The Project Gutenberg eBook of Hädän hetkellä, by J. O. Åberg

Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä, ja syystä kyllä.

Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa. Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen, jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin historiassa on ollut tärkeä osansa.

Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos. mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.

Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt, tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli puolustauduttava?

Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla, hyvin sointuvalla äänellä:

"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat! Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan kuin riittää!"

Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla vastaanotetut sanat.

"Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein kaikki kuulivat:

"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja — —"

Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja lausua:

"Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia, ja — —"

Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan laita oli aivan toinen. — Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä hän voinut olla huudahtamatta:

"Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla sellaisesta puhuttavankaan!"

Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.

Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä, sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli kylvänytkin.

Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna 1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan. Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.

Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:

Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.

Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville, melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.

Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan, oli varustamaton.

Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.

Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan. Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi vaikuttaa erikoisella tavalla.

"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.

"Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri.
"Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."

"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon toinen vastasi:

"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."

Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat kuninkaan silmät ilosta.

"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."

Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään seuraavanlaatuista:

Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin lyhyt aika salli.

Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan kuninkaan luokse.

"Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa pajaan kysyäkseen Granmaria.

"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on suurella Otterkummulla."

Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän senjälkeen pientä ikkunaruutua.

"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle vihainen."

Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla, merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän ei koskaan voinut uskoa.

"Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"

Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös, seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.

"Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan, "ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka — —"

"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu velvollisuuksistaan."

"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan syntymäkaupunkiaan."

Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi kerralla.

"Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy hyvin, ja — —"

"Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin kovasti häntä."

"Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee sinun pelätä?"

"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut vaimoksi Granmarille."

"Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä tiedän neuvon."

"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"

Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:

"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."

Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava ajatus:

"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten puolustaudun."

Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:

Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:

"Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet ankarasti.

"Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin häntä kuninkaan käskystä."

"Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"

"Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"

Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.

"Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä äänellä.

"Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"

Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa, ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.

"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun adjutantti ja sotilaat olivat menneet.

Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi hän aina oikeaan.

Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan. Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi hän rintamaan. — Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:

"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas, kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla. Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä, peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja, mutta suonikkaita käsiään.

Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.

"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa, silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."

Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut, muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.

Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla äänellään:

"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin myöhään", sanoi vanha soturi.

"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä.
"Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja — —"

"Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä vastaan saamme sitten tapella?"

"No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"

"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä", jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa, "kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle muistomerkin pitkästä aikaa."

"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette tule pahoillenne."

"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella
OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että — —"

"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."

"Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin sydämellisesti tahtoisin?"

"Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."

"Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?"

"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule! niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä, Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja tarkasteli kivääriä.

"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn. "Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena, "ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"

Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa Göteborgin lounaisimman kolkan.

Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton, että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa, purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.

Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui kiireesti ja avasi oven.

"Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole vielä noussut ylös."

Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä. Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse avaamaan ukolle oven.

"Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen, "Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."

"Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden kesken Agda neidon kanssa."

"Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te minusta tahdotte?"

"Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan, mitä sanoin."

"Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.
"Kuuletko, mitä minä sanon?"

"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö päättävästi.

Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.

"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä kohtaan", sanoi hän.

"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena päivänä, ja — —"

"Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."

Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:

"Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."

Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita joukkoja.

Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja huudahti sitten:

Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan yli.

Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu vihollisen hyökkäyksiltä.

Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä kuin suinkin.

"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda", kuiskasi nuori aseseppä samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.

"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että — —?"

"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa", kuului samassa huudettavan väkijoukosta. "Eläköön Kustaa kolmas!"

Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto, joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä kaupunkiin.

Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.

"Sinä naisryöstäjä!" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, "olipa hyvä, että sinut tapasin, jotta — —"

"Minä seuraan Granmaria!" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen puhetulvansa.

"Et seuraa", sanoi Briitta. "Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen saat kyllä vielä nähdä!"

Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:

"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani."

Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.

Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas, joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi sijaitsee?"

"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi miten pimeä tahansa", vastasi Granmar. "Minä olen täällä syntynyt ja pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja — —"

"Hyvä!" keskeytti kuningas. "Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!" jatkoi hän kääntyen upseereihin.

Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja, ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.

Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.

Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.

"Joen yli!" huudahti Granmar. "Mutta tiedättehän, että vihollinen on siellä."

"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää? Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen."

Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla
Saituri-Pellen asunnolle.

"Mitä sanoinkaan?" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle, jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. "Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt pakosalle."

"Niin on, olet kyllä oikeassa", säesti ukko Stehn. "Katsohan tuonne joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa — —"

"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä", keskeytti Granmar. "Kaksi naista!
Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron."

"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!" huudahti Granmar. "Mutta mistä saamme veneen?"

Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.

"Käyköön miten tahansa!" lausui Granmar tarttuen airoihin, "mutta kyllä minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin."

"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa", sanoi ukko Stehn. "Pellen kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. — Souda rivakasti!"

Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä voinut saavuttaa.

Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.

Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä, jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.

Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa. Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan. Elliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.

"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin levollinen", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, "sillä minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten yli, ja — —"

"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se täytyy tehdä pian."

"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt."

Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista, halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn omakätisesti jättämään se prinssille.

Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti, käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:

"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä saa vastaukseni!"

Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä, ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä jaloillaan samalla huudahtaen:

"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa melkein siltä, kuin halkeisi harmista."

Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.

Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa, ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän kohtaloonsa ajatellen:

"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut.
Suokoon sen Jumala!"

Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.

"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni", sanoi
Saituri-Pelle uhmaillen. "Kuulitko mitä sanoin?"

Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta, häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.

"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!"

"Kuulehan", puuttui Briitta puheeseen, "minkätähden vastustat omaa onneasi, jonka — —"

"Mikä hävytön tyttö!" kirkui ukko. "Etkö sinä tiedä, että olet minun vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä pois!"

"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle", lisäsi Briitta. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria."

"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä", lausui Agda ja lisäsi: "Enhän minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa."

"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin saat kuulla ja tuomita sitten."

Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:

"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan, että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!" jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.

"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!" rukoili Agda samalla vaivalloisesti nousten ylös. "Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton, ja — —"

"Haa! senkin riekale!" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän vihaisesti polki jalkaansa. "Sinä koetat saada minut myöntymään pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!" Sitten kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: "Pidä häntä silmällä siksi, kunnes palaan kaupungista! minä tulen pian!"

Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli
Briitta Kron poistunut.

"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien.
"Mitä minun nyt on tehtävä?"

"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."

Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään olisi voinut löytää.

Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän mieliään.

Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät olemaan vieläkin varovaisempia.

Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika, alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään pelättävänä.

Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö, joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.

Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä, jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.

Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:

"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata toisetkin."

Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti marssimaan etelää kohti.

Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla. Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset, joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla. Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.

Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli ääneen lausutuista sanoistaan:

Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni kuului.

"Oletko huomannut mitään epäiltävää?" kysyi hän vahtimieheltä, joka seisoi kivääri valmiina ampumaan.

"Anna rummun soida!" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun karhea ääni lausui:

Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut Rajakylästä paettuaan.

Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.

"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme", mutisi Sverre
Haraldinpoika itsekseen. "Muussa tapauksessa käy meidän huonosti."

"Siitä Jumala varjelkoon!" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut kapteenin sanat. "Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä suoriudumme."

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli käynyt hyvin päinsä.

"Etsimme vuoristosta, luullakseni", sanoi Granmar, "mutta ensin tulee meidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä aikaa kun olemme poissa."

"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja — —"

"Sitä minä en usko", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla äänellä.

"Sitä parempi, jos ei olisi", sanoi Granmar. "Joka tapauksessa pidän kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan vahingoita."

"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan paikkaan piilottaisimme veneen?"

"Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen kyllä löytyykin."

"Tule tänne, niin saat nähdä!" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi ukko, osoittaen vuorenonkaloon: "Etkö luule, että se tuolla voi olla piilossa?"

"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!" puuttui nuori aseseppä puheeseen. "Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään, niin — —"

"Mutta", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, "jos meidän täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?"

"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?" uteli Granmar hämmästyneenä.
"Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan."

"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko hekin arvoituksia?"

"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi.
Mutta", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, "minä kyllä luulen, että
ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan!
Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa."

Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä tyttöä.

Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen, olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.

Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.

Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.

Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin "kreivin aikaan." Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti, käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut kivestä.

"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa", ähkyi ukko Stehn.
"Mi— — nä — — koe — — tan — — kuit — —"

Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin vetää ukko kielekkeen päälle.

"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?" sanoi Granmar. "Ajanpitkään käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin."

Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme kasvoillaan:

"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu oli — —"

"Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin paljon voimia, että voin seurata sinua?"

"Kyllä minä sen uskon", sanoi Granmar arasti. "Mutta teidän tulee muistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian loppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin toimeen?"

"Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!" huudahti hän vihaisesti. "Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin puolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan, antaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit kyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin — —"

"No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!" keskeytti Granmar.
"En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani."

"Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän", sanoi ukko Stehn leppyneenä. "Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme turhiin puheisiin, eteenpäin!"

Etsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn seuralaistaan yht'äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:

"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta", sanoi Granmar. "Jos tahdotte, isä Stehn, niin menemme katsomaan."

"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että olemme mahdollisimman varovaiset."

Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi
Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.

Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea, mutta se oli kiinni.

"Granmar, Granmar!" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään, "minkätähden olet minut unhoittanut? — Unhoittanutko?" toisti hän tuskallisella äänellä. "Ei", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde loisti hänen silmistään, "hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä — —"

Yht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen äänen, "mikähän se mahtoi olla?"

"Jos koettaisin paeta", ajatteli nuori tyttö. "Ellen onnistu, niin ei suinkaan käyne pahemmin, kuin että — — mutta hiljaa!" niin äännähtäen katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, "luulen kuulevani ulkoa askeleita."

Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut, olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.

"Granmar!" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, "etkö näe tai kuule mitään, joka — —"

"Hiljaa!" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen toisen kätensä ukon huulille, "hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin."

Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja hänestä tuntuivat äänet tutuilta.

Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin sitä olisi koputettu.

"Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?"
Arvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:

Silloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan toisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin ikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.

Siitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli nukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:

"Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn", kehoitti Granmar, "sillä aikaa minä vapautan Agdan."

Ukko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun. Rivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä odottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja sähisi:

"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin olet kuoleman oma."

Saituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa auttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja kuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka olivat hänelle kaikki kaikessa.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä vapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun ensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:

Kun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi huomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään, näkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui edestakaisin.

"Tuokaa hänet tänne!" huudahti nuori aseseppä. "Kyllä minä näytän hänelle, mitä — —"

"Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!" keskeytti Granmar. "Ei löydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän."

Vaikk'ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen kokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää, ettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta, hampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.

"Nyt veneelle!" lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut
Saituri-Pellen vuorenonkalosta. "Aika on täpärällä."

Alkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin olivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin yht'äkkiä kuului jyrisevä ääni:

Hämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet lausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä sotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota sotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat joutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti kuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden hän sanoi:

"Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään pahaa, jonkatähden — —"

Odottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla vahingonilolla huudahti:

"Älkää häntä uskoko! Hän on aseseppä, joka on jakanut kaikki aseensa kaupungin puolustamiseksi."

Tästä ilmiannosta oli se seuraus, että heidän kaikkien täytyi antautua vangeiksi. Saituri-Pelle oli toivonut pääsevänsä vapaaksi, mutta siinä hän kokonaan erehtyi. Pyyntöönsä, saada palata takaisin kaupunkiin, vastasi Sverre Haraldinpoika:

"Kyllä sinä kuulut samaan joukkoon kuin toisetkin, muuten et olisi ollut heidän seurassaan."

"Vait'!" keskeytti kapteeni. "Sen, että sinä olet oikea hirtehinen, olen jo kyllä tietänyt, ja kuka tietää, mitä tekisitkään, jos pääsisit vapaaksi? Korpraali Gudmar", jatkoi hän sitten kääntyen vanhaan sotamieheen, "pidä tarkoin silmällä erittäinkin tuota vanhaa kettua! Häneen ei ole luottamista."

Kun vangit kuulivat nämä kapteenin sanat, huomasivat he, että olisi turhaa pyytää kapteenia laskemaan heidät vapaaksi. Hiljaa ja alakuloisina seurasivat he sotamiestä, mihin kaikkiin kohtaloihin vielä joutuisivatkaan, eivät he luonnollisesti tietäneet.

Silmäys, minkä Saituri-Pelle loi vihollisiinsa, merkitsi enemmän kuin tuhannen sanaa.

Aikaisin aamulla tuli Briitta Kron takaisin. Kauvan etsi hän tuvasta ja sen ympäriltä poikansa tytärtä ja Saituri-Pelleä, mutta kun ei hän kumpaistakaan löytänyt ja koska hän sitäpaitsi sai pakolaisilta kuulla, että vihollisarmeija oli jo Hisingenillä, palasi hän niin nopeasti kuin taisi takaisin kaupunkiin, jossa hänen kertomuksensa tuntuvasti lisäsi yleistä hämminkiä.

Silkinkutoja Gorm oli mielikarvaudella kuullut, kuinka Agda oli viety pois. Innokas kun oli, vapauttaakseen nuoren tytön Briitta Kronin käsistä, juoksi hän ympäri kaupunkia etsien Granmaria ja ukko Stehniä. Sattumalta sai hän tietää, että molemmat olivat lähteneet salmen yli Hisingenille. Silloin lähti vitkastelematta Gormkin mainitulle saarelle.

"Hm, hm", yski hän tultuaan kurjaan hökkeliin. "Kun viimeksi kävin täällä, olivat ikkunat eheät, mutta nyt — —"

Takaa kuuluva kolina keskeytti hänen ajatuksensa. Juuri kun hän oli kääntymäisillään ympäri, tarttui häneen takaapäin pari voimakkaita käsiä, ja ennenkuin hän ehti vähääkään vastustaa, oli hänkin norjalaisten vankina.

Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä noin penikulman päähän ränsistyneestä hökkelistä. Leiripaikka oli joka puolelta näreikön ympäröimä, ja ilman erinomaisen suuria ponnistuksia olisi ollut mahdotonta tunkeutua sen läpi.

"Sinun täytyy saada levätä, tyttö", virkkoi kapteeni Sverre ystävällisesti. "Kuulehan Gudmar, valmista tuolle nuorelle tytölle vuode, että hän saa vähän levätä."

"Herra", lausui nyt Granmar, "en koskaan olisi uskonut tapaavani noin ystävällistä vihollista, ja — —"

"Sinun kanssasi tahdon puhua erikseen", keskeytti kapteeni pikaisesti.
"Seuraa minua!"

"Hyvä Jumala! Kunhan hän ei vaan tekisi sinulle mitään pahaa", kuiskasi
Agda Granmarin lähtiessä seuraamaan kapteenia.

"Älä sitä pelkää! Hänhän näyttää niin hyvältä", sanoi nuori aseseppä.

Jonkun matkan päässä joukosta tutki Sverre suoraan ja miehekkäästi vankiaan.

"Onko totta, mitä se toinen vanki sanoi, nimittäin, että sinä olet jakanut aseita kaupunkilaisille."

Kapteeni Sverre, joka oli oikea miesten mies, katseli jonkun aikaa hiljaa Granmaria. Sitten hän virkkoi:

"Sinä olet yhtäkaikki oiva poika. Minun täytyy avomielisesti myöntää, että olisin tehnyt niinkuin sinäkin. Jos voisin, laskisin sinut vapaaksi, mutta — —"

"Jos te olette oikea kunnon sotilas, herra, jonka minä kyllä uskonkin, niin te ette minua toistaiseksi päästäisi, mutta — —"

Nuori aseseppä keskeytti itse puheensa. Kapteeni huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi sentähden:

"Ahaa! Nyt minä ymmärrän ketä tarkoitat", keskeytti norjalainen kapteeni uudelleen. "Minä tiedän, mitä tahdot sanoa, mutta silloin sinun täytyy luvata minulle, ett'et yritä paeta."

"Sitä minä en voi luvata", vastasi Granmar yhtä reippaasti kuin ennenkin. "Vapaushan on hyvä kaikille, ja sitä, joka ei tahdo saada vapauttaan takaisin, en pidä äyrinkään arvoisena."

Kapteeni Sverre astui pari askelta taaksepäin, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän huusi leiriin:

"Ota hänet huostaasi!" käski kapteeni osoittaen Granmaria. "Mutta ole varuillasi, ett'ei hän pääse karkaamaan."

"Kaikkea vielä!" huudahti Gudmar samalla sivellen partaansa, "vai ovat asiat niin? Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei vielä kukaan, joka on uskottu minun haltuuni, ole päässyt karkuun, ja olisipa todellakin merkillistä, jos — —"

"Tämän me saimme kiinni ylhäällä vuorella", ilmoitti komentava aliupseeri, samalla yhdessä kahden muun sotamiehen kanssa tuupaten silkinkutoja Gormin esiin.

"Ei se sinulle kuulu!" ärjäsi Gorm kiukkuisesti ja sinutteli norjalaista kapteenia.

"Kyllä minä opetan sinut kohteliaaksi!" huudahti tämä, joka tunsi itsensä loukatuksi Gormin vastauksesta. Sitten kääntyi hän Gudmariin ja sanoi:

"Vie hänet heti pois ja pidä tarkoin silmällä, ett'ei hän karkaa! Tässä on yksi lisää, jonka suhteen voit olla yhtä varovainen. Pidä heitä molempia tarkoin silmällä!"

"Ennen putoavat silmät päästäni, kuin päästän heidät käsistäni", vastasi Gudmar.

Noin penikulman päässä pohjoiseen siitä paikasta, johon kapteeni Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä, löytyi laakso, jonka toisella rinteellä oli puoliksi alasrevitty lato, jonne vangit oli viety. Kaikki työnnettiin yhteen joukkoon, ja ladon oven ulkopuolelle asettui Gudmar parin muun sotamiehen kanssa.

Saituri-Pelle oli yksistään kokoon vaipuneena toisessa nurkassa. Pelko kun oli, ei hän uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän pelkäsi Granmarilta saavansa hyvin ansaitun palkkansa. Mutta itsekseen hän luki monta kallista valaa asesepän tähden ja lupasi itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa hänet kyllä "höyhentää", niinkuin hän ajatuksissaan mumisi.

Ladon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja
Gorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:

"Etkö luule, että pääsemme pois täältä?" kysyi ukko Stehn hiipien niin lähelle Gormia kuin suinkin.

"Kyllä", vastasi puhuteltu, "mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes tulee yö."

Nuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka Saituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen kanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:

"Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee, olette minun vallassani."

Tuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi ladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.

Hiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina tuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos sattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi epäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa todellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat luotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin — —"

Korpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa tiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan näreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli vaipunut sikeään uneen.

"Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta", kuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.

"Mutta", jatkoi Granmar, "meidän tulee olla niin varovaiset kuin suinkin. Olettehan huomannut isä Stehn, kuinka itsepintaisesti viholliset meitä vartioitsevat?"

"Varsinkin minuun nähden ovat he erinomaisen tarkkoja", lisäsi Granmar. "Se norjalainen päällikkö on oikea miesten mies, sen minä olen huomannut ja se, ettei hän tahdo tai voi laskea meitä vapaaksi on aivan luonnollista, ja — —"

"Juuri senpätähden meidän täytyy itse koettaa saada vapautemme takaisin", keskeytti ukko Stehn. "Seuraa minua, mutta ole hiljaa kuin hiiri!"

Teko, jonka he olivat päättäneet suorittaa, oli hyvin vaarallinen. Stehn oli sattunut huomaamaan sen nurkan, jonne Saituri-Pelle oli asettunut ja juuri sinne he nyt nelinryömin hiipivät.

"Mitenkähän minun tulee menetellä päästäkseni kilpakosijastani?" ajatteli Saituri-Pelle kiemurrellen kuin mato nurkassaan. "Minun täytyy hinnalla millä tahansa toimia niin, että pääsen hänestä erilleen, sillä silloinhan ei enää kukaan estä minua saamasta Briitta Kronin sukulaista, kaunista Agdaa, omakseni."

Mutta siinä samassa peitti suonikas ja karhea käsi hänen huulensa, ja tukahdutti pienimmänkin äänen. Se oli ukko Stehn, joka niin odottamatta ja oivalla tavalla oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat tupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen molemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.

"Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?" kysyi ukko Stehn kuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.

"Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä", vastasi ukko Gorm, joka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.

Kuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan. Ponnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt'ei sekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.

"Nyt", huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, "nyt pitää meidän koettaa, onko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä Stehn!"

Nuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa ulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta vihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.

"Nyt se on pian auki", kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. "Onko teillä aseet käsillä?"

"On", vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi:
"Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja — —"

Heti kun askeleet olivat lakanneet kuulumasta, raotti Granmar varovaisesti ovea. Ulkona ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, eikä Granmar tarkan kuulonsakaan avulla havainnut mitään sellaista, joka olisi ilmaissut vartijoiden olevan läheisyydessä. Tämä lisäsi hänen rohkeuttaan, vaikka hän varovaisuuden vuoksi kehoitti silkinkutojaakin kuuntelemaan.

"En minäkään kuule mitään epäilyttävää", sanoi Gorm hetken kuluttua.
"Lähtekäämme!"

Käskyä ei ollutkaan tarvis toistaa. Mutta ennen lähtöä sanoi Granmar tuskissaan rimpuilevalle Saituri-Pellelle:

"Sinä saat maata täällä niin kaunan. Mutta kun ensikerran tapaamme, saat tuntea jotain vakavampaa."

Jonkun hetken kuluttua olivat vangit ladon ulkopuolella, ja suuntasivat heti askeleensa alhaalla vuoren rotkoissa kasvavien vaivaiskoivujen ja pensaiden sekaan. Kohtalo, jos sitä siksi tahdomme nimittää, ohjasi heidät suoraa päätä samaan näreikköön, jonka suojassa korpraali Gudmar rauhallisesti nukkui.

Mieliala jännittyi Göteborgissa yhä enemmän ja enemmän, aina sen mukaan kun tuli tiedoksi, että vihollinen lähestyi kaupunkia. Voimme hyvin ymmärtää, ett'ei monikaan saanut unta pitkällisinä ja kiusallisina öinä. Miehet kiirehtivät asestautumaan ja riensivät ylös valleille, joille tuotapikaa oli kokoontunut suuri joukko vapaaehtoisia. Kaikki tahtoivat palavalla innolla ottaa osaa puolustukseen ja kun kuningas Kustaa III saapui itsekin paikalle joukkoja järjestämään, ei riemu ollut ollenkaan loppua.

"Eläköön kuningas! Eläköön Kustaa III!" kaikui kaikkialla missä hallitsija näyttäytyi.

Ja hänen miellyttävä olentonsa, jolla hän aina oli saavuttanut kansansa suosion, sai aikaan nytkin, että tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko innokkaasti tervehti häntä, joka näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.

Sittenkun kuningas oli tehnyt kierroksensa valleilla, lähti hän n.s. laivasillalle, jonka pohjoispuolella sijaitsi muuan "Ankkuri" niminen olutkapakka. Yhteen sulloutunut väkijoukko sulki häneltä yht'äkkiä tien, eikä kuningasta seuraavien adjutanttien ankarista käskyistä huolimatta saatu sitä väistymään. Kuningas Kustaa ymmärsi heti, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun hän huomasi, ett'ei adjutanttien antamia käskyjä toteltu, kannusti hän hevostaan ja ratsasti muitta mutkitta keskelle väkijoukkoa.

Se vaikuttikin. Vähitellen annettiin hänelle tietä ja pian oli kuningas "Ankkuri"-kapakan edustalla, josta laivasillalla kävelevä yleisö kuuli hirveätä melua.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningas käskevällä äänellä. "Mitä on tapahtunut?"

"Ankkuri"-kapakan isäntä, pitkä ja roteva Rolf Krook, joka kerran ennenkin oli nähnyt kuninkaan Tukholmassa ja nytkin tunsi hänet, astui rohkeasti esiin, tempaisi hatun päästään ja vastasi, samalla kumartaen niin syvään kuin taisi:

"Tuolla sisällä on pidetty mitä kauheinta meteliä, teidän majesteettinne. Eräs hullu nainen — —"

"Tuki suusi, senkin lurjus!" keskeytti samassa ilkeä naisen ääni ja Briitta Kron hyökkäsi esiin. Ainoastaan suurella vaivalla pääsi Rolf Krook pakoon hänen teräviä kynsiään. Välittämättä kuninkaan läsnäolosta, jatkoi ilkeä nainen: "Sinä olet myöskin viekoitellut poikani tytärtä menemään Granmar-lurjuksen vaimoksi, vaikka oletkin tietänyt, että hänet piti Pellen saada, minä uskon, että kaikki ihmiset juonittelevat minua vastaan. Niin on tehnyt silkinkutoja Gormkin ja Stehn ja monet muut, mutta, niin totta kuin elän, teen heidän aikeensa tyhjiksi. Niin kauvan kuin elän, ei aseseppä Granmar milloinkaan saa Agdaa vaimokseen. Muista, että Briitta Kron on sen sanonut!"

Ja kun tuo ilkeä nainen oli lausunut nämät sanat, astui hän aivan Rolf Krookin nenän eteen ja pui uhkaavasti luisia käsiään samalla sadatellen itsekseen.

Sillä aikaa oli kuningas viitannut luokseen pari mukanaan olevaa ratsastajaa, jotka ajoivat naisen pois. Sitten lausui hän sointuvalla äänellään:

"Unhottakaa näiksi päiviksi kaikki keskinäiset riitanne. Isänmaan etu ennen kaikkea! Tehän tiedätte, että viholliset ovat tämän kaupungin vallien edustalla. Jos heidän onnistuu nousta valleille ja etuvarustuksille, niin mitä luulette siitä koituvan seuraukseksi? Sen, että jo vajaan tunnin kuluttua olisi kaupunki liekkien vallassa ja sellaisina kauhun hetkinä valtaisivat voittajat talot, kadut ja torit. Voitte kyllä kuvitella mielessänne, minkälaisia hirmutöitä silloin tehtäisiin. Vaimo ryöstettäisiin mieheltään, lapset vanhemmiltaan, rakastavat ja sisarukset toisiltaan, ja miten raa'at sotamiehet sitten heitä kohtaan käyttäytyisivätkään, sen voi jokainen teistä hyvin ymmärtää! — Liittykää kaikki yhteen ja ottakaa minun kanssani osaa puolustukseen, jättäkää siksensä keskinäiset riitanne ja näyttäkää, että rakastatte isänmaatanne ja uhraatte vaivanne sen puolustamiseen! Kun vihollinen sitten on pakoitettu peräytymään, niin silloin on ilonne todellista ja oikeutettua ja silloin voitte, jos tahdotte, jatkaa kinastelujanne, mutta unhottakaa ne toistaiseksi, se on minun tahtoni ja käskyni!"

Tuskin oli kuningas Kustaa ehtinyt lopettaa puheensa, ennenkun kansa jo ilmaisi riemuaan huutamalla yhteen ääneen: "Eläköön kuningas Kustaa! Me seuraamme häntä!"

Briitta Kron piti parhaana, ainakin tällä kertaa, hillitä ilkeätä sisuaan. Hän nimittäin huomasi, että muuten koko kaupunki olisi sotajalalla häntä vastaan, sillä uhkauksia ei suinkaan säästetty. Mutta ennen poistumistaan "Ankkuri"-kapakan edustalta, pui hän molempia nyrkkejään Rolf Krookille ja sanoi harmistuneena:

"Ha, ha, haa!" nauroi ukko Krook ja katsoi uhkaavasti vanhaa eukkoa.
"Uskottavastikin sinut sitä ennen lannistetaan niin, että itsekin pidät
parhaana nöyrtyä. Minä puolestani teen kaiken voitavani edistääkseni
Agdan ja Granmarin naimisiin menoa, siitä voit kyllä olla varma."

Kuninkaan puheen innostuttaman kansanjoukon suhde Briitta Kroniin vaikutti niin, että hän katsoi itselleen sopivammaksi väistyä. Luonnollisesti ei hän ollut ollenkaan hyvillään Rolf Krookille eikä hänen samoin ajatteleville tovereilleen ja lupasikin itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa panna tahtonsa täytäntöön.

Kiukusta sähisten meni hän nopein askelin kotiinsa, jonne sulkeutui yksinänsä miettimään, mitenkä hänen tulisi menetellä saavuttaakseen tarkoituksensa mitä pikemmin.

"Niin se kyllä käy hyvin", huudahti hän lopuksi. "Siinä sekamelskassa, joka pian syntyy, uskon kyllä vieväni asiani voittoon. Minä en anna perään, ennen kuin olen saanut tahtoni perille!"

Kapteeni Sverre Haraldinpoika koetti nukkua, mutta turhaan. Painajaisen tavoin kiusasivat kaikennäköiset ilvekuvat hänen mieltään niin, että hänen täytyi jättää tilapäinen lepopaikkansa ja mennä raittiiseen ilmaan.

"Tekeepä mieleni käydä Gudmaria tervehtimässä nähdäkseni, mitenkä hänen asiansa ovat", ajatteli hän.

Muutaman minutin kuluttua oli kapteeni Sverre puoliksi lahonneen ladon edustalla.

Molemmat sotamiehet, jotka omin lupinsa olivat poistuneet vartiopaikaltaan juuri silloin kun vangit olivat paenneet, palasivat nyt takaisin.

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" ärjyi kapteeni Sverre. "Kuinka olette vartioinneet?"

"Te ette saa uskoa, vaan ainoastaan totella", keskeytti kapteeni.
"Sytytä soihtu, jotta voimme tutkia ladon!"

Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun soihtu syttyi. Kun se vihdoinkin rupesi palamaan, meni kapteeni Sverre molempain sotamiesten seuraamana latoon. Siellä ei ollut ainoatakaan olentoa lukuunottamatta surkeasti valittelevaa Saituri-Pelleä. Kapteeni silmäili hetkisen hänen pöhöttyneitä kasvojaan, tempaisi sitten rievun hänen suustaan ja kysäsi:

Saituri-Pelle kohosi voimakkaasti, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut tilaisuuden täysin siemauksin ahmia raitista ilmaa.

"Mutta", sanoi kapteeni Sverre samalla hämmästyneesti katsellen ympärilleen, "missä on korpraali Gudmar?"

"Gudmar?" toisti toinen sotamiehistä. "Häntä en ole nähnyt pitkään aikaan."

Muutaman silmänräpäyksen mietittyään sanoi kapteeni Sverre kääntyen siihen sotamieheen, joka viimeksi oli puhunut:

Kun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali Gudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten vast'edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi parasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui hän:

"Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut haltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi luonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt'eipä mahdottomaksikin, huomaamatta tunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme sen tien kuin äsken mainitsin."

"Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä luultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle — —"

"En minäkään", keskeytti ukko Stehn, "minä kannatan Agdaa ja ehdotan, että heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin suuri kannattamaan meidät kaikki, ja — —"

Hiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat pakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia pensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre Haraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.

"Mihinkähän hän on mahtanut joutua", lausui hän itsekseen. "Onko hän ehkä joutunut surman suuhun?"

"Hän on se norjalainen kapteeni", kuiskasi Granmar ukko Stehnille.
"Jospa voisimme saada hänet kiinni!"

Granmarin ehdotus toteutettiin heti paikalla. Kapteeni Sverre ei enää ehtinyt ottaa montaakaan askelta, ennenkuin hän tunsi olevan kolme lujakouraista miestä kimpussaan.

"Antautukaa!" kuiskasi Granmar. "Teidän ei tarvitse mitään pelätä, ellette tee vastarintaa."

Yllätys oli niin odottamaton, että norjalainen kapteeni oli aivan neuvoton. Ennenkuin hän selvisi ensimmäisestä hämmästyksestään, huomasi hän, että kätensä olivat sidotut.

Tuskin olivat pakolaiset saaliineen ehtineet poistua, ennenkuin korpraali Gudmar oli herännyt ja melkein äänettömästi noussut ylös.

"Mitähän tästä mahtaa tullakaan?" mumisi korpraali Gudmar itsekseen. "Se on minun syyni, että vangit ovat päässeet karkuun ja että kapteeni itse on joutunut vangiksi, mikä höperö olinkaan? Mitä nyt teen?"

Tuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon yllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle hyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden päänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi Saituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin voimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli ohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.

Toisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille veneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle rantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi viimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä enemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän pakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän käsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että kapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis laisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä seikkaa lähemmin tutkimaan.

Ja kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas juoni. Hän ajatteli itsekseen:

"Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin luultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa minua siellä, — — mutta", keskeytti hän ajatuksensa, "miten saavat sotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea minua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai mukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla levollinen."

Mitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin joelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja olivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene oli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi epävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä jalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.

"Sitten me kannamme häntä", sanoi Granmar painokkaasti. "Minä luulen tuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä."

Tosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään auttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin kulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet kuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia olemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä kohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain liikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä käyttääkseen.

Stehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät kuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.

Kun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli niin kapea käytävä tai polku, ett'ei kaksi ihmistä olisi voinut toisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin silmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin mustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui keskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle ja huusi:

"Nyt olen saanut sinut vihdoinkin kiinni", riemuitsi nuori aseseppä. "Et enää koskaan tee Agdalle etkä minulle mitään konnanjuonia. Nouse ylös!"

Oikein säälitti katsella Saituri-Pelleä. Kaatuessaan oli hän loukannut kasvonsa niin pahoin, että veri vuoti virtanaan. Hän tahtoi puhua, mutta ääni tarttui kurkkuun. Hän sai lausutuiksi ainoastaan katkonaisia sanoja.

Vahvalla kädellään piti Granmar hänestä kiinni, sillä Pelle koetti päästä irti, mikä ei kuitenkaan onnistunut.

"Nyt taasen eteenpäin!" komensi nuori aseseppä ja kulkua jatkettiin tosin hitaasti, mutta varmasti kuten ennenkin. Yht'äkkiä katkaisi pakolaisilta tien musta rivi.

Peräytyminen alkoikin heti, mutta tuskin olivat he ehtineet ottaa viittäkäänkymmentä askelta, ennenkun sekin tie oli suljettu.

Tuskin olivat pakolaiset ehtineet tointua ensi hämmästyksestään kun kuului karhea ääni:

"Olemme, ja juuri kun olimme vapaaksi pääsemäisillämme", huudahti silkinkutoja Gorm katkerasti.

Ruori aseseppä oli sillävälin tehnyt nopean päätöksen. Kovalla äänellä lausui hän:

Ja nämät sanat lausuttuaan, asetti hän leveäteräisen, terävän miekkansa
Sverre Haraldinpojan rinnalle.

Norjalaiset, jotka sillä aikaa olivat tulleet lähemmäksi, juoksivat nopeasti takaisin nähdessään Granmarin uhkauksen. Miten nyt tuli menetellä.

Kului muutamia minuutteja. Granmar, Agda, Stehn ja Gorm olivat piirinä kapteeni Sverren ja Saituri-Pellen ympärillä ja he olivat lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen asti.

"Päästäkää minut hyvällä irti, niin teitä kohdellaan hyvin", ähkyi norjalainen kapteeni. "Muuten — —"

Tämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta hiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata kapteenin sanoihin, sai hän yht'äkkiä niin voimakkaan iskun takaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett'eivät ehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen norjalaisten vankeina.

Kun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli teeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän vartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:

"Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä tarkemmin silmällä."

Kun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin miettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin toisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän useammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon kirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:

"Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en koskaan saisi kuullakaan! Mutta", jatkoi hän ajatuksissaan, "ei suinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin."

Kierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt on rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli kokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai kuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä aikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin juuri kokoon.

Briitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi päästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen hän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä Saituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?

Pian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän tuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä irroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka kirkui:

"Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!" kuului pari matkalaista huutavan, johon eräs kolmas lisäsi:

"Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen tiedän jo vanhastaankin."

Pari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas ääni:

"Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta", väitti edellinen. "Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin, mutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen alukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse ja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi."

Pistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin vähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin Hisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet veneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä myös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon johtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen porvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen lyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli lähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta Kron:

"Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä tiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme sieltä jotain, joka — —"

"Kyllä minäkin sinne osaan!" keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva.
"Minä olen ollut siellä monta kertaa."

"Sehän on hyvä", lausui upseeri. "Sinä eukko, näytät minulle oikotien ja sinä", jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, "menet sen osaston etunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden tulen väliin."

Ne hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten vangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän mielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle, tunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet olisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he rohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.

Mutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle nimittäin tiesi, ett'ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni Sverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta asesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin oli norjalaisten vankina, mutt'eiväthän he hänelle saattaneet aikaan mitään pahaa.

Kapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä ankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin sotamiehiä, niin ett'ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä ladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä järjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.

"Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun", mumisi hän itsekseen.
"Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen."

Molemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa yhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset tiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu alkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.

"Miten nyt jaksat?" kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen aivan tämän nenän eteen. "Osamme ovat luullakseni vaihtuneet."

"Ho, hoo!" nauroi kapteeni pilkallisesti. "Minä pidän kyllä huolen siitä, ett'eivät vaihdu."

Näin sanoen kiirehti hän pois ladosta. Töin tuskin oli hän ehtinyt pistää päänsä ovesta, ennenkun metsästä kuulunut laukaus sai hänet nopeasti vetäytymään takaisin. Yksinäistä laukausta seurasi tuota pikaa yhteislaukaus, ja ennenkun kapteeni Sverre ehti toipua ensi hämmästyksestään, ryntäsivät molemmat vapaaehtoiset joukot kahdelta taholta.

Norjalaiset suoriutuivat kuitenkin yllätyksestä ja järjestäytyivät tappeluun.

"Ahaa! Mehän saamme apua!" huudahti Granmar ja vetäisi nuoren tytön rintaansa vasten. "Jumalan kiitos!"

Sillä aikaa kun ulkona oteltiin, rikkoivat vangit ladon oven. Samalla hetkellä ryntäsi Rings Grimson joukkoineen esiin. Gudmar asettui heitä vastaan. Kun hän huomasi, että vangit olivat päässeet irti, alkoi hän muutamien miestensä kanssa heitä ahdistaa.

Vangit eivät olleet kuitenkaan aseettomia. Kaatuneilta sotamiehiltä oli heidän onnistunut ottaa aseita, joihin monta norjalaista kaatui voimakkaista ja hyvin osatuista iskuista.

Granmar ja Stehn olivat asettuneet ovelle. Heidän takanaan seisoivat silkinkutoja Gorm ja Agda, viimeksimainitulla sanomaton tuska kauniilla kasvoillaan.

Taistelu oli ankara. Stehn oli jo lievästi haavoittunut ja eräs luoti, joka lensi hänen ja nuoren asesepän väliltä, oli lävistänyt nurkassaan vapisevan Saituri-Pellen rinnan, kun aivan yht'äkkiä kuului taistelun tuoksinasta huuto:

"Missä on Agda? Missä on poikanitytär? Sinä kurja! Mitä olet hänelle tehnyt?"

Näin huutaen ryntäsi Briitta Kron nyrkit sojossa nuoren asesepän eteen.
Hopeasta vauhdistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ehtinyt perille, vaan
kaatui kuulan lävistämänä maahan, Agda tahtoi juosta ulos, mutta
Granmar pidätti hänet sanoen:

"Sinä et saa antautua tuollaiseen silminnähtävään hengenvaaraan. Me odotamme siksi, kunnes tappelu on loppunut."

Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi korpraali Gudmar hänen kimppuunsa. Alkoi tuima käsikähmä. Gudmarilla tuntui olevan tavattomat voimat ja aluksi oli Granmarin vaikea puolustautua. Lopuksi sai hän entisen levollisuutensa takaisin ja torjui mitä kylmäverisemmin hyökkäykset.

Vapaaehtoiset göteborgilaiset taistelivat tavattoman urhoollisesti ja työnsivät vähitellen norjalaiset yhteen läjään. Kun Gudmar näki sen, aikoi hän rientää heille avuksi, mutta menetteli niin varomattomasti, että Granmarin pitkä miekka tunkeusi hänen rintaansa. Parahtaen kaatui Gudmar kuolon kamppailussa olevan Briitta Kronin viereen, joka taistelun vihdoinkin päätyttyä veti viimeisen henkäyksensä Agdan sylissä.

Norjalaisten onnistui lopuksi päästä pakoon, menetettyään taistelussa nuoren kapteeninsa.

Sitä riemua, joka syntyi, kun vapaaehtoiset palasivat sotavankeineen takaisin kaupunkiin, voi tuskin sanoin kuvata. Kuningas kiitti mieskohtaisesti vapaaehtoisia sankareja ja Rolf Krook kestitsi heitä yltäkylläisesti luonaan pari tuntia. Kuningas Kustaa lahjoitti nuorelle asesepälle suurehkon rahasumman ja vähän sen jälkeen kun norjalaiset lopullisesti vetäytyivät rajan yli, vietti nuori aseseppä Agdan kanssa häitä. Ja onni oli aina edelleenkin nuorikkojen jokapäiväisenä vieraana. He juhlivat yhdessä toisten norjalaisten vankeina olleiden ystäviensä kanssa sitä päivää, jolloin heidät hädän hetkellä niin onnellisesti pelastettiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄDÄN HETKELLÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hädän hetkellä

HÄDÄN HETKELLÄ

J. O. ÅBERG

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE