The Project Gutenberg eBook of Me, by Jalmari Finne

Hän, jonka ammattina on panna mustaa valkoiselle, ei saa hämmästyä eikä suuttua silloin, kun hänelle sanotaan, että hän on typerä.

SISÄLLYS:

Lukijat.
Arvostelijat.
Sivistyneet.
Siveelliset.
Näyttelijät.
Taiteilijat.
Sanomalehtimiehet.
Ylioppilaat.
Pyhimykset ja marttyyrit.
Elätit.

LUKIJAT.

Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaan hän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perin kiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painon tuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaan itseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitä peittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jotta toinenkin voisi iloita hänen kanssaan.

Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua ja noussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja jos minä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivan samaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoista kirjoittaessani tätä.

Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaa itsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloin sinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmat toivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat, niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän on väärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peität iskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.

Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se heti tämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivan tarpeeksi.

Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minä olen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Ja minä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.

Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleen käsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.

Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja — korkeintaan sanomalehtiä — ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosi on kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- ja rikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jos sinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitset siitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten ja muistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.

Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Jos hän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinulla on siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.

Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanan takana piilee — ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästi maailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaa korostusta — niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijän tarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivan päin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, että kaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle on mieluista, jolloin lihan-, veren- ja rahanhimoiset ajatuksesi pääsevät liikkeelle. Sellaisesta syntyisi kyllä hyvinkin mieltäkiinnittävä kirjallisuus ja onhan jo niitä sellaisiakin, jotka sen ilon sinulle tuottavat.

Kun minä ja kustantaja iloitsemme siitä, että niin moni kuin suinkin lukee kirjaani, niin annan sinulle hyvän neuvon. Väitä, että sinä olet tämän yläpuolella, sinä yksin — toisille voit sanoa, että hekin kuuluvat sinun seuraasi — silloin sinä nautit kirjastani, sillä olenhan antanut sinulle uusia aseita panettelusotaan. Ja sitä me osaamme niin verrattomasti käydä. Onhan se ainoa ala, jossa me koetamme saavuttaa täydellisen taituruuden. Siinä sodassa saa iskeä selkään toista, silloin kun hän ei voi itseään puolustaa, ja iskettyään voi mennä haavoitetun luo ja auttaa ja tukea häntä, pistää sormensa haavaan ja vääntää sitä siellä.

Minä tiedän varsin hyvin, että minä olen samallainen kuin sinäkin, minäkin luulen olevani asiain yläpuolella. Ja minä sanon sinulle, että sinä olet ehdottomasti tämän yläpuolella. Olet kai nyt tyytyväinen?

Ja kun sinä pidät kirjaani pöydälläsi, oikein näkyvällä paikalla, silloin sinä vieraillesi sanot: "Minä olen mielelläni lueskellut tätä kirjaa, hän on aivan oikeassa."

Silloin me ymmärrämme toisiamme, uskomme, ettei ainoakaan isku ole osunut meihin, ja tiedämme olevamme profeettoja tässä maassa.

ARVOSTELIJAT.

Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti, kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e. Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin kirjoittaisin he — ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme — emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin, paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota, mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa, vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin. Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: "sinä olet meidän etevin näyttelijämme", niin vastaa näyttelijä: "ja sinä meidän etevin arvostelijamme." Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta, silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme rintoihimme ja sanomme: "Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki suoraan!"

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi, niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä kaikki itä- ja länsimaiden paheet — niitä on niin helppoa uskoa, varsinkin jos itse omistamme ne — politiikassa petosta ja vääryyttä. Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme, sille me uhraamme kaiken.

Voi myöskin huutaa omasta individualisuudestaan, julistaa itse itsensä yli-ihmiseksi — toiset sitä eivät tee! — ja ottaa kaikki oikeudet, vaatia saada täyttää kaikki oikkunsa, paheensa, vallanhimonsa y.m. tosi-inhimilliset hyveet, ja sitten vaatia, että muut täyttävät velvollisuudet, silloin pääsee eteenpäin. Individualisuuden sijasta voi myöskin käyttää sanaa sosialismi.

Ennen kaikkea pitää käyttää naisten arvostelua. Heihin voi päntätä mitä tahansa ja he vaikuttavat vuorostaan miehiin. Mies voi sitten vuorostaan olla naiselle ritarillinen. Jos nainen kirjoittaa, maalaa tai jotenkin muuten harjoittaa taidetta, niin rakastaja, sulhanen tai aviomies kirjoittakoon arvostelun. Hänhän paraiten tuntee tuon naisen ominaisuudet ja voi vakuuttaa, että hän kuvaa taiteessaan omaa itseään, sisintä olemustaan. Nainen ei ole luotu saavuttamaan korkeinta taiteessa, mutta hän sittenkin on aina miesten yläpuolella, sillä hän osaa niin hyvin houkutella miehen ottamaan hänet niskaansa istumaan.

Kaikki nämät keinot ovat patsaan rakentamista varten. Ei pidä häikäillä, samahan se on, mitä patsaan sisässä on, kun ulkokuori vain on kaunis ja patsas korkea.

Meidän tulee aina, kaikessa ja kaikkia arvostella. Toisen ymmärtäminen ei ole laisinkaan tarpeellista. Jos sen teemme, niin voimme helposti saada vaikutuksia hänestä. Pääasia on pysyä itsenäisenä ja sanoa mielipiteensä.

Rahaa, huomiota ja hyvän aseman saavuttaa varmimmin ryhtymällä ajamaan väärää asiaa oikeaksi. Tätä tapaa voivat käyttää juristit ja ne, jotka pyrkivät korkeaan valtiolliseen asemaan. Täydellisesti kypsä senaattori on se, joka osaa kansalle tehdä uskottavaksi, että musta on valkoinen.

Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren arvomme.

Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.

Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä — arvostelijoitahan hekin ovat — niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani, ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet, ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta, ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin kirjojani.

Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin, kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi. Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.

SIVISTYNEET.

Minä uskoin aina ennen, että suomalainen kuului kansakunnista paraimpaan, täydellisimpään, jaloimpaan, nyt epäilen tuota suuruutta, epäilen, onko suomalainen edes sivistynyt.

Minä taidan vain tänä hetkenä olla hiukan sekaisin päästäni, sillä onhan jokaisen suomalaisen pyhä velvollisuus uskoa, että me olemme niin harvinaisen sivistyneitä.

Meillä on mukava keino sivistyksen saavuttamiseen, oikea patenttikeino. Kaikki ulkomaalainen tuotetaan tänne ja otetaan sellaisenaan vastaan. Se, mikä on ulkomaalaista, käy aina täydestä. Ennen aikaan me hiukan muodostimme ruumiimme mukaan tuota ulkomailta lainattua sivistyspukua. Nyt ei siihen ole aikaa. Nyt siepataan puku ylle ja me uskomme olevamme täydellisiä, vaikka puku paikoittain pingoittaa, paikoittain on liian väljä.

Suomalainen on renki, joka on saanut herraskaisuuden hullutuksen päähänsä. Ikävä vain, ettei hän huomaa, kuinka paljoa miellyttävämpi hän olisi renkihahmossaan kuin tuossa herraa matkivassa asussaan. Toisinaan tuo matkiminen voi jokseenkin hyvin onnistua, varsinkin jos asianomainen käyttäytyy tyynesti, mutta kun hän sattuu kiukustumaan, niin heti renki näkyy herraskaisen puvun sisältä. Ja silloin hän on ehdottomasti naurettava, jota vastoin hän renkimuodossaan suuttuessaan herättäisi kunnioitusta. Renkinä hän tappelisi puukolla, herrana käyttää hän kynää puukkona.

Renkimäisyyttä on myös tuo suomalaisen kumarteleminen ruotsalaisille. Siinä me olemme menneet aivan irvikuviksi. Me pyrimme matkimaan heitä ollaksemme muka sen kautta sivistyneempiä. Suuri erehdys. Ei viinuri ole herra, vaikka hänellä onkin kaikki herran eleet.

Sivistyksen suuruus riippuu siitä, kuinka monta kirjaa kukin on lukenut valvonnan alaisena — s.o. koulussa, opistoissa, yliopistossa. Ja ihmisiä yllytetään tuohon lukemiseen lauseella: tieto on valtaa! Me ymmärrämme sen koulupojan tavoin: "se pääsee voitolle katutappelussa, jolla on useampi kirja heittääkseen ne vastustajan päähän." Nykyään kun meillä on sellainen keskinäinen tappeluvimma huudetaankin: enemmän sivistystä kaikille kansalaisille! Uskontokirjat ovat huomatut liian pehmeiksi, siksi ne tahdotaan poistaa.

Kaikki sivistysriennot ovat meillä matkimista, toisinaan se tunnustetaankin, mutta puolustetaan sitä sillä, että "kansa on vielä niin nuori." Kaikki on lainattua. Ylemmät koulut kulkevat saksalaisessa sotakurikaavassa; kansakouluista pakoitettiin eroamaan tarkastaja, joka uskalsi tehdä omia, oloihin sovitettuja parannuksia; yliopisto on pienoiskuva saksalaisista tiedontarhoista, kun se ensi kerran ilmaisi itsenäisyyttä, liitti se filosofian viereen lantatarhat ja karjatarhat; seminaarit happanevat vuosi vuodelta, jos huomataan suoraa mätää, niin "ei se anna aihetta toimenpiteisiin"; taidesuunnista runous matkii saksalaisia tai ruotsalaisia, kirjallisuus yleensä kaikkia maita, mutta ei näe omaa maataan muuta kuin erehdyksestä; nykyinen näytelmäkirjallisuus ei edes matki, siksi sitä ei ole olemassakaan; näytelmätaide on ranskalaisen ja saksalaisen sekasotkua; maalaus saa esityskeinonsa ulkomailta, kun se oikein hyvin sekoittaa kaikki, kutsutaan sitä yleiseurooppalaiseksi. Seurustelutavat ovat ainoat, jotka ovat pysyneet kansanomaisina, siitä ei voi erehtyäkään katsellessaan meikäläisiä. Joku hurskas sielu kyllä koettaa niitä parantaa painattamalla oppikirjankin — kaikkihan meillä saadaan painotietä! mutta ei sitä lukemalla opi.

Kaikki ne miehet ovat kuolleet, jotka uskalsivat omasta perustasta nousta ja luoda oman, itsenäisen sivistyksen. Mutta uudenaikainen sivistys yhä kehittyy. Meillä on oikea sivistämisraivo. Muutamat ovatkin ottaneet toisten sivistämisen urakalle. He kantavat tuota sivistyksen vettä pohjattomiin astioihin ja huutavat koko ajan: "hyvä Jumala, sitä sivistyksen määrää!"

Ja kun oikein pyhä vimma saa vallan, niin julkaistaan hyvin laaja teos, kuten "Oma maa." Ja jokainen rientää sen ostamaan, sillä sellaisen kirjan kautta saa sivistyneen leiman. Kun se on pöydällä, niin kuka uskaltaa enää soimata sivistymättömäksi? Olen seurannut tuon kirjan esiintymistä perheissä. Viidestäkymmenestä perheestä oli viidessätoista sitä luettu, sivut olivat avatut auki ja vihkoja oli pidelty. Muissa oli vihkoja paikoittain avattu, muutamissa ei laisinkaan. Talon herra aikoi lukea "tuon hyödyllisen ja välttämättömän kirjan" loma-aikanaan. Kun se tulee, niin hän varmaankin lepää ja lykkää lukemisen talvi-illoiksi. Kun ne tulevat, pelaa hän skruuvia ja lykkää lukemisen loma-ajaksi j.n.e.

Mutta sivistyksen urakoitsijat eivät väsy. Kohta alkaa ilmestyä tietosanakirja. Mikä ihmeellinen taikasana tuo: tietosanakirja! Kas, kun sen kirjan saa hyllylleen, niin silloin sitä on sivistynyt! Minä ehdoitan, että arvoisat sanakirjan toimittajat jättävät pois selityksen sanasta "sivistys." Joku viaton sielu voisi lukea sen, ja, jos selitys olisi suora ja todenmukainen, sanoisi hyvästit koko sivistykselle. Sivistystä olisi viisainta selittää suurelle yleisölle tietosanakirjan oppimiseksi ulkoa. Mikä ihana suomalaisen sivistyksen järjenharjoituksen iltaseura, kun kaikki kuulustelisivat toisiaan tietosanakirjan ulkoluvussa! Mutta vaikka suomalainen olisi vakuutettu siitä, että se on se oikea sivistyksen tie, niin hän lunttaisi tuossa ulkoluvussa, niin vähän on meillä todellista sisäistä pakkoa sivistykseen.

Meidän koko sivistyksemme on tuollaista lunttaamista. Ajattelen yliopistoa. Sanotaan, että kaiken sivistyksen juuri ja pohja on logiikka. On kai, on kai! Mutta miksi eivät professorit käytä sitä, kun on kysymys suomalaisuudesta yliopistossa. Mutta he ovatkin kai luntanneet sivistyksessään eivätkä tunne logiikkaa. He eivät osaa suomeakaan, vaikka heillä on todistus suomenkielen taidosta. Siinäkin on luntattu.

Ja kun meillä ihminen on sivistynyt vasta silloin kun hänellä on arvonimiä, niin järjestää yliopisto kurssia tuollaisen nimen saavuttamiseksi. Vaikka filosofian luulisi olevan tieteen, johon jokainen henkistä janoa tunteva pyrkii vapaasti, niin tehdään siitä tutkinto-aine ja asianomainen nimenhakija antaa prepareeta itsensä, suorittaa tutkintonsa ja elää elämänsä aivan kuin ei olisi kuullut filosofiasta puhuttavankaan. Tutkinto ei ole opettanut häntä hituistakaan selvemmin ajattelemaan. Lääkäri y.m. käytännön tiedemiehet toteuttavat jotenkin saamansa tiedot, filosofisen tutkinnon suorittaja on henkinen epäsikiö.

Minä odotan vain, että yliopistoon järjestetään lausunnonopetus, ja kun siinä suoritetaan tutkinto, niin eiköhän ihminen ole sivistynyt, kun hän saa arvosanan luonnollisessa puhumisessa. Me tarvitsemme sinne vielä tanssikurssit — hei, silloin sitä oltaisiin sivistyneitä! Se tieteen suunta kantaisi näkyviä hedelmiä ja diploomin saisi se, joka kauniimmin keikuttaa itseään. Politikoitsijoiden varsinkin tulisi suorittaa nämät molemmat kurssit.

Toisinaan tuo sivistyksen jano tulee oikeaksi yleiskuumeeksi, koko maa tempoilee sen vaikutuksesta. Sellainen aika oli meillä muutama vuosi sitten, silloin kaikki opettivat.. Lopulta opettajat ja oppilaat väsyivät, sillä molemmin puolin oltiin halukkaita lunttaamaan. Nyt ei kukaan yritäkään sitä enää, sillä sen kautta ei saavutettu kummallakaan puolella lisää valtaa. Ja valtaa, sitä me koetamme kaikin tavoin saavuttaa. Sivistyksestä puhutaan, valtaa tarkoitetaan.

Meidän sielumme on sivistyksen sekatavarakauppa. Sinne on koottu kaikkia elämässä tarvittavia välikappaleita, mutta niitä ei siellä käytetä. Me uskomme, että kaikki on niin kuin olla tuleekin, kun meillä vain on kaikki tavarat. Mutta käyttää niitä — sitä me emme osaa.

Minä olen kerran saanut tietää, mitä oikea sivistynyt on, ja minä kuiskaan sen sinulle peloittaakseni sinua:

"Sivistynyt on henkilö, joka ei kerskaile tiedoillaan, kunnioittaa toisen yksilöllisyyttä, ei tee velkoja, ei vääryydellä anasta mitään asemaa, ei puhu pahaa toisesta eikä kuuntele pahaa puhuttavan, ei kosta vääryyttä vääryydellä, ei loukkausta loukkauksella."

Minä hylkäsin heti tämän opin, sillä minä huomasin sen aivan sopimattomaksi meille suomalaisille.

Meidän täytyy saada kerskailla siitäkin, mitä emme ole, mitä emme taida, polkea toisiamme, tehdä velkoja, kaikin keinoin siepata valtaa itsellemme, panetella, kuunnella juoruja, aina kostaa toiselle ja aina loukata toisiamme.

Eikö ole helppoa ja suloista elää sen opin mukaan, eikö tunne olevansa rakkaassa suomalaisessa piirissä? Me olemme kotona. Me olemme kotona!

SIVEELLISET.

Me olemme tavattoman siveellisiä, säälimme langenneita, koetamme heitä auttaa ja nostaa. Kuinka suuria, kuinka jaloja me olemme!

Ennen, kun herrat ryyppäsivät yhdessä, ja jos vähintäin kolme istui saman pöydän ääressä, niin kahdenkymmenen minuutin päästä alettiin kertoa rivoja juttuja. Nyt me istumme miehet ja naiset yhdessä ja puhumme siveydestä ja samalla kerromme oikein yksityiskohtia myöten maailman turmeluksesta. Se hivelee niin suloisesti hermoja, ja kuinka opettavaa se samalla on! Mehän opimme tietämään kaikki eri tavat. Ja kun oikein pyhän huumauksen tahtoo saada, niin pidämme suuren kokouksen ja puhumme siinä peitetyin sanoin maailman turmeluksesta. Eiköhän se entinen tapa ollut selvempi?

Ja kun me olemme oppineet tietämään, mitä kaikkea syntiä alaston ruumis voi tehdä, niin onhan luonnollista, että ruumis parkaa koetetaan peittää. Kirkosta koetetaan ajaa alastomia kuvia pois, Takasen "Aino" parkakin sai väistyä erään kirjakaupan ikkunasta. Mitähän ajatuksia niillä valkonauhalaisilla oli, jotka sen tekivät, koska he sitä niin vaativat pois?

Kohta voimme odottaa samanlaista ihanaa aikaa, kuin oli Münchenissä kevätkesällä 1900. Silloin peitettiin Glyptotekissä kaikkien antiikkien kuvapatsaiden vaaralliset paikat suurilla paperisilla viikunanlehdillä. Minä näin sen ja minä huomasin itseni hyvin siveelliseksi, sillä minä punastuin, jos syndetikonilla marmoriin kiinnitetty lehti oli kulmasta irtaantunut.

Jotta siveys oikein näkyisi, niin me siveelliset herrat pukeudumme mahdollisimman ruumiinmukaisiin vaatteisiin. Ne herättävät naisissa oikeita ajatuksia. Ja naiset kiristävät ruumiinsa ja tuovat tarkoin esiin sen, mikä naisen ruumiissa on eroavaa miehen ruumiista. Mitä siitä, että terveys pilaantuu tulevien sukupolvien vahingoksi, kun muotia vain seurataan ja keskiosa vartaloa kyllin selvästi esiintyy.

Kun meidän siveelliset naiset niin vähän saavat osakseen miesten ihailua, niin ovat he päättäneet iltaisin mennä kadulle ja antaa herrojen iskeä heihin saadakseen tietää, ketkä niistä ovat epäsiveellisiä. Kuinka suurta on siveys, kun saa kaduilla vilkuilla ympärilleen ja kehoittavasti hymyillä, ja sitten saa kuulla tuon kaupanteon rakkaudesta, kuulla kaikki aistilliset lauseet. Ja kun viimeiseen asti on ne imenyt itselleen, niin sitten voi lykätä herran luotaan suuren siveellisyyspuuskan vallassa ja rientää ystäviensä luo kertomaan tarkalleen kaikki. Kun sitten laskeutuu levolle ja muistelee kaikkea tuota maailman pahuutta, niin suloinen rauha täyttää olemuksen ja näkee ihania unia. Mistä?

Jotta painetun sanan kautta — joka tässä maassa on kaikki kaikessa — voitaisiin vaikuttaa puhdistavasti, niin kustannusliike voi julkaista "maailman kuuluisaa" sarjaa siveyskirjallisuutta ja samalla himokkaan romaanin, joka on "parasta mitä tässä maassa on kirjoitettu." Näin tulee asia molemmin puolin valaistuksi.

Kyllä tämä maa tulee täysin siveelliseksi, sillä ajavathan asiaa henkilöt, jotka eivät ole tunteneet suuria tunteita, joilla veri on ollut niin tavattoman mietoa ja jotka ovat olleet kykenemättömiä hairahtumaankaan. Kauheata olisi ajatella, että asiaa ajaisi äidit, joilla on kuusi, seitsemän henkisesti ja ruumiillisesti tervettä lasta, tai naimattomat naiset, jotka ovat tyydyttäneet äidin tunnetta itsessään ja ovat sen vuoksi, vaikkapa lain ulkopuolella, etsineet miehen, jonka kanssa he ovat tahtoneet synnyttää terveen olennon maailmaan. Sellaiset naiset voisivat nousta sotaan avioliitoissa vallitsevaa epäsiveellisyyttä vastaan. Ja se ei saisi tapahtua. Avioliitto on pyhä laitos, sen kautta lisääntyy kansa. Paljous on pääasia, laatu sivuasia. Maailma on täytettävä, samapa se vaikka henkisesti rammoilla. Aivan sietämätöntä olisi, jos asiaa ryhtyisi ajamaan henkilö, joka sanoisi langenneensa mutta sitten nousseensa, joka tietäisi ja tuntisi ihmissielun heikkouden, joka uskaltaisi omien kokemustensa perustuksella luoda onnea toisille ja joka sanojensa vakuudeksi uskaltaisi aina tuoda oman elämänsä. Jos sellainen tulisi, niin täytyy meidän halveksia häntä, luopua hänen seurastaan, sillä hän on huono ihminen. Hyvä on vain se, joka kaiken pahan tekee — salassa.

Naitu nainen näkee siveellisyysasian toisin kuin se nainen, joka ei koskaan ole aistillista rakkautta tuntenut. Olin seurassa, jossa oli koolla kuusi siveyttä saarnaavaa naista. Eräs vaatimaton, seuraan kuulumaton vanhanpuoleinen rouva kysyi, kuinka moni naisista oli naimisissa. Yksi heistä oli ollut naimisissa viisi viikkoa, jolloin hänen miehensä kuoli. Tuo viaton, vanha rouva kysyi, kuinka he sitten tunsivat miehen ja naisen välisen rakkauden. Sitä kysymystä pitivät nuo naiset loukkauksena. Vanha rouva vaikeni eikä ymmärtänyt toisten loukkaantumista. Kuulin hänen hiljaa sanovan toiselle: ovatko he ehkä kateellisia?

Eikö se vanha rouva ollut typerä! Tässä maassahan saa siveydestä puhua vain se, joka ei epäsiveyttä tunne, ei tunne lankeemista, taistelua ja nousemista.

Me olemme kaikki kerran pudonneet likaan, mutta tärkeintä on, ettei kukaan sitä tiedä. Ja silloin kun emme enää jaksa langeta, puhukaamme siveydestä.

Kun meillä useassa asiassa on johtohenkilöinä sellaisia, jotka eivät asiasta mitään tiedä tai tietävät surkean vähän, niin siveelliset uskovat saavansa ihmeitä aikaan. Ihmeen luulee tekevänsä se, joka ei tunne myllyn rakennetta ja vesiluukun avattua saa pyörän pyörimään.

Siveelliset tahtovat langenneiden naisten tarkastuksen omiin käsiinsä. He saavat sen, sillä mehän harrastamme kaikki siveyttä. Siveyspoliisien sijaan tulee terveyspoliisit, nimet muuttuvat, miehet ovat samoja.

Siveelliset puhelevat langenneille hellästi: me olemme sinun, sisariasi! Mutta sisarta he eivät ota luokseen. He uskovat tekevänsä langenneista uusia ihmisiä kysymättä lääkärin mielipidettä, joka sanoo, että prostitueerattu nainen on psyykillisesti defekti. Hän seuraa paheessaan omaa luonnettaan. Minä odotan vain kunnes perustetaan yhdistys, jonka tarkoitus on hyvyydellä saada ontuvat kävelemään moitteettomasti.

Kun naiset toiselta puolen huutavat: alas prostitutsiooni! niin huutavat toiset naiset: eläköön vapaa rakkaus! ja sillä he tarkoittavat vapaata nautintoa. Ja kun joku kirjoittaa siitä hurmaavan kuvauksen, niin lähetetään hänelle kukkia.

Siveellinen säälii langennutta ja tämä jatkaa heti samaa nuottia, sillä hän toivoo tuosta säestyksestä saavansa rahaa. Takanapäin he ottavat rahan siltä, joka pyytää toista säestystä.

Jos siveelliset tahtoisivat todella parantaa ihmiskuntaa, niin alkaisivat perheistä, panisivat täydellisen tarkastuksen toimeen siitä, kellä vanhemmilla on oikeus saada lapsia. Silloin he kaataisivat mätäpuun juuresta eivätkä katkoisi latvalehtiä. Niin kauvan kuin sitä ei tehdä, versoo yhä uusia oksia. Sellainen yritys tuntuisi mahdottomalta, mutta siinä olisi järkeä.

Sitä ennen liittykäämme seuraan, joka ajaa siveysasiaa, sen avulla voimme onkia itsellemme etuja ja meillä on hyvä, luottamusta herättävä leima.

NÄYTTELIJÄT.

Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen. Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.

Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta, tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon. Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että meidän sanojamme siellä uskotaan.

Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.

Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa, eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla, missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."

Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä, siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.

Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.

Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä, sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia — meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin, miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!

Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.

Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.

Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä, joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.

Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.

Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä, jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa. Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia, väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen ja keltainen väri on muotiväri.

Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.

Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään? Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona." Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.

Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty, niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti — silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun näytelmätaide on meillä niin korkealla.

Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt, niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.

Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä, heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa, hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta, mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas, jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut, joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.

Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo, "näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että eläkkeen.

Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista ilvettä vuosikausia.

Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen, muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.

Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä, Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt, puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty, niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja. Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot, varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.

Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä. Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme, kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan, niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide on kukoistuksessaan!

Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.

TAITEILIJAT.

Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.

Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän. Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee taiteilija!

Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä suhteessa käsitysten.

Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.

Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret nerot runoilijoittemme rinnalla — varjoja vain, arvottomia muussa suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.

Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.

Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme — emmehän me sitä tunnekaan — että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin: "Epatto!"

Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen kuolemaan.

Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta, jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli. Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan, että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän tahtoo — se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli, sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.

Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.

Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.

Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.

Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan kykyynsä.

Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta. Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.

Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin. Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on ontuvaa ja virheellistä.

Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia. Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien vanhojen mestarien taulujen mukaan — he tutkivat sitä varten vanhoja mestareita — oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.

Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta. Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen", meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.

Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin taiteilijat.

Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.

Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy mestareita toinen toistaan suurempia — ainakin heidän omasta mielestään.

Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita, joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin tämä puute poistettaisiin.

Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.

SANOMALEHTIMIEHET.

Hulluinhuoneen lääkärit ja sanomalehtimiehet kuuluvat nykyään samaan luokkaan. Sen vuoksi kai eräänä vuonna määrättiinkin painoasiain puheenjohtajaksi henkilö, joka oli ollut Niuvanniemen houruinhuoneessa potilaana.

Hulluinhuoneen lääkäri hoitaa potilaitaan mukautuen heidän ajatuksiinsa, hyväksyen heidän kaikki houreensa, säilyttääkseen siten vallan heidän ylitsensä. Sanomalehtimies kirjoittaa sitä, mitä hänen potilaansa tahtovat kuulla, jauhavat samaa juttua tuhanteen kertaan, jaellen joka päivä annoksen politiikkaa, joka näkee asiat vain yhdeltä kannalta. He tietävät monasti kirjoittavansa vastoin vakaumustansakin, mutta, jotta puolue pysyisi koossa, on sille sanottava määrätyt asiat määrätyllä tavalla.

Kun kaikki tehdään poliitilliseksi, kaikki asiat ja kaikki henkilöt, poliisit, papit, kirjailijat, niin sanomalehtimies kulkee leimaamassa oman puolueensa leimaa potilaihinsa. Ja tuo leima on niin tärkeä, että ei kysytä ihmisestä, mihin hän kykenee, mitä hän on, vaan mihin puolueeseen hän kuuluu. Kaikki on puolueasiata, Maammelaulua lauletaan suomettarelaisesti ja nuorsuomalaisesti, teattereissa ja konserteissa käydään puolueen perustuksella, rahakin on vuoroin sitä tai tätä, riippuen siitä, missä pankissa vekseli diskontataan.

Jos omaan puolueeseen kuuluva mies hairahtuu, niin se huolellisesti peitetään, ja jollei sitä voida tehdä, niin syytetään siitä vastapuoluetta. Jos sosialisti kavaltaa hänelle uskottuja rahoja, niin on hän kapitalismin uhri. Jos kapitalisti kavaltaa, niin ovat sosialistit rettelöillään vieneet hänet perikatoon. Tämä on niin selvä asia, että sinä, lukija, ihmettelet, miksi minä siitä laisinkaan kirjoitan.

Hullut luulevat pelastavansa maailman tai tekevänsä sen onnelliseksi jonkin ihmeellisen keksinnön kautta, se on tarttunut meidän sanomalehtimiehiimmekin. Jos vastapuolue keksii jonkun erikoisen tuuman, jonka avulla he voivat kansan "pelastaa", niin sieppaa toinen puolue sen tuuman omakseen. Sellaisia keinoja ovat olleet: suomalaisuus, laillisuus, raittius, siveys ja kansan sivistäminen. Jos saarnaa suomalaisuutta, niin käyttää puhekielenä ruotsia. Onhan parempi suomalainen se ruotsalainen, joka kankeasti puhuu suomea, kuin suomalainen joka solkkaa ruotsia. Laillisuutta harrastetaan itse kiertämällä lakia; raittiutta ajetaan puheissa, se unohdetaan juodessa; siveyttä edistetään täyttämällä sanomalehdet rikosten selittelyillä, sillä niiden kautta oppii eri tavat ja rikos tulee intressantiksi. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään päästäkseen sanomalehden palstoille! Kun kansaa käsketään lukemaan määrättyjä kirjoja, kuulemaan luentoja aineista, jotka ovat sille hämäriä, niin saadaan se uskomaan olevansa kaikkein ihmeellisin kansa maailmassa. Oli aika, jolloin kaikki puolueet kumarsivat kansaa, joka yksinään muka voisi pelastaa maan ja luoda tänne maallisen paratiisin. Kun paratiisi saatiin, niin tuli riita omenoista, ja nyt on kansa parka huonossa huudossa.

Miten kävisikään tämän maan, ellei olisi sanomalehtimiehiä! Me voisimme vähitellen uskoa, että mies, jolla on toiset valtiolliset mielipiteet kuin meillä, yhtäkaikki voi olla kunnon mies. Mutta kun tuollainen mielipide osoittaisi luonteen heikkoutta, niin ylläpitävät sanomalehtimiehet sitä ajatusta, että kunkin oman puolueen miehet ovat kunnollisia ja muut yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Estääkseen oman puolueen jäseniä ottamasta itse selvää vastakkaisista mielipiteistä kielletään lukemasta vastapuolueen lehtiä.

Puoluejako meillä on pääasiassa persoonallinen kysymys. Irlannissa oli kaksi vimmattua puoluetta, jotka taistelivat pitkät ajat. Kukaan ei tietänyt alkusyytä puolueihin, vastapuoluetta vihattiin siksi, että se oli vastapuolue. Koko jako oli syntynyt kahden miehen riideltyä siitä, minkä värinen oli eräs lehmä. Missähän tuo meidän lehmämme on, olen koettanut etsiä. Kaikki puolueet huutavat ajavansa kansan parasta, tarkoitus on kaikilla sama. Eivätkö järjellä varustetut ihmiset voi päästä selville siitä, mikä tuo "paras" on, vai onko todella tuollainen epämääräisen värinen lehmä siinä esteenä? Sanotaan, että menneisyys on esteenä. Kuolleet raukat usutetaan siis toisiaan vastaan! Mutta mehän elämme, me, meille kuuluu maailma, siis siitä on alettava. Minä unohdin, eihän se ole mahdollista, meillähän on tuo lehmä. Ovatkohan ihmiset koskaan rakastaneet toisiaan niin pienien seikkojen perustuksella kuin vihaavat?

Meidän aina auliisti auttava kansamme tahtoi kerran turvata sanomalehtimiesten asemaa. Pantiin toimeen suuret arpajaiset, kaikki puolueet liittyivät yhteen, ruotsalaisen teatterin näyttämöltäkin kaikui suomenkieli, — mikä ihana sovinnon hetki! — Ja rahaa tulvi ja kansa uhrasi roponsa suureen eläkekassaan, jonka jäseninä nyt on hyvin pieni joukko, niistäkin monet sellaisia, jotka eivät enää ole sanomalehtialalla, vaan ovat korkeissa viroissa. Mutta mitä siitä, kansa uhrasi hyvää tarkoitusta varten. Ja saimmehan silloin nähdä sen ihmeellisen tapauksen, että kerrankin kaikkien puolueiden lehdet ylistivät samaa asiaa. Kun maan onnea ajettiin vaaliaikana, niin oli koko sanomalehdistömme cloaca maxima. Panetteluja, solvaisuja, häväistyksiä, raakuuksia, ja täydelleen tuli todistetuksi vain yksi asia, se, että suomenkielellä on rikas sanavarasto. Europan maista on maamme ainoa, jossa nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa tai oikeammin mies naisen kanssa. Miehen, todellisen miehen tunnusmerkit ovat: urhoollisuus, suoruus, voima ja hyvyys; meissä on pohjapiirteinä: pelkuruus, valheellisuus, raukkamaisuus ja pahuus. Siis naisen ominaisuudet. Ne ominaisuudet tulevat sanomalehtien kautta täydellisesti viljellyiksi. Sen vuoksi sanomalehtiä kai aina symboolisesti kuvataankin naisiksi.

Sanomalehtialan kautta päästään myös valtion korkeimpiin virkoihin. Kun tiedot tässä maassa ovat sivuasia ja suunsoitto pääominaisuus, niin tulee huomatuksi, jos saa oman sanomalehden saarnaamaan asianomaisen hyviä ominaisuuksia. Meillä jaetaan virat puolueen mukaan seuraavalla tavalla: laskijan paikalle tanssimestari, tiedemiehen paikalle sanomalehtimies, ammattilaisen paikalle oppimaton, itsenäisen paikalle pehmeäselkäinen, käskijän paikalle palvelija. Sananvapaus on haukkumista, kokoontumisvapaus omien etujen onkimista, persoonallinen vapaus jokaisen sitomista määrättyjen puoluesääntöjen alaiseksi. Lakia noudatetaan silloin kun se hyödyttää, rikotaan kun se estää halujamme. Ja korkein haluista on valta. Jollei siihen muuten pääse, niin perustaa oman sanomalehden, oman puolueen, järjestää omat lähetystöt, ja silloin voi tavoittaa senaattorin salkkua. Onhan se edullisin virka koko maassa, pari vuotta toimessa niin saa elinkautisen eläkkeen.

Sanomalehtimiesten joukossa on erityinen rotujoukko. Ne ovat aivan kuin vahtikoiria, joita pidetään karsinassa ja sieltä yllytetään tarpeen tullessa hyökkäämään. Nämät ovat puoluekanslioiden virkamiehiä, joille syötetään sappea ja jotka maksun edestä pitävät pahaa ääntä. Ja kuten yksi koira saa kaikki muut koirat haukkumaan, niin tällainen pomo ilmoittaa, milloin ja ketä aletaan haukkua rätistellä. Ja sanomalehdet vilisevät kirjoituksia määrättyyn suuntaan ja kyläkoirat ympäri maata kuulevat sen ja päästävät ölinän.

Ainoa tapa, jolla voi saada kaikkien puolueiden jäsenet yhtymään, on perustaa yhdistys, joka on salainen. Suomalaisuuden liitto koetti yhdistää ihmisiä, mutta epäonnistui, sillä se oli liian julkinen. Julkisena se olisi voinut kyllä menestyä, jos sen sääntöjen ensi pykälänä olisi ollut "tanssi ja väkijuomat." Se oli ihanteellinen yhdistys, siksi se heikkeni, sillä ihanteellisuutta ei meillä ole, ja viime vuosikokouksessa ei tiedetty, olivatko edes kaikki haaraosastot laisinkaan elossa. Meillä on liiaksi paljon julkisia seuroja, salainen voi enää vain innostuttaa, yhdistys, josta ei saisi puhua, jonne kokoonnuttaisi salavihkaa ja tuumittaisi, millä taas herätettäisiin huomiota.

YLIOPPILAAT.

Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan, että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.

Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset, siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään, että ylioppilasnuoriso helposti innostuu — sillä se kaunis ominaisuus saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla — niin annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä (politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut, mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino tepsii aina.

Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen. Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.

Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön isänmaa!

Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa, tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.

Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan oman itsemme tähden.

Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan pettureita.

Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he olisi nuoria.

Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme, siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme, ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä vähimmin ymmärrämme.

Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.

Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia, joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun — en ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta — johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois. Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin hyvin.

Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin. Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän kehitystä.

Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat, virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy siis jatkamaan olemassa oloaan.

Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa. Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.

Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi lakitieteen opettajan virkaa avoinna.

Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten, kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden kanssa.

PYHIMYKSET JA MARTTYYRIT.

Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille heidän syntymäpäivinään.

Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.

Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina toistemme kunniaksi.

Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä. Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta). Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu. Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus. Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi. Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä. Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on hän unohdettu.

Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla. Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset" lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä, jota kauvempaa ne tulevat.

Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan. Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen. Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten pääsevät eteenpäin maailmassa.

Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.

Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.

Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien bullat.

Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit, hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset heitä jumaloivat, toiset halveksivat.

Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.

ELÄTIT.

Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.

Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?

Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä jälestäpäin korvauksen?

Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas, niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei tarvita.

Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla, kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös. Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa, mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun, minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti, niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.

Olkaamme tarkoin varuillamme, ettei vain ilmesty miehiä, jotka uhraavat kaikki ajamalleen asialle, näkevät puutetta ja hätää. Sellaisia esimerkkiä on nähty ennen, ja joku hullu voi noudattaa niitä. Hän pyrkisi siten suureksi mieheksi väärällä tavalla. Alas sellaiset, kaikella muotoa alas, ne turmelevat meidän moraalimme!

Meidän täytyy kaikin keinoin päästä elätiksi. Kun itse kokoo tielleen esteitä, niin paljon kuin mahdollista, ja itse niistä puhuu mahdollisimman paljon, ja kun ne sitten hävittää, niin voi sanoa ylpeydellä: minä olen toteuttanut suurimman moraalisen lauseen "itsensä voittaminen on suurin voitto!"

Teatterikahakka ja siitä saatu eläke, se olkoon meidän ihanteemme; ennen kaikkea varokaamme, ettemme joudu taistelemaan elämästä ja kuolemasta oikealla taistelutantereella. Sata vuotta sitten uskallettiin tehdä sellaista, olkoon se meille peloittavana esimerkkinä siitä, mihin innostus vie. Miksi uhraisimme kaiken pienen ihanteen tähden? Silloin voisi kuolla tuntemattomana.

Mutta saada elinkautinen palkka itsekkäästä työstä, joka on kestänyt lyhyen ajan ja jota seuraa vuosikausia kestävä laiskuus, se on kansallista, tosisuomalaista, siihen me kaikki pyrkikäämme.

"Toiset minua kiittävät, toiset moittivat, minä teen pilkkaa tyhmistä ja uhmailen pahamielisiä, ja riennän nauramaan kaikelle… peläten muuten täytyväni kaikelle itkeä."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.