The Project Gutenberg eBook of Toisen oma: Kevät-unelma, by Väinö Kataja

Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle, männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.

Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.

Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä, ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan, alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.

Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon — ikäänkuin ihmisten jaloista pois.

Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.

Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen kohoaville kukkuloille.

Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain. Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.

Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.

Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut suksenkantavaksi hangeksi.

Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä kylältä noussut vielä savuja.

Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea, kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että se näytti vain yhden asteen kylmää.

Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein tuntuva.

Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä häntä kuulunut.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti kuin ruhtinaalla.

Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi ilmestyä harmaita hiuksia… ehkä jo olikin ohimolla ja korvain juuressa…

Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä, jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa… Oli tehnyt tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.

Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin, ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä…

Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan tehnyt siitä selvää eikä antautunut siitä puheisiin kenenkään kanssa.

Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut, tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut…

Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää…

Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen elämässä… Nyt nämä seuraavat — ja kukapa tiesi, vaikka kuolema piankin noutaisi — olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä…

— Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee… Sinä opastat tien satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään… Sillä sen sinä tiedät, että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu kalvaa aina sydänparkaani…

Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha…

Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä silmissään…

Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru, joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja kasvoi kiinni sielun pohjaan.

Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin kanssa koko syyspuolen kesää.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen siirtyä sijalle…

Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.

Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta. Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.

Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja sama halu tapasi hänet nytkin.

Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle, jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa muualta kuin luonnosta!

Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta viillättäen.

Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää huomenta, kysäisi hän:

"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei… Ei tullutkaan niin kova kylmä kuin luulimme… Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen… Mutta onpa kevättä… ja karhu kyllä odottaa meitä…"

Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina onnistuneet karhun kaadannassa.

Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.

Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle, mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin pirtille.

Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä. Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.

Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle. Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.

Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän piikkipäisen sikaarin ja kysyi:

"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja… ja se se hyvä olisikin… ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin koko päivän kestää hanki… Semmoinen minun uskoni on…"

"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy…"

He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua…

"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee kirkas ja että huove hankeen rupeaa… Ajattelin: käynpä häntä huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli…"

Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun tapporahat kaikki… Ei ihmistä parempaa…

Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta, mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon, joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi…

Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut… Kerrankin, kun oli kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla…

Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon… Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut… Eikä Olli saanut katsettaan pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä pohotti valkealuinen hela…

Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran, kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta… Jo meni piirongin luo ja asetti avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä…

Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi tavallisen estelynsä:

"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi
Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.

"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella, poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"

Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.

Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti epäilevän.

Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.

Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää rinnettä alas tielle päin…

Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen hiihtävän pappilasta päin… Hän ehti nähdä vain solakan varren, siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan…

Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?

Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea, kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen mieleensä.

Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli vartalokin ja sama musta tukka…

Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton voima syvällä mielen pohjalla.

Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät, joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät, joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa…

Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti…

Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä nähneensä utukuvan… Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut pöytänsä päähän istuutuvan… Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen oma mielensä oli esiin loihtinut!

Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle onnenpäivä koskaan valkenisi.

Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli taakseen rannalle ja kylälle päin…

Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen takana korkeamman vaaran laidassa… Hän näki oman kotinsa aamuauringon kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta…! Aavistiko kukaan, että sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä mies? Tuskin.

Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon…

Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle. Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia, joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät… Mihin hän hiihtelisi?

Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin…

Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin… ja katoavan näkyvistä…

Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän, joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät, lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili…

Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja. Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja rikasta satumaailmaansa… ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään kanssa…

Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana hankiaamuna… Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä… Esteri tätä ymmärtäisi… Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta…

Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden kuusien takaa…

Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli metsissä.

Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.

Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.

Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin näköistä… Ja nyt oli kuitenkin nähnyt… vilahdukselta vain, mutta kylliksi kuitenkin…

Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi. Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli luovan ilmalinnoja…

Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.

Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi. Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen voimaansa ja vihloi sydäntä…

Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä, joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!

Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan, joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.

Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.

Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä. Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.

Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.

Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.

"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?" hän kysäisi samassa.

Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.

"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."

"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja lapset olivat pieniä. Mutta nyt… nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja ylpistyä…"

Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän sitten kysyi.

Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi siunailla, että kun metsäherra täällä… ja avopäin istuu männyn tyvellä.

Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla sanomatta sitä entistä sanomaansa:

"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa, mutta Olli sanoi painokkaasti:

Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.

"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin nähdäänpä…"

Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.

Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.

Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.

Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.

Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.

Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. —

Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, — silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:

"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."

"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni… Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois… 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme…"

Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua…

Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan…

Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:

— Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!

Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin… siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse… Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.

Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.

III

Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna, toinen nuori vielä, suruharso silmillään.

Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he keskustelivat — nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.

Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.

Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.

"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme", selitti ruustinna.

"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo, vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut…"

"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin asti…"

"Hyvää se sinulle tietysti tekee… Teit oikein järkevästi, kun lähdit tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet viihtyväsi täällä…"

"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on kummallinen mies…"

"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten… Meidän pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan…"

"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään, korkeimmalle kukkulalle…"

"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.

"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle…"

"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema… joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."

Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.

"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että… että minusta on alkanut tuntua…"

"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään… Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.

"Elämä on niin kummallista… Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan…"

"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi… Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."

Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.

Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.

"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.

Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.

Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.

Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.

Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta… lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin…

Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.

Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten…

Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa…

Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä…

Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään — oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi…

Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta… Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista… Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!

Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut…

Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista… Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu… Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta…

Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso… Olipa niinkin, mutta kuitenkin… vastenmielinen hän oli Helville… Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen…

"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.

Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä… Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät…

Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta…

Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt…

Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim…

Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?…

Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista… jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin…

Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa…

Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:

"— Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu… Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista… Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni… kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"

Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut…

Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa… siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois… Ehkä hänkin pääsisi sinne…

Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.

Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.

"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä… Minun tekisi mieleni tuonne kauas… oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin… Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria…"

"On siellä… Rattostunturi on korkein… Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän… Mutta siellä on karhuja ja ahmoja… ja kaukanakin se on…"

"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"

"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte lähteä… Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön… Jos vain olisikin pyytää isää…"

"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille… eikä siellä muita mökkejä olekaan… Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni…"

"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei
Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille…"

Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.

Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa. Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli…

— Kuinka maailma kuitenkin on kaunista… miksi ihmiselämän täytyy olla niin pilvistä ja ikävää? — hän mietti ja työnsi suksensa nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista. Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva…

Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä, valkoiseksi maalattu aita…

Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?… Sillä sitä hän ei halunnut kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut… Olisi ollut hauska nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen jäälle…

Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi. Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle, jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.

Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.

Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.

Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois, jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten sylittäin.

Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut, mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin, sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.

Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin kuului, kuulisi huudon.

"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi äänen taholle.

Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä näkyi olevan Helvin suksi olallaan.

"Kevään hanki on kavala… se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen. Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.

Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli, että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.

Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen Rattostunturille.

"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva, pääse ensinkään. Katsokaahan… suksestanne on varpaallinen kulunut poikki… ja siksi se jalasta irtautuikin… Sallitteko minun korjata tämän?"

Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle. Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen surun läpi.

Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.

Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.

"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.

"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona… Me olemme tässä naapureina…"

Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman… Puku ei pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.

"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan… Neuvoisin, ettette nyt lähtisi Rattostunturille… nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta…"

"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa… silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala…"

"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille, mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"

"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."

"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä… tästä pääsee kiertämällä loivia nousuja pitkin harjulle… Ette taida olla juuri kovinkaan tottunut suksille…"

"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä hiihtäen.

"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin… Eivätkä nuo teidän suksennekaan ole sopivat keväthangelle…"

"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies… Minä näin eilen aamulla, kun laskitte joelle…"

Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.

Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:

"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa, niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi Rattostunturille…"

Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.

Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas, kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!

"Tämä oli vallan hauska sattuma… Kohdata ventovieras, joka auttaa pulasta… No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista…"

"Ilman vain. Minusta tämä on… Mutta jos tahdotte olla kiitollinen minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään…"

"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin teidät…"

He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa korkeammalla puiden latvoja.

"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan huipulle", selitti Martti.

"Onpa tämä… kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei tästä ole kukaan mitään puhunut…"

"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen, kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon… Kesäiltoina on tapanani käydä täällä…"

He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia männiköitä.

"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen harjan", osoitti Martti.

Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka hiveli Helvin korvaa kuin soitto.

"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa… tätä luontoa, jota minä rakastan ja josta imen elämäni."

Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon väräjämään.

Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui vavahtavan.

Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen pintaan.

Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.

Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:

Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti väsyneesti tutulle paikalleen.

Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi… joka oli pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa… jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä…

Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja loisteliaana hänen eteensä… käy kuin kirkastetusta maailmasta…

Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta…

Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi käydä hänen sydämessään.

Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa mailla?

Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana onnen ja lemmen suosikkina.

Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä, joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä! Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan…

Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt — ja oliko koskaan ollutkaan onnellinen!

Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!

Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa…

Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen… aivan niinkuin hän se olikin…

Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä, joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.

Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen, poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti nuoria ja vanhoja.

"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli kaikkia.

Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra ja hän.

Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai sattumako heidät yhteen vei?

Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään — ja ettei hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa… Hänen pieni lapsensa, jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.

Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!

Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?

Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten silmien ilmeestä nauttia?

Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, — ei käsin koskea häneen, joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne… Kauempaa vain katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan omana yksinäisenä onnenaan…

Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui
Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.

Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa, otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea…

Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut luullut näkevänsä!

Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?

Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt hiihtelemään.

Mutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa
Virkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.

Pitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät olleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja viehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli kirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan käyneet Rattostunturin laella.

Uuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he hommasivat retkeä.

Tuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja ihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.

"Martti täytyy saada innostumaan matkaan", puheli Uuno Helville, kun he valmistausivat lähtemään Virkavaaraan. "Vaikkei hän olekaan koskaan ottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on retki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin niin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi hän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja karhun pesät… Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!"

"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa", nauroi hän sitten.

"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla", varoitti ruustinna. "Martti forstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää."

"Ooja… kyllä me sen vanhan pojan taivutamme", uskoi Uuno, ja he lähtivät kävellen Virkavaaraan päin. "Parempaa toveria ja ihmistä kuin Martti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina oppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on naimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen syntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten miestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja metsästysretkiään."

"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta", sanoi Helvi. "Kuuluu karhujakin ampuneen…"

"Montakin… eikö liene jo luku kymmenissä… Mutta täälläpä hän näyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi."

Martti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle, puutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa herraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät. Partakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin paremmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.

Mutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että vieraat olivat sangen tervetulleita.

Jo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla hangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia, poronkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten. Muuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin rautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.

"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä", virkkoi Uuno.
"Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä…"

Hän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa ymmärtänyt.

Kun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli järjestystä rakastava isäntä.

"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt sopisi tulla", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.

Kun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi hipaisi hänen niskatukkaansa.

Uuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu, melkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä lattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien taiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma rintakuva, joka oli nuorempana maalattu.

Molemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja joen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.

— Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, — hän ajatteli.

"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät", virkkoi Uuno ja istahti keinutuoliin tupakoimaan. "Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset lokaalit ja tämmöinen näköala… Mitä sanot, Helvi?"

Martti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi kai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut Martissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi suoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.

"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan", sanoi hän. "Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän nuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki."

Martti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia mukaan.

Herrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan valokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin kuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella oli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan. Martti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä surumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli komea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili eteenpäin.

"Ei, mutta… Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen kierroksen tiellä vain", aloitti Uuno.

"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin ole virkkuja", sanoi Martti.

"Tule pois vain… Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan… porot päästetään pian kiveliöön."

Kahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa liukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.

Hän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin puuhaili ja valjasti poroa.

"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen", neuvoi Martti.

"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.

Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana. "Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi myötäleessä vihaiseen laukkaan.

Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä singahtikin siipenä kauas syrjään.

Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan… näki kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä… Hänelle tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle… niin että hän säpsähti…

Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia alaspäin.

Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen sydämessään.

"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia katselemaan.

"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei ole liioin kertomista."

"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin." Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on valmistusta johonkin… parempaan", hän sanoi melkein hellästi.

Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita tuskansa…

Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua… Hän kertoi nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.

Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään voinut, että rakasti… rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja värähteli…

Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi…

"Niin… niin… te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.

Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.

Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa punottivat.

Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja kirkkaiden keväiden unelmat!

Hän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä hongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän kaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä oli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä toisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.

Nyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos se olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla toisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin toteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli rakastettu. — Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!

Iltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö karhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.

Olli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun Kivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti metsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun perään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.

Mutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja kertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla Rattostunturille.

"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro", arveli eukko. "Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä." Mutta Olli sylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.

Hankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua
Virkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.

Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.

Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui. Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki, pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa, ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.

Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:

Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.

"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi
Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."

He kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta kukan ja pani napinreikään.

"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua", aloitti taas Uuno. "Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä… ja tietenkin ovatkin menneet… Me emme enää varro!"

"Osaavathan ne sinne… Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot oppaan", tuumi toinen jo ulos menossa.

He panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri, lähti "Luppanalla" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen oli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio valmiiksi.

"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta", katui nyt Uuno äskeistä hoppuaan. "Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän tarvitse kiertää Virkavaaran kautta. — Kyllä me yhtehen yhdymme suolla ennenkuin nousemme tunturille", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka jäivät kahden.

Helvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät he puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle, josta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin kummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa keskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti jo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja taivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.

"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat painua harjun toiselle puolelle.

"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että sinä sen ymmärtäisit… Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani… eikä koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä värähtävän.

"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin… Mutta sanon sen kerran vielä ennenkuin eroamme…"

Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta väräjävin äänin:

He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju ikäänkuin jättiläisen selkäranka.

Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa laidassa näkynyt ketään liikkuvan.

"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?… Jos sen ikävän voit ajatella, niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa koskaan tulevan todelliseksi…"

Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan. Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi, jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja rakastaa… rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän loppuun asti…

"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen.
"Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.

"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma… Sillä minä tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle… En tahdo sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni… mutta minua ei kukaan voi kieltää rakastamasta… ei tässä eikä tulevassa maailmassa… Olen onnellinen nyt… olen saanut sanoa sen, mikä minua on kalvanut yöt päivät…"

Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa…

— Hyvä Jumala! — huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli saanut?

Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut muuta oikeutta kuin rakastaa…

"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan, seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme nähdä…"

"Minä poloinen!… minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho… minä joka olen iäksi kytketty…"

"Rakastan, rakastan… Sinun omasi olen ollut elinaikani… En ole koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani… Mutta muuta en voi… en mitään muuta voi…"

"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär, joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa… joka on yksinäisen ystävä ja tämän elämän ilo… Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä sinä enää olisi unimaailmani morsian…"

Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä
Martti tarkoitti.

He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi kyläharju, jonka yli olivat tulleet.

"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa loistivat.

Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin vasta tulevan.

Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät perille siksi.

Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi. He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti häntä kuin perhosta…

— Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! — ajatteli Helvi, ja hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä eroittaa.

Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:

"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua muistanut… tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä…"

Helvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma, asumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään. Pieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli olevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden harmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet…

"Sinä suuren luonnon suuri poika", sanoi Helvi ja katsahti Martin loistaviin kasvoihin. "Nyt nouskaamme laelle!"

Martti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi pitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.

Juuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana kukkulaisen kiveliön takaa… Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille vaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta…

Asuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui henkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia tunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen, siinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä yksinäisiä metsäjärviä…

Asuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas virta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän erämaan keskellä…

Auringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja Helvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja korkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista puhtautta… Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin syvästi kuin Martti… täällä paisui sielu suureksi, ja pieni aistillinen maailma hupeni tyhjyyteen… Ja sen vuoksi olikin hänen rakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa… Hän näki Martin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän taivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti unohtaneen kaiken muun… "Mitä mietit, ystäväni?" kysyi Helvi häneltä ja astui lähemmäksi hänen vierelleen.

"Katsos tuota etelän taivasta… se on kuin hienon itkun seassa… sieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit… ja sinne palaat…"

He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.

"Mikä ihmeellinen… ihmeellinen aamu… Tuntuu kuin näkisin unta",
virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät
Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui
Helvi:

"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla rajoilla… nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut… Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi pois… Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen… Mutta se kuivuu muualla niin, että kivet sen pohjalta paistavat…"

Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.

Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan lopussa.

"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.

"Martista ei ole lukua… vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.

"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi.
"Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille…
Kolillekin…"

Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin alta.

Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia. Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.

Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen saajo ja kuusikkokorpi.

"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä meidän Pohjolamme suuruutta!"

Eräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti pimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea päästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.

Naisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon perältä.

"Ooja… kyllä sieltä takaisin pääsee", virkkoi Martti ja hyppäsi keveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.

He neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan onkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.

"Tule pois vain!" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin. Rohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai hän Helvin kädestä kiinni.

"Astu olkapäälleni", kehoitti Martti. "Minä nostan sinut sitten tänne alas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin."

Helvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen laskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan…

Silloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin käsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten. Mutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen sydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet onkalon lattialle…

Mutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin onkaloon, mutta toiset naiset estelivät.

"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen hajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua", muisteli Martti.

Martti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen suulle.

Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset, onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä toisten avulla ylös.

Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin. Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin. Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan kättensä varassa.

"Nyt minä vasta olen morsian… nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi
Helvi Martin korvaan.

Aivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla hiihteli pohjoisesta päin.

"Hyvin käy", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. "Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa lähdemme… Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin ullakkoon…"

Melkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin likellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.

Ja täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua kohden, Petteri "Luppanalla" ajaa hölkötellen edellä.

VII

Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat lehdot.

Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän, unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne Pohjolaan… Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista ilon ja lemmen valoisille laitumille…

Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään kärsimykset sitä voineet himmentää.

Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan. Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut…

Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta… ei käden lyöntiä… ei ainoatakaan katsetta rikollista…

Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo, joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.

Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan…

Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka kautta tie kulki vapauteen ja… Martin luo.

Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen unimaailmansa morsian… Martti ei hänestä tahtoisi tietää… Sillä Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.

Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen, pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.

Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.

"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni nukkuu nurmen alla…"

Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä katkerammin.

"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut… ethän voi olla kahden miehen oma… Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut… Jumala antaa anteeksi rakkautesi…"

Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa punottivat.

Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.

Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.

Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin sydän ollut hänen… Kärsinyt oli hänkin…

Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo tiellä Virkavaaran kohdalla.

Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle, josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi vastaan.

Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin syvemmälle vajonneet.

Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja kuunteli.

Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät loistivat.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua…"

"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua muistat… Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa, rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä… vain sen vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi…"

"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein vavisten.

Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:

"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho… sanoit minua kerran toisen omaksi… Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun, sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi, aina ja iäti… Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen sinun… Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun… aina ja iäti…"

Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.

Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja heräsi kuin pitkästä unesta…

Hän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta… hän ymmärsi, että hänen kevätunelmansa oli loppunut — ainiaaksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOISEN OMA: KEVÄT-UNELMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Toisen oma: Kevät-unelma

TOISEN OMA

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE