The Project Gutenberg eBook of Hagarin poika, by Sir Hall Caine

Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta, samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."

"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle, minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä — hän painoi sitä niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi silmänsä ja itki."

"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä häneltä."

"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin syyntakeinen."

Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä. Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka luona hän on asunut."

Keski-ikäinen nainen — pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti sisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin ovenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä oli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli pannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli hyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa täsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei ollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen nimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.

"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän korkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra."

"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te hänelle ruokaa?"

"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä halusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan mitään, herra."

"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei nauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun mieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee."

"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan oikeata vihkimäsormusta — mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti tuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut sitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina ymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni."

"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili, syleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul oli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa."

"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja käärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille oikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo hän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui takaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en minä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä tekojaan, nuori raukka — kuten minun —"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni, sanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani, ellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo minulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro upseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka saattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta — se kyllä riittääkin', sanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin hänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja —"

Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin ensimmäiselle portaalle:

"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa — hän kun ei oikein ymmärrä, kuten minun mieh—"

"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"

"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei hänelle mitään tehdä, kuten —"

Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun. Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti, täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan hienostunut ihminen.

"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne, hyvä rouva."

Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se heikosti itki.

Nainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin poliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.

Juuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä avautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen harhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä oli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi syvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä sen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui takanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä huolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton ilme.

Huomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti paikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos, niinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.

"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin", sanoi virkamies, "minä annan paikalla määräyksen."

Kuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka kuului nyyhkytysten välistä.

"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja minun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka paranee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja minun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä parempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton", virkkoi virkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: "Kuulustelkaa häntä, ja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle."

"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt — kyllä me ymmärrämme sen — tulkaa nyt."

Tullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois syytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän puristi sitä kuumeentapaisesti:

"Viekää minut pois", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen katseensa harhaili ovelle.

"Ottakaa kiinni se mies", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras oli poistunut.

Eräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: "Hän on mennyt."

"Viekää minut pois, viekää minut pois", huusi vanki kiihkeästi rukoillen. "Paul, Paul, minun oma pikku Paulini." Naisen hengitys kävi tuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi sitä rintaansa vasten.

Syntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät kasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja porisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi hymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin. Sitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja poliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.

Kuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin tyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle Pimlicossa, ja koputti keveästi.

"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia", hän sanoi, kun eräs vanha ihminen avasi oven.

"Muuttaneet, ottaneet toisen asunnon?" tämä ajatus näytti hitaasti pystyvän hänen päähänsä.

"Totta kai. Mitäs hän muuta olisi voinut tehdä, kun suuri hotelli vaihtoi isäntää ja hän menetti paikkansa? Vuokria ei voida tyhjällä maksaa ja jotakinhan täytyy myöskin suuhun panna."

"Menneet? Oletteko te villi? Rouva, ajatelkaa, mitä te sanotte. Mihin menneet?"

"Mistä minä sen tietäisin, mihin? Villi, vielä vai! En tahdo väittää, eivätkö muut näytä vielä villimmiltä kuin minä."

"Älkää sanoko sitä — älkää sanoko, ettette tiedä, mihin he ovat menneet. He ovat vieneet minun lapseni, minä sanon teille — minun pienen, onnettoman Paulini."

"Ai, sitten te olette se nuori raukka, joka hukutti itsensä, oletteko te? Niin, niin. Ne ovat nyt joka tapauksessa menneet ja vieneet pienokaisen mukanansa eikä kukaan voi sanoa, mihin. Saatte uskoa minua, tai kysykää naapureilta."

Se nuori nainen nojasi ovenpieleen valkeiksi valahtanein kasvoin ja suurin silmin.

"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei sittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka sitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen. Hirveätä on menettää lapsosensa ja — minunkin on vaikea sanoa se hänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja niinhän minä olen aina sanonut."

Se nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi kuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.

"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut", sanoi se nuori nainen. "Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui minuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut. Minä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut lapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin hakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt."

"Rakas lapsi, rakas lapsi!" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen päätänsä.

"Antakaa minun mennä!" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös. "Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on enemmän sääliä."

Kuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän päästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.

I LUKU.

Oli nuorison päivä Newlannin laaksossa. Kesä oli ihanimmillaan; aurinko paistoi kirkkaasti; laakson pohjoispuolella oleva ulappa lepäsi peilityynenä ja kiitävät pilvenhattarat leikiten kuvastelivat sen pinnassa; vuoret näkyivät selvinä ja korkeimmat huiput uivat lämpimän kesän purppuraisessa autereessa. Oli keskipäivä ja varjot olivat lyhyet. Lukemattomat mehiläisparvet suristen leijailivat metisen heinikon yllä. Kukkien ja vastaniitetyn heinän tuhannet tuoksut täyttivät ilman ja ihmiset olivat kevyellä tuulella kuin perhoset. Niitylle Pike-vuoren juurelle oli pystytetty telttoja, liput liehuivat ja miesten, naisten ja lasten joukot katselivat rinteellä suoritettavaa urheilua.

Urheilukentän keskellä kaksi miestä kevyissä puvuissa heitti painia. Ne olivat jättiläismäisiä nuorukaisia, lihakset käsivarsissa pullistuivat pyöreiksi ja korkeiksi kuin summattomat munat, ja jalat ponnistivat maahan, niinkuin vihaisten härkien kaviot. Painijat näyttivät tyyniltä ja syleilivät toisiansa, ihan kuin olisivat antautuneet lemmenleikkiin, vaikkakin hirvittävällä voimalla rutistelivat toisiansa. Mutta ihmiset heidän ympärillään olivat silmittömästi ihastuneita. Henkeään pidättäen he seisoivat ihaillen jokaista onnistunutta otetta ja kurottivat kaulojansa nähdäkseen jokaisen liikkeen.

"Kojeta, Reuben, kojeta! Yrittäköönpäs hän vain John Proudfootia!
Tiukalle ottaa, hei!"

Toinen painijoista oli kaatanut vastustajansa selälleen ja tyynesti piteli häntä nyt maassa. Hän oli roteva, kaksikymmenkahdeksan-vuotias nuorukainen, jonka tukka oli tummanruskea, silmät kirkkaat, kasvot voimakkaat ja ahavoituneet, parta lyhyt, sakea ja hieman kähärä ja koko olennosta kuvastui notkeus, jonka voima ja terveys käytökselle antaa, ja siihen liittyi vielä täydellinen itsehillinnän taito. Hän hymyili iloisesti ja nyökytti päätään vastaukseksi voimakkaille suosionosoituksille. "Hyvin tehty! Niin sitä pitää! Siten sitä pitää näyttää toiselle! Mitäs sanot siitä, Reuben?"

"Ei ole Cumberlannissa miestä, joka uskaltaa käydä tämän jälkeen käsikähmään Paul Ritsonin kanssa."

"Ei, ei olekaan; hän on isänsä poika." Poikalauma piiritti nyt painijat ja muodostaen kunniakujan vei heidät riemukulussa telttaan.

Samana hetkenä ajoi mutkan takaa kummallinen olento esille ja pysähtyi keskelle ruohokenttää. Se oli kutistunut olio, joka oli istahtanut ponin etulapojen päälle kiinnitettyyn satulaan, kun taas hännän päällä oli pari kantotuoleja. Ratsastaja oli vanhanpuoleinen mies, jonka kulmat olivat tuuheat ja parta mustan- ja harmaankirjava. Hänen päivettyneillä, teräväpiirteisillä, noidankasvoillansa oli syviä juovia ja mustat, kiiluvat silmät, jotka ikäänkuin ilkkuivat: katsopas vain, minäkin olen oikea Aatamin poika. Hän oli vuoriston kerjäläinen ja ainakin tänään hänen esiintymisensä tuntui kiusalliselta.

"Tyttäret, täällä on jotakin teille! Katsokaa, Gubblum Oglethorpe, poni ja kaikki!"

"Mitä, olettekos ikinä mokomaa nähneet? Gubblum on istahtanut oikein satulaan!"

Gubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin väärempään ja sanoi:

"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan kuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!"

"Ette?" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi: "Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään rajoja."

"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?" Gubblumin ihmettelevä ilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti pronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen silmiänsä auringolta.

"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut enää saada sitä irti — se mulle tapahtui."

"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan satulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun kengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni."

"Niin kiinni kuin naulattu! Ja kun mää tulin kotia Branthin harjulle, mää en voinnu saara jalkojain irti. Silloin sanoi meirän Sally minun vanhalle eukollein: 'Äiti', sanoi hän, 'meirän pitää panna isä ponin kanssa talliin ja antaa hänelle kuppi teetä.' Ja niin ne tekivät ja kun minä olin sen horinut kurkkuuni, minä yritin uurestaan päästä satulasta irti, mutta onnistumatta. Silloin minä — arvaattekos, mitä minä silloin tein?"

"Siihen minä kyllä tulen, mutta muutamat ihmiset ovat vain niin kärsimättömiä. Seuraavana aamuna minun tytär sanoi äirellens: 'Äite', sanoi hän, 'eiköhän olisi parasta ottaa satulaa irti, kyllähän isä siitä sitten selviää?'"

"Kyllä, miksikä ei? He veivät Bessyn ja minut sille pehmeälle paikalle, joka tavallisesti on tallin takana ja siellä he päästivät hihnat irti ja tyrkkäsivät sitä huutaen: 'Pois!'"

"Hyvä! Ei sinne päinkään; se ei ollut ollenkaan hyvä sillä kertaa! Kun minä pyörährin maahan, minä kyllä olin päässyt irti ponista, mutta minä olin yhä kiinni satulassa."

"Minä tulen kohta siihenkin, mutta muutamat ihmiset ovat niin hirveän ihastuneita kuulemaan itsensä puhuvan. Ne ottivat ylös minut, satulan ja kaikki ja, panivat minut keittiön nurkkaan. Ja siellä minä olin melkein koko viikon maaten ja valvoen, kartaten ja kehräten ja tullen hirvittävän ohueksi. Mutta lopulta minä pääsin irti!" Tässä ilmausi Gubblumin kasvoille ylpeä ilme, kun hän lisäsi: "Miten onkaan hyvä, että ihminen on saanut kasvatusta! Me emme saa kasvatusta koskaan liiaksi."

Eräs nuorukainen — pitkä Gordie Moore — pisti pitkän, laihan kaulansa kahden tytön välitse esille ja sanoi:

"Opitteko te lukemaan ja kirjoittamaan ollessanne siellä kyökin nurkassa, Gubblum?"

Kaikki tirskuivat ja tirkistelivät. Mutta välittämättä keskeytyksestä Gubblum kohotti ruskeat kasvonsa, niin että aurinko paistoi niihin täydeltä terältä ja sanoi:

"Sen teki minun poikani — se, joka opiskelee papiksi. Hän tuli kotiin Beestä ja, 'Äite', hän sanoi, ennenkuin oli ollut minuuttiakaan talossa, 'otetaan isän kengät pois jalasta, tottapahan se sitten saa ne irti jalustimesta'."

Kuulijat päästivät äänekkään naurun. Gubblum istui suorana satulassa ja lisäsi sitten vakavin ilmein:

"Sitä se kasvatus auttaa ja kun lukee Raamatut ja kaikki! Jos minulla olisi viisikymmentä poikaa, minä kasvattaisin ne kaikki papiksi."

Ihmiset hänen ympärillänsä nauroivat taas ja sitten he kokoontuivat ryhmiin nyökytellen ja iskien toisillensa merkitsevästi silmää. Kerjäläisen juttu oli huvittanut heitä ja he kohtelivat hellyydellä ja ymmärtämyksellä hänen mielikuvituksensa lapsellista lentoa. Hän puolestansa iloitsi yhtä paljon saadessansa näytellä yksinkertaista ja typerää. Hänen silmänsä välähtivät, kun hän "loisti lahjoillansa". Ihmiset nauroivat, hän hymyili salaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Gubblum Oglethorpe, Branthin harjun kerjäläinen lähti pois ja silitteli poninsa takkuista harjaa. Hän aikoi viedä sen tilapäiseen talliin, kun hän joutui silmä silmää vasten nuoren painijan, Paul Ritsonin kanssa, joka tuli teltasta siistissä kävelypuvussansa. Suuresti hämmästyen kerjäläinen katseli Paulia päästä jalkoihin ja sitten hän ihmetellen, mitä nuorukainen siellä kaukana oli tehnyt, kysyi:

"Tullut takaisin! Enhän minä ole poissa ollutkaan." Vanha mies vilkaisi salaa Paulin kasvoihin ja iski silmää merkitsevästi. Nähtyään, ettei hän voinut keskustelua jatkaa alkamaansa suuntaan, hän väänsi vinot kasvonsa vakavaan irviin ja sanoi:

"Yötä Lontoossa kolme päivää sitten!" Paul nauroi ja nyökäten muutamalle lähellä-seisovalle suuriääniselle laaksolaiselle sanoi: "Geordie, nipistäpäs sitä vanhaa miestä saadaksemme nähdä, eikö hän uneksi."

Sitä seurasi yleinen nauru, kysely ja tutkistelu Kerjäläinen otti hatun päästänsä ja kynsien laiskasti korvallistansa kallisti päätänsä sivulle, kohotti taaskin katseensa nuoreen Ritsoniin aivan kuin tullakseen lopullisesti vakuutetuksi tämän läsnäolosta ja mutisi puoliääneen: "Totisesti, pelkään, että olen lumottu — niin minä olen!"

"Minä olisin voinut vannoa, että näin teidät muutamassa paikassa lähellä Lontoota kolme päivää sitten."

"Ettekö te heiluttanut minulle kättänne, kun me menimme ohi — minä ja
Bessy?"

Vanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja otsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä näyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul tahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi nuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti nauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski hänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut, huomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti kiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.

"Mutta minä sanon, että minä olen nähnyt teidät", huusi Gubblum kaikin voimin.

Samana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu. Hän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti; kiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein ja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet kumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson, Paulin nuorempi veli.

Gubblumin kiihko yhä kasvoi. "Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla", hän sanoi, "ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra Paul.' Niin, sen minä tein!"

"Älkää sanoko niin!" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen veljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.

"Mutta minä sanon", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä. Saakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan ole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan puutarhaansa.

"Miksi, Gubblum?" kysyi Paul hyväntuulisesti nauraen. "Mitä minä tein
Hendonissa?"

"Tein! Poika, jonka tapasin siinä lähellä kadulla, sanoi, että herra
Paul pitää kapakkaa."

Tätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi:
"Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?"

"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa, eikös olekin?" kiivaili Gubblum.

Sitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: "Niin se on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka itse."

Hugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli nyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa ilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.

"Eikä ollut — hirtä minut — minä taidan olla vanha hourupää — toden totta olenkin!"

II LUKU.

Newlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä Cat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja Robinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa juoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien pohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson keskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat kilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle. Länsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita ja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren rinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita tiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja kanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä kekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka iloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän matkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli hiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla ja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.

Hän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen silmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli vaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä flanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä maailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha mies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat häneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen katseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen kaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.

Hänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä loordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta, että hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin juurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa. Hänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään perheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä kuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut saada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen perhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa saattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi esille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher uskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea esille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew Fisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki nämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta, ja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana ollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:

"On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui; jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui."

Luulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä pohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha. Muuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai vain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli kyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli kääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä — oli kirkas sunnuntaiaamu ja aurinko paistoi täydeltä terältä — hän kiipesi puron vartta omaa maatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän kiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli, jonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt kaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle löytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä, mutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.

"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?" saattoivat he kysyä.

"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet", hän olisi voinut vastata ja jatkaa muristen, "eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on heidän päänsä."

Vihdoin loordi Fisher huomasi erehdyksensä, mutta silloin hän oli vanha ja köyhä. Hänen vaimonsa kuoli murtunein sydämin. Tämän jälkeen loordi Fisher ei enää koskaan toipunut. Mutta laakson väestön rautainen iva ei kuitenkaan säälinyt painunutta päätä. "Hän komeilee" — käy pää pystyssä — "kuin ylpeä joutsen", tahtoivat he sanoa, kun hän meni ohi. Kaivos jäi oman onnensa nojaan ja telineet romahtelivat alas. Loordi Fisher rupesi nyt suuren kaivoksen herralle polttamaan maksusta hiiliä.

Vanha mies työskenteli juuri hiilihaudallansa mätkien koholle jääneitä paikkoja tammisella kangella, kun noin kahdeksantoista-vuotias tyttö saapui etelästä tulevaa tietä ja kiipesi ketterästi sysihaudalle. Mukanaan hänellä oli paimenkoira, pieni, mutta tulinen kuin vuoriston susi.

Tyttö oli kaunis, pikku olento, vaikka hänen kauneudessaan oli jotakin luonnotonta. Ensi silmäyksellä näki, että hänen kasvojensa olisi pitänyt olla punaiset ja valkeat kuin tuhatkaunon terä, ja hänen hiustensa, jotka olivat keltaiset kuin esikko, olisi pitänyt iloisina kierteinä ympäröidä niitä. Sinisissä silmissä olisi pitänyt ilmetä päivänpaistetta, naurun leikkiä punaisilla huulilla ja hänen äänensä olisi tullut soida iloisesti. Mutta puna neitosen poskilta oli paennut; varjot olivat sumentaneet hänen silmiensä päivänpaisteen, huulten ympärille oli ilmestynyt surullinen piirre ja murhe muodosti hänen äänensä sointupohjan.

"Tässä on vain sinun teesi, isä", hän sanoi asettaen alas korinsa. Sitten hän otti maasta kapustan ja kävi hämmentämään tulella kiehuvaa keittoa. Koira makasi ja raollaan olevilla silmillään tirkisteli aurinkoon.

Tuulenhenki lehahti pensaikkoon, ja huvipaikalta kuului häipyvä ilo aina tänne asti. Varsinkin nuorten harmiton nauru kaikui kaiken yli. Tytön silmät kiersivät kaihoten telttoihin ja liehuviin lippuihin.

"Kuulen, tyttö; ilo on siellä ylimmillään. Ne sirkuttavat ja livertelevät kuin keväiset peipposet." Vanha mies kuunteli. "Minä ajattelin, että sinä itse olisit toisten nuorten mukana ja ehkä ottaisit osaa kilpailuihin, Mercy."

"Kylläpä tyttäret ovat kirkkaihinsa pukeutuneet", hän sanoi kiiveten risukerppukasalle. "Tuskin tässä ehtii työtään tehdä", hän lisäsi hetkisen kuluttua.

Pikku Mercyn silmät kohosivat kiehuvasta padasta ja kääntyivät taas telttoihin. Sieltä kaikui suosionosoitusten myrsky.

"Tuo on Geordie Mooren ääni", ajatteli Mercy. Hän saattoi nähdä piirin kentällä. "Alkavat piirileikkiä", sanoi hän melkein kuiskaten ja huokasi sitten raskaasti.

Vaikk'ei hän välittänyt mennä kentälle tänään, hän kuitenkin kaipasi sinne. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mielensä! Voi, miten kipeästi koski sydämeen! Kuten haavoitettu jänis, joka piiloittuu pensaikkoon löytääkseen suojaa ja saadakseen kuolla rauhassa, hän oli salaa hiipinyt pois tämän päivän riemukkaasta ilosta. Hänen vakavaan katseeseensa ilmestyi jotakin villiä ja julmaa, kun hän katseli toisten verratonta huvia; yksinpä tämä ihana kesäpäiväkin kiusasi häntä.

Vanha hiilenpolttaja oli astunut Mercyn luo, kun tämä kaihoisin katsein polvillansa tulen ääressä viipyi.

"Mercy", hän sanoi, "minun on monena päivänä tehnyt mieleni vähän puhua sinulle."

Mutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.

Hän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli hänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.

Sitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea kiilto.

Vanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä silitellessään.

"Mitä huolen syytä minulla olisi?" sanoi Mercy hiljaisella, melkein särkyneellä äänellä.

"No niin, itse tiedät parhaiten", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa suoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan häntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. "Ehkäpä erehdyin", hän ajatteli. "Ihmiset juoruavat aina niin mielellään."

Mercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin muoto uudestaan synkkeni.

"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin ennen", hän sanoi.

"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina sanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?"

"Minä — itken!" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa tätä otaksumaa. "Oi, en; minähän nauroin — sitä se oli."

"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että sinun näkösi alkaa pettää — niin, enkö minä sanonut?"

Ei hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui aaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.

Vanha mies katseli häntä sokaiseva sumu hämärissä silmissänsä. "Kerro minulle, tyttöseni, kerro minulle kaikki", hän sanoi.

"Oi, ei se ole mitään", sanoi Mercy. Hän oli pyyhkäissyt pois kyyneleet ja hymyili taas. Loordi Fisher pudisti päätänsä.

"Mercy, oma lapseni", sanoi loordi Fisher, ja kyyneleet täyttivät nyt hänen himmeät silmänsä — "Mercy, muista, että jos tytön asiat eivät käy oikeata latua ja äiti lepää nurmen alla, on silloin isä ensimmäinen, jolle hänen pitäisi kertoa kaikki."

Vanha mies oli istuutunut hirren pölkylle ja avasi juuri koriansa, kun tieltä kuului keveitä, juoksevia askeleita.

Herrasmies otti silkkihatun päästään ja koputti sormellaan otsaansa. Hänen tukkansa oli ohut ja vaaleankeltainen ja kammattu sileäksi ohimoille.

"Te hämmästytätte minua. Minä ajattelin, että ilma olisi mitä parhain.
Katsokaa, miten sinisiä pilvet ovat."

"Se ei asiaa auta. Parempi olisi, etteivät pilvet koskaan olisi hohtavan siniset. Samanlainen päivänpaiste oli eilen ja kuun noustessa oli taivas pilvessä ja satoi."

Hymy leikki lakkaamatta herrasmiehen kasvoilla. Siksi hänen hampaansa myöskin aina olivat näkyvissä.

Ääni oli pehmyt ja naisellinen. Jokaisen lauseen lopussa oli pieni naurunhöhähdys.

"Viime yönä sytytimme kuun noustessa, herra", vastasi hiilenpolttaja. "Se nousi lounaasta eikä se tiedä hyvää, vaikka nyt onkin tyyni. Ennen puolta yötä sataa ja myrskyää."

Tyttö oli puikahtanut pensaikkoon ja laitteli luutaa tammen vesoista. Herrasmies seurasi häntä silmillänsä. Ne olivat pienet, kiiluvat silmät, ja hän räpytteli niitä lakkaamatta.

"Hän voi kyllä hyvin, herra, aivan hyvin", sanoi hiilenpolttaja ryypäten suunsa teetä täyteen.

Herrasmies hymyili taaskin suunsa irviin, niin että hampaat kokonaan näkyivät. Hetkisen vaiettuaan hän virkkoi: "Otaksun, ettei ole erittäin hauskaa vaihtaa kaivostansa tuollaiseen risuläjään", ja osoitti puoliksi valmiiksi pinottua hiilihautaa.

Koira oli äkkiä ampaissut pystyyn. Seurattuaan koiran liikkeitä sanoi herrasmies: "Kenenkä lampaita nuo tuolla rinteellä ovat?"

"Paikka voi antaa niille tilaisuuden urheilla. Mutta ne ovat kuin tunturikauriita eivätkä loukkaa itseänsä."

"Sanon teille hyvää yötä, Matthew." Keltatukkainen, vanhanpuoleinen herrasmies oli pois lähdössä. "Ja muistakaa viedä tyttärenne uuden tohtorin luo Keswickiin", hän sanoi erottaessa.

"Eivät ne ole tohtorit, jotka voivat Mercyn parantaa", mutisi hiilenpolttaja toisen mentyä.

III LUKU.

Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä. Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus — poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.

Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken. Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon, ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.

Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon, mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä. Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin Josiah Bonnithorne.

Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi eivät pettäneet toisiansa.

Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä. Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.

He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:

"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta, pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä painuivat maahan.

"Älkäämme puhuko enempää siitä", hän sanoi hiljaa. "Minä näin häntä eilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei voi sietää."

"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta", herra Bonnithorne puhui kylmästi ja hymyili.

"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen", sanoi Hugh
Ritson. "Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!"

"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä?
Sinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta."

"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä tahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain häpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun aiheen."

"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen yläpuolella." Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa pohjasta. "Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet."

"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön? Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento, kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"

Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."

"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku olentoa."

Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."

"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti kylmästi: "Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan kanssa?"

"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta jälkisäädöksestä?"

"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan jälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli."

"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki heidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan."

"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä:
'Tilapäisiä tuloja'."

"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani ihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä löydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa hairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin. Testamentissaan — minä kirjoitin sen hänelle — hän jätti summan pojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin."

"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun hullun ja hylätyn vaimon poikaa?"

"Hullu", vastasi herra Bonnithorne, "oli kyllin järjetön tehdäkseen sellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta tulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena maksettava poikain orpokodille."

Tämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen terävyyttä.

"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen mukaan koettaa löytää Gretan velipuoli", hän sanoi sovittaen heti paikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.

"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen kuolemastaan."

Taas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi käytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi mies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä sanoin, että minä olen toinen poika, sinä —"

"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni", virkkoi herra Bonnithorne. Taas hetken asteltuansa: "Olen löytänyt vain medaljongissa olevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta", herra Bonnithorne alkoi kaivaa povitaskuansa.

"Tämähän on jonkun nunnan valokuva", hän virkkoi, kun hänen katseensa oli sattunut siihen ja hän huomasi viitan ja hunnun.

"Kokeilija — niin, se hän oli, ennenkuin Lowther kohtasi hänet", sanoi herra Bonnithorne.

Sitten Hugh Ritson pysähtyi. Hän tutki tarkasti valokuvaa ja katseli vuoroin sitä, vuoroin taas asianajajaa. Hänen kylmäverisyytensä, jonka hän tähän asti oli säilyttänyt, näytti kokonaan hänet jättäneen. Kuva vapisi hänen kädessään. Herra Bonnithorne ei näyttänyt ollenkaan huomaavan hänen kiihkoansa.

Tämä tieto sai hänet hätkähtämään. "Ormerod — kuinka kummallista!"
Huudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.
"Miksi kummallista?" — Hugh Ritson ei heti vastannut. "Hänen
ristimänimensä?"

"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod sattuu olemaan minun äitini tyttönimi!"

Hugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä.

Sydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun loi silmänsä valokuvaan, että se näytti — näytti pikkuisen — hänen oman äitinsä kuvalta.

He jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen huuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:

"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää, mikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?"

Hugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään ulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti:

Nimi meni kuin nuoli hänen lävitsensä. Sitten hän sanoi melkein masentuneena:

"Paul Lowther", sanoi Bonnithorne. "Mutta", hän lisäsi äkkiä vilkaisten toisen kasvoihin, "hän voi — minä sanon, hän voi — esiintyä toisella nimellä — Paul jotakin muuta, esimerkiksi."

"Varmaankin — luonnollisesti — niin — niin", mutisi Hugh Ritson.
Koko hänen läpitunkematon kylmäverisyytensä oli hävinnyt.

He olivat saapuneet talon eteen ja olivat nyt rakennusten ympäröimässä, kivitetyssä pihassa. Se oli Ritsonien koti, tunnettu nimellä Ghyll, ikivanha talo, jonka suuret suojat kimbrit olivat rakentaneet harmaasta kivestä ja liuskakivestä. Savukierteet kohosivat laiskasti kirkkaalle taivaalle muutamasta piipusta. Hämähäkki oli kutonut hienon verkkonsa ruusupensaasta toiseen leveän portaan yli, ja loistava perhonen koetti juuri päästä siitä läpi. Hanhien kaakatus kuului takapihalta.

"Robert Lowther oli Grace Ormerodin lapsen isä?" kysyi Hugh Ritson muun puheen jatkoksi.

"Tjaa, vanhempi kuin sinä luonnollisesti. Ehkäpä yhtä vanha — niin, ehkä yhtä vanha — juuri yhtä vanha kuin sinun veljesi."

Hugh Ritsonin epävarma jalka astui raskaasti kiville. Hänen huulensa vapisivat. Hetkisen näytti kuin jokin olisi hänet hurmannut. Sitten hän pyörähti ympäri ja mutisi:

"Lörpötystä! Se ei voi olla uskottavaa! Häväistä siten koti, se voisi loukata miestä, taivas tietää, kuinka syvästi."

"Anteeks', minä en voi ymmärtää, käyttääkseni sinun sanojasi, mitä tuo viimeinen aprikointi sinua hyödyttää."

"Herra Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson ojentaen kätensä, "sinä ja minä olemme olleet hyviä ystäviä, emmekös ole?"

"Jonakin joutilaana hetkenä, kun minä olen saanut aikaa miettiä tätä, minä haluan puhua siitä vielä sinun kanssasi."

"Ja ennen sitä", hän sanoi pehmeästi, "lähetä se onneton pikku raukka täältä pois."

Herra Bonnithorne jätti lauseensa täyttämättä ja nyökäytti merkitsevästi päätänsä.

"Minun isäni on karjapihassa", sanoi Hugh Ritson. "Sinä ehdit hänet kyllä nähdä. Tule tätä tietä."

Varjot laaksossa olivat pidentyneet. Purppurainen rusko leikitteli kaukaisilla huipuilla, ja synkkä, tumma sini asettui räystäitten alle. Yksinäinen varis lennähteli hämärtyvässä illassa päästellen silloin tällöin ilmoille yksitoikkoisen sävelensä. Illan yhä hämärtyessä saapui kaksi vanhanpuoleista henkilöä pihaan.

IV LUKU.

"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi
Allan Ritson.

"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla äänellä, joka oli hänelle luontainen.

"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni kyllin kauan."

Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu mieluumminkin kuin todellinen.

Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä pehmeämmäksi, kun hän sanoi:

"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät ikinä hajoa."

Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.

"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin' ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."

Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui alas. Ääni syveni.

"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa minui vanhuutenipäiviä ja — sinun myös!" hän otti vielä pari askelta ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei — ei nyt enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet — mutta vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet ohakkeitakin joskus korjata."

Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä, nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.

"Tuolla ne ovat — painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul hallihtee useimmat niistä — niin, niin hän tekkee."

Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki kädellään notkean liikkeen.

Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat kuulleet tiellä.

Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi sydämellisenä, kun hän sanoi:

"Se on Gretan nauru — aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!
Minä rakastan iloisia tyttöjä — ilo voittaa ja viehättää!"

Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:

Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö, jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli. Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu — hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.

"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."

Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:

"Ai, sinä nuori veijari — sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja vetäen kiivaasti henkeänsä.

"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan kyynärän päähän siitä."

"Rovioon? Tuulensuussa?" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen rakastettaville kasvoillensa.

Paul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava petos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.

"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut — käytin vain tilaisuutta hyväkseni."

"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä", sanoi Greta mahdollisimman viattomin ilmein.

Paul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli. Silloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen kasvoillansa:

"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en ole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta."

"Sittenpä sinä saat siitä kuulla", sanoi Paul pannen kätensä hänen kaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.

Hetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan poikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.

"Kuinka sinä voit — ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla, että me — että me olemme —"

"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?" sanoi Allan kääntyen vaimoonsa. "Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. — Greta, poika on hirveä tomppeli, eikös olekin?"

Greta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle. Allan taputti poikaansa olalle.

"Sinä hirveä, pitkä tomppeli", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti. Kaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt kadonneet. "Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?" hän kysyi toisella äänellä.

"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin", vastasi Greta.

"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna sinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja sinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut. Mutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä —. Ah, tuollahan onkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie."

Asianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen uhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.

Hugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi hänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen päivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä; kohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki ja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha; ja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni siinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus jätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen kiihtymisen vuoksi — kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja hänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi ja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.

Allan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa. "Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina ja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle. Teitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia riitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten."

Näin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen heidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.

Paul ojensi kätensä. "Pudista tuota, Hugh", hän sanoi. Hugh työnsi ilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.

Paul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: "Mitä hyödyttää pitää vihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun."

Hugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään virkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli porrasta kohti.

Se oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen sisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat, hänen huulensa vapisivat.

"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti." Hugh Ritson silmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.

Hugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella äänellään: "Minä en ole enää lapsi."

Väristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä äkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:

Greta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista näytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.

"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani", huusi vanha mies murtuneella äänellä. "Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää sovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä."

"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun hyväkseni? Maailma on avara."

Vanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän katseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä, vapisevalla äänellä huusi:

"Purista kättä, minä sanon sinulle." Vanha mies puristi kätensä nyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.

Sitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin
Hugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.
Allan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh
lähti taloon.

"Tule takaisin, tule takaisin, poikani… Hughie… tule takaisin!" vanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.

"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää sinulta anteeksi", sanoi rouva Ritson.

Paul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan mykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.

"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo", sanoi rouva Ritson. "Muista, häntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä tekisit jotakin hänen hyväksensä."

"Ja minä aioin teliä — ja minä toellakin aioin tehä", vastasi isä itkun murtamalla äänellä.

"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea muutakin."

Allan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. "Jos tämän olisi tehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää", hän sanoi liikutettuna.

Herra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä jalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: "Ja niinpä, herra Ritson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut vanhempaa poikaanne."

Vanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta hän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti", sanoi herra
Ritson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.

Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla; katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.

"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.

"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."

"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu minulle."

Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:

"No niin, teijän täytyy tietää… Minä tuskin tiijän, kuinka sen sanoisin … Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan —"

Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.

"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma Hindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt juuri kuilun reunamia", sanoi hiilenpolttaja.

"Minun täytyy mennä heti", hän sanoi. — "Herra Bonnithorne, minun täytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista lampaistani kuiluihin."

"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma on tuloss'."

"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen mukaasi tuossa paikassa."

Harmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän kuitenkin vastasi:

"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello kahdeksan."

"Olkee hyvä." Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: "Tarjoa herra Bonnithornelle virvokkeita", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan jälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. "Britz! Laddie! Se, seh! Tulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!"

Hän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta — ja huudahti:
"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!"

Seuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme paimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.

Kulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka oli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.

"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on kutsuttu tänne?"

"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta toisen vastausta.

Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.

V LUKU.

Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille. Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion lamaannuksesta.

Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella. Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.

Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti. Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa salaiset pohjavirrat.

Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle. Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä, Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa, kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.

Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä — usein yönsäkin, kun hiilihauta paloi — vuorella, joten hän joutui enimmäkseen elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi, että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja hajonnut.

Sitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän ollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut hänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.

Nyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen. Herra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen mukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen aikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi hän helposti lankesi kiusaukseen "rehellisesti kokeilla", eikö saisi asioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli mennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä, silloin — voi panna veikkaa siitä — Paul oli Lowtherin poika. Jos Paul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei Paul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä perillinen.

Nykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään, miten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet näyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman hänen silmissään.

Ensimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi katsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä hänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt hänestä koko juttu oli onneton "sattuma", joka herätti "hitonmoista melua" ja ajatus "mennä naimisiin" tuntui hassulta hulluttelulta, jolloin hän vain leikkisi "romaanien suuria rakastajoita" toisten katsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.

Kun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli matkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa oli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä hän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti yhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli kylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se oli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain veden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken partaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli kiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita. Tullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman puun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla laskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki pähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa oli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä käyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.

Hänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään vesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja koetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski sangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat karahtaneet hehkuvan punaisiksi.

"Mercy", sanoi Hugh Ritson, "kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne saattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua vastaan se henkilö, josta sinulle puhuin."

"Ei tänään, Hugh", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; "anna minun jäädä huomiseen."

Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.

Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.

"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."

Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja koetti pidättää niitä.

"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi tyttö vihdoin.

Sanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen ristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman tyyntyi ja sanoi hiljaa:

"Ei, minä en koskaan tule takaisin — sen minä hyvin tiedän." Ja hänen päänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. "Minun täytyy jättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset — minä suutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku Willy näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka."

Tämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin että lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui nyyhkytyksiin.

Mies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois kyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.

"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä", hän sanoi; "ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään —"

Tyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin päivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet. Hän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman pakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen kätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa hipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.

"Hugh", hän sanoi kiihkeästi, "rakastatko varmasti minua niin paljon, että poissaollessanikin muistat minua? — oletko sinä oikein, oikein varma?"

Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti, tietysti."

"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle, laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin; mene nyt laittautumaan valmiiksi."

Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.

Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli muutaman askelen takaisin.

"Vielä — yksi hymy — vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä läpi. "Kas niin — kas niin — pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi, hyvästi."

Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan häntä roikkui sen hampaitten välistä.

Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten. Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.

Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.

Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.

Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.

"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä kääntyivät vuoritielle.

Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan, mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:

"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia pilvenmöhkäleitä!"

Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi tavallisella äänellänsä:

"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."

"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.

Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa, pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.

Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita. Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi. Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin. Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.

Kohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen sukupuolestaan yleensä: "Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia ja luottavia olentoja he ovatkaan!" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen: "Ah, Hugh!"

"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!" virkkoi Hugh iskien silmänsä häneen.

Uusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. "En näytä onnellisemmalta kuin olen", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja kohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.

Hugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää päätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.

"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana", hän sanoi hieman arvellen. "Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle senvuoksi, että sinä olit saapuvilla."

"Ah, minä olin niin pahoillani", sanoi Greta kärsimättömästi.
"Halveksitko sinä isääsi?"

Hugh painoi päänsä hieman alas. "Sitä ei voinut auttaa — tiedän hyvin, että se oli ikävää — omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi."

"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit sangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan peloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa sinua jälkeenpäin sitä enemmän."

"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta — samoin kuin koko elämänkin."

"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista. Jo siitä asti, kun olimme lapsia — veljeni ja minä — ei minulle ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt odottaa."

"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.

Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja katse muuttui teräksenkylmäksi.

"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä — enkä tarvitse sitä. Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut — yksinpä ruumiinkin niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia mutta hän ja minä olemme kuitit — ehkäpä enemmän kuin kuitit."

Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.

"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani. Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"

"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma rakas äitini olisi ristinyt hänet."

"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun elämääni, Greta", sanoi Hugh.

Hänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä, tavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon päin.

Kuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli Paulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli kentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.

"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?" kysyi
Hugh.

"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin, tiedäthän."

"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin kanssa naimisiin."

Hugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh sanoi oudolla äänellä:

"Mahdotonta — sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!" hän sanoi varmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä siellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä äänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen itseksensä: "Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota rakastan."

"Kysytkö sinä sitä?" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään oli syventynyt ihastukseksi. "Rakastaa häntä?" hän sanoi. "Enemmän kuin mitään muuta maailmassa." Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa. "Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä sinulle."

Hän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa horjumattomana.

Hugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen ilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan oli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä. Mutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna iäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi hetkeksi viehättää — kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä hetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia — tosi! Sen kiusauksen valtaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen — tosi sekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko iäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon laki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli ennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä "romaanien suuria rakastajoita". Gretan kauniit kasvot hänen edessään karkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin sanoihinsa hän sanoi:

"Sinun veljesi — niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että olisin toivonut saavani toisen nimen?"

"Mitä salaisuutta?" kysyi Greta melkein lämpimästi. "Greta, jos sinun rakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni, kuten minä olen lukenut sinun." Hiljaisella äänellä hän jatkoi: "Se tapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä rakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut sitä — ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä."

Punainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi, ja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.

"Greta", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, "mitä on rakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus, jolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton, arka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen rakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen — mitä se on — mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä, vaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja kuinka se onkaan tosi!" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: "Muu rakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, minä ymmärrän sinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni." Sitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: "Rakkahin, minä tarjoan sinulle rakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan."

Hugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä huimasi.

"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi sulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun, mutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta sitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt väistyä."

Hänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja sormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen hänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys oli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin käsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä koskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois. Hänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:

"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä nyt jo olisin sinun veljesi vaimo."

"Minä olen ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee ja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun sielusi on."

"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä se sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt seisot."

"Minä varoitan sinua", hän sanoi raivoissaan. "Ja minä pyydän sinua olemaan vaiti", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. "Sinä tarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on halpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää rahaa, herra, ja se halveksien hylätään."

Hugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa olivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:

"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi kärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa."

"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin sinunlaisesi herrasmiehen."

Kasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat hetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää pitkin.

Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä, eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja meni mitään virkkamatta taloon.

VI LUKU.

Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun, jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti asettuvan tyyneen rauhaan.

Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.

Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.

Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien äänien häipyvä sorina tänne asti.

Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen pidättyväisyytensä.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin, tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta, mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."

Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä, ja kohotti äkkiä katseensa.

"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia, josta tuskin voin — voin — keskustella naisen kanssa."

Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.

Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas, lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:

"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja lapsiansa."

"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."

Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja heittäytyi leposohvalle.

Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:
"Mikä ehto?"

Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi
Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."

Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:

Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan, yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."

"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.

Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän "hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin, kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"

Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson, Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun. Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne, missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat hohtivat — ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille, että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."

Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.

Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.

Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa. Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen katseestansa.

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra
Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.
Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat
pöydän yli toisilleen kätensä.

VII LUKU.

Pilvet, jotka olivat kokoontuneet pohjoiselle taivaalle, kiisivät laakson, yli ja ankara sadekuuro, jonka mukana kuului kaukainen ukonjyrinä, pakotti huviväen siirtymään vajaan. Se oli pitkä purjekankaasta laitettu teltta, jonka toisessa päässä tarjoiltiin virvoitusjuomia ja nurkissa oli pöytiä, joille oli levitetty piparikakkuja ja kaikenlaista rihkamaa myytäväksi. Ruoho tällä kohden oli tallattu ihan lakoon, ja käytävät olivat paljaat ja kiilsivät sateessa. Kokoontunut seura oli sangen omituinen ja sekalainen. Erillään muista istui kumolleen käännetyllä nelikolla Newlannin viuluniekka, postinkuljettaja Tuomas Kyttyräselkä. Hän oli pieni mies, jonka polvet olivat koukussa ja jalat hirvittävän pitkät.

Tätä karkeata kutsua seurasivat kursailematta monet komeasti-puetut neitoset riisumatta hattua päästään. Pari parin jäljessä edestakaisin pyörien kukin siinä taitoansa kilvan näytti.

"Mää nousen parhaan hevoosein selkään ja ajan jonakin iltana sun luokses ja koputan ikkunaas", kuiskasi eräs nuorukainen tytölle, jonka kanssa oli juuri tanssinut.

Tyttö nauroi taas, ja iva värähti hänen huulillaan. "Te Kaaliharjun urhot olette oikein kuuluisia rakastajoita, kuulen ma. Hyvästin, Ville!"

"Tyttö on nähtävästi antanut hälle aimo rukkaset", sanoi eräs vanhanpuoleinen mies, joka sattui seisomaan lähellä.

"Juuri heidän kaltaistaan", sanoi toinen. "Tyttö on punonut paulojansa poikaparan ympäri ja vihdoin saanut hänet verkkoihinsa. Eikös pojan rikas eno ole kuollut Australiassa?"

"Ei, mutta voisihan sellaista uskotella. Silloin kyllä kaikki tytöt hyökkäisivät hänen kimppuunsa."

"Kas vain, nämä juhlathan loppuvat yhtä hauskasti kuin Carelin markkinat", sanoi eräs tytöistä.

Bessien silmät säteilivät ilosta, kun hänen tanssiansa oli näin kehuttu ja hän avasi manttelinsa viillyttääkseen itseänsä ja näyttääkseen kaulassaan riippuvan kauniin medaljongin.

"Tuollaisesta totisesti on hitonmoiset seuraukset", mutisi vanha ilonvihaaja. "Kyllä tulevaisuus tuollaisten tyttöjen kautta muodostuu ihanaksi."

"Turhaa, mies, turhaa, maakunta menestyy vallan mainiosti", vastasi hänen ystävänsä. "Tytöt tekivät työtä ennen aikaan. Nyt ne eivät työllä käsiänsä turmele. Ehkä sentään joskus huviksensa pesevät, silittävät, kiilloittavat ja kähertelevät tukkaansa."

"Ei, ei, maakunnassa ei ole ollut onnea siitä alkaen, kun naiset rupesivat halveksimaan työtä."

Viuluniekka vetäisi jousellaan kolme säveltä, jotka tuntuivat sanovan "suutele" ja muutamasta teltan nurkasta kuuluikin äänekäs huulten maiskahdus.

"Minä näjin sinun rakastelevan koreeta Bessyä", sanoi eräs nuori mies toiselle.

"Ja minä näjin sinun kujertelevan niin sulosesti niityllä. Elä nyt kato noin vijattomasti. Turha on kieltää. Varo vain Aggyn äitiä, hän on aikamoinen lörppökieli, elä anna hälle tuulta purjeisiin. Hän höyhentää tytön ja hennoo se höyhentää jonkun muunkin."

Tanssin tauottua alkoi kuulua äänekäs lasien kilinä ja tavaton puheensorina tarjoilupöytien luota.

"Hei, sinä kelpo viuluniekka! Tule, niin otetaan tuikku murheeseen!" huudahti eräs nuorukainen, jonka posket olivat punaiset kuin kirsikat.

"No, kattos, mää menin pestinottiin ja orottelin pureskellen olkea, ja silloinkos kaikki muijat kerääntyivät mun ympärillein. Yksi heistä sanoi: 'Paljonko tahrot palkkaa, korea poika?' 'Viis ja puol puntaa', sanon minä. 'Ja mitä sinä voit tehrä?' kysyy hän. 'Tehrä?' sanon minä; 'kaikkea kyntämisestä ja puimisesta hevosen harjaamiseen asti', sanon minä. 'Tule, sinä olet minun miehiäni', sanoo hän. Mutta hän oli kuin takkiainen aina mun niskassain ja siksi minä pakkasin tavarain, vaarin tilin ja tässä mää nyt olen."

"Tulkaa, täällä Tuomas Kyttyräselkä selittää ihmisille, mitä he ajattelevat."

"Mahrotonta hänen on selittää sellaisten pölkkypäiren ajatuksia, jotka eivät milloinkaan mitään mieti."

"Kuka tuo on, joka heristelee sanomalehrellä ja sanoo, että 'koko maakunta on muuttumassa, hitto vie, narrien pesäpaikaksi'?"

"Sehän on Gray Graham, joka tuomitsee ihmisiä ja isottelee omalla hyvyyrellänsä."

"Huomatkaa, pojat, hänestä tulisi hyvä parlamentin jäsen, sillä hän osaa mainiosti soittaa suutaan kansan kelvottomuuresta."

"Suunsoitto ei tee valtiomiestä. Hän tarvitsisi hieman rokkiinsa oppiakseen pitämään pienempää suuta."

"Totta kai, tietysti, mies; sehän on luonnollista — hänhän on hänen holhoojansa."

"Hänen kaltaistaan ei tule toista, kun hän on mennyt; on hän sellainen mies."

"Niin oppinut ja lokova kansanmies, ja mikä verraton pappi! Se kelpo poika antaa maailmalle arvon, ja maailma kohtelee häntä sen mukaan."

"Tyytyväisyys on kuningaskunnan arvoinen eikä hyväntekeväisyys uskonnon arvoa alenna."

Syntyi tungosta ovelle päin, johon Gubblum Oglethorpe ilmestyi rihkamalaatikko niskasta riippuen. Varsinkin tytöt työntyivät kiihkeästi hänen ympärilleen.

"Ee, ee mittaan teille, rakkaani. Te ootte yks' niistä, joita kattellessa kaikki muu unehtuu."

"Teirän kauniitten kasvojenne yks' ainoa hymy voi tehrä jonkun ryysyläisen onnelliseks'."

"Jumala teitä siunatkoo, hohhoh! Mitäkö täällä on?" jatkoi kerjäläinen kiivaasti heilutellen laatikkoansa. "Nämä tavarat on hankittu lontoolaisille, joiren kasvot ovat kuin Englannin kartta, mihin on merkitty kaikki rautatiet, että ne oisivat eres vähän sierettäviä, tierättehän. Eikä siellä kukaan tierä, että muutamat näistä esineistä voivat tehrä hienon ihmisen — siihen tarvitaan rintaneuloja, nenäliinoja, kauluksia ja ties mitä."

Gubblumin välinpitämättömyydellä oli erinomainen voima kääntää kaikkien katseet hänen rihkamalaatikkoonsa. Kerjäläisen kasvojen ilme oli viattoman näköinen, kun hän jatkoi:

"Mää oon sangen vaatimaton poika, muuten minä saavuttaisin onneni sillä, mitä minulla on täällä."

"Avaa laatikkosi, Gubblum", sanoi eräs pojista, Georgie Moore, kyynärpäällään tyrkkien toiset pois tieltään, että hän ja tyttö hänen kynkässään pääsisi esille.

"Vaatimaton poika" teki hyväksyvän eleen ja alkoi täyttää pyyntöä. Nuoria avatessaan hän ylisti liikemiesrehellisyyttänsä ja horjumatonta kunniantuntoansa.

"Mää en ol' kyllin viekas, se on mun vikan'. Mää osaan elää vain kärestä suuhun ja siinä kaikki. Jos mää tyyryn vähempään, niin hukka mun perii."

Gubblum avasi nyt laatikkonsa ja veti sieltä esille punaisen ja vihreän shaalin, joka oli hirvittävän räikeä ja huonoa kangasta.

"Kas niin, tässä mull' on verraton näyte. Näin siistiä ja kaunista shaalia mull' ei ol' ollut kuin kaksi kappaletta koko elämäni aikana. Sen toisen mää myin erääll' sulhaisell' seittemäst' ja kuurest' pennyst'!"

Se ihastunut ilme, jonka hänen oma sukkeluutensa oli kerjäläisen kasvoille nostanut, hämmentyi, kun Paul Ritson veitikkamaisin elein astui hänen luokseen ja ottaen shaalin hänen ojennetusta kädestään kuiskasi:

"Kattoppas tuota", huudahti vanha ihmisvihaaja, "tuo Gubblum ei koskaan pengo laatikkoansa ilmaiseksi."

Gray Graham, joka oli katsellut nuorten touhuja ja näki, mitä Gordie tarjosi kerjäläiselle, hymähti hiukan katkerasti:

Juuri silloin kuului melua tarjoilupöytien luota. Kaksi ystävystä oli joutunut ilmi sotaan keskenänsä.

"Hitto vie, minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikeanpuolisessa housuntaskussa, ja missä ne ovat nyt?"

"Piru sinut periköön, mistä minä tiedän, mihin sinun kolikkos ovat joutuneet! Sinähän potkit kuin riivattu, ne ovat lentäneet tiehensä."

"Minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikean käden housuntaskussa, minä sanon sinulle."

"Mitä sinun viheliäiset killinkisi minuun kuuluu? Sinä olet humalassa kuin pörriäinen. Luuletko sinä, että minä olen sinun kolikkosi ottanut? Sinä olet erehtynyt miehestä käydessäsi minua epäilemään."

Punaposkinen kyntömies teki työtä käskettyä, ja samassa levisi ilon ja häpeän sekainen hymy hänen kasvoilleen. Kaikui ilkamoiva nauru, jonka seasta erotti kerjäläisen äänen:

Korea poika lähti juuri luikkimaan tiehensä ivallisten katseitten saattamana, kun teltassa syntyi kuolemanhiljaisuus. Edessä-olevat peräytyivät ja takimmaiset kurottivat kaulojansa nähdäksensä etumaisten yli.

Teltan aukossa seisoi vanha loordi Fisher kalpeana kuin aave, silmät suurina ja levottomina sadepisarain tippuessa tukasta ja parrasta.

"Ne ovat sanoneet minulle", hän alkoi oudolla äänellä, "että minun Mercyni on mennyt Lontoon-junaan. Minä tierän, että he ovat erehtynneet, mutta tulin kuitenkin itte kattomaan. Onko hän täällä?"

Ei kukaan vastannut. Vain suuret sadepisarat, jotka ropisivat katolle, häiritsivät hiljaisuutta. Paul Ritson työntyi joukon läpi lähemmä.

"Mercy? — Lontooseen? Odottakaa, Matthew; minä katselen, ehkä hän on täällä."

Loordi Fisherin katse kiersi häntä ympäröivien ihmisten kasvoista kasvoihin.

"Eikö kukaan tierä hänest' mitään?" hän kysyi hiljaa. "Miksi te ette puhu, miksi kukaan ei virka mitään? Te puistatte päätänne. Mitä se tarkoittaa?"

"Hän voi olla Pikku Kaupungissa — Keswickissä — tai on hän pistäytynyt johonkin muualle."

"Hän voisi olla, herra Paul, mutta hän ei tavallisesti juoksentele sillä tavalla. Hän on matkalla Lontooseen, siitä ei epäilemistä."

"Hänellä oli punainen nyytti kädessään ja hän itki nurkan takana kauheasti. Sen minä näin omin silmin."

"Tässä on harjoitettu konnankoukkuja — olkaa siitä varmat", hän sanoi kiivaasti.

Loordi huojutti päätänsä edestakaisin, ja hänen silmänsä uivat kyynelissä. Mutta hän seisoi paikallaan hiljaa kuin itkevä lapsi.

"Minun suloinen Mercyni", hän lausui surkeasti, "mennyt pois vanhan isänsä luota."

Paul astui vanhan miehen rinnalle laskien voimakkaan kätensä hänen olalleen niin hellästi kuin nainen lastansa tyynnytellessään. Sitten hän kääntyi ja luoden säkenöivän katseensa ympärillä-oleviin virkkoi:

"Joku roisto on tehnyt tässä konnantyön. Kuka se on? Sanokaa. Tietääkö kukaan?"

Kukaan ei puhunut. Ainoastaan loordi valitti heikosti horjuen kuin juopunut. Kun sitten ensimmäinen puuska oli ohi, vanha mies alkoi nauraa. Mitä naurua se olikaan!

"Ei väliä!" hän sanoi, — "ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä karota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha! Mutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on roistojen työtä."

"Oman vanhan isänsä", hän mutisi, "onnettoman vanhan isänsä, joka häntä rakasti ja jonka sydän on murtunut — hän jätti. Ei väliä; ei minulta nyt ketään jälkeen jää — ha, ha, ha!"

Hän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy kyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna Paulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat vedellä hänen otsaansa.

Juuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon katseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen veljensä käsivarsilla.

"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt", hän sanoi, ja hänen katseensa kiersi miehestä mieheen. "Jos hän on täällä, katsokoon nyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen kuolinpäiväänsä asti!"

Tänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi vanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä ja kohotti vesilasin hänen huulilleen.

VIII LUKU.

Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa, olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.

Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."

"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu ihan likomäräksi."

"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja lumisateessa."

Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.

"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva
Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.

"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."

Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin sanoillaankin.

"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta minä sain lujan otteen — ja hei — hän oli hartiat maassa!"

Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon ilmestyi kalmankalpeat kasvot.

"Tulkaa minun kanssani — jättäkää naiset — herra on ulkona — salama on iskenyt häneen — minä luulen, että hän on kuollut."

"Minun isäni!" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein. "Lähde, Reuben, minä tulen mukaan." Paul pisti hatun päähänsä ja riensi kiireesti ulos.

Rouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän kuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi. Mutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui tuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.

"Äiti — rakas äiti!" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen rinnoilleen.

Hugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa.
Hän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.

"Salama on iskenyt sinun isääsi", sanoi Greta. "Ne kai tuovat hänet kotiin", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni ulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet talon läpi hänen omaan huoneeseensa. "Se on tapahtunut minun tähteni", sanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.

Paul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet ilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.

"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!
Minä menen hänen luokseen."

Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa. Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa tulemisesta.

Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?

"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin ja saattaa sinut kotiin."

"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin harmia."

"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."

"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes hetkeksi tuntoihinsa."

"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät — sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun sanan."

"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti — ja Greta, tule sinäkin — menkäämme takaisin."

Puoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin äänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä huoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja keskustelivat kuiskaavin äänin.

Myrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien läpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä kiisivät määrättömiä ratojaan.

Hugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo ei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä nojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei ilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta. Uudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja hillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi muutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.

Hugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla seinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa askartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen sielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa. Mutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi leikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko peilistä.

Uudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta kohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut Lowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti povitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki sitä pitkään ja vakavasti.

Tulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut olla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen kasvoillansa.

Salin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan. Hitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa ja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti palautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra Bonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.

Hugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija astui huoneeseen.

Hetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen, lyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet peittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin. Ensi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi valveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan nukkunut.

"Mene Pikku Kaupunkiin ja etsi puheillesi herra Bonnithorne. Sinä voit tavata hänet tielläkin. Ellet, niin tapaat hänet ainakin Juoksevan Hevosen ravintolasta. Sano hänelle, että minä olen lähettänyt sinut sanomaan hänelle, että Adam Fallow on kuolemaisillaan Bigriggissä ja haluaa heti häntä nähdä. Ymmärrätkö?"

Mies kohotti unisia luomiansa. Epäluuloinen pilke välähti niiden välistä. Hän katsahti ympärilleen ja sitten alas suuriin, jäykkiin kenkiinsä ja kohottaen kätensä käsnään, joka oli hänen ohimossansa, hän mutisi: "Ymmärrän."

"Hiljaa", hän sanoi ankarasti ja vastasi sitten hymyllä Nattin kohotettuun katseeseen. "Kun palaat, pidä suusi kiinni, kuuletko?"

"Natt", sanoi Hugh astuen askelen hänen jälkeensä, "sinun on tehnyt mieli minun piiskaani. Ota se, löydät sen eteisestä."

Hugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa ja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului sisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti hymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä. Olisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä? Ei; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista oikeuttansa — ei mitään muuta.

Hän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun. Valiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen, jonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy saada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit yksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän palasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä varma!

Taas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui äänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään kuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni ulos.

Yö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja taas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen viillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja kuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi liikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä vastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon lyhty kädessä.

"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän jo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?"

Seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty valaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.

"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert Lowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika — ja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen."

"Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti — "jos asia on niin, on se niin, eikä meidän tarvitse tehdä mitään. Muista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä oman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi."

Herra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle ruusupensasta laski lyhtynsä maahan.

"Sinun isäsi — niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua kohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut vanhuksen suosikki."

"Siitä ei epäilystä." Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli sotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.

"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa vaimonsa laittoman pojan omakseen. Se" — ääni painui matalaksi ja siinä helähti ivallinen sointu — "suojelee vaimoa häpeältä ja riistää sinulta perinnön."

"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos minun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala varjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä."

"Nyt sinä olet unohtanut, mitä oikeastaan tahdot, veliseni. Turhaa tässä on ruveta evankeliumin levittäjäksi. Ehkäpä tahtoisit rukoilla tämän kelpo veljen puolesta; ehkä pidät hyödyllisenä langeta polvillesi veljesi eteen ja sanoa: 'Rakas velipuoleni, joka olet rakastanut aina minua ja jota minä lakkaamatta olen rakastanut, ota käsiisi minun onneni ja anna minulle arvoton maakappale niistä maista, jotka syntymäoikeuden mukaan ovat minun'."

Hugh Ritsonin hengitys muuttui puuskuttavaksi, ja hänen huulensa vapisivat pimeässä.

"Bonnithorne, asia ei voi olla niin. Sinua pettää pelkkä sattuma, viettelevä, kirottu todennäköisyys. Minun äitini tietää kaikki. Jos olisi totta, että Paul on Lowtherin poika, hän tietäisi myöskin, että Paul ja Greta ovat veli- ja sisarpuolet. Hän varmasti tahtoisi estää heidän luonnottoman liittonsa."

"Ja luuletko sinä, että minä olisin odottanut aina tähän asti ja samalla kulkenut ympäri kyliä juoruamassa, kuinka asiat oikeastaan ovat? Äitisi on koko sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin Gretakin. Lowther oli kuollut, ennenkuin teidän perheenne asettui Newlandiin. Lesken eläessä eivät perheet koskaan tavanneet toisiansa. Nyt taas ei ole enää ainoatakaan, joka voisi puhua tästä jutusta."

"Pitäisikö siitä vielä jonkun muunkin tietää? Tuo avioliitto ei saa toteutua. Greta on Paulin sisarpuoli, mutta hän ei ole sinun sukulaisesi —"

"Olet oikeassa, Bonnithorne", keskeytti Hugh Ritson, "se avioliitto on vastoin luontoa."

"Päästäkseni varmuuteen, ettei testamenttia ole jo ennemmin tehty. Sinä olet tyydyttänyt minua ja nyt minä menen."

"Kuka voi sanoa, että minä suunnittelen jotakin alhaista tekoa?" sanoi
Hugh kiihkeällä äänellä.

"Kun minä olen mennyt, Hugh, mene sinä sisään. Ei ole hyvä sinun olla nyt pois näkyviltä ja kuuluvilta."

Herra Bonnithorne lähti pitäen lyhtyä edessään näyttääkseen tietä pimeässä. Sen valo lankesi hetkeksi Hugh Ritsonin ilkeäksi vääntyneille kasvoille.

Josiah Bonnithornen juoksevain askelten ääni käytävällä häipyi pian kuulumasta.

Hugh Ritson seisoi vielä hetken siinä, mihin asianajaja oli hänet jättänyt ja sitten hän astui sisään. Hän huomasi, että työhuone oli auki. Kiihkossaan hän oli unohtanut sulkea sen. Hän astui sisään ja työnsi paperit paikoillensa. Sinä hetkenä ovi avautui ja hän kuuli raskaita askelia lattialta. Hugh kohotti nolona katseensa. Tulija oli Paul. Hänen kasvoilleen oli tuska piirtänyt syvät vaot. Mutta surun pilvet eivät olleet niin mustat kuin ne huolen pilvet, jotka hänen ilmeensä peittivät, kun hän huomasi, mitä hänen veljensä oli tekemässä ja arvasi toisen tarkoituksen.

Työhuone jäi tyhjäksi ja lukittiin. Samana hetkenä astui rouva Ritson saliin sisimmistä huoneista. Paul kääntyi ympäri.

"Hän ajattelee testamenttia", sanoi vanhempi veli. "Ehkä on luonnollista, että hän epäilee minua, mutta kun aika tulee, hän saa puolen kaikesta eikä tuhatkaan testamenttia voi antaa hänelle enempää."

Rouva Ritson oli äärimmilleen kiihtynyt. Hänen itkusta punaiset silmänsä leimusivat mielenliikutuksesta.

"Paul, hän on tunnoissaan", hän huudahti äänellä, jossa kaikui huoli ja levottomuus. "Hän koettaa puhua. Missä on asianajaja?"

Hänen liikkeensä olivat kuumeiset. Hugh soitti kelloa. Kun eräs palvelija ilmestyi, sanoi hän:

Paul oli astellut sisemmän huoneen ovelle. Hänen kätensä oli kädensijalla, kun Greta astui huoneesta ulos. Hän astui rouva Ritsonin luo ja koetti hillitä mielenliikutustaan.

"Minä menen itse", sanoi hän ja otti hattunsa, mutta rouva Ritson kiiruhti estämään hantti.

"Ei, ei, Paul", hän sanoi vapisevalla äänellä, "sinä et saa hetkeksikään jättää hänen vuodettaan."

"Äiti, minun paikkani on myöskin täällä. Kuinka sinä voit pyytää minua poistumaan isäni luota tällaisena hetkenä?"

"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina", sanoi Paul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: "Sellaisesta aineesta on oikea englantilainen nainen tehty."

Hän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja viileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan lisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa. Myrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan hiljaisessa sisähuoneessa.

"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian", kuiskasi
Paul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.

Tullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa sairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka oli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen, pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten samalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä terävästi.

Rouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.

"Anna hänen kuolla rauhassa", hän sanoi, "anna hänen sielunsa tyynesti uinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän jälkeensä jättää."

Rouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi hänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein. Alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja silitti hellästi hänen hiuksiansa.

Rouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta silmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.

"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa", hän sanoi melkein kuin tuska olisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.

Paul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä vakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa kokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.

"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä testamentin?"

"Mikä se on, äiti?" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä oikeastaan peloitti.

"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla se minun huuliltani", sanoi rouva Ritson. "Paul, minun poikani, minun rakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana naisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki — nyt — ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois minusta!"

Paulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin melkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu oli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:

Rouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi hänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.

"Sinä et ole isäsi perijä", hän sanoi. "Sinä olit syntynyt ennen vihkimistä … mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua … omaa äitiäsi? … Tahdothan koettaa … etkös tahdokin, Paul?"

Paulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli ei tahtonut totella.

"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen — äpärä?" hän kysyi käheästi kuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin teroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.

"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin puhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta — häväisty nainen, joka häpäisee oman rakkaimman poikansa."

Ovi avautui hiljaa, ja Hugh Ritson seisoi aukossa. Ei hänen äitinsä eikä veljensä kumpikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Hän pysähtyi hetkisen, mutta vetäytyi sitten takaisin jättäen oven raolleen.

Paul seisoi suurin, nurin revähtänein silmin, joihin ei kyynel suonut lievitystä, ja tuijotti lakkaamatta kyyneleisiin silmiin edessänsä. Hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei puhunut.

"Paul, puhu minulle — puhu minulle — sano jotakin — anna minun kuulla sinun äänesi! Katso, minä lankean sinun jalkoihisi — sinun äitisi polvistuu sinun eteesi. Anna hänelle anteeksi, niinkuin Jumala on antanut."

Ja päästäen kätensä hänen kaulastaan äiti heittäytyi poikansa eteen polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Paul ei aluksi näyttänyt tajuavan, niitä oli tapahtunut. Sitten hän kumartui ja nosti äidin ylös.

"Äiti, nouse ylös," hän sanoi oudolla, ontolla äänellä. "Mikä minä olen, jonka pitäisi antaa jotakin anteeksi sinulle? Minä olen sinun poikasi, sinä olet minun äitini."

Hänen tylsään katseeseensa kohosi pelästynyt ilme; Hän vilkaisi ympäri huonetta ja kysyi syvästi kuiskaten:

Pelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin kuoleman tuskassa.

"Mutta minä tiedän sen. Oi, Jumala!" hän huudahti ja lysähti kuin haavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.

Rouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen olentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä poikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.

"Paul", hän sanoi, "tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus on minulle tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä voinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää, jonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit suloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että Jumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille armon."

Paul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle kyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi äitiinsä.

"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän tunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä salaisuutta."

"Kunnia ja oikeus vaativat, että minun veljeni Hugh on isäni perijä enkä minä. Hänen ainakin täytyy saada tämä tietää."

Rouva Ritsonin pää painui. "Sinun kunniasi vaatii sitä. Mutta entäs minun?"

"Jos sinä luovutat nuoremmalle veljellesi perintöosuutensa, niin tahdotko julistaa koko maailmalle kaiken — sinun isäsi synnin ja äitisi häpeän."

Rouva Ritson peitti kasvonsa käsillään ja siirtyi pois. Paul asteli hänen luokseen ja suuteli häntä kunnioittavasti otsalle.

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Anna anteeksi, että minä ajattelin vain itseäni. Maailma, joka mielellään tahtoo tahrata puhdasta nimeä, ei saa peittää häpeällisellä varjollansa sinun pyhää suruasi. Se ei saa milloinkaan tapahtua! Ihmisten laki tulee ehkä rikotuksi, mutta Jumalan laki tulee täytetyksi. Taivas pitää minua teidän poikananne yhtä hyvin kuin Jaakob oli Isakin ja David Jessen poika, olkoonpa syntymäni millainen tahansa. Tule, mennään hänen luokseen, ehkäpä hän on virkistynyt sen verran, että voi tuntea minut."

Hetki oli ollut kauhea, mutta nyt se oli ohi. Kasvettuaan mieheksi vähintäkään aavistamatta, että syntymässä häpeän varjo oli hänet iäksi peittänyt, hän nyt sai kuolon majesteetin lähestyessä tietää totuuden — ja tämä surullinen hetki oli ollut viedä häneltä rohkeuden. Suuri rakkaus, jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, ihailu ja kunnioitus, joka oli vallannut koko hänen olentonsa ja jolla hän äitiä oli ajatellut aina siitä asti, kun istui hänen polvellaan — kaikki perustui valheelle! Oliko koko eletty elämä ollut vain väärä kuvitelma, onnellisen elämän valhekuva? Peittäisikö tämä synkällä varjollansa koko tulevaisuuden? Tyhjää! Hän tunsi olevansa tahdoton taikauskon orja, haaveilija, hiuksenhalkaisija.

Hänen sydämensä valtasi silloin voimakas tunne — luonnon ääni kajahti hänen sielussaan. Jumalan edessä hän tunsi itsensä isänsä pojaksi. Jos maailma ja sen laki sanoivat toisin, olivat ne pahasta ja ansaitsivat tuomion. Mitä ulkonaisilla menoilla, pappien lörpötyksillä ja naimakirjoilla oli tekemistä silloin, kun hän tahtoi esiintyä isänsä poikana?

Osoittaen lämpimintä rakkautta hän otti äitinsä käden. "Menkäämme sisään hänen luokseen", hän kertasi, ja yhdessä he astuivat lattian yli.

Ulosjohtava ovi lensi silloin auki, ja Greta astui huoneeseen punakkana ja silmät hehkuen. Samana hetkenä avautui äänettömästi sisäänjohtava ovi, ja Hugh Ritson seisoi kynnyksellä. Greta aikoi puhua, mutta Hugh kehoitti häntä käden liikkeellä vaikenemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisi. "Liian myöhään", hän sanoi vaivalloisesti, "hän on kuollut." Greta lysähti pallille akkunansyvennyksessä. Hugh asteli takan luo ja näki peilissä kasvojensa tylyn ilmeen. Paul seisoi hetkisen käsi kädessä äitinsä kanssa, ääneti, liikkumattomana, sydän kylmänä kuin jää. Sitten hän riensi sisempään huoneeseen. Rouva Ritson seurasi häntä sulkien oven jälkeensä.

Pieni, tamminen sali oli hämärä. Lamppu paloi himmeänä, mutta oli sittenkin varjostettu. Vuoteella lepäsi Allan Ritson — kuten hänellä oli tapana — aivan kuin olisi elänyt. Mutta hänen huulensa olivat valkeat ja kylmät. Paul seisoi katse alas luotuna. Tuossa lepäsi hänen isänsä — hänen isänsä sittenkin, luonnon, rakkauden ja kunnian oikeudella, sanokoon maailma mitä tahansa. Vihdoinkin hän tiesi totuuden: tiesi liian myöhään voidakseen katsoa noihin jäykistyneisiin silmiin ja lukea niistä heidän pitkän, kiihkeän, monivuotisen rakkautensa salaisuuden.

Rouva Ritson tavattoman tyynenä ja hiljaisena astui toiselle puolen huonetta ja pani toisen kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Aseta kätesi tähän minun käteni luo ja vanno pyhästi, ettet koskaan kenellekään virka sanaakaan siitä, mitä olet tänä iltana kuullut, ennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin me kolme seisomme yhdessä iankaikkisen tuomarin edessä."

"Isäni ruumiin ja äitini kunnian kautta vannon, etten ainoallekaan olennolle sanoin enkä vihjauksin ilmaise isäni erehdystä enkä äitini häpeää — aina esiinnyn ihmisten edessä heidän laillisena poikanansa, samoin kuin minä olen Jumalan edessä heidän poikansa — minä vannon sen! Minä vannon sen!"

Hänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen äärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan itkuun.

Rouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti kasvonsa. Kaikki oli hiljaa.

Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä kumartuneeseen päähän.

II KIRJA

KIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ

I LUKU.

Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa. Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.

Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha, jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja. Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys suloa.

Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla äänellä:

"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain; työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."

Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.

Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.

Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin, johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla. Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin, joka sai toimittaa terän virkaa.

"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut", sanoi seppä.

"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.

"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi seppä.

"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä äänellä kohottaen veitsensä tahosta.

"Lörpötystä", sanoi Dick-mylläri, — "perintöriirat ja perintöriirat. Sinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan mustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka Giles Raisley antoi hänelle lauantaina — oli kai sekin perintöriitojen syy."

Mylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa hirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.

"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'", hän jatkoi hellittämättä.

"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku purrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa — oikein parasta lajia."

"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus", sanoi Tuomas katsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.

"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei siitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki haaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle jalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla."

Palkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana vedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään muuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi ja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi hikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille, joka kynti peltoa tien toisella puolella.

"Hyvää huomenta, herra Christian", hän huudahti. "Huono-onninen kaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan ei näytä olevan kiirettä vihille", hän sanoi palatessaan ahjolle.

"Kohtalaisen hyvin, Job", vastasi seppä. "Mitäs tehtävää sinulla nyt olisi?"

"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet hänen haudallensa."

"Jopa siinä nyt on surun syytä!" huudahti Dick, mylläri. "Allanhan on kuollut jo puoli vuotta sitten."

"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven ja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa shillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?"

"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka hän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen muutamia harakanvarpaita?"

"Ehkäpä minulla on", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: "Saatanhan minä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä Paul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa olivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin helmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat jäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot."

"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä ja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'"

"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös — ja hänen jäsenensä näyttivät aivan kankeilta — ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan."

Gubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen aikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.

"Se, että sinä kerrot juttuja." Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja osoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: "Minä aamuna hän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?"

"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi — niin minä painan sinut vesialtaaseen."

"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?" kysyi kerjäläinen.

"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa", sanoi Gubblum piippuansa imien.

"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren Ritsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?" pauhasi Job välittämättä kerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.

"Hitto vie", hän sanoi, "jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna, niin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus."

Seppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry täytti koko pajan.

"Herra varjele", hän sanoi nauraen, "tuolla tavalla muutamat ihmiset aina esiintyvät — kihisten ja puhisten."

"Ei hän ollut siellä", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen toimituksen rohkaisemana.

"Miten sinä voit siitä olla niin varma?" kysyi mylläri Dick. "Ethän siellä ollut sinäkään, uskallan otaksua."

"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä makasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä oli myös Paul Ritson."

"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla, kun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen."

Seppä purskahti röhönauruun. "Sano meille, kuinka sinä näit hänet juhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona."

"Joopa, joo", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta sinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa löylyttää.

"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa", sanoi
Gubblum.

Seppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari joutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille suunnille.

Kaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. "Hyvää huomenta, John; oletkos tänään hyvällä tuulella?" sanoi toinen niistä.

"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten ravintolassa, eikö niin?"

"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?" sanoi seppä. "Sieltähän on vain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin."

Tuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle virkahti:

"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo hän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'."

"Job, mitäs sinä siihen sanoi?" huudahti seppä kovemmin kuin palje, joka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän nauravia kasvoja.

"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot", sanoi kivenhakkaaja ja koppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.

Kun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja sanoi kylmästi: "Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen kaimansa — se on tämän Jobin ainoa vika."

Pappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli hyräillyt "Tyttö nuori, armahainen", mutta kuultuaan kiivaita sanoja pajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja, hyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika talutti vihellellen hevosia.

"Kas, Mattha, oletko se sinä?" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen tulijoista, "ja kuinkas sinä jaksat?"

"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu", sanoi Mattha matalalla äänellä istuessaan vesialtaan reunalla.

Se oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan surun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän oli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.

Mylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja vihoissaan tokaisi:

"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte kokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet sulattonsa melkein minun myllytielleni — minun myllytielleni; ei kyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on tukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten se käy!"

"Myllykö käy", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, "ehkä se auttaa sinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy."

"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa elinkeinoani."

"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä sinä olet sanonut."

"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti", sanoi seppä. "Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti Matthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa malmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii yhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan kuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa."

"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin katsoa valmista", sanoi Gubblum.

Tuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan sen terää puupalikkaan.

"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John", hän virkkoi hiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta kylmään, sumuiseen ilmaan.

"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy jätti hänet", huokasi seppä.

"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko joku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa", sanoi mylläri.

"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös voisikin, Tuomas?" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat kiilsivät.

"Älkää pahastuko", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman käheällä äänellä. "Minä en ole teidän urkkijanne." Ja posti nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet ovat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.

"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään, jos siinä nyt jotakin saatavaa olisi", naurahti mylläri ovelta napittaessaan nuttuansa leukaan asti.

"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan", tiesi
Giles lisätä.

"Ei, ei, ei sinne päinkään", väitti seppä. "Kun se ilkeä tyttö jätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja elämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen niin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä elellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli häneltä kaivoksen omakseen — rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut. Nythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä vanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten."

Gubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: "Matthan touhu on yhtä turhaa kuin minun ja käen."

"Mitäs se oli, mies?" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa rullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia hiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen ja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. "Mitäs se oli?" hän kertasi.

"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen", sanoi Gubblum. "Minun rouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että aina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin minä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais pitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin sanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen lentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä tein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei ollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki lensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt himpun verran korkeammaks' —"

Äänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen sulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili tuuheitten kulmien alla.

II LUKU.

Kun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä pitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten taluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert Atkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti kotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan ostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan sokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan saappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän poikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan tupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin, kanssa.

Päivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli vähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa pappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse. Muuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti. Yhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.

"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!" huudahti kirkkoherra työntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä. "Kas — odota — selvä peli, tyttö — oh, sinä veitikka! — Tuohan on salakavala päällehyökkäys."

Kuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten syvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.

Kädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran ilmeen.

"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?" hän sanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.

"Mistäs sinä tiesit?" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja lisäsi hymyillen: "Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono muisti?"

"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle, herraseni", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen. "Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?"

"Kuulen, kuulen", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen lattialle. "Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on herra Bonnithorne", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa asianajaja kuivaili varpaitansa. "Tervetuloa, tervetuloa."

Vanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille kohosi tyytymätön ilme.

"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? — Odota, Peter, anna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin Randel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä lipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis pari. Kiitos, Peter. — Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne. Ihme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa suunniltaan näin rumilla ilmoilla."

Peter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua tynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja sokeritopan hän kantoi kädessään.

"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen", hän mutisi Gretan korvaan astuessaan kantamuksineen ulos. "Harmittaa, etten minä voi hänen edestään mennä kyntämään — se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä — mutta ei se suinkaan ole herrojen työtä."

"Mitä ihmeitä!" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon aikoi istahtaa. "Uusi tyyny — ja pussi seinällä pikku tavaroitani varten — ja hylly tupakkavehkeilleni ja — ja — mikä tämä on?"

"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä", sanoi Greta loistavin silmin.

"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi —"

"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet — siinä on pyhä Pietari suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä joutumasta vaivanpaikkaan."

"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi takaisin?" sanoi Greta.

Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän laittoi kirkkoherran illallisen.

Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon, ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti tyytyväisyys ja rauha.

"Minä olen onnenpoika; onko teillä, herra Bonnithorne, nuori nainen kotona?"

"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian", sanoi asianajaja kainosti.

"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta — kunnes meidän vanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun hoitooni."

"Äidin olisi pitänyt kysyä minulta, ennenkuin jätti minut herra Christianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?" sanoi Greta vallattomin ilmein.

"Se oli kuitenkin parasta näin", sanoi kirkkoherraa nauraen. "Peter alkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten tiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin olisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä seurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään taloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä lakkaamatta punoi — tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää syyspäivää. Kas niin — siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja käyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani — hän kyllä tietää — ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja muhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs olutkannu on, Greta?"

Vanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli oli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.

Sitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. "Te olette onnellinen mies, herra Christian", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi ulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.

Kirkkoherra Christian pudisti päätänsä. "On liian suurta", hän sanoi, "että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta kaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei vastuksia — ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' — ja se on paha, jos oikein ajattelette … Enemmän lampaan päätä, herra Bonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä — tässä olisi kaunis, herkullinen pala."

"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen shillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin hautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen punnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi köyhien konttoristien apurahastoon."

"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan kaatamalla", sanoi kirkkoherra. "Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn ja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä — Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal Alstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi, että ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle velkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle myynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit maailman alusta tähän päivään asti."

"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme, Gretasta", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. "Otaksun, että te olette valmistunut luopumaan hänestä?"

"Luopumaan hänestä — Gretasta?" sanoi kirkkoherra asettaen pois veitsensä. Sitten hän hymyili: "Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul ottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään aikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle."

"Avioliitto Paulin kanssa — ei", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen kurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.

Kirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja vaipui äänettömyyteen.

"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän rakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on tarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on mahdollisimman hyvin turvattu."

"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te ja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu edessään."

"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka taistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?"

"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja rakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa — ei, minä sanon hänelle, että on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala."

"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso Gretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on antanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin — se on pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen."

Kirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen hämmästynein silmin.

"Minä tiesin, että hänellä oli huolia", hän sanoi, "mutta minä en tiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua."

"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen asiansakin?" kysyi asianajaja.

"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus hajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron juttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki — niin, siinä kaikki."

"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin rikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin malmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa sulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti maailmanmarkkinoille lähettää."

"Ja mistäs raha tulee?" kysyi kirkkoherra, "raha, jolla tuo kaikki aluksi pannaan täytäntöön?"

Herra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. "Siihen hän on saanut osansa isänsä perinnöstä."

"Suuri puu pienestä siemenestä", sanoi kirkkoherra miettivästi, "ja äkkiä kasvanut."

"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan, herra Christian", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman ymmälle, mitä nyt sanoisi. "Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas, siinä mies Gretalle — jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan voi sanoa — mutta jos suinkin mahdollista —" Kirkkoherra kohotti katseensa.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi vakavasti, "tyttö ei ole kaupan, eikä Cumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan, ei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani."

"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan erehdytte", väitti asianajaja kiihkeästi. "Minä puhuin juuri ajatellen nuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert Lowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan menemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa."

"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."

"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja nuoruutensa voittaa onnea."

Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä, nousi seisoalleen ja istahti taas.

"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti ja tuijotti kauan tuleen.

Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa kadonneet.

"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan pimeä!"

Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.

"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin", sanoi kirkkoherra. — "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."

Pöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra asettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina levitettynä polvelle.

"Minusta! Missä?" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän uteliaisuutta.

"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä toisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä toista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job kivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä. He käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra Oglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi vihan väessä tiehensä."

Paul muutti lähettinsä ja virkkoi: "En ole koko elämässäni nukkunut ainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian."

Greta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka kaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen hienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon kilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät hiljaisuutta.

"No, Paul, mies, Paul — voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun taitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi viidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen."

Peli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta laski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.

Kirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka selkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.

"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta", hän sanoi, "ja mennä levolle.
Tänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla."

"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin Jumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti Herttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis navettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko päivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin palatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin olutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä asianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi shillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä neljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja yhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle sovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra."

Kirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti: "katsaus elämääni ja toimintaani", ja kutsui sisähuoneista kynttilää sänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: "Tulee", ja tulikin heti.

"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina,
Peter?" Peter mörisi:

"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te lahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille."

"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua asiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen sen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat."

"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli Peter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä en tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin lahkolaisia. Hyvää yötä … Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita toisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. — Sido myöskin piiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja Peter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut ruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi pussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten toinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että hevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä."

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:

"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan
töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."

Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa, hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas surumielisyys uudestaan ja uudestaan.

Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi matolta seisoalleen.

"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."

Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.

"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan sanonut minulle syytä. Sano minulle nyt."

"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?" kysyi Paul leikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.

"Sano minulle nyt", pyysi Greta kiihkeästi. "Pidä minua naisena, joka kykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä ja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen raskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi, minä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on riistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi."

"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä tyttöhupakko; tässä se on", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten sormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.

"Sinä leikittelet vain minun kanssani", hän sanoi masentuneena, "sinä vain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä suuttunut minuun?"

"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä mahdollisena", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.

Paul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut puhua. Hän alkoi uudelleen.

"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista — että hän sanoi rakastavansa sinua?"

"Minä luulen, että hän puhui totta", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni vapisi.

Greta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen jokaisesta piirteestään.

"Olisiko se… luulisitko sinä… otaksuen, että minä menisin kauas, hyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään aikaan — emme koskaan enää tapaisi — luulisitko voivasi oppia rakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä sydänjuuriin asti.

"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä — sano, että se oli vain leikkiä, oi, sano, sano!"

"Minä sanon mitä vain — mutta en ikinä toista niitä sanoja — ja ne olivat vähällä tappaa minut."

"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan muuta, joka on nyt helpompaa — kymmenesti helpompaa sanoa se nyt. Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin asumaan johonkin muualle — Australiaan tai Canadaan taikka johonkin muualle kylliksi kauas täältä — voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi, vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä sen tehdä?"

Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten heittäytyi hänen povellensa.

"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.

"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"

Paul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet, hänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat nyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.

Greta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se leikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa hohtavaan purppuraan.

"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää", virkahti Paul, "kun kaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää, lemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se olisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa — vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian — sangen pian kuitit!"

Hänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä sitä kysymyksillä.

He olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat äänettöminä — niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja tyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.

Paul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti tipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.

Silloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa.
Äkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.

III LUKU.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.

Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.

Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.

"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.

"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi seisomaan.

Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra
Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:
"Jäljennökset kastetodistuksista."

Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin ympärilleen.

Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni, hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja luottavat ja äänensä — kuten tavallisesti — matala ja hyväilevä. "Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani. Ja kun posti saapui — minun täytyy kertoa sinulle — sellainen oli minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai —"

Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia sormissasi — juuri niin!"

Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.

"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta hievahtamatta paikaltaan.

Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja istahti väkinäisennäköisesti tuolille.

Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä", hän sanoi tyynesti.

"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä. Nyt ei niitä enää ole."

"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne turmelivat kai sinun yöunesi?"

Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman epäilyksiä tai vastalauseita?"

Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi — Syntymätodistus."

Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi syntymätodistus on ensiksi."

"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther, tyttönimi Ormerod."

Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.
"Niin, toiseksi", hän sanoi ilmeisesti mielissään.

"Allan Ritson — Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa
Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."

"Nimi Hugh — synt. 25 p. maalisk. 1848 — Cumberlannin Halme
Gravenglassissa — vanhemmat Allan Ritson — Grace Ritson (Ormerod)."

"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja — ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?" Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.

"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella tällaisissa asioissa on erehtymätön."

"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville hänen jälkeläisensä."

Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen", hän sanoi.

"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi vuosi."

"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää — tosi!" Herra
Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.

"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."

"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen. Sinun täytyy karkoittaa koko mies."

"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy avioliitosta tulla tosi."

"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta epäilystä ja hämmästystä.

"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy naida hänet."

Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.

"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa todistajina", sanoi hän vihdoin.

Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.

Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen kasvojensa jännitys laukesi.

"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona, minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."

Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.

"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta, minä tarkoitin juhlamenoja — en mitään muuta."

Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä aiot erottaa heidät kirkon ovella — — ehkäpä itse alttarilla. Se on kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."

Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.

"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa, minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle — pilkkasi sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän hylkäsi minut — säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi? Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä uskoa sitä? — hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."

Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli hänen huulillansa.

"Hän saa ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."

"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."

"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."

"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan — sen pahempi — hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä, kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen rangaistus."

Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."

Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi jalka permantoa.

"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa', tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on kosto. Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus on kadonnut, jäljelle jää vain inho."

Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi uudestaan: "Kauheata, kauheata!"

"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä vihille ja erota; ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."

"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto nousee sitä vastaan."?

"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa." Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo, vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."

"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella äänenpainolla.

"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh. "Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui sisään.

"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne sulatosta", sanoi vanha mies.

"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti paperit taskuunsa.

"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi — ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha maksaakseni uudet koneet."

Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.

"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen äänensä kuiskaukseksi.

Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut udella toisen miehen salaisuuksia.

"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt ovat."

Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin, jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:

"Tuossa" — työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän jatkoi soittoansa.

"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni? Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi, onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään, ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa, joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."

Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:

"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein viikko sitten."

Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen musteeseen.

Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki, jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.

"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."

"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa — "tämä on sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.

Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.

Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui, tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen lukeaksensa.

"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa kädessään.

"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on — ei, todellakaan en voi sitä sanoa —"

Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle ilmestyi levottomuus.

"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape. Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja rakennuksineen."

Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän sanoi:

"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen: "Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija — alat jokaisen puheesi maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"

"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."

Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:

"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä. Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa nimikirjoituksen."

Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin ilmein.

"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö tämä asia voi odottaa niin kauan?"

"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia voi odottaa?"

"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se odottaa?"

"Sinun perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on myöhä puhua siitä. Sinun perintösi — —"

Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne pöydälle lähti arvelematta ulos.

IV LUKU.

Paul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli hajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja nuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi matkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt oli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.

"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan", hän sanoi, "ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä."

Nyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa
Hindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.

Paul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja kiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.

Rouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta valoansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet, vaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta Paulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen kädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain vaatimattomasti kalustettu — lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä raamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi korkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode — siinä koko kalusto.

"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme pian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo katkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan Ghyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut."

"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta — — omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan oikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet sen minulle kyllin selvästi."

"Mutta vielä hän on vaiti", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä kääntyivät kirjaan. "Varmaankin hän on minun tähteni vaiti — jos hän tietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole hänen kunniansa?"

"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi porraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille. Ei, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä vaiti."

"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä veljeäsi onnettomuuteen!"

"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."

Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja hänen kulmansa värisivät.

"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä äänellä.

"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla, puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme — Gretan ja minun — ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.

Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina palasi takaisin samaan: — "minä pian jätän sinut."

Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet
pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.
Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.
Ilma oli purevan kylmä.

"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä. Hyvästi, hyvästi."

Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä viimeisen kerran.

"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään
Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.

"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle — ha, ha —"

Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi hänen huulillensa.

Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka ennustaa kuolemaa."

"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän riistäytyi irti ja lähti.

Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni, hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan pitänyt varalta herransa tuloa.

"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen käsineitänsä.

"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."

Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki ympärillä oli ammottavan pimeää.

"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."

V LUKU.

Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat olivat tulessa.

"Ei hyödytä — se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita jäljessänsä.

"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle", kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.

Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi
Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.

"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta sytyttäen myllyn."

Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana huomannut.

Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa presenninkiä.

"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin myllyn pihalle.

Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.

Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä. Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.

Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli tavattomalla halulla hyväili.

Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.

"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora — joutuin."

Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.

Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.

Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.

"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."

Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn portille.

"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet ollut?"

Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä, vuoroin Nattia.

"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."

VI LUKU.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen kokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan edellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä laakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta teoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen samanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.

Hugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain maanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.

Aamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan asti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että vuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille. Hämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven raosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.

Hugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään eteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen katseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka sivuutti tiellä.

Dick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä. Kun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi hampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi työntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi. Hughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven edessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan: "Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko juttu peittyy hämärään." Ja ääni pajasta vastasi: "Onneton enne, John, onneton enne." Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.

Kertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson ratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä. Hänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli ulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi ja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden askelen nopeudella minuutissa.

"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin tunnin kuluttua."

"Mene sitten hakemaan", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien piiskallansa hevosta lautaselle.

Sitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se löi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus kompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin. Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen hänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi lyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan Hevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa ja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.

"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen kuullut", sanoi Hugh.

"Niin, hän varmasti näki — Jannet" — huutaen sisään. — "Hän kertoo teille prikusta prikkuun."

Hauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja poimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.

"Näittekö te minun veljeni Paulin — tiedättehän kun hän oli täällä yötä viime keskiviikkona?"

"Ei mitään. Oli aika myöhä — ehkä kello kaksitoista — minä olin juuri menossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra Paul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa huomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä kysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin hyvää yötä."

"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut nauttinut koko talossa yhtään mitään."

"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli puettu hieman toisin kuin tavallisesti."

Hugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin kasvot kuutamossa.

"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan varmaan sanoa tällä hetkellä."

Hughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli tuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun hän tahtoi puhua.

"Kiitos, rouva Calvert. — Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa lasi terveydekseni."

Näin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja ratsasti tiehensä.

"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain omistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin."

"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo", hän huomautti veitikan pilke silmässä ja olutkannu huulilla.

Hugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli herra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas satulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana hetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi takassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan nousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.

"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?" kysyi Hugh änkyttäen.

"Kovin ikävää, kovin", sanoi asianajaja. "Mies voi vaatia korvausta, ja laki on hänen puolellansa."

Sitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin jutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja äänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet oli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne kuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi hänen lävitseen.

"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet lyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen pitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten yötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona."

"Erehdys, kuten silloin illallakin", hän sanoi. "Mikä voi olla sen selvempää."

"Jumala suokoon, että niin olisi!" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät maahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat. "Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?"

"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen sanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?"

Herra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan.
Epävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.

Asianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja vaaniviksi.

"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se olikin toinen mies? Yhtäläisyydet ovat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö totta?"

"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun velipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät vaihdettu? Mistä se johtuu?"

"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä mies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko avarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?"

"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme aavistaakaan", hän virkkoi.

"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se on?" hän kysyi.

Hän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan veltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa sohvalta, johon oli sen heittänyt.

"Bonnithorne", hän sanoi, "sinä ja minä ajattelimme, että olimme nähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista päätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet."

"Mitä — miksi, miten siis — kun —" herra Bonnithorne änkytti eikä päässyt sen pitemmälle.

Hugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi satulaan ja ratsasti pois.

Tuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun hän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo kuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry asettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet levällään.

Hugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi purevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa selvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää. Kuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä sattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei nukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi jo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin konna.

Pappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään. Pysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat veli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla ompelemassa ja istui pöydällä.

"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen", virkkoi pieni räätäli. "Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen kahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki poikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana kuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla kantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo — ja se on aivan tosi."

"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä pähkähulluja kuin äiti Langdale", mutisi Peter vastaukseksi.

"Tiedätkö sinä yhtään mitään?" hän kysyi. "Tiedätkö sinä, että nyt puhuttelet herrasmiestä?"

"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen saadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?" Peter katosi.

Hugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter piti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin jatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa Peterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun salin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet ojennettuina.

"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi" hän sanoi johtaen toista sisään.

"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni päälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme keskustelimme."

"Älkäämme ajatelko sitä enää", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin lähemmä tulta.

Hugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat hänet jähmetyttäneet.

"Minä olen tullut puhumaan siitä — pyytämään anteeksi. Minä olin väärässä", hän sanoi änkyttäen.

Greta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh vaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä olet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä, mitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit? Se on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata — tuskaa, jota eivät edes kyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta ja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta."

"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen määrätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla maailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen — että vaikka he koettavatkin toteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi johtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian hyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä tiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät väärän miehen ja väärän naisen syliin — ja se on laki, jota ei milloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä."

"Greta — salli minun sanoa se — minä rakastan sinua — olen rakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun rakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja sinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua, vaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin; ja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään —"

"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin sanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä." Näin sanoen hän oli aikeissa jättää huoneen. —

"Minä olen tullut", hän sanoi, "varoittamaan sinua, ennenkuin se on liian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä mene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on yläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'."

"Ei", hän sanoi, "sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä, että sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko."

Se oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli sattunut.

Greta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä hetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää, mikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen uteliaisuutensa.

"Se on tosi", vastasi Hugh. "Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi teidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa."

"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun kasvoillesi on piirretty pelko."

"Jätä minut", sanoi Greta, "ja vie valheesi mukanasi." Hugh oli mennyt. Gretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi satakertaisella voimalla.

"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet takaisin. "Olisiko se totta?" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina poskia pitkin. "Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?" Hän juoksi ovelle. "Hugh, Hugh!" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion kopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja itki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.

VII LUKU.

"Minä olen ollut turpeita nostamassa", hän sanoi, "kytösuolta Robert Atkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle harmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko myllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy. Niinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit maailman alusta tähän päivään asti."

Greta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta itse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja joskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja huolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen kirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään kaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.

"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe kiittivät Jumalaa."

Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja kaikki istuivat samaan pöytään — kirkkoherra Christian ja Greta, veli Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.

"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta, tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."

"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.

"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta keskustelusta?"

"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä", mutisi Peter soppalautasensa sisästä.

"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."

Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa. Toisenlainen ruokahalu — uteliaisuus — jäyti hänen sydäntään. Hän pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.

"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David ja Jonathan, enkä" — pudistaen valkeata päätänsä — "enkä ole niin varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin, kadehtia."

Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta, sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.

"Saulista puhuttaessa", sanoi pikku Jacob, "on olemassa kertomus, että Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime lauantai-iltana."

Kirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten kohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.

Kun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun kirjansa, jossa oli "Elämäni ja toimintani". Hän veti tuolin takan ääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut päällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.

"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa", hän sanoi. Sitten tullen vanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan hän kysyi hymyillen: "Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on, kateutta, vai?"

Kirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. "Katsos, minä tapasin nuoren herra Ritsonin tänä aamuna."

"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi, voisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja poistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha hänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin."

"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle katsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa kaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on, Greta?"

"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan pois seitsemästäkymmenestä viidestä — on neljäkymmentäseitsemän, Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä, neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on, neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."

"Marrask. 18 — Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista, joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."

"Marrask. 19 — (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas Storsacre tekstit.

"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa ja lapsensa — sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."

Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos asioillensa.

Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit maailmalle.

"Greta, sinua on haettu Ghylliin", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan huoneeseen. "Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt, tallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin."

Hän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja valmistui lähtemään.

"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös siitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt."

Greta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille, mitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja kiiruhti tiehensä.

Kirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli ovelle ja avasi sen. "Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on tuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!" Hän palasi levottomin mielin takkansa luo.

VIII LUKU.

Kun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet synkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria lumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän tunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli kapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa valossa.

Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä näytti lämpimältä ja kodikkaalta.

Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.

Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan ohi pienen kirkon — pastori Christianin kirkon — hän tapasi Job Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.

Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.

Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli hänet kuvannut — pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä oli jotakin käsittämätöntä.

Sitten hän ajatteli Paulia miehenä — Paul sellaisena kuin hän oli, uljaana ja komeana — Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli rakkauttaan häneen — kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.

Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi
Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.
Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!

Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä. Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.

Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä, kaikkensa.

Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä! Rohkeasti vain!

Sitten äkkiä — hän ei tiennyt miksi — hänen ajatuksensa palasivat aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä? Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.

Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä lähemmä. Hän pysähtyi.

Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.

Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot — verettömät — kiihoittuneet — hehkuvin silmin.

Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla. Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.

Hän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli auki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei ollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina keittiöstä.

Hän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat illallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.

Greta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana erillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen kerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin eteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli istumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.

"Oletko sinä nähnyt Paulia?" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja kauhistunein ilmein.

Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea. Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on täytynyt olla unta.

Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen. Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi takassa ja kynttilä pöydällä.

Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme. Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen. Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja selitykseksi äskeisille tapauksille.

Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita, kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.

Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos huoneesta.

Kun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja viittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä huoneeseen, ja Greta sulki oven.

Hughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen katse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella hän pian voitti nämä heikkouden merkit.

Gretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. "Entäs sinun äitisi, onko kavala harhaluulo hänetkin pettänyt?"

Hugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei vastannut mitään.

"Vastaa minulle — sano minulle totuus — ole edes kerran rehellinen — sano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen."

"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää naisten herkkäuskoisuutta?"

Hughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin silmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän luo ja selaili muutamia papereita.

Tämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt hänen mukanaan. "Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin", hän sanoi. "Kirkkoherra Christian lähetti sen."

Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.

Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.

Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa", hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä — "ei ainakaan sellaisia, jotka menisivät talosta pois päin."

Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä. Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.

Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä näit, kun sinä näit — sen?"

Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan sanoa —"

"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt minä sen huomaan. Natt, aja pois — kylmä nyt onkin — hyvää yötä."

Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.

Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat, että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle. Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt, se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi, että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.

Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään, "oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"

"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen kylmään yöhön", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen, vieläkö kieli olisi sulana.

IX LUKU.

Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella, että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla, että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää. Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen miehen.

Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä, vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"

Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.

Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä, sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä kankeiksi.

Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena. Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä, jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.

Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli syntynyt 14 p. elokuuta 1845.

Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.

Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan — kosto, jota hän nimitti: rangaistukseksi — olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.

Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää. Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti. Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.

Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen, jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.

Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan. Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.

Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.

Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi. Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän oli menetellyt oikein.

Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten rangaistuksen muuttaisi kostoksi.

Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton roisto.

Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä. Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.

Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen. Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt. Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka kiusasi hänen hentoa sieluansa.

Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.

Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei! Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.

Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh
Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.

Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat, hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!

Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.

Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa vinkuvalla kielellänsä.

Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat, ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.

Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä — eikä muuta.

Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli aavemainen hymy.

Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan. Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän nauroi taas.

Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen unensa oli raskas.

Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui. Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin, kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä havaintojaan.

Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista sisään.

X LUKU.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen kirjeen:

"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat minun silmäni — ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään. Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."

Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota erehdyksestä oli Paulina pidetty.

Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut Laiskassa Hevosessa — mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet — mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.

Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main? Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?

Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä. Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen, josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.

Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat seikat kiduttivat häntä.

Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin, hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään, tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.

Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.

Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.

Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti, miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä huoneeseen.

Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa. Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.

"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty. Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan. Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen veljensä', väitti hän hellittämättä."

Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä" osoittamatta mitään mielenliikutusta.

"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti huulillaan hänen poskeansa.

Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli lumista tietä myöten kiireesti asemalle.

XI LUKU.

Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa? Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin mielessä, kun hän asiaa ajatteli.

Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita tamman selkään.

Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.

Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.

Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski hänen mieleensä: Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin! Hän oli tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: Ja se on tapahtunut tätä samaa tietä! Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea. Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä. Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.

"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni — kulkea kaksi kertaa puolenpäivän kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."

Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:

Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti on", ajatteli Natt.

Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa näytti rypistyneeltä ja likaiselta.

Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti matkalle iloisesti jutellen.

Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista ystävyyttä saanut.

"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.

"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole pudottanut takajalan kenkäänsä — eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul nauraen.

"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.

Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa iloisuuttansa.

He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.

Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen. Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä — tämä Paul-herran kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta sehän oli vain osa leikistä.

Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja öilläkin — paitsi kaikkein pimeimpinä — sen ääriviivat näkyivät taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.

"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen hävitetyn muodon.

"Oh, ei mitään, ei mitään — vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt tunkeilevasti irvistäen.

Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!

Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin. Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat — kumpikin toisilleen — ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä. Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa ääneenkin.

Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.

Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.

XII LUKU.

Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.

"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."

Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.

"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian, ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton, kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin, mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.

Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja huomioita.

Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.

"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa."

Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan kanssa akkunansyvennykseen erillensä.

"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan herran — hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan, kuten sanoi minulle — vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen — hauska vanha vekkuli muuten — sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta, jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen — reilu vanha ukkeli samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea Shylock. No niin — mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina minä hankin paikat — sinulle, äidille ja itselleni — laivan nimi on Ballarat — omituinen nimi — hieno valtamerihöyry — niin ja lähtee Lontoosta ensi keskiviikkona —"

"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän mielenkiintoa.

"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme — luotsi tulee viittätoista vaille — kaikki menevät laivaan kello kaksitoista. Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma sitä tiedä. Ha, ha!"

Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten vuoristojen ulkopuolella.

Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän hänen masentunutta mieltään.

"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille, mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö ei kaikki — ei puoliksikaan. Tänä aamuna — ah, sinä viisas pieni nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset, sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna." Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.

"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat eivätkä ne ihmeitä maksaneet — ja nyt se voi tapahtua minä päivänä hyvänsä — koska tahansa — ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain, näytäpäs kasvosi! No? — ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin — mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa — no, nyt minä katson — juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. — Mitä riivattua — mitä kummaa tämä on — Mitä, Greta — sinä itket — totisesti, sinä itket."

Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.

Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.

"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.

"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei jaksa hetkeäkään enempää odottaa."

Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana. Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.

"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty — ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."

"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja hampaat pureutuivat vastakkain.

Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui sanaton kauhu. "Todella siis — peilikuva minusta?"

"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.

"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla edes yhden sanan."

Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan, kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."

"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.

"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa, rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."

Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin — jossakin — jollakin tavalla — mutta missä ja milloin? — Nämä kysymykset ahdistavat sinua — mutta niihin ei ole vastausta — sinä olet vajoamassa pohjattomaan syvyyteen."

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.

"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi —"

"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."

"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."

"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.
Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."

Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti ja ontosti.

"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten katseeseen palasi tyhjyys.

"Vastaus on jossakin — jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki, hyvää yötä. Hyvää yötä."

Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei ulottuisi äidin sydämeen.

Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan? Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?

Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.

Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.

"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.

"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni — se oli pienen Jakob Berryn — kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.

Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi toisten yliluonnolliset selitykset.

"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen sanon teille."

Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi rattaille ja ajoi tiehensä.

"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."

"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla likinäköiseksi, mutta jos tämän talon johteeseen on sirottu joku hevonen, niin minut saa hirttää."

Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä. Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen kauhun ilme kasvoillaan.

XIII LUKU.

Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen, hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun. Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.

Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään! Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.

Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?" hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?

Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet — kaikki oli äänetöntä, hämärää, selittämätöntä.

Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:

"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua, älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää, milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena, sillä minä olen kuollut maailmalle."

Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.

Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä, mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä sysimusta yö.

Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.

Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen henkensä voinut tajuta ajankulua.

Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän. Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia omaisia?

Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti — huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta, joka oli tehty hänen veljensä nimeen.

Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin, että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen yö.

Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.

"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja nyt se kauhea on tapahtunut."

Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta. Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille kasvoillensa.

Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään, silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt Ghyllissä.

XIV LUKU.

Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi loppuun.

Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?" "Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk' ittelleen — kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."

Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista, Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.

Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa. Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.

Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.

Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas, pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta! Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut, ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös — hänen oma varjonsa tuijotti ääneti heihin molempiin.

Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo, joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun kalpeat kasvot.

Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se kulki askel askelelta hänen rinnallaan.

Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin, joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan. Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja, hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan heitä kohosi samainen aave.

Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.

Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja uurteet.

"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.

Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan. Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea. Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä tuska.

Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön yksinäisyydessä.

Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.

Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut, ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä tunnustusta — tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut. Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä kohtalon ketjussa?

Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet, jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.

Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä, kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus, joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli katkeruudella isäänsä.

Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle. Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä. Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.

Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan synkinten varjojen kautta — kun isän ihana muisto, jonka oli äidin sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka kantoi kostoa povellaan — oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?

Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo — joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon, joka häntä kidutti.

Tämän voiman hän sai siitä tiedosta — hänhän oli karu ja oppimaton mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen — että on olemassa korkeampi voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa, että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole joutunut sinne sattumalta eikä yksin.

Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen poikansa tarinan — kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka toiseksi syntyneestä tuli perillinen — kuinka vaimo ja poika ajettiin pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen — kuinka vihdoin kuului taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä turvassa."

Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja nukkui rauhallisesti.

Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä. Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä, maailma, elämä.

XV LUKU.

Tänä päivänä — häiden edellisenä päivänä — olivat kaikki juorujen kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä, heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse kulki kutsujana köyhien kodeissa.

"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.

Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."

Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi yksinkertaisella yhteenlaskulla — nimittäin, paljonko olisi Paul Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki viisi.

Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin nuoli.

Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.

Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.

"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi. Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."

Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys. Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen poissaollessaan häämenojen toteuttamista.

Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle. Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja. Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin, joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun. Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat, jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä puheitta.

Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä. Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.

"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman pitempiä kursailuja.

"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat teille."

"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia päätettynä."

Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra
Christian, — minä en — minä en mielelläni tahtoisi."

Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa ajattelemisen aihetta.

Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö", hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin keinottelijan käsissä."

Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.

"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan, että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin vastaan —"

"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."

"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi kirkkoherra Christian.

Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana — tai tule."

Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.

Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille, jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi lähdettävä kulkemaan.

Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli, olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa. Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta, että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton —:

"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli ilmaista Gretalle kaikki — ei salata mitään häneltä, jonka sydämen jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.

Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että hän tietäisi hänen syntymästään — oli vain yksi keino pelastua kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton — se ei olisi se sielujen sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen — kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa itselleen.

Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies — silloin tällaiset ajatukset olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä. Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan etevimmästä rakastajasta.

Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi vielä monella monituisella tavalla mieleen.

Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin sydäntä painoi.

XVI LUKU.

Aamu oli kirkas — säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.

Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa keskusteltiin kiihkeästi.

"Jaa, asiat toteutuvat varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin, ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres Hugh-herraa — hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä, miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?" "Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä sanottiin olevan suhteita erään kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä pahenna juoruill' mun mieltäin."

Loistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan, keltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan Natt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä taas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja keittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua eikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki ajatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille. Hän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin "paperia, kyniä, lakkaa ja semmoista."

Pappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John Proudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa käsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin riippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös Giles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja — matkalla sopimaan uusista urakoista — oli poikennut juhlille myöskin ja suori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät aidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä. Gubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa tuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli miehestä mieheen.

"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?" sanoi Gubblum lipoen huuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.

Rientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen puettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa kädessä joku paperi ja toisessa viulu.

"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,
Peter, että päästään matkalle."

"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä", sanoi pikku mies puolustellen. "Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen huvia."

"Huvi ennen työtä, sanon minä", huudahti Gubblum. "Älä koskaan tee mitään, jos muuten tulet toimeen — se on minun ohjeeni."

John Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja toisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen päivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista säkkiä, että hän ehti vakaantua.

"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt viulun vinkua", sanoi seppä.

"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä", väitti soittaja. "Minulla on kirje herra Bonnithornelle."

Ja niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja
Gubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.

Silloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin pitkät sävelet kaikuivat laaksossa.

Naiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja palasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.

Pappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman hiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs laakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen ympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun vaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia tukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.

"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi — ja, rakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä siunatkoon!'"

Kiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli hyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli. Huolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa pelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui huoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.

Kirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan ja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa. Mutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina kuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat viehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä, kuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä päivää.

Herra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia takin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen huolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut hetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen, kävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita taskuistansa.

Kulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän matkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin. Silloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta huomautusta tehtiin molemmin puolin.

Kylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue iloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita katselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui mahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen, ja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti innokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja nyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta tuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja todellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.

Kerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi keskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla vaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.

Kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen askelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli syvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse. Tien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä kulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.

Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti, kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.

Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta myötävirtaan.

Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.

Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut liiman, ja kuori oli avautunut.

"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin, kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.

Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.

Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:

Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni, minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika, jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän kanssaan. Sinun

Kirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin oli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet toisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt. Kirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän tarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä omataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta harmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä oli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä tämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti soittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.

Nyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita, jotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella sulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät varjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon. Se kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä saanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä kirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän heti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi pistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on hänelle.

Tuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki herra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin. Vaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin hiki otsalle. "Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan", hän mutisi itseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi ja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat sinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä kasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty selitti asian. "Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä jätit sen?"

Herra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen ja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli tyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.

Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.

Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman, sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:

"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät rakkaudessa auttamaan toisianne."

Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"

Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.

Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut, ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos. Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.

Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui kirkkoherraa.

"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja kirkkoherra ilmestyi.

"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.

Sitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin he lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta jäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten äänten hyväillessä heidän korviansa.

He kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin vaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi aamiainen — herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut tyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra Christian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja väliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko, jälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt, "olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa."

Aamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli lopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi ja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä hienolla ivalla.

"Asianajajamme on toisella kymmenellä", kuiskasi eräs neitonen Gretan korvaan. "Hän on pian tukkihumalassa."

Herra Bonnithorne tahtoi esittää "herra ja rouva Ritsonin maljan". Aluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: "Miehet ovat huhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen." Sitä seurasi: "Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas pilvettyy, kun heistä tulee vaimoja." Näitä sanontatapoja ei herra Bonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on poikkeuksia.

Paul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla lauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita, joiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.

Naiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan matkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi välttämättä esittää "tyttärien maljan". Mitä Gubblumilla tällaisessa tilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä. Hänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta, itsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi hautajaisjutulla.

"Muistan tässä", hän sanoi, "Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin hautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen kahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat sitä ahkerasti — juu — tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä tuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he kantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman ja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti arkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän penikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka kerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa — kuljeta sitä tästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin, mutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan penikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin, toisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon seinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle, ei se sitä nähnyt — ne eivät sitä nähneet, se on tosi — yhtä vähän kuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja kun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa kauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs ruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa rauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä."

Gubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen palopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta silloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt ylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset kasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä itkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena ympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.

Hevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia matkalaukkuja ja laatikoita.

Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.

Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.
Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.
Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat
heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.

Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet laakson.

Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen ateria — pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui laulu:

"Se mies juo ja sille Luoja suo, jolla vaimona on järkevä nainen. Mutta vaikka mies raataa, niin vaimo hänet kaataa, jos vaimo on tuhlailevainen."

Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa, kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän seurata vois vaikka sota."

Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri, ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen pörröistä päätänsä virkahti:

Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä he viettivät monta pitkää tuntia.

III KIRJA

KALTEVALLA PINNALLA

I LUKU.

Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla oleviin huoneisiin.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.

Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle, silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi ensi silmäyksellä.

Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.

Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.

"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"

"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin, josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita vasten nuoren Bobbyn."

"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on voi, sitä hän ei tierä."

"Hänen leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla puolen leivästä on voi?"

"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."

"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon tahtoisin sangen mielelläni sekautua ja se on tuon teirän kelpo poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."

"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."

"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan tällä kertaa. Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan, lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia ja lammaslaumoja."

"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten olen kuullut."

"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"

"Ja minä aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä, 'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin, juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja — se on paha vika naisessa, jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle sellainen ei ollenkaan sovi — ja minä toivon, että te pidätätte miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte, toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä minä aina sanon sun eukollesi."

"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä. "Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi pannen pennyn pöytään.

Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn pöydältä ja heitti sen laatikkoon.

"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."

"Kas niin — kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista viikkoa sitten."

"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista — kuultuaan, mistä oli kysymys — kapakan emännän täyttäessä hänen kannuaan.

"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.

"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan", sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."

"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla silkkinauhalla leuan alle.

"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko. "Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on samanlainen kuin itsekin."

"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."

"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien, "niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin kuin ilkeinkin sota."

II LUKU.

Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä — hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi, kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.

Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn mieltä painoi.

"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia utein, — myötäätä — makeitia ja piparkakkuja — antaititko?"

"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja leivoksia ihan joka päivä."

"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen poikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?"

"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä vattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?"

"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat eräälle herrasmiehelle."

"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan ja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle silkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle ostaisin!"

"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja katsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?"

"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä kieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?"

"Ovatko sinun silmäsi hyvin kipeät tänään, Mercy? Ne ovat niin punaiset."

Mutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun käänteeseen. "No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?"

Willy oli pantu lattialle. "Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta, sydänkäpyseni?"

Ihastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. "Minä laulan, minä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan."

Ja kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä vienon kehtolaulun.

Mercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen äitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin muistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet hänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet, viattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi tutut sanat.

Kapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään ulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui suoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana. "Hän on siis palannut?" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.

"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin iltapäivällä, herra."

"En, herra — oikeastaan, herra — en suoraan, herra — vaan mainitsin — juuri mainitsin, herra, että —"

Hugh Ritson hymyili kylmästi. "Tietysti — kiertelemättä. Tottahan olitte järkevämpi tytön suhteen?"

"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa, kun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä ole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi yön."

"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen uskottunsa", virkkoi eräs kulkija penkiltä.

"Ettekä te minun, ystäväni", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen. Kääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: "Sanokaa hänelle, että joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen luokseen."

"Luke Sturgis", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, "minä sanon sulle, että sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä asioita — ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että hän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi enemmän oppia saanut — ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle tahansa."

III LUKU.

Päästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen häntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön, punainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.

Nukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka äkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän päätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän työnsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita hiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat suunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen kätensä hänen olalleen.

Heidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli odottanutkin — Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa valossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu, että se oli juuri sama mies eikä kukaan muu — aivan kuin Paul Drayton ja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.

Kömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli hävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan, ja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo lankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön elämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät ja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät olivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla ystävällinen, oli juro ja yrmeä.

"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika pitkä", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni kuitenkin hermostuneesti vapisi. "Te läksitte aikaisella junalla Penrithistä", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.

"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut täällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne."

Ääni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin äänensoinnusta.

"Se lienee tarpeetonta", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti itsensä. "Me olemme tavanneet ennenkin", hän lisäsi hymyillen.

"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä viikkoakaan kulunut", sanoi Hugh.

"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa
Newlannissa."

"Ohimennen sanoen", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti lämmin sointu, "minä olen omasta puolestani teille käynnistänne kiitollinen. Mitä te juotte? — Viinaa?"

"Sitten maanantai-iltana", hän lisäsi palaten huoneeseen, "te teitte minulle sen kunnian, että vierailitte talossani."

Hugh hymyili hyväntuulisesti. "Sehän on tarpeetonta", hän sanoi riisuen hitaasti käsineensä.

"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen", sanoi Hugh Ritson vetäen kellonsa esille. "Minä tahtoisin antaa teidän ansaita kaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä."

"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita kaksisataa ennen kahtatoista."

Herra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen katseestaan.

"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että — minun tarkoitukseni on pääasiassa se", ja herra Drayton väänsi uudestaan suunsa irviin.

Rouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia ja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.

"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta", ja Hugh otti pullon kaataen lasit puolilleen.

Mutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa käteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan varovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja uhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.

"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet turvallisesti puolen yön junaan — siinä kaikki."

Herra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi tuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.

"Katsokaahan", hän sanoi, "elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä vuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut vankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt."

"Puhukaa selvästi", hän sanoi. "Antakaa työlle oikea nimi. Minä en säikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa turhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies — niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

Hugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta uteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja vaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi sitten: "Ja minä te itseänne pidätte?"

"Vähät siitä, herra Drayton", hän sanoi. "Teidät minä tunnen täydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?"

Huomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra Drayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi tukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan kulunut pois.

"Kolmekymmentä vuotta sitten", alkoi Hugh Ritson, "eräs nuori nainen koetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin turvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka luona hän on asunut tähän päivään asti."

Hugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa: "Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä päivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt teidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää toinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se kiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos äitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te satutte olemaan köyhä."

"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät", keskeytti herra Drayton. "Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin kaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai ruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö toinen tulisi riistämään sitä siltä."

"Hyvä", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi esti hänen toverinsa huomaamasta sitä, "te olette mies, joka tunnette jonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta — vanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin —"

Herra Drayton ojensi kätensä. "Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä olen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava", hän sanoi puolustellen. "Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja — te kyllä voitte ymmärtää sen." Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut loistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli kaikki ulkonaiset edut.

"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein", sanoi Hugh Ritson. Hän vaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut piippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki tuleen.

"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät teille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään uskotuikseni."

"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton", hän sanoi. "Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että voisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma."

Drayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta mielenkiintoa.

"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen jälkeen, sisältää ilmoituksen —"

"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan — kuoli. Hänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi ja haudattiin hänen nimellänsä."

"Todellako unohtanut?" epäili Drayton. "Eikö se olisi voinut olla
Ritson, häh?"

Ääni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin sanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen jalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.

Hugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias tietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada selville ja lisäsi: "Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne kerran on kuollut?"

"Se on totta", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla vakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.

"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on aika lurjus", sanoi Hugh Ritson.

Drayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin. Äkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. "Se nainen, joka otettiin ylös virrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut."

"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan teitä hyödyttäisi." Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta Drayton ei sitä huomannut.

"Pah! Mitäpäs siitä?" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta aivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli lasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.

"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä tapahtui? Ei mitään."

"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä iltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa? — tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki, tallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne kaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka kauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa muutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja koputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus nousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän. Mutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja lyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua aaveena." Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: "Minä lähdin tieheni."

"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka, kuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin, tämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa. He ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi keskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän ravintolassanne."

"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa", ja Hugh Ritson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä herra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein silmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.

Drayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää hämmästyneeltä.

"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan", hän sanoi. "Mitä minun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa selvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies —"

"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin kotiin ensimmäisellä junalla."

"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä", sanoi Hugh viattomasti hymyillen.

"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että olen hänen miehensä, vai?"

"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko tarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt on. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista — eikä mitään muuta kuin välttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa asemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime hetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei koskaan pysähdy ennen Bedfordia."

Drayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. "He, he, he, kuinka, kuinka — minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka — minulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä en voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä tyttöparan hääpäivänä."

"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä elämänne loppuun", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.

Tämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja hän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka huuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.

"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee vain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle? Kaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin", hän sanoi, "se ei kävele, herra."

Tuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma sakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan hajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.

"Ajatelkaa tarkemmin", sanoi Hugh. "Teille ei ole siinä mitään vaaraa.
Yksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua."

IV LUKU.

Kun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat olivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä takana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.

"Rouva Drayton", sanoi Hugh, "oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä kasvoja?"

"Herra hyvästi siunatkoon!" huudahti kapakan emäntä. "Sehän on juuri hän itse — ihan ilmetty itsensä — paitsi tuota nunnan huntua."

"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa — Paulin äiti?"

"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas raukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni — hänkin on mennyt. — Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi, 'Martha' —"

Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.

Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.

"Oi, minä tiesin, että tulisit — minä olin varma, että sinä tulisit", hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.

Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä huulia.

"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään — ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."

"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.

"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"

Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan, häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.

"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.

Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät kirkastuivat kirkastumistaan.

"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi
Mercy teeskentelemättömästi.

"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle kapakkaneidille ja —"

"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut sinut", sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.

"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin: 'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut totta, eihän?"

"Ja sitten kun lapset tulivat — tuon naapurin lapset — ja minä panin niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" — hän katsahti arasti ympärilleen ja kuiskasi — "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän jättää minut yksin — olinhan minä niin onnellinen?'"

"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi — olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.

Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä onnesta.

"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä — tehdä pitkiä, terveellisiä ja onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.

"Teinhän minä — kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta, ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska ymmärräthän — ne olivat sinun — niinpä minä kuivasin ne sen kirjan välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."

Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen hänen onnellista sirkutustansa.

"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun ikävät matkasi hauskemmiksi?"

Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja katsoi häneen hämmästynein silmin.

"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"

Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen kurkkuansa kuristi.

Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."

"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan. Teethän?"

Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä en tahdo niitä käyttää — en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka — itketkö sinä taas?"

Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.

"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa, tiedäthän."

"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo, että ne saavat nähdä sinua — ymmärrätkö?"

"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa —"

"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.

"Minä tarkoitan — se on — minä toivoin — tietysti, minä tarkoitan, että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah, miten myöhä — katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun kelloni on jäljessä."

Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä takana.

"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa salissa — te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista — ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen yöjuna kaupunkiin."

"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja pidä kasvosi iloisina. Kas niin — suutele minua. Nyt, hyvää yötä — mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan — ja muista, että olet vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun, niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"

Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut. Tytön sydäntä kivisti — se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän tunsi olevansa yksin.

"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä odotin ja odotin."

Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.

"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.

"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi — niin, niin. Minun täytyy olla terve ja vahva, kun — kun — se tapahtuu."

Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt, kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän pitkän — pitkän matkan."

"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin — ennenkuin sitten — hän on hyvin iloinen — oi, hän on niin hirveän iloinen!"

Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa. Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.

"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne — eikä se olekaan se asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.

"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut eihän?" kysyi Mercy.

"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut, että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne ainoa, mitä jää lohdutukseksi."

Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa. Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti, että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä koputusta ulko-ovelle.

V LUKU.

Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman, joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti puoliksi jäätynyttä liejua.

Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä edestä.

"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää. Siitä saattaisi olla hyötyä."

Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin, vaikka ovat näin lähellä Lontoota?

Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? — Ei! Ajatus, että Mercy voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.

Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.

Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä neljännespenikulman päässä asemalta.

Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että joutuisi ajoissa.

Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus — sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä herätti kammottavan kauhuntunteen.

Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin, milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.

Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään vaurioita.

Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään. Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.

Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista — huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta — olisi tässä turhaa työtä.

Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä ja pahassa sidotut toisiinsa.

Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.

Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan. Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin pois päin itsestänsä.

"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."

Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.

Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa ympärille.

"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.

"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää" (tunnustellen sitä).

"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"

"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka tämä on?"

"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia, ravintolaa, yömajaa?"

"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton — se on sen omistajan nimi — hän on itsekin täällä jossakin — Drayton!" (huutaen).

Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.

Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä sisällä.

"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua, herra; hän ei millään tavalla —"

"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja lukitkaa hänen ovensa."

Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.

"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi kuiskaten.

"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan — ja lukitse ovesi."

"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.
Vähät siitä. — Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei
ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?
Mihin huoneeseen?"

Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu sisään laskemisessa.

Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.

Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana, hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen flanellivuori näkyvässä — Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt selvä.

"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen nauraa. "Jouduinko ajoissa?"

Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa kynttilän valossa.

"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,
Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.
Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja
kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."

Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.

"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua, ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"

"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en epäile teitä. Minä näin teidät juuri työssä. Riittääkö se?"

"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka minun ensimmäinen tietoni oli väärä."

"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.

"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa junaan — oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."

Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se vaipui alas.

"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa pukua", hän sanoi.

"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on mennyt."

"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä — mutta ei sekuntiakaan aikaisemmin."

Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta alas. Sitten koputettiin oveen.

VI LUKU.

"Tätä tietä, herra; tätä tietä, rouva, Me tiesimme, että tulisitte, ja pidimme salin takassa lämpimän tulen. — Tätä tietä, hyvä rouva ja huomatkaa askelmat. Niin, siellä on pimeä ja kylmä, herra — niin, niin on, herra, mutta täällä on valoa ja lämpöä, herra."

"Kyllä me osaamme, hyvä eukkoseni. Ah, ja miten kodikasta teillä täällä onkaan! Kuuma kuin tulistettu pätsi kylmänä yönä! Kiitos, kiitos — ja — me varmaankin hämmästytämme teitä. Sanoitteko te, että odotitte jotakin? Ah, siltä näyttääkin!"

Rouva Drayton peräytyi ovelle kalpein kasvoin ja kauhistunein ilmein hypistellen esiliinansa nauhaa. Päästyään kapakkahuoneeseen hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"Minä en usko kummituksiin", hän mutisi itseksensä, "mutta jos minä uskoisin niihin ja pelkäisin niitä, en tiedä, enkö … Herra hyvästi siunatkoon! Kuka sanoikaan, että meidän Paul oli jonkun näköinen? Ja täällä on nyt joku, joka on aivan kuin meidän Paul. Ja kooltaankin aivan kuin kaksi olutpulloa, vain vähän notkeampi ehkä ja oppineempi."

"Merkillistä! Mutta me emme siitä välitä nyt. Mikä onni, että olemme nyt vahingoittumattomina turvassa!"

"Kauhea näky, minä en koskaan, koskaan unohda sitä", sanoi Greta peittäen kasvonsa.

"Jättäkää tavarat kapakkahuoneeseen, ajuri — siihen, siinä ne kyllä säilyvät. Montako niitä on? Oikein. Tässä teille itsellenne. — Kas, varjelkoon, kukas tuo on? Mitä, Hugh, sinäkö se olet!"

Hugh Ritson astui huoneeseen kylmänä ja hymyilevänä, ojensi kätensä
Gretalle ja sitten veljelleen.

"Tulin junalle tapaamaan teitä", hän sanoi vastaukseksi toisten kysyvään katseeseen.

"No, siinä teit ystävällisesti. Tietysti tiedät, mitä on tapahtunut.
Kuinka sinä löysit meidät täältä?"

"Kuulin asemalla, että eräs rouva ja herra olivat lähteneet
Haukka-Haikaraan."

"Ja sinä seurasit jäljestä? No, minun täytyy sanoa, Hugh, että se oli veljellisesti tehty kaikesta huolimatta. —. Eikös ollutkin, Greta?"

Paul huomasi hänen mielenliikutuksensa. "Tyttöparkani, sinä olet vieläkin poissa suunniltasi. Sitä minä en ollenkaan ihmettele. Sinun täytyy mennä levolle. Hugh, sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Se oli kauhea näky, tiedäthän. — Meidän uusi elämämme alkaa järkyttäen sinua sydänjuuria myöten, Greta. Mutta älä siitä välitä. Se tarkoittaa vain, että kirkkaat päivät ovat meillä edessä."

"Viekää rouva parhaimpaan huoneeseenne yläkertaan", sanoi Hugh tehden merkitsevän ilmeen.

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Paul lämpimästi. "Hänen tulevien päiviensä täytyy olla kirkkaampia, jos minä ne voin sellaisiksi tehdä."

"Paul", hän sanoi, "sinä ja sinun vaimosi ette saa enää koskaan tavata toisianne."

Paul Ritson karahti punaiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Silmäluomet värähtivät tuskin huomattavasti, sitä seurasi iloinen nauru ja juhlallinen totisuus.

"Paul, älä kiivastu. Me molemmat olemme pohjaltamme kuumaverisiä", sanoi Hugh, ja hänen silmänsä kääntyivät läpitunkevan tutkivina veljeen.

"Älä katso minuun tuolla tavalla", kuohahti Paul. "Älä koeta pelotella minua. Puhu suoraan ja heti."

"Vai niin! Sinä talutat minut silmät sidottuina jyrkänteen partaalle ja sanot: 'Pysy tyynenä!'"

"Sinä erehdyt. Minä löysin sinut sieltä ja koetan poistaa siteen silmiltäsi", väitti Hugh.

"Minä ajattelin, ettet sinä aikoisikaan hänelle sanoa", jatkoi Hugh kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta Paulin painuneeseen päähän. "Niin minä ajattelen vieläkin."

Paul ei puhunut mitään, mutta saattoi tuskin hengittää. Hugh katseli häntä yhä tarkemmin.

"Mennä vihille naisen kanssa ja olla olevinaan toinen kuin on — onko se kunniallisen miehen teko? Onhan se petos? Anna sitten sille mikä nimi tahansa."

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi. "Miksi sinä et sanonut hänelle?" sanoi Hugh. "Koska minä olin vannonut ja luvannut olla ilmaisematta sitä kenellekään. Ymmärrät kai tämän salaisuuden, kuten olet ymmärtänyt toisenkin." Hugh hymyili.

"Sano mieluummin, ettet uskalla sanoa sitä, sillä jos olisit ilmaissut sen hänelle, hän ei ikinä olisi tullut sinun vaimoksesi."

"Sen saamme nähdä. Minun omat huuleni ovat suljetut, mutta sinun ovat vapaat. Sinä voit tahrata isämme muiston ja mustata äitimme kunnian. Sinä saat häväistä minua ja ryöstää minulta vaimoni rakkauden — jos tahdot ja voit." Tämän sanottuaan Paul astui kiireesti ovelle, heitti sen auki ja huudahti: "Greta! Greta!"

"Mitä sinä aiot tehdä?" hän sanoi käheästi kuiskaten. "Ole vaiti, minä sanon sinulle, ole vaiti."

"Sinä sanot, että minua peloittaa ilmoittaa se hänelle. Sinä soimaat minua, että olen ottanut hänet puolisokseni. Sinä saat kertoa hänelle — nyt, tässä, ja minun silmäini edessä."

"Siitä ei olisi mitään hyvää, mutta jotakin pahaa siitä saattaisi olla.
Ei hätää, sinä saat kertoa hänelle. Minä vaadin sinua kertomaan."

"Tule sisään ja kuuntele minua", sanoi Hugh pahaenteisesti ja asettuen oven ja Paulin välille hän veti oven kiinni. "Tässä on kysymys enemmästä kuin Gretan tunteista", hän lisäsi. "Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?"

Paulin kuohuva kiihko tyyntyi äkkiä. "Minä olen korvannut sinulle kaiken", hän sanoi hiljaa ja heittäytyi tuolille.

"Sinä ajattelet luovutuskirjaa — minä olen siitä jo kuullut", sanoi
Hugh. Kylmä hymy leikki hänen yhteenpuristetuilla huulillaan.

"Se oli kaikki, mitä minä voin tehdä", sanoi Paul, ja hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänen voimakas henkensä oli lannistunut ja hänen uhmansa kuollut.

"Sinä olet ryöstänyt minulta minun perintöni, kylmästi ja tunnottomasti. Sinä olet ollut minun paikallani. Sinä olet siinä vielä. Ja sinä annat minulle viheliäisen luovutuskirjan korvaukseksi."

"Korvaus! Eikö sinua hävetä sellainen ivanteko? Mikä korvaus voi tällaisen teon hyvittää?"

"Minä tein niin paljon kuin voin. Jumala tietää, että minä tein parhaani", sanoi Paul ja hänen päänsä painui pöytään.

"Oliko parasta pitää minun paikkani niin kauan kuin se oli pitämisen arvoinen ja jättää se sitten takaisin tyhjänä jalomielisyyden osoituksena? Lahjakirja! Mitä oikeutta sinulla on otaksua, että minä ottaisin sen sinulta? Ottaa omani takaisin mieheltä, joka on sen ryöstänyt minulta ja ottaa se vastaan polvillani! Ottaa se lahjana, jolloin sinä olet jalomielinen lahjoittaja ja minä viheliäinen vastaanottaja!"

"Ymmärrä oikein todellinen asemasi — sinun laillinen asemasi. Sinä olit äitisi laiton poika —"

"Oliko parasta olla elävä, personoitu valhe — ja kaikki vain kunnian vuoksi? Kunnia, totisesti! Ovatko väärä vala ja ryöväys kunnian kulmakivet?"

Paul harppasi yli lattian äänettömänä ja tuhkan harmaana, kasvot kauhean rumiksi vääntyneinä. Sitten kasvojen jännitys laukesi ja murtuneella äänellä hän virkkoi:

"Hugh, minä olen tehnyt nyt jo liian paljon vääryyttä sinulle. Älä aja minua pitemmälle. Älä, älä, minä pyydän sinua."

Kuullessaan tämän sydämettömän äänen kaikki jalo Paulissa tuntui jäätyvän. Hän ei hävennyt enää, vaan kohotti päänsä ja astui varmasti jalkansa lattiaan.

"Olkoon niin", hän sanoi, ja tuskan pilvi poistui hänen otsaltansa. "Minä sanon, että säästääkseni äitini hyvän nimen tahrattomana minä suostuin tekemään, kuten tein."

"Etkö sinä usko minua? Ole uskomatta, sitä en voi auttaa. Sinä sanot, että minun hyvitykseni on ivantekoa. No, hyvä, sanokaamme, että se on sitä. Sinä sanot, että minä olen pitänyt sinun paikkasi, kunnes se ei enää ollut pitämisen arvoinen. Sinä tarkoitat, että minä olen vähentänyt kiinteimistöjesi arvoa. Se ei ole totta, ja sinä tiedät, ettei se ole totta. Jos maita on pantattu, olet sinä saanut rahat."

"Sinä olet tehnyt elämäni helvetiksi. Itse hyvin tiedät, minkä katkeran maljan olet valmistanut minun juotavakseni. Jos minä maailman silmissä olen ollutkin isäni perijä, sinä kuitenkin olet syönyt koko perinnön. Vaikka isäni talo oli minun, minä kuitenkin olin siinä kuin kerjäläinen. Minä olen ollut varjo ja sinä päämies. Tuuma tuumalta sinä olet kaivanut pohjan minun jalkaini alta."

"Ja kuitenkin minä olen ollut äänetön kuin hauta", sanoi Hugh ja taaskin nauroi kaikuvasti.

"Jumala sinun tarkoituksesi tietää — ilman sinä et mitään tee", sanoi Paul. "Mutta minä yksin en ole kärsinyt. Oletko ajatellut, että tuo kaikki on tapahtunut meidän äitimme silmäin edessä hänen näkemättä sitä?"

"Kun isämme kuoli, äitimme kunnia vaati minua lupaamaan vaitioloa. Minä sain siinä sovittaakseni isäni syntiperinnön. Taivas hänelle anteeksi suokoon. Minä en epäröinyt. Mutta siitä hetkestä oli äitini kohtalo ratkaistu ja hänet ajettu pois."

"Taivas tietää ja taivas tuomitkoon teidän välillänne", sanoi Paul.
"Hän ei jaksanut sitä enää kestää", Paulin ääni vapisi, kun hän lisäsi:
"Nyt hän on mennyt."

Seurasi hetken äänettömyys. Oli kuin enkeli olisi itkien liidellyt heidän ohitsensa.

"Minä tiedän sen", sanoi Hugh kylmästi. "Hän on pukeutunut nunnaksi.
Minä olen tavannut hänet sen jälkeen."

"Kuinka hän saattoi tutkia omaatuntoansa ja olla onnellinen? Hän on pannut petturin minun isäni perijän asemalle", jatkoi Hugh.

Kauhea äänettömyys. Paul seisoi hetkisen paikoillaan niin kamalan tuskan raatelemana, että hetkeksi Hugh Ritsonkin lannistui sen edessä.

"Sinun äitisi oli jo ennen naimisissa", jatkoi Hugh, "ja hänen avioliittonsa laittomana purkautui. Siitä yhdistyksestä syntyi yksi lapsi."

"Sinun isäsi meni uusiin naimisiin ja sai tyttären. Sinun äitisi meni myöskin naimisiin ja sai pojan. Sinun isäsi tytär on elossa. Sanonko sinulle, kuka hän on? Hän on sinun vaimosi — nainen, jonka kanssa tänään olet vihitty."

"Katso itse", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän heitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli hänelle hankkinut.

Paul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä pöytään ja valitti ääneen.

"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa, minkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta raakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen."

"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä tiesin, minkä arvoinen hänen kunniansa oli. Ja kuitenkin minä olin vaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos suvaitset, kumpi meistä — sinä vai minä — on ollut todellinen äitimme kunnian suojelija."

Paul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen jäsenensä vapisi.

"Mies, mies, älä järsi minun sydäntäni. Peruuta sanasi. Sääli minua ja sano, että se on valhe — musta, kauhea valhe. Ajattele, kuinka hirveää se olisi — ajattele sitä ja sääli minua."

"Hugh, Hugh, veljeni, tunnusta, että se oli valhe. Älä anna minun kauhusta menehtyä. Älä saata minua kadehtimaan kaikkia kuolleita, jotka uinuvat rauhassa haudoissansa! Sääli häntä, ellet tunne sääliä minua kohtaan."

"Nyt minä tiedän, että se oli valhe", sanoi hän ja sinä hetkenä masentava nöyryys oli hänen olennostaan kuin pois puhallettu.

"Minulla on täällä", sanoi Paul hipaisten päätänsä ja painaen kätensä sydämelleen, "ääni, joka sanoo, että se on valhe."

"Minun äitini tiesi kaikki. Jos Greta olisi ollut minun sisarpuoleni, olisiko hän seisonut meidän rakkautemme äänettömänä todistajana?"

"Äitisi oli sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin te itsekin. Robert Lowther oli kuollut, ennenkuin äitisi, asettui Newlandiin. Hän ei tiennyt mitään entisestä rakastajastaan. Entisen, onnettoman avioliiton salaisuus oli haudattu hänen kanssaan."

"Sallimus olisi estänyt sen, sillä kohtalo kulkee omaa rataansa ja lopulta kääntää kaikki hyväksi", sanoi Paul.

"Niin, kohtalo kääntää asioitasi nyt", selitti Hugh, "tässä paikassa ja minun kauttani. Tässä on pysäkki, johon elämänne polku on teidät johtanut. Te yhdytte tässä — ja eroatte."

"Sitten olisi luonto estänyt sen", hän sanoi. "Jos tämä olisi totta, luuletko, että me emme olisi sitä tienneet — hän ja minä — sydämemme sykinnästä? Kun uskolliset sydämet yhtyvät, silloin täyttää ne pyhä rakkaus ja suloinen ääni kuiskaa, että se on hyvä. Siinä on taivaan suostumus. Ei maailman pyhitys, ei mainen laki eikä maailman avioliitto ole mitään sen rinnalla, sillä sen on asettanut luonto itse. Meidän sydämemme ovat yhtyneet, hänen ja minun, ja sama luonto on pyhittänyt meidän rakkautemme ja avioliittomme. Ja vastoin tätä ensimmäistä ja viimeistä ja korkeinta tuomaria sinä tahdot minut saada uskomaan noita viheliäisiä papereita? Pois ne!"

"Se on epäilemättä hyvin kaunista", sanoi Hugh merkitsevästi hymyillen.
"Mutta minä kehoitan sinua olemaan varuillasi."

"Sinun täytyy pitää totena minun kertomukseni, samoin kuin nämä paperitkin — tai väittää molemmat vääriksi."

"Ota kuitenkin asioista selvä. Jätä vaimosi tähän taloon täksi yöksi ja mene itse jonnekin muualle."

"Minä sanon, että jos sinä olet rikkonut häntä vastaan ja tahdot säilyttää mahdollisuuden korjata sen, teidän täytyy viettää tämä yö erossa."

"Hugh!" huusi Paul raivoissaan, nousten taas seisoalleen. "Sinä olet kiduttanut minua ja murtanut äitini sydämen. Sinä olet ajanut minut pois kodistani ja hänet koko maailmasta. Sinä olet tunkeutunut minun ja sen naisen väliin, joka minua rakastaa; ja nyt kun sinä olet. riistänyt minulta kaiken, paitsi tämän naisen rakkautta, ja minä olen tyhjin käsin muukalaisena lähdössä vieraaseen maahan, sinä tahdot ottaa hänetkin minulta pois ja jättää minut aivan alasti."

"Minä tahdoin varjella sinua kauheasta synnistä", sanoi Hugh Ritson vielä kerran.

"Pois tieltä", huusi Paul käskevällä äänellä ja kohotti puristetun nyrkkinsä.

Paul oli raivoissaan. Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, hänen läähättävä hengityksensä löi Hughin kasvoihin.

Samana hetkenä hänen voimakas nyrkkinsä putosi sellaisella raivolla, että Hugh Ritson kellahti maahan.

Samassa kohotti Paul jalkansa astuaksensa hänen rinnalleen, mutta horjahti kauhusta takaisin aivan kuin tuntoihinsa tullen, kasvot olivat kalmankalpeat ja silmät punaiset kuin veri. Seurasi äänettömyys, ja Paul läähätti kauhusta.

Kapakan emäntä oli aivan lähellä. Hän oli seisonut, kuunnellut ja vavissut oven takana.

"Viekää hänet pois", hän ähkyi, "ennenkuin kiroan sen päivän, jolloin hänet ensi kerran näin."

Ja yhä Paul peitti kasvonsa päästäkseen näkemästä, mitä oli tehnyt ja mitä oli aikonut tehdä.

"Kysy mieheltäsi", hän sanoi hammasta purren ja jäädyttävän kylmästi.
"Ja muista tämä yö. Sinä et milloinkaan unohda sitä."

VII LUKU.

Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.

"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi ovea.

"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui. "Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän hänelle!"

Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai käteensä hiilihangon.

"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."

Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten saappaittensa alla.

"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa. Kuuletteko?"

"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja läähättävä hengitys — hän oli kuin henkensä hädässä.

"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi, siitä olen varma."

"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään saa häntä jättämään rouvaa tänä yönä."

"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä mitään. Se minua niin huolettaa."

"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne ei tänä yönä huonetta tarvitse."

"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä sanon, että minua niin peloittaa —"

Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos huoneesta.

"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko yläkerrassa mitään tekeillä?"

"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua niin peloittaa —"

"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla ja hän on vielä siinä tilassa ja —?"

Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää. Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen lukkoon.

"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat?
Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"

"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi
Hugh. "Vait — kuulkaa!"

Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei, hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.

"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.

Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen suuri voimansa näytti hänet jättäneen — hän horjui kuin juopunut.

Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä pidättäen.

"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."

VIII LUKU.

Jäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli sortunut mies. "Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni", hän valitti.

"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen — raa'in, luonnottomin valhe."

"Mitä se on, rakkahin?" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja osaaottavana lähemmä.

"Minä tiedän, että se on valhe — minun sydämeni sanoo, että se on valhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe."

Mutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä hallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan kuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.

Gretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. "Jos se ei ole totta", hän sanoi, "mitä se sitten lieneekin, miksi sen sitten tarvitsee kiusata sinua?"

"Totta puhut, lemmikkini", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen
Gretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. "Miksi, todellakin?
Miksi sen tarvitsee kiusata minua?"

"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti katseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän avioliittonsa esteistä.

"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä", ja Paul päästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki pois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä viillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky — turmioon joutunut mies. "Jospa minä voisin!" hän mutisi itseksensä.

"Sano minulle", pyysi Greta. "Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä olen nyt sinun vaimosi —"

Paul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. "Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata."

"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän välillemme", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli olemassa jokin este?

"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon. Kun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa sinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni, jos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan päivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso minuun!"

Gretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti, kun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: "Ei, kun sinä olet minun, mikään valhe ei voi sitä tehdä."

Paul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä. Hiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka olisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.

"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat todella tulleet yhdeksi", sanoi Greta vienolla äänellä. "Sen jälkeen toisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien onni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on kaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi, kun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema, kuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä tässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden liitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin luja."

"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"

Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."

"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään
Hughin ilkeydestä.

"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni on sidottu. Minä en tohdi puhua — ei, en sullekaan — tuskin taivaan Jumalalle."

"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä omaansa kiinni.

Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän nöyrä.

"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun sinä olet minun rinnallani."

"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä korjata."

"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta tämä riistää meidät eroon."

"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin kuuluisimme yhteen."

Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi, "sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos, minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."

Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole mitään, mitä minä voin tehdä?"

"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi — vain täksi yöksi — vain huomisaamuun."

Gretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä terältä.

"Rakkaimpani", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja suudellen vapisevia huulia. "Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä, jossa et näe tuumaakaan eteesi."

Puhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita. Taaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul auttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. "Nyt on vähän yli puolen yön", hän sanoi levollisesti. "Ajuri on ovella. Me ehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä, rakkahimpani."

Sitten hän astui kapakkahuoneeseen. "Kapakan emäntä", huudahti Paul, "minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa niiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me olemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa tämä — ja kiitoksia paljon."

Paul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. "Kylmä, sateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia."

"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että pian voi myöhästyä."

Kun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli ottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista, jotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne kokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta se oli liian myöhäistä.

"Tämä", sanoi Greta pitäen kädessään toista, "ei ole sinun syntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun isäni kadonnut poika."

"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha — katso. Sinä et ole enempää kuin kaksikymmentäkahdeksan."

Paul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet vaunuun.

Vaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku yläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.

"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta", sanoi Greta.

IX LUKU.

Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään, käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä — ne paloivat pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.

"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"

Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja merkitsi muistiin vaunun numeron.

Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua. Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.

Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja asteli hevosen pään kohdalla.

Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko — ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.

Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka, istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki — joka jo itsessään oli oma maailmansa — kaivokselta, jonka inhimilliset maan matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat heidän yläpuolellansa.

Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.

Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä. Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.

Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja kurkisti sisään akkunasta.

Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö voisi jäädä yöksi sinne, herra?"

Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra. Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St. Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka, herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."

Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."

"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.

Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia, voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran liikkeelle.

Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.

Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada melkoisen selvän kuvan.

"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä, herra, jos suvaitsette."

Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan, punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.

Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.

"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.

Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti, mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, — la kuitenkin hän oli Paulin äiti.

Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat. Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä, mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa turvaan.

"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."

Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti jätti heidät kahden.

Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.

"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi syliinsä.

"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan
Jumalan alttarilta?"

"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."

Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me emme voisi sitä kumota?"

Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa. "Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta", hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut maailmalle."

"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin saat nähdä."

Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"

"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"

"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän kyllä johtaa minut täältä pois."

"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä vuosiksi, koko elämäksesi?"

Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun häähuoneesi!"

"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea, rakas mieheni."

"Rohkea? Kuoleman edessä miehen tulee olla rohkea. Mutta jouduttuaan tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"

"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.
Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."

"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet noutamaan minua pois."

"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma hylkiö."

"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi päänsä lemmittynsä rinnoille.

Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.

"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."

"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero. Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."

Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."

"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne hänen silmiltänsä.

"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"

"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois", sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.

"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta päätä — "ellen tulisi, niin — koska maailma meille molemmille on kuollut ilman toistemme rakkautta — jää tänne — tähän luostariin — ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"

Hän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen kylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi hänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä sumupilveen.

Hetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen kädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin tyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut. Rusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas, täyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden ja onnen mailta.

X LUKU.

Hetkisen harmitti Hugh Ritsonia, että Paul oli tällä tavalla kokonaan tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. "No, ei sillä väliä", hän sanoi, "kysymys on vain muutamasta päivästä eikä muusta. Minun täytyy kuitenkin saada tahtoni toteutetuksi."

Drayton ei koettanutkaan salata mielihyväänsä, kun ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pois. "Minä en ole pahoillani, että se lurjus on tiessään ja täällä on selvät reitit."

"Kun ne nyt menivät, on teillä vain vaarallisempi tehtävä, ystäväni", sanoi Hugh Ritson järkähtämättömän levollisesti.

Drayton katsahti häneen puoliksi peläten, puoliksi epäillen. "Te ette kai ole antanut poikaa kuitenkaan, ilmi? Ette kai liene sanonut hänelle, että minä olen täällä?"

"Älkää olko hullu! Menkää toimittamaan minulle; vuode, minun täytyy jäädä tänne yöksi. Teidän tulee olla varuillanne, jos aiotte menetellä viisaasti. Poliisi tulee aamulla tänne, siitä panen pääni pantiksi."

"Kun he kysyivät hänen osoitettansa, hän ilmoitti tämän talon. Ne eivät unohda. Sellaiset miehet eivät milloinkaan unohda."

"Heillä on mielessä muitakin asioita kuin osoitteita. Ajatelkaa, jos niillä olisi jokin järkevä syy muistella myöskin tämän teidän talonne isäntää."

"Siitä ei pelkoa. Itse tiedätte parhaiten. Pitäkää huoli itsestänne, herra Drayton."

Drayton napitti takkinsa niin hyvin kuin revenneeltä liepeeltä saattoi. "Sitä minä juuri aion. Minua ei niin helposti kaapata. Aika on kallista ja sitä on käytettävä hyväkseen."

"Jättäkää, tämä talo ja kahdessakymmenessä neljässä tunnissa olette kiinni."

"Jos jään tänne, olen pinteessä kahdessatoista. Kun minä käytän joka hetken viisaasti, minä en ole täällä saatavilla."

Draytonin käsi oli oven rivassa. Hugh Ritson heitti sen pois. "Sellainen idiootti kuin te joutaa kyllä joutuakin kiikkiin. Sellaiset miehet pitäisi toimittaa pois tieltä."

Drayton kohotti nyrkkinsä. "Saatana, mutta minä toimitan teidät, jos — jos —"

Hugh Ritson ei hievahtanut paikaltaan. "Mitä, jos minä neuvoisin, miten voitte välttää joutumasta vastuuseen tämän yön työstä?"

Draytonin käsi vaipui alas. "Minulla ei ole mitään sitä vastaan", hän murisi. "Miten?"

"Te", sanoi Hugh Ritson ja tuskin huomattava hymy karehti hänen huulillansa, "te asetutte hänen saappaihinsa."

Suonenvedontapainen hymy väänsi Draytonin kasvoja. Hän näpelöitsi revittyä takkia levottomin sormin. Hänen silmänsä kääntyivät oveen. Seurasi hetken äänettömyys.

Vanha rouva Drayton lönkytti ympäri kapakkahuonetta valmistautuen menemään levolle.

"Minä sanon teille hyvää yötä, herra. Paul, johda sinä herra huoneeseensa."

Kapakan emäntä lynkytti tiehensä. Mutta portaan puolivälistä hänen ruikuttava äänensä kuului uudestaan. "Se nuori onneton raukka — minä sanon teille, että hän itkee silmät päästänsä."

"Kuinka se käy? Hän on mennyt Lontooseen, vai mitä? Se on liian suuri heinäpieles, että siitä voisi löytää neulan, vai mitä arvelette?"

"Lontoo ei ole heinäpieles, herra Drayton, vaan mehiläispesä, jonka jokaisessa kennossa on asukas. Kun he menevät ulos St. Pancraksen asemalta, heidän täytyy vuokrata ajuri tai olla se tekemättä. Jos he ottavat sen, merkitään vahtituvalla numero muistiin. Sillä numerolla voidaan ajuri löytää. Hän tietää, mihin hän heidät kyyditsi. Jos minun veljeni jätti vaimonsa toiseen paikkaan ja meni itse toiseen, tietää ajuri senkin. Jos he eivät ota ajuria, ja kun yö on myöhäinen, heidän täytyy jäädä asumaan likelle asemaa. Näin on siis tässä mehiläispesässä heidän erikoinen kennonsa tarkalleen tiedossamme. Se tällä hetkellä riittääkin. Ketä nukkuu tässä talossa — lukuunottamatta tyttöä ja teitä itseänne?"

"Älkää antako tämän pojan nähdä teitä. Millä puolella taloa teidän ullakkokoppinne on?"

"Se ei haittaa. Ottakaa patjanne ja maatkaa siellä koko huominen päivä näyttäytymättä. Syökää, mutta väkijuomia ei, muistakaa se. Minä tulen teidän luoksenne, kun kaikki on selvänä. Ja nyt näyttäkää minulle huoneenne."

Valmistettuaan hieman yötä varten nämä kaksi miestä menivät yläkertaan kädessään ainoa valo, mikä vielä paloi.

"Antakaa minulle kynttilä. Teidän on parasta mennä ullakollenne pimeässä. Tässä, pankaa tämä avain tytön oveen ja vääntäkää lukko auki. Hän on kyllin ääneti nyt. Vait! — Ei, se oli vain tuuli. Hyvää yötä ja muistakaa, mitä minä olen sanonut: älkää antako sen pojan nähdä teitä, ja — kuulkaa — ei tippaakaan likööriä!"

XI LUKU.

Päivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen, kun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa alakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää. Ilman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään hän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli tietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja vapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin työntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti ovilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta kokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön jättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.

Myöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä hetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli vain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa nurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta. Sokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon — Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa. Lehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina huojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja hänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa kalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi tukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta sitä ja unohtaa — voisi unohtaa!

Päivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla puolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti pohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen lakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan lintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki oli niin masentavaa — ei ollut yö eikä päivä.

Tämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen, riensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.

Tuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin joku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen mukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän hänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.

Vähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas tuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta. Hänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt kuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja sekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä tyhjäksi ja jäätyneeksi.

Juostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen päänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö nyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka on haudattu nurmen alle — kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana vaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.

Hän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu, joka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan lepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä pakoon kuin pahanteosta tavattuna.

Pois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin, tietämättä miksi.

Päivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi oli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli tarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän ei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia säteitänsä maailmaan.

Oi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi — mutta ei vielä kuolisi, ei, ei, ei kuolisi!

Muutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki: "Kilburniin". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät pensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen oksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi piiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja lyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi säikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja pohjattoman tuskan ja hän nukkui.

Uni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista — suloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden kuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.

Mercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi. Ajaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä ja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa. Tämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen takana.

Tytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen päänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli hervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen hervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä — ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.

Ajaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein.
Hän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.

"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?" sanoi ajaja.
Hänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.

"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että nousette rattaille."

"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa, kiivetkää ylös vain."

"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua säkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko hyvä? Jahah. Lähretään siis."

"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min' oon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon ne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten näkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa."

Ajaja vilkaisi häneen salaa. "Hänelle on tainnut käyrä huonnosti", hän ajatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran kulmiensa alta.

"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni — silmänne ovat samanlaiset, tarkoitan — hänenkin olivat punaiset ja turvonneet ja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan. Tom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger Tichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos hän ei ol' sokea kuin pukki."

Mercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli mennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen erehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.

Hevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja
Mercy luki nimen "Synnytyslaitos" muutaman talon nurkasta.

"Oletteko te matkalla Lontooseen?" kysyi Mercy nöyrästi. "Onko Coventin puisto — Lontoossa?"

Mercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan äänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä Mercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: "Minä puhuin järettömiä sanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea, ja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon oppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa kanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä."

"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin tekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin hurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti kaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä. Nyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin on, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin syyllinen. 'Jim Groundsell' — hän sanoo minulle — se on minun nimeni — 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät silmäs ja pysyt kauppiaana'."

"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on raajarikko eikä ole päässyt vuoteesta — jouluna tulee kaksitoista kuukautta — ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii kiukuttelemaan ja —"

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he joutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka aurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien; vierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta, että se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi pyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.

Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.
Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle
he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.
Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.
Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.

Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia. Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin — nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan pyörrytti häntä.

Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.

Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen etäisyyteen.

Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun, mutta sitten hän ei tajunnut muuta.

XII LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat synkän pylväskäytävän.

Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.

Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö oli kohottanut silmiin kostean kiillon.

Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta. Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies, laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina munkki Jeromen hehkuvat saarnat.

"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan." Tämä teksti kerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon oikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät suvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on siihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus! Se on helvetin portin tunnussana.

Hugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan, jonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan olentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen sielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät, kuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana alttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa — kaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.

"Ihmiset luulevat", jatkoi puhuja, "että mikä on oikein ajatusten valtakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään liittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen hyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se vain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."

Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa taaskin oli voitettu.

Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja, "jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan. Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja, ja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet, jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa. Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä pidä loppua oleman."

Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi, että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen luonnollisen ilmeensä.

Iltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana siniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä varjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi ääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet kuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.

Hän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun tähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä on ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren aallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli laulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa, etteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet, kuolleet ja poistuneet — menneet pois synteineen ja suruineen, menneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta ja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan, mikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun, jossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee ihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät uneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja josta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.

Saarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi. Hugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä vasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat muutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän poistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia askeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa, lankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja riensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui ovesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua. Hän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.

Hänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää hävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain ilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa, joka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut häntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen langeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen heikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi Hughiin uhkaavin ilmein. "Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua puhua sinun kanssasi. Anna minun mennä", hän sanoi.

Hugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää häntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi seistessään jalkansa epävarmaksi. "Minä tulen sanomaan sinulle hyvästi", hän vastasi tyynesti. "Minä tulen sanomaan, ettemme enää koskaan tapaa toisiamme."

"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime kerralla!" sanoi Greta kuohahtaen.

"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!" sanoi Hugh matalalla äänellä.

"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua silmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?" kuohahti Greta.

"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä minulle?"

"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton ihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi."

"Pappi oli väärässä", jatkoi Hugh. "Ei ole mitään perkelettä. Meitä ohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus. Se on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät tekemään kuinka suuria rikoksia tahansa."

"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään tänne", sanoi Hugh.

"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne on tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi."

"Onko se kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja Hugh jatkoi: "Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana olisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa."

Greta pudisti päätänsä. "Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin esihuoneessa", hän huokasi.

"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?" kysyi Hugh.

"Taivas sen estäköön!" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät kasvot olivat kauheat katsella. "Greta", hän sanoi tuskaisella äänellä, "heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja tämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä — minä ja sinä. Mutta se on ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä ajatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen jo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se tuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää. Sääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole oikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt sinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä olen uhrannut sille? Nimeni — paikkani — perintöni."

"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?" jatkoi Hugh.
"No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi?
Mitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?"

"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta", päätti Greta murtuneella äänellä.

Hugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. "Minä jätän sinut", hän sanoi, "enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi iäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti, jos sinä lupaat minulle yhden asian."

"Se on paljon", jatkoi Hugh, "mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on suuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut, johtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös tahdokin?"

Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.

"Sano, että tahdot — tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden ainoan rakkauden sanan tai katseen.

"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni — minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos minä olisin voinut häntä rakastaa."

"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut. Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa onnettomana ihmisenä."

Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."

"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni", sanoi Greta tyynesti.

"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua vastaan", väitti Hugh.

"Minä rakastan miestäni", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme.
"Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle."

Seurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli vallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.

"Greta", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, "jos on jotakin totta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui — ellei se ole unta ja juhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan — jos on olemassa Jumala ja tuomio — on minun sieluni jo liian raskaasti rikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta synnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et sallinut sitä."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi säikähtänyt ilme.

"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun sanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos tahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi."

"Valitse — pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai miehesi elämäniäkseen vankilaan."

Gretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle.
Hugh asettui hänen eteensä.

"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe", hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani, ellen minä olisi uskonut sitä?"

"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."

"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.

"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä, mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään kohtaan?"

"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai ei koskaan. Tänä iltana — huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä rangaistustyössä kuritushuoneessa."

"Minä vannon sen", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa.
"Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla."

"Anna minun mennä! Minä huudan apua." Hugh päästi hänen kätensä ja vetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.

Hugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi ulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti valot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna katsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki pylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.

XIII LUKU.

Abbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain eräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu ja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki kiihkeästi.

Hugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun poikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän asteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin sinne, mistä oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä loi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi naisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja salaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon, jonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta soittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui alas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi poistuakseen.

Hugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan hänen huomionsa.

Nainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen kasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.

Tyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh esti sen hellällä väkivallalla.

"Sinä et välittänyt minusta", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton tuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.

Juuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän luoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.

"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?" hän sanoi pilkallisesti. "Pirä puolesi", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen turmeltunut hylkiö — ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää kadulle.

"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin", hän sanoi, "ja sinä olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan." Hän käänsi päänsä pois. "Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt", hän nyyhkytti.

Katkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh seisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja yötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.

"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi — sitäpaitsi —"

"Hän näki, että minä olin — hän näki, että minä tulen — naisena hän ymmärsi, että minä tulen pian —"

"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne pahemmat?"

"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne sanoivat — oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"

Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli otaksuttu, tämä todellinen.

"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"

"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi", sanoi Hugh ja hänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera. Eikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän maailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön yksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen kiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan. Mutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian asettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.

"Eräs sisarista — ne käyvät sairaiden luona — eräs heistä kävi siinä talossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat kodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin koditon nyt ja — ja —"

"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän täällä, ja menin pois."

"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun täytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä häntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että minä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin tuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja minkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa — ja silloin minä toivoin, että voisin kuolla — niin, jos voisin kuolla ja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä —"

Seurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin kasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.

Hänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä rakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi pois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä kadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.

Hugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti hänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa olisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen tyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.

"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja puhuttelet häntä."

"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano, että minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle — muistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo."

"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän — on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle, että hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole tavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?"

"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin ja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?"

"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule, sinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen siellä. Älä sano hänelle sitä — kuuletko?"

Hän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle. Mutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen rintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.

XIV LUKU.

Hugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän kääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli. Mutta yö oli vieläkin pimeä.

Hän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat täynnä. Joukko joukon perään kulki ohi — surkeita miesten ja naisten varjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin katuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten kuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen sanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti kaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin järjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta sydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä — tai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai koettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.

Nauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän sielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille murhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli vienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja. Lamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu puoli-hämäränä.

Kun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi yhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen, joka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä hänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti pilkallisesti nauraen: "Mikäs tuo on — mies vai peikko?"

Joukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan tätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia — pitkä mies, joka harppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen tuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He sivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen kulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille ja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.

Tuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.

"Onko ketään hänen luonaan?" hän kysyi kapakan emännältä astellen portaille päin.

"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja kuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää —"

Hugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. "Minä olen löytänyt tytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se herra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet poikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa puhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen."

Tämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva Draytonille: "Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan minulle." Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:

Kapakan emäntä lyntysti ylös vieden Draytonin makuuhuoneen avaimen: huone oli tyhjä ja ovi oli auki, Hugh Ritson koetti avainta lukkoon ja näki, että se käy hyvin. "Hyvä on", hän sanoi tyytyväisellä äänellä.

Vanha vaimo lähti lenksuttamaan takaisin. Hugh seisoi ajatuksissaan painunein päin ja etusormensa kynsi kasvoissa kiinni.

"Sivumennen, rouva Drayton", hän sanoi, "te voi sitte antaa tytön joskus auttaa itseänne."

"Varjelkoon, herra, enhän minä voi koskaan vaivata häntä, hän kun on vieras."

"Lörpötystä, rouva Drayton. Hän on nuori ja pirteä, ja teidän parhaat päivänne ovat jo ohi, tiedättehän, Miten teidän rintanne on tänään — parempi?"

"Kiitoksia vain, enhän voi sanoa, että se olisi paljoa parempi, kiitos vain kysymästä, herra", ja pitkällinen yskänpuuska todisti vaimon sanat oikeiksi.

"Niin, niin on, herra. Eikä mitään myötätuntoa, herra — kaikista vähimmin siltä, jolta äiti toivoisi — ei ainoatakaan sanaa."

"Ajatelkaahan. Eikö ole mitään, mitä tyttö voisi tehdä, kun hän tulee — ei mitään palvelusta, ei askareita?"

"No, herra, tuota, kyllähän kellarissa olisi järjestämistä, kun tuo pojan veikale, jonka pitäisi huoltaa siitä, on niin saamaton, kuten minä selitin —"

"Aivan oikein, rouva Drayton. Lähettäkää tyttö sinne heti, kun hän tulee ja pitäkää siellä maatamenoon asti."

"Kiitoksia paljon, herra. Olkaa varma, että minusta! herra tekee niin hyvin ja viisaasti, kun pitää huolta ihan syyttömästi."

Kapakan emäntä linkutti alas keikutellen kiitollisena vanhaa kalloansa. Viisas herrasmies pisti rouva Draytonilta saamansa avaimen oveen ulkopuolelta jättäen sen siihen ja nousi sitten ullakolle, jossa koputti päätykopin oveen. Aluksi ei kuulunut mitään vastausta. Raskas askelten ääni kuitenkin ilmaisi, että sisällä oli joku. "Tulkaa ja avatkaa ovi", sanoi Hugh kärsimättömästi.

Ovi avautui varovasti. Drayton seisoi sen takana, ja Hugh Ritson astui sisään. Huoneessa ei ollut valoa. Pitkän kynttilän hiiltynyt sydän ilmaisi kuitenkin, että se juuri oli sammutettu ja pistävä rasvan haju täytti ilman.

Drayton laskeusi pimeässä polvilleen, kopeloitsi lattialta tulitikkuja ja sytytti kynttilän uudestaan. Hän oli paitahihasillansa.

"Eikö ole kylmä ilman takkia, vai?" sanoi Hugh. Hänen huulensa vääntyivät irviin.

Vastaamatta Drayton meni patjan luo, joka oli lattialla hämärässä nurkassa, nosti sitä ja otettuaan takkinsa sen alta veti sen yllensä. Se oli hänen revitty ulsterinsa.

Hugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti. "Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla", hän sanoi. "Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin ne löytävät — takkinne." Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla.

"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa", mutisi
Drayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.

"Ei, sitä te ette saa tehdä", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti. Ylinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein koossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat lattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon vuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan. Seiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja roikkuivat vain toisesta päästään kiinni.

Kaksi miestä katsoi toisiinsa — Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh
Ritson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.

"Minä sanon teille: minua ei oteta kiinni noin vain lemmessä", sanoi
Drayton koettaen säilyttää tyyneytensä.

Hugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin kasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut sellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies, joka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa oli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa syntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh Ritson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen siksi, mikä hän oli.

"Sanon teille vielä, että vain se on minun ystäväni, joka auttaa minua saavuttamaan onneni."

"Te saavutatte sen, Drayton, vielä tänä yönä. Kuunnelkaa minua. Se mies, jota sanotaan minun veljekseni Paul Ritsonin nimellä, ei ole minun isäni poika. Hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika ja hänen oikea nimensä on Paul Lowther."

"Minä en välitä siitä, mikä hänen oikea nimensä on, enempää kuin siitäkään, mikä on väärä. Se ei merkitse minulle mitään, sanon minä, ja sillä hyvä."

"Paul Lowther on sellaisen summan perijä. Mitä te sanotte, jos minä panisin teidät Paul Lowtherin sijalle ja te saisitte Paul Lowtherin perinnön?"

Kuului hiljaista ratinaa, sellaista kuin syntyy, kun rotta nakertaa tietänsä jauholaariin.

"Mitä se on?" sanoi Drayton kasvot valahtaen valkeiksi ja levottomat silmät pelokkaina oveen kääntyen. "Avain pantiin oveen", hän kuiskasi.

Drayton painoi päänsä alas häveten omaa pelkoansa. "Minä tierän — minä en ole sitä unohtanut", hän mutisi tukahduttaen turhan hämminkinsä.

"Sääli on, että te voitte täällä joutua kiinni sen sijaan, että olisitte vapaana ja turvassa", sanoi Hugh.

"Ja mennä eliniäksenne kuritushuoneeseen, kun joku toinen voisi sen yhtä hyvin tehdä teidän puolestanne", lisäsi Hugh pirullisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään sitä järjestelyä vastaan. Mitä tuo on?" Drayton lyyhistyi kokoon. Lahonneesta katosta tipahti päreen kappale, kun tuuli oli sitä aikansa heilutellut. Hugh Ritsonin ainoakaan lihas ei värähtänyt. Vain halveksiva sivukatse ilmaisi hänen tyytyväisyyttään nähdessään tämän rikollisen olennon pelon.

"Asianajaja, jonka huollettavana tämä jälkisäädös on, on minun ystäväni ja toverini", hän sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen. "Sielläpäin meidän ei ole vaikea järjestää tätä asiaa. Minun äitini on —. No niin, hän on mennyt. Ei ole ketään, joka voi epäillä teitä. Jos teillä on vähänkään rohkeutta, on tie selvä."

"Nimellisesti. Teidän täytyy purkaa koko liitto, kuten sanoin teille, selittämällä: 'Minä, jonka olette, tunteneet Paul Ritsonin nimellä, olenkin Paul Lowther ja siten olen sen naisen velipuoli, jonka kanssa olen vihitty avioliittoon. Tämän tosiasian sain selville heti Lontooseen tultuani. Minä tuon tämän naisen takaisin sinne, mistä olen hänet löytänytkin ja vaadin, että avioliitto — joka ei ole mikään avioliitto — puretaan. Minä luovutan oikealle perilliselle, Hugh Ritsonille, kaikki Allan Ritsonin maatilat ja vaadin, että minulle suoritetaan isäni, Robert Lowtherin, jälkisäädöksellään määräämä summa.' Siinä kaikki, mitä teidän tulee sanoa ja tehdä, ja kaikki kunnioittavat ja ylistävät teitä rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä."

"Sanoin teille jo aikaisemmin, ettei tämä mahru mun kallooni, ja siltä se vieläkin tuntuu", sanoi Drayton kynsien päätänsä.

"Te saatte kyllä aikaa oppia läksynne. Te onnistutte mainiosti", tyynnytteli Hugh. "Kuitenkin —"

Sillä hetkellä Draytonin silmät olivat kääntyneet muutamaan rakoon, josta tähti pilkisti yliselle.

Hugh Ritson kohotti kynttilän ja tarkasti osoitettua paikkaa. "Mikä naama?" hän kysyi halveksivasti.

Alasjohtavilta portailta kuului sipsuttavia askeleita. Drayton käänsi katseensa sivulle ja kuunteli. "Vanha eukko", hän mutisi. "Mitä nyt? Illallinen, luullakseni."

XV LUKU.

Samana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha, pörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli jäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut harmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli kulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä suuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.

Aina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas mielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada selville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran oli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada selville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä Lontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus jotenkin silloin selviäisi.

"Kuinkas hurisee?" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan lähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta huolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään Jabez.

Jabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä, ja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku maanmoukka.

"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys", puheli Gubblum heittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.

"Mitäs sinä kikatat, häh?" sanoi Gubblum. "Minä sanon, että ilma on kuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?"

"Mitähän tuo vietävä hohottanee?" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: "Ai, poikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta."

Jabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän alkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat kuin matavan kilpikonnan.

"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo", ajatteli Gubblum. "Hän polskuttaa kuin ankka vesialtaassa."

"Voinko minä saara täällä yösijan?" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut hänelle oluen.

"Mää en tiärä yösijoist'", hän sanoi, "mutt' voitte ehkä saarakkin — he, he, he! Mää kysyn rouvalt — he, he, heh!"

Nyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen panna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys, hänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen kysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja hämmästyneeltä.

"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt
Haukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta."

"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku lapsi, kun hän tuli tänne", sanoi Gubblum.

"Ehk'ei ollut", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden niin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa ollut.

"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää", ajatteli Gubblum. Hän koetti käyttää lusikkaa.

"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli jymäyttänyt muuatta pitkätukkaista", sanoi Gubblum. "Minä ajattelin, että hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän tarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi, että minä puolustin sinun isäntääsi."

"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä jalan", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää mahdollisimman viattomalta. "Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää huomenta, herra Paul!' ohikulkiessani."

"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?" kysyi Jabez avaten uniset silmänsä selko selälleen.

"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon minä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi tapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan ovella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki."

Jabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. "Mutta minulla ei ole", hän väitti uudestaan.

"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan silmän — ja se oli oikein — estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka paikkaan."

Tämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva Drayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä talossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa talon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten juurella.

Gubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään, missä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä lähtivät.

"Mihinkäs tuo vie?" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen ovensa vieressä.

"En tierä", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin huomautusta mustasta silmästä.

Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut pysähtyivät ovelle.

Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.

Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.

Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:

Näin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta kun horjahti taaskin ja vaipui portaille.

"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton", maurusi rouva Drayton hätäillen.

"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa — hirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko."

"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen pitkälleen", sanoi ajuri. "Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen, herra."

"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin hyvää. Se on viinaa."

"Vettä — antakaa minulle vettä", sanoi Paul heikosti. "Minä näännyn janoon."

"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä", sanoi ajuri. "Asuuko hän täällä, rouva?"

"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri", sanoi kapakan emäntä hämmentyneenä.

"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?" hätäili Mercy, ja hänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.

"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra", selitti kapakan emäntä ja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.

Paul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa ja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä penkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän kauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.

"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä — lisää vettä", hän pyysi heikolla äänellä.

"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?" hän sanoi. "Oi, missä on kirkkoherra Christian?"

Paul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän hymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen viimeiseen pisaraan.

"Oh, hoh — niin kuumaa ja pyörryttävää — ja kylmää", hän mutisi sekavasti.

Sitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli tukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja huulet riippuivat velttoina.

"Hän on menettänyt tajuntansa", sanoi ajuri. "Eikö teillä ole minkäänlaista vuodetta?"

"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa", hän sanoi läähättäen henkeään vetäen.

Mercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti viillyttää hänen palavaa otsaansa.

"Oh, sanokaa herra Christianille", hän pyysi, "sanokaa, että hän on pyörtynyt."

Rouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen askelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. "Koska tämä tapahtui?" hän kysyi Mercyyn kääntyen.

Hugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi silmää iskien: "Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä."

Kapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein änkyttäen selitti: "Herraparka —"

"Tämän vanhan vaimon poika?" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan emäntää.

Mercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä ja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.

"Rouva Drayton", hän sanoi, "ettekö te sanonut, että teillä oli Mercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti paikalla. — Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi porras."

He nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä kapakkahuoneesta.

"Missä juoksupoika on?" kysyi Hugh. "Älkää antako hänen tulla tielle.
Pojista on enemmän vastusta kuin hyötyä", hän lisäsi selittäen.

He olivat saapuneet portaan juurelle. "Nyt, ukkoseni, tanakasti.
Raskas, vai? — aikalailla."

He kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin ja valkein kasvoin.

Puolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet kapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh Ritsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.

Matkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen kolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä ajurille. "Ottakaa nuo kärryihinne", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä, kuten käskettiin.

Kun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin. Kapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti esiliinaansa. "Rouva Drayton", sanoi Hugh, "teidän on mentävä ajurin kanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on kysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne perjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen tavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen asemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin Cumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?"

"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos nyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole tullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?"

"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan tajuton."

Rouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri oli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa piiska kädessä.

"Ajurille ryyppy", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. "Ei, rientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota."

"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä", sanoi Hugh katsoen kelloansa.
"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.
Pancraksen asemalle kahdentoista junalle."

Tämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi: "Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun keskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö."

Rouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. "Kyllä, herra, enhän tiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?"

Ajuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut jyrisivät tiehensä.

Hugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. "Mihin aikaan te suljette kapakan?" kysyi Hugh.

"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt heti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun silmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen arvelematta."

Mercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli hämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle, hän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen huuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: "Sinä et puhunut minulle totta."

"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi lujemmaksi.

"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä pikku olento."

Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita häntä.

Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.

"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän väliin.

Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä. He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi sitä.

"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."

"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi toinen ääni.

Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."

Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa sitä teille."

Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."

Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä oli kylmä ja kova.

Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä sinne, hän voisi avata sen ja paeta.

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi "odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.

Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä. Vetäkää nyt pois hänen takkinsa — hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko se irti? Vetäkää se sitten pois."

"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät — ne ovat cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä — pian."

Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta. Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.

"Ottakaa pois sukat — ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin. Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen nimensä."

Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli. "Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti — hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"

"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö siinä."

Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat auki.

Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.

Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti hervottomana tyynylle.

"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä. Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään, silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet huulet olivat hehkuvan kuumat.

"Ja niin sopivat — ihan kuin tehdyt — saatana!" hän sanoi lausuen d:n ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.

Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.

Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin. Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin — toiset olivat valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.

"Ihan sama — ihan sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa minua omasta pojastaan."

Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä kylmä kuin jäätävä viima.

"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."

"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla olevinani Paul Ritson!'"

"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi. Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena piileskelevän. Ymmärrätkö?"

Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja kantoivat hänet käytävään.

Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet, hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan hänet pois.

XVI LUKU.

Ennenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää sen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. "Anna minulle kätesi ja sovitaan pois", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut unohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei vastannut mitään.

"Hänet saa hulluna hirttää", ajatteli Gubblum. "Hän on kenkku kuin löntyskä." Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada pojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. "Hän vei mun shillingini kuin kelpo koijari", hän ajatteli. "Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa uudestaan."

Jabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen kuin kummitukseen.

"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä", sanoi Gubblum leveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. "Hänen päänsä on pudingista ja pannurieskasta", ajatteli Gubblum.

Sitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä syytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja monia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti, että oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli nähtävästi arka kohta. "Epäilemättä siinä arvasin oikein", hän päätti.

Juuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun nousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa viereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin täynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. "Hoh, eipä uskoisi, että tämä on niin haettu yöpaikka", hän ajatteli.

Hän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän loikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa saada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen muisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta "shillingin juomarahasta."

"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan", hän ajatteli, kääntyi seinään päin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää viihdytyslaulua unimatille.

Ollen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui täysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita. Kerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.

Kuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut, virkkoi taaskin: "Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle yksitoista ja viisitoista."

Ääni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen miehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä talossa — Hugh Ritsonin.

Askelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään huoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää tuulettamista varten.

"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä", sanoi sama ääni.

Gubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian lyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle hän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois, siirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.

Siellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat — Ritsonin
veljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa?
"Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!" ajatteli kerjäläinen.
"Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?"

Se oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen takanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. "Jos minä voisin tyrkätä tuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään on", ajatteli Gubblum.

Molemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien näiden kolmen kasvoja.

Kannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät
Gubblumia — ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.

Gubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi Paul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin kuollut.

Tämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven avaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat laskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.

Gubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona. Kaikki talossa oli ihan äänetöntä.

Kaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi tienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja — vankilaan.

"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä viiden minuutin kuluttua", virkkoi toinen.

Vain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli kääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs kersantti avasi oven.

"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista — juopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti."

"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä — herra
Paul Ritson?"

"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin hänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä."

XVII LUKU.

Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä. Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta. Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!

Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.

"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto: "Auttakaa, auttakaa!"

"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa vastassa-olevaan seinään.

"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä yhä kiihkeämmin.

Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla
Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta
häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli
Mercy Fisher.

Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.

Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.

"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla", sanoi Gubblum.

"Oi, mihin ne ovat hänet panneet — mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä väännellen.

"Älkää sitä hätäilkö — minä tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja parkuko kuin pieni lapsi."

Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.

Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla, joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat päätä.

"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus, joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."

Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.

"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.

"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen otsaansa — kostuttakaa kätenne, tyttöseni — kaatakaa vettä — niin, se riittää — liian paljon imelää turmelee koiran."

"Pankaa vesi pois, tyttöseni — se on tehnyt tehtävänsä — levätkää vähän, poikaseni — juotavaa? — no, tilkkanen vettä."

Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä. Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.

"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti — en ollut nukkunut kahteen yöhön — en hetkeäkään levännyt — kulkenut vain lakkaamatta katuja."

Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti ääneen.

"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen koettaen hymyillä.

"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."

"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat menneet."

"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin teille kauan sitten — hän, joka pitää tätä kapakkaa."

Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.

"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen sijaan", selitti Mercy.

Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen jalkoihinsa ja itki katkerasti.

Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen. Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä takaisin.

"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja koettaen nostaa häntä ylös.

"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin olennon kokonansa.

"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St. Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."

"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on minun näköiseni — missä hän on nyt?"

Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi seinään.

"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian uudestaan."

"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa", hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.

"Antakaa minulle anteeksi — antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö hänen jaloissansa.

Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.

"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"

Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli kirjoitettu hänen kasvoillensa.

"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.

Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.
Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.

Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä
Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.

"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä et voinut valehdella minulle tuolla tavalla — et tietäen. Ei, ei, ei!"

"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi silmänsä.

"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja sinä olet tuhonnut minun elämäni."

Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä yläkerrasta.

"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista minuuttia sitten?"

"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul' tänn' äsken — ja yks' toinen miäs."

"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen asemall' puol'yön aikaan."

"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa — ja olette heikko kuin kapalovauva.
Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."

Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on parasta", pyllähti Gubblum.

Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa. Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän. Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.

"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian kiivaasti juossut.

"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn' puol'yön aikaan", selitti Jabez.

Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli tuntevansa hänet.

"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. — "Menikö siihen täältä ketään, päivystäjä?"

XVIII LUKU.

Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä — milloin siellä, milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä, hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään kysymysten paljouteen.

Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli, sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut. Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:

"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen pikkuraukan osa."

Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko
Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan
Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa
voimissa.

"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan sen masua.

Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:

"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?
Viekää kakara löytölasten seimeen."

"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet,
Martha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo."

Sitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin kapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he; olivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen miehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä lapsen.

"Anna poika minulle", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä vuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti silittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.

Rouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot, jotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta kuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä aikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi — hän oli iloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen tähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa häntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: "Hän ei kunnialla kuole, hänellä on pahuus veressä." Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä, että hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja ilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä saatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki, ei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä päivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti kaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona. Eihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet harhaan. Eikä hän moittinut — ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee valmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä, jos saa miehisen olennon lähettyvilleen — siinä kaikki.

Ajatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin, jonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan ymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja hänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti tietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan aikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista ja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja sanoi, että hän oli kuollut.

Ihmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä oli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut nähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa hiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi: "Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli eräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte muuttaneet pois." Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja mennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja oli terve ja voimakas!

Nyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan emännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne oli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet takaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia ja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen asemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa takaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.

Kello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat Parlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin eteen Abbey Gardensilla.

Ajuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan. Rautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle ilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita ylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei ollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja huntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri ja sivulla riippui rukousnauha.

"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan emäntä.

Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin. Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen koskenut.

Ne olivat Paulin äidin kasvot — vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät, mutta kuitenkin samat.

Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar — kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan — ilmestyi. Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin yksin.

XIX LUKU.

Kun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut epätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan. Häntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut Hugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli kauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja hylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman sääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio ja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt kauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?

Gretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se oli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän oli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä noutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle, kun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui iltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja itki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti, mutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä pimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin odottaa ja kärsiä.

Hitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut turhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle valittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä? Jos Paul, hänen miehensä, oli hädässä — huolimatta siitä, minkälaisten konnanjuonien vuoksi — oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen vaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista raskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa — hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian? Hän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti tunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.

Kolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan kaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo muuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne tyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja vaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin lastuja mukanaan.

Hänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli hiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä toisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä sumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden tornin ääriviivat. — Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä lukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa ja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat ajankulua.

Epätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että hän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas ilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi puhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin mikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan virkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen, jossa rouva Drayton häntä odotti.

Hän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän sykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo. Tässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen raskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että Hugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla, pitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi riistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän parantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas onnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen hämärään.

"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat vaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?"

"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle kulunut", vastasi rouva Drayton.

"Ja hän on siellä minua vastassa?" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat vieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi ilo.

Gretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja suuteli hänen ryppyisiä poskiansa.

"Odottakaa hetkinen — odottakaa yksi minuutti", hän sanoi ja lähti keveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin, hänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.

"Sairas? Sanotteko sairas? Silloin hän ei voinut tulla. Ja minä moitin häntä, ettei hän tullut!"

"Herra on heikko, mutta ei mitenkään vaarallisesti — tietysti hän tulee suoraan asemalle teitä tapaamaan."

Greta kääntyi uudestaan ympäri ja asteli hitaasti ylös. Ensimmäisen portaan päässä olevalle ovelle hän pysähtyi ja koputti keveästi, ja kun ääni sisästä vastasi, hän astui huoneeseen.

Abbedissa oli polvillaan pöydän ääressä. Hän kohotti tyynet ja henkevät kasvonsa tulijaan, kun tämä lähestyi.

"Minun mieheni on lähettänyt hakemaan minua. Hän kohtaa minut asemalla kello kaksitoista."

"Eräs vanha herra — eräs pappi, herra Christian, tulee Cumberlannista.
Minä olen odottanut häntä joka hetki, mutta hän ei ole vielä saapunut.
Minä en voi enää odottaa. Minun täytyy mennä mieheni luo. Voitteko te
määrätä, että tämä tieto ilmoitetaan sille vanhukselle?"

"Yksinkertaisesti, että minä olen mieheni kanssa palannut kotiin puoliyön junalla St. Pancraksen asemalta."

"Menneisyys ei merkitse meille mitään täällä, tyttäreni. Näiden muurien sisälle ei maailma astu. Ristin läheisyydessä menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät."

Greta veti syvään henkeänsä. Sitten hän kumarsi ja suudeltuaan abbedissaa kädelle kääntyi hitaasti ja lähti.

Greta ja kapakan emäntä kulkivat synkän käytävän läpi, ja sama nunna, joka oli avannut oven, sulki sen heidän jälkeensä. Rouva Drayton tarttui Gretan käsivarteen heidän ohi kulkiessaan ja hänen kätensä huomattavasti vapisi.

"Minä olisin voinut vannoa, että hän oli minun Paulini äiti", mutisi rouva Drayton.

Greta katsahti ympärilleen, mutta kapakan emäntä ei nähnyt hänen kysyvää ilmettään. Hänen silmänsä samoin kuin ajatuksensakin harhailivat kaukana.

XX LUKU.

Vaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä. Ihmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän kulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja. Vaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät kaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita. Huudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten jyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset lapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat, tyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan ei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä — ainoastaan poliisien tummat olennot tekivät poikkeuksen.

Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi hetkeksikään tyyntymättä.

Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa, puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä. Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti, eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.

"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja tapahtumista ympärillään.

Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin! Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy keltään.

Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.

"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen ihmisjoukossa.

"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton löntysti jäljessä.

"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.

"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."

"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa. Kiitos, kiitos teille!"

Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."

Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton — eikö se ollut niin? — seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla. Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka paikasta!"

Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"

"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."

"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."

Kyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi tälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.

"Olette oikeassa, rouva Drayton", sanoi Greta ja palasi vielä kerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra Christianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja, joka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä ja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun hän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän keskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.

"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?" kysyi toinen.

"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman höperöpää, vai? — säärystimiss' ja silkkisukiss'."

"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin katoliseen luostariin."

Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he ajoissa takaisin?

"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.

Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.

Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt
Gretan kanssa asemasillalle.

"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna — vasemmalla?"

"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"

"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."

"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti — juna lähtee juuri — vain yksi minuutti", selitti kantaja.

Gretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden yli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen hymy levisi hänen kasvoillensa. "Ah, hän on tuolla — tuolla takana — pilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja sanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki."

Greta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä hän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki saapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei katsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi odottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.

Ihan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista? Ja oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän on katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka ystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!

Gretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun eellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja toinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin maahan. "Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!" hän ajatteli ja kääntyi Hugh Ritsoniin.

Taivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä ilme puhui ilosta ja katumuksesta.

"Hugh, minä pelkään, minä pelkään", hän änkytti, "että minä olen ollut kova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain sisaresi."

Hugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi asemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli hänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi hänelle antaa.

Greta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei vastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi iäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut vaunuun.

Greta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei voinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua. Mielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.

Greta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa nauhoja ja tuijotellen vaunuun.

"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä olette tehnyt minun miehelleni."

Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.

Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut, lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.

Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan, kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.

"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.

Samana hetkenä toinen juna — paikallisjuna Kentish Townista ja Hendonista — jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi poliisikersanttia. Samalla — suinpäin — eräs mies tunkeutui ristikon läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen. Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen. Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.

Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin, tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.

He kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi hievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli hänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi ääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi. Sitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne hyvänsä.

XXI LUKU.

"Kuten muistetaan, mainitsimme viime perjantaina Hendonin rautatien asemalla tapahtuneesta valitettavasta onnettomuudesta kertoessamme pöyristyttävästä konnantyöstä, kun eräs haavoittunut henkilö, joka kuolemaisillaan saatiin ulos särkyneestä vaunusta ja asetettiin asemanviereen kentälle melusta syrjään, joutui raa'an ja häpeällisen rikoksen uhriksi, sillä joku tuntematon roisto oli hänet ryöstänyt ja pahoinpidellyt. Roisto yllätettiin itse teosta, mutta hän riistäytyi vapaaksi poliisikersantti Coxilta, joka kuuluu Metropolitanin poliisikunnan Hendonin osastoon, ja katosi pimeään. Roiston jäljille päästiin heti, ja nyt on eräs henkilö, nimeltä Paul Drayton, pidätetty ja tulee kuulusteltavaksi tänä aamuna. On käynyt selville, että Drayton on pitänyt kapakkaa Hendonissa, jossa hän on kauan viettänyt epäilyttävää elämää. Hänet vangittiin puolenyön aikaan St. Pancraksen asemalla, josta hän koetti paeta pohjoiseen menevällä junalla ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi tavatonta rohkeutta, harkintakykyä, oveluutta ja voimaa."

"Vangittu Drayton, joka oli eilen kuulusteltavana Central rikosoikeudessa, viedään tänään saamaan lopullista tuomiotansa ja kun häntä vastaan on selviä todistuksia, ei kuulustelu ja tuomio viene ylitä päivää enempää. On käynyt ilmi, että syytetty, joka eilen pysyi järkähtämättä vaiti, kuulustelussa on keksinyt omituisen todistelutavan osoittaakseen, että hänen henkilöllisyydessään on tapahtunut erehdys."

"Yleisesti tunnettua on, että onnettomuuden uhriksi joutuneita vastaan tehdyt rikokset laki tuomitsee tavallista ankarammin. Se roisto, joka koetti ryöstää tuskissaan viruvan onnettoman perjantai-iltana Hendonin tapaturmassa, on ollut kyllin hävytön välttääkseen, ettei hän ole ollenkaan se mies, jona häntä pidetään. Erehdykset henkilöitten suhteen ovat kylläkin lukuisat oikeuden pöytäkirjoissa, mutta tässä tapauksessa ovat todistukset niin selvät ja Hendonin kapakoitsija niin yleisesti tuttu, ettei mikään erehdys henkilön suhteen saata olla kuviteltavissakaan. Hänen vaatteensakin todistavat hänen syyllisyyttään, sillä rikospaikalla hänen ulsteristaan repesi pala ja kun sitä poliisikamarilla koetettiin hänen revenneeseen takkiinsa, oli se juuri siitä otettu. Kokonaisuudessaan hänen syyllisyytensä on niin selvä, että jokainen hänen lausumansa sana vakuuttaa sen yhä varmemmaksi ja kieltäminen on vain pilkkaa. Hän kielsi olevansa Paul Drayton ja väitti olevansa Paul Ritson. Hänet tunsivat Draytoniksi kuitenkin monet todistajat, jotka ovat nähneet hänet lapsuudesta asti. Muiden muassa hänen äitinsä, Martha Draytonin todistus — jonka hän antoi osoittaen hellyyttä ja vuodattaen kyyneleitä enemmän kuin sellainen luonnoton poika ansaitsee — oli kiusallisempi ja omituisempi, kuin missään oikeudessa koskaan on kuultu. Väitteen, että hän olisi Paul Ritson, kumosi herra Hugh Ritson, cumberlandilainen kaivoksen omistaja, ja sen herran veli, jona vanki tahtoi esiintyä. Herra H. Ritson huomasi kyllä yhtäläisyyttä, mutta ei hetkeäkään arvellut kieltäessään, ettei syytetty ollut hänen veljensä. Vangittu vaati, että sanotun Paul Ritsonin vaimoa kuulusteltaisiin, mutta kun ilmoitettiin, että sekä herra että rouva olivat sairaana Cumberlannissa, hylkäsi oikeus tämän vaatimuksen. Loppukeinona pyysi vangittu, että tuotaisiin kuulusteltavaksi eräs Mercy Fisher, joka hänen sanojensa mukaan voisi kertoa, missä olosuhteissa rikollisen vaatteet olivat joutuneet hänelle. Oikeus keskeytettiin tunniksi, että mainittu henkilö saataisiin tuoda kuulusteltavaksi, mutta haettaessa ilmeni, että mainittu henkilö on eräs rouva, jota Drayton on elättänyt äitinsä talossa ja joka nyt on kadonnut teille tietymättömille. Oikeus tuomitsi rikollisen kolmen vuoden hyvinansaittuun kuritushuonevankeuteen ja niin päättyi tämä juttu, jonka yhteydessä oli ilmennyt kieroutta ja oveluutta enemmän kuin sellaisilta konniltakaan voisi odottaa."

Viikko kului, ja yleisö oli melkein unohtanut koko jutun ja sen yhteydessä olevat seikat, kun muutamassa viikkolehdessä oli seuraava uutinen:

"Olemme kuulleet, että mies, joka tuomittiin kolmen vuoden kuritushuoneeseen ryöstöstä Hendonin rautatieonnettomuudessa, sai ankaran aivokuumeen heti tultuaan Millbankiin. Mutta sen jälkeen on hänen syrjäisestä olopaikastaan levinnyt huhu, että mies, joka tuomittiin Paul Draytonin nimellä, olisi sittenkin ollut oikeassa väittäessään, että hänen henkilöllisyydessään on erehdytty."

XXII LUKU.

St. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone, kalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia. Maalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka kuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien pyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.

Neljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän oli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan hämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar polvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli karkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen otsallensa. Se oli sisar Grace.

"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän oli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin armeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me tapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri ja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät kuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja kuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli hyvin, hyvin hyvä köyhille."

Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin lupaukseni, ja — me menimme naimisiin."

"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri. Vihdoin hän ilmoitti minulle —"

"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa, koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki ei tunnusta sellaista päteväksi."

"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin juurella? Kuinkas sitten kävi?"

"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan. Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni — minun Paulini — annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö minä ole rikkonut suuresti?"

"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"

"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut. Nainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota — kukaan ei tiennyt, mihin — ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut minulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin."

Hänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska tahtoi kokonaan salvata äänen.

"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla Hänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän jalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä mitään tämän maailman kiusauksista."

"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni. Mitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä toivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö ole jo sanonut kylliksi?"

"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun ei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa rukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää ja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista."

Abbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti ristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.

"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä ajattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli kylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti. Niin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat, liian myöhään. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain häpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti, nyt hän on tuolla."

Hänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja käsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.

"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä — hän vei minut mukanaan vuoristoon — Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta silloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle olisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet — — ah, kuinka paljon minä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me menimme naimisiin."

"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi vihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa."

"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun lemmikkini — minun Paulini ilmetty kuva — jokainen piirre, jokainen ilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi muistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti, vuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi raskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen pojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni kuoli." Katuja vaikeni.

"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo tunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?"

"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en ollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme polut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli tähän taloon neljä päivää sitten."

"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta, minun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä monta pitkää, pitkää vuotta — minun Paulini, joka oli menettänyt kaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto."

"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä
Paul Lowther."

"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle. Sanoitko Drayton — Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään tutkittu ja tuomittu?"

"Ei — kyllä — kuinka minä sen sanoisin? — sama eikä kuitenkaan sama.
Äiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani
Paul Ritson tuomittiin."

"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki — minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin nämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti — että nunna oli vielä vaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin tuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli rikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä oli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun hän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta, minun sydämeni vuosi verta!"

"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä velvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu. Minä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja molemmat olivat minun kohtuni hedelmät."

"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen oli syytön."

"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka minä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota olen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun viheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin."

"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus — ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin paljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon rakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on äärettömän ihanaa olla rakastettu."

"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko minulla mitään toivoa, neuvokaa minua."

"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme, että Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule."

Abbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar seurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.

Oli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista ja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut maailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien ulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha — tyyneys, kuten pyörremyrskyn sydämessä.

Ja hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa ja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan, mutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä taivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja kohotettuja käsiänsä.

IV KIRJA

KATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI

I LUKU.

Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.

Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he olivat hakeneet koristelutarpeita — siinä oli kaikenikäistä väkeä nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan, jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.

He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen. Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias lapsi — pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat, siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.

Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.

Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa. Portilla seisoi kirkkoherra Christian — hän oli vähän vanhentunut, vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava, mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt leveälaitainen hattu peitti.

"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon", sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien mutkasta esille.

Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.

Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja iloiten he astuivat pihaan.

"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt oli yltä päältä tien pölyssä.

"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne, joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän portaille asti."

Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä. Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.

Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt lapset — heidän omien lastensa lapsenlapset — ajattelematta, ketä alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä — koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.

Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut lehväkimppuja kattoonkin.

"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille paljesoittimen aloitti virren.

Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä hohti kirkkaana aamuaurinko.

Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta, rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan, nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.

Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä oli vaalea, raidakas villapuku.

"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon eteen.

"Te tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja — "lehtimajan juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä — pyhän Pietarin päivä, tiedättehän."

"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte lehdeksiä?" ihmetteli seppä.

"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne pettää suuresti, herra Ritson."

"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa — en pääni puolesta — ymmärrättehän?"

Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.

"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."

"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi
Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.

"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.

"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että hän saa sen."

"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen miehellensä."

"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist' järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.

"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis' sun metkuistas."

"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi. "Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.

"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne", sanoi seppä.

"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä sitten kuin hautasin hänet."

"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan, että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän patsaan juurella."

"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein ajattelen, minä olin, minä olin täällä sinä aamuna."

"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna, kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta asiasta kauan aikaa sitten."

Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui ohi.

"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.

"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi
Lentävän Hevosen kapakoitsija.

Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä, ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.

Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on täynnä ääntä ja melua.

Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan. Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen, ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.

Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen, kunnes kumpikin kaatuivat maahan.

Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa. Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa hohottivat.

Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui kaikin voimin sepän rintapieliin.

Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta liikahtaakaan paikaltansa.

"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti mylläri.

"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia silmiänsä.

"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan, niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.

Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla oli uhkaava ukkospilvi.

"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.

Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja nauraa hihitti.

"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi uhkaavan näköisenä.

"Kuka se kissanhännän — viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin", hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on mies, on sata kertaa parempi kuin tommonen herrasmies."

"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi yleinen naurunräjähdys.

"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille herrasmiehille", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta kuin haljuilla ja juora."

"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä — kysykää akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."

"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti
Drayton.

"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu sinun seurastasi."

Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän astui sepän luo ja ojensi kätensä.

"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."

Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.

"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.

Huone oli tilava — sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori — paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.

"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas nyt joutuin korkit."

"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.

Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.

"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti
Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.

Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa sekä kieltoa että epäilystä.

"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle", pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.

"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.

Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.

Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko hohti kaiken yllä.

Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään kynnyksen yli katsahti ympärilleen.

Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.

"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile minun ystäviäni."

Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän huoahti raskaasti.

"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.
Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."

"Hän ei halua tulla", sanoi Hugh. "Tyttö ei voi hengittää tuon roiston kanssa viittä minuuttia samaa ilmaa."

"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa", sanoi asianajaja hiljaa ja lisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: "Kummallista, eikö totta?"

II LUKU.

Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa, kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.

"Näkikö poika ne? — Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka talutti lasta.

Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.

"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt pelästyneeltä? — eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän? Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."

Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.

Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.

"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen suureen sivutaskuunsa.

"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa pojan nähdä se!"

Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui. "Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"

Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli suoraan sen pyöreihin poskiin.

Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.

Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.

"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen lieden ääressä olevan ryhmän yli.

Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.

"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka vei aivan toisen viestin.

"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.

Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui keskeytymättä.

Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen. Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä päältä tahrinut.

"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni", sanoi Gubblum.

"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."

"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa — kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon kuin kastuu — ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas, tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."

"Ja hänen silmänsä — muuttavatko ne väriä — eivätkö ne tule ruskeiksi?"

Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä
Matthew istui.

"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."

Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.

"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta pitäneet?" kysyi Gubblum.

"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa. Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä poika halunnu sanoa sanaakaan hänelle."

"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei olisi näköään menettänyt."

"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."

"Ne eivät tahtoneet kuulla minua. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat, 'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."

"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille — mutta siitäkös ne välittää."

Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti. Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen valkealla parrallansa.

"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas ja" — ääntänsä alentaen — "semmoisena tierättehän, enkä minä voinnu arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet kotiin takaisin."

"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul Ritsonista — siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi — mutta Hughista minä hitot välitän, vaikka menis koko mies hornan kattilaan."

Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies, mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne, mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema — sen voi selväst' nährä."

"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."

"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä maailmassa, tierättehän."

"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä, herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"

"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.
Niinhän voi tosiasioita kiertää."

Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se näki peilistä oman kuvansa.

"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, — senhän kuulee hänen kielestäänkin", väitti Matthew.

"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin — pukuun, joka voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä. 'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän, 'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle — punta viikossa', hän sanoo."

"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa — sama juttu. He ovat ostaneet melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."

"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira, ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven ja poukkasi sillä elukan pään halki."

"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa hänelle halaistua sanaa?"

"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen on muuttanut mieltäns'… Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat siitä."

"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva
Ritsonin askeleita."

Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu", väitti Gubblum.

"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi, että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin. Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew — hyvää huomenta Gubblum. — Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."

Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin syvemmälle.

"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä. "Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua ennenkään, vai ovatko?"

Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.

"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi
Ralphien."

Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"

"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria pisaroita.

Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini, ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut — ja äiti — niin, äiti saa nähdä Ralphien. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen! Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"

Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi antavat minulle takaisin minun miesparkani."

III LUKU.

Kaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat pistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän mukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä vika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä. Heidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi. Äidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta, jossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten. Pienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään vieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.

"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen", sanoi toinen tohtoreista Gretalle.

Äkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. "Ei, ei, ei!" hän huusi sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian voimakkaasta puristuksestansa.

"Kuulkaa minua", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. "Te olette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän kuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla teille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?"

"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin", lisäsi tohtori. "Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko tyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne."

"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte.
Ennenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty."

Mercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan aina yhä hellemmin.

Tohtorit kääntyivät toisiinsa. "Omituista turhamielisyyttä!" mutisi se tohtori, joka ei vielä ollut puhunut. "Hänen silmänsä ovat hyödyttömät ja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne."

Mercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. "Ei se ole sitä", hän sanoi kiihkeästi.

"Ei, herrat", sanoi Greta, "te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa.
Sanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara."

Tohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. "Oh, sekö siinä on? No, sen me voimme varmasti vakuuttaa."

"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin sydämen hellyyttä", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi syvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä ja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin ja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.

"Tule, Mercy", hän sanoi, "tule poikasi tähden." Ja Mercy antoi johtaa itsensä toiseen huoneeseen.

"Ei ole siis hengenvaaraa", hän sanoi. "Minä en jätä poikaani. Kuka sanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään. Ajatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi pojaksi."

"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi ajatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä makaisin kirkkomaassa — ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean lapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen siitä asti, kun Ralphie tuli."

"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain kerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa — ja minua ei olisi — jos — jos —"

"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se ole hyvä tohtoreille."

"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin hyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani — vielä viimeisen kerran."

Greta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli kädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä alle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.

Loordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä. Kirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja itki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa lausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.

Tohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena vuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän askarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja vakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua tajuttomaksi", hän pyysi. "Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka teette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa. Minä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä olen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi."

"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas", sanoi Greta hyväilevällä äänellä.

"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen niin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä voin olla urhea, enkös voikin?"

"Hyvä on, me emme käytä kaasua", sanoi toinen. "Te olette uljas, pikku nainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa — hyvin hiljaa."

Toinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn päätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.

"Odottakaa", sanoi Mercy. — "Siellä on isä — hän itkee. Pyytäkää häntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään."

Greta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän lieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra Christianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.

Kun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa:
"Antakaa minun pitää kädestänne, Greta — saanko minä sanoa Greta?
Noin", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.

Leikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta pohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus. Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Parin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: "Vielä hetkinen ja kaikki on ohi."

"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät", huudahti Mercy hillittömällä riemulla.

"Olkaa hiljaa", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia myöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.

"Rakas tohtori, rakas tohtorini — vain pilkahdus — yksi ainoa pikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne — antakaa minun nähdä myöskin Ralphien kasvot."

"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori, minä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten lapsia, mutta en koskaan omaani — omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas tohtori —"

"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse itseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne."

"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää vain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja ennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa, minä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät tohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä lapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen."

"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi, rakas."

Tohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.

"Kuulkaa nyt taas", sanoi toinen tohtori. "Tätä sidettä teidän on pidettävä silmillänne viikko."

"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."

"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh, tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole kertaakaan nähnyt poikaani!"

Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän ankara, vaikkakin myöntymätön.

"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi — niin, ehkä kuolette."

"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."

"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy.
"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."

Kun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui sanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana aamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.

IV LUKU.

Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna. Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8 a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."

Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat vuorot yhtenä miehenä — lukuunottamatta konemiehiä — kokoontuivat sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.

Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti. Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni toimistoon neuvottelemaan.

He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti, että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.

Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.

"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."

Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein heistä työntyi esille ja virkkoi:

"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan, koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."

"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."

"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että mitä hän sen vertaisella tekee."

"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."

"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia, josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee kaivoksen rakennetta."

"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset uurelleen."

"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen Jumala yksin tietää."

Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.

"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän", sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella, ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."

Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:

"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."

"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi", sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö totta?"

"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen silmäkulmiansa.

Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen kasvoiltaan:

"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."

"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja.
"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."

"Katsos, älä luota liian paljoa voittoosi. Toinenhan oli sinun käsissäsi, kun sen sijaan tämä vieras nyt hallitsee sinua."

"Kun sinä panit hänen rikoksensa toisen niskoille, silloin tästä tuli vapaa mies", selitti asianajaja.

"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta ensin omaa syyllisyyttäsi."

"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä — omalla nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä sinun epäilysi merkitsee?"

"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.

"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi
Hugh.

"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee sokeaksi. Omituista, eikö totta?"

"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."

"Luulenpa kuitenkin, että jos hän saa näkönsä, ei se suinkaan tule olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.

"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle. "Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"

Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta hän aikoi matkustaa — mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän Bonnithorne."

"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."

Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.

"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."

V LUKU.

Aurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli oli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra Bonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan loistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista. Kello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat taloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin esiliinoihin ja päähineisiin.

Nämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli aamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:

"Kolme tai neljä lähinaapuria", hän sanoi avaten tappeja. "Tällaisessa asiassa on hyvä todistajain olla läsnä."

Hugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä.

"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton leikinlaskija, Bonnithorne," hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti hänen kasvoillansa. "Tunteista — hänen tunteistansa!"

Kuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin. Akkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä hetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut koskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa, joka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli merkillinen hymy.

"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!" hän virkahti astuen muutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään huomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden ääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme herraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.

"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin", virkkoi yksi tulijoista.

"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää.
Sehän on skandaali." lisäsi toinen.

"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa, ymmärrättehän", jatkoi ensimmäinen.

Kolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä suurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman sivulla.

"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään syytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä vastaan," sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja näytti tyytyväiseltä.

"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis", hän sanoi, kun Dinah toi tarjottimen sisään.

"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra", hän sanoi ja lisäsi sitten itseksensä: "Tietysti väsyttää — sellainen lurjusteleva elämä. Sellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua kahressatoist' kuukauress' —"

"Ah, minä menen itse häntä katsomaan", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi hän jätti huoneen.

"Oletko sinä ajatellut seurauksia?" hän kysyi. "Siitä tulee julkinen skandaali."

"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän skandaaliin, kuten sanot?"

"Minun hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys", hän sanoi tyynesti ja kääntyi oveen.

Hugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton piti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää. Vain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse. Ilma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh tunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.

"Kuka siellä?" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka neliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.

"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan poissa", sanoi Hugh.

Hugh Ritson kääntyi vuoteen luo. "Oletko kuullut", hän kysyi hillityllä äänellä, "että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän sangen pian saa näkönsä jälleen?"

"Häh — mitä?" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori hihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: "Mutta sehän ei minulle mitään merkitse."

Hugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän tahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän kulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.

"Enpä tierä, olenko siit' kuullut", murahti Peter. "Hän ajoi minut tuomaan tätä kirjettä. Tässä se on."

"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen kanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään Kristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden pelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on toimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan tullen teenkin."

Hugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin
Peterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.

"Kirkkoherra ei suvaitse tulla", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan syrjään, "mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä hänen testamenttinsa toimeenpanija." Sitten hän ääntänsä korottaen lisäsi: "Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän saapuu kyllä aivan heti."

"Erinomainen näköala", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä. "Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon, herra Ritson."

"Olen kyllä sitä ajatellut", vastasi Hugh, "mutta ei ansaitse uhrata sellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa."

Drayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina.
"Huomenta, herrat", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.

Kaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. "Hyvää huomenta, herra Ritson", sanoi kolmas paikaltansa.

Palvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin.
"Eikö posti ole tullut?" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.

"Kuta lähempänä, sitä parempi", mutisi Drayton. Hän otti muutamia papereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti liivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän sellaista olisi käyttänyt.

Kun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson — otti laatikosta muutamia tärkeitä asiakirjoja. "Istukaa, herrat", hän kehoitti. Kaikki istuivat, paitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei vieläkään ollut saapunut. "Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa."

"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen", sanoi Hugh Ritson, "elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja."

"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella", pyhähti
Drayton hautautuen savupilven suojaan.

"Minun on ilmoitettava teille", jatkoi Hugh Ritson, "että minun veljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen ja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä jälkisäädöstä."

Pöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä erilaisimmilla tavoilla.

"Hirvittävä isku miehelle", mutisi muuan. "Eipä olekaan ihme, että hän on menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi", lisäsi toinen.

"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa kiinteimistöt niiden oikealle omistajalle."

"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta syntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä, koska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni laillinen perillinen."

"Niin pitkälle kaikki on selvää", lisäsi Hugh Ritson. "Mutta minun veljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun isäni poika."

Kolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti pää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa ja tupakoi äänettömänä.

"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika", jatkoi Hugh Ritson.

"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies
ensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert
Lowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin
Paul Lowther."

"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää", sanoi joku vieraista.

"Mikäs silloin on rouva Ritsonin — tarkoitan, neiti Gretan asema?" kysyi toinen.

"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on purettava."

Vieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä.
Drayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.

"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan jää puille paljaille", jatkoi Hugh Ritson. "Hänen oman isänsä testamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa."

Drayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi lattialle.

"Ystävät", sanoi Hugh Ritson taas, "minulla on vielä vain yksi asia, joka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni — minä puhun nyt Paul Lowtherista — saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt menetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi niitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista."

"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen köyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät."

"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan muu kuin Robert Lowtherin tytär — Greta."

"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on hänen asianajajansa?"

"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra
Bonnithorne."

"Pelkään, että melkoisen summan — ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi
Hugh.

"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."

Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti lattiaa jalallansa.

"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."

"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi, kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."

Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen. "Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni, suora ja selvä."

"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6 p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."

Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.

"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. —; Hyvät herrat", sanoi
Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.
Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.
Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"

Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne — puhukaa nyt — tahdotteko?" hän sanoi.

Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat peikkomaisen ilmeen.

"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."

Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra. Kirje herra Paulille."

"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh
Ritson voitonvarmana.

"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"

Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa silmiin. Sitten hän otti paperin.

Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.

"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa tätä", ja hän koetti lukea.

Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja —" Hän vaikeni ja siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:

"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei — se ei muuta asiaa."

Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle. Vieraat olivat ääneti.

"Kuuletko?" sanoi Drayton. "Poika on laillinen." Hän painosti jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs sinä siitä sanot, häh?"

Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi. Drayton tuli lähemmä häntä.

"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani, häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."

Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet ojona sinne, missä Drayton seisoi.

"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä, jota tuskin saattoi kuulla.

Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.

Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän puhui.

"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette, ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä: 'Mitä on minun tehtävä?'"

"Mitä hän teki?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet velkaa?'"

"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan taloonsa."

Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.

"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo', 'Väärentäjä', 'Valapatto'."

Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:

"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen, jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu huoneenhaltija?"

"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."

Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään hehkui hullu raivo.

"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:
"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"

Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä levällään.

"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!" hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"

Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen huulillensa.

Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun — kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi. Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:

Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä, saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty koira.

"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina olin tätä vastaan."

Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.

"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."

"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."

"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.

VI LUKU.

Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät hermostuneesti pieluksella.

"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma, että nyt aurinko paistaa."

Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah, sinä nuori veitikka, sinä — siellähän sinä olet, olethan vain? — Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko — vain yksi — ei, vähemmän — vain kuusi päivää enää, ja sitten — oh, sitten —" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan hänet sulki.

Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"

"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.

"Ajatelkaahan — sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."

"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah!
Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.
Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"

Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä oikeaksi sanaksi. "Kitta — ym", toistettiin monta kertaa ja lihava etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.

"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."

"Kitta — ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.

"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.

"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen hevosensa", puheli Greta.

"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta keittiöön.

"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?
Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.
"Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa
ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."

"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä voit nousta vähän ylös iltapäivällä — vain ehkä, tiedäthän, mutta saammehan nähdä."

"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta hyvin hellästi.

"Ei — ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs, kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan — minä en koskaan pidä itseäni Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."

"Uk-ko — mee-nyt — voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen mukana.

"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!' ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs, mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."

Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin hyvä näille kahdelle naiselle?

"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, "luuletteko, että Ralphie on — jonkun näköinen?"

Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja tapaili Gretan rannetta.

"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää, kuka se on?"

"En minäkään — hän ei ole koskaan kysynyt — ei kertaakaan. Mutta tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."

Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi oudolla äänellä: "Onko se pian — se koe?"

"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki riippuu sinun selityksestäsi."

Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa keihästänyt.

"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.

"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.

Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.

"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."

VII LUKU.

Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra Christianin ja Peterin käytävällä — toisella oli viikate olalla ja toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.

"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei itse siihen lankea."

"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna ilmestyi hänen kasvoillensa.

"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee, ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon Lentävään Hevoseen. — No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä laillinen perijä."

"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."

Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!"
hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui?
Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?
Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"

Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.

Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.

Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli kokonaan hävinnyt.

"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy asua minun kattoni, alla."

Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta ratsupiiskallansa.

Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi äänettömyydestä.

"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. — Älkää sitä pelätkö, rouva." Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin vaimokseni kuin teidät!"

"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena. Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii kuuliaisuutta."

"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat kasvot valkeiksi valahtaneina.

"Mitä? Vankeus — se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa heille, mitä siitä seuraa."

Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut "uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.

"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."

"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä koroilla, — "rankaisee häntä vankeudella."

"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden tuhlattavaksenne."

"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta nyt te menette liian pitkälle."

"Saammepa nähdä. — Kas niin, te" — kääntyen asianajajaan — "tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko — vangitkaa hänet."

Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana ja majesteetillisena.

"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut tulemaan teidän asunnollenne!"

Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan, mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.

"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.

"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen lautaseen.

Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.

Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku nainen.

"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.

Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.

Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.

"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."

Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.

VIII LUKU.

Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta. Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet, punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa, joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin ettei hän edes sen piirteitä tuntenut — kaikki oli samalla hetkellä kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.

"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."

"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se hengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi. Onko se nyt valveilla? Kuunnelkaa."

Pienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: "Uk-ko — mee-nyt — voo-i — paitta."

Hän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi kiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa vedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin, istuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei voinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän ei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli vakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo löi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se olisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia puutarhasta!

Puoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi tyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy kuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun hymy levisi hänen kasvoilleen.

"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä", lisäsi Mercy iloisesti.

"Eivät, rakas", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin voi.

Onneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen kasvoillansa.

Mercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli keveästi sen suun ympärystä.

Mercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän sanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:

Päivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset tuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui. Hän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän sarastaessa.

"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa kuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?"

"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt enkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi: 'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä tahdon pienen tyttöni takaisin.'"

Kymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty. Hän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva Ritsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite oli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä hammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi sivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton, säikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä — niin, kuristus, varma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on? Puolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella vuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä, joka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu. Ikävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus alkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri mies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä lääkäri voi.

"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen valkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset leikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei voi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä, ja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on hänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä minulta."

Gretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän saattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen yli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi polvillensa.

"Armollinen Isä", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä, "tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et voi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas, ja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata olisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt häntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt hänet. Niin pian se vielä tapahtuu — vain viisi päivää vielä. No, sehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana päivänä, vaan sitten."

Hän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy huulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.

"Kuinka kärsivällinen se onkaan!" hän jutteli. "Se ei voi sanoa 'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun minä koettelen." Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. "Ei, ne ovat suljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon. Ovatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa: 'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!"

"Greta", hän sanoi kiihkeästi, "jokin sanoo minulle, että jos minä näkisin Ralphien, niin se paranisi."

Greta hypähti kauhuissaan ylös. "Ei, ei, ei, sinä et saa sitä ajatella", hän sanoi.

"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse.
Tiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa."

"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi.
Sinä et saa totella sitä."

"Minä olen varma, että se oli Jumala", päätti Mercy. "Minä kuulin sen aivan selvään."

"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot tehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea."

"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää parhaiten."

Greta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota kiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus vaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä, miten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi hyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi koko tulevaisuus synkkä ja toivoton.

Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi ei tarttunut siihen enää.

Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä. Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.

Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen suuta.

Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.

Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta nytkään hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"

"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen. Hän on hyvin kaukana. — Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.

Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja pois suunniltansa.

Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut siinä isän piirteet.

Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon, ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.

Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta, eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat ja hänen valkeat huulensa vapisivat.

Greta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä lannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.

IX LUKU.

Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle. Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.

Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä, eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.

Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä — hylkiönä, pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen uskollisuutensa.

Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.

"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."

Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.
Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:

Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.
Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.

"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa — ei koskaan olisi pitänyt viipyä — mutta minun asiani ei ole se."

"Hirveä työ on tehty — niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut. Voiko hän tehdä sen?"

Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.

"Elää hänen kanssaan — hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi hajamielisesti.

"Elää hänen kattonsa alla — ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."

"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei toista ensin saa."

"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on — tiedätkö sinä, kuka hän on?"

"Tahdotko sinä sanoa minulle, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta arvokkaasti.

"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä muuttaen.

Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli vielä kiihoittunut.

"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."

"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian myöhään."

"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia ennen kuin on tehnyt rikoksen. Minä olin — minä olen — se mies. Minä tein, mitä minä tein, tietäen, että katuisin sitä — ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti. Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."

Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui askelen lähemmä.

"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa." Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä. Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:

"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon, se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä häntä?" hän lisäsi ääntänsä korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, missä hän on?"

Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.

"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin, unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän häntä onnellisena miehenä — niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos hän käyttää vangin pukua? Hänen sieluansa ei paina kuolemansynti. Toista on minun — katso minuun!"

"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja korjaat myrskyä."

Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.

Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti siinä.

"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"

"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta. "Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen sydämensä on murtunut!"

X LUKU.

Oli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan päivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut huokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen ympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi avoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi Fisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten ja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa hänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön, kohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite yht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä äänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka katselee raakaa isäntäänsä.

Lammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen laulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan savilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä vastaan.

Vuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher ja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla pöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja pitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin yläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin astuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui. Greta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.

Mercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa, punaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut aaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa johti hänet vuoteen luo.

"Katso, siinä hän on", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti toisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia värisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta, menneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.

Mercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei itkenyt.

"Minun pikku Ralphieni", hän sanoi selittäen, "kuinka äänetön se onkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin aamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?"

"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on näin.

"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi: "Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."

"Rangaistuksen?" sanoi Hugh — "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."

"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi koetellut."

Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.

"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi. "Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta — kaikesta, mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."

Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman innostuneesti:

"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!" Hän osoitti lasta. "Minä näin hänet — niin, minä näin hänen — kuolevan!"

Hugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä hetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun häneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen ketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.

"Hugh", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, "me eroamme nyt iäksi. Meidän Ralphiemme — sinun ja minun — kutsuu minua. Minä en voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän on rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän Ralphiemme on taivaassa."

Hän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa muuttui äärettömän tuskaiseksi.

"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on rangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän synnit —. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!"

Kirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen syliinsä ja suuteli sitä hellästi.

Kyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen äänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.

"Mercy", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. "Jos on olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin rangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma, että hän on taivaassa." Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen vetimeen. "Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa", hän sanoi omituisella äänellä. "Hyvästi."

Mercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. "Anna minulle kätesi erotessamme", hän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja Mercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja sulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten käsiensä alla lepäsi lapsi. "Hugh, me emme voineet rakastaa tässä maailmassa — jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran, emmekö yhdy?"

"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä jälleen", hän myönsi.

Hänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos huoneesta.

XI LUKU.

Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi veden synkkä kohina kaukaisista koskista.

Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään, hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.

Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä, seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.

"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä tänä aamuna?"

"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten ja silittäen."

"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana hänelle antoi."

"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi käskevästi.

Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se kirkuvana kuului yli muiden melun.

"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?" virkkoi Hugh.

"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan isäntä.

Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.

"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?" toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.

"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan, ei. Se olisi kolme puolikruunusta."

Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen, ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä taskuihin.

Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja, jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.

"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin. Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti minä siitä pirän. Kuuntele."

Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla äänellä lukea:

"1847: marrask. 18. — Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."

"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?" sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.

Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö. Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä tiukemmaksi.

"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."

Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat tänä suurena hetkenä.

"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän sanoi.

"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? — John Proudfoot", — sepälle — "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."

Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo seuraavana hetkenä tiellä.

Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa tuikkivassa punertavassa valossa.

"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit, jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen minä sinulle annoin — Paul Lowther, Robert Lowtherin poika — ja tuo nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat kuuntelemaan.

"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla — sinä olet kertonut sen ennenkin, muistaakseni."

"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se ei kävele."

Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa pensaaseen?" hän mutisi.

Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on alhaalla työssä tänä yönä?"

"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' — luottaen siihen, että saavat palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."

Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan kylmästi."

Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.

Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja — jos hän oli mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty — oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?

Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie — paljastaa itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa: "Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson. Kaikki on minun syyni."

Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla! Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle. Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.

Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh, tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt hallitsi.

Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin, paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!

Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo: "Vangitkaa minut — minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei. Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu puolustukseksi.

Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi hän hallitsi itsensä ja huudahti:

"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."

"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi toisella äänellä.

"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn pikku vauva on muuttannu pois."

"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks' tullu sokeaks' kuin kivi."

Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:
"Kylmä mies, joka tapauksessa."

Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta? Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia oikkujansa?

Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho — oh, sellaiseen alentuvat vain ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä varten.

Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus — kumpaa tuli seurata? Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.

Unta hän ei toivonut — unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja katseli alas heihin molempiin.

"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa, ovat siunatut."

Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä. Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää vasten — voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa, ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä."

Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi. Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta — vain unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon. Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen. Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan. "Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää, toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti sohvaan.

Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni, joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet. Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin, kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.

Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."

Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa hymyilivät julmasti.

"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.
"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"

Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."

Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"

Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden. Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.

"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun' tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.

"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen kirkkoherra Christianilt'."

XII LUKU.

Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä. Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen kolmannen, kolmas neljännen luo.

Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri kuunteli häntä epäilevin ilmein.

Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.

Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen liikatunteellisuudesta.

"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä annan asian yleiselle syyttäjälle."

"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta saamme nähdä, mitä voimme tehdä."

Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla silmät olivat punaiset ja turvonneet.

Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin. Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita, tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva hätkähti.

"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."

"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla, kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä. Cummerlannissa taas, herra — itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi." Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."

Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja sitten esiliinallansa.

"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin. Kysykää sisar Gracea. Muistatteko — sisar Gracea. Hän sanoo teille kaiken."

Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin. Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.

Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa. Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä. Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai epätoivolla.

Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi — tahtoipa tai ei — olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli, jonka elämän hän oli tuhonnut.

Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä, vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken vihannan.

Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä näkivät.

Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei! Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla kirouksen ja katkeran tuomion.

Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.

Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi uhriansa vaatien.

Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista. Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt täällä.

XIII LUKU.

Kello löi puoliyötä, ja hän suuntasi askelensa siihen hotelliin, josta oli tilannut vuoteen. Hän ei yrittänytkään nukkua, vaan käveli edestakaisin läpi yön.

Aamulla kello kymmenen hän oli taaskin sisäasiaintoimituskunnassa. Hän tapasi ministerin ja muutamia tuomareita hänen kanssaan. Kun hän tuli ulos, hänellä oli taskussaan määräys, että hän saa tavata erästä kuritushuonevankia Portlannissa, ja eräs poliisikersantti seurasi häntä sinne siviilipuvussa. He astuivat junaan Waterloossa kello kaksi iltapäivällä ja joutuivat Weymouthiin kuuden aikaan. Kun he kulkivat meren salmen yli, oli päivä lopussa ja raitis tuuli puhalsi ulapalta. Anglosaksien aikuisen vanhan linnan seinät kuvastuivat uhkaavan synkkinä siniseen veteen Vernon Hillin juurella, mutta etempänä, jossa kallioinen ranta muodosti niemekkeen, keltaiset kivet ja halkeillut sinertävä savi välkkyivät ilta-auringon valossa.

Hugh Ritson ja hänen toverinsa asettuivat yöksi Portlandin yleiseen majataloon. Punakka, pyöreäposkinen, keski-ikäinen mies, parta sileäksi ajettuna ja nuorten tavalla puettuna, istui seurusteluhuoneessa tupakoimassa. Hän vastasi tervehdykseen avomielisen sydämellisesti, niinkuin ainakin mies, joka mielellään tahtoo keskustella. Mutta Hugh Ritson ei ollut ollenkaan juttutuulella, vaan asteli heti päivällisen jälkeen yksinäiselle kävelyretkelle. Hän asteli sitä tietä, joka niemeltä kulkee Chiswellin ja Fortune's Weilin kylien kautta. Kun hän saapui vuorenharjalle, välkkyi vesi joka puolelta, ja hänen alapuolellansa oikealla ja vasemmalla olivat kivilouhimot, joissa vangit työskentelivät. Itse vuorella, nimeltä Grove, oli pitkä graniittiseinä, jonka läpi johti leveä portti pihaan. Se oli kuritushuone ja kolme tai neljä sen edessä olevaa rakennusta oli johtajaa, kappalaista ja muita virkamiehiä varten. Vähän matkan päässä oli ryhmä mökkejä, joissa vartijat ja työnjohtajat asuivat. Näiden mökkien välissä oli muutamia puoteja ja kapakka, nimeltä Koiran Kita.

Hugh Ritson tallusti kapakkaan ja istahti "kommeroon", joka oli erotettu yleisestä osastosta ohuella lautaseinällä. Mutta tämä seinä oli niin matala, että pitkä mies saattoi kurkistaa sisään sen yli ja väli kattoon oli auki. Toiselle puolen tätä seinää oli saapunut muutamia miehiä "pitämään lystiä".

"Nyt minä puhun vangista B 2001", sanoi omituinen kurkkuääni — jota kuullessaan Hugh Ritson hätkähti. "Minä nujersin sen niskat kohta ensi yrityksellä. Suolta tullessa jouruin hänen kanssans' kahren. Nähressäni, ettei hän ollu vielä vanha vetelys, minä sanoin hänelle: 'Vastatullut', sanon minä, 'jos te tahrotte oppia talon tapoja, on teillä ehkä hyvätkin päivät, ei muuta kuin olla ja elää, mutta ellette, voi täällä tulla olo hyvinkin tukalaksi.' 'Mitä te tarkoitatte?' hän kysyi. 'Tämä vartijan toimi', sanon minä, 'ei ole mitään herkkua, ja epäilen, viittisittekö meirän asemassa tehräkään sellaista työtä. On pirettävä kieli keskellä suuta — vettä ja leipää jokaisesta sopimattomast' sanast',' sanon minä. 'Te kuulutte minun ryhmään enkä minä vaari teitä ihmeesti raatamaan, ellette itte minua siihen pakota. Mutta minä tahron, että minun ryhmässäni on reiluja miehiä, jotka eivät kymmenmiehiään pistä kiikkiin.' 'En ymmärrä', sanoo hän. 'Minä sanon siis selvään', sanon minä, 'puolustakaa vartijaanne, niin vartijanne puolustaa teitä.' Hitto vie, jos saaraan tietää, että olen antanut teille tällaisen neuvon, piru minut silloin perii!"

"Oli sitten kuuma iltapäivä, ja pistettyäni mällin poskeen, minä heittäysin muskettini viereen uinahtaakseni hiukan päivällisen päälle. Toiset kuokkivat etempänä, mutta 2001 ja se nuorukainen, joka kuoli keuhkotautiin, olivat ihan lähellä. No, tulee silloin johtaja ihan 2001 erestä ja karjaisee: 'Vartija', huutaa hän, 'saatte sakkoa huolimattomuudesta.' Tämän sanottuaan hän menee matkoihinsa. 'Vai niin, herra 2001', sanon minä, 'tätä minä en unohra'."

"Tein?" — äänekäs ontto nauru. "Tämä tapahtui silloin, kun parakkeja rakennettiin. Eräänä päivänä lensi pala sanomalehteä upseerien asunnosta rakennuspaikalle, ja 2001 sieppasi sen ylös. Hän hypähti ilosta saaressaan uutisia. Mutta kuului: 'Mars matkaan!' Hän sai seittemän paria, kuukauren koppia ja menetti vuorevaatteensa."

Sydämellinen nauru seurasi tätä kertomusta, miten "kymmenmies" kosti "uurelle" tulokkaalle. Hugh Ritson kuunteli ja häntä puistatti.

"Minua ei hämmästytä mitkään sen ukkelin härkäpäisyyret", sanoi toinen ääni. "Hän ol' mun sakissan' suolla ja minä tunnen hänet. Hänet pantiin vellin keittoon, mutta siitäkin hän toimitti ittensä pois. Sitten hänet vietiin räätälien poksiin, mutta hän valitti johtajalle, ettei hänenlaisensa pitkä roikale voi päiväkausia pöyrällä istua. Se miekkonen ei halua helppoa hommaa, se ainakin on varma."

"Sitten he panivat hänet minun ojasakkiini suolle, ja eräänä päivänä tulee vanha pappi sääryksissä ja leveälierisessä hatussa ja suu niin messingillään, kuin talon isäntä olisi hänet tervetulleeksi toivottannu, ja rouva sipsutti alas ja maiskautti häntä suulle. No niin, 2001 tapasi heidät ylivartija Rennellin luona eikä ristikkojen takana. Seuraavana päivänä minä sanon: 'Saittekos mitään, mikä voi auttaa teitä maanalaiselle tielle?' 'Mille?' hän kivahtaa, ja hänen hahmonsa mustaksi muuttuu. 'Maanalaiselle rautatielle', minä sanoin merkitsevästi silmää iskien. 'Menkää tiehenne minun luotani, verenimijä', hän sähähtää. Mutta minä nokastin hänet. Vanhat laiskurit nauroivat kerran ojalla, kun Rennell saapui. 'Kuka siellä hohottaa?' hän sanoo. '2001', sanon minä, 'hänell' on alituiset kujeet ja laiskuus mielessä'."

"Kolme päivää vettä ja leipää, viikon yksityiskoppia ja menetti majanvahrin viran. Ei hän välittänny muista eikä missä hän oli, mutt' se häntä kismitti, kun ei saannu kirjoittaa kotiin rouvalleen."

"Kolmanneksen. Joku toinen hänen sijastaan olisi työntänny ittensä paremmin framille ja onnistunnu. Hän on koulutettu ja olis' voinnu päästä sairaalan vahtimestariks' tai tohtori Crokerin pitsentiks', tai parhaassa tapauksessa johtajan kirjanpitäjäks'. Mutt' hän ei ole ansainnu ylennystä ja joutuu pois ennenkuin saa siihen enää tilaisuutta."

Hugh Ritson ei voinut sietää heidän keskusteluansa kauempaa. Hän nousi jättääksensä talon, mutta ennenkuin sen teki, hän heitti oven auki viereiseen huoneeseen, seisahtui kynnykselle ja yhdellä silmäyksellä näki yksityiskohtia myöten sekä huoneen että siellä olijat. Raitis tuuli puhalsi ulkona. Hän asteli illan hämärtyessä kirkon raunioille, jotka olivat aivan jyrkänteen partaalla ja astuttuaan porttiaukosta hän joutui kallionlouhokselle. Louhos ulottui noin sata kyynärää rinnettä alas. Suuret särmikkäät möhkäleet oli kiskottu irti vuoresta, joka näytti uhkaavana tahtovan nielaista kitaansa jokaisen, koska sen ikuista rauhaa oli näin häiritty. Voiko olla mahdollista, että ihmiset saattavat alentua viettämään tuollaista orjan viheliäistä elämää kuin nuo kapakkasankarit, vaikka pelastuksen kallio on näin lähellä? Kerta huiskaus alas ja silloin olisi päässyt. Kylmä hymy leikki Hugh Ritsonin huulilla, kun hän ajatteli, että tuli mitä tuli, hän ainakaan ei tällaiseen kurjuuteen ainiaaksi jää.

Ikivanha vaahtera huojutti oksiansa muinaisen sakastin edustalla, ja rastaan viimeiset iltasäveleet kaikuivat sen tuuheista haaroista. Kaukana alhaalla aallot laiskasti huuhtelivat rantakiviä. Hugh Ritsonin jalkain juuressa oli toisenlaisia laineita — kuolleitten nurmettuneita hautoja. Muutamat, jotka tänne oli haudattu kauan aikaa sitten, oli haudattu kahleissaan. Maassa kahlehditut ihmiset — kirkon raunioilla vapaiden lintujen laulu. Valojuovat veden pinnalla tummenivat joka hetki tummenemistansa. Pian on päivä lopussa ja sitten nousee kuu luoden rauhallista valoansa niin kahlituille kuin vapaillekin.

Hugh Ritson palasi hotelliinsa. Hän tapasi poliisikersantin keskustelemassa pyöreänaamaisen miehen kanssa, joka oli tarjoutunut selittämään hänelle leikkausveitsen salaisuuksia.

"Hän on vankilan tohtori", kuiskasi kersantti Hughille, kun tohtorin silmä vältti.

"Kyllä — Drayton", vastasi tohtori, "sanoo itseänsä Ritsoniksi.
Oletteko hänen ystävänsä?"

"Ei", hän sanoi, "minä en ole hänen ystävänsä." Sitten hetken vaitiolon jälkeen: "Mutta minulla on määräys saada tavata häntä. Sitäpaitsi olen juuri kuullut hänestä parin vartijan keskustelun kapakassa tällä harjulla."

"Toinen oli pitkä mies, iältään ehkä viisikymmentä viisi vuotta, tukka harmaa, parta inhoittava, silmät tummat ja kostonhaluiset, arpi toisessa kasvossa ja ääni kuin variksella."

"Humph! Jim-porrasvahti — eronsaanut soturi." "Toinen oli inhoittavan näköinen lurjus, jonka kieli ansaitsee tunnustuksen."

"Horroeks — vanha toisluokkainen. Palvellut aikansa Dartmoorissa ja saanut ylennystä — saanut virkatehtäväänsä epäilyttävän kasvatuksen."

"He molemmat tarvitsevat toisen ylennyksen ja paljon korkeamman kuin entinen", sanoi Hugh merkitsevästi.

"Tarkoitatteko tätä?" nauroi tohtori pistäen toisen käden etusormensa vaakasuoraan ja pannen toisen kätensä riippumaan siitä etusormen varassa.

"Voiko olla mahdollista, että laki on voimaton taistellessaan rikollisuutta vastaan ja täytyykö sen kutsua joukko roistoja ja pelkureita vartijoikseen?"

"En kuullut mitään, mitä hän olisi tehnyt sellaista, joka estäisi häntä ylenemästä vaikka Rooman paaviksi."

"Olette aivan oikeassa: häntä parempaa miestä ei ole koko Portlannin vankilassa", sanoi tohtori, "ja jos hän ei ole aivan niin tahraton kuin hänen Pyhyytensä, hänen esiintymisensä tällä kertaa oikeuttaa hänet vaikka paaviksi."

"Te kai olette kuullut, että hän on nyt rangaistuskopissa", jatkoi tohtori. "Sivumennen, te ette voi tavata häntä ennenkuin maanantaina. Sitä ennen hän ei voi puhua kenenkään kanssa ja hänelle ei myönnetä pienintäkään lievitystä, poikaparalle."

"Siitä asti kun hän tuli tänne, hänen toverinaan oli muuan nuorukainen, joka poti keuhkotautia. Poika ei tahtonut olla sairaalassa, vaan vaihtoi sen vankilaan, kun sai siellä erikoisia oikeuksia. Hän tiesi kuinka monta päivää hänen vielä piti olla vankilassa ja merkitsi ne joka ilta puisen lusikkansa varteen. Siinä kuvastui hänen sielunsa kiihkeä huuto: pois, pois, pois! Tuo Jim-porrasvahti teki siitä suuren numeron. Poikaraukka tahtoi kuolla äitinsä syliin. Hänellä oli aikaa jäljellä enää yksi ainoa viikko, mutta 'herrat' lisäsivät hänen vankeutensa kuukauteen. Silloin hän epätoivoissaan heittäytyi mereen ja kun hänet saatiin ylös, hän oli kuollut."

"Oli. Hän joutui pois suunniltaan, hyökkäsi vartijan kimppuun ja riisti häneltä aseen käsistä. Jim-porrasvartija on ennen ollut ammattinyrkkeilijä ja syntyi kamala mylläkkä. Hän karkasi takaapäin B 2001 niskaan huutaen kuin riivattu ja iskuja satoi kuin vesipisaroita. Syntyi kauhea hämminki, ja vangit kirkuivat kuin hullut."

"Hän tarttui vartijaan, väänsi hänet melkein solmulle lanteesta, kohotti sitten päänsä päälle ja iski tantereeseen sellaisella voimalla, että se olisi vienyt hengen joltakin toiselta, mutta ei siltä mieheltä. Tuli lisää vartijoita ja vanki vietiin koppiinsa tomuisena, hiestä märkänä ja verissään, silmät hohtaen kuin tulipallot. He panivat pojan ruumiin penkille hänen viereensä, huulet valkeina ja kasvot sinervinä. Se oli kauhea näky, sen voin sanoa teille."

Hugh Ritsonin rinta kohoili ja ihme kyllä, jostakin hänen sydämensä syvyyksistä nousi merkillinen ylpeyden tunne. Tämä mies oli sankari ja hänen oma veljensä.

"Neljätoista päivää rangaistuskoppia ja kuusi kuukautta puoli annosta. Maanantaina hän pääsee pois ja silloin hänellä on sininen lakki, joka merkitsee hänet vaaralliseksi mieheksi."

"Tulkaa huomenaamuna ennen kirkonaikaa minua tapaamaan, niin saamme puhua johtajan kanssa."

XIV LUKU.

Varhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan portilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori menivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko päiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä, eivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen puhutella vankia.

"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan, että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."

He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota kaasutuikku valaisi.

"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.

Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä. Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.

Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata, että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen — unien lahjoittaman päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli hänen vieressänsä.

Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan, hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.

He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa. Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän keskusteli.

"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille markkinoille."

Papin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä vanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:

"Hän on aika mestari — kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka lauantai-aamu hänellä on harjoitus — eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä enempää kuin ruisrääkällä."

Ilmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei vain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew kulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:

"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli aika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan Rothschilden vaivaistaloon."

Muutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan pitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät karkaamista yrittäneet vangit.

"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta se on valhe", kuiskasi vanha mies. "Hän oli vain mutikoinnu hengen muutamasta herran viinimäen sanansaattajasta."

"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia taas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä sanon: Pitäkää silmänne auki."

Jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli monta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa. Saattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä muutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.

Tämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan nyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät horjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan aamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja kohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp, tramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle. He näyttivät — harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä — ikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin olisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli paikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat kahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.

"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan — mars!" Sitten uudistui taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista, saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen mies — käyden kuin runneltu eläin — sattui nostamaan katseensa akkunaan.

Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein — siihen yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia vedelle ja leivälle.

"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins", vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on palannut."

Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli, kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.

"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa alas."

Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä, kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa, joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja huutaen innoissansa.

Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä. Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä sitä veneenä.

Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta kappaleen ja sitoi ranteensa.

"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että vanki pääsisi pakoon.

"Hän on auttamattomasti tuomittu — hän on joutunut pyörteeseen ja virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.

Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän näytti uhmaavan sitä.

"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän lisäsi vankiin kääntyen.

Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on kärsinyt vääryyttä.

Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva. Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.

"Tässä on mies, jota haluatte puhutella", sanoi vartijapäällikkö kohteliaasti kumartaen.

Hugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan. Hän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle. Sillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki aseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja ylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin asti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella halveksien Hugh Ritsonia.

"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki säälittelyni."

"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle — jotakin tehtävää sinun puolestasi."

"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on tapahtunut?" jatkoi Hugh.

Hugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Äkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:

"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian kovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista kärsimyksiäsi —"

Vielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. "Muista mitä muut — eräs muu — on kärsinyt sinun kanssasi."

"Tässä, viekää minut pois", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä. Hän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. "Minä en tahdo jäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella", hän huusi tulisesti, "hän on tullut tänne kiduttamaan minua — siinä kaikki."

"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt", vakuutti Hugh. "Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani tänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä." Vanki vaikeni ja sanoi sitten hiljemmin: "Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?" Hugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin teroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä huomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.

"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut mies", hän vastasi nöyrästi. "Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni kaikesta huolimatta on sinulle tärkeä."

"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää kostonhimoasi", hän sanoi, "mutta sinä et saa minua katumuksesi välikappaleeksi. — Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois, minä sanon teille!"

"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja mädätä sinne", kuohahti vanki.

"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua", kuului Hugh Ritsonin huuto kahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.

Tuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan vastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.

"Meillä on valtion prokuraattorin määräys", sanoi johtaja. "Teidän asianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte Portlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän kanssanne."

XV LUKU.

Paul Ritsonia — älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa — ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen lähenevästä vapautumisestansa.

"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais' vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"

"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia, joit' hän angeleegist' tarttee."

"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha lunttu kiikkiin? Toren totta, minua hämmästyttää. Mutt' mää unohrin: sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."

Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja veti saappaansa varresta esille kirjeen.

"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen kirjeen Paulin käteen.

Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.

Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu asia tässä ruttuisessa paperissa oli.

Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."

"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä — sama, jonka keskustelua kirkossa seurasimme. — "Mää olen kuullu, että te olettekin työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono. Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie, lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä, eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."

Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.

Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta soitteli etukannella.

Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita, jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.

Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta, vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä — etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."

Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän. Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.

Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä. Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä muistellut.

Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin. Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen ei alentanut häntä, vaan lakia.

Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna, joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen otsaltansa.

Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin. Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja hautasi leukansa rintaansa.

Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä, miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten huomiota!

Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan, niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte? Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä korkea-äänistä iloa.

Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.

Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.

Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa. "Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä. Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui äänettömyyteen.

Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi. Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen "hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.

Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.

Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä, tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.

Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta, johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui, kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja sadatukset.

Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään — hän oli nyt kehnompi ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista. Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.

He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa. Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä — tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan, ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen, joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat: leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.

Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.

Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.

Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin. Kotiin! — Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa tapauksissa se oli tulo kotiin.

XVI LUKU.

Kahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille Keswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus oli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul Ritsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul Drayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin kartanoa Newlannin seurakunnassa.

Käräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone, jonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen rivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja asianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson asukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että tuskin saattoi hievahtaa.

Pöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa oli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat kuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen rinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha kirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen lempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää tuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä Hugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät hermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen päänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu naama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen muistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut syytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa, että välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui epätoivoa peittelevä huolettomuus.

Lähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja levottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli raidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin käytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan napinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin tällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja Lentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen taaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä niitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin äänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.

Kantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että sukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka nyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt hallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen miehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle. Selvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi, peittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka yksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja. Onnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen, kuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen sijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta tullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten nojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei vastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka puolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi yleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen täytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan, joka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän päässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin alla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten kaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti maasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten muodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.

Drayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. "Te menitte naimisiin Paul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen toimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?"

"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti teidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?"

Kuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä. Tuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa päästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö valallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla, ei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen Hugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.

"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön junalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli matkustettava takaisin Cumberlandiin?"

"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies, jota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä menin hänen kanssaan vaunuun."

Drayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten takaisin.

"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi meihin, ellei kirkkoherra Christian."

Taas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän tahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka kirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä. Nämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä on joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu tapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä suurempaan hämärään.

"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän muotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän puhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä."

"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan muuttanut hänet."

Yleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui vastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.

"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti teidät luostariin?"

Herra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin, jota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa kikattivat.

"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta mainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?"

"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin talossa Hendonissa?"

"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle sinä yönä?"

"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä hetkellä ole oikeussalissa."

Ei vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että kantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.

"No, sen asian me voimme jättää silleen", jatkoi tuomari ylhäisesti hymyillen. "Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne kanssa mitään erimielisyyksiä?"

"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan, kun olitte Hendonin kapakassa?"

Greta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. "Kyllä, minä vannon sen", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.

Herra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä asia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.

Tämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut se mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli nähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän oli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina ja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.

"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra Hugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin nimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen, että vastaaja on sama mies."

Tuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä syntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.

Puolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada uskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta siitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina kuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että vast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän hääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan kohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen mies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä. Edelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson, on joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen. Onneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman todistuskeinon — ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa, ettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi oli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul Ritsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään, mitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut kahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään vastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.

Dick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että Paul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä kaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi sitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui. Yksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa asioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet katselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.

Seuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul Ritson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin muutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa oli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.

Kutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät tietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi julmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt jotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut pettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt kulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet oli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot, seppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies, Job Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen kapakoitsija — kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.

Joku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut, kun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli mainittu arpi.

Toinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.
Se oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään
Hindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.

Kolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä on luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä harvinaisessa paikassa.

Yleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet hymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin tarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se kulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä kuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava oikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle annettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin väärällä tavalla oli tahdottu riistää.

Kantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista heikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen, että hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti tämän asian ajaaksensa.

Oikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan takanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla ja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin päännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin hiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen päähän.

Hugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä kantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi hänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän kohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:

"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka voivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä näyttävään juttuun."

"Jos onkin mahdollista", alkoi asianajaja, "että oikeus panee enemmän arvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä suutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin sen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä sallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä, joiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi oikean ratkaisun — Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää olevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu kuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus olisi varmin ja sitovin — Paul Ritsonin äidin — mutta hän, ikävä kyllä, on kuollut maailmalle."

Drayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin hidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut. Laskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan koettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.

"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla kieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi kieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä — Paul Ritsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton."

Tämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut tuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti hänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa ilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat vetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.

"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista mahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin ratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen."

Tämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut paikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä mielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli oikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä niitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos näiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä hetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.

Hugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä, ja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies käräjähuoneeseen.

Jokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki, johon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: "B 2001 P.S." ja sen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja hänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa, mutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi ihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle tietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille toisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen koko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien kädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen kätensä ovat kaikkia vastaan.

Kantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat kutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.

"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley, katsokaa tänne. Kuka on tämä mies?"

Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen pudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli kauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat piirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli vähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen nimellänsä.

Hugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava värähtely ilmaisi hänen tunteitansa.

Yksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. "Tahtooko vastaaja asettua hänen rinnallensa?" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen seisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki terävästi häneen.

"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.

"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on sinun miehesi?"

Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä, salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi vangin kaulaan.

Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun.

"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul Ritsoniksi.

Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:

"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:

"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875, että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, ei ollut Paul Ritson?"

"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"

"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän valan nyt?"

Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson painoi päänsä alas.

"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"

"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut rikokseni."

Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista hirsipuuhun?"

"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."

Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.

"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"

"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö tämä ole ilmeinen petosyritys?"

"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."

Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.

Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.
Vankia ei voitu vannottaa.

Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät, ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa, tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."

"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan
Ritsonin vanhin poika?"

"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"

"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." — Vanki nauroi katkerasti. — "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän nimenne — Paul Drayton vai Paul Ritson?"

"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te saatte takaisin nuoren vaimonne."

Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:

"Kaksi todistajaa — toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen teidän vaimonne — on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se henkilö?"

Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan. Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!

Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa — hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:

Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.

Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä päälle.

"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano se heille, oi sano, sano!"

Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.

Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen sydämessänsä.

"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen poika", hän mutisi kuuluvasti.

Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla uskomatta.

"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää
todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul
Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä
Paul Ritsonina."

Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan huntu ja puku. Se oli sisar Grace.

"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on nyt oikeussalissa."

Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen. Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:

"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat vastapäätä, on teidän poikanne?"

"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."

"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"

"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton. Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten", sanoi tuomari.

"Se olitte te, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä hetkellä."

"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari. "Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin lienee teidän selityksenne saanut — ja laki saa teidän suhteenne menetellä, miten asianhaarat vaativat."

Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa. Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä — toinen väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.

Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä. Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.

XVII LUKU.

Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät. Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen marssinsa huoneessansa.

Tänä iltana — se oli keskiviikko-ilta — kun pimeys peitti laaksot ja vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.

"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani — vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?" "Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? — Ei." Ja joka kerta kun alhaalta tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät tuntemaan omiansa.

"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka juuri tuli ylös aukosta.

Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen sydäntä hattunsa suojassa.

Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun, joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti, kun kori alkoi painua alas.

Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.

"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.

Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut, huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden. Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.

Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.

Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan. Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella, oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.

"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä. Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta mies tarttui takaa häneen.

"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka jäisi suremaan?"

Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.

Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta suojasta.

"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme ikinä pääse."

He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän pimeyden läpi.

Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli nyt kuiva.

Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.

"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley ja kääntyi mennäksensä.

Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä, ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.

Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.

Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta, häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen kovat kasvot sulivat.

Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.

Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan. Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä silmissänsä.

Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja hurrasivat viimeisen kerran.

"Tomppelit — he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi yksinäistä käyntiänsä.

Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen, mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa synkistyivät.

"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha te olette?"

"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment' kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä vastaan ja Nelson nujersi sen."

"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."

Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.

Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen. Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma tai vähäpätöinen selitys.

Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys, jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton kohina ulkoa.

Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista, ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona. Kun puhelu vaikeni, hän lauloi — ensin Davidin psalmin: "Hullut sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.

Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies — vielä nuori, vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä, viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen — huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha, oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja silmissä paloi synkkä tuli — yksin maailmassa, hylättynä ja omistaan erotettuna — kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.

Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan kaivosmieheen.

"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä, kun kerran teidän aikanne tulee."

"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran, joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."

"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.

Seuraavana aamuna — lauantaiaamuna — hän kirjoitti kirjeen ja lähetti Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine hyvinensä mennä tiehensä.

Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla myrskyinen yö.

Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.

Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."

Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin, häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli, keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat vapisivat, mutta yhä eteenpäin — yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa, joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui kuoleman siipien suhina.

"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.

"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha — mikään ei voi minua pelastaa."

"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."

"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."

Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko sunnuntaiaamuna nousee."

Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi. Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."

Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian. Lähtekäämme ulos sitä vastaan."

Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun päähänsä ja avasi oven.

Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.

Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä. He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut. Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle. Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.

Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä. Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman loistavaan valomereen.

Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi, rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän itki kuin avuton lapsi.

Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti. Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.

Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus, toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.

Vanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi, olivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat juhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli. Maailman työ oli taaskin alkanut.

XVIII LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin vuorella Ghyllin takana oli tavatonta liikettä. Oli keritsemispäivä. Koko katras näytti muutamia päiviä sitten tapahtuneesta pesusta muuttuneen valkeammaksi ja villavammaksi kuin ennen sitä ja se oli ajettu kiviaitaukseen. Keritsijät olivat istuutuneet turvevalkean ympärille, jossa keitinselässä riippui tervakattila. Pojat, "kiinniottajat", toivat yhden kerrallaan kerittäväksi ja tytöt, "auttajat", kantoivat pois lämpimän, tuoksuvan villan ja heittivät sen avoimesta ovesta vajaan. Kun lammas kerittiin, vietiin se tulen ääreen ja kupluilevalla tervalla poltettiin siihen Ritsonien merkki. Ilmassa kuului keritsimien metallinsointuinen kilke, ja kaiken yllä hohti päivä täydeltä terältä pohjattomalta sinitaivaalta.

Pitkässä liinatakissa, jossa oli terva- ja veritahroja, villanihveä ja -haituvia, kirkkoherra Christian liikuskeli keritsijäin keskellä kädessä valtainen laatikko salvaa siltä varalta, että keritsimet sattuivat haukkaamaan palan lammasparan nahasta.

"Me olisimme voineet orottaa isäntää kerittemisjuhlille — vai?" kuului vanhan Reubenin ääni keritsimien kilkkeen yli.

"Hän on täällä, ennenkuin työ loppuu, jos Jumala suo", vastasi kirkkoherra.

"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii — hitto hänet vieköön … Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'."

"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! — Täytyy olla porsaankyljyksiä, lammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? — Pitäkääpäs tuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn rinnan ja vattanaluksen puhtaaksi… Tuleeko rouva myöskin kotiin?"

"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunnu. Pysy paikoillas … hiljaa nyt… tahroks' toisen näpsäyksen, häh? … Ja nuori rouva Greta — tuleeko hänest' rouva nyt?"

"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen kuin Paul sen jätti — ja kaikki on menny nurin päin … Noh, nyt se on keritty — taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön."

Iltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä, naisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He nauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi miestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa, ja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä voimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen irti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät tavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet kohosivat heidän jäljessänsä.

He kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he matkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli hyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja oikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa äänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen, hurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä jatkamaan työtänsä.

Kun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä työntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli joku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen lujaan syleilyynsä. "Vihdoinkin!" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli äyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki suloisia kyyneleitä.

Kirkkoherra Christian saapui portaitten eteen meluisan joukon ympäröimänä. Ensimmäisinä ja muita iloisimpina olivat seppä ja mylläri ja aivan heidän jäljessään kapakan isäntä ja postinkantaja. Kaikki huusivat aivan kuin halkaistakseen messinginvahvat kurkkunsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset pidot. Ensin juhlittiin vanhassa keittiössä: suurenmoiset pihvikasat, lampaanpuoliskot, herneet, makeat vanukkaat ja piirakat koristivat pöytää. Sitä seurasi tanssi ladossa, joka oli valaistu turnipsiin pistetyillä kynttilöillä, lyhdyillä ja soihduilla.

Mutta pappilassa istuivat Paul ja Greta äänettöminä kädet yhdessä. Silloin tällöin saapui kirkkoherra heidän luokseen jutellen iloisesti jokapäiväisen elämän hyörinästä ja pyörinästä aivan kuin sen kulkua ei mikään olisi häirinnyt. He söivät yhdessä illallista ja istuivat lähelle puoliyötä. Vihdoin vanha Christian otti esille vihreän aikakirjansa ja kirjoitti:

"Kesäk. 3. — Niin on siis Paul tullut kotiin pitkän poissa-olonsa jälkeen, ja minä vietin aamupäivän vuorella, jossa lampaita kerittiin ja ansaitsin aika nipun villoja ja mitallisen ruista. Iltapäivällä pistäysin Keswickissä, jonne Randal Alstone oli lainannut minulle tammansa ja ajopelinsä. Lentävässä Hevosessa en joutanut istumaan, vaan join seisten olueni keskustellen samalla John Proudfootin ja Richard Parkinsonin sekä erään naapurin kanssa, joka tulee huomenna meille kattamaan alangon latoa. Sitten suoraan Keswickiin, jossa oli suuri ihmispaljous koolla, ja se tervehti meitä niin sydämellisesti ja riemu oli niin korkealla, että minun oli vaikea säilyttää ulkonainen tyyneyteni, kun sydän oli haljeta. Saatuani Paul-poikani viimein oli aikomukseni ajaa suoraan kotiin. Mutta ne hyvät ihmiset eivät sallineet sitä, vaan riisuivat tamman valjaista ja tarttuivat itse aisoihin Niin me saavuimme kotiin kuuden maissa, ja siellä oli kaikki hyvin, ja minun rakas Gretani odotettuaan niin kauan sai nyt Paulinsa omakseen, ja Paul hyökkäsikin sisään jo ennen minua. Minä jätin heidät kahden ja syötin ja juotin tamman, sillä Peter on joskus sellainen kitupiikki, ettei raatsi antaa hevoselle, mitä se viitsisi syödä. Vietin iltapäiväni korjaten kenkiäni, joihin ostin pennyn edestä nauloja Thomas Seedin puodista, ja jätin Paulin kokonaan Gretan hoteihin. Sitten söimme illallisen ja luimme psalmin ja minä rukoilin perheeni puolesta ja istuimme sitten vielä puoliyöhön. Niin minä vetäydyn omaan huoneeseeni sovussa kaiken maailman kanssa ja jätän kaiken Jumalan huomaan. Jumala antakoon minulle ja minun omilleni anteeksi kaikki synnit, joita ehkä ajatuksin, sanoin ja töin olemme tämän koettelemuksen aikana tehneet. Jumala olkoon kiitetty, koska Hän meille voiton antoi, ja rangaisten vihollisiamme soi meidän vapautua onnettomuudestamme. Amen."

Kirkkoherra Christian pani kynän kädestänsä telineelle ja kuivasi kirjoitustansa tiputtamalla sille hiekkaa lasitötteröstä, kun veli Peter astui sisään kynttilä kädessä ja puristaen toisen kätensä tyngällä kirjettä kainaloansa vasten. "Tuomas Kyttyräselkä antoi minulle tämän", hän sanoi Paulille ja heitti kirjeen hänen polvillensa. "Minä olin niin sekaisin niiren kauheast' melust', ett' olin sen vähällä unohtaa."

Kirkkoherra Christian pani vihreäkantisen kirjansa hyllylle, otti kynttilän hänen kädestään, lausui hyvää yötä ja meni vuoteellensa.

Paul avasi kirjeen. Se oli kääritty paperiarkkiin, jonka päällä oli St. Margaretin luostarin leima ja ainoastaan sanat: "Lähettänyt edelleen sisar Grace" Paul alkoi lukea kirjettä ensin ääneen ja Greta katseli hänen olkansa yli. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuun, kun ääni tyrehtyi ja hän pysähtyi. Sitten hiljaisuuden vallitessa molempain silmät liukuivat yli kirjoitettujen sanojen. Kirje oli seuraava:

"Äiti! Minä olen syvästi rikkonut sinua vastaan, ja sinua vastaan tehtyä vääryyttä ei voi koskaan sovittaa. Menneisyys ei palaa ja mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi saada. Ei ole meille suotu voimaa pyyhkiä pois niitä syntejä, jotka olemme tehneet tai hävittää toisten sielusta niitä kärsimyksiä, joita olemme heille tuottaneet. Ne jäävät ja pysyvät sellaisina kuin ovat. Minä en ole niin huono ihminen kuin ehkä näytän, mutta mitäpä hyödyttäisi tässä käydä puolustelemaan itseäni? ja kuka minua uskoisi? Minun elämäni on ollut yhtä ainoata pitkää erehdystä ja minun kohtaloni langat ovat sotkeutuneet. Enkö minä ole esiintynyt pienessä maailmassamme kovana ja paatuneena miehenä? Mutta pohjaltani minä en ole sellainen, vaan intohimo on tahrannut minun sieluni. Olen etsinyt rakkautta sieltä, mistä rakkautta ei voida löytää, ja nyt minä olen sen raunio, mitä minusta olisi pitänyt tulla. Jos minä tein vääryyttä tieten ja tahtoen, tapahtui se vasta sen jälkeen, kun intohimo pääsi minua hallitsemaan. Jos minä näin asiat toisenlaisina kuin ne olivat, tapahtui se siksi, että intohimo teki minut sokeaksi. Äiti, jos on olemassa Yksi, joka valvoo ja tuomitsee meidän elämäämme, varmasti Hän näkee tämän ja ottaa vaikuttaneet olosuhteet lukuun.

"Sano hänelle, että minä toivotan hänelle tyyntä elämän matkaa. Jos minä olisin mies, joka voisin rukoilla, ehkä minä rukoilisin taivasta siunaamaan häntä. Mutta minun sydämeni on suljettu rukoukselta. Ja mitä sittenkään minun rukoukseni voisi hyödyttää? Lopultakin minä olen antanut hänelle takaisin jalon miehen rakkauden. Ja nyt minun tuhottu elämäni on päättyvä. Tässä on loppu — surullinen loppu.

"Äiti, minä en elä kärsiäkseni maallisen rangaistuksen rikoksestani. Älä pelkää, minä en nosta kättäni itseäni vastaan. Ole siitä varma, miten epävarmalta kaikki muu näyttäneekin. Mutta sangen pian tämä intohimoinen ja kapinallinen sielu on Jumalan iankaikkisella tuomiolla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAGARIN POIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.