The Project Gutenberg eBook of Porvari-väkeä matkoilla: eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset, by Julius Stinde

Mintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen seurassaan. — Eno Fritz. — Mintähden rouva Buchholz riitaantui rouva Bergfeldtin kanssa. — Kielitieteellistä. — Vaatetuspuuhia. — Mietteitä historiallisista seuduista.

Makuuvaunuissa. — Herra Oehmichen. — Antiki katsottu hyödyn kannalta. — Ensimäinen skatfin-lyönti. — Herra Spannbein ja taide-braminit. — Adam ja Eva. — Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. — Miten vuorimaisemia maalataan. — Bozen. — Mintähden herra Buchholz jäi toria saamatta.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. — Tulli-säikähdys. — Mintähden se on onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. — Verona. — Mintähden Italialle rauha on toivottava. — Varjelus-enkeli raunioissa. Molto interessante. — Eläin-opistoja. — Wilhelmina Buchholzin päähän pistää eräs aate. — Julian hauta. — Vaisu. — Kapsäkit.

Kuka tuo vaisu oli. — Lempi-viikot. — Milano. — Mintähden rouva Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. — Humbugi. — Mintähden italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. — Marmorinen muotilehti. — Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon vallasnaiset ottivat yllensä.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. — Matkustavan Berliniläis-rouvan velvollisuudet. — Museoita ja taulustoja. — Ilahuttavia edistyksiä seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. — Mintähden täytyi muuttaa toiseen vaunuun. — Kirje lapsille. — Professori Qvenglhuber. — Mintähden herra Spannbein söi polypejä. — Mintähden rouva Buchholz oli luulla itseänsä keijukaiseksi. — Pyhä gral. — Mintähden herra Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Sunnuntai-ajatuksia. — Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon. — Mielitehtoinen yhdyttäminen. — Mintähden rouva Buchholz pelkää paholaista. — Kummitus. — Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. — Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. — Miten eno Fritz huvitteli. — Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta on asujainta Civita Vecchiassa. — Miten matkailijat olivat tulla estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. —
Terveisiä Schvabiin. — Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä
Mommsenin kanssa. — Mintähden Nero oli niin kelvoton.

— Uusi pylvästarha Berlinissä. — Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut hyvä näköala. — Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmelini. — Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memnoninpatsaana ja rouva Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. — Miten Hadrianon tuhka on sijaa siirtänyt. — P. Pietari. — Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa vuotavan. — Soitannollisia tietoja. — Skat'ia.

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia eikä sitrooneja. — Soitannollista kurjuutta. — Rosvo. — Yhtäläisyys auringon edessä. — Saksalainen tiedon temppeli. — Santa Lucia. — Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa. — Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa berliniläisen pankkiirin onneen. — Neapel ulkoa. — Koira ja saituri. — Kärpäset ja Capuciinilainen. — Mintähden rouva Buchholz niiaa kalan edessä. — Mintähden Vesuvio hurjistui. — Capri. — Mintähden Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. — Addio, mia bella Napoli.

Mintähden Roma on koko työ. — Beatrice Cenci. — Mintähden jumalien ei sovi olla Berlinissä. — Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla giraffi. — Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. — Tivoli. — Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. — Mintähden vävyt ovat kalliita Berlinissä. — Mintähden herra Spannbeinin ja professorin välit rikkoontuivat. — Florenz. — Mintähden rouva Buchholz turhaan on käynyt Italiassa. — Mintähden eno Fritz lauloi. — Venedig. — Viimeinen ilta Italiassa. — Kotona taas.

JOHDATUKSEN ASEMESTA.

— — — Niin luulen siitäkin syystä hyväksi mainita teitä toimittajana, kun kaksi nimeä nimi-lehdellä näyttää paremmalta ja tekee kahta paremman vaikutuksen. Mitä satunnaisiin korjauksiin tulee, niin kyllä niistä pian sovitte rouva Buchholz'in kanssa, jonka teosta mielelläni otan kustantaakseni, semmenkin kun nais-kirjailijat ovat hyvin "en vogue".

                                               Teidän j.n.e.
                                              Kaarle Freund.
                            Berlinissä 2 p. huhtikuuta 1883.

— — — Jos olisin voinut aavistaa, että rouva Buchholz oli tosissaan kun uhkasi kirjoittaa kirjan Italiasta, olisin ollut niukempi myönnytyksilleni Vesuvion juurella. Lunastan-ma-han sentään lupaukseni ohjaajana edes-auttaa hänen teostaan, ellei vielä viimeisenä hetkenä onnistu peloittaa häntä pois sitä julkaisemasta.

Tällä tarkoituksella kirjoitin kunnioitettavalle rouvalle, tietysti niin valtaviisaasti kuin mahdollista, — että minua oikein arvelutti tuo hänen käsi-kirjoituksensa. Ensiksikin otin luvakseni muistuttaa siitä, ett'ei hänen aineessansa ollut läheskään pohjaa. Sitten viittasin hänen pitkä-puheisuuteensa, joka välttämättömästi sieti lyhennyksiä jos hän tahtoisi vähänkään väliä pitää lukijan huvista. Painavin muistutukseni oli kumminkin se, joka koski koko joukon kummallisia mielipiteitä, tyyten erilaisia nyky-aikoihin perehtyneistä, mitkä mieli-piteet kaikin mokomin piti poistettaman, jos ei rouva Buchholz varsin halunnut joutua kivitetyksi.

Mitä kirjoitus-laatuun tulee, pelkään — mutta olkoon se meidän kesken vaan — että noiden jotenni jokapäiväisten sanain käyttäminen, vaikka kohta ne n.s. "slangs'enä" suuresti kiitellään englantilaisten ja amerikkalaisten humoristien kirjoituksissa, tulee nostamaan kovan vasta-rinnan, saksalaiset kun ovat niin hellä-tuntoisia kielensä kauneudelle. Niinpiankuin vastinta saan, tulee se teidän tiedoksenne.

— — Kyllä minä näen, että tahdotte luikaella erille minusta. Mutta siit'ei tule mitään. Te sanotte ett'en ole likelläkään pohjaa Italia-aineessani. — No kuka sitä on tarkoittanutkaan? Olenko minä missään kontrahdissa sitoutunut tyhjentämään Italian? — Menkää te kotiinne maata.

Lyhennyksiin en suostu. Mitenkä ne ihmiset tulisivat aikaan, jotka lukevat kirjoja pikemmin nukkuakseen, — mitenkäs niiden kävisi, jos en pitkästi puhuisi. Ei, kyllä niidenkin parasta on katsominen. Sitävastoin näen sen hyvin mielelläni, että pistätte muistutuksia miten mahdollista monta minun kirjaani, sillä kun ottaa klassikon käteensä, onhan siitäkin muistutuksia jopa enemmän kuin itse tekstiä, ja minä olisin hyvilläni jos minua klassikkona pidettäis'. Älkää minun mieli-piteistäni murehtiko, te, — kyllä jos minua kivitetään, minä kivitän takasin. Siis toimitatte kirjani julkisuuteen, ja sillänsä pysyy.

J. L. Hellä-tuntoisiin kohtiin sallin mielelläni teidän lisätä vähän "Schwung'ia," ja kai pidätte huolta myös päälle-kirjoituksista, niissä kun en ole oikein tavastunut.

— — — Niinkuin näette, ei ollut minun verukkeistani vaikutusta mitään. Hyvin olisi mieleistä minulle, jos rouva Buchholzin kirjeitäkin voisi julkaista, jott'en joudu minä edesvastaukseen hänen synneistänsä.

— — — Painattakaamme johdatuksena koko kirjevaihdon. Tosin sitä tapaa ennenkin on käytetty, kun nimittäin Ingermannin "Münchhausen" annettiin ulos, mutta tokko yleisö tämän tunteekaan, eihän se milloinkaan muuta lue kuin Marlittia. Mutta mitäs teemme sitten noilla kallis-arvoisilla alku-kirjeillä?

— — — Kumpiko oikeassa oli, minä vai te? Tekö, joka salaa koetitte panetella minun kirjaani meidän yhteisen kustantajan edessä, ettekä tahtoneet suoda sen pitää yhtä ainoatakaan hyvää omaisuutta, — vai minäkö, jok'en huolinut teidän lörpötyksistänne vähääkään. Nyt on tuskin puoli vuotta kulunut, ja toiseen painokseen jo ruvetaan. Kuka siis oli oikeassa? Minä arvattavasti, sillä jos teidän ennustuksenne olisivat toteutuneet, olis' koko painos vielä jossakin vinnin sopessa, ja siitä olisin ollut pahoillani jo kansi-lehdenkin vuoksi, joka näyttää niin sievältä kirjakaupan akkunassa.

Mutta mitä tarkoitin teiltä kysyä oli tää asia: painatanko kirjan semmoisena kuin se oli, vai voinko siihen lisätä yhtä ja toista, joka sittemmin on johtunut mieleeni. Tiedättehän, että ken raastuvantornista astuu alas, on nähnyt entistä enemmän. Tahtoisinpa vielä sitten antaa Bergfeldtskalle vähän enemmän nahkasiin; hän on, kuulin poliisi-luutnantin rouvalta, pitänyt minusta hyvin loukkaavaista lorua. Hän on, näette, sanonut, ett'en ole kirjoittanut kirjaa itse, vaan sen olis' tehnyt nuori ylioppilas, joka siten pyrki päästä vävykseni. Te asian paremmin tiedätte, herra tohtori, sillä te olette nähneet minun omakätistä käsikirjoitustani, ja jos oikeuden käyntiä syntyisi, toivon minä, että te suoraan sanotte miten asian laita on, ettekä kerskaile, niinkuin monet muut muuten arvossa pidetyt kirjailijat.

— — — Nyt totuudessa neuvoisin teitä käyttämään tätä hyvää tilaisuutta, toisen painoksen ulos-annettaessa, kirjoitus-laatunne siistentämiseksi sekä alhaistapaisten sananparsien poistamiseksi, ja noudattamaan vihjauksia kritikin puolelta, joka, muistaakseni, tosin teitä kiitteli, vaan monessa kohdin moittikin. Mieli voittaaksenne saksalaisten professorien suostumusta, on kirjoitustapa säälimättömästi korjattava, — jos tasottaa tahdotte taas suuttumuksen rypyt eräiden arvostelijain otsassa, täytyy teidän omien mielipiteittenne siirtää sijansa yleisesti hyviksi katsotuille aatteille, jotka eivät nosta pahennusta siellä eikä täällä. Pyyhkikää pois pahan-elkisyydet, tehkää rauha rouva Bergfeldtin kanssa, kirjoittakaa akademiallisesti puhdasta kieltä ja olkaa puolueeton kun on mielipiteistä kysymys. Sitten on jotenkin vissi, että tulette ylistettäväksi mainiona ilmauksena nykyajan kirjallisuuden alalla.

— — — Miks'ei? Jos eivät professorit pidä minun kirjastani, niin onpa se mieli molemmin puolinen, sillä minä en myöskään tykkää niiden kirjoista. Jos arvostelija nuhtelee minua siitä, että olen muka liika tunnokas isänmaan-rakastaja, niin vähättelen; sillä jos en ennenkään sydämellisesti olisi rakastanut maatani, niin täytyi tulla sitä rakastamaan tuolla toisella puolen Alppeja vieraassa maassa. Ja rakkaus on kuin onkin jotain, joka tuntoon perustuu. — Yksi ainoa moite minua närkästytti, se nimittäin minkä Theophil Zolling toi esiin "Gegenvart'issa", missä hän arvelee, että me Italiassa annoimme konjakki-pullon pyöriä käsissämme liika ahkeraan. "Joku franskalainen kultuuri-historioitsija", sanoo hän, "voisi pian todellakin luulla väkeväin nauttimisen omituisuudeksi saksalaisen pääkaupungin porvaristossa, vaikka niin ei suinkaan ole". — Vai minä typerän franskalaisen tähden vähentäisin meiltä ainoatakaan siemausta? Ei se tule kysymykseenkään. Vaiko herra Zolling'in arka-tuntoisuutta säästääkseni? Jopa!

Muuten olen noudattava kaikki arvostelijain neuvot, kuin myös teidänkin, s.t.s. vasta kerran, sillä nyt "Porvari-väkeä matkalla" tulee olemaan semmoinen kuin on. Juuri muutamia lisäyksiä säistetään siihen ja vielä yksi konjakkiryyppy, jonka unhotin.

Kolmanteen, neljänteen j.n.e. painokseen. Korkeasti kunnioitettavalle yleisölle.

Taas on uusi painos toimitettava. Kustantajani sanoo, ett'ei sekään ole viimeinen; mutta esipuheita ei enää oteta, ne ovat itse pää-asialle haitaksi vaan. Olen pahoillani siitä, sillä tuommoinen esi-puhe on kirjan-tekijän mielestä aivan kuin ojennettu käsi, joka odottaa lukijan kättä, jotta tervehdyksiä vaihdettaisi kuin hyvien ystävien kesken ainakin. — Olen nyt suurella tarkkuudella poiminut pois kaikki paino-virheet, joita suinkin voin löytää, mutta kyllä maar' taivas siitä huolen pitää, että uusia tulee taas. Kunnioitettava yleisö on kai niin hyvä ja hakee niitä ylös itse. Hyvin lystiä tointa se. — Kaikille lukijoille ja lukijattarille lähettävät sydämellisimpiä terveisiä minun Kalleni, eno Fritz ja

Tuskin unissakaan olisin osannut aatella sitä, että minäkin eläessäni pääsen näkemään tuota maata jossa sitroonit kukoistavat ja vanhojen mestarien taide kasvoi niin maan-mainioksi. Mutta tulipa täytymys ja sanoi: "Wilhelmina, nyt ei auta vastustella, sinun pitää mennä Italiaan!"

Tää täytymys oli jäsen-kolottaja, joka vaivasi minun hyvää miestäni, minun ylitse kaikkea rakasta Kalleani, ja jok'ei totellut tohtoroimista. Siinä kun ei ollut apua salicylhapoista eikä sähkötyksistä, puisteli päätään meidän kotilääkärimme, toht. Wrenzchen, ja lausui, että tässä oli paraasta päästä ilmaston-vaihettaminen tarpeellinen, muuten pääsis' kolotus kiintymään niin, ett'ei sitä sittemmin rautavartaallakaan saisi pois. — Olihan meillä ilmasto Berlinissäkin, mutta mimmoinen! Allakassa seisoi kevät, ja katot olivat kaikki lumessa. Sanalla sanoen, roska-ilma pihalla.

"Lähde sinä etelä-maille!" sanoi tohtori Wrenzchen. Kalle pani vastaan arvellen, että höyrysaunasta olis' aivan sama hyöty. Nuorempi veljeni, jota lapset aina sanovat eno Fritz'iksi, rupesi nyt tohtorin puolelle ja tarjoutui tulemaan kanssa, koska hän tahtoi itse käydä kauppoja tekemässä Italiassa.

"Saatpa nähdä, eikös meille molemmille tule hiivatin lysti tuolla alaalla!" sanoi hän minun Kallelleni.

Tämä koski minun mieleeni. Useinkin oli ollut minulla syytä penätä Fritziä luopumasta tuosta vaarallisesta naimattomasta säädystä, ja nyt aikoi hän ja hänen seurassa minun Kalleni saada hiivatin lystiä vieraassa maassa jossa asui nuo tulisilmäiset kaunottaret, ja jossa muukalainen pistettiin tikarilla kuoliaaksi heti kun hän vähänni näytti mieltyneensä johonkuhun heistä. Sitä en voinut enkä saanut minä suvaita! Sankarimaisen päätöksen tein ja huudahdin:

"Kalle, min'en anna sinun lähteä yksinäsi tuonne ryövärien ja murhamiesten maahan; uskollinen vaimosi seuraa sinua!"

Eno Fritz tosin veti veuloon suu-pielet kun kuuli minun sanani, mutta
Kalle löi minulle kättä vastaten:

"Älä huoli murhetta pitää pahasta mammonasta, Kalleni. Enkö ole saanut aina sievää palkintoa kirjallisista toimistani, ja voisinko miten käyttää säästöjäni paremmin kuin matkaksi sinun saattonasi julmassa tuntemattomassa maassa? Eikä niihin rahoihin tule kymmentä penniäkään talous-kassasta, sen vannon kaiken kalliin ja pyhän kautta!"

Sillä siis poistettiin tärkein vastaanväitös, ja kun keskustelimme matka-asiaa vähän enemmän, selveni siitä selvenemistään, että tein sangen viisaasti ja tarkkatuumaisesti siinä kun päätin lähteä mukaan. Eno Fritzkin vihdoin myönti, että jos nappi olis' neulottava kiini, voisin minä sen hyvin tehdä, eikä hän pitemmältä vastustellut minun tulemistani yhteen seuraan. Eikä hän vastustuksillaan olis'kaan voittanut mitään.

Nyt annoimme matka-valmistuksia itsekullekin osansa. Eno Fritzille määrättiin toimeksi matka-ohjelman laadinta, opaskirjan hankinta kuin myös kuulusteleminen Italiassa käyneiltä, miten siellä paraiten tuli aikaan. Minun tehtäväni oli varsinainen matkavarustus, ja Kalleni, tuo poloinen kolotuksen-uhri, sai työkseen päntätä italiankieltä päähänsä, koska hän vaivoiltaan ei päässyt paljo muita asioita ajattelemaan. Se oli mieltä-liikuttavaista nähdä marttyriparan istuvan kakluunin vieressä ja opettelevan tuota outoa kieltä. Kahdeksan päivän kuluttua arveli hän olevansa jotensakin selvillä jo, ja lähtöpäivänä hän sanoi: "Nyt ei italiankielessä enää löydy vaikeuksia minulle!" Sekös saattoi minua samalla ylpeäksi ja onnelliseksi!

En istunut minä ristissä käsin sillä ajalla, sillä ensiksikin tuo haalakanharmaa reisuleninki piti saataman kuntoon; ei saanut puuttua minulta löyhyvä kesäleninkikään noita gondolisouteluja varten Neapolissa. Sitten valmistin Kalleni uudet liinavaatteet ja valkoisen päällyspuvun. Oikean italialaisen olkihatun päätimme ostaa perillä. Iltasilla luin taidehistoriaa, sillä ei mikään voi olla hullumpata kuin mennä Italiaan ilman minkäännäköistä tietoa taiteista. Se, joka sinne lähtee jäsenkolotuksesta päästäkseen, se olkoon vapaa soimuusta, siihen katsoen kun hänen on päätarkoitus tulla lauhkeaan ilmastoon. Mutta mitä niillä on tekemistä Italiassa, jotk'eivät tiedä mitä antiki merkitsee ja mitä renessans, jotka eivät ole koskaan kuulleet puhuttavan toskanilaisesta eikä umbrilaisesta koulusta, ja joill'ei ole yksinkertaisimpiakaan käsitteitä arkitektuuri-kysymyksissä? Parempi että semmoiset ihmiset pysyvät koreasti kotona, kuin että tulevat toilailemaan taideteoksiin niinkuin lehmät uuteen konttiin.

[Minun kunnioitettava ystävättäreni menee tässä vähän liian pitkälle, mutta hänen puolustuksekseen olkoon sanottu, että hänessä näkyy vallitsevan vaan tuo aivan yleiseksi levinnyt mielipide, mi arvelee Italian olevan museon, jota ei pidä katsella huviksi, vaan opinmääränä, ja jota saksalainen ruhjustaa läpi voidakseen noista eri esineistä lorutella luultuja tietojansa ja päästäkseen kotona pöyhkeilemään yhä ylenevästä opistansa. Mutta koska ihminen ylipäätään ei ole mikään tutkittava elävä eikä häntä vaadita valalla vahvistamaan taiteis-oppiaan, niin voipi hyvinni Italiassa käydä sekin, jonka sydän riemuitsee hänen ihaillessaan Italian ihanuutta, ja joka ei huoli hämmentää tätä iloa milläkään tyhmän häpeän tunteella siitä kun ei voi hän oikeaan luokkaan kohdistaa joka ainoaa maalausta, joka ainoaa murtunutta marmorikappaletta, joka ainoaa kumoon kaatunutta kivimuuria. Toim. muist.]

Ilman harmitta en saanut olla tällä valmistuksen ajalla, suuttua kun täytyi ensin eno Fritz'iin ja sitten Bergfeldtin rouvaan. Eno Fritz sanoi minulle lasten kuullen, ett'en minä ollenkaan tiennyt miten mukavasti matkustaman piti, sillä kaikki toimintani tarkoitti muka saada meille raahattavaksi ulkomaille niin monta kapsäkkiä kuin vaan mahdollista oli. Kesäleningin voisin heittää kotiini ja mieheni valkoinen vaatetus oli ihan joutavanpäiväinen.

"Älä sitten puhu asioista joita et ymmärrä. Missä appelsiinit kypsyvät, siinä on lämmin, ja missä lämmin on, siin ei talviasussa kävellä. Olet kai pitänyt karttaa ylösalaisin ja luullut Samojeedin maata Italiaksi!"

Tähän ei hän osannut vastata mitään. Hän tosin kohautti olkapäitään, niinkuin tahtoisi hän sanoa: "Minusta se on yhtäkaikki", mutta kelvollisia syitä hän ei voinut esiintuoda ei yhtäkään.

Kalleni sillä välin oli katsastanut sanakirjaansa ja huudahti:
"Ylös-alaisin se on italiaksi sopra e abasso!"

"Mene sinä ja opi jotain niinkuin muutkin ihmiset!" huusin minä.
Ilkeästi irvistellen sukaisi eno Fritz tiehensä.

Toisen harmin tuotti minulle Bergfeldtin rouva. Hän oli luonnollisesti kuullut puhuttavan meidän matkasta, ja laski uteliaisuudessaan meille.

"Vai Italiaan sitä mennään!" sanoi hän ja jatkoi: "jaa, meikäläisten porvariväen ei kannata sinne mennä, täytyy tyytyä Treptoviin".

Minä selitin hänelle, että mieheni ja sen kolotus teki tuiki tarpeelliseksi tämän matkan, mutta hän vaan päätti, että hänen miehensä ei muuta olis' tarvinnut kuin opodeldoo'ia, ja mitä minulla oli tekemistä Italiassa, terveemmän näköinen kun olin talonpoikaista emäntääkin.

Tähän iskuun en vastannut mitään, vaikka kieltäni kutkutti; kotjosti hymyillen kaasin hänelle kolmannen kupin kahvia. Kun hän sen oli saanut sisäänsä, kysyi hän:

Bergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: "Ovathan ne jo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät. Täällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia; sotaherroja mainitsemattakin!"

Nyt oli kärsivällisyyteni lopussa. "Älkää pelätkö, te, hyvä rouva, minun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin, eivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun tyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa Floran vieressä kosijoita houkutellakseen!"

Se oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en suvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin sanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. — No, me erosimme ei juuri sydämellisinä ystävinä.

Bergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: "Kalle, lähtekäämme kuta pikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani. Tiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän vielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa".

"Tee niin, Wilhelmina!" vastasi Kalle. "Minäkin halajan päästä lauhkeampaan ilmaan. Nyt on jo toinen päivä huhtikuuta ja ulkona pyryilee lunta. Huhtikuu, Aprilis se on helppo oppia, se on italiaksikin aprile".

Seuraavana aamuna varhain eno Fritz meni makuuvaunu-konttoriin Unter den Lindenin varrella, ja osti siellä kolme kiertopilettiä sekä makuuvaunupilettiä Müncheniin. Minun mieheni, se kärsivällinen karitsa, tarvitsi mukavuutta, ja minäkin mieluummin olen pitkälläni yöllä, kuin istua kökötän vaunuin nurkassa. Mitä Fritz-enoon tulee, niin hänpä parasta tahtoo aina; melkeinpä hän luulee makuuvaunuja keksityiksi ihan vaan hänen mukavuuttaan varten.

Ilta-päivällä astuimme Anhaltin asemalla makuuvaunuihin, ja kello puolivälissä kolme riennätti meidät pois tuo n.s. Roman juna. Samalla junalla matkustivat ennenaikaan Saksan keisaritkin Italiaan [Tässä rouva Buchholz mellastelee vähän vallattomasti vuosisadoilla, mutta kun hän näin vaihetuksen vuoksi painaa nyky-aikaa takaperin, noudattaa hän siinä vaan noita meidän-aikuisia, muinaismielisiä pyrinnöitä. Toim. muist.], ja siis alkavat, tarkkaan katsoen, historialliset alat Askanisella torilla jo, ja kestävät kunnes Italiassa ihan saa kahlata pelkässä vanhassa historiassa. Mutta sitä ennen pitää matkailijan mielessä olla antikista jotain luettua tahi kuultua, asiantuntevien kertomaa; muuten hän pitää tuota historiallista maata tavallisena sorana vaan, eikä hän kun sitä astelee, aattele enempätä kuin kävellessänsä Metsävuohi-vuorten ohitse Berliinissä ja lukiessansa tuota tauluun kirjoitettua: Tähän saa ajaa rikkoja.

Mutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä, ja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla enemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause tilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu, ennakkotietoja on tarpeen.

Makuuvaunuissa. — Herra Oehmichen. — Antiki katsottu hyödyn kannalta. — Ensimäinen skat'in-lyönti. — Herra Spannbein ja taide-braminit. — Adam ja Eva. — Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. — Miten vuorimaisemia maalataan. — Bozen. — Mintähden herra Buchholz jäi toria saamatta.

Berlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja sitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan mailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli hellä. "Ei", arvelin itsekseni, "minun molemmat tyttöni eivät kurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on vanha häijy myrkkyinen louhikäärme!"

Siinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat varustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri — hän oli nimeltä Stoll — toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin, jähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan tahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.

"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää mitään", arveli eno Fritz.

"Hyi!" huudahdin. "Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme on, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!"

"Wilhelmina", vastasi eno Fritz, "jos nuo vanhat greekkalaiset ja roomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen kuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana".

"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala", huokailin, "eihän teitä koskaan saatu ennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne".

"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän kuuttakymmentäkuutta".

Eno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi: "Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan". Syvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan virkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin paljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista tasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan. Kun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja saapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä penniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä katetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.

Leipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme tutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti Glauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun hänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta viime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi hän: "Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani." "Miksi?" "Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä." "Mutta sepä olis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita kelvollisiksi housuvaatemynstereiksi." "Miksi?" "Koska noilla vanhoilla mestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin kuuluisiksi tulleet."

Nyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi niillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia kokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään kelvollista johdetta. "Miksi?" "Koska he aina vaan maalaavat semmoisia kankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia tietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös tulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä. Kyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät näy lukua pitävän vähääkään."

"Se on sillä tavalla, näette", sanoi hän, "että uudenaikaiset taiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas jotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten kädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan sennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa."

Minä vastasin: "Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on aatteinen henki."

"No niin", vastasi hän, "on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä olla käsiä ja jalkoja, kumminkin — ja sitte jotain yllä."

Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.

Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla, Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan — oikein se on taivaallista".

Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen. — Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai nauraman.

Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita; ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla konjakkipullosta.

Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään. Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.

"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."

"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja, jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei, taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen kokkikirjaa!"

Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.

"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse kuin puolet".

"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei piirrustusta, ei taidollisuutta — mutta käsitystä. Ja semmoisen tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä, ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo, kyllä tuota tunnen!"

Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä taiteesta, jos ei kirjoista?"

"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne ovat todella hyvät."

Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa surkuttelevaan nauruun ja sanoi:

"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."

Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut "kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista; olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.

Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta, mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!

Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla, tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan — ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä. Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.

Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt, sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen, ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun paitojeni välillä.

"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani, enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"

Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.

Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.

Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.

"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta, jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien, ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"

Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa. Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.

"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten — yks' kaks' — hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."

"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla. Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty. Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."

Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta, "ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa. Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua. Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan kuin selkäänsä saanut.

Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu.
Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.

Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien kotiseutu, — kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille, ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen Alppeja".

"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli vaiti.

Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi. "Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli meidän vastassa".

"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on opetettu kiipeemään".

Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä. Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen. Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista, aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.

Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan, jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita yltä-ympärillä — kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa, kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten on melkein yhtä."

Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä, hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa, mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan, sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.

Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona, kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi? Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.

Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin; vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. — Tulli-säikähdys. — Mintähden se on onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. — Verona. — Mintähden Italialle rauha on toivottava. — Varjelus-enkeli raunioissa. — Molto interessante. — Eläin-opistoja. — Wilhelmina Buchholzin päähän pistää eräs aate. — Julian hauta. — Vaisu. — Kapsäkit.

Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä. Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.

"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan.
Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.

"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän
Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa
Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa.
Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"

"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"

"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"

Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä ahkeraan.

Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi, ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat, ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui otsasta.

Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja minä pistin ne — — no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut, vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.

Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava. Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.

Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin kävi, en voinut käsittää.

Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.

"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen janoon."

Kalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän puheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon. Kalle tuli takasin.

"Selteri-vettä en voinut saada", sanoi hän vähän alakuloisena, "mutta tässä on puolipulloa viiniä."

Hän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli? Kalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä selteri-veden asemesta!

"Kalle", sanoin minä, "siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet useampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en minä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt opetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen."

Hän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt sen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi vaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut muu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja kuuluvasti:

Sitten kysyi Kalle kyyppäriltä "qvanto costa?" Ja tämä antoi hänelle takasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen mentyään pois, sanoi Kalle: "Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää minua"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan, jota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla pahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.

Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.

Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät albergo S. Lorenzo'on, ja siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.

Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta, ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:

Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani, olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi vähän nuhtelevaisesti.

"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri paraita olet istunut murskaksi."

"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"

Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, — vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa. Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka, niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana, mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.

Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette, Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita, yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita, niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä ajasta asti nukkuu Verona.

Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.

Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa. Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti resepti-kirjaksi vaan.

Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, — naisia joill'ei ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, — ja sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu, ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi, kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että parasta olis' Italialle ikuinen rauha.

Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin. Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.

Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja huutaen: "Aprile, aprile!"

"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi aprile".

Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen, niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen mies oven.

Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.

"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi Veronassa".

Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan,
ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään.
Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta.
Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.

Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän, jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin, että — niinkuin herra Spannbein sanoi — nyky-aikainen mestari, joka käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia, mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: molto bello, taikka — jos ei niistä eroita enää paljo mitään: molto interessante.

Eräässä näitä kirkkoja — se oli S. Maria in Organo — näimme kuorissa ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta päästä kipsistä vaan.

Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja — semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme, ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia. Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella, sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.

Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten muinaisuuteen! Mutta — en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet huoneet koroitetuillakin hinnoilla.

Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.

Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun, mutta kirjoittaa — sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa kuluttua kysyy Kalleni:

Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan veristetyllä hiekalla.

Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista, mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis molto interessante. Torin muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä, ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia, kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain. Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan, toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan. Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät, koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän molto interessante kuin nuo huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.

Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle, jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä, silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken, ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät, oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.

"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista. Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat minun mieleeni".

Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.

[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan; muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori, eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]

Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!

Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku, vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.

"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia marmorista tehdä?"

"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime: potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]

"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä humbug'ista?" huusin suutuksissani.

"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu toimeen".

Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.

Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku, liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä. Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat kasvot. Pari astui kaukalon eteen.

"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen.
"Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"

"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".

Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli pakahtua tukahdetusta naurusta.

Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".

"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi. Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan. Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme, istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. — Nuo helkkarin kapsäkit! —

Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen. Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä, oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in, tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista. Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa, kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään, mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko tekin suloinen häntä kohtaan?"

"Niin on oikein", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki ihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?

"Ravintolassa", sanoi hän; "minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua ihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia".

Minä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa, pää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. — Ja tuommoiset matkustavat Italiaan!

Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan, hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli, niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta, sanoi hän huomattavan olevan, kuinka luonnosta vaarin-otetaan. Monet eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"

Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut, kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä, mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja huudahti:

"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla.
Havaa, sydänkäpyni!"

Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä ole vierasten katsottavaksi.

Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan varmaan kuullaksensa mainiota Miserere'ä ja tutustuaksensa Italian soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.

"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei ole Garda-järvi liika sininen".

Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja katseli vaan lasista.

Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.

Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita. Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:

"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset ymmärtävät sievää vaatteusta".

Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan, kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, — mikä hyvänsä niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin koristeiksi.

Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä osuvat hänen verkkokalvoonsa — ainoasti se saapi hyötyä matkoista. — Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni, ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.

"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole kaupungin-rautatietäkään täällä!"

Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle: "Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua. Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia, lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana vähän aleni minun arvostelussani.

Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera, josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan, italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla, päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo). Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.

Kun nyt laulaja taikka laulajatar — sillä naisiakaan ei säälitty — oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu: naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas, he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin; herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. — Meilläkin on soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten minusta olisivat aatelleetkaan.

Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.

Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.

Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa, taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. — Pihalla seisoo Napoleonin pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina, sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi uudistamista.

Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan — mutta minä aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! — "Jos nuo vanhat mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä hyvin voineet olla mitään maalaamatta".

Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan carabinieri'ksi, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta Berlin onkin älyn kotokaupunki.

Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli Campo santo'a, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville, mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä, vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee. Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun hän tulee hautuu-maalle? — Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? — Ja josko hän, jos menee toisiin naimisiin — sanoo toiselle miehellensä, ett'ei, kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? — Nuorten herrain sopii kävellä hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis' otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. — Siinä sopessa, jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä mataloilla hautakumpuloilla — ja minä luulen, että se rakkaus, joka istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan sopimattomuuksia."

Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan; sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia, katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua niin miellytti.

Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on lysti saada tietää, miten kotona voidaan.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. — Matkustavan Berliniläis-rouvan velvollisuudet. — Museoita ja taulustoja. — Ilahuttavia edistyksiä seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. — Mintähden täytyi muuttaa toiseen vaunuun. — Kirje lapsille. — Professori Qvenylhuber. — Mintähden herra Spannbein söi polypejä. — Mintähden rouva Buchholz oli luulla itseänsä keijukaiseksi. — Pyhä gral. — Mintähden herra Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen, että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.

"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".

"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin rouva Buchholzilla on semmoinen".

Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut, odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle. Kalleni sanoi:

"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".

"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz. "Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella puuro-tenorilla kuin täällä".

Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava, sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset positivit?" Nyt hän oli masennettu.

Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".

"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana, kun tulet niin myöhällä kotiin."

Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi vaan. Mutta oliko minun syy?

Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten; taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.

"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."

"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".

"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän minä maksan pääsy-rahan".

Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.

"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa suovalla ja harjalla!"

"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille oikean arvon", sanoi herra Spannbein.

"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."

"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen opetuksiaan!"

"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."

Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön, levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit. Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle, niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa. Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta: partenza — partenza-a-a, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.

Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja kysytään: qvanto costa? Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan kaupaksi. Quanto costa? — Una lira! Kaupustelijalle annetaan seteli, hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa ostajalle pullon sangen kohteliaasti.

Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia. "Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin, aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.

"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on meidän vaunu."

Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani", sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi myrkyttää minua.

"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".

"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos, mutta eivät menneet".

"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".

"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa konduktööriä."

Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli, eno Fritz puheli — englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan, he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.

Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en ollut Alppien yli matkannut.

Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani. Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa, kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin kiitettävä.

Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua; oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen. Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus hyvänsä.

Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.

"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua", pilailin.

Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa, teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan. Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".

Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin. Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun — syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.

"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."

"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla auttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi olla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää ihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan kuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme rakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta — oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä kaiken ulkomaalaisen edessä — alentaa sitä muiden maiden hyväksi, vieläpä pilkata sitä, — niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata vahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle Saksanmaan kansalaisena on tuleva."

Näin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen nähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko tää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan, mutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman vähäisiltä. — Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi mennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella ilkeätä!

Hämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet tunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli nähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä päästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan yleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti, jotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.

Kun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies univormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin silmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan ei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta, astui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin kohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.

Nuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut sikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri, junan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.

"Jaa", sanoin minä, "saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta huomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän — —"

Tuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän muuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko tedeschi?

Nuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me kiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.

"Näet, Kalle", sanoin pöyhkeillen, "Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko kuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?"

Mutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia Regie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun Berliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan niiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja perustus-kirjoja.

Me kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä. Meidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta kolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.

Lapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma oli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi kertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki naapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän minä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen he olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia asioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt kysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.

"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen akka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on säätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!"

Kalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin ainakin päivällispöydässä.

"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku sylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska! Iloinen alku Genuassa!"

Ruoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni vai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui samallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin hitaasti.

Nyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia kävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.

Täällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä lupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei mieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun melkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.

Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta. Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä niistä — se oli palazzo Balbi — näin puutarhassa ensimäiset appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun hän sanoo: "Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu". Semmoista pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.

Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni, nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset, nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja kolpakkoineen — hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia täällä saa nähdä.

Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.

Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan antaa toista kättä eikä jalkoja.

Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.

Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.

Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari, herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä. Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen, he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän sanoi minulle: "Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset". Ja siinä hän oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan, niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s. kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti kohtelias.

Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin. Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.

Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää terveisiä.

    J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä
    päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään
    kirjeen kuori posti-merkkineen. —

    Ensi osotteemme on: Roma, Albergo del oriente, via del Tritone
    6.
                                            Teidän la madre.

Genualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin hyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu tauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut ovat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä laisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa suuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.

Ulkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten rakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on komeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat, koreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja riippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki vaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.

Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa, Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen. Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja kolme päällysnuttua.

Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä; enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.

Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn. Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.

Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo, mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta. Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä semmoista roskaa emme syö.

Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä, näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa, saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää, että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa. Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään mitä makkarassa lienee — niin se on kumminkin vissi, että polypeja siinä ei ole.

Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi. Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä: "Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"

Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika. Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä, varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.

Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii nyky-aikaista maalaustaidetta, — herra Spannbein taas ei pidä kovin suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa ei Ottilia — niin on armaan nimi — milloinkaan mene hänelle.

Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.

"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte toisianne, se on pää-asia."

"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin, että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide, yhden-tekevähän se on."

"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"

Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi entinen tyttö.

Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja, joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno Fritz oli aprikoinut.

Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen. Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan, katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään, jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella, vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman, jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta, sini-kirkkainta olla taitaa!

Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista, ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.

Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla, vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan ihmeellistä!

Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää, niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa, muuten eivät auta.

Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, — vanhoja ja nuoria, miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.

"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi kautta Italian?"

"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."

Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti. Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla? He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille — ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa taulussa — mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä liinavaate-kaappiin kuuluu?

Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra
Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet
junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno
Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.

"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.

Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja — herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi, että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti, semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi, ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja minä huudahdin närkästyksissäni:

Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä, mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten läpi höyryveturi vyräjää.

Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa hänkin silmänsä mustaksi.

Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita, losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja, joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.

Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista, ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä eräs herra.

"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä täytyy minun puhutella".

"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas, paljastettiin Thiergartenissa."

Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet, sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.

"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.

"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".

"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo, niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".

"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin taide.

Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän johdosta!

Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin professori Sohaperin puheille.

"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan käyttää tätä puhelemista."

"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä kirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra professori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'"

"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen paremmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa suostumustansa."

Kalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan, jonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä kohtaan kun niitä intervievaa.

Tulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen. Virvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin sinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi meille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin aikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun miehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä sujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.

"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten kanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää."

"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan", vastasi hän, "ja nyt koetan puhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon mukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat korvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä eikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja kyyppariloista."

"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi päätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!"

"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole teidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se oli parasta mitä hän tais' tehdä."

Olimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin perillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko, tuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä tarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat liika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä kosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa ei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta kuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut, jättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän teki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä ei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä, joka tunsi Italian perin pohjin.

Rakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät minun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin messuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin kävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen piha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain multaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään siinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan. Pylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat viimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut piinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti noille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse tulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun omalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä ole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista. Sydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka piru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan, ja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni läpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka helvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua ei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan ihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani kohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun kävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin kuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.

"Kas niin!" sanoin kun olimme kadulla taas, "nyt en mene enää hautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan peloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!"

Tuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro tulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.

"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?" huudahdin säikäyksissä. "Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle sin' et saa mennä sinne!"

Mutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on astunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda pitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin, joista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin erää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska kolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä että kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään mieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin nousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta jätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa parilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja menemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.

Kalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla. "Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!" aattelin. "Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka monta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita, ja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan — vanhuuden heikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle lapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja elättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?"

Kuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä suuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en pyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: "Herra Jumala taivaassa, anna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä Kalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan Bergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka alkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy, siihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta, rakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä, ruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän paulasta. Amen!"

Samassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään ihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt hirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti munkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä eihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon on leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään yli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en voinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka nyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon sieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon keskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta. Nojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla, täyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan siinä kummituskin osansa.

Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä en jaksanut.

Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan kovaa vauhtia.

Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti minulle jotakin vaivais-tukkia.

"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"

Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan sanomatta, tuomiokirkkoon.

Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä, ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.

Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia, että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni, sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan, puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.

Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon kummituksen laita oli.

"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee, tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät pussin päähänsä."

"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."

"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."

"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."

"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä", sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin esineisiin.

Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun pelkäsin tuota kummitusta.

Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat, keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän selville siitä, että täytyi keksiä kelloja — isompia kirkkoa varten, jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.

Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään — se liikkuu sittenkin!" Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja, ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi. Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.

Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti; minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva Bergfeldtin läsnä ollessa.

Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä" kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa — oli miten oli, mutta koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut, se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla juoksentelevat omissa valloissaan.

Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan, mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus. Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.

En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.

"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin Livornosta kuin Pisasta."

Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja tavarat jäivät Pisaan.

Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma, löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua, harmia ja vastuksia.

Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa — että hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle. Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa. Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen, sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie Livornoon.

Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista. Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua, kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se oli kauheata.

Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa, ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä junalla aina ajavat Romaan.

"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat merkityt jo. Dalli! Dalli!"

Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella,
Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi
samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia.
Minä tietysti ihastuin.

"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä juoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun", sanoi eno Fritz. "Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia englantilaisia kernaasti kaupan päälle".

"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään.
Toivottavasti sinulla on ollut parempi huvi".

"Minulla on ollut sangen lysti", vastasi hän, "sillä eräässä erittäin somassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin herttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat suuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän maahansa ja kansaansa."

"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää niin mieltä toisinaan."

Kalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka sen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken talvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos oikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta olipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei olisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti saksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä loin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:

Nyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa niinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.

[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän siistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa sivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut huolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja jotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta tavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret ja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin en grus kuin en detail niin mahdottomaksi muitten kärsiä että paraskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan julkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka ansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]

Eno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän tänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan, ja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia maisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa huudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä terveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin, mutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria, ja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että pakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma syksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata vielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään, sillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta elinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai konjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä ja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset tauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden onkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa eikä ryhtiä — ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.

Minä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa, sillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista asti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua korvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli asujainta.

Silloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka olin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta tuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä pääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten määrä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla saaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä, onkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi Pampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten määrä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran tiedetty. Ja tieto on mahti!

Nyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen linnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina muurien juurelle saakka.

"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran korvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan sinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa." Kumma kyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset nimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä, niinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen, vaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden. Maakunnan-murteita kai.

Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä runoniekat nimittävät. — Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala. Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!

Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.

Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on sangen kallis-arvoinesta.

Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä, ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan. Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, — ja sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.

Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta meillä on taas turpeita niin paljon.

Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä! Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.

Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.

Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy; taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien yli — se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. — Terveisiä Schvabiin. — Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä Mommsenin kanssa. — Mintähden Nero oli niin kelvoton. — Uusi pylvästarha Berlinissä. — Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut hyvä näköala. — Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini. — Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. — Miten Hadrianon tuhka on sijaa siirtänyt. — P. Pietari. — Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa vuotavan. — Soitannollisia tietoja. — Skat'ia.

Me emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin asujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset naiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei ole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz väitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita läheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja Kalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää siistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta kiveä.

Hotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa kaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan meidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta Uomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on tehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin mahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator Rosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit näyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti meitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän luultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan täten.

Sieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista vesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten yhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä uuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata sekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin. Täälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea kuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.

Kun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin luo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään tulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä ulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla suurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin, jossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen aikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin muulloin.

"Kalle", sanoin minä, "voimmehan yhden päivän olla parooneja olevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme Neapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet tiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi."

Eno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin hienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit riensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi. Minäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että Kalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi kyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla tästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin, hän sanoi:

"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että voisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin."

Tuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut, juoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen ja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa kohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi veli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.

Ulkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa katselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja neuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme läpi Italian pääkaupungin.

Kalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan näköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa kesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä hansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä matka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan visu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi meihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein suututti.

Mutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista ja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret valokuvat, vaunuja, ihmisiä — kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt ajaa kuskari hiljemmin ja sanoo: "il campidoglio", osottaen jotenni korkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan ennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat tulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät mustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla seassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä. Sitten sanoo ajuri: "il foro", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien ja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat forumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.

Kyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on Colosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui 87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa rakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä, muut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä vaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä ne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin Colosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia siten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat, sekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista kalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat olleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai parasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion sirotekoisia.

Ensimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä tapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin selityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl Theodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa. Kun kysyn "Tohtori, missä se on kirjoitettuna?" niin hän sanoo: Pliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on aina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle meidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi nähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman suuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä syötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla komeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta villiä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna nä'in Berlinissä!

Colosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean puutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa ympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison osan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin neuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa, joka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.

Minä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne ja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa, jos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee siis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin mielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.

Minun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä, esim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin tarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa, niinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.

Nerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo alinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä seuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen, jos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä naimiskauppa.

Nuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta vähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja minkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat aina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini toisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja sanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon: "Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää, josko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista vaikutusta Neronkin luonteesen?"

Ja millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet entuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo voi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi huonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen vaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon, mutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli piteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti, monesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän oppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa Octavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle kuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä! Muulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä kannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot. Se oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin täytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee, mitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin Kleopatra — ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että omilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain mestarein tauluissa.

Vähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä elämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä siihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan hänelle antaa.

Ja kun sitten "Uarda'sta" tahi "Keisari'sta" tahi muista ihanista kirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu hiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi että sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja papyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä Nerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.

Kaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada Nerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut pelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.

Mahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen, kun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän sitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä, opettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä, kansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa. Se on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada mitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa vähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet huokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita neljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla, kiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!

Kalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään huudahti hän: "Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?" — Voipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska hän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi paremmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota hänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin — panettelemista ei puutu.

Annettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä, ajoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla Janiculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja sieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala yli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka, mutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan miehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa näköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.

Tää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman hallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman kauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia, vesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein jäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta, Enkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä syrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.

Jälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen — 400 kirkkoa ja kappelia luetaan — ne ovat suurin komeus, minkä kaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä ei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä akkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja ja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä ihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin vielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!

Albanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa vuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä pimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja ainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja huvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.

Vetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä paikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä ja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion edessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja puheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti: "Garibaldi" — "Italia unita" — "Evviva Italia" — "Evviva il re", ja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään katsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.

"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena: Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas! Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota, vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle romalaisesta troskan-ajurista."

Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia, erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita, palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja perjantaina kello yhdestä — yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan — niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä, mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon ja Vatikaniin vallan viehättävä.

Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia, joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä, annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis' kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut, ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat likomärät, — hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä. Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.

"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa. Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin, lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan. Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."

"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."

Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti. "Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.

"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan, min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"

Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme, ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään, töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun, vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä, niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin kohdin odottaa parannusta.

Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.

Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä — runo-taitoa!

"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"

Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa, jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:

    "Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines
    Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana!
    Kuin jalon-ihanat on taide-teokses,
    Kuin suuri mestaries' kunnia!
    Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan,
    Antiikin henki heistä ei koskaan katoa:
    Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan,
    Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."

Mieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä vähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz taas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa, ja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu tuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä kylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin ole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz aikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin kirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on kilpailu kova. Toim. muist.]

Neapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä tarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit, jotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita pitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa sitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin Italialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi seisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja ison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.

Otimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme taas huviajelulle Romaan.

Kosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa somuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa, niin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä, niinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat nyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse he tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa kuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta jotkut korttelit ovat terveellisiäkin.

Romalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona muutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt nousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan. Mutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä taikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja käyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.

Mitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan? Borghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan sennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan, vaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja huvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen niitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua kukaan.

Ompa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat kahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat ne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden, ilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu. Saavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen tarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin ovat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut saapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle selittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma, niin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia kokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.

Mieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se oli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista kansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin pidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta opista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen spartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan — sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa — ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut narskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: "Hei lai la, hei hoi vaan." Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos ei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä seisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi kuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin mainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja vasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa. Ei ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät myös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä taikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla olevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta ei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös olla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia tauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan, tarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta, saadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä olen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se taiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?

Villa Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar Venuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä että siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset säästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä ei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen marmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä ett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin sisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut kiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin on se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä Napoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan Romassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno Fritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi. Mutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi sisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä vieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi tuollaista taideteollisuutta.

Muista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä pääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista kuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa. Kaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla ennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta, kaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.

Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja, toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan heidän mieltä viehätä.

Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.

Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas. Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää — olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee, että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan, mikä meillä määränä on.

Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.

"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"

"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch keveällä huokauksella.

Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon. Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle, päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet, toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa, niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä, todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.

Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti. Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin: "Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes', tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."

Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja sisaria.

Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt
Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.

Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia, jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös sitten olis' suunnaton P. Pietari?

Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!

Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai vahakynttilöitä — mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?

Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla, jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.

Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni oli asettunut.

Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.

"Katsotaan", vastasi eno Fritz ja luki sitten: "Pietarinkirkon ulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin vaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty sekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki."

"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! — Kun marmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella, ja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan kokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki on muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset ovat, koska nämät ovat vääriä."

"Se on todellakin vahinko", sanoi eno Fritz, "että niin useat vanhat mestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän ovat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat aavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin kaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi —."

"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan, pyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti ja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin olisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin".

"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu antiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule kysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus, puoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä mikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin sivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa väärinkäyttää!"

"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän ideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan."

Mitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä katsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain kantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään tabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo, ei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.

Täällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa; kuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä apostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten pyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin jumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.

Pietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla asuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä ryytimaita, vuohia ja muita eläviä, — oma mailinansa, johon hyvin tyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi siinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina kaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä väistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista henkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.

Ennenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on kaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin tullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia varten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz meille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit ennen aikaan kruunattiin.

"Nyt on loppu noiden kruunausten", sanoi Kalleni. "Hän, joka on tehnyt maansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei tarvita kolmatta."

Minä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle aamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän täytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan. Eno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat kototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi tahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.

Suurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset amerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä huoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita table-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja Morteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on wieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista, mutta viileä ja hyvä olla.

Niinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä, ja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä englantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He mulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se oikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin olevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla aikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä ihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin kuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä. Mutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.

Rouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra Kliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen kurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt jostain tunnollisemmasta, kuin esim. "On kaino kukka niityllä". Rouva Kliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole koko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme huvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti eikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun laulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä. Johtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät. Sitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!

Jos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla vaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua "Riemu, säen taivahasta", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän sentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät osaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden se olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat hattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet sanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta naisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät, ilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.

Mutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin kuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen tuota miserereä.

Minua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä niin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz selitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä pitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan näin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei hänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi, Henrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.

Minä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa? Hän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita; hän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin ja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista tuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.

"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu", sanoin minä; "ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin mukaan, niin se on heidän oma asia." Eno Fritz myös myönsi paraaksi, että itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra Kliebisch pelasi skat'ia.

Onni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin oikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään päivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja ennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä korttileikki Italiassa on pidettävä.

Kliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien vuoksi — Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva on tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.

"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin Hillerin sepittämässä rondossa."

"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia, selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka tekemän minua terveeksi."

"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. — Hinnerich sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini', sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' — Mutta voi hirveätä, min'en tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla mitään Hillerin sepityksiä — heti tulee meritauti."

"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan, olleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun tyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan."

"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä nojaavasta tornista. — Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa näkymään?"

"Koht' sillään, eukkoseni — ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari.
Herra Kliebisch, te olette etukynnessä."

"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch", sanoi
Kalleni.

"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa, luulen!"

"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.

Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.

"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse. Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.

"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei ole suudellut minua kertaakaan."

"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä ilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten armoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta. Mitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme — mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan seuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä hyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle pääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi köyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä. Semmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. — Entä rahavoitto? Voipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu, painokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. — Te ette tunne tuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka vaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä on niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä konsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin, miten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten todellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei taidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa tuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä. Näistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää rakastaisi, niin surmaisin itseni."

"Rouva Kliebisch", sanoin minä, "puupukissa voi toisinaan olla talia enemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen teidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun intohimojanikaan."

Minä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella pikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys peliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.

Kun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista virvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta muoto pyysi päästä sisälle. "Rosvot!" parkaisi rouva Kliebisch ja pudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys oli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin kivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta ollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon säikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.

En ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat jotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin matkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi laasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa kyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan pyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat toimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?

Hyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa hotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään minkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa vielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian kunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan — vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.

Hän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi, jos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille juomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia, joita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan se on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi taas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin toiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen yksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.

Englantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet juomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä juuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat paraat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin hyvä olla.

Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa, kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi, kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!

Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta, se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden, pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.

Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.

Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis' johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin maksuttomia voileipiä juuston kanssa.

Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli, — sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua, sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä. Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia, elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot. Rikka-ruohoista ei tietty mitään.

Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on Neapel. — No, välttäähän tuo!" — Ja sitte oli meillä taas, niinkuin tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.

Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista? [Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla, pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä. Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja pois koulumestarin vallasta.

Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän kuinka kapiköyhä tahansa.

Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.

Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä, kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä. Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis' aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas iloinen ja hilpeä eikö hän ole!

Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja, eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo, huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja soittokunnan säveliä. — Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht. Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin, niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi: "Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."

Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta. Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle, sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta. Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä, troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja. Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia, joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.

En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?

Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin jotenkin auttava päiväkirja vaatii.

Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän, Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen, että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin, siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.

Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan — eno Fritz sattui siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja näkinkengistä — ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin laupiaasti.

Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli varas vienyt Kliebischin kellon.

"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään miellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot kiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas."

"Kalleni ei anna varastella varojaan", vastasin minä, ja sillä hän oli vaiti.

Santa Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli on todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat aattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri, ja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata lötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla ei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta he pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli sanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta nyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa niitä — esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on niin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja tottumusta.

Emme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta, sitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat, seinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja Herkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista en puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi käsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim. aattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta semmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin että seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.

Entäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan oli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä kuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta, kuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain minusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.

Petteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla aattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä niin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto kuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin sivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin pitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia toki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että kyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? — Oikein olin iloinen, kun olimme ulkona taas.

Kerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti sokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä, saadaksensa veronsa hekin.

Vielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään troskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin ajavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun, että estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin tuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät kaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.

Ja sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja tapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset, kukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat, huutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin että hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei esille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun silmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi kieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.

Kansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla kihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä syö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta ja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju, melu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton iloisuus — tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä päivään, illasta iltaan.

Jolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi pienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän sitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi lasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä pulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän pusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään berliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa, vaan sit'ei tarvitse lazzarooni.

Jolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita meloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä antaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja annetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän tietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.

"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo", sanoin minä
Kallelleni, "sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis".

Eräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli asioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että tie sinne meni Porticin kautta.

"Porticissa syömme iltasta", sanoin, "siinä on varmaankin joku hotelli nimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala lahdelle j.n.e."

Neapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia, ja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja kärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä, mutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos kohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle sen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole maccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen käyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.

Porticissa ei ole hotellia ei "Mykkä" eikä "Masaniello" nimistä, mitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina, sitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko roskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä muutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse kukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme seisautti ajuri "Diomedes" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin tiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.

Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille! Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita, joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa. Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä, tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.

Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja. Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa, ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi, valmistellaan nyt kohdelasit.

Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset, halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.

Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista — valikoimalla; sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja, ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä, voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.

Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on ruvettu rakentamaan "gründen'ein" aikana, ja sitte, kun yritys meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea, iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. — Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle. Se tulee olemaan uhallista!

J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: "Quanto costa?"

Opastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin edustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että Vesuviolle pääsee kahdella tavoin: funiculia eli vedinrataa myöten 25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön hevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava: 75 frankia kolmelta hengeltä.

"Wilhelmina", sanoi Kalleni, "tosin minä mukavinta valitsisin, mutta jos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet."

"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun leninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta. Ei kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja museoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos ei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä kahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä, joka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä vaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni rangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista."

"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina", naureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. "Paitsi sitä se on paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella kuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle Vesuviolle niinkuin suola hätärään."

Me saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja päiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä, tunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan oivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin suorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää ja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että kärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin, oli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en ole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin tällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden hänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät siitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen luostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä pahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.

Minä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: Signor Carlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia, sillä niin laveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina pisti: Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania. Eno Fritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa matkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer myös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja nimensä Jaakko.

Vähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja laava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias pyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut taitavaksi tinkimään.

Sole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti rikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä niin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja muuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi hevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, — ja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja mukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita päivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää niille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään mailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin Neapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä jaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla kurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun sortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina pääsee eläinraukka ruoskasta.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman aqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun yhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä paljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä vaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa ryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja ja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä polypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi hohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia meduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos jonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, — niin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä päätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in "Eläinten elämän" ja ahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää loven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko vaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla, sillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin nuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan muodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan saisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat sangen hyvin.

Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli, tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.; voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano. Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä kaloja siinä.

"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."

"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi muuttunut?"

"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno
Fritz ilveellisesti minulle.

"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta eikä aivoja ollenkaan".

"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi, plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".

"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen", vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän laidalta pois".

Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani, niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta. Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika. Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. — Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista. Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten. Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille säädyllisin nimi.

Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa? Vanhus puisteli päätään surumielisesti.

"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".

Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa, riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät pitenemistään illan tullessa.

Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä, sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan sinulle".

"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."

Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin, että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti meitä eheinä hotelliin.

Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat. Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen luonto.

Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat hänellä vaan yömajoina.

Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.

Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren, metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä, ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa hallituksi.

Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen vaan.

Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.

Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell' Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään, kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.

"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme kukkulalla".

Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on saatavissa. — Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.

Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."

Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana, eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:

"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva
Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"

Kaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli todellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen päälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka ideaalisen mureuden. Toim. muist.]

Johan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin epäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan huomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla nuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan sivistystä.

Asioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle sivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi näytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä ne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi kauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.

Minua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen, en ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin aasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko yrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa minusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun pelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!

Tulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun eheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni vasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin, kunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin; minua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.

"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles", huusi eno Fritz, "ja anna sille vähän enemmän vapautta".

Tilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan ylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.

Opas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja talutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun tarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano, ikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen ymmärsi häntä hyvin.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi mieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui tää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien kautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja saksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla varhain. Se oli riemullista!

Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.

Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.

Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä likemmäksi tullaan.

Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on se murentunut laava.

Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu. Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.

Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani. Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na". Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä lemmiksi.

Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa, joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa, se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.

Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä. Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.

Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit, jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis pimpsisoreikkoon.

Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko, alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään mistä kiini saisi.

"Kalle", sanoin puolen tunnin kuluttua, "maksaisin kokonaisen markan, jos nyt saisin seidelin olutta!"

"Pullo?" kysyi eno Fritz, "totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch ole antanut sitä takasin?"

"Se unehtui minulta", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari Paulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä virkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se väsähtyy.

Maa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä tuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua rei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein olimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.

Siinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme alas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi. Kaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista moskaa — tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä — oli kivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa kitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä, synkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava tykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää hirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta minä sanoin: "Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme aamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä."

Pilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala meitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi, me emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä kaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät: kylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia paistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin kulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan mies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin, niin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää keskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen kuuluvista tervehdys-ampumista.

Kun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut luonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja kiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan savureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään. Tohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi ja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun täytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen, sillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka kumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää asioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja joissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä ja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita, sillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä salicyl-happoa, — vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia aineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se pitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.

Minä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen tutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea itsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi "ei". Vaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.

"Tohtori", huusin minä kauhistuneena, "kuinkas voitte pyytää, että minä menisin elävänä palamaan tuossa uunissa!"

"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".

"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille edes jokseenkin mielitehtoiseksi".

"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".

Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti, mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole häijy. Toim. muist.]

Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan; missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää. Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet, joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:

"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen. Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin oikeittain kuuluvat — helvettiin!" — — —

Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä olet —"

Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani, vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai, niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.

Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla; mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan. Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:

Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu, mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja mukaan päin.

Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina lapaluihin asti.

"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä voisin hieroa itseäni."

Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. il moccatojo, kynttilä-niistimet; il pozzo, kaivo; la nuora, miniä, mutta sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.

"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään apua", vaikeroin.

"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne pullo! Toihan Kliebisch täyden takasin."

En voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin asemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin ihan sokuriin.

"Kliebisch on hölmö", lausuin vihoissani. "Huomenna varhain täytyy minun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää."

Kalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire kuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.

Höyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun masiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin mahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi pääsimme, — unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni tätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka luonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten tohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani Italiasta, niin olin ylen-onnellinen.

Laiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli mitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu, kitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No, lapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana tulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi avojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat: "Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus."

Mitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin lahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas unhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! — Nyt sateli pieniä rahoja.

Jos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja tuli ylös raha suussa.

Ja niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri. Seuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy, ovat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja, yksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla jokaisen tedescon eli prussianon kanssa.

Englantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o. nappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi kerjätä heiltä rahoja.

Lähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole paratiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme veneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa taivas leijaa allamme ja maa ylähällä, — me istuimme kallioilla, joita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko tuuli Afrikasta, — me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä, valkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja laakerista, — ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle, kuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu levisi ilmaan.

Eräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä ja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita hänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden piikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös kiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin voimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin tahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin kun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä heitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa eräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja viisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka päällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät ovat todellakin sangen somia.

Eräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa
Capri-viiniä, sepittäessään runoa "Trompeter von Säkkingen." Minun
Kalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi,
liiaksi tulikiveltä.

Italian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut kunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin mielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin, ja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa niistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin sievän akan.

Parempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin ravintolassa "Deutsche Weinwirthschaft" Anacaprissa. Mohl on Würtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään caprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja monta viinamäkeä.

Kauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi meille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen, että jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis hän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa naiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet romaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat vallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon olevani heistä eroavaisuuden.

Iltasilla toisinaan tanssittiin "Hiddigeigillä" tarantellaa. Soittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja tanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille tyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos se tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät edes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä, sillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat meidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä säädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä, jos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää, että hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä on, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin iloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat muukalaisten kanssa.

Mitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen meri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla koristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?

Soimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat "Emmelfei'ksi". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me majailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen luostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon Bismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon perustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt nimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin päivänä Amalfissa suuressa kunniassa.

Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut — tää suuri jaloinen mies!

Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi, vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää, syyhynpuuttumatonta.

"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee, että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja paheita."

"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."

"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea
Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".

Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita, joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa, josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata. Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne hyvässä rauhassa.

"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua franskaa Berlinissä."

"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta torunut olisin aina vaan saksaksi!"

Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.

Ei voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi kuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että neapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee operassa "Mykkä Porticista", missä köörin naisilla on punaset, siniset ja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja herroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket, mutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt vallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei eläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät siitä, ei Neapelilainen siitä sure.

Ylipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia mielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja sinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin Kallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan avokadulla; minä siitä suutuin kovasti.

"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!" huudahdin harmissa. "Tuosta Vesuvio vielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä tuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli."

Eno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin mieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan? Kalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei puoliksikaan niin kaivannut.

Kun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma esti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän raskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin höyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:

Saadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä muutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä. Toisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin iltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu- ja pesupäivä.

Onneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli mynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet kelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas mukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa johteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin kääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa olivat saaneet.

Koska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä täällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan kävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja Rafaelin muistopatsasta.

Me olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta huonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? — Voi kuin oli taas paljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä pelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin; joka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä odottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän tuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.

Entä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä ihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on vallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että toisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka kaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy ihan sekapäiseksi.

Huvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa sattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna meille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin erinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.

Tiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi: "Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin armahisen kuva, jonka hän itse on maalannut".

Tietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen oli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis kelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa odottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen vastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on sokea, sehän tiedetään.

Sitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin maalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut ovat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa rakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman isänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla lyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen nuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V lahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin tuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin olla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan niskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi taasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin Borghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna takasin väärinsaatua omaisuutta.

Me jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin kuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen saliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat niitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä pilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti taas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen jumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä koskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan semmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan meillä lämpösiksi.

Palatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät olevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten. Omistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla ihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella, minkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet yksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin. Jos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin mullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: "Aouh, yees!" ja sillä sain aina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi tekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että jos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle varpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: "Aouh!" Kalleni sanoi usein: "Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta mielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu meillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo giraffi-tavat." Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia kappaleita englantilaista sukuperää.

Maria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta, viehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on jaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan borghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on tasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa Riikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme kerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute! Kylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. "Mekin Saksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia", sanoi Kalleni, "jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan maalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti, sentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on tuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri."

Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan, hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko Santa Prassede, johon hän vei meitä.

Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.

"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin tää kivi?"

"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut. Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."

"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"

"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja — himeä katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel — ja sitte nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata housukangasta?"

"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä kokonaiseksi asuksi."

"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti en gros", vastasi herra Oehmichen, "mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän tähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä."

Lukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja aukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies minua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville, että naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä, miehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi, suututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan; pelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin yrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.

"Älkääpäs huoliko", sanoin harmistuneena. "Vai ei meitä naisia lasketa sisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin englannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte tuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit miten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen."

Tää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee hyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.

Corsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä sen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli. Roman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä huoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.

Hänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust, jos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka, kuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas hyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei tuo toinen osa, — sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita kauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat teatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.

Mitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin on kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä, vaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä tutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on makuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin mikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki nää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka päättämyslahja.

Popolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta Goethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin, mutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta päätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin kauniita kertomarunoja.

Vastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa siitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos ei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu typeränä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten taiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius, jos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen — vaikka kyll'en minä ymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.

Neljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta alituisesta kurkistamisesta kuviin.

"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä luontoa".

Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä, pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.

Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä oikein muista.

"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa — aivan sama puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean- ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun maa, niin sitten sit'ei ole missään."

Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat, jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi- ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.

"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein valveella".

Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.

Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs vanhanpuoleinen nainen:

"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin luvakseni —"

Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä, ja nainen — hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä — antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.

"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä istuvat?"

"Monte Pinciolla — jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät naisia mielittelemässä".

"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten herrain kanssa?"

"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia nimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta."

"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden liiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa muutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan ravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten luulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä."

"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja kokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti sangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte Orazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan".

"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja
Lehmanit kutsutaan kanssa".

"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden ulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza di Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä tulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös kernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman vastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä silmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin."

"Meillä on taas toista", vastasin minä. "Jos Berlinissä suurisukuinen nuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain kanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä vävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen kurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän voisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia ja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin neularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät, kalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat ihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon: 'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na vaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita prosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi menetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin ei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule kauniimmaksi ajan pituuteen."

"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen muutamaksi soldiksi".

"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä kanssasisar", sanoin minä.

"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."

"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton noilta vanhoilta — nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. — Köyhä kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin, taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee? Meille kohosit liika myöhään."

Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään. Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.

Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva kiitti.

Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin. Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa siihen.

Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka
Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?

Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden taideteosten katselemisesta.

Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta. Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se oli herra Spannbein.

Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten piirtämisillä professorin kirjaa varten.

"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein, "mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on alkuperäisessä teoksessa."

"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana, lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain hyötyä tuosta nuuskusta."

"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa eteen", sanoi eno Fritz.

"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä tyttöä pidän."

"No paetkaa, tyttö kanssanne, — ja antakaa nuuskuriäijän tohria teostansa vanhain lunttainsa mukaan."

"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".

"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme
Florenziin", sanoi eno Fritz. "Lähtekää kanssa!"

Iltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat myös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin. Quenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin, vanhat vaan olivat taiteilijoita.

"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla mestareilla", voikahdin minä, "täytyy siis olla uusia."

"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin puolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä kajota heihin."

"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.

"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä? Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt vaan, eikä parantunut."

"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun 'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä, ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"

"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme. Sen verran sitä."

Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.

"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun
Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.

"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle, sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun? Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta? Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa? Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"

"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.

"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan. Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."

"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"

"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.

"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."

"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä arvottomia."

"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän kappaleen."

Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.

Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.

Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa sinun käsiis', Wilhelmina.

"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."

No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina, herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin minä, niin otat hänen."

Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni vääryydet."

Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut. Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä jotain piti tehtämän.

Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?

Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä. Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."

Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.

"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?" kysyin vilpittömästi.

"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan säteet ovat nimittäen nuolia."

"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa", vastasin minä.

"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia vastaan —"

"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista. Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."

Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista hakattuna.

Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja puhuin hänelle.

"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."

"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen että isäni minut hyljää ijäksi!"

"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."

"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon. Minä en huoli enää auttaa teitä!" — "No pääsinpä heistä", aattelin.

Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan, tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan nuolen.

"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa. Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."

Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä, sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.

Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa, sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.

Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi aikaa.

Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.

Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja lankesi isänsä syliin.

"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on myös kaksi tytärtä".

"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."

"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"

"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi, jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat." Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja menin katsomaan missä herrat olivat.

"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa ihmistä!"

Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.

Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan. Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.

Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.

Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:

Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.

Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia, ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia, olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. —

Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä, jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.

"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa haudataan?

Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia gondooleja.

"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on höyryalus-yhtiö?"

Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin, vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa, jossa joku on kuoluksissa.

Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin ongelle.

Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan, kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin ihmeellistä.

Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas, silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.

Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin. Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.

Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia. Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa — se oli viitonen — silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: "Le cinque! Le cinque!" riensivät he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.

Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta, mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden, joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui. Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset, viimeinen askel soinnahtui — ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.

Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; — hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin", Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin matka. — —

Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki mielensä vielä viipyä täällä.

"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä.
"Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".

He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.

"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.

"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei hän saa suututtaa minua.

Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!

Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?

Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput laskevan päivän purppurassa.

"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"

"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin kotiin".

Hämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi hiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!

Miten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en taida kertoa.

Asemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den Lindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat tietävät pohjoismaiden keväästä?

Palatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa päivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme eroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORVARI-VÄKEÄ MATKOILLA: ELI BUCHHOLZ-HERRASVÄEN MATKA-KERTOMUKSET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Porvari-väkeä matkoilla: eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset

PORVARI-VÄKEÄ MATKOILLA

JULIUS STINDE

SISÄLLYS:

JOHDATUKSEN ASEMESTA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE