E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

YKSIN ELÄMÄSSÄ

Novelleja

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

 Väsyneitä.
 Vanhapoika.
 Hiiri.
 Naapurien kesken.
 Oikeudessa.
 Erään huvila-asukkaan huomioita.
 Erään vainajan kirjeistä.
 Yksin elämässä.

VÄSYNEITÄ

    Der Tod, das ist die kühle Nacht,
    Das Leben ist der schwüle Tag.
    Es dunkelt schon, mich schläfert,
    Der Tag hat mich müd gemacht.

Heine.

Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla edelleen.

Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas, napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.

Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta liikkeelle säikähtyäkseen.

* * * * *

Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.

Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää. Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.

Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat, sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä, sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus, jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel.

* * * * *

Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti — impotentti koko elämään nähden.

Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.

* * * * *

Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.

Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten. Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja kaikki olisi lopussa.

Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä, että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja inhoa.

Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?

Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa, kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan. Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän päällystakkinsa ja syöksyi ulos.

* * * * *

Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna. Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen katsomatta katua edelleen.

Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona, sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.

Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla palavan pesän edessä.

— Sinäkään et siis ole ulkona? — sanoi hän.

— En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi odottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä tulit tänne tulleeksi?

— Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä… ooh, minua tämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää… Tiedätkö, minä pidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni…

Ystävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.

— Ethän… niinkö pitkällä sinä jo olet?

— … mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä varma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka siellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.

— Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt sinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun mielentilassasi on sietämätöntä. — Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?

— Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt, karkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä kenties mitään… sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä niin tukala olla.

Herra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi sitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi lepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt ja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan jonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän katseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten leukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla värjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja alaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja kun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa ja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään, unhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla ajattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja hetken mietittyään lausui hän:

— Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?

— Niin.

— Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta, kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:

— En töiltäni oikein jouda… ja… on siihen tärkeämpikin syy.

Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:

— Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja… käsitäthän kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa… Olen tässä juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin neitoseen vakavammin kiintynyt ja… nyt näkisi hän tuon äidillisen toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni, vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.

Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta pysyi hän vaiti.

Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:

— Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän olisi hänetkin saatava tänne?

— Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?

— Kutsu.

Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:

— Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä… sitä kilistintä, tiedäthän…

Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen. Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.

* * * * *

Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:

— Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva. Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te olette jo aikoja sitte kuolleet… Älkää naurako (kukaan ei ollut yrittänytkään nauraa)!… ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle tietoja…

Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen että hän todellakin istui heidän keskellään.

— Eiköpä se kohta niin lienekin, — sanoi Launola, — ainakin minä tunnen olevani loppuun elänyt mies.

Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen olivat he pitemmän aikaa vaiti.

— Toivotonta se on, — alkoi Kivimäki hetken kuluttua, — että parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään ei enää vedä puoleensa… ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.

— Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja perhe-elämästä, — lausui Lindroth alakuloisesti, — mutta olisikopahan meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:

— Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut?
Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.

— Niin, se oli silloin, — sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään tyynyltä nostamatta. — Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun naissuhteen sitä ennen… Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti, niiden viheliäisimmässä alastomuudessa — eikä se kai oikeastaan ole katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon vuoksi heidän perheessään.

— Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole, — jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. — Ja olisiko meillä oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja jälkeläisiä?

Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:

— Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä.

Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin nojapuuta ja tuijotti eteensä.

Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola jonkunlaiseen unenhorrokseen.

* * * * *

Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa. Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman. Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."

Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.

VANHAPOIKA

    Ket' ei näkö pettää voi,
    Oikean se valikoi.

Shakespeare.

Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä. Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue, johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen rouva ja kaksi tytärtä.

Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä, omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin pölyssä ja melussa.

Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen. Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.

Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:

— Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin kerrottava.

Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi häneen.

— Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, — sanoi hän, — minä mieluummin kuuntelen muita.

— No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, — jatkoi rouva Ström.

Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:

— Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua, rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy vanhaksipojaksi jääntiini.

Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:

— Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa, kuinka tuo kihlauksesi purkautui.

— Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.

Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:

* * * * *

— Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme ——— hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani. He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi, Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani. Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen, jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin — hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa. Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä, mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa, jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

* * * * *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

* * * * *

— Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua, katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

— Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

— Mutta hyvä Martta, — vastasin minä, — etkö sinä nyt kirjeestäni tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä en voinut muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

— Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja ymmärrystäni sinua syytän!

— Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä äänellä:

— Sinä vain vaadit minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni nuhtelevalla äänensävyllä:

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan. Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi, katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään puhumatta ja kiiruusti pois.

— Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi, — lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan alkaessaankin.

HIIRI

    Traurig wird in dieser Stunde
    Selbst der Liebe süsstes Pfand,
    Kalt der Kuss von deinem Munde,
    Matt der Druck von deiner Hand.

Göthe.

Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.

Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä, joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle, jonka länsipäässä hän asui.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas, istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut, mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet. Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot, joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui, avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos, kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos. Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen. Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

* * * * *

Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät, mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina, vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta saada sellaista hoitaa ja vaalia.

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava. Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä huutaa…

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

* * * * *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.

"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään. Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen. Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna Aurén."

* * * * *

Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.

Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.

Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut hyvä eikä paha olla — enemmän kenties hyvä.

NAAPURIEN KESKEN.

Pikku palanen arkielämää.

Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.

O. Manninen.

Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva oli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi juuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle se muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.

Ikkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte vahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui venytettynä ja laulavana:

— Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! — sekä pienen väliajan jälkeen hiukan toiseen äänilajiin: — färskiä munia.

Silloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri vuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja rouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.

He olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten riitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli aputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne suureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin ja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi, jälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.

Kun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon vanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä muistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat naisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha ihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen aamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.

— Ai, rouva nukkuu vielä, — sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.

— Ei se mitään, enkä minä enää nuku, — sanoi rouva Saarela, joka oli tuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.

— Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? — kysyi nainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät kertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin muualle.

Hän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui kaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli rutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.

— Mu-unia, mu-unia… — kuului taas pihalta.

— Pitää lähteä munia valitsemaan… eikö rouvallekin osteta? — kysyi nainen ja siirtyi ovelle.

— Ei… on vielä entisiäkin, — vastasi rouva viivytellen ja silmäsi miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.

Enempää kyselemättä meni nainen ulos.

Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.

* * * * *

— Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut oikeastaan mitään asiaa? — sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä vaimolleen.

Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: — Minä en voi häntä oikein kärsiä… En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista kun hän tänne tulee.

— Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.

— Niin, mutta sittekin… — yritti mies väittää vastaan, mutta vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.

— Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, — jatkoi rouva puolustustaan, — että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.

— No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki… ja kohta ruokakin kaikki, niin… tuntuu niin ilkeältä että hän käy täällä kurkistelemassa.

— Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, — myönnytteli rouva. — Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri silloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä huomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata häneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi… Saisi sen nyt vain pian maksetuksi.

— Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se nyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, — sanoi herra Saarela kuin vaimoaan tyynnytellen.

— Mutta kuulehan nyt, — sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja keskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. — Tänään tulee taas maitokuski maalta — eikö nyt kello alakin olla jo yhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja tulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa sanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?

Hän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja äskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän siihen uudelleen.

— Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! — vastasi mies kärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli hänestä hyvin vähäpätöinen.

Hän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa huolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi reippautta teeskennellen:

— Minä käyn maitopuodista noutamassa… pyydän iltaan tai huomiseen asti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa että me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.

Vaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan jatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.

Palattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.

— Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, — sanoi hän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan luonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.

Juuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:

— Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille… ja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän hengähtää ja minä rauhassa työskennellä… ja sitte se käy taas kuin voideltu, hei vaan!

Kyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti kuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:

— Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan samalla teillekin.

Herra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:

— Emme nyt tarvitsekaan… kerkesimme jo puodista ostaa.

— Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette… ja maalta tuotu maito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla kertaa.

— Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen… eikä tässä ole astiaakaan käsillä, — koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen vaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos mennessään:

— Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.

— Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme, eikö sinulla ole yhtään penniä? — hätäili rouva, kun mies tuli takaisin kamarista.

— Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, — sanoi mies ja palasi ärtyneenä kamariin.

Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.

— Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, — sanoi hän ja laski astian pöydälle.

Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän miehelleen toiseen huoneeseen:

— Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?

Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:

— Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.

— Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.

* * * * *

Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.

— Et saanut rahaa? — kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo taas virkkoi:

— Mitäs me syömme päivälliseksi?

Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain itsepintaisesti tapetinkuvioita.

— … kun leipäkin on kaikki, — jatkoi vaimo.

— Keitä puuroa… vai onko ryynitkin kaikki? — sanoi vihdoin mies ja alkoi vihellellä.

— Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, — ja rouva lähti kyökkiin.

Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:

— Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme sanoa?

— Äsh, sekin tähän nyt vielä… sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa, että on vielä entistäkin… ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja…

— Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse… kuuletko, nyt se on jo käytävässä!

— Olkoon… hitto! — ja mies heilautti ärtyneesti kättään.

Rouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän ääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta taas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.

Rouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen syliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta katsoa häneen:

— Sinä et tietysti ottanut kaljaa?

— Otinpahan.

— Kankkusen rouva maksoi.

— Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!

— Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi tällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat… Ei kai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä kertaa sattuu olemaan rahanpuute.

— Tiesi hänen — murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää vaimonsa olevan oikeassa.

Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa onnistunut.

Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.

— Kuulehan tätä.

— Mitähän tuo nyt on… pari kymmenpennistä helisee ja… — mutta vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.

— Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus!
Mutta odotahan sinä!

Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.

— Mitäs sanot? — ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.

— Ja entäs täällä, — jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, — juustoa, makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa… Pistäysin saman tien hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan, sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!… Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee… ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.

— Noita sinun puheitasi! — sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi tarttua miehensä keveä mieliala.

— Ja sitten, kuulehan, — jatkoi mies näppiä lyöden, — kävin myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja valitse vain… Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin, sanalla sanoen rikastumaan.

* * * * *

Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:

— Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä, että me otamme palvelustytön?

— Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?

— Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa palvelustyttö.

— Mitä se sitte hänelle kuuluu?

— Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden vieraantuvan hänestä.

— Niinkö lie, — sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.

Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.

Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.

— Kuulitko sinä… En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko yöksi kylää laukkaamaan… Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet vielä silloin… Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.

Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.

— No sepäs… mikä siihen nyt on mennyt? — sanoi mies, hänkin yhtä hämmästyneenä.

— No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja pyytää anteeksi, — jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa hälventääkseen.

* * * * *

Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.

— No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen naapuritar vai?

— Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä hävittömimmin.

— Mitä varten? — kysyt mies kiristyvällä äänellä.

— Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset muka saa nukkua… Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan….

— Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta ovelle?

— En minä voinut muuta kuin itkeä, — sanoi vaimo masentuneesti, — teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin… ettei niitä muka hoideta.

— Eikä se siinä vielä kaikki ole, — jatkoi hän ja hänen poskilleen ilmausi punaisia täpliä. — Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa, kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat nälkään kuolleet…

Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun purskahtamaisillaan:

— Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa, joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat vielä pukematta ja pesemättä… poika vasta kastellutkin itsensä, niin minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä. Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin viedä… ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista. Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta… Oh, tunnen ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat… Ja nyt olen varma siitäkin että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua…

— Kylläpäs se… Semmoinenko se pohjaltaan olikin! — puhkesi mies kuin yksinään sanomaan.

Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin. Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.

Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: — Mutta kuinka tämä sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä…

Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä äskeisistä mielenliikutuksista.

— Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, — sanoi mies, — me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia… ja olemme muita pitäneet samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se, joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.

— Niinkö se lie? — huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:

— Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää… enkä muistaakaan.

Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:

— Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!

Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa, istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.

OIKEUDESSA.

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.

Anatole France.

Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.

Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.

Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.

Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.

Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.

Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.

Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.

Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen, ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi hän:

— … olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan tulevan vastaan… ja kun me olemme vanhoja tuttuja — minähän olin renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin silloin monta kujetta — niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä…

Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:

— Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen…

— Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa tilaisuudessa? — keskeytti puheenjohtaja.

Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.

— Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan… eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan… Niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikinvarjolla…

Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla tapahtunut.

— Nappiko? — puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan. — Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut… ja eikähän ne napit aina niin lujassa…

Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.

Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen — hän silmäili tarkkaan Kaakista — pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.

Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.

Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.

— … tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta… ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan… ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin… ymmärtäähän oikeus ettei…

Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.

Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6 §:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa — vastaaja kun ei ollut ennen ollut syytteessä — sadan markan sakkoihin, jotka varain puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.

Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja virkkoi:

— Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko… Eihän sitä nyt leikistä… sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan leikkiä…

Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen, laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan kääntyen:

— Tuota, miten pian se on sitte maksettava?

Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte kuitenkin:

— Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.

Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan, voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään alakuloisesti:

— Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.

ERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.

Naturam expelles furca, tamen usque recurret.

Latin. sananl.

[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa oikeutensa takaisin.]

Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.

Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.

* * * * *

Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit, pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen saattamana sen luo vaeltaa.

Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan, ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon. Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle, silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta niiauksesta.

Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa, niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen, joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista liikkeistä.

* * * * *

Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen, jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään päättäen näyttänyt.

Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä. Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.

— Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.

— Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet kesän ajaksi tänne.

— Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.

Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen vallan toisissa oloissa.

* * * * *

Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen. Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan pelastaa.

Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla. Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle. Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti auttaa lisäksi.

Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti. Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin epämääräistä vihaa.

Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.

Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä, joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen savua tupruttava juna.

Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta — hän oli nimittäin avopäin — ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.

Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä erikoisesti merkille panemaan.

Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja, joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:

— Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?

Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani, mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:

— Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen mies ja lisäksi yksinäinen mies.

Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan aivankuin itkuun purskahtamassa.

Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.

* * * * *

Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.

Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu, maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.

He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa, jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.

ERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ

Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.

Volter Kilpi.

Hyvä veli!

Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään. Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan hullu!… Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.

Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä elämän viimeistä rajaa.

Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena. Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.

Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä." Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes ymmärtävän tekoni, vaikket sitä sitte hyväksyisikään.

Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä — joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan — ja yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni, etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan, jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.

Mitään moraalista syytä tässä ei ole — ja et kai sellaista pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä selon ottaisi — eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain olet niistä selvillä.

* * * * *

Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut, ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka päättyi niin että minä keskeytin työni — oikeastaan siten että kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa — ja heitin hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.

Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta lainaa, mutta vastoin odotustani — hän oli kerran lupaillut minulle rahallista apuaan — ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on esiin kasonnut.

Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä. Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista — sellaista se juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle, vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.

Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema, jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla olen aina pahimman pulan päältäni torjunut — saadakseni sitte taas jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.

Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.

Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että viereisessä huoneessa joku käveli — lattiat miten lienee laitettu niin että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen — ja tuo itsessään vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon — olen näet hyyryvelkaa —, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli sielussani yhä pahemmaksi.

Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa, olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös. Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös päästäkseni, niin kaikki turhaan.

Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia — samalla kuin puute on irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni tuijottamassa.

Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan, saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja mielettömästä taikauskosta.

Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään, päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne, joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata. Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin. Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.

Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi. Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua — purra häntä! Ja sen jälkeen on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä kaikkia kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.

* * * * *

Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua. Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha, itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja vallankin minua.

Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta, mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa — lähes joka hetki näen hänet nykyään edessäni — minä katkerasti vihaan, ja jos luulen jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa — kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja minä en voi sille mitään.

Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja. Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli, en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa, istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta. Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"

Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta, että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara, pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni kaikki Kullervo-ilmiöt.

Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi, että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että — ei, käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että elämä sen muodossa minulle ilmenee?

Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada vaihtelua.

Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos! Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti, vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän". Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on pakko niin tehdä, aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman kautta päästävä ulos itsestään.

Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys. Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän tukaluuteen kiinnittävät!

Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies" j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi. Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua yhtään liikuta.

Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut, tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele vain!

Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi. Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen veljellisesti — — —

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:

Hyvä veli!

Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos", vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.

Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan, sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.

* * * * *

Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!

Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.

Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin, tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa myönnytyksiin!

Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin. Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut, että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan mahdollisuuden häntä tavata.

Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään. Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin minulle tänne jotakin.

Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin: tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona jännityksen hetkenä minä ikäänkuin kuulinkin ne sanoina: On siinäkin miestä!

Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi, että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni, olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.

Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia: panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt —? Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.

Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki — olemme kerran yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni, kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä, joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran! Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"

Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta. Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani. Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla, vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni. Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat toivat mieleeni uuden ajatuksen.

Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto, mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on. Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.

Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli kohtalokin tehnyt — "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön ja jääkylmä kohtalonvaltias —. Tunsin tuolloin että se on minut kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa. En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.

Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui, poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan", johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä — mennee — uimaan". Mutta nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.

Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja raskaasti raahaten astelin rantaan.

Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua, tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.

Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka uitavana.

Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla, vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin veti minua eteenpäin.

* * * * *

Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden — muistat kai sen? — pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta. Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari, joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".

Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä. Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni, vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen. Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.

Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt välttämättä täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva, oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin. Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.

Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!

Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä. Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.

Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa" esille — ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä — ja nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta olivat rahat kaikki — olin ne kevytmielisesti hävittänyt — ja mikäli vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan, nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin — karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies, en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan. Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen, vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.

Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin "ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon, soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu, jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen. Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina "ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.

* * * * *

No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa, muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.

Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin, näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä. Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit, katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:

    Was zieht mir das Herz so?
    Was zieht mich hinaus?
    Und windet und schraubt mich
    Aus Zimmer und Haus?
    Wie dort sich die Wolken
    Um Felsen verziehen!
    Da möcht' ich hinüber,
    Da möcht' ich wohl hin!

Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä, mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.

Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan, samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua, koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.

Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen, huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti, että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on esiin vuotanut.

Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti, sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin näkemiin — — —

* * * * *

Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M. kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan kohta.

* * * * *

Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini. Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut melkein hymyilemään.

Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.

Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä valokohta kuin lepopaikkana.

Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.

Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. — — —

YKSIN ELÄMÄSSÄ

    Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
    Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
    Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.

V.A. Koskenniemi.

Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut, hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia yöpöydällä — kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.

Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla. Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta. Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut kai pian kokonaan peittää.

* * * * *

Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä, milloin tuskallisilta.

Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne, älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa, onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin kanssa voinut sanoa:

    Entschlafen sind nun wilde Triebe
    Mit jedem ungestümen Thun.

Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet. Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet paljon.

* * * * *

Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he toisiinsa tekevät.

Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle, jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi, jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.

Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin yhdessä — kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet — ja menimme syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani. Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni, sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.

Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani, että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.

— No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa illanviettoa? — sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.

— Kyllä niinkin, — vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme, joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän ykskaikkisesti!

— Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.

* * * * *

Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman tukala olla.

— Ei — ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, — vastasin minä luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.

Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä enemmän katkeroitti.

Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.

Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin. Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti, joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.

Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden taakse toverini oli hävinnyt.

Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.

Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta, että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä. Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan, mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa. Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä toisilleen.

Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.

* * * * *

Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin. Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia nuo huomiot alussa olivatkaan.

Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä, jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani. Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan äärimmäiseen saakka kiinni pitävä — yksi noita naisia, jotka kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta yksinäisyydestä.

Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.

— Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, — sanoi hän hetkisen kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.

Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.

— Mitä… kuinka sinä… mistä sinä nyt sellaista? — änkytin minä vihdoin vastaukseksi.

— Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.

— Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet ja viimeksi tänään, — lisäsi hän hetken kuluttua.

— Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin on yhteen saattanut? — sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa silmiin.

— Mikäkö? Onpahan vain…

Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi. Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.

Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä. Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.

Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan. Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee ottaa sellaisina kuin ne ovat.

Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla — ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa koskevista seikoista.

Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta, että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet toisiimme tutustua.

Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi maailmaa.

Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen, jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä, alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.

On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.

* * * * *

Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.

Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.

Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.

Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.

Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.

Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".

Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. —

Tuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan vinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin katseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi näin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä kertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä taas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja raskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä Esteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte. Tuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin peitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!

Tunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin ja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut luvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä hän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua tarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en huomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki hänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas vaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen silmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja hänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.

Päästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja että hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä tervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi minut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani, jopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys olisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua. Mielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta kun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme me kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani tuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin kotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja minä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen kanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja haudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.

Eräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan, kokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi junasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän hetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui minusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun valtasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta silloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.

* * * * *

Monesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla junamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat ajatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa ja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen kanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi minut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka kanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni hyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja puhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä. Ja toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli ja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa keskustaksi aivan samoin kuin hän minun.

Vaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä ole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt päinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua sekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään. Minä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä kertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan tekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen vakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi hymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa niiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.

Täten olin minä yks-kaks joutunut saman "kristallimuodostuman" alaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita minä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten lehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy tuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin mielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa olevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme lukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä muodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä häntä silloin mielikuvituksessani syleilin.

Tuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi, minun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään kuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain muistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin jonkun rautatievirkamiehen kanssa.

Seuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle idyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran olin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin. Siellä tapasin aivan odottamatta Esterin.

Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta tuttavuudestamme.

Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.

Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla, että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona. Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin minulle.

Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut. Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.

Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.

Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui, tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin kärsimyksiä.

Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli, jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin. Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:

— Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden tunnetta vastaan?

Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi hän hiljaa:

— Uskon kyllä, — ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: — vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää uskonut.

Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.

Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.

Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua. Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään. Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.

Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.

Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.

Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois. Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."

Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä. Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana, minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen" sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain, jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.

Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua, jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.

En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä lähdinkin takaisin Helsinkiin.

* * * * *

Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut mielihalunsa tyydytetyksi.

Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.

Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä, jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset, jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän kuin koskaan.

Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän minulle sitte vastauksen.

Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni. Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen kotikaupunkini kuulumisista.

Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi, mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.

Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia koko kirjeenkin kirjottanut.

* * * * *

Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.

Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.

Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä suoraapäätä saarelle.

Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.

Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen kautta asuntooni.

Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja käännyin kohti.

Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.

Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta, sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.

— Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut.
Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, — lopetti hän.

Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.

Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut (mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä, vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.

Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle. Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.

Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden. Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.

Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa huviloille päin.

Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit raskaasti ajoivat toisiaan.

— Esteri! — huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä ottaen häntä kädestä jatkoin:

— Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että tapaisin sinut jossakin täällä!

Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja sanoa sinuksi.

Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään hyväilevä ilme.

— Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? — puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä. — Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö, minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi. Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä, tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet valmistusta juuri tälle hetkelle —

Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.

— Antero! — lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi luokseni.

Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.

* * * * *

Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan timantin toisensa jälkeen.

Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla tietämään! — jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.

Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää pelkoa.

Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.

Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille. Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni…

* * * * *

Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani…

Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä. Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan. Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.

"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?" tuntui se tuolla kaikella sanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas liikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän hetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni pohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.