The Project Gutenberg eBook of Shenstonen rouva, by Florence L. Barclay

Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.

Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina, ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä puhjetakseen ajallaan esiin.

Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.

Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja kodikkuudesta.

Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen, syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.

"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"

Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien kähäräinsä lomitse — silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta, joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.

"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa. Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen —! Mutta samapa se; Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa kun hän on poissa."

Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.

Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen, harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.

Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.

"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki oli hyvin.

Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut luoksenne yöksi? Saavun 4.30.

Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä. Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut mitään uusia tietoja ulkomaalta."

"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin, Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.

Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen odotus.

"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän tietäisi!… Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman! Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."

Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja luonto odotti valkoista käärinliinaansa.

EDELLÄKÄVIJÄ.

"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja vielä te päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti, voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja aamiaisella sekä viehättävällä tête-à-têteillä niiden välillä. Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."

Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan sitä hänelle.

Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä, antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle, hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä odottamattomasta tête-à-têtestä."

Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.

"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta — siihen saakka kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne — on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."

Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten, harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui eteenpäin ja katseli tuleen.

"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby, että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."

Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon huolekkaan täsmällisesti.

Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä — jos sallitte — neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä — mitä pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"

"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme. Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna, nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut. Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä, jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla, hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä hänellä oli siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä hännästä.

"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin Mikaelin vanhan metsästystakin — saman joka on tuossa taulussa — ja panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti puhuen — ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa kapselissa..?"

Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet ymmärtävät meidän puhettamme?"

"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme, jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden ajatuksista samaa keinoa käyttäen."

"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen rakkaalle koiralleen."

Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään valkoiseen kääryyn.

"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin pikku koputuksin.

"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana", huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään välittänyt huomautuksesta.

Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.

Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia, kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata, laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.

"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja minä vastasin siihen."

"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa, kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."

"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena kuin se ilmenee Raamatussa."

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät, kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois haudattavaksi."

"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa, jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy? Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."

"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby. "Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli. Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?' Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana. Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan. 'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata! Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni luo'. — Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista kokouksista!"

Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun 'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"

"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut eräältä silminnäkijältä. Mutta — kuten sanoin — minä pidän teidän sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista, taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin jo jotain mihin uskoa. — Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois teevehkeet; ja sitten — saanko tulla potilaaksenne?"

MITÄ PETTER TIESI.

"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen. Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."

Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin. Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen. Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.

"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle suoritukselle."

"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä tunnen. Garth Dalmain on nero!"

"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä, lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."

"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia ystävilleni, niin että kaikki — paitsi herttuatar — loukkautuneina kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin: hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja uutisia, josta taivas varjelkoon! — ja kun äiti korskahtaa taivaaseen päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! — niin hän on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä lähtemään Shenstoneen syksyllä."

Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä — vaikkakaan se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä — kuitenkin hellästi varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi. Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen, seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello kuusi Lontoosta. Minä vaadin pidättämään sen siihen saakka. Jos he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti aikaa."

Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan, lady Ingleby, — jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että joku ystävänne — joku muu kuin äitinne — ilmottaisi ne teille hellävaraisemmin?"

"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei hän ole tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden pitäisi minua varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"

"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"

Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava. Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin kasvoihin.

Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot. Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä. Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä, ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia, jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan ongelman selvityksen, vai — tulisiko apu liian myöhään?

"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."

Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti — iloista pikku naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.

"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei, hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista. Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden ongelma — ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan; vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa: Mikaeliin — mieheeni nähden."

"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja — Mikael ei siitä välitä. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta. Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi. Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin. Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo avioliitot ovat muodostuneet?"

Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista, mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.

"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias, yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys, arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia, että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse, joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan, jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle valaisevan selityksen suhteestani häneen — minä olin hänelle samaa kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin kaikkeni — kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja varmaksi. Mutta jos hän kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle 'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään, olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta — mutta — oi, voitteko ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa, koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi. Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise. Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa. Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta! Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle. Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta, taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee ajatukseni — kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! — Ja sanokaa nyt minulle, rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."

Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin tyynyjä vasten.

Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikeata löytää sanoja.

Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby, hän ei pitänyt — ei pidä — teitä sellaisena".

"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti, hellä, sievä koira; ja minä — minä en ole osannut olla parempi kuin hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät tunnu tyhmiltä ennenkuin olen ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan. Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne…"

"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen — hieroglyyfejä pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli — kaikki on samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän — teidän, sir Deryck — täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte — oh, aivan niin, älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."

Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin kello puoli tuntia yli kuuden.

"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."

"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi, vanhanomaisempi sävy — murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin, sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten — niin, siellä oli muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä tappamaan minut!"

Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun. Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle. Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille ongelman selityksen. Nainen — toverina, vaimona, osana hänestä itsestään — ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän, tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle. Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.

Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me kaksi; ja mitä tekemistä hänellä on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.

Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta loistetta.

"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta' Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin. Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. Hän oli Pyhä Mikael, ja meidän oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi — paremmaksi kuin koskaan ennen?"

Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin voimakkaan ja turvallisen tunteen — ikäänkuin varmuuden ettei mitään pahoja sanomia voinut olla tulossa.

Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."

Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja luki sen läpi kahteen kertaan.

Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä, että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.

"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"

Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi, "pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."

"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon olla samanarvoinen — vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te tulitte?"

"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi."

Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken tuon Mikaelista ja itsestäni?"

"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."

"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta ja uskollisuutta."

Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän; "kaatunut. Tahtoisin mielelläni tietää miten."

"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen tulevan", esitti tohtori.

"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä herttuattarelle, koska nyt — nyt kun Mikael on poissa — hän on ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän — hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo sukkeluus huvita tällä haavaa."

"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori, ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.

"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään — yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane — tiedättehän? Jane Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa — niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti on tapahtunut — eikö olekin?"

"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain huomis-aamuna."

Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.

"Ja minä uskon että Petterkin tiesi sen", sanoi hän kovalla, korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"

Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää taulua kohti.

VARMOISSA KÄSISSÄ.

Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka eivät nähneet mitään.

Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli tehtävissä.

Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön, kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.

Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen
silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady
Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,
Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."

Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan jäykistämissä suloisissa kasvoissa.

Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään. Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen, valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin. Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.

"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."

"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon. "Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai luottamuksen rikkomisen kautta.

Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen, tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen. Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.

Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne olivat naisen kasvot — ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.

Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä, omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.

Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää värisekotuksien ihanuuksia?

Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta, joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi, kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja se saattoi revähtää apoauki.

"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies, jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata tämän naisen, kun aika on täytetty."

Ja juuri sillä hetkellä — Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa vieressä miettien ja aprikoiden — juuri sillä hetkellä eräs voimakas mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon "kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei — jollei, oi Jumala, tämän maan päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."

Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä nainen, kun aika on täytetty."

Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos", kuiskasi hän.

Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin. Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."

Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten takaisin.

"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on surua itsellännekin?"

Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin: "Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Mutta — mutta, sir — koska te olette niin ystävällinen —" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän vaatimattomasti.

Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen
hyökkäyksessä Targaita vastaan.

"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me olimme hyvin onnelliset."

Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään naisen koskaan tehneen."

Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan tehdä jotakin hänen puolestaan."

"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.

Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua, kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi heti ylös hänen luokseen.

Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.

"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista. Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."

"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."

Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista kuningattarellekaan.

Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut, mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.

"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."

"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan. Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata tyytyväisenä."

"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä.
Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."

Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.

"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi viivytte niin kauan?"

Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään, vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.

"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa, mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.

"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä — minä en ole vuodattanut kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan itkunpuuskan puistattamana.

Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.

Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten, melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi kaiteen yli.

Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan, tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti hallin poikki.

"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."

Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä, pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä vanhaan villanuttuun käärittynä.

Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä ilmaisevalla liikkeellä.

"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter kuoli, ja minä en ollut vuodattanut kyyneltäkään!"

Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.

LADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse oman henkilöllisyytensäkin — siitä hetkestä lähtien lady Ingleby oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan menneisyyttä.

Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta — tyvenen surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta. Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.

Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä — koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus — kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth Dalmainin sepittämällä sävelellä:

    "Jo elvy sydän suruinen,
          ja laula, oi!
    Kun loistain kukkii Luojan maa,
          ei toivo kuolla voi.
    Miss' oisi sijaa surrakaan,
    kun taivaan rakkaus täyttää maan!"

Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta, seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.

Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen. Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden, Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen. Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen, kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.

Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta, ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen — tosin Targaita vastaan tehdyssä hyökkäyksessä — mutta tapaturman uhrina, menettäen henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä; oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta; kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen, sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.

Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine, uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto — kaikki nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti. Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta — — —

Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.

"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken, teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan, kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."

Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä. Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli — ah, hänen nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.

Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu — niiden kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina: Ronald Ingram ja Billy Cathcart — molemmat herttaisia poikia, Myran hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään, uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?" Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa, muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä aina, päivin ja öin.

Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina, pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut. Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään, laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana, olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen, menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi. Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."

Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja huomautti vain raukeasti, että — lukuunottamatta avioliitto-pykälää — ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan päässä Shenstonen linnasta.

Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään syyn, joka oli kaukana todellisesta.

Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan, säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä. Siispä, kun he — jännityksen lauettua — tapasivat Myran uudelleen, olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän — joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan — hän oli aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden tullut kysymykseenkään.

Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa 'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu luonani."

Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli Billy — suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! … Hyvänen aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"

Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.

Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä sanomalehdissä, kiusasi se häntä.

Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta, tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.

"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan kestämään elämää enää."

Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.

Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."

Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen tuomiotaan.

"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus, ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla? Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa päivässä — ja päästäkää minut menemään!"

"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan, suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät vapautetuksi."

"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."

"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen, pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä. Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin 'neiti' tai 'rouva' — mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta, tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä. Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle, elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä, lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on järjestettävä niin että joku — esimerkiksi tuo teidän uskollinen seuranaisenne Puistomajasta — on aina vapaa ja valmis lähtemään luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä. Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä. Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona, täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä, herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä ja perinpohjaisia toimenpiteitä… Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."

Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.

MOORHEADIN MAJATALOSSA.

Tulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja pikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä leviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon maalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä enenevin virkistyksen tuntein.

Hän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden seuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman lakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja matkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.

Ovella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen, mustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä kaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki lordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien tehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi Billyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.

"Täti Ingleby" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että hänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin isoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa; ja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa kirjottamaan nimensä vieraskirjaan.

Lady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan tupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat "Kahvi-huone" suoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin keskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot, vanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä vastapäätä, tupakkahuoneen ja "Vastaanotto-huoneen" nimeä kantavan oven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas vieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi oli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8. päivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:

    Neiti Amelia Murgatroyd |
    Neiti Eliza Murgatroyd | Nurmipiha, Putney.
    Neiti Susanna Murgatroyd |

Näiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä, täsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla nimi:

Kynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois hansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan huolimattomalla käsialalla:

Palvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja alkoi astua hänen edellään portaita ylös.

Ehdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti taakseen halliin.

Tupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen piipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan huolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa pronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat vanhemmat — lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat viikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.

Huomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen suuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.

Myra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja nahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.

Hän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut pelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi suoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta lakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta, vihellellen kuin mustaratsas.

"Jim Airth", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; "Jim Airth Lontoosta. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta kai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja." Saapuessaan sitten ylös, missä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan makuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: "Olipa kuinka hyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän sievemmin."

ROUVA O'MARAN KIRJEENVAIHTO.

Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.

Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani. Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä, Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre. Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja pitelet niitä, — ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti on jälleen valmis kerittäväksi!

No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni. Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen varma että neidit Murgatroyd — joista kohta kerron sinulle — eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset, sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia, jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään paheksuvaa naamaa.

Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen, tuottaa minulle iloa — leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin; valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten; kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.

Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää, syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!

Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava. Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin, todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.

Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla, syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme Murgatroyd-neitiä — oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta, nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista". Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia" Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa "suoraan Noakin arkista" — tiedäthän kuinka mielessään lopettaa lauseen heti kun on kuullut alun? — ja minä suoraan sanoen en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi, kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.

Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä — Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka, joka on nuorin — nuoremmalla puolen kuuttakymmentä — ja taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna rakas!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut purkautua.

Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun, jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet, joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu — Susanna piti sanomani — ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä — heidän pöytänsä on keskellä huonetta — niin että Susanna on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä pöytänsä ikkunan luona.

Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.

Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa Jim Airthiin — ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen! Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt, äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä, siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta, milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen. Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna rakas!" Kun tällaista tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi armottomasti raskaalla jalallaan minun nenäliina-paralleni, jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!" Mutta Amelia sanoo niin ja vielä paljon muutakin.

Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi? Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää teosta, nimeltä Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset, jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun, ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan tuntenut läheisesti Mikaelin.

Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat — kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin, Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan — oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".

Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara"; ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja, Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä. Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä. Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.

Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta" ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua. Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa. Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä sano niin, Amelia!"

Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä henkilöistä.

Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni, vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.

Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet, joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä, että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.

Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään voimakasta, en alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin, erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen kenenkään tuntematta siitä pettymystä.

Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana, mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.

Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee minulle hänestä — hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen. Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna, kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, — kun kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä. Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on mies!

Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen: "terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän niin hyvin paikkansa sinuun nähden; Sinä et ymmärrä väärin. Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.

Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:

Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla
ole paljon korvaa.

Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit, loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi, kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni poika! Ah, niin!

Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hän
kirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!

Ei, minulla ei ole mitään vastaan esiytyä riisiputinkina tai muunakaan yksinkertaisena ja terveellisenä laitteena, kun vain voin olla sinulle hyödyksi ja tyydyttää hetken tarpeen.

Olen todella iloinen saadessani niin hyvän sairaskertomuksen. Se osottaa Deryckin olleen oikeassa taudinmäärittelyssään ja hoito-ohjeissaan. Noudata viimeksimainittuja uskollisesti yksityiskohtia myöten.

Olen hyvin huvitettu selostuksestasi kanssavieraistasi Moorheadin majatalossa. Ei, en ymmärrä väärin kirjettäsi; en myöskään usko minkään hupsun herkkätunteisuuden taikka Susannan kaltaisen mielenrauhattomuuden voivan saada sinussa valtaa. Jim Airth esiintyy sinulle älyperäisenä asiana — tinkimättömän miehekkäänä voimassaan ja varmuudessaan, joka vaikuttaa hyvin puoleensavetävästi sen yksinäisyyden ja ajelullejoutumisen tunteen jälkeen, mikä viime aikoina on ollut osanasi. Mutta muista: milloin on kysymys elävistä ihmisistä, on turvallisen älyperäisillä asioilla taipumus muuttua tuhoisan persoonallisiksi, ja sinun tulevainen onnesi voi joutua vakaviin hankaluuksiin ennenkuin huomaatkaan vaaraa. Minun on myöntäminen, etten voi ymmärtää mitä varten tuo mies karttaa sinua. Hän kuulostaa sellaiselta mieheltä, joka olisi ystävällinen ja miellyttävä kaikille naisille ja kiihkeän uskollinen yhdelle. Ehkä sinun viehättävä suloisuutesi — joka on tosiasia, huolimatta Amelia-neidin vanhan ystävän puisto-huomiosta! — muistuttaa häntä jostakin ammoin-suljetusta sivusta hänen menneisyytensä historiassa ja hän tahtoo säästyä muistojen lehtien kääntämisen tuottamalta tuskalta. Susanna-neiti arvatenkin muistuttaa hänelle jotain hänen vanhapiika-tätiään ja hän voi niinollen vastata hänen hellyydenosotuksiinsa.

Se mitä mainitset siitä miten amerikkalaiset tuntevat meidän merkkikirjailijoitamme, johtaa mieleeni erään matkatoverin menomatkaltamme "Balticilla", Hartfordista, Connecticutista, kotoisin olevan miellyttävän naisen, joka istui vieressämme ruokapöydässä. Hän oli viettänyt viisi kuukautta Europassa lakkaamatta matkustellen ja saapui viimeiseksi Lontooseen — missä hän ei ollut ennen käynyt — odottaen olevansa aivan liian väsynyt nauttiakseen siitä; mutta huomasikin sen niin ylenpalttisen mielenkiintoiseksi ja viehättäväksi paikaksi, että elämä alkoi kulkea uudella vauhdilla ja väsymys unhottui. "Jokainen katu", hän selitti, "on niin tuttu. Me emme ole koskaan ennen niitä nähneet, ja kuitenkin ne ovat meille tutunomaisempia kuin omien syntymäkaupunkiemme kadut. Se on Dickensin ja Thackerayn Lontoo. Sen tunnemme kaikki. Tunnemme kadut niille astuessamme. Paikat ovat meille kotoisia. Olemme tunteneet ne kaiken ikämme" Minua ilahutti tämä kirjallisuudellemme annettu tunnustus. Mutta minä ihmettelen, rakas Myra, kuinka monet meidän vanhan Lontoomme kaduista, Terriple Bar'ista itäänpäin, ovat "kotoisia" sinulle.

Garth tahtoo välttämättä lähettää sinulle heti valikoiman omia suosikkejaan Dickensin teoksista. Niin että älä hämmästy saadessani valtavan kirjapakan ennen pitkää. Voit lukea niitä ääneen Murgatroyd-neideille silläaikaa kun he kutovat ja kerivät.

Garth nautti mitä syvimmin Amerikan-matkastamme. Tiedät kai mitä varten sinne lähdimme? Senjälkeen kun hän kadotti näkönsä, merkitsevät kaikki äänet hänelle niin paljon. Hän on niin poikamaisen innokas kuulemaan kaikkea mitä maailmassa on kuultavaa. Jokainen uuden äänikokemuksen mahdollisuus täyttää hänet innokkaalla odotuksella, ja silloin ei muuta kuin matkalle! Hän halusi mitä hartaimmin kuulla Niagaran ukkosjyminää, ja niin me lähdimme matkaan Valkoisen tähden linjalla. Ja kun hän sitten vihdoin seisoi lähellä Hevosenkenkä-putousta Kanadan puoleisella rannalla pidellen kädellään suojakaiteesta sillä kohdalla missä vaahto pärskyy katsojan ylle ja syöksyvän veden jyminä tuntuu ympäröivän joka puolella, oli hänen nautintonsa täydellinen. Ja seisoessamme siinä vierekkäin alkoi pikku lintu laulaa lähellämme puun oksalla! — Garth sommittelee parhaallaan kaikkea tätä sinfoniaksi.

Kuinka totta on se mitä sanot amerikkalaisten iloisesta ystävällisyydestä! Ajattelin sitä itse paluumatkallamme. Minusta tuntuu että he ovat ylimalkaan paljon vähemmän itsetietoisia kuin me. Heidän mielensä ovat täysin vapaat kohtaamaan mitä vilkkaimmalla hyväksymisellä ja mielenkiinnolla jokaista uutta tuttavuutta. Meidän järjetön brittiläinen tervehdyksemme: "Kuinka voitte?" — tuo iänikuinen kysymys, johon ei odoteta eikä toivota vastausta — ei voi johtaa muuhun kuin jokapäiväisiin huomautuksiin ilmasta; kun taas Amerikan: "Hauska tavata teitä, rouva Dalmain", tai: "Minua ilahuttaa tutustua teihin, lady Ingleby", on avoin ovi, jonka kautta pääsemme heti siirtymään täydellisempään ystävyyteen. Esittelyn hetkellä pidättyvä brittiläinen luonne liian usein kääntyy itseensä, arkatuntoisesti arvostellen tekemäänsä vaikutusta, hermostuneesti peläten esiintyvänsä liian avonaisesti, pelokkaasti varoen antamasta toiselle mitään itsestään. Mutta, kuten sanoin, amerikkalainen astuu vastaamme kohdatakseen meitä peittelemättömällä mielenkiinnolla ja suosiollisen odottavana; ja tuossa alttiin myötätunnon maassa me saamme puolessa tunnissa enemmän ystäviä kuin omissa jäykissä piireissämme puolessa vuodessa. Ehkä tämä mielipiteeni tuntuu sinusta puolueelliselta. Oli miten oli, he olivat ihmeen hyviä Garthille ja minulle, ja me olemme niin suuresti riippuvaisia siitä että ihmiset sanovat oikean sanan oikealla hetkellä. Kun ystävällisiä katseita ei voi nähdä, käyvät tahdikkaat sanat kaksinverroin tarpeellisiksi.

Kyllä, pikku Geoff'in silmät ovat kirkkaat ja loistavat ja niitten väri oikea kullanruskea. Monessa muussakin suhteessa hän tulee hyvin paljon isäänsä.

Garth lähettää sydämellisen tervehdyksensä ja lupaa sinulle erikois-säestyksen "Mustarastaan lauluun", sellaisen jonka voi helposti soittaa yhdellä sormella!

Tuntuu niin oudolta osottaa tämä kirje rouva O'Maralle. Se muistuttaa minulle ajasta, jolloin luovuin omasta itsenäisyydestäni ja rupesin käyttämään toisen ihmisen nimeä. Toivon vain että sinunkin kokeesi päättyisi yhtä onnellisesti kuin minun.

Ah, Myra rakas, on olemassa paras jokaista elämää varten! Joskus me voimme saavuttaa sen vain louhikoista polkua tai okaista tietä pitkin, ja ne jotka pelkäävät vaivaa, eivät saavuta sitä lainkaan. Mutta ne meistä, jotka ovat sen saavuttaneet, voivat todistaa että se maksaa vaivan. Kaikesta, mitä olet kertonut minulle viime aikoina, olen saanut sen käsityksen, ettei paras ole vielä osunut sinun tiellesi. Odota edelleen. Älä tyydy vähempään.

Tietysti ei meidän pidä ilmottaa Deryckille että Jim Airth — miten soma nimi! — oli mukana Targain luona. Hän siirtäisi sinut heti paikalle muualle.

Lähetä sairaskertomus taas ensi viikolla; ja pysyttele, jos tarpeelliseksi näkyy, kamee-rintaneulan turvallisen valvonnan alla.

HEVOSENKENKÄ-POUKAMASSA.

Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva O'Maralle.

Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta ainoatakaan.

Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.

Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa — oikeaa kullankirkasta kanervankukka-hunajaa.

Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten joka sanan.

"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'. Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia itsekin, kun koetan; mutta minun sir-deryckiläis-lauseillani on taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys — joka syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen — voisiko sellainen koskaan tulla tuhoisan persoonalliseksi?"

Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa, nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä, vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta juoru-annosta.

"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien minne päin suuntaisi kävelynsä.

Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.

Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja rautahiekka hohti kullankellertävänä.

Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.

Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle, joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen vaaleankellervässä sarssipuvussa.

Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa, sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.

Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän, jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä meren pinnalla.

Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa hiljaisuutta.

"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä; "epäilemättä — hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana — kaukana — todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin — tuskin tarpeen — kamee — —"

Pitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus — kaikki nämä yhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.

Lady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava vuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.

JIM AIRTH TULEE APUUN.

Tuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies, vihellellen kuin mustarastas.

Aurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti hurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren opaalivälkkeestä.

Tuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella pitkin rantamaa.

Hän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat hänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.

Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen päivänvarjon takana.

Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei elävää olentoa nähtävissä.

Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä", mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."

"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin perästä."

Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän jalan levyinen kallionkieleke.

Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista, vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.

Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä kiinnityskohtaa kädelle.

Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä. Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.

Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen.

Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät aallot eivät vielä olleet peittäneet.

"O-HII, O-HEI!"

"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.

"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja — vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."

Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin, hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata hietikkokaistaletta.

"Hyvin korkealla", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä, mutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin suosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa, olisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.

"Erinomainen ehdotus", vastasi Jim Airth kuivasti, "jos vene vain olisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin päässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika; eivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion töyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan ja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne veneineni, olisitte te ollut — hyvin märkä", lopetti Jim Airth hiukan epämääräisesti.

Hän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen olkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä näkynyt.

Hän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa sen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta niemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.

Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.
Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.

"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks' hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää", sanoi hän.

Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!" näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."

"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian! Älkääkä — katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."

Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa silmissään loisti peittelemätön ihailu.

"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät meistä taistelija-rodun."

Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin leski, — enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä — puristakaa kättäni ja lähtekää!"

Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti omassaan.

"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina. "Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään? Ja teidät — juuri teidät lisäksi! — Taivaan nimessä", kertasi hän itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja jättää" — hän keskeytti lauseensa äkkiä.

Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas, ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth ollut sanonut: "Juuri teidät lisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet käyttäytymään tahdikkaasti.

"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan", sanoi hän; "ja voi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku Susanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla."

Jim Airthin nauru kajahti raikkaana. "Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut kamee-soljessaan", sanoi hän.

Sitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä toimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: "Tulkaa, meillä ei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota myöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä selälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän; mutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni alkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä." Hän veti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi hakata pykäliä kallion kylkeen. "Meidän täytyy kiivetä", sanoi hän.

"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa pelastusmahdollisuutemme."

Äkkiä hän pysähtyi. "Näyttäkää kurkotusvälinne", sanoi hän. "Minun sylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa nyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte… Jaha, kolme jalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki kallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti voitte… Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan yhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa kun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri tässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet mennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt valittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä varten yhden toisia laajemman pykälän — miltei kielekkeen — juuri veden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun menen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan teitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se tuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka — teidän on seurattava minua ylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä."

"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni", sanoi Myra. "Minä tahdon seurata teitä askel askeleelta."

"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä kiinni kuin sormilla."

Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa, siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.

"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että teidän on pakko tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella välttämätöntä."

Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja kasteli heidän paljaat jalkansa.

"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään luja pää. Minä en voi kiivetä."

Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä kiinteästi silmiin.

"Te voitte kiivetä", sanoi hän. "Teidän täytyy kiivetä. Te kiipeätte. Meidän on kiivettävä — tai hukuttava. Ja muistakaa: jos te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse turmioon."

Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen vastustus-yrityksen.

"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä olen yksin maailmassa."

"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä elämä, jonka vuoksi elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä tahdon elää! — Hyvä Jumala, minun täytyy elää; ja niin täytyy teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."

Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.

Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta, ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili hänelle kalpein huulin.

"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"

Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin kovertamiinsa pykäliin.

"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti. Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?… No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei tämä sentään vie… Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako liian paljon… Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi… Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne… Sanokaa, jolleivät pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää naurako… Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy. Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni — toivon että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset — ja muistakaa että vyö on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä… Sivumennen sanoen, vesi taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös, ja sitten alkaisimme uudestaan… Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö! Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen kiinni… Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:

    Joukosta naisen jos valikoi,
    O-hii, o-hei, o-hoi!
    Hei, pojat, hoi!
    Nancy Leetä parempaa ei löytää voi,
    Hei, pojat, hoi! O-hoi!
    Tuolla hän nyt —

— Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että tämä pykälä on vähän enemmän oikealla

    — huivia huiskuttaa,
    Laiturilla seisoo ja mua odottaa;
    Aina kun laineille lähden mä pois,
    Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois;
    Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee,
    Jussillensa suojaa hän rukoilee,
    Hei, pojat, hoi! O-hoi!

"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä kielekkeen suoraan yläpuolellamme."

    Perämiehen pilli jo kannelta soi,
    O-hii, o-hei, o-hoi!
    Hei, pojat, hoi!
    Viime maljan vielä juoda nyt voi,
    Hei, pojat, hoi!
    O-hoi!
    Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.

— Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi kielekkeellä.

Älköhön — luitamme — saako valtoihin —
Vanha Davy — Jones — ken hän lieneekin,

värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea niiden vastaavan hiekkakiveen.

Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "O-hii, o-hei!" kuului hänen äänensä ylhäältä.

Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.

Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan, ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut — pudonnut kuolleena lattiamatolle… Lady Ingleby tunsi että hänkin oli putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta. Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten — pitkä käsivarsi ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.

"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa, "niin minä voin nostaa teidät."

Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän. Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.

"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani. Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda… Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin, niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä — elävinä."

MEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.

Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä heidän omituisessa yksinäisyydessään.

Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset, pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta; ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen hartautta.

Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "Isä meidän" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.

Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset, harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua 'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa, joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"

"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta! Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan. "Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana — kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on pidettävä siltä varamme."

Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:

"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas, oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me astelemme polkua pitkin."

"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."

"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka lienee teidän laitanne?"

"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin papereita esille — minä en ole erittäin järjestystä rakastava. Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt samoin nytkin."

"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan", sanoi Jim Airth.

"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin itsellemme", sanoi Myra.

Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen äänettömyyden — ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin, missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.

Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan tahdikkuuden vaatimukset.

"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja — siis olemme velassa toisillemme."

"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te ette ole minulle velkaa mistään."

Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen, levollinen hymy kasvoillaan.

"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän kuivasti.

Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa toistensa kasvot.

Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin, ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.

"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."

"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta merkille jokaista yksityisseikkaa?"

"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja väsynyt käristettyyn kalaan — älkää naurako; pienet asiat auttavat ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin. Silloin portti levähti auki, ja TE — suurin kultakirjaimin — lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi, jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista. Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle aina ollut — TE, suurin kultakirjaimin."

Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa lujalla, empimättömällä otteella.

"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen — minun haluttaisi antaa teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen — mieluisen yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."

"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt — ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette arvatenkin Inglebyt?"

"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim — jos… jos kerran teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte — mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia — niin, minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa — miksi ette silloin koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen? Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi Susanna-neidille?"

Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän lausui:

"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun täytyy sanoa se teille.
Mutta — saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"

Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä. "Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."

Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain tiukemmaksi.

Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä pimeyteen.

Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt mitään — en elämästä enkä rakkaudesta; enkä — kuinka voisin selittää, Jim Airth? — enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä vuotena."

"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein hämärästi, että olin jäänyt ilman parasta elämässä. Nyt — tiedän että niin oli."

"Kuinka kauan olette ollut — kuinka kauan hän on ollut kuolleena?"
Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.

"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui hyökkäyksessä Targaita vastaan."

"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin; tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."

Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon alkoi selvetä.

Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies ja erinomainen — mutta, hyvä Jumala! Hänen miehensä! Mutta kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta — kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä oli jokin yhdysside.

Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta…"

Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."

Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli merkitystä, oli se, että — selittäen tai selittämättä — Jim Airth ymmärsi.

"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella. "Minun kokemukseni ovat vailla parasta ja käsittävät samaten kymmenen pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän. Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman, tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi; ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen — minua vanhempi mies — joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan. Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin — vaimoni lähti luotani."

Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä vastaan heidän alapuolellaan.

"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut, turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa? Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi. Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä, kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten — vaimoni kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta. Mutta — satuprinsessani, saanko sanoa sen? — jo päiviä sitten aloin tuntea varmaksi että teissä — TEISSÄ suurin kultakirjaimin — ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon, etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette vapaa. — Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi 'Jimiksi'."

Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"

"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. — Minä en ole portinvartijatar, Jim! — Se on sievä pikku talo aivan erikseen juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."

Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."

"Lordi Ingleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä silmäkulmia. "Minkätähden ei lady Ingleby?"

"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä hänellä on, kuului hänen miehellensä."

"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti.
"Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."

"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin lady Inglebyn kanssa?"

"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja hänellä oli tapana puhella unissaan."

"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter! Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku poika, jonka nimi oli Petter."

"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo nimi ainoa, jota hän mainitsi?"

Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa ympärille.

"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa minun kuulla se nyt, minä pyydän."

"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä — se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan päälle. Sitten — oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"

Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen erikoinen vahva puolensa?

"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"

"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.

"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: 'Hyvää yötä, kesä, hyvää yötä, hyvää yötä', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: 'Nyt minä nukun'."

Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän 'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."

"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti.
"En koskaan enää…"

"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän — tarkotan, Sussu pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."

"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi tai tuota päänsärkyä?"

"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en polta itse."

Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin." Hän puolittain nyyhkytti.

"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin. Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa. Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."

Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.

"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan. Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa', sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin, joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja — oi, ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne lady Ingleby!'"

AAMUTÄHDEN ALLA.

Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.

Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja vetäytyi kauas etäisyyteen.

Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi. Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos pimeyteen.

Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä; hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.

Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.

Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.

"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja tyytyväisenä."

"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan peninkulmien päässä!"

"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava. Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"

"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen? Auttakaa minua!"

"Teidän täytyy ruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne… Juuri niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua paikaltani. Nyt, armas, — kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."

Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä, kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.

"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas; mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin. Tiedättekö mitä tarkotan? Jumala on täällä. Kun olin hyvin pieni poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? … Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus… Kuinka kalliit ovat minun edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä herään, olen minä vielä tykönäs'."

Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa", sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."

"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari, täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta — jos sinä tahdot luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana. Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä, jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi lukemaani värsyä ajatellen."

Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen verrattoman runon:

"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää luo aamunkoite ruskon loisteloon; sulompi koita, ihanampi päivää on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.

    Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,
    kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;
    Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,
    kun kastehelmin hehkuu aamu uus.

    Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan
    kointähti kirkkaan kuvaimensa luo,
    niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan
    Sun kuvas yksin heijastua suo.

    Kun sielu uupuneena uneen vaipuu
    ja sulkee silmät luottain valvontaas,
    on lepo armas; armahampi kaipuu
    on herätä ja löytää Sinut taas.

Kun kerran suureen aamuun sielu herää ja mainen elo häipyy pimentoon, ah, silloin kirkkaampana päivänterää tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"

Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset liikkeet kätensä alla.

HERÄÄMINEN.

Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella missä hän oli.

Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan mereen.

"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"

"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.

Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa, johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä sanasta: "Jim Airth".

Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.

Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän, "olenko tuleva tuntemaan parhaan?"

Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle, joka oli peittänyt hänen kättään.

"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? Mitä?
Sisään? — Ohoo! Totisesti!"

Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne selväksi nopeammin kuin hänelle.

"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua ylös… Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä irrotan itseni tästä kiila-asemasta… Totta totisesti! Luulenpa että olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit: 'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla meidän aika lähteä kotiin."

Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli sitten kädellään pörröistä tukkaansa.

Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran silmissä.

"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen kera. Paljonko kello on, Jim?"

"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso! Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen? Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen eteen… Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'. Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan, parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut sanoa sitä vielä… Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät, juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."

"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.

"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth. "Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui. Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! … Kas sillä tavoin."

Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.

Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady Inglebyn silmiin.

Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet parhaan."

He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.

Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.

Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle, mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja veti Myran perässään.

Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi- ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa, kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.

Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.

Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä onnistumisesta.

Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi, eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.

"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi. Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia. Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan pöytään."

Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.

Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?" huudahti hän äkkiä.

Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat liekehtien toisiinsa.

Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi arkailematta Jimin silmien leimua.

Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:

"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."

Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.

Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa tulevan.

"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen saavuttanut korkeimman!"

Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.

KULTAISIA PÄIVIÄ.

Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko. Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava eheästi ja täysin sydämin.

Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.

"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko, Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"

Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi kuusamamajaan päin.

"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata sinua", sanoi Myra; ja katse, jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin vastaväitteen epämääräisyyden.

Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata, kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista, joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.

Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.

He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä uudelleen ylös.

"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme. Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."

Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan, kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää kyselemättä.

He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle, Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien: "Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.

Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin loukkaavaa — se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään — ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja romantiikan maaksi.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" — oli koko elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen, joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.

Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan: "Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"

Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.

"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan todella totta että te menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet kauan?"

Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."

Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi, selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.

Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille, nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli häntä.

Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja poistui huoneesta.

Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.

"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina, suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi tarjotakseen minulle teetä!"

"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "Minä ainakin aion tarjota sinulle teetä."

Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli. "Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.

Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan Overdenessä.

Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.

Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.

Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.

Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"

Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim — tuskin osaan oikein sanoa. Helppoko? Niin, luulen kyllä että sinusta tulee olemaan helppo puhua hänen kanssaan."

"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime ajoistaan?"

"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim — tiedätkö kuka sen teki?"

Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen.

"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."

"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä, ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä, sanoisitko sen hänelle?"

"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi lordi Inglebyn' — ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen. Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai epäonnistumisen mukaan."

"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä että otti patentin kaikille keksinnöilleen."

"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee 'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"

"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen päättäneen olla mistään tietämättä."

"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin yksityisiin arveluihin."

"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä puristamaan."

"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra, jos minä saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby, — tuntisitko sinä sillä tavoin minun tähteni?"

"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni, en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"

"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"

Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan sinut."

Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle: "Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes päivääkään?"

Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella, ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa edes päivääkään?"

Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"

Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita vihellellen:

    "Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein;
    Älköhön luitamme saako valtoihin
    Vanha Davy Jones, missä lienemmekin…"

Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:

Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä hetkiä jo lehtimajassa.

Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidän täytyy kiivetä!"

"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."

"Jim", kuiskasi hän, "on hirveän tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle, Jim, ettemme olisi voineet mennä pätevästi naimisiin täällä — ja ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole lainvoimaisesti naimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet myöntävä, — niin todella myöntävä — minun olleen oikeassa. Olet pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia' — Jim — rakkain! Katso kelloa! Minun täytyy mennä. Amelia Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan ohi… Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim — minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut menemään."

"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan — "kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."

"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle, ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. Jumala on täällä.' Ja sitten sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim — minä ajattelin että sinä olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin Jumalaani."

Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.

Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi, osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"

Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas, parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä, rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.

Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä — kymmenen pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan parhaan?"

Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli. Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:

    "O Luoja, joka pelastat,
    Kädelläs aallot asetat;
    Jok' annat meren myrskylle
    Sanallas käskyn: Vaikene;
    O kuule, kun sua huudamme…"

Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen iltarukouksen.

"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"

Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.

Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.

Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä itse haluaisitte ajaa poneja, sir."

"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten ihmisten poneja."

Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti nopeaan raviin.

Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi. He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.

Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt häntä tulemasta ikkunaan!)

"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.

"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."

Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä. Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli soma pieni, monipäätyinen talo.

"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä aamuna."

Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.

He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin, ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.

"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.

"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi kellarimestari ja näytti tietä.

Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli ympärilleen.

"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.

Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta, toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui uuninreunan yläpuolella.

Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa äänettömällä mielenkiinnolla.

"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se varmaankaan ollut Petter."

Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.

"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir, pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir, näytän teille tietä."

Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin. He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.

Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan. Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.

Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta. Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"

Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle ja käveli pyökkiryhmää kohti.

Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.

Jim Airth tuli aivan lähelle — niin lähelle että hän erotti pehmeän reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat laskokset — ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen läsnäolostaan.

Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.

Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti, "minun käskettiin…"

Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.

Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.

"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse, sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.

"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän! Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei näin voi jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta sorttia… En voi sille mitään! Minun täytyy!"

"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi. Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna minun katsoa… Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden päällesi minun tähteni?"

"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan. "Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei noudata sopimuksiaan?"

"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim, ihailetko tätä paikkaa?"

"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa. Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon, hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella, niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle — tai oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."

"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin näyttää sinulle kotini."

Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä kodissasi — näin sen ajaessamme asemalta — kuin odotella tämän suuren kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."

"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"

Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni — sinä hyräilit niin monta pientä laulunsävelmää…"

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"

Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen "Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:

    "Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,
    Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;
    Huntingtower mahtava on perintöni mun,
    Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".

"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.
Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."

"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim, ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."

"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää lady Inglebytä?"

Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen. Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.

Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.

"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla sinun vaimosi. Mutta — ennenkuin tulen vaimoksesi — ja tapahtukoon se hyvin pian! — kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen — minä — olen lady Ingleby."

SHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.

Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.

"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "Sinäkö,
Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"

Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut alttiutensa — kaipauksensa — luopumaan kaikesta hänen tähtensä? Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?

"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."

Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.

Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.

Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen kohottamatta päätään.

"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin kersantin kanssa — hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa arvossa — halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim, olisi minun helpompi kertoa… Eikö? Hyvä, ei tee mitään… Kun viime marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta, tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit silloin lehtimajassa. Minä olen nainen, Jim, usein heikkokin; ja minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä hetkellä — sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta — mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin. Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät lakkaamatta kahden miehen ympärillä — he olivat erinomaisia poikia, joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten — tuskin tiedän kuinka voin kertoa sen sinulle — tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin minun kanssani! — Oi, älä voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele, että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista — olen ainakin joskus kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun oli paettava pois. Oli vielä toisiakin — ja se oli minusta kauheaa. En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi, Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi puhettaan.

"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin. Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."

"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa; nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein, kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby taaksenne'."

"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin hänen nimensäkin."

"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa, Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi, joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin lupapäivää ja lepoa."

"Ja sitten — minä näin sinut! Ja — oi rakastettuni! — minä melkein luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea, mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta, ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta — kaikesta, Jim!"

Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.

"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa 'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten — oi, Jim! — kun tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi — vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"

"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin — oliko se itsekästä? — halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani — rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian koettelemusta kuin tämä on?"

Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen, ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä laajentumista.

Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.

"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit — olet — lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy — nyt — lähteä. Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."

Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta, silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin ruohokentän poikki.

"TIESITTE KAI?"

Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.

Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi, asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle, oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat voimattomat pidättämään häntä sillä.

Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti hänen sydämensä kuolee.

Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä itsellään taas ei sellaista ollut?

Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät. Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.

Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa. Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen, huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä kohtaan.

"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut kuin hyvä olit?"

Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.

Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen. Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.

"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan tennistä?"

"Olemme tulleet katsomaan teitä, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että me tulimme — tulimme…"

"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti ja lujasti.

"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille vanhoille ystäville totuuden.

"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään; ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte, minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta. Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies, mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa, missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä 'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan, joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut surullisena eikä iloisena."

Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!
Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!
Kukaan muu se ei voi olla. Kerro sinä se hänelle."

"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"

"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen kalpeille poskilleen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista aatelisnimistä!"

MITÄ BILLYLLÄ OLI KERROTTAVANA.

"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."

Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana, ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.

"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä; sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos sinä jätät minut, niin minä kuolen."

Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi anteeksiantamattomaan rikokseen?

Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat häntä seuraansa.

Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien kastanjapuiden alta.

Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla puolellaan.

"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa tutkivasti.

"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."

"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen
kanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna.
Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen.
Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."

"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et suinkaan voi kieltää!"

"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"

"No, olen ainakin kuullut sinun olleen Overdenessä", sanoi Billy pahanilkisesti.

"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta, jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"

"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman meistä on kerrottava hänelle?"

"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. Minä voin liittyä mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin — miehekästä lohdutusta."

"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta, niin sanoisin hänelle tehneeni sen itse, ja huomenna menisin Jim Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."

"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua. Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."

"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos — jos nainen kääntyisi kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi — jos toinen olisi tahdikkaasti saapuvilla — kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."

"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen on…"

"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu kiinni! — Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen…"

"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"

"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!

Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi. Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.

"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan — se oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa, ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' — en muista pitemmälle. Jatka sinä, Bill!"

Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."

"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."

"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."

Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!

Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.

Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan. "Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin — lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen liittyvistä muistoista.

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain olisi tullut kosimis-aikeissa.

Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää kierrellä kautta rantain.

Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla epäröimättömällä urhoollisuudella.

"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien,
Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."

"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä en välitä hittoakaan — tarkotan hituistakaan — valasta, jos teidän onnenne on kysymyksessä."

"Niin, katsokaas, — jos te sitä toivoisitte, niin tulisitte olemaan ainoana poikkeuksena."

Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald että minulle kerrottaisiin?"

Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin — Billyn ja erään toisen särjettyjen sydämien yli — miehekkään lohduttajan osaa esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.

"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte minun sen tehdä."

Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin välien hämmentymiseen?

Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.

Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.

"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama jota te kutsutte Jim Airthiksi."

JIM AIRTHIN PÄÄTÖS.

Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen, tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle. Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista sydäntä.

Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan, ja odotti.

Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.

Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan hiljaisuuden.

Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.

Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.

"Minä tiedän, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi tuskan koettaa kertoa sitä minulle."

"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet sillä hetkellä saivat lausutuksi.

"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi Billy kertoi."

Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä lujasti.

"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä olen valmis, Jim."

"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on sanottavana."

"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua puristamaan ystävänä."

Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.

"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle, sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta — niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta — siitä, että vihdoinkin tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia — pelkkä menneisyydestä noussut haamu — eikä mitään käsinkosketeltavaa tai todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys; ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."

Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.

"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."

Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.

Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin silmien tyventä murhetta.

Jim Airth istui — sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi
Inglebyltä ja pikku Petteriltä.

"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on isoava sinua päivin ja öin — kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta — niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi, koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta liikettä, olisi tuon miehen puolisona — Myra, sitä minä en voisi tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä onnea. Ajattele sitä — ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä, joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon —: silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."

Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen; painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.

"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni — Myra, minun oikeaan käteeni?"

Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä. Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.

"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi, tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää. En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä tiedän, että meidän elävän, palavan rakkautemme täytyy olla tärkeämpi kuolleen menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta. Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys, on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"

"Minä katselin sitä järkevästi — perästäpäin — aina eiliseen saakka", sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa. Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."

Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen — kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä. Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa ajatuksensa koski Jimin tuskaa.

Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.

"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain kaksi isoa silmää — ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."

"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies — Ingram oli hänen nimensä — olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan. Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti vielä yhtä kaukana meille."

"Perästäpäin — jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään — no niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden. Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas, ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain. Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini vasta todenteolla."

"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin, että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa erehdystä olemattomaksi."

"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta, pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen. Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään — naiselta, jonka minun erehdykseni oli tehnyt leskeksi — lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."

"Minä tulin — mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt; astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni ajan."

"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin — sen naisen, jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"

"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi, olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta yhdessä — yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman sinua. Jim — minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"

Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä. Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.

"Minä en voi naida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi kirottu — luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa. Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua…"

"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"

Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka nurkassa hänen takanaan.

"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."

Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.

Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi verkalleen takaisin.

Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä, liikahtamatta.

"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh, Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."

Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa, toivoen näkevänsä Myran.

Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista arvokkaisuutta.

"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun jättämään teille nämä paperit."

Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi tulijalle kätensä.

"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä. Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"

Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady Inglebylle heti kun hän oli poistunut.

En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.

Jos haluat tavata minua, Myra — tarkotan, jos tarvitset minua — niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma joutuu aina käsiini.

Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.

PAREMPI ELÄMÄNKATSOMUS.

Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana…

Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä. Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että hänen oma ikävä erehdyksensä oli — vaikkapa menneisyydessäkin — aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.

Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä, jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda; hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.

Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri hänen loukatulle itsetunnolleen. Hänen oli ollut erehdys; ja hänen ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että hänen lausumansa oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.

Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden pohjana.

Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.

Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.

Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.

Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä, että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.

Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen"; sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun täytyy omistaa".

Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä. Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina "minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "Laulujen kirjassa", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu, näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun, ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun." Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."

Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas Luoja sen on asettanut — mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa — kuten useinkin tapahtuu — sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan" ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.

Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden soraääniä.

Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.

Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.

Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään. Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen ympäristö tulvehti.

Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha poikaseni?"

Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.

Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä, mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen lapsen terveeseen uneen.

Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.

"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!… Minä tahdon nousta ja lähteä lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."

Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra lepäsi varmasti vielä hänen sylissään… Parin minuutin perästä Jim Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle, ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.

Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien vesien taakse.

Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten. Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.

Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti partansa ja murkinoi klubissaan.

Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen, käväistyään ensin kustantajainsa luona — kun sähkösanomapoika syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.

Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa ohiajavaan taksametrivaunuun.

"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle.
"Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."

Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim
Airth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.

MIKAEL VERITAS.

Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen Ronaldin ja Billyn tennispeliä.

He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen — jolloin Jim Airth yhä viipyi Englannissa — ahdistavassa epätietoisuudessa hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.

Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä. Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni, välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.

Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim Airth oikeastaan oli miehiään.

"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."

Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.

"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä; "sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain herttuattaren!"

"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen. Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia, siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."

"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."

"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat tietää."

"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."

Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää. Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle. Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.

Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.

"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "Minä olen edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.

"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!' käyvät minun voitokseni!"

"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.

Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät etsimään mailojaan.

Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen huoneeseensa.

Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.

"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa.
"Aaveet kiertävät ympäri."

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto — niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.

Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään häneen.

"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "hän ei tehnyt sitä! Oi ajatelkaa, mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti paikalla… Oi Jim, Jim!… Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt; ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!… Ah, kuinka te tavaattekaan 'Piccadilly'?… Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan… Groatley, käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa pitää loput itse… Nyt pojat… Sulkekaa ovi!"

Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady
Ingleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.

Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.

Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui pystyssä pysyäkseen.

"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby. "Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"

"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään sähkösanoman puoleen.

Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.

Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan lady Inglebyn loistavista kasvoista.

"Hänelle — niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti tilannetta — häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"

"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni — äiti-kullalla on toisinaan merkillisiä päähänpistoja — ja siitä syntyi aika lailla selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."

"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn kuolemasta oli hyvin vaikea — hm, kyllä kai ymmärrätte — löytää. Minä tarkotan — mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon, riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa. Mitä aijotte sähköttää sinne?"

"Tietysti on rahat lähetettävä — ja lähetettävä heti" sanoi hän. "Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi rakas Ronnie, voitteko?"

"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä. Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä, selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."

Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.

Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän käheästi.

"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla
Overdeneen kertomaan siellä koko jutun."

"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.

"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."

Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille, mutta katsahtamatta häneen.

"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."

LORDI INGLEBYN PUOLISO.

Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.

Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.

Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän viittauksen. "Tule heti luokseni." Ne vastasivat niin täsmälleen Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain "Tule". "Tule luokseni" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta ja käydä lemmittyni luo."

Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä — ei joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla — vaan koko elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti päivän.

Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan — ainoan minkä hän koskaan oli saanut Myralta.

"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."

Nyt hän oli kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle. Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen täytyi tietää onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?

Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan — rakkautemme taivasta — ja sinun edessäs, ja en ole mahdollinen…" Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje. "Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään! Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla…

"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.

Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle. Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja", vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä on sinun, on minunkin, poikaseni."

Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä. Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin siunatuimpana kesäsäänä… Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja eteen!

Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.

Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja…

Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan. Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen — kuin miltä muulta hyvänsä.

Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja luki päällekirjoituksen. "Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti." Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"

Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään; mutta nyt hän seisoi hänen edessään.

"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan, äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti lepäsi siinä hänen povellaan.

Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen… Jim Airth ei voinut sanoa milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.

"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.

Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin, katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.

"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä, joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan se tykkänään pois niiltä. Jim — sinä et tehnytkään sitä!"

Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "fey", mielipuoli.

"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle lapselle, jota ei tahdota pelottaa.

"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?" kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.

"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin. Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä, ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja vihityttää itsemme silloin heti."

"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."

"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä. Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne. Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä. Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut kipeänä kaikki nämä viikot?"

Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille, joka jäi seisomaan hänen eteensä.

"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja
Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."

Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka, erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.

"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä, jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää. Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen — mutta sinähän autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu hullulta — mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! — me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta; sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia; ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?' Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus vertauksessa — ei, kuin sadussa — joka väitti löytäneensä aarteen. Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän — vaikka itse onkin niin ylevä ja valistunut — arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim — Jim Airth — sinun seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: — ettet sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt olen minä tuo 'joku', ja tämä hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta — en niin yhtäkään mitään muuta, Jim — kuin että mitä se sinulle oikeastaan merkitseekään!"

"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä sinä oikein tarkotat?"

Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.

Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.

Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta kuin vain yhden seikan: — ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra puhui.

"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta; mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa, että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen, että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä, kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille — kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa puntaa riittävän? Jim? — Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin, Jim."

Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä tärisi.

"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni — äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja — ja siitä aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todella minulta!'"

"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa kotiin."

Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt olivat.

Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.

"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun! Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille. Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle. Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta — me kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle!"

Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten, nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.

"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa, "naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin olisimme nyt naimisissa — naimisissa, Myra, ja kaukana täältä. Minä jätin sinut, sen tiedän; mutta — kautta taivaan, nyt voin kertoa sinulle kaiken — se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt — poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta — kaukana täältä!"

Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa eteenpäin.

"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti. Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra, katso minuun! Sano että tahdot tulla."

Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim Airthia suoraan silmiin.

"Tällainen on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte? Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää minut sen naisen rinnalle, jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi hän itse teki minut — Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"

Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.

Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi — heitti ne sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos huoneesta, lähti pois talosta.

MITÄ BILLY TIESI.

Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.

"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni! Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi. Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas — nyt olen matkalla pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."

Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas, meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.

Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.

"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain välissä."

"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"

"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!
Vanha Ingleby parka!"

"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki", huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. 'Veritas'. Mitäs sinä siitä päätät?"

"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."

"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti
Ronald, käyden vakavaksi.

"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten mielessään kuulemiaan tosiasioita.

Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli kiinteästi Billyyn.

"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä sähkösanoma on petkutusta?"

Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän.
"Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy. "Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."

"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck totisesti.

Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä lasiin ja ojensi sen Billylle.

"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."

Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä hän aikoi pian taas palata asemalle.

"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen", selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä teille ilmotettavana."

Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden laadun mukaan.

"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."

"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti; "mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."

Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan. Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen virantoimituksissaan.

"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi piakkoin odotettavissa kotiin."

"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulle
Kairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."

Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi sähkösanomaa.

"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."

"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan — ei edes Billykään — ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."

Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä tasalle. Hän luki sen äänettömästi.

Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja. Sähköttäkää yksityiskohdista heti.

Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.

Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa
lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.

Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.

"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."

Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.

Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja huolestuneena.

"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.

"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta. Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen. Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia lieventäviä asianhaaroja."

"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori.
"Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"

"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."

Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.

"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn epäluuloja?"

"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä. Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen hermoilleen."

Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain minuutti enää jälellä.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen uutisten tuojana."

"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre. "Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran rakastamamme henkilön palaavan."

"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori. "Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista teoistaan."

"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."

Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille kätensä.

"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane Championia — Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään naimisiin? — tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."

"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä lieventämään.

"Hyvä — hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."

Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin, toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa, joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.

"Ilmeisesti — siinä on mies", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."

Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan riippua yhden ainoan minuutin sattumista.

MRS. DALMAIN ARVOSTELEE TILANNETTA.

"Näet siis, Jane", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä, "että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin."

"… rakastit ennen ja rakastat nyt", sanoi Jane Dalmain, "olisi tilasi ollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi tullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin että nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko iäkseen."

"Lorua!" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. "Myra rakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja ovat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet harhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan, kuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita on erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät tarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan. Siksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo alusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta, jos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti. Minä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista, jollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen — jos niin hirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus, olisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan lordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut kuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen kaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun uskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on sen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen."

"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'", huomautti Mrs. Dalmain hiukan ivallisesti.

"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi", sopersi lady Ingleby. "e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi ja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni liinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että rakastan Jimiä."

Jane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa taskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.

"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä vastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen viisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi", sanoi hän.

"Oi, älä matki Sir Deryckiä", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna. "Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan ymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen valikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastua sinuun, Jane!"

Äkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia kasvoja. "Vaimo" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella, itsetiedottomalla hohteella.

"En minäkään voi sitä ymmärtää", vastasi hän hennosti. "Kesti kolme vuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian."

Jane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa joihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä katseillaan loukkaisi.

"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä päähänpistoasi", jatkoi Myra, "että kytkit itsesi edelleen kiinni sokeaan mieheen."

"Oh, hiljaa", sanoi Jane Dalmain nopeasti. "Maa jolleka astut on pyhä, ja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia, mitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme yhdessä suutelemaan tuota ristiä."

"Kaikkein rakkahin vanha sielu!" huudahti lady Ingleby liikutettuna; "sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi."

Jane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun esineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan pohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien muistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja tohtoria koskevia seikkoja.

"Rakkaani", hän sanoi, "Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan erilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta. Kaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän erilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet, jotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina takaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin kernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua, yksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa kaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää häneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut seurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen aikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en ymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin — kuin Garth sen opetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim Airthin."

"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin", pyysi Myra väsyneesti. "En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia sinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin vaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en olisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan joka suhteessa Mikaelin mieliksi ja olisin pakottanut itseni — juuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja epäuskoiselta; vaikka minä en käytäkään liinakauluksia ja venekenkiä, niin voin silti pakottaa itseäni moniin asioihin — minä olisin pakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista ihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli."

"Oi, säästä häneltä edes se!" nauroi Mrs. Dalmain. "Älä hauku miesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin anna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on olla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla konnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä. Siis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta, jossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan kuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja kotiin."

"Onneksi!" ailahti lady Ingleby. "Totisesti, Jane, sinä et valikoi käyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa kuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja kuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon."

"Rakas Myrani", sanoi Mrs. Dalmain, "minä en osota myötätuntoisuutta väärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi jo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän — sen sijaan että uhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan — lähettänyt vain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta. Vastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'"

"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden kuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän loppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit viittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt toiseen mieheen."

Yht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä kiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä. Hän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten molemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady Inglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen ankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa ja ymmärtämystä. "Ah, armaani", sanoi hän, "nyt on meidän tultava itse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen ympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta mielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun asemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä: Aijotko antaa anteeksi Jim Airthille?"

"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi", kuului lady Inglebyn vastaus kuin matkojen takaa; "sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en voisi enää päästää häntä menemään."

"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen poistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?"

"Siksi", sanoi Myra, "että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä en uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan Jim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan Jumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta minä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä; sen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi herrakseni ja valtiaakseni että — paitsi jos voisin ehdottomasti luottaa häneen — minua aivan pelottaa."

"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan", kysyi Jane, "jos hän äkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi luottamuksesi?"

"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä", sanoi Myra. "Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen — sen lajisen rakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi — itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja väärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä menestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea lokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpä hän siitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen ainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä pois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei punnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta näkökannoilta. Sinä näet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa. Minä tunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä rakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta."

Mrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä silmissään kuvastui syvä suru.

"Myra", sanoi hän, "sinä olet ehdottomasti oikeassa määritelmissäsi ja johdonmukainen johtopäätöksissäsi. Mutta sinun erehdyksesi on tämä. Sinä et tee mitään myönnytystä sellaiselle äkilliselle, epätoivoiselle, ylivoimaiselle kiusaukselle, joka saattoi Jim Airthin lankeamaan. Muista mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt siihen saakka. Muista sitä, Myra! Hän oli niin yksinään maailmassa; ei äitiä, ei vaimoa, ei naisen huolenpitoa. Ja sitten nuo kymmenen kovaa vuotta, pahemmat kuin mikään yksinäisyys, kun hän kärsi harhakuviensa tyhjiinraukeamisen kauhuja, petetyksitulemisen häpeää, maanpakolaisuuden katkeruutta, ylvään nimensä lokaan polkemista. Kaikkea tätä vastaan kamppaili hän kymmenen pitkää vuotta, taisteli miehuullisen taistelun ja selvisi lopulta voittajana. Sitten — ankarana, karaistuna, yksinäisenä miehenä — miehenä joka oli kehittynyt korkeimpaan määrään miehen itsehankittua itsenäisyyttä — kohtasi hän sinut, Myra. Hänen ihanteensa palasivat, puhdistuneina ja lujentuneina kärsimysten kireässä tulessa. Rakkauskin tuli, tällä kertaa niin jättimäisenä voimana, että varhaisen nuoruuden heikko liekki sen rinnalla tuntui vain vaivaiselta virvatulelta. Se näytti uudelta ja koettelemattomalta kokemukselta, jonka veroista hän ei ollut voinut uneksia elämän sisältävänkään. Kolmen viikon ajan hän sai siitä nauttia; se kasvoi varmuudessa, kehittyi rikkaudessa päivä päivältä; mutta sitä hillitsi teidän kärsivällinen odotuksenne puhkeamasta täyteen kukkaansa. Sitten tuli isku — niin hirvittävän raskas hänen hienotunteisuudelleen ja hänen miehekkäälle ylpeydelleen: kaamea tietoisuus siitä että hänen oma kätensä oli tuottanut tappiota ja surua sinulle, jota hän olisi tahtonut suojella tuskan valjuimmaltakin varjolta. Sitten hänen erehdyksensä myöntäessään väärän ylpeyden astuneen teidän välillenne. Kolme viikkoa kalvavaa nälkää ja katumusta; sitten sinun kutsusi, joka näytti vihdoinkin lupaavan onnea kaiket surut kestettyä; sillä — muista se — kun sinä olit ennättänyt tyytyä hänen päätökseensä muka ehdottomasti lopullisena, niin ettei uutinen lordi Inglebyn palauksesta sinusta enää merkinnyt mitään tappiota sinulle ja hänelle, oli hän vähitellen tullut järkevämmälle katsantokannalle, jonka mukaan hän ei itse asiassa ollutkaan kadottanut sinua. Sinä kutsuit häntä, ja hän tuli — vielä kerran hehkuen rakkaudesta ja varmuudesta — ainoastaan kuullakseen ettei hän vain ollut kadottanut sinua itseltään, vaan sai luovuttaa sinut toiselle miehelle. Oi Myra! Etkö sinä voi tehdä myönnytystä sellaisen hetken synnyttämälle tuliselle hulluudelle? Etkö voi huomata että miehen todellinen voima hetkeksi kääntyi väärään suuntaan, lyöden hänet itsensä maahan? Sanoit minulle nimittäneesi häntä pelkuriksi ja petturiksi! Olisit voinut yhtä hyvin lyödä häntä! Sellaiset sanat sinun huuliltasi tehosivat varmastikin väkevämmin kuin mitkään iskut. Myönnän että hän ansaitsi ne; mutta olihan Pyhä Pietarikin kolmesti pelkuri ja petturi, mutta hänen Herransa, tehden myönnytyksen kiusauksen äkkiä mukaansatempaavalle puuskalle, ei kuitenkaan epäillyt hänen rakkautensa alttiutta, vaan antoi hänelle tilaisuuden kolme kertaa julkisesti tunnustaa syntinsä ja rakkautensa ja antoi hänelle sitten anteeksi. Jos Jumalallinen rakkaus voi tehdä sen — oi Myra, voitko sinä päästää rakastajasi lähtemään taas maailmaan, yksinään ja ilman anteeksiantavaa sanaa huuliltasi?"

"Kuinka minä tiedän että hän halajaa minun anteeksiantoani, Jane? Hän jätti minut kuohuvan raivon vallassa ollen. Ja kuinka voi minun anteeksiantoni saavuttaa hänet, vaikka olettaisi hänen haluavankin sitä tai minun myöntävän sen? Missä hän nykyään on?"

"Hän jätti sinut epätoivoissaan", sanoi Mrs. Dalmain "ja — hän on kirjastossa."

"Minä toin hänet salaa tänne. Ei kukaan nähnyt meidän käyvän sisään taloosi. Sen vuoksi minä lähetin vaunut tulemaan tyhjinä edeltäpäin saavuttuamme puistotielle. Me kävelimme lehtokujaa pitkin, käännyimme polkua pitkin parvekkeen juurelle ja pujahdimme sisään alemmasta ovesta. Hän on istunut kirjastossa siitä alkaen. Jos päätät ettet tahdo nähdä häntä, niin voin mennä alas ja ilmottaa sen hänelle; hän voi poistua kuten tulikin, ilman että kukaan talonväestäsi tietää hänen olleen täällä. Myra rakas, älä näytä niin hämmästyneeltä. Istuhan toki ja päättäkäämme keskustelumme… Kas se oli oikein. Sinä et saa hätäillä. Päätöstä, joka vaikuttaa miehen koko elämään, ei tehdä kädenkäänteessä, ei tuntikaudessakaan. Lordi Airth ei halua väkisin päästä puheisiin kanssasi, enkä minäkään tahdo yllyttää sinua siihen. Hän ei hämmästyisi jos toisin hänelle sanan, ettet sinä mielelläsi tahdo tavata häntä."

"Enkö mielelläni?" huudahti Myra ristien kätensä. "Jane, jospa tietäisit mitä minulle merkitsee pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään, niin et sanoisi 'etten mielelläni' vaan 'etten uskalla'."

"Annahan minun kertoa miten me tapasimme toisemme", sanoi Mrs. Dalmain, välittämättä Myran viime huudahduksesta. "Minä tulin Charing Crossin asemalle hyvissä ajoin; poikkesin kirjakauppaan ostamaan lisää sanomalehtiä; varasin itselleni tyhjän vaununosaston ja istahdin sohvaan odottelemaan rauhassa junan lähtöä. Jim Airth pyrähti asemalle viime tuokiossa, niin että hänellä oli vain minuutti aikaa lunastaakseen pilettinsä ja ennättääkseen mukaan. Hän syöksähti asemasillalle juuri kuin juna rupesi liikkumaan; hänellä ei ollut aikaa etsiä tupakkavaunua, vaan avasi oven minun osastooni, säntäsi suinpäin sisään ja tölmähti istumaan sanomalehtieni päälle; rupesi sitten pyytelemään anteeksi holtittomuuttaan ja keksi viimein olevansa tuomittu istumaan tuntikauden kahdenkesken sen ystävän kanssa, jolle olit lähetellyt joka viikko kirjeitä Cornvallista ja josta nähtävästi olit hänelle kertonut kauniita juttuja — tahi joka tapauksessa asioita jotka saattoivat hänet ottamaan minut uskotukseen. Hän tunsi minut eräästä äskettäin otetusta valokuvastani, jota olit näyttänyt hänelle."

"Minä muistan", sanoi Myra. "Säilytin sitä kirjesalkussani. Hän otti sen siitä ja katseli sitä monesti. Minä puhuin hänelle usein sinusta."

"Hän esitti itsensä yksinkertaisen suoravasti", jatkoi Mrs. Dalmain, "ja sitten — emme kumpainenkaan tienneet kuinka se oikein kävi päinsä — juttelimme muutaman minuutin perästä keskenämme kuin vanhat tuttavat. Minä luulen että hän puolestaan käsitti minun kykenevän vastaisuudessa lohduttamaan sinua — näetkös että sinä olet hänen ainoa ajatuksensa; myöskin luulen hänen toivoneen että hän minun välitykselläni saisi sinun myöntämään hänelle sen mitä varten hän oli matkalle lähtenyt — mahdollisuuden esittää sinulle anteeksipyyntönsä. Luonnollisesti ei meillä kummallakaan ollut vähintäkään aavistusta siitä ettei eilinen sähkösanoma ollut todenperäinen. Hän aikoo lähteä Amerikkaan aivan pian, mutta ei voi pakottaa itseään jättämään taakseen Englantia ennenkun on pyytänyt ja saanut sinulta anteeksi. Hän olisi kirjoittanutkin, mutta ei tuntenut kykenevänsä tulkitsemaan asiaansa kuivilla paperilehdelle häthätää töhrätyillä selityksillä. Hänen rakkautensa sinuun on sitä hyvin suurta, oikeata rakkautta, Myra."

"Oi Jane", voihkasi lady Ingleby, "minä en voi päästää häntä menemään! Ja kuitenkaan — en voi mennä naimisiinkaan hänen kanssaan. Minä rakastan häntä koko olentoni joka hiukkasella, ja kuitenkaan en voi luottaa häneen. Oi Jane, mitä minun pitää tehdä?"

"Sinun pitää antaa hänelle tilaisuutta korjata erhetyksensä ja näyttää olevansa se mies joksi hänet tunnemme. Sano hänelle ilman mitään selittelyjä samaa kuin juuri sanoit minulle: ettet voi päästää häntä menemään; ja tarkkaa kuinka hän vastaanottaa sen. Kuulehan, Myra. Harvojen viime tuntien odottamattomat tapaukset oikeuttavat sinut suomaan Jim Airthille tämän tilaisuuden. Sinun ei pidä ilmaista hänelle viime uutisia. Vuosia sitten kun Garth ja minä olimme korjaamattoman erehdyksen kautta joutuneet samallaiseen toivottomaan asemaan, keksi Deryck keinon jolla pääsimme selviämään siitä. Hän neuvoi Garthia tuntemaan sokeutensa ja lausumaan mielipiteen, joka hänellä olisi voinut olla ainoastaan näkevänä; se selvittäisi sotkuisen vyyhden. Minun ei ole tarvis väsyttää sinua kaikkien yksityisseikkain mainitsemisella; mutta niin juuri kävikin kuin Deryck aavisti, ja siitä oli tuloksena meidän suuri onnemme. No, nyt sinun asemassasi ollen pitää sinun antaa Jim Airthille tilaisuus tulla tuntemaan hulluutensa, saavuttaa takaisin itsekunnioituksensa ja osottaa ansaitsevansa sinun luottamuksesi. Oletko kertonut kenellekään toisesta Kairon sähkösanomasta?"

"En ole nähnyt ketään", sanoi lady Ingleby, "siitä hetkestä alkaen kuin
Sir Deryck lähti luotani ja sinä astuit sisään."

"Se on hyvä. Siis olette sinä ja Deryck ainoat ihmiset koko Englannissa jotka siitä tietävät. Jim Airth ei aavistakaan että hänen asemassaan on sitten eilispäivän tapahtunut mitään muutosta. Käsitätkö mitä se hänelle merkitsee, Myra?"

Lady Inglebyn kalpeat kasvot lehahtivat helakan punaisiksi. "Oi Jane, minä en uskalla! Jos hän taasen hairahtuisi…"

"Hän ei hairahdu", vastasi lady Dalmain hyvin päättäväisesti; "mutta jos hän niin tekisi, niin hän osottaisi — kuten sanoit — olevansa arvoton nauttimaan sinun luottamustasi. Sitte — voit antaa hänelle anteeksi ja päästää hänet menemään."

"Oi Jane, minä toivoisin ettet sinä olisi niin täsmällinen ihminen. Minä olen niin peloissani; mutta oikeassa sinä olet. Ja, oma rakas kulta, älä jätä minua. Ole minun luonani tämä koetus loppuun asti."

"Minä en ole poissa Garthin luota ainoatakaan yötä, kuten tiedät", sanoi Mrs. Dalmain. "Mutta hän ja pikku Geoff saapuivat tänä aamuna Overdeneen; ja jos sinun autonkuljettajasi voi kyyditä minut sinne illaksi, niin olen luonasi niin kauvan kuin tarvitset minua."

"Ah, minä kiitän sinua", sanoi lady Ingleby. "Ja nyt sinä, Jane, olet tehnyt kaiken voitavasi minun hyväkseni; ja Jumala vain tietää mitä se oikein merkitsee. Nyt haluan olla aivan yksin tunnin ajan. Minä tunnen että minun täytyy astua ratkaiseva askel ja päättää siitä mitä minun oikeastaan on tehtävä. Minä olen sen velkapää Jimille, velkapää itselleni, ollakseni varma siitä mitä aijon sanoa, ennenkuin näen hänet. Tilaa sinä teetä kirjastoon. Sano hänelle että tahdon tavata hänet, ja odotustunnin päätyttyä lähetä hänet tänne. Mutta, Jane, — älä hiiskahda sanallakaan siitä mitä meidän kahden kesken nyt on puhuttu. Saanko luottaa sinuun?"

"Rakkaani", sanoi Mrs. Dalmain hellästi, "minä näyttelen osani loppuun asti!"

Hän nousi pystyyn ja seisoi uunimatolla katsellen miehensä maalaamaa muotokuvaa lordi Inglebystä.

"Ja kuule, Myra", sanoi hän viimein, "minun ei tarvitse huomauttaa että olet tekemisissä sinulle tähän asti vielä aivan oudon tunnelaadun kanssa. Et koskaan ennen ole läheisesti tuntenut sellaista luonnetta kuin Jim Airthilla on. Hänen rakkautensa sinuun ja sinun rakkautesi häneen sisältää syvyyksiä, joista sinulla ei vielä ole ollut käsitystä. Muista se, kun teet johtopäätöksiäsi. Mieluimmin olisin sanonut: anna vaistosi äläkä järkesi johtaa itseäsi!"

"Minä ymmärrän tarkotuksesi", vastasi lady Ingleby. "Mutta minä en uskalla olla vaistosta enkä järjestäkään riippuvainen. Minä en ole tähän asti ollut mikään uskonnollismielinen nainen, Jane, sen tiedät; mutta — minä olen oppinut viimein vaikka myöhäänkin olemaan sitä; ja minkä olen uskonnosta oppinut, sitä koetan käytännössä toteuttaa. Minä tunnen olevani niin hämärässä ja vaikeassa asemassa, että olisin halukas sanomaan: 'Siinäkin Sinun kätes johtaa minua, ja Sinun oikea kätes tukee minua'."

"Ah, sinä olet oikeassa", sanoi Jane syvimmällä, vakavimmalla äänellään; "se on paras kaikista. Jumalan käsi yksin johtaa sinua varmasti, pimeydestä valkeuteen." Hän kietoi käsivartensa hetkeksi hellästi ystävättärensä vyötäisten ympäri.

Sitten sanoi hän: "Minä lähetän hänet tunnin kuluttua luoksesi", ja lähti huoneesta. Lady Ingleby jäi yksin.

KOETUS.

Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa olisi ollut lähteä — ilman tätä. Nyt se käy helpommin."

"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."

"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas — jos sinä ennen lähtöäni voisit sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."

"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."

Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin, pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.

Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja ja sananjalkoja sen juurella.

Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?

"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim — minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin yhtä, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."

Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä tuskaa että Myran sydäntä kirveli.

"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani — rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi. Sitä vain pyydän — saanko sanoa sen? — ettet koskaan ajattelisi minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä Amerikkaan — uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: 'Oi Luoja, joka pelastat'… Ja — kun ajattelen sinua, rakkaani — oma rakkaani! — niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet onnellinen kun rinnallasi on" — hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla kasvoilla — "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth uljaasti.

Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.

"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä.
"Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"

Hän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo lukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös paikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.

"Jim", huohotti hän melkein hengettömänä. "Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule! Odota! — Jim, minä olen aina tuntenut — kerroin sen Janellekin — että jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään." Hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja tuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. "Jim, oma lemmittyni! Minä en voi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun ottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!"

Kymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan, naisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa hänen poveansa vasten.

Sitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran sydän lakkasi lyömästä.

"Oi Jumalani", huusi hän, "tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä langetessani vetänyt hänetkin mukanani? No niin, nyt olen tosiaankin murtunut mies — aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun kunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko minä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen puhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä — Jumalani, ei tätä!"

Hän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa ja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että Myran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.

Sitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: "Lady
Ingleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin."

Verkalleen — verkalleen — Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin. Miehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa vallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita tuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset silmät.

"Lady Ingleby", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni. "Lady Ingleby — me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä, kapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä. Korkea kallio kohosi edessämme — meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä pidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava — tai hukuttava'. Muistatteko? — Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa pelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja jyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman itsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta hiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren läheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen ylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden vapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti; sinä seisoit siellä — uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas — Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle alttiiksi… Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan; sinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on sinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena ja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien yläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta." Hän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti. "Istu tähän", sanoi hän, "äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja jos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby, niin muistakaa että koko sen häpeä on minun… Hiljaa, sanon minä; hiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?"

Mutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien ja yrittäen puhumaan.

"Oi Jim — oma Jim! — sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään, koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut. Rakkahimpani — Jim, minun rakkahimpani — älä työnnä minua pois tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!… Sir Deryck Brand toi ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten heti kohta kertonut niistä sinulle… Minä tahdoin että sinä näyttäisit olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan; se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä ylhäisyydessä… Oi Jim…"

Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on sille tullut aivan äkkiä.

Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.

Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi — kiihkoinen, vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines — hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen; kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.

Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen päivänpaiste kykenee luomaan.

"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys.
"Myra? Mitä se on?"

Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri, painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:

"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen, Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen — että juuri minä — olen kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."

"MITÄ ME KIRJOITAMMEKAAN?"

Moorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim Airthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä katsellen ympärilleen.

Jim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä illalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen päätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin monesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan, öljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.

"Oi rakas Jim", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, "eikö tämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi minuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet yläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten. Katsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina ripustit hattusi."

"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä. Katsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän nimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja — oi rakkahimpani — tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin; ja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin taakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja minä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin."

"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat matkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun sinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä nuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis nuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinun täytyy — vaikka olisi kuinka myöhäistä — paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa Susanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta."

"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan 'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään käytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta Samia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä voin tuntea kuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt vielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme vieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset antamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää Murgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä nimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa."

Sitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli piilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta katseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär kynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän Moorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman omituisen nimensä:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHENSTONEN ROUVA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.