorin musiikkikoneiston säveleitä.

— Niin, aivan oikein. Hän seisoo ja soittaa nyt jonkun toisen talon ulkopuolella, joka on lähempänä rautatieasemaa. Emmekö menisi alas kuulemaan häntä?

Konsuli oli jälleen tullut totiseksi: hän näki nyt, että kristianialaissalapoliisi oli tehnyt uusia löytöjä ja että hän työskenteli määrätyn suunnitelman mukaan.

He läksivät kadulle ja ennen pitkään saapuivat sen talon kohdalle jossa
Coloradolaisprofessori soitteli.

Ympärillä oli muutamia kovin ihastuneita lapsia sekä pari täysikasvuista henkilöä.

— Tällä tavalla saa suuri taiteilija ansaita leipänsä — niin ei ainoastaan suuri taiteilija vaan suuri keksijä, maailman suurimpia…

Sanottuaan tämän, puristi hän surullisesti kiharoitaan ja kyyneleet vuolaina valuivat poskille.

— Soittamanne kappale on ihana, sanoi Krag, mennen samalla lähemmäksi rakastettavasti hymyillen. Mikä sen nimi on?

Salapoliisi ja konsuli olivat nyt ehtineet aina musikantin tykö, joka seisoi ja molemmin käsin piti laatikkoaan. Tilaisuus oli kovin sopiva ja samassa hetkessä oli Asbjörn Krag varustanut ne käsirautaparilla.

Coloradolaisprofessori otti nyt voimakkaasti pari askelta taaksepäin ja koetti päästä vapaaksi, mutta ainoa täten saavuttama vaikutus oli se, että raudat leikkasivat ranteita, joten veri rupesi juoksemaan.

Krag vihelsi lähellä olleelle konstaapelille ja tämä kiirehti paikalle ja otti professorin kainaloonsa. Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta konstaapeli oli vahva kuin karhu eikä kestänyt kauvaa ennenkuin hänen täytyi nöyrtyä ja antautua armoille.

Hän näytti kovin koomilliselta sillä hänen peruukkinsa oli irtautunut ja oli nyt vinossa oikealla korvalla. Peruukin alta pisti esiin lyhyeksi leikattu, punertava tukka. Mies rupesi myöskin kiroomaan ja vannomaan trondhjemin murteella.

Se oli juuri alottanut iloisella säveleellä kun Krag veti revolverinsa ja voimakkaalla revolverintukin iskulla löi laatikon rikki.

Koneisto surisi, säveleet kuuluivat käheinä ja rosoisina ja lopuksi oli kaikki hiljaista.

Asbjörn Krag tarttui heti painavaan laatikkoon ja onnistui vihdoin murtamaan sen kokonaan.

Kaikkein ylimpänä oli kiinnitetty pieni täydellisesti uutta rakennetta oleva fonograafi, mikä ei suinkaan ollut "professorin" keksintö.

Konsuli, saadessaan nähdä kallisarvoisen taideteoksensa, huusi ääneensä ilosta.

Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:

— Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt. Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänne Leo Carsten. Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.

Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen ja mietti.

Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.

Leo Carsten vapaudessa — se oli samanlaista kuitu alituinen rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä maksoi.

Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun juoksemalla suoraan poliisin käsiin.

Hänen aivonsa työskentelivät korkeapaineella ja äkkiä kiisi salamannopea ajatus hänen päässään.

Kiiruusti puristi hän konsulin kättä jäähyväisiksi ja läksi sitten nopein askelin suoraa tietä Grand hotelliin.

Salapoliisi oli tullut ajatelleeksi kahta ominaisuutta jotka olivat ominaisia Leo Carstenille: osittain hänen hämmästystä herättävää valepukeutumiskykyään, osittain hänen melkein ainoaa laatua olevaa rohkeuttaan. Oli tapahtunut ennen, että rikolliset joita ajettiin takaa, aivan rauhallisesti olivat istuutuneet niin asianomaisen nenän eteen, että heitä oli vaikea löytää. Olipa pyhä Thomas Busch lausunut kerran, ettei hän milloinkaan tuntenut itseään niin turvalliseksi kuin silloin, kun hän valepuvussa saapui poliisiasemalle. Asia oli ainekin tutkimisen arvoinen.

Ei yhtäkään junaa ja venettä ollut saapunut salapoliisin jätettyä hotellin. Jos siis joku uusi matkustaja oli tällä ajalla äkkiä pistäytynyt johonkin kaupungin hotelliin tai pensionaattiin, olisi ehkä syytä nähdä tätä.

Portieri istui yksinään juhlasalin vieressä olevassa pienessä huoneessa ja luki lehteä kun Asbjörn Krag astui sisään.

— No, alotti salapoliisi tervehdittyään, olen kuullut oivallisen mr.
Burnsin kadonneen.

— Ah niin, vastasi portieri salaperäisin katsein, oletteko kuulleet milloinkaan niin kummallista. Kumpahan hänelle ei vaan olisi tapahtunut mitään onnettomuutta.

— Kummallinen mies siinä suhteessa joka sitä ennen jättää rahoja pöydälle suorittaakseen laskunsa… Asbjörn Krag oli tällä ajalla silmäillyt matkustajataulun nimiä, löytämättä kuitenkaan sitä mitä hän etsi. Hän tunsi pettyneensä mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi.

— Ei, sanoi hän, nyt ovat huonot ajat. Toimintakausi ei ole vielä alkanut… Ehkä, se onkin tosi, Södersen & Algårdin matkustaja on saapunut tänään matkalaukku- ja kapistusjoukkoineen. Hän aikoo purkaa ne juhlakerroksessa.

— Niin, olen hänet nähnyt kiireimmiten, sillä en ollut sisällä hänen tullessaan… Se on oikein lihavahko, paljaspäinen herra silmälaseineen. Sehän on suuri liike kuten tiedätte, herra salapoliisi, suurin laatuaan Norjassa, ja heillähän on matkassa monta matkustajaa. Kahdesti vuodessa on heillä tapana tulla tänne ja asettua juhlakerrokseen. Tänä vuonna ovat he kuitenkin viipyneet hiukan kauemmin kuten tavallista, mistä se riippuneekin. Nyt on hän kuitenkin.

Kas, täällä hän muuten on rappusilla… Ei, tuota herraa en muista nähneeni ennen.

Eräs paksu, paljaspäinen herra kultasankaisine silmälasineen ja korkeine vilttihattuineen tuli hitaasti ja läähättäen portaita alas. Matka oli selvästi ollut vaivaloinen, sillä hän oli punanen ja hiestynyt, ja alituisesti kuivasi otsaansa nenäliinalla.

Asbjörn Krag koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sormensa puristivat taskussa voimakkaasti revolverintukkia. Hän oli ottanut vaarin vieraan lasisilmistä.

Ne olivat heikosti kaarevat ja loistivat valossa. Ne toisin sanoin kätkivät kasvojen osan, jota ei voitu naamioida.

Krag astui palvelijan hämmästykseksi suoraan lihavan ja läähättävän herran luo ja hymyillen kohotti hattuaan.

Vieras tarkasteli häntä ihmeissään ja kumarsi, kasvoissa puoleksi kysyvä ilme.

— Ei suinkaan. Nimeni on Asbjörn Krag, salapoliisi Kristianiasta. Muistan kovin hyvin että olemme tavanneet täällä kerran ennenkin ja on ollut kovin miellyttävä yhdessäolo, herra Bernt.

— Niin, niin, nyt minä muistan. Teidän nimenne… teidän nimenne on…
Hän näytti etsivän muististaan.

Jos pommi olisi pudonnut rauhalliseen juhlasaliin, olisi se tuskin aikaansaanut suurempaa hämminkiä kuin se mikä seurasi näitä sanoja. Salamannopealla kädenliikkeellä oli Krag vetänyt hatun ja temmannut paljaspäisen peruukin teeskennellyn kauppamatkustajan päästä, mutta samassa hetkessä näkyi jotain kiiltävän suurroiston kädessä. Hän väistyi vaistomaisesti sivulle ja seuraavalla sekunnilla kuului pamaus joka kajahti koko hotellissa. Kuula lipaisi keveästi salapoliisin toista poskea, mutta samalla oli Asbjörn Kragikin kohottanut revolverinsa.

Vahtimestari oli rynnännyt paikalle ja portieri huusi täyttä kurkkua poliisia. Salapoliisi oli melkein päättänyt, että jos niin tarvittaisiin, ampuisi hän suurroiston, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää asettaan näki hän ihmeekseen Leo Carstenin lysähtävän kokoon ja uupuvan lattialle. Krag laski revolverinsa ja kumartui alas, mutta samassa hetkessä ponnahti suurrosvo ylös, notkeana ja vahvana kuin tiikeri ja syöksyi salapoliisin päälle. Yllätys oli tapahtunut niin kavalasti ja tullut niin odottamatta, ettei Asbjörn Krag ehtinyt asettua vastarintaan. Roiston raudanlujat sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa ja kaikki musteni silmissä. Silloin luuli hän äkkiä kuulleensa jalanjälkien melua, hän tunsi hyvin tunnetun äänen — Voldin — silloin irtautui ote hiljaa hänen kaulastaan ja hän vapautui voimakkaalla nykäyksellä epämieluisasta syleilystä.

Juhlasali tarjosi varsinaisen näyn hävityksen kauhistuksesta. Pöydät ja tuolit olivat kumossa ja lattialla makasi vielä kaksi tarjoilijaa jotka olivat tahtoneet sekaantua taisteluun, mutta saaneet maksun vaivoistaan Leo Carstenin nyrkkeilynyrkeistä. Ja eräässä nurkassa, Voldin jättiläismäisten käsien puristuksessa, seisoi Leo Carsten, maailman suurroisto, vangittuna norjalaisessa pikkukaupungissa. Hän oli kalpea kuin kuolema, mutta hänen mustissa silmissään oli ylpeän halveksivainen ilme.

Asbjörn Krag sanoi vain iroonisella kumarruksella: — Ehkä kiellätte vielä tunnustamasta tuttavuuttanne Leo Carstenin kanssa?

Asbjörn Kragin keksintörikkaus ja vertaamiskyky olivat vielä kerran viettäneet voittoaan ja konsuli oli erittäin iloinen ja kiitollinen löytäessään jälleen aarteensa.

Tämän kaiken yhteys oli Kragille ollut kerrassaan selvä niinpian kuin hän oli saanut poliisikonttorista tiedon Taikailveilijän katoamisesta.

Suoritetussa kuulustelussa osottautuivat hänen johtopäätöksensä olleen oikeita. Leo Carsten kieltäytyi tietenkin vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, mutta hänen kanssarikollisensa tunnustivat avomielisesti, huomatessaan pelin menetetyksi.

Tietysti oli Leo Carsten ollut alkuunpanijana. He olivat ällistyttäneet amerikalaista miljonääriä sillä, että konsuli Fredrikshaldissa kaikessa salaisuudessa tahtoi muuttaa taulunsa rahaksi, koska hän oli joutunut rappiolle. Krag kysyi professorilta — joka näkyi olevan ennen rangaistu trondhjemilainen — mitä sähkösanoma merkitsisi, ja sai vastaukseksi, että he olivat uskotelleet miljonäärille olevansa kaksi välittäjää. Carsten sähköttäisi "Geishan" jos Morganin anomus hyväksyttäisiin ja "Viimeinen ruusu" jos kilpailija saisi valtin käteensä. Sillä tavalla olivat he kiertäneet hintaa ylös.

Oli helppo asia keinotella Sören konsulin taloon, koska tämä juuri tarvitsi palvelijaa. Sitten oli Sörenin ollut helppo sahata sinkilät.

Carsten esiintyi ilveilijänä yksinkertaisesti siksi, että poliisi oli häntä innokkaasti etsinyt, ja luuli, että häntä kaikkein viimeiseksi etsittäisiin ilveilijän valepuvun alta. Sitäpaitsi edisti tämä hänen esiintymisensä huomattavalla tavalla heidän suunnitelmiaan.

Kujeet kaduilla vetäisivät määrätyllä ajalla kaikkien huomion puoleensa. Kaikki tietysti rientäisivät ikkunoihin katsellakseen kummallista näytelmää ja sentähden ilveilijäkin — kaikki Carstenin osotuksesta — oli pysähtynyt konsulin ikkunan ulkopuolelle ja alottanut konstinsa ainoastaan viivyttääkseen katselijoita niinkauan kuin mahdollista.

Kaikki oli onnistunut onnellisesti. Palvelija oli ottanut tilaisuudesta vaarin, jolloin konsuli, salapoliisi ja metsänvartija olivat kasvot ikkunanruutuihin painettuina ja meteli oli kovaäänisin, ja aivan yksinkertaisesti hiipinyt sisälle ja temmannut taulun alas.

Hänen oli onnistunut näkymättömänä tulla sen huoneen läpi missä konsuli ja salapoliisi istuivat, eteiseen, jossa musiikkiprofessori odotteli.

Taulu oli piilotettu "musiikkikoneistoon", joka oli valmistettu juuri tähän tarkoitukseen, ja "professori" oli onnistunut lähtemään saaliinsa kanssa herättämättä mitään huomiota. "Professorin" esiintyminen oli tietenkin ollut alusta loppuun pelkkää komediaa. Ja suunnitelma oli yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, sillä tällä tavalla voitiin taulu osittain kovin helposti kulettaa maasta pois — eihän kenenkään päähän pälkähtänyt epäluuloja suuremmoista keksintöä kohtaan ja osittain pääsivät konnat leikkaamasta kangasta kehyksestä. Sellainen menettely olisi mahdollisesti voinut alentaa taulun arvoa ja tehnyt heille mahdottomaksi saada sitä myydyksi.

Oli aikomus, että Leo Carsten tapaisi saksalaisessa kaupungissa parin agenttejaan. Sitten he lähtisivät South Alloaan tauluineen ja nostaisivat palkkion miljonääriltä.

Samaten oli heidän suunnitelmansa se, että Leo Carsten viime hetkessä sairastuisi ja luovuttaisi osansa jollekin toiselle.

Sören kuten "musiikkiprofessorikin" tuomittiin tästä ja useista muista omallatunnollaan olleista rikoksista useamman vuoden kuritustyöhön, jota he vielä kärsivät.

Mitä Leo Carsteniin tulee, lähetettiin hänet New-Yorkiin, missä hän vihdoinkin sai sovittaa monet rikoksensa sähkötuolissa…

Kristianian salapoliisi ihmetteli kovin sitä osaa, jota miljonääri oli oikeastaan näytellyt tässä asiassa, mutta jotta hän joka tapauksessa saisi tietää miten asia oli päättynyt, lähetti hän seuraavan sähkösanoman:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MORGANIN MILJOONAT: SALAPOLIISIROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.