The Project Gutenberg eBook of Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta, by J. O. Åberg

Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.

Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä hehkuvilla aamusuudelmillaan.

Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle, joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen, vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.

Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.

Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.

"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle, "kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja…"

"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä. Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"

"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei olisi juuri mihinkään."

Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt "urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."

Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa. Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.

Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi. Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he yrityksissään tahi eivät.

Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat, eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.

Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle miehelle.

Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle sijoittuneen sotavoiman.

Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin, että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.

Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta sotavoimasta.

Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa tuttavuutta.

Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää, viittasi edellinen Hiukan luokseen.

Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.

"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä tuolla asuu?"

"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen kaunein tyttö."

"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää naimaiässä."

"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä voimme aavistaakaan."

"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"

"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili puujalkaansa.

"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos, on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."

Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia askeleita ja huudahti:

Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin.
Lopuksi hän sanoi:

Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä ristiriitaisimmat tunteet.

Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan tasangoille oli jokseenkin vapaa.

Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen. Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.

Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille. Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva asemansa Lapualla.

Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin. Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin. Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille helpoittamaan elintarpeitten tuontia.

Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta lopuksi varmempia.

"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä…"

Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen ensimäisestä katseestaan.

"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.

"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski.
"Minun täytyy tietää kaikki."

"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."

Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja nojasi toisella pöytään.

"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
"Kuka on suomalaisten johtaja?"

"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin kuullut kerrottavan…"

"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti edestakaisin huoneessa.

"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä. "Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille onnettomuusviestit!"

"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme, jossa oli viisisataa jauhokulia."

"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat…"

Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:

"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani. Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita. Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan kymmenen miestä ja…"

"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi
Rajevski ankarasti.

Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.

"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä…"

Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.

"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän puolustuslaitoksiamme."

Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.

Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun.
Sitä kesti sangen kauan.

"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."

Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta
Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.

Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan tunnettu kapteeni Sergejevitsh.

Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä — oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:

"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."

Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.

Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti "Varassaareksi."

Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.

Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki, ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten huomaamatta "Varassaareen".

Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi. Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.

Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.

Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään suuret alukset voineet lähestyä.

Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.

Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30 venettä, joista toiset olivat varsin isoja.

"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä pysyttäydyn kernaammin maan puolella."

Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen" kohtaamatta ainoatakaan vihollista.

Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja lopetettuaan hän lisäsi:

"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen orjuudesta."

Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet. Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku uskalsi olla toista mieltä.

Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:

Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi sen sijaan hänen poskilleen.

"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko vielä tuota hourupäätä?"

"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."

"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin mieheksesi, ja…"

"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista", keskeytti nuori tyttö.

"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä…"

"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja nyt hyvin päättävästi.

Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:

"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani peruuta."

"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"

"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi koskaan…"

"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä kanssamme."

Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:

"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun velvollisuutesi on…"

"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin", keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin, tulen heti onnettomaksi."

Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä peräytyi ja huudahti: "Niilo!"

Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä säikähtänyt.

"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään irvistykseen.

Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä silmänräpäyksessä.

"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."

"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten on jo velka joutunut maksettavaksi."

Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi hänen vastatessaan:

"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan hankkiminen on mahdotonta."

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."

Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan. "Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän, että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."

Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että
Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.

"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä." Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko tupa tärisi.

Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:

"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."

Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.

Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle. Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".

"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."

"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."

Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.

"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.

Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista, voi pitää silmällä vesitse kulkevia.

Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin, jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.

Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen pohjoispuolelle.

Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.

Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof, mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen väliin piti Roth voiton varmana.

Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.

Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:

"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä peräytymään.

"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."

Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli edessään.

Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.

Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle laukesivat heidän kielensä siteet.

Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.

Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.

Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi hyökkäysmerkin.

Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä syrjään.

"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.

Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi pikamarssissa.

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän aseineen vaunujen väliin.

Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat, jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen seuraa.

Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen takaansa karhea ääni:

Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin ruuvipenkissä.

Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä, jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.

Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa nähdessään johtajansa vangittuna.

"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."

"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."

Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan eteläiseen päähän.

Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä laukkaa.

Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla?
Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.

Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan purppuranpunaiset.

Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän, mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.

"Vihollinen… tuolla kaukana… tu… lee… pian… Suuri… joukko… Kiiruhtakaa. Poltta… polttakaa…"

Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.

"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan? Kenties muonavaroja?"

"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."

"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta tuntuu…"

"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan päässä oleva vartija.

Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee. Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan täyttä laukkaa alas.

"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth. "Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."

Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle. Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin, yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.

Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa tulen.

Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että se paloi kuin taula.

Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.

Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.

Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.

Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden. Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.

Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus lisääntyi lisääntymistään.

Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.

Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille. Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain siellä täällä.

Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen, että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki taistelussa saadut vangit.

"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen. "Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin meidän."

Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen länteen päin.

Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja. Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian tulevan niitä tervehtimään.

Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.

Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.

"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota vihollisen on mahdoton keksiä."

Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon, joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.

"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."

"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.

Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko oli kieltänyt kauniin tyttärensä.

Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui
Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään
Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi
hänen arkatuntoista mieltään.

Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut saada Ilmaa puolisokseen.

Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään sanoi hän ainoastaan:

"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."

Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta: "Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en minä silti lupaa."

Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että he yhdessä menisivät sotajoukkoon.

Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi. Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan erikoisesti kunnosti itseään.

He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.

Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.

Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua. Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.

Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy antamasta tytärtään vertaiselleen."

Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä ylivoimaisen venäläisen joukon.

Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä, mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.

Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.

Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa vastaan.

Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi peräytymään.

Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko äkkiä olevansa saarroksissa.

Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion.
Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki
kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä
Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.

He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten joukko oli heidän edessään.

Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät kulkunsa etelään päin.

Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen mahdollisimman kauaksi Alavudelta.

Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle. Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.

Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa olevien ystäviemme tuttavuutta.

Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:

Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.

Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan, kun he tunsivat vihollisten oppaan — Niiloksi.

He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta.
Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:

"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa. Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."

"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te olette siis kilpakosijat."

Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh", jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."

"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi, mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin kauheaa."

Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.

Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti kuiskasi hän Onnin korvaan:

Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet kätkössä.

Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen olutpullo.

"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi
Onni.

"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme heidät."

Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.

Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän pajunettinsa hänen rintaansa.

Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun, samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.

Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.

"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana täältä!"

Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.

Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni
Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.

Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa, nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä mukanaan.

Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.

Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian pitkä aika.

Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti irvistäen ja sanoi:

"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."

"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten ilmoitettavana?"

"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän viittasi rannalle.

"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat mennä!"

"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi punatukkainen levollisesti.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli häntä valtavasti.

"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi kappaleiksi!"

Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten salmelle:

"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."

"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."

"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin veneitä."

Kapteeni Sergejevitsh löi kiivaasti otsaansa. Kirous oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Miksi hän ei itse ollut tällaista keksinyt! "Niin, suomalainen on oikeassa", ajatteli hän itsekseen.

"No, kapteeni", kysyi punatukkainen, odotettuaan kotvasen aikaa vastausta, "miltäs ehdotukseni tuntuu?"

Kapteeni Sergejevitsh ei vastannut mitään. Hän mutisi vain itsekseen ja poistui kiiruusti.

Puolen tunnin kuluttua venäläiset olivat irroittamassa sillan pohjoispuolella olevia palkkeja toisistaan. Tähän tarvittiin melkoisia ponnistuksia. Monet putosivat veteen ja ainoastaan suurella vaivalla voitiin heidät onkia ylös. Kolme vei virta mukanaan.

Hämärän tulo keskeytti lopuksi kaiken työn. Ja väki pääsi hyvin tarpeelliseen lepoon, jatkaakseen lautan rakentamista päivän koittaessa.

Pitkin rantapensaikkoa hiipi kaksi miestä palaneelle sillalle. Tultuaan parin kyynärän päähän sillan paikasta he pysähtyivät.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Onni ja tuijotti läpi hämärän eteensä.
"Missä on silta?"

Jussi kohotti molemmat kädet silmilleen, mutta yhtä turhaa oli tähystäminen.

"Poissa. No niin, sodassahan ei saa mitään ihmetellä", vastasi Onni.
"Sen ovat hävittäneet joko ryssät tahi meidän partioretkeläisemme."

Harkittuaan vähän aikaa mitä olisi tehtävä, rupesivat ystävykset etsimään venettä. Mutta mistään ei löytynyt. Vihdoin he päättivät uida salmen yli.

Nopeasti he heittivät päältään venäläiset sotilaspuvut, mutta samalla
Onni viittasi sillalle:

Mutta samassa kuului pyssynhanan napsaus. Ja heti sen jälkeen seurasi laukaus, ja luoti lensi vinkuen heidän välitseen. Tulen välähtäessä huomasivat Jussin terävät silmät punatukka Niilon.

"Taivaan tähden", huudahti hän, "nyt olemme joutuneet vihollisten sekaan. Niilo ampui."

Yhdellä iskulla hän samalla katkaisi puukollaan köyden, tarttui seipääseen, joka onneksi oli lähellä, ja pian he liukuivat lautalla jokseenkin vuolaassa virrassa kohti toista rantaa.

Laukaus herätti jok'ikisen venäläisen. Muutamien minuuttien kuluttua he olivat kaikki jalkeilla, ja kun laukaus kuului rannasta, hyökkäsivät he kaikki sinne.

Kuultuaan tämän kehoituksen heittäytyivät Jussi ja Onni pitkäkseen lautalle.

Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.

Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin olevansa aivan yksin.

Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.

"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana varastetun lautan perästä."

"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."

Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi sen vuoksi levollisempana:

"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo. "Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi ja kantavampi lautta."

"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy olla toisella rannalla."

"Sepä hyvä", ajatteli Niilo itsekseen käsiään hieroen. "Ah, Onni, pääsitpä kyllä edelle, mutta suoraan oletkin loukkuun joutunut! Sinä riennät luonnollisesti sotilastorpalle, mutta sielläpä otankin sinut kiinni. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kaikki käy oivallisesti."

Päivän koitossa alettiin tehdä uutta lauttaa, ja ennen iltaa liukui jo kapteeni Sergejevitsh joukkoineen samaa tietä, jota edellinen lauttakin oli kulkenut.

Rothin ja Spofin partioretket maitse ja vesitse ilmaisivat selvästi, mitä kunnollisesti johdettu rahvas voi aikaansaada.

Kului tuskin päivääkään, jona molemmat partioretkeläiset eivät olisi tehneet jotakin urotyötä.

Niinpä he olivat tehneet yöllisen hyökkäyksen Tamperetta vastaan ja olivat vähällä saada tämän kaupungin valtaansa. Ainoastaan suurilla ponnistuksilla sai siellä oleva päällikkö ylivoimallaan pakoitetuksi rohkeat partioretkeläiset peräytymään.

Tämä vaikutti kuitenkin niin paljon, että kenraali Rajevskin silmät aukenivat vaaralle, jonka tämä kourallinen sankareita uhkasi hänelle tuottaa.

Mutta mitä tekikään ruotsalais-suomalaisen joukon ylipäällikkö, Klingspor? Ei suorastaan mitään. Sen sijaan että olisi vahvistanut Rothin ja Spofin osastoja antamalla heille uusia voimia ja aseita, ei hän edes kuunnellut niitä ääniä, jotka sitä varten kohotettiin. Ei Adlercreutzin taivuttamiskykykään voinut temmata unteluudestaan tätä miestä, jolla oli "kaksi leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas."

Vaikea on vapautua siitä synkästä ajatuksesta, että tähän liittyi petturuuttakin.

Pari päivää partioretkeläisten onnistumattoman hyökkäyksen jälkeen Tamperetta vastaan olivat Roth ja Spof kahdeksalla veneellä noin puolen peninkulman päässä "Varassaaresta."

Tuuli oli elpynyt, ja veneet purjehtivat kysymyksenalaista saarta kohti. Ennen sinne saapumistaan oli heidän kuljettava useiden lähempänä maata olevien pikku saarien ohi.

Näiden saarien välinen kulkuväylä on ahdas ja purjehtimiselle vaarallinen, etenkin myrskyssä.

Äkkiä huusi tähystäjä siinä veneessä, missä Roth ja Spof olivat: "Purje saarien sisäpuolella!"

Tähystäjä viittasi heti näkemäänsä esineeseen. Se oli jokseenkin suuri purjealus, ja täysin purjein se koetti päästä pohjoista kohti. Vesi kuohui vaahtona keulan ympärillä, ja sen kallellaan olevasta asennosta saattoi päättää, että päällikkö teki kaiken mahdollisen joutuakseen sekä että se ei ollut lastissa.

"Sen ahdistamisesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä", sanoi hän.
"Saalis tulee kuitenkin niin pieni."

"Kukaan ei voi tietää, mitä sillä on kätkössä laiteittensa sisällä", vastasi Roth. "Sitäpaitsi on kai aluskin jonkin arvoinen."

Suomalaiset alukset ohjasivat heti kulkunsa saarien väliseen kapeaan salmeen ja olivat pian niiden sisäpuolella.

Kolme aluksista (ensimäisessä olivat molemmat johtajat) kiiruhti ampumaan suurta purjealusta edestä päin. Toiset viisi ajoivat suoraan takaa.

Mitä lähemmäksi suomalaiset veneet tulivat, sitä suuremmaksi tuli sekamelska aluksella. Veneiden miehistö saattoi selvästi nähdä, miten väki aluksella juoksenteli peljästyneen lammaslauman lailla.

"Hyvä, annammepa sitten heille lämpöisen tervehdyksen näyttääksemme, että täysi tosi…"

Vääpeli ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, ennenkuin tuli välähti purjealuksesta ja luoti sinkosi veteen ainoastaan parin kyynärän päähän suomalaisten veneestä.

"Vai niin, te tahdotte aloittaa leikin", huudahti Roth, "Mutta minä luulen, että tämä kanuuna lennättää hieman kauemmaksi." Ja hän komensi ampumaan.

Samassa laukaistiin. Ruudinsavu hälveni heti, mutta vielä olivat purjeet jäykkinä ja jännityksessä. Lisääntyvästä liikkeestä aluksen kannella saattoi kuitenkin selvästi huomata, että luoti oli osunut, mutta näytti siltä, kuin jotakin olisi laahustettu pois.

Vihdoin Roth käski jälleen ladata pikkukanuunan. Kun tämä oli tehty, tähtäsi vääpeli itse ja laukaisi myöskin.

Samalla kuului purjealuksesta rytisevä ääni suomalaisten veneisiin. Aluksen suurmasto oli pitkänään kannella. Raikas hurraahuuto kajahti suomalaisten veneistä. Ilo häiriytyi kuitenkin heti, kun uljaat partioretkeläiset huomasivat, miten vesille laskettiin vene, joka oli täynnä soutajia ja miten se sitten ohjasi kulkunsa suoraan rantaa kohti.

"Nopeasti perästä", huusi Roth, "maihin viedään varmaan nyt joku merkkihenkilö, koska he soutavat henkensä edestä."

Sekä airoin että purjein kiitivät suomalaisten veneet purjealusta kohti, joka nyt oli kääntänyt kokkansa maata kohti ja koetti päästä turviin kahdella jäljelle jääneellä pienellä etupurjeella.

Se ei kuitenkaan onnistunut, jonka vuoksi päällikkö rupesi luovaamaan käydäkseen vihamiehiään vastaan. Hän antoi myöskin kerran laukaista ainoan pikku kanuunansa, joka hänellä oli, mutta luoti lensi yli veneiden eikä sen vuoksi tehnyt mitään vahinkoa.

Jätettyään seitsemän venettä vartioimaan purjealusta kiiruhti Roth kahdeksannella ajamaan takaa pientä venettä, joka tosin oli melko lailla edellä, mutta jonka hän yhtäkaikki oli vähällä saavuttaa. Onni venäläisille oli myöskin, että ranta ei ollut kaukana ja että se oli niin matala, että syvempikulkuinen suomalaisten vene ei uskaltanut tulla sen perästä.

Mutta siitä huolimatta ei pakeneva vene ollut vielä välttänyt vaaraa. Sen ollessa ainoastaan muutamain sylien päässä rannasta mursi hyvin osunut pikkukanuunan luoti sen takaosan ja singahutti perämiehen ja kaksi muuta sotilasta veteen.

Suomalaisten vene läheni kauhistavalla nopeudella. Kuolema ja vankeus uhkasi miehistöä. Onnettomuuden lisäksi vajosi venäläisten vene niin nopeasti, että miehistö ainoastaan töin tuskin ehti pelastua joutumasta pyörteeseen.

Kaikeksi onneksi ulottui vesi haaksirikkoontuneille ainoastaan kainaloihin asti; ja pian he pääsivätkin maihin ja katosivat heti läheiseen viidakkoon.

Miehistön joukossa oli mies, jolle kaikki osoittivat mitä syvintä kunnioitusta. Hän oli kookas ja ryhdikäs, ja hänellä oli ankarat soturin piirteet.

Kun hänen mukanaan olevat upseerit toivottivat hänelle onnea vaarasta pelastumisen johdosta, vastasi hän:

"Niin, hyvät herrat, myönnän kernaasti, etten koko edellisenä soturiaikanani ole koskaan ollut pahemmassa pinteessä kuin tänään. Olisi kyllä saattanut tapahtua, että venäläisen armeijan päällikkö kenraali Rajevskin jälkeen ei olisi koskaan saanut ryhtyä tehtäväänsä."

Kun Roth ja Spof palasivat purjealukselle, olivat toiset veneet sen jo anastaneet.

Täällä saivat rohkeat partioretkeläiset tietää, millainen saalis oli ollut vähällä joutua heidän käsiinsä. Sanotaan, että molemmat siitä päivästä lähtien tulivat sulkeutuneemmiksi ja harvapuheisemmiksi.

Aavistivatkohan he kenties muutosta siinä voittoradassa, jota he niin onnellisesti olivat kulkeneet.

Tultuaan "Varassaarelle" huomasivat he jonkun matkan päässä rannasta vajoavan veneen ja siinä kaksi miestä, jotka kiihkeästi viittoillen pyysivät apua.

Roth käski heti rientämään heille avuksi. Jonkun sylen päässä katosi vene aaltoihin. Kumpaakaan miestä ei näkynyt muutamaan silmänräpäykseen, mutta vihdoin he ilmestyivät jälleen vedenpinnalle ja uivat nopein vedoin venettä kohti, jolloin heidät heti vedettiin ylös.

Niilon edelläkerrotun käynnin jälkeen vanhan Yrjön luona oli tämä tullut yhä kärtyisemmäksi poikansa tyttärelle. Siitä, että Ilma tästä kärsi, ei vanha soturi paljoa välittänyt. Hän pysyi vain lujasti päähänpistossaan, että tytön piti välttämättä tulla Pekkalan Eerikin vaimoksi.

"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen kotiin vieraita mukanani."

"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois puujalallaan niin hyvin kuin taisi.

"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää, onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti puoliääneen.

Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet niin raskailta kuin nyt.

Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen eukko astui sisään.

"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen niin onneton, niin onneton!"

"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä saada?"

"Se ei ole totta, Vappu!" huudahti Ilma, ja hänen kauniit silmänsä loistivat ihastuksesta. "Sanokaa, Vappu muori, puhutteko totta vai ettekö?" huudahti hän ja tarttui vanhuksen käsiin.

"Puhun, Ilma, puhun täyttä totta. Ruoveden kirkonkylän Antti, joka haavoittui pahoin Lapualla ja lähetettiin kotiin, näki omin silmin, miten kenraali omakätisesti ripusti Onnin ja Jussin rintaan mitalit, kirkkaat kuin hopearahat. Mutta miksi noin innostut?"

"Isäkö? Niin hän on ulkona ja sanoi tulevansa vieraan kanssa päivälliselle."

Mutta juuri tämä nopea liike herätti vanhassa eukossa epäluuloja.
"Kevennä minulle sydämesi", sanoi hän. "Kenties voin auttaa sinua."

"Sitä ette voi, Vappu muori, mutta kerronhan kuitenkin. Isoisä tuo mukanaan erään kosijani."

"Pekkalan Eerikki", toisti vanhus, ja hänen hyvänsävyiset kasvonsa synkkenivät. "Vai niin, se kitupiikki. Mutta muista minun sanojani, tyttö: jos tulet hänen vaimokseen, niin et saa välttämättömintäkään mitä tarvitset, kun olette olleet kuukauden tahi pari naimisissa. Mutta tuollahan Yrjö ja Eerikki tulevat. Pidä siis vaan puoliasi, tyttö, ja koeta mitä Onnin mitalikin saattaa vaa'assa painaa."

Yksinkertainen ateria viinoineen oli nautittu, jonka jälkeen Ilma toi esille piiput ja vaahtoavan oluen ja läheni ovea mennäkseen ulos.

"Menen kastelemaan kukkapenkkejäni", sanoi nuori tyttö, ja hieno puna nousi hänen poskilleen.

"Niillähän ei ole mitään kiirettä. Istuppa nyt tarinoimaan hetkeksi.
Älä siihen", jatkoi ukko ja viittasi Eerikin vieressä olevaan tuoliin.

"En", vastasi Ilma niin päättävästi, että ukko oli vähällä tulla hämilleen. Ja muitta mutkitta hän istuutui puusohvaan mahdollisimman kauaksi vihatusta kosijasta.

"Ilma, sinä tiedät, miten pyhässä sanassa sanotaan, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Sen vuoksi on Pekkalan Eerikki nyt…"

"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän huomasi koko aseman hullunkuriseksi.

"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."

Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen. Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.

"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua vihkituolin eteen."

"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti.
"Mutta ei minun kanssani."

"Mi… mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on vikana?"

"On montakin vikaa", vastasi Ilma vakavasti, "mutta ennen kaikkea olet ahne ja ilkeä alustalaisillesi. Joku sanoi minulle, että pian kidutat minut nälällä kuoliaaksi, jos saat minut vaimoksesi."

Polttava puna lensi Pekkalan Eerikin kasvoille. Hän yski hetkisen eikä tiennyt mitä sanoa.

Saatuaan nähdä, miten kosija joutui tappiolle, saapui Yrjö-ukko avuksi apujoukkoineen.

"Sitä ne eivät ole", vastasi nuori tyttö. "Koko pitäjä siitä puhuu ja tietää sen."

"Mutta olkoon miten hyvänsä", vastasi Yrjö Kinnunen. "Pekkalan Eerikki sinun on otettava mieheksesi."

"Sinä olet siis myynyt minut kuin kauppatavaran. Mutta tiedä, että siitä ei tule mitään."

"Mutta Onnille, tuollaiselle kirkonrotalle, sinä olet myynyt itsesi", sanoi nyt kosija vuorostaan kiivaasti.

"Niin, minä olen myynyt itseni hänelle ja hän minulle", vastasi nuori tyttö, "Ja jos hän olisi täällä, niin olisipa hän yhtä komea kuin isoisäkin, sillä hänelläkin on mitali!"

Tytön viimeisiä sanoja lausuessa ponnahti Yrjö Kinnunen muutamia askeleita taaksepäin.

Sen jälkeen Ilma kertoi mitä Vappu oli puhunut. Hänen lopetettuaan lausui Yrjö Kinnunen miettiväisenä:

"Niin, niin, Lapualla oli kauhea taistelu, ja porilaiset kunnostautuivat kaikkein enin. Niin, niin, voi olla mahdollista. Hm!"

"Kuule nyt", sanoi hän rikkaalle kosijalle, "ensiksikään ei ole aivan varma, että Antti on oikeassa, ja toiseksikaan", nyt hän kuiskasi kosijan korvaan, "ei ole varma, että Onni enää tulee kotiin sodasta."

"Voitte olla oikeassa, Yrjö-vaari", sanoi kosija, ja hänessä heräsi uusi toivo.

"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan loppuun. Vai miten?"

"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena.
"Minä suostun siihen."

Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:

Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan. Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät mitenkään tahtoneet kadottaa.

Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.

Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:

"En… en… ajattele juuri mitään", änkytti nuori sotilas ja punastui korviaan myöten.

"Etpä vaan! Totta totisesti punastuit kuin nuori tyttö", keskeytti Roth hilpeästi. "No, no, sellaista kai ajattelitkin?"

"No no, jättäkäämme se asia. Tuleppa nyt kertomaan minulle seikkailuistanne."

Onnin lopetettua kertomuksensa hykersi vääpeli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä ja huudahti:

"Voisinpa minä antaa mitaleja, niin olis teillä kummallakin vielä toinen rinnassanne. Mutta kuka on se punatukkainen, josta puhuit?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Onni viivytellen. Ja sitten hän kertoi koko jutun Niilon onnistumattomasta kosimisesta.

"Siinäpä se. Heti tultuani tänne näin tuollaisen otuksen piilevän rantapensaissa. Annoin hänen olla alallaan, koska luulin, että hän pelkäsi minun pistävän kiväärin hänen käteensä ja pakoittavan tulemaan mukaani. Tuo konna on vakoillut olinpaikkaani ja ilmiantanut sen vihollisille. No no, toivonpa saavani hänet vielä kerran käsiini. Mutta kuuleppa, Onni, asiasta toiseen. Olen kuullut kerrottavan, että Yrjö Kinnusen pojantytär rakastaa sinua. Onko asia niin?"

"No hitto vieköön, ota hänet silloin myöskin vaimoksesi. Sinähän olet oiva poika niin kauniille tytölle!"

Toisena päivänä juuri ennen lähtöä meni Onni jälleen läntiselle rannalle luoden kaipaavia katseita hauskaa pikku torppaa kohti. Seisoessaan siinä syvissä ajatuksissaan huomasi hän äkkiä pienen aluksen lähenevän saarta. Se liiti nopeasti juuri kohti sitä paikkaa, missä Onni seisoi.

Suuri oli Onnin hämmästys, kun hän veneen tultua lähemmäksi huomasi soutajan naiseksi. Voimakkain vedoin hän souti kohti rantaa. Vihdoin hän tunsi siinä istujan Vappu-muoriksi.

"Jotakin on varmaan tapahtunut, koska eukko noin rientää", ajatteli
Onni itsekseen. "Mutta mitä?"

Pian kolahti veneen kokka rantaan, ja yhdellä hyppäyksellä oli
Vappu-muori maalla.

"Mitä näen, Onni", huudahti hän iloisena. "No, olipa hyvä, että sinut tapasin. Minulla on sinulle oikein tärkeää ilmoitettavaa. Mutta katsoppa miten mitali sinua kaunistaa. On varmaa, että Yrjönkin suu on hyvällä paikalla, jahka saa sinut nähdä."

"Luuletteko niin, Vappu-muori?" kysyi Onni, ja hänen entinen hilpeytensä alkoi palata.

"Mitä sitten on tapahtunut, Vappu, koska olette niin ylen juhlallisen näköinen?"

"Pekkalan Eerikille", huudahti Yrjö hämmästyneenä, "milloin on ollut puhetta siitä?"

"Heti lähdettyäsi sotaan." Ja Vappu kuvasi tarkoin käyntinsä Rajalahden torpassa vakuuttaen, että Ilmaan ei pysty Yrjö Kinnusen enemmän kuin Pekkalan Eerikinkään rukoukset. "Siksi ei sinun tarvitse ollenkaan peljätä", sanoi hän lopuksi, "että tuo kitupiikki veisi hänet sinulta."

Eukon viimeisissä sanoissa oli sellainen äänenpaino, että se sai Onnin levottomaksi. Hän kysyi sen vuoksi:

"No, poikaseni, älähän peljästy, ei kai se ole niin vaarallista. No niin, kuulehan sitten. Poikettuani sotilastorpasta metsäpolulle näin väkijoukon, joka piiloutui pensaihin. Huomasin selvästi, että se oli sotaväkeä, mutta en voinut ensiksi huomata, olivatko ne venäläisiä vaiko suomalaisia. Pian kuitenkin tunsin heidät vihollisiksi. Kätkeydyin niin hyvin kuin voin ja huomasin nyt punatukka Niilon noin kahdenkymmenen sotilaan etunenässä kulkevan Yrjö Kinnusen kotia kohti. Minä…"

"Niilon", keskeytti Onni jyrisevällä äänellä. "Niin, tuo konna on tullut salmen poikki ja viholliset hänen mukanaan!"

"Niin, Onni, se on totinen tosi. Nähtyäni tuon heittiön vihollisten joukossa aavistin hänellä olevan konnanjuonia. Päätin sen vuoksi ilmoittaa vääpelille vaarasta ja nyt olenkin kohdannut sinut. Oli onni, sillä…"

"Kiitos, kiitos, Vappu-muori!" huudahti Onni ja tarttui eukon molempiin käsiin. "Jos onnistun pääsemään kaikista koetuksista, jotka ovat edessäni, on teillä oleva leipää ja lepoa kuolinpäiväänne asti."

"En tee sitä oman voittoni vuoksi", vastasi kelpo eukko, "vaan siksi että pidän sinusta ja Ilmasta ja vihaan pahuutta. Mutta nyt kiiruhda sinne mahdollisimman nopeasti!"

Näin sanoen Vappu-eukko riensi jälleen veneeseen, viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja sousi kaikin voimin mantereelle.

Onni taasen kiiruhti mahdollisimman nopeasti vääpeli Rothin luo ja selvitti muutamin sanoin mitä eukko oli kertonut ja lausui pelkäävänsä, että punatukka Niilo pääsisi ennen heitä.

"Ole rauhassa, poikani", vastasi vääpeli levollisena, "ennen meitä hän ei pääse."

Pekkalan Eerikin huuto: "Herra Jumala, venäläisiä, venäläisiä", oli kovin kauhistuttanut Yrjö Kinnusta ja Ilmaa, mutta ainoastaan hetkiseksi.

"Ah, se ei varmaankaan ole niin vaarallista", vastasi vanha soturi hieman toinnuttuaan, "missä niitä on?"

"Tuolla, tuolla", huusi Pekkalan Eerikki ja viittasi pieneen puutarhatilkkuun. "Kas vaan, tuolla ne tulevat."

"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"

"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te yksin."

"Minä yksin", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa. "Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma, ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa isosta arkustani."

Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.

Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.

"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä et tahdo…"

"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.

"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."

"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta tapella hänen täytyy."

Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en ole koskaan opetellut ampumaan!"

"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja teki käsillään torjuvia liikkeitä.

"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen, "mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."

Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa.
Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.

Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.

Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä" pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle onnistunutkin.

Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.

Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.

Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.

He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.

Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi Niilolle kertomaan näkemiänsä.

"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua tulosta, huusi hän suuttuneena:

"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se vaikuttaa."

Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan. Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan ruumiin kaatuvan lattiaan.

"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta auttamaan.

"Mitä joutavia. — Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle nyt lepää tuossa ja…"

"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni… Toistapa olisi jos
Onni olisi täällä…"

"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni, Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."

Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä, näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan tarkkuutta.

Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.

Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo käski keskeyttämään ampumisen.

Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.

"Tule tänne, Ilma, niin saat nähdä, ketä meidän on kiittäminen tästä pienestä seikkailusta."

"Onpa kylläkin", vastasi Yrjö. "Olen nähnyt, miten tuo lurjus on koko ajan puutarhan takaa piilosta jaellut käskyjään. Juuri hän on tuonut venäläiset tänne, mutta kyllä minä…"

"Isoisä", sanoi hän moittivalla äänellä, "ei ole sotilastavan mukaista aseettoman miehen surmaaminen."

"Hän piiloittaa kyllä vaatteissaan aseita", väitti ukko. "Mutta tahdonpa kuulla, mitä hänellä on sanomista."

Tultuaan niin likelle, että Yrjö saattoi kuulla hänen äänensä, sanoi
Niilo:

"En, sinä et ansaitse laukausta kunniallisen miehen kivääristä", vastasi vanha Yrjö.

Punatukkainen ei ollut kuulevinaan näitä ivallisia sanoja, Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:

"En tiedä enkä myöskään siitä välitä", vastasi Yrjö Kinnunen jyrkästi.

"Mutta ajattele tarkoin, Yrjö-vaari. Jos pysyt edelleen kiellossasi, niin ei tuvastasi ole illalla puupalaakaan jäljellä."

"Jumala ohjaa meidän kohtaloitamme. Ilman hänen tahtoaan ei varpunenkaan putoa maahan. Me olemme hänen turvissaan."

Olisi luullut tällaisen hurskaan luottamuksen vaikuttavan Niiloon, mutta turhaan.

"Nyt puhut tyhmyyksiä, ukko", vastasi punatukkainen, ja jääkylmä hymyily väreili hänen suupielissään. "Sinä olet tullut lapseksi uudelleen, eikä muutoin voi ollakaan, koska olet jo haudan partaalla."

"Juuri sen vuoksi en sinua pelkää, petturi!" karjui Yrjö Kinnunen ja ojensi pyssynsä punatukkaista kohti. "Kuule minun sanani: niin kauan kuin on vanhurskas Jumala, joka meidät tuomitsee tekojemme mukaan, niin totta hän myöskin sinut tuomitsee, viheliäinen konna!"

"Vai niin, sinä et siis tahdo suostua ehdotukseeni!" sanoi Niilo kylmästi, vastaamatta Yrjön sanoihin.

"En, vaikka sinulla olisi kaiken maailman rikkaudet, sillä sinä olet isänmaankavaltaja."

Näin sanoen Niilo vetäytyi takaisin, ja muutamien minuuttien kuluttua alettiin sotilastorppaa jälleen ampua, mutta entistä ankarammin.

Heti noustuaan maihin pyysi Onni vääpeliltä, että saisi kiiruhtaa edeltäpäin venäläisten uhkaamalle paikalle.

"Niin, mutta ota mukaasi vähintään viisitoista miestä sille varalle, että eukko olisi nähnyt väärin", vastasi Roth.

Onni arveli vääpelin olevan oikeassa. Valittuaan sen vuoksi reippaimmat talonpojista ja sotilaista hän kiiruhti sotilastorpalle.

Ainoa, joka pysyi hänen tasallaan, oli Jussi. Vihdoin hänkin pysähtyi ja huudahti:

"Mutta tuhat tulimaista, jos tällä tavalla kiiruhdat, niin väsymme pian emmekä voi taistella niin reippaasti kuin tarvitaan."

"Olet oikeassa", lausui Onni ja rupesi kulkemaan hiljempaa. Heidän odotettuaan jäljessä tulevaa joukkoa kävi marssi tavallisessa tahdissa.

Sateen liottama maa hidastutti marssia, mutta vihdoin alkoi kuitenkin sotilastorpan turvekatto häämöittää kaukaa puiden välistä.

Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisiä sanoja, kun kuului laukaus torpasta päin.

"Mitäs sanoin", huudahti Onni säpsähtäen. "Vappu-muori ei ole nähnyt peikkoja selvällä päivällä. Tuo viheliäinen on jo ehtinyt sinne! Nyt ei enää ole vitkastelemista."

Uudistunut laukausten vaihto oli herättänyt Pekkalan Eerikin tajuihinsa. Samalla häntä rupesi myöskin hävettämään ja hän hypähti pystyyn ja huudahti:

"Minä olen viheliäinen raukka, kun en voi edes auttaa teitä puolustautuessanne…"

Enempää hän ei ehtinyt. Venäläisten luoti lävisti samassa hänen sydämensä ja sammutti silmänräpäyksessä hänen elämänsä, Nyt vuosi tuvassa ensi kerran veri tässä taistelussa.

"Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", kuiskasi nuori tyttö, kumartui nuorta miestä kohti ja levitti liinan hänen kasvoilleen.

Tämä hänen osanottavaisuutensa sai myöskin palkintonsa, sillä juuri hänen kumartuessaan Pekkalan Eerikin yli suhahti toisen luoti aivan hänen ylitsensä, niin että hänestä olisi aivan varmaan tullut toinen uhri, jos hän olisi seisonut suorana.

Ilma kirkaisi ja hyökkäsi esiin, niin että juuri paraiksi ehti ottamaan ukon käsivarsilleen.

Melkein samassa silmänräpäyksessä näkyivät Niilon vastenmieliset kasvot ikkunassa.

"Ah, nyt hän on minun", huusi hän riemuiten itsekseen ja hyppäsi ketterästi tupaan, kiskaisi Ilman luokseen, niin että Yrjö-vanhus, joka menetti tukensa, kaatui valittaen lattialle.

Turhaan nuori tyttö pyysi ja rukoili. Punatukkainen oli taipumaton.
Silmänräpäyksessä oli ovi avattu.

"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."

Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun näytelmä yhtäkkiä muuttui.

Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.

Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.

Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:

Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä. Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle tarkoitetun kuoliniskun.

Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.

"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."

Kun vääpeli Roth puolen tunnin kuluttua ehti paikalle, osoitti Onni sidottua, raivoissaan sihisevää punatukkaista.

"Kas tuossa lepää isänmaanpetturi", sanoi hän. "Hänet tavattiin aivan teossa."

"Tiedät kyllä minkä palkan hän saa", sanoi Roth ja meni Niilon eteen.
"Valmistaudu kuolemaan. Saat puoli tuntia armonaikaa."

Punatukkainen vastasi ainoastaan kauheasti kiroten, menipä hänen rohkeutensa niinkin pitkälle, että hän sylki vääpeliä kasvoihin.

Ilma oli kannettu tupaan, jonne Yrjö-vanhus, joka oli saanut luodin vasempaan olkapäähänsä, myöskin pian saapui.

"Onni on siis meidät kaikki pelastanut", sanoi Yrjö Kinnunen hiljaa, nähtävällä ponnistuksella.

Kun Rothin määräämä aika oli tullut, ripustettiin Niilo vannomisistaan ja vastalauseistaan huolimatta lähimpään puuhun. Hänen kuolemansa varoitti kaikkia käymästä hänen jälkiään.

Tämän jälkeen Onni kiiruhti tupaan. Rinnallaan hän kantoi kunniamerkkiä Lapuan taistelusta. Saatuaan sen nähdä käänsi Yrjö pois päänsä hetkiseksi.

Mutta katkeruus, joka vieläkin asui hänen sielussaan, hävisi pian ja nähdessään Ilman toipuvan pyörryksistä ja rientävän Onnin rinnalle, liitti ukko heidän kätensä siunaten yhteen.

Onni otti sittemmin osaa kaikkiin taisteluihin, ja rauhanteon jälkeen hän tuli kotiin korpraalina, kaksi kunniamerkkiä rinnassaan.

Nuorten häät vietettiin kaikella sillä upeudella, minkä Yrjö Kinnunen voi hankkia, eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä, että oli antanut tyttärensä miehelle, jota ennen niin halveksivasti oli nimittänyt kirkonrotaksi.

Kun Kamenski sittemmin lähetti eversti Sabanejeffin Näsijärvelle, täytyi urhoollisen Rothin ja hänen toverinsa Spofin väistää ylivoimaa.

Jos heitä olisi ajoissa autettu, ei Rajevskin taitavalle jälkeläisellekään olisi onnistunut jo niin suureen ahdinkoon joutuneen venäläisen sotavoiman pelastaminen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJALAHDEN TORPPA: KERTOMUS VIIMEISESTÄ SUOMEN SODASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

RAJALAHDEN TORPPA

J. O. ÅBERG

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE