The Project Gutenberg eBook of Käy laatuun, by C. J. L. Almqvist

Muistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa työhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy kaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta kiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia — nerokkaan C.J.L. Almqvistin todella "elävä taulu", käyttääksemme erästä kirjailijan sanontatapaa — tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta, millä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman kirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva arvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää tätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen kiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut huomiota Suomen sivistyshistoriassa.

Kun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen Kustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa hovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella jyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta vastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle liikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan romanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota "akateemisen" eli järkeilevän ja "fosforistisen" eli "uusromanttisen" koulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen parhaimmat nerot, kuten Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin, kyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun Suomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin omintakeista tulevaisuutta kohti.

1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan, "porvarillisen liberalismin" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden väljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien tasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle maankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen sovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa: helkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka nimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää "Arkielämän kuvauksia" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen muotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset uudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen Hertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta etenkin Carl Jonas Love Almqvist on mainittava neron säkenöivällä voimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet runoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen kirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan tyypillisimmäksi jatkajaksi.

Almqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen tuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän jo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat hänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään, sotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun, toiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy kehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja "runollista sielua". Saatuaan koulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta äidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja uskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden luvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen runsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808 ja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan Fagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta muutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut viran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa kirjastossa.

Näihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani nuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli. Eräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa v. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian Almqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian muinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa vertauskuvallisesti, "puhdas ruotsalaisuus" silmämääränä. Samalla Almqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja Thorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui yksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman liikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea ankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin Almqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas erimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi painattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti ilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä vastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista uudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa tuotannossaan.

Jo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut yhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko kultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti vaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären Antunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui ymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta ynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan seutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti kirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden päästä hän kyllästyi tähän "ihannoituun talonpoikaiselämään" ja palasi Tukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829 nimitettiin "Nya elementarskolan" nimisen opiston rehtoriksi, jonka ohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti huomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten opetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista toimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin maine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne hänen elämässään.

Ulkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee mainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston estetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan kytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen kirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa "Orjantappuraruusun kirjaa" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä erilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän pohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen kielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin "Käy laatuun" (Det går an), jossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti vahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos edellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti "Det går an" tavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka silloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan "Jatkon", osoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie. Upsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837 oli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai, vuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja hänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.

Tämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta suuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine himmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä sanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat raha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas antoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta vähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin häntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan myrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi todistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia hiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja siirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon "Mr. Gustavi" kierteli kaupunkeja ja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä kielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä palautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi kirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli "professori Westermannina" köyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin yhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen kuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan "Jäähyväisrunon elämälle", jossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.

Almqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas ja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan: kaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat yhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla "kuvastaa koko maailmaa" on hän ilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan erikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää maailman olevan yhtaikaa "säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä, runoutta, uskontoa, filosofiaa". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat eri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi elämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu elämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että "uudet ruusut kerran kukkisivat", jolloin taide ja uskonto sulautuisivat kokonaisuudeksi. "Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus, rakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli hänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista, eri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana." Näin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia "Ruotsin nykyaikaisimpana runoilijana".

Runoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä tutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka "Törnrosens bok"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken metsästyslinnassa. Siellä sen omistaja — entinen hovimarsalkka Hugo Löwenstjerna — joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin joku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa esittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat "Orjantappuraruusun kirjan". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä valaistuksessa — A. panee painoa väreihin — esiripun kohottua esitetään omituisia lyyrillisiä "Unennäköjä" (Songes), joihin Almqvist itse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.

Almqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen "orjantappuraruusu-elämäkseen". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman sielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen kaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu yhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä kannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen puhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia elämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin yhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan muotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä dualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa henkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat "orjantappuraruusun" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.

Almqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo nuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi Rousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa hänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin vähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin allegoorisessa satukokoelmassa "Kultalintu paratiisissa" (Guldfågeln i Paradis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa Amorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä kertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa eriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö Amorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut perinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa, että rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia sielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää tietoisesti "miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon". Tämä nuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.

Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste" (Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar). Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä, jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden. Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana, mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel, ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.

Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan. Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys" esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen, missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä. Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti, jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"… "Tämä tai ne osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja avartuu… Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.

Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä — vaikka olikin papiksi vihitty — hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä "Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia" on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli" esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.

Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. Björnsonin norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". — Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren hohtokivikoristeessa".

Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten "Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.

Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset, jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on "Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin Isidoros".

Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v. 1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken. Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta". Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta, raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v. 1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja yhteiskunnalliset teokset — Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150 nidettä — on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.

Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt suomennetun tendenssinovellinsa.

Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään. Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa. Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan. Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu", joka — tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa — Almqvistin mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen. Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat: "Hirtetään setelinväärentäjät — mutta se, joka tuhansista muista syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin — eikö hän tee rikosta, jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin miljoonain setelien väärentäminen?"

Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen; ranskalaiset taas, kuten George Sand, painostivat eroottisen tunteen oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. Rousseaun "La nouvelle Héloïse" ja Goethen "Die Wahlverwandschaften" lienevät jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen) avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.

Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan, ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin. Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen. Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.

Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta varten.

Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään — tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa (O. Sylwánin mukaan).

J.V. Snellman julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi. Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua, mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa. Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. —

Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija August Blanche. Hän julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går an N:o 2". — Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas, varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa — kaksi on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja pormestari lähettää kasvatettaviksi — Tukholman Nya elementarskolaan, siis Almqvistin opistoon! — Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.

Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat. Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen, josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.

Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun. Upsalan professori Palmblad, entinen akateemisen koulun vastustaja, otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta — hurskaan kirkkoherra Carlssonin käännyttämänä — suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin kanssa.

Monet muut vastaväitteet — niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan Z.
Cajanderin (Sakari Sakarinpojan) — on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".

Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä, voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat, on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.

Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.

Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai henkilöille".

Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee kaunosielu Fredrik Cygnaeus kyhäelmässään Literaturens varg i Veum: "Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."

Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai J.L. Runebergistä. Jo Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa, luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä — se on yleisesti tunnustettua — ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka rikkaana se levinneekin… Hänen runoilussaan on sentähden, sen luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista, mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa. Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee. Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin sydämin ilmestystä."

Runebergin puoliso, joka yleensä ei taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan Z. Topeliuksen nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta. Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin "20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa" huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".

"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun". Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää… Mutta seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen, että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä, jotka ovat sitä käyneet… silloin Almqvistin teoksia luetaan niin kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin, ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava tämän rinnalle."

Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita suurmiestemme arvosteluita — mainittakoon niistä etenkin Fredrik Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. A.H. Bergholmin "Studier öfver C.J.L. Almqvist"] — voitaisiin lisätä, mutta pääasia on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta Almqvist-elämäkertaa (Ahnfellin ja Lysanderin), ja myöhemmän ajan tutkimus (Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg) on myöntänyt Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa, mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat: "Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi. Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti: "Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.

Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof. Yrjö Hirniltä ja toht. A.H. Bergholmilta, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni. Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan hengentuotteita.

ENSIMÄINEN LUKU.

Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — muttei myöskään oikein parempaa säätyä.

Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan, jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"

Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.

"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, — niin, jopa se nuolen nopeudella liiti Linnansairaalan sivutse.

Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.

Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle, eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.

He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä, ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke, puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.

Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.

Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli pitkä ja komea aliupseeri — niin, suoraan sanoen, kersantti — joka, rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa — tshakoo — kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.

Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään, esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli vaihtanut päähinettä?

Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä kaunis tyttö on neiti — jostakin maaseudulta arvatenkin — ja on matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana, jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden, ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi, samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.

Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine, vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi — taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi — miellytti kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck, lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.

Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa — huomaa: ruokasalongissa — siinä samassa, jonne etukannen matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä — se on pikkukaupunki, kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär, kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — mutta ei myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä välilajissa. Katsotaanpas — "tuos tänne pihvipaisti!"

Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi hän itsekseen: — Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä — perhana — "tuos tänne portteria!"

Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin, sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. — Hm! — hän ajatteli, — Sara — Vid— Vid— ei ole mitään syönyt aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua taikka tarjota — voiko hän par exemple syödä —.

Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat, eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen. Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.

Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia, nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon, jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä. Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro — pussi, kudottu vihreästä silkistä — otettiin kapotista, ja hopearaha näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä. "Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?" vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole, mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"

"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.

Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid—" hän pidättäysi — "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen. Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut tätä, neiti Sar— hm — ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja pitäkää! Minä pidän itse toisen."

Tyttö katsoi häneen — kuten hänestä tuntui — peräti kaunein silmin. Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.

— Prosit, kersantti! — tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen huomatessaan. — Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä, hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan, pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!

Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen, jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta, sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle, joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.

"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."

Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme, joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä? Niinkö?" hän lisäsi.

"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen, minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset lepäämään — saman — sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti. Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.

— Prosit, velikulta! — sanoi hän itselleen. — Nolattu uudestaan! Ja miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä. Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!

Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti mainiolta.

Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.

Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen. Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka, jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä kosketusta — mutta —"

Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja meni.

Hitto hänet vieköön! — se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. — Saakeli soikoon, Albert! — hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. — Minä nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!

Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"

Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"

Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.

Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen ranskanleivän voileipä.

[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena, kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]

"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee? Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää voita kummallekin puolikkaalle."

Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista voileipää.

"Minä pyydän — saatanan — olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä, halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka sitä saa odottaa! Hitossa — heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole nälkä."

Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen, vaan astui esiin ja maksoi voileivät. — "Minä olen ne tilannut", sanoi hän, "tässä rahaa!"

"On levotonta vatsassa — niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä Ulricehamnin kirkkoherran.

"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su—, epäilemättä matkalla alaspäin?"

"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä, töllistäen siihen elokkaasti.

"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."

"Niin, ja —" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut tarjottimella odottamassa).

"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes takaisin", virkkoi kirkkoherra.

"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" — (kersantti nielaisi nyt loput tilaamastaan).

"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"

"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi, olettakaamme portviiniä tai portteria!"

Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa vahinkoansa.

Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle ilostunein mielin.

Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen: tämä on Strengnäs.

[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta. Tekijä.]

TOINEN LUKU.

Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.

Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia, astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.

Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.

"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen! Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä — hm — tiedänpä täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."

Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja nyt he seisoivat Strengnäsissä.

"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."

"Kas — kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän — mutta — no niin — kyllä — kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."

Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli. Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain omaisuutta.

Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään, ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa. Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." — Tyttö hengitti kuten omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä kauniimpi.

He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola, ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku pikkuhuone — tuo oikealla — tai tuo vasemmalla — yhdentekevää — ja aamiainen. Mitä talosta löytyy?"

"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista kirsikkaviiniä!"

Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi — jos useampia ilmestyisi salitupaan — sulkeneet oven, otti Sara Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea, kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla (kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana. Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen, että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla, kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet, siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä. Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet, kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.

Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti, jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta puolestaan sen kanssa samalla tavalla.

"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on varmaan kiillotettua päärynäpuuta — voisikohan se olla omenapuuta?"

Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."

"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta. Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas, silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle; siitä voi tulla aika sievää. Eikö — eikö — ettekö — ole sitä nähnyt?"

Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat. Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle, ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.

"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan." [Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille saavuttaessa.]

Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja sanoi: "Terve matkalle!"

Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"

"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti. "On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi — ja sitten niin — en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen, suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme par exemple sinutella — ainakin syödessämme, vai —"

"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.

Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi, iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.

Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"

"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä viime kesänä —"

"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta vattujen tilaus!"

"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää pisti esiin.

"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan ja kysyi, mitä kestitys maksoi.

"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet. Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli kantanut sisälle.

Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä kummastakaan lajista.

Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä, puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.

Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös teki.

"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri, kuules? Jo nyt jotakin!"

"Ei kestä kiittää", vastasi hän. — Sinähän maksoit itse, lisäsi hän itsekseen mieliharmissaan.

"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni. Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän kaupungin nimi on Strengnäs?"

"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia puita kävellä siimeksessä."

Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja miten olikaan, hän virkahti:

"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä mokoma sinulla on etunimenä?"

"Alber — annas olla — niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös, Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."

"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt sinne?" uskalsi kersantti kysyä.

"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.

KOLMAS LUKU.

Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan laivoissa myytävänä", vastattiin. — "Mitä hittoa! Onko täällä sitten appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" — "Kyllä." — "Hyvä, antakaa minulle neljä."

Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa — herrat, rouvat ja lapset — oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella. Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. — Missä onkaan henttuseni? — kysyi itseltään kersantti.

Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla, joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi, meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.

— No sun seitsemän sarvipäätä! — ajatteli kersantti veren noustessa kasvoihin. — Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön…

Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen, leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.

"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi. Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet tädillesi, hänelle, joka…"

"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan, minkä verran sukua olen tädilleni."

"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan, joka — syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."

"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"

"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä, hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."

Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. — Öljyä, — hän ajatteli. — Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm! Uusinta muotia? — Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi puoliääneen: "Timantteja?"

"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah… ah… sinä luulet ehkä että piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon, siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä herra, sillä pitää olla timantti!"

Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan, paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi: "Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta, jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo kirkonikkunain tilauksia sekä — niin — että vieläpä alas Skaraan asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä, ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää; sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten…"

"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa matkustele?"

"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa perusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa vuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa."

"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet, jos rohkenen kysyä?"

"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.
Millaiset posket — mikä hipiä…"

"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin. Sanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän nuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin kylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää vanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä päinvastoin. Minkä verran vuosia on… jos rohkenen kysyä?"

"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi henkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin suorasukaisesti sinä käyttäydyt."

"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä läpäissyt enkä ehkä koskaan, jos —"

"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat kunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä… siellä vetelehti tyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai toisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin luutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat upseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien kanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja, niin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät juoneet huvin vuoksi."

"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve ihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta luonnosta?"

"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi matkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli noudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu ihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun neljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran rikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja käsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne itse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi pikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules, neljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa, sellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia alla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat valaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja spa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä näin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä, molemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri ja kuitenkin niin nuori ihminen?"

"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja… varsinkin kun… niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana… kersantti."

"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla upseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne päivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin ja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian hampaat naulaan."

Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota suuta?

Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"

Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen, eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"

Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana sanoa: "Oh, käy laatuun!"

Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan, nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt, kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan aikaisemmin tänään… ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."

"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.

"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan, eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."

"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti… "niin voimme panna parihevoset vaunujen eteen… ja me tasaamme kulut… ja… sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi. Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."

Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä, elleivät olisi olleet kannella. — Hänellä on sydän! — ajatteli hän.

"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä: onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"

Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin tyttö — hänen mieleisensä — konsanaan voi olla. Kaikki oli niin järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.

"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.

"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen", vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"

"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."

"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti kannelle.

Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.

"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä, että…"

"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole ollut Lidköpingissä?… Suutareita… Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä, hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja… siellä on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."

"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman viulua."

— Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! — ajatteli kersantti. Mutta tämä näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän saapuessamme… sinun saapuessasi sinne alas?"

"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"

"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan, miten silloin käy työpajasi?"

"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."

"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa, väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.

"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö kuten minä on pääsevä elämään… elämään reimasti…", sanoi hän. "Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen. Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille. Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa liitua öljyyn oikeissa dimensio… ei proportsioneissa… (dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)… no, nyt tahdon vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona kamarissani."

"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten äiti raukkani, — silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei, totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo, kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä… Streng… kuinka se olikaan?… Niin…"

"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota; kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion avata puodin… pienen puodin… pitäen kauppaa, jota naisväki saa hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä, joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja, kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä; ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla, kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja iloisa elämä."

Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"

"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."

"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin. Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos ikäänkuin kaupunginsillalle päin."

"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona pienessä kauppapuodissani."

"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu myymässä", virkkoi kersantti.

"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito, hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu… niin. Kun pääsen noin viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin…" (tällöin vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).

"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä, kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu…"

"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen. Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen kauas Lida-jokeen."

Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä aamuna laivanpartaalta.

"Hyi… hyi… herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä. "Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi Jumalan edessä" — sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta hartaalla ja soinnukkaalla äänellä — "yksi oli, joka alinomaa muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi… tai jalommaksi luulen heidän sanovan… tällä tuskalla, mutta se oli valhe. Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan… ja viimeiseltä… voi…"

"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä? jumala meitä varjelkoon… juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi kunnon käytöstä, Albert!"

Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori, eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"

"Herännäi… oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman minuakin."

"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn… anteeksi, se kuuluu hieman… 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!' Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"

Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:
"Sisältäähän tuo Jumalan käsky…"

"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa, niin lienee kai myöskin lupa karttaa…"

Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle: kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan. Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä, puuskuipa myötä tai vastaan, taikka — kuten nyt — laitapuolelta.

Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria, jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen? Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.

Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.

On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä, että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle, neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen. Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin. Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.

Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa, samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.

Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa. Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain, että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu, juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt uudestaan sytyttänyt sikarinsa.

NELJÄS LUKU.

Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!

Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen: "Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta. Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni putipaljaana."

Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua? Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."

"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."

Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.

— Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? — aprikoitsi Albert seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja veti julman pitkät savut sikarista. — Hän on totta tosiaan kuitenkin rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä; rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni. Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä pitkä matka. — "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään, hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen. Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan… aha… saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin matkalaukkua… "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.

Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja — mitäpä sanotte? — pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä… ja sitäpaitsi hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"

"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä… tehkää hyvin ja astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."

"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua — sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu — ja puhalsi sen ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.

"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.

Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa — hänen laukkunsa — luona ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. — Niin, aivan varmasti on hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli minun puoleltani tyhmä ajatus… puh!… Mutta en tahdo puhaltaa liiaksi savua suusta yhdellä kertaa… puh!… Olkoon, että hänen sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin… puh!… Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen? Eihän se liene liikaa… puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää. Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään… puh!… Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita kuin… nono, itkua ei kestänytkään kauan.

"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe viittaa, senkin…? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut. Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"

"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.

Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.

Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" — "Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui. "Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia yhteen".

"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta välinpitämättömästi. — "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan, kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli ehtinyt nousta peräsimen äärestä.

"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, — varsin näppärästi, ihan helposti!" kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.

Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."

"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että aina on hyvä — eikö herra parooni tahdo niin? — Toimitammehan matkaan pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"

"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle. Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"

Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja lähde maihin ja…" hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa meidän jäljestämme."

"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty, tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.

"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti, pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt, äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla puolella.

— Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta tosiaan pastoria, — sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan siinä itsekseen tuumiskellen. — Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa. Kamarikolleegio tai sota… en tiedä kumpi… on ollut hänelle hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja, se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei, pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana… "Tules tänne! Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka selvä ja helppo laivan liikehtiä."

Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin, missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.

Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.

Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa, miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat, ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."

He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja lähti pois kuten toinen oli käskenyt.

Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.

Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata." Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä. "Minä en juo punssia."

"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee viileätä. Se on hienoa ja hyvää."

"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa kuin carolina."

"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi viereisen lasin.

Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle Lundborgin taloa.

Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä… sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta muuttunutta ystäväänsä.

Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman mielenkiintoa. — Nyt… onko se hän? — ajatteli kersantti. Neitinä hän — kerran ennemmin huomautuksen saatuaan — ei lainkaan tahtonut neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme; huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"

"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme sen paareille päällimäiseksi."

Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?" kysyi etummainen kantaja.

"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."

"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert!
Me kyllä löydämme majatalolle."

Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken päästä majataloon.

"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni —— ja parooni —— ja parooni ——, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten… niin, kuulustakaa, hyvä herra… minä epäilen suuresti, sillä markkinat… hmhm… ovat kasanneet kauheasti ihmisiä."

"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."

"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja sentähden näettekös, hyvä herra…"

"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä sisäpuolella."

"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä. "Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa nojaan."

Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen, antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita, pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:

Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi. Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.

Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.

"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.

Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon, sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla, taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan, ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt häiritsemättä ja nukut makeasti."

Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut, saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert… niin, tee miten haluat, mutta minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä juuri siten se vähimmin merkitsee."

— Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! — vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.

"Albert!"… hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä… "älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois, mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen, Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt. Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä, sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi sinua muuttaa."

Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos tilaamaan hevosia huomiseksi."

"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä, "huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."

Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme huomenna!"

Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. — "Sinua käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. — Hyvää yötä! Näemme toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä menen astumaan pari kierrosta pihalla.

Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt. Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa, mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"

— Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.

Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli itsekseen. — 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi, aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös. 'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin? Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.

Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse? Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä seinää vasten.

Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija, saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen — tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki — oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.

Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli… pöytä… ovenpieli… saman verran.

Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa suosiota!

Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina maailmalle.

Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen, kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta, emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta. Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.

Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten j.n.e., j.n.e., j.n.e. — Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.

— Tyhmä kersantti! — hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti ylös katonrajaan; — vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee. Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin yhdentekevää… jotakin tyhjänpäiväistä… jotakin minunlaistani!

Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. — Sara Videbeck ei ole niitä jotka näkevät unia — huokasi hän ja sulki silmänsä. — Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti. Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi, kersantti, sinä olet väärässä, — jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan; muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän suun?… Silloin ja tällöin… ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni. Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta viisikolmatta-vuotias!

— Voi, — hän jatkoi, — jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. — Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen kaiken huurun pois. — Mikä on itse tämä ruutukaan? — alkoi hänen tuumiskelunsa. — Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji, sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin, juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei voitu lasia leikata.

Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa: ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa vasten. — Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku… ja supista vaatimuksiasi! — Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän. Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.

VIIDES LUKU.

Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata.

Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.

"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla, näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin maistua ja olla kirkasta!"

Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria, jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.

Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle; hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia. Hän otti, ja hyvältä maistui.

"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei", sanoi Albert. Neito läksi ulos.

Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran on ottanut alkaakseen… vai…"

"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään syntynyt, niin… ja… Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä… onpa kauhean leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar… Mutta en tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."

Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas katsomaan, että valjastavat hevoset."

Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut, heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. — Hän ei pidä näistä maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata minulle pieluksellinen istuin, — sanoi hän itsekseen.

Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. — Mutta, — ajatteli taas Albert, — tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen huvittaa minua, mutta häntä — niin varmasti luulen — eivät sellaiset maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.

Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa kammankannikkeena.

"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat esillä. Mutta" — lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman epävakaisella äänellä — "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni viime yönä."

Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.

Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja suuteli häntä aivan äkisti.

Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet takaisin ja sanoi:

"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin: toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin itse!"

Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta pyöriviä hopearahoja.

"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen ollut väärässä, niin sano minulle…"

"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä, ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten… ja…"

Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä, kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."

"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset… onko… niin… kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön tunne?"

"Kiitollisuus… Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata; suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan, hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole mies… Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata."

Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas; se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.

Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet laskenut oikein, Sara."

Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi, "mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja lähestyi ovea.

Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja kirjoitti päiväkirjaan.

"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta herrasväeltä sitä ei tarvittane."

"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa hänen silmäinsä eteen.

Hän luki. "Kers… kers… kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."

"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini, aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."

"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia. Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."

"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan
Fellingsbrohon, niin se on tehty."

"Kas tässä… viidestä neljänneksestä… ja tässä vähän liiemmaksikin… minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä varten!"

"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani, jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla on hienoa malagaa."

"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja toivon vielä kerran saavani… paluumatkallanne… nöyrin palvelijanne… nöyrin pal…"

Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.

Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.

Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."

Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.

Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat, saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. — "Tiedä huutia, sen vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.

Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert todella suuttunut.

Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.

Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis sen enemmän käsittelyn arvoinen.

Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen että otan hatun päästäni."

Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä leikkaamattomalla hännällänsä."

"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen tilaa, näin ollessamme?"

"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."

"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."

"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa viuhtoo kättänsä vasten."

"Pöly ei ole niinkuin sade" — keskeytti kersantti — "joka vain lankee sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."

Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan kuin vallankumous vaunujen takaosassa.

"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.

Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi: "Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä haluat."

Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."

"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.
Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin… tiedätkö,
Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta
täyttä laukkaa kaduilla."

"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"

"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen. "Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."

"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso tuonnepäin… tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."

"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni. Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria, minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan, Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."

Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.

"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin silkkihuivin päähänsä.

"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen tiehen ja esineihin nähden."

"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle
Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja
sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui
Tukholman Ritariholmalle."

"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on kuljettava."

"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen nukkumistani."

Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän naiskäsialan. — Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin nukkui eilis-iltana, juuri kun minä…! — (masentava ajatus viilsi Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen happamesti.

"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa: ajattelin silloin sinua… ja nukuin väleen ja makeasti."

"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen", huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä. "Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas istuimelta, heti!"

Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.

"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan. Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme siihen."

Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän ymmärsi.

Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.

Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot, kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden, seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen suojaa tienviereinen säleaita.

Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista, selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies, ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin hevoset ja tien.

KUUDES LUKU.

    — Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. — No,
    Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin… "Mitä kauhistut,
    Sara?" sanoi hän ääneen.

"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään. Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: — Hänellä on kuitenkin kauniin maiseman tajua! — Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden… ei, hän ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.

Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa pölyltä."

Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.

Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.

Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti, ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"

"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta siitä asti kun olit pieni lapsi?"

Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella, ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."

"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."

"Oh… sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä, "jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."

Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta, oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"

"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.

"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa, ja siitäkin ettet ollut maalla…"

"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että jauhoin liitua…"

"Ja… yhdentekevää, Albert… voinen kai puhua siitä", jatkoi hän samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin siinä paljon sinusta."

Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."

Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse, jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.

"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen kiusaa."

Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito kumminkin jatkoi:

"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on ihmisen luonut."

Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.

"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee miehistä…"

"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman, Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."

"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan, ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen, pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi… ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi… hui!"

"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"

"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on, Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää, ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee, Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän, joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."

"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär, "sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut ja kokenut, — mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä ymmärrä."

Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija, ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta liian vähän tähdelliseltä. Sinä…. mitä sinun rivakkaan puheluusi ja runsaaseen opettavaisuuteesi tulee… niin sinä olet niin ilmeisesti Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin. Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja — ellei hän kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys — pääsee hän sillä niin pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen kauppamatkan — ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa — niin, en voi sitä lähemmin selittää — eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka omistaa perhe S——; olen tälle kaukaista sukua — hyvin kaukaista, Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia. Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin. Sinä — omasta puolestasi — olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, — lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia…"

"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."

"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin…"

"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan. Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah, Albert, näkisitpä pienen kamarini… minulla on leukoijia! Vaikka, sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja Lidköpingin välillä… Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä! Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."

"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."

"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että…"

— Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? — ajatteli Albert. — No Jumalan kiitos, silloin hän kuitenkin on… "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi hän ääneen.

"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista, vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi kaikkea kestää."

"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun tulen kotiin."

"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan Lidköpingiin saakka?"

Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi, minun osuuteni kyydistä…"

"Ja… ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia alle ja liimannut reunat kiinni."

"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi kersantti.

"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, — silloin erkanemme… jo siellä."

Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin; tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten. Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi haluttanut.

Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: — Tässä on toki uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus vielä tapaan jonkun lisää.

Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta, kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan, ja tulivat vielä kauemmaksi.

Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina; he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla ja muut viisi maitse.

Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa, jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän, oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista mainittavaksi?

On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.

Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna? Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa? Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.

Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.

Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että kerrotaan mitä seuraa.

Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen. Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä matkailijoita vastaan.

He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät huviretkeilylle pitkin kaupunkia.

Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi — se sana ei sovi — mutta ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.

Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.

Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen sillalta on myöskin yhtä suuri… suuri… suuri näköala Vänernin yli pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki, jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla… ja hän heitti… heitti sormuksen pois… kauas… kauas jokeen…"

Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti, vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin. Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa, kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.

Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta, jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.

Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:

"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä, jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat… Albert…"

"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja sielun puolesta ja antoivat lasten olla."

"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua, vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään — vähimmin sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista. Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä. En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa sitä itseni yli."

Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten vanhemmat, Sara, olisivat naimatto…"

"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja ihmiset rakastavat heitä."

"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi… eivät huolehdi heistä… Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä, repaleisia, hyljätyitä."

"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi, "niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta rinnastaan."

"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."

"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."

Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen herännäisistä.

"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen; sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."

"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."

Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi, kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua, ei hyvää eikä pahaa.

Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen, syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.

"Nyt… nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.

"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert, vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani tai huomaa poskieni hehkuvan."

Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin olisi niiannut jäähyväisiksi… tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.

Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään. He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.

Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa, vaiko ylhäällä itsekseen.

Tyttö meni. "Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?" kysyi Albert.

"Ei… eikä millään muotoa tänä iltana!" sanoi hän. "Olemme nyt Mariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa keskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä länteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä."

Tyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka pitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia lihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. "Ja kattakaa meille pöytä täällä ylhäällä", sanoi kersantti. Neitonen meni ja palasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian jälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.

SEITSEMÄS LUKU.

Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista, ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!

Heidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara matkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat Albertin omia. "Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta huomenaamuna?" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.

"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että poikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?"

"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa, olemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen paluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin, vieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi tässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä seurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta minulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla, ja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta. Miksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä kulkutietä?"

"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi? Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa että äitisi…"

"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin, kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista. jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini — tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita toisessa kerrassa?"

"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"

Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia, jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.

"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?…" Hän piti Saraa sylissään, tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa unesta, jonka hän oli kertonut, — tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.

"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio ammatistani luopua."

"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi… ainoastaan vastata sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla noudattamatta, miten haluat… ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä inspeh — niin, sama se… Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin kanssa — ehkäpä Kobergissa… mutta en minä milloinkaan tahdo sinua siinä häiritä."

"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka…"

"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä… näinä päivinä…"

"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy tulla tärkein asiamme."

"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti, tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."

Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."

Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut, tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni, elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani — mitättömän summan, mutta minkä saatan omistaa tai ansaita — niin, en tahdo sinulta kieltää, että voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa. Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert… niin, tahdon kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä; toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin, ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon. Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert, minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, — minä puhun siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa, niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee? Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän, jos rakastat minua sielun puolesta… silloin olen iloinen ja se on minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä. Mutta jos et minua rakasta… mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."

"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida… ja sitten jatkaa… ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"

"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan avulla ehkä olevan… niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin… jos nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana. Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella, tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe. Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia, varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja…"

"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."

"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä, jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä, että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."

"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa, kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa, eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta, vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että…"

"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta… sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi…"

Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani", virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä, "Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa, nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista, jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja ruumiiltaan… niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava… ja lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee, ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä, jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert; vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert, tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."

"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli, jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat. Oi, hyvä Jumala… siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."

"Arbogassa… Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert: ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."

Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä, turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus, heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus, jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. — Ja herttaisuus on ainoa… ainoa… joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on yksinomaan herttaisuus, — ajatteli hän.

"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi… sinä puhuit äsken siitä kuinka ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara, kuulehan… sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta mahdottomalta…"

"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin… tuskienkin riuduttamatta."

"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas se minua vetää ja hurmaa."

"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."

"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään ja elatukseen?"

"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani, niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan myöskin tapahtua, että sinä… että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle jotakin?"

"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"

"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli. Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla, pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on runsain määrin keskenään."

"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset, jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan… niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji hauraampi. Sen voin ymmärtää."

"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"

"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.

"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert, jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin tervetulleena!"

"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina tyhminä, ikävinä, häijyinä… niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja, sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin näkemästä."

"Mutta, elävä Jumala… Sara, minä en käsitä… mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"

"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat, niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen vihottumia."

"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan raamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana."

"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee, kuitenkin enemmän pidän."

"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta… ja Lidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos sitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole muistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?"

"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa unhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne merkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen välille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää, sen kyllä tunnustan."

"Unohtaako?" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. "Ehkä, jos sattuu että rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta ainakin on varmaa — ja sen minä tiedän — ettei sydämen iloista muistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden. Sentähden…"

"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara. Mutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa työssä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua maalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa… voi, jospa osaisin!… Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja istua vuoteesi ääressä."

"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän sen paremmin ymmärtää."

"Mutta… hyvä Jumala… jos… minä vain ajattelen… jos par exemple minä itse sairastuisin?"

"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja istun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen puodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se ero, että jos mies on sairas… oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua, vaan että hän todella makaa vuoteessa… ei ole mitään epämiellyttävää, ikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta vuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen, hän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle tapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt kaupungissa… talossa… yläkerrassa. Jos…"

"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert, että sinä tulisit alas minun huoneeseeni… vähää ennen kuolemaani… minun luokseni!… ja… sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein viimeiseksi maailmassa." — — —

KAHDEKSAS LUKU.

Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Minä tahtoisin kokea sen suloisen riemastuksen, että sinun kulkiessasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi ajatellen: Kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!

Historian ja maantieteen, jotka aina ojentavat toisilleen kättä, tulee tässäkin toisiaan auttaa; niin että kun edellinen viimeksi äkkiä vetäytyi pois ja nyt väistyy taammaksi, alkaa jälkimäinen puhua, ja puhuu seuraavasti: Mariestadin ja Lidköpingin välinen tie ulottuu aina Mariestadista Lidköpingiin saakka. Tätä tietä alkoivat molemmat matkustajat kulkea heti seuraavana aamuna, kastettuaan korppunsa kahteen kauniiseen aitoporsliini-kuppiin.

Västergötlannin maantiede sanokoon mitä tahtoo ja haluaa eteläisestä Venernin rannasta, varmaa on, että jollei katso tiehen, joka siitä menee, niin se ei silmälle tunnu lainkaan epämiellyttävältä. Molempain matkustajain päästyä Bresäteriin, virkkoi Albert: "Nyt on kysymys siitä, onko meidän Forshemiin mennessä valittava jumalallisen kaunis tie Kinnekullan kautta, joka kulkee halki Österplanan pohjoisosan, sitten Medelplanaan ja Källbyhyn, jota tietä ajamme ohi Hönsäterin, Hellekisin ja Råbäckin…"

"Råbäckinkö? Olen kuullut puhuttavan Råbäckistä! En ole ollut siellä ennen", jatkoi Sara, "mutta miksi nyt sinne menisin, kun hän ei enää asu siellä?"

"Minä en myöskään ole häntä nähnyt", jatkoi Sara, "mutta jos hän vielä asuisi Råbäckissä, niin haluaisin mennä sitä tietä. Hyviä, oivallisia kirjoja on hän lainannut Gustava tädille Lidköpingiin, ja niitä olemme molemmat yhdessä lukeneet lomahetkinämme."

"Niin, toinen tie jonka voimme valita", selitteli kersantti, "sitävastoin kulkee alas Enebäckiin päin, Kullenin itä- ja eteläpuolitse, halki Skälfvumin, ohi Husbyn, ja niin edelleen. Kumpaa lähdemme?"

"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin mainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä."

"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin kelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä."

Hieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset purjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita mainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän voisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin jumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin pelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita arkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.

— Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, — jatkoi kersantti itsekseen, — niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin aina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati ole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! — lisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, — hyvä, rakas! Kuinka väärin sinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä olet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi…

Hän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja hän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi itsekseen: — Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan heille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän sen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla neuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni tahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!

"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta kuulla sinun niin sanovan." — Albert kavahti säikähtyneenä syrjään Saran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan unohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut sisimmät ajatuksensa?

"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät kuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen."

"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin, mitä vastikään mielessäsi haudoit…"

"Niinpä niin… Albert… ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin luulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja antaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten sentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman pimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman pakkasta. Ikkuna yksistään… huomaa tarkoin, oma Albert… antaa valoa pakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa, säilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se merkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa halveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä ja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla autettavina… ja hän auttaa vastakin… ja sinuakin, Albert, jos joudut pulaan."

"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus ammatissani… sillä minullakin on ammatti!… hyvä, rakas tyttöni, nyt minä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera… minun tulee ja minä tahdon ansaita!… Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin kehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei ainoastaan itseäni, mutta… kaikkia Lidköpingissä olevia, joita minulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus… sinä, Sara, olet opettanut minulle oikeat sanat!" Hän tarttui neitosen käteen.

Maantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää. Missä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan, matkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten puoliasi, maantiede!

Enebacken… ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin kirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi, Vättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn ja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää kohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko… Onpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!

Mutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa ajajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko Venernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että hyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut aaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen syrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri takaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä kauhistuttavaa.

Tänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys odotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä muistoja.

Erästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä merkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa parivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa useimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla pohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä kohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä lääketieteilijät itse… jotka muuten eivät koskaan välitä kohtalosta… väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja erikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä vahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on mystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä kunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka tuntemattomana… väärin arvosteltuna… on ympärillämme, niin läheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja kuitenkin niin alati pysyväisenä.

Parivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä, että kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia kyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa kunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat nyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.

Lidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä, suurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. "Paras Albert, salli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin astua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin."

"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja sinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen kotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on äiti-raukkani laita."

"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.
Sitä minä en tahdo."

"Sillä sinä et mitenkään voisi välttää itseäsi ilmaisemasta: sinä käyttäytyisit minua kohtaan niin, että hän sinussa aavistaisi kosijan. Hän vavahtaisi kuvitellessaan sinussa näkevänsä tyttärensä tulevan miehen. Minulle kävisi vaikeaksi vakuuttaa hänelle, ettet ikimaailmassa ole tuleva…"

"Älä kuitenkaan mitään pelkää, Albert hyvä! Sinä tulet pian meille kotiin, ja saat katsella huoneita, jotka aiot vuokrata. Mutta odota kunnes annan sinut kutsua. Aja nyt katua suoraan eteenpäin. Ei ole vaikeata löytää täällä Lidköpingissä. Poikkeamatta mihinkään tulet tuossa tuokiossa sen sillan luo, josta olemme puhuneet, Lida-joen yli… tuon, tiedäthän."

"Sen yli ajat. Mutta katsele näköaloja oikealle ja vasemmalle, sillä Lidaa ihanampaa jokea ei virtaa minkään kaupungin läpi. Vähän edempänä, samaa tietä kulkien, tulet torille. Isompaa toria ei ole maailmassa. Aja suoraan sen poikki etäimpänä vasemmalla avautuvalle kadulle. Se vie toiselle tullille, josta tie kulkee Göteborgiin. Kun nyt saavut sille kadulle, vain seuraavaan poikkikujaan torilta katsoen, niin on ravintola siinä kulmassa. Poikkea siihen, käske kantaa ylös kaikki kapineemme; ota kamari itsellesi yöksi, tahi siksi kun sinut kutsutan. Minä lähetän kotoa jonkun oppipojistani tavaroitani noutamaan; sinä kai tunnet ne erikseen?"

"Sinä olet hajamielinen, Albert hyvä. Kun joudut perille, niin syö vähäsen, vahvista itseäsi, äläkä ajattele niin paljon minua. Tunnet kai omat tavarasi ainakin? Kaikki mikä ei ole sinun on minun… ja käske pojan ne noutaa."

"Mutta… älä ole alakuloinen, äläkä kalpea! Sinä olet siivossa kaupungissa, ettäs tiedät. Katso ihmisiä, kulkeissasi katuja, niin huomaat, että täällä melkein joka tyttö on miellyttävä… siitä on Lidköping erikoinen… minä olen kaikkein vähäpätöisimpiä. Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Tahtoisin tuntea sen salaisen riemastuksen, että sinun kulkeissasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi ajatellen: kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!"

Kersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli astunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein taakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.

"Sinä ajat liian kehnosti", sanoi tämä viittoen. "Ei se sovi miehelle." Kersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat juoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.

Hän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut iltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina, riekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen yli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli alhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden pilvimuodostumain kanssa.

Jalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan vastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia. Pikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin huomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja joltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän tähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta kun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa. Täällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen kunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän hämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä, mustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat ruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.

Hän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen kiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla. Matkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut näyttäytyä. "Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?" huudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen nurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän oli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen: "viime sunnuntai-yönä."

Vakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli sivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen mahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki saattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko ainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta vastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana. Kaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää: äitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan, ennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.

— Viime sunnuntaiyönä? — tavasi hän ajatuksissaan yhteen. — Missä minä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi viivästynyt… ellei… jos… niin olisimme… niin olisin jo sunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli sunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, — hän vastasi itselleen.

Lidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin siinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko kaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko eräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa… sillä se on sentään melko suuri rakennus… mutta ei siinä määrin että se heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse Venernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa lehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.

Sara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan kulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät näyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa. Mutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea maan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa, mahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen viimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.

Hän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli kutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen. Arkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet lasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he nyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa, ainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli, Saran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden, riutumuksen leima. — Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen viikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä surua tai hartautta, — toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla, kun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.

Siellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt mitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten uskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon hänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean hautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana, saattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen… ainoan… kunnian. Laimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi käsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.

Nämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen hautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä vavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa otsaa. "Äiti, äiti!" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan kuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla täytti hänen sydämensä. "Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista varoitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle siunauksesi!"

Jos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui, niin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka huolehtivasti ja kunnioittavasti — ei kuitenkaan monin sanoin, sillä eihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista — askartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle ja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa tulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla onnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen hyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin tuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär, äänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava tuulonen kulki kukkien yli.

Virrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat eivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis täydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään lisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä ylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin lapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.

Albert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin kaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä levottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä milloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa, se oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata hevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin, mutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen kuitenkin sanottava jäähyväiset — ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa sopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja, mutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän tahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.

Hänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan polttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana nurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli tarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän luoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. "Anna minulle kupillinen teetä!" käski hän ja näytti hurjalta.

Tottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti ja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän palasi jälleen. "Kuulitko mitä pyysin?" ärjäisi hän. — "Kyllä, herra." — "No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!" — "Ei herra ole minua odottanut, sen verran tiedän", sanoi neito loukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.

— Voi, kuinka sinua odotan! — puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan, kuulematta ulosmennyttä tyttöä.

Teetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti harmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun kersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti, että huusi: "Oh, lempo!"

"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?" karjaisi hän; "minä en ole luotu kaltattavaksi."

"Tahdon panna sekaan enemmän sokeria ja kermaa, niin tee jäähtyy", huomautti kersantti, päästen järkiinsä ja tullen paremmalle tuulelle. "Paljonko kello on?"

"Näen kellon olevan pian yhdeksän, eikä kuulu mitään sanaa! Laita vuoteeni tuossa paikassa, käyn makuulle, niin on jotakin tekemistä. Niin, kaada kuppi lisää!"

"Kaada sinä ja anna sen seistä siinä, niin saanpa nähdä. Minä menenkin kadulle, katsomaan ympärilleni; mutta jos joku sanantuoja tulee, niin huuda minut heti tänne ylös! Ja valmista sillaikaa vuode!"

"Juonikas upsieri!" sanoi tyttö hänen mentyään; "mutta hän odottaa sanaa, ja minä en hänestä välitä." Hän laittoi vuoteen nopeasti ja reippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin riivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten kersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.

Todellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana, palasi kersantti. "Eikö mitään sanaa ole kuulunut?" hän kysäisi mitä sävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.

"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa." Hän katosi alhaalle. Kersantti nousi portaita ylös.

Päästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen ikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö… Mutta ketään ei näkynyt.

Hän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että ympäristö kävi yhä harmaammaksi. "Minä panen maata!" sanoi hän vihdoin ääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen väitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla väittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.

Horroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä ravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon, itsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.

Seuraavana aamuna — joka taas oli torstai, päättäen edellisestä illasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta — seuraavana aamuna tapahtui, että kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen viereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään tullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana surumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies puolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.

Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. — Tiedä huutia, veltto maleksija! — mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä, ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.

Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että ne vuokrattavat huoneet…

"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut…

"Videbe…" jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään hennonut nimitystä niin lausua.

"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."

"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi… enkä minä saanut eilen mitään tietää!"

Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."

"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta… iankaikkinen Jumala! Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"

Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.

Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä, valkoinen hohto ilmassa, puissa ja… oi, olisihan kersantilla pitänyt olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.

Viimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin taloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja havuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt seurattava kuolonjälkiä.

Lauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle, vastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille kuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu vaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja tuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi, mutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli tavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.

Häntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu,
murheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään.
— Tämä on varmaan vanha Maija! — hän ajatteli. Mitä hän sanoisi?
Kuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:

"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle näyttää."

Hän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella oli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli kompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin, tahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin jotain tehdäkseen hän sanoi: "Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle vuokran määrä!"

"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta, hyvä herra. Tehkää hyvin…"

— Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä ylös, kun olen tänne tullut, — ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.

Näyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat seinäpaperit. "Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä välin", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.

— Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä tekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat! Täällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä, järjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös. Vierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä kehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja sisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin. Voi, kun saisikin täällä asua, ja… jos… niin, jos… hyvä Jumala!… Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona yönä Arbogassa, jolloin…

Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään, huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää, lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä, hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.

Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.

"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"

Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KÄY LAATUUN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.