E-text prepared by Tapio Riikonen

PULMUSPARVI

Kirj.

JOOSEPPI MUSTAKALLIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

I.

Syntymäni.
Rintani tunteet.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa.
Porthanin juhlana 9/11 1883.
Puijolla 10/6 1884.
Oksaselle.
Neiti Iida Aalbergille 6/6 1881.
Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.
Leppäkoski.
Ida Basilier Magelsenille.
Munkascy.
Pääskyselle.
Rantakalalla.
Laulu tuuloselle.
Päivälle.
Aalto.
Mökkini.
Pimeässä.
Piian poika.
Onkijan luku.
Morsiusneidoille 23/4 1883.
Joutsen.
Koivulle tien-poskessa.
Talvi yössä.
Punkaharjulla.
Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.
Oravaisten kentällä.
Lävistetty raamattu.
Heikinpäivänä.
Tukkipoika.
Noista Kekkolan kemuista, Jumalaisten juomingeista.

II. Kesämatkoilta.

Käkisalmi.
Kurkijoella.
Sortavalassa.
Pölsövaaralla.
"Andra sjön".

III.

Häälauluja.
Morsian.

IV.

Pohjatar.
Matkalla.
Kultaseni asia.
Kotimetsä.
Etsijä.
Minne lenti meidän lintu.
Kultani.
Yksin yössä.
Mun onni on kuin tuomen.
Mi kukkii joka huomen.
Vuoret surkoon.
Mitä mä tahtoisin.
Anova aate.
Elon tiellä.
Taistohon.
Kehtolauluja.
Pikku siskolleni.
Pääskyn hautajaisissa.
Ilokivellä.

I.

Synnyntäni.

    Ol sauna ensi maailmain,
    Se Suomen suosituinen.
    Ja temput tänne tultuain
    Ne tehtiin niinkuin muinen.

    Ja kylän eukot kutsuttiin
    Saloa saunaan kestiin.
    Ja sitte mua myllättiin
    Ja onnen veessä pestiin.

    Ja tällöin täti huudahti:
    Voi kuinka ruma lapsi,
    Vaan Herran lahja kuitenkin!
    Sitt muiskun soi ja kaksi.

    Ja mikä mietti mitäkin
    Ja muuan ties jo: siitä
    Voi tulla vaikka pappikin —
    Siis onnees äiti kiitä!

    Ja hyväähän ne aattelit
    Kaikesta voimastansa.
    Mull' hampaitakin toivotit
    Ja puremista kanssa.

    Ja saunan penkill juotihin
    Tään pojan varpajaiset;
    Ja vanhain päät ne tutisi
    Ja nauroi nuorempaiset.

Rintani tunteet.

    Mun rintaani polttavi tunne:
    Sun tunnen mä impeni oi!
    Kun kruunu oil luotava luotuin,
    Sun kruunuksi Luojamme loi.

    Mun rintaani polttavi tunne:
    Maan tunnen mä taistelevan.
    Kuin sankar mun Suomeni kaatuu
    Tai voittavi maailman.

    Mun rintaani polttavi tunne:
    Se usko on voittamaton.
    Jos impeni, maanikin haihtuis,
    Viel taivoni tallella on.

    Ne rintani tuntehet näyttää
    Mull tietä kuin tähtöset.
    Yön tuntehet muuten mun täyttää
    Niin ilkeä-intoiset.

Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

    Kun Kaikkivaltias loi ihmisensä,
    Loi Suomalaisen sydänkävyksensä
    Ja sanoi: "Kasva, kärsi, uudestansa!
    Ja ole onnees tyytyväinen kansa!"
    Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

    Vei vilu viljan, tuhos touon halla,
    Ja Suomi suri haudan partahalla;
    Tok ylös nosti vielä silmäilynsä,
    Ja taivas tuki maamme, lemmittynsä.
    Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

    Hyrskystä sodan sammui kotiliesi
    Ja voittoisana kaatui Suomen miesi
    Ja Pohjan maita peitti synkkä huoli;
    Tok sortajamme kaatoi koston nuoli.
    Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

    Ja vainiomme kasvoi kauniin viljan,
    Pääs versomahan kansan kylvöt hiljan.
    Ja kansa kasvoi, varttui voimakkaaksi,
    Ja Suomi tuli valon voittomaaksi.
    Suottako Suomi luottaa Luojahansa?

Porthanin juhlana 9/11 1883.

    Taas Pohjolaisten päivä on,
    On päivä Porthanimme.
    Ja aina silloin muistohon
    Saa kaukaiset kotimme.
    Ja Pohjan taivas, Pohjanmaa
    Meit nytkin innostaa.

    Siell yö ja päivä painivi
    Ja hempeys ja halla —
    Jos voitti yö, niin kumminki
    On tähdet taivahalla —
    Niin meissäkin on taisto myös
    Ja toivo vielä yöss.

    Ja kyllin kun ei tähdet näy,
    Niin pohjan tulet syttyy;
    Ne roihuaa ja räiske käy,
    Ne eroaa ja yhtyy.
    Se öinen kiivas kirkkaus
    On Pohjan puhdistus.

    Niin Pohjan tulet täälläkin
    Piilevi povessamme —
    Kun tunteet suuret sanoihin
    Ja töihin puetamme,
    Ne tulen ottaa, tulta saa
    Ja puhdistuvi maa.

    Vaan konsa valo vallan saa,
    Uus päiv on, uusi aika —
    Ja kahleet kaikki irroittaa
    Uus vapauden taika,
    Niin ettei mailleen päivä mee,
    Vaan yötkin loistelee.

    Niin valon voitto meissäkin
    On vapauden tuova
    Ja uuden tuikkeen tunteihin
    Ja uuden lämmön luova —
    Se päivä ijankaikkinen
    Ei meekään maillehen.

    Ja päivä Pohjaa kuohuttaa,
    Ja vyöryy vetten pyörteet.
    Ja päätä siellä huimajaa
    Tuhanten hyrskyin hyörteet.
    Ja tuiminkaan ei talviyö
    Niit kahleihinsa lyö.

    Niin vapahasti meissäkin
    Vyöryypi kuumat kosket,
    Vuostuhansia vieläkin
    Mi punottavi posket.
    Ja niit ei sota huiminkaan
    Saa koskaan kuivumaan.

    Päinvastoin vielä kostuttaa
    Ne kosket maamme mullat,
    Niin että äidit huokajaa
    Ja itkee immet, kullat,
    Niin että mullat lämpiää
    Ja haihtuu halla, jää.

    Mut kylvö kallis tuommoinen
    Myös kasvun jalon kantaa:
    Se Porthania jällehen
    Uusia meille antaa —
    Ja uus on aika, aamun koi
    Ja uusi soitto soi.

Puijolla 10/6 1884.

    Veikot vuoristojen, Väinölän kukkulain!
    Täällä seisomme nyt tasalla taivahan.
    Sydän vankeudestaan
    Pyrkii sankarisiivilleen.

    Kotkan luonto on näät kansalla vuoriston.
    Kotkakin kohoaa tasalle taivahan,
    Konsa korkeus valtaa
    Taivon tenholla sydämen.

    Silloin maan rakohon ryömivi käärmehet,
    Laakson loukerohon lymökse jänikset;
    Vapisten vihapäiset
    Peikot piilohon pistäytyy.

    Niin kun sortavi ken rauhaamme raatelee,
    Silloin silmäelee sorretut vuorien
    Huippuun, etteikö iske
    Sieltä kotka jo säihkyen.

    Taivas silloin sä työs ankaran toimitat.
    Kotkan kostavan kuin polttavan pitkäisen
    Sortajiin sinä linkoot,
    Kurjat kaataen karkottain.

    Veikot taivahan työ meilläkin eessä on.
    Täällä korkeuden kunnailla silmä, syön
    Etsii ilmojen rannat,
    Maamme maisemat rakkahat.

    Täällä kaikki ne nyt löytyvi levossaan —
    Katso! kaikki ne vaan taivasta tavottaa
    Syliin sulkeaksensa
    Ijäisyyden ja onnen sen.

    Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa,
    Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään,
    Ällös etsikö täältä
    Vuoren huipulta meitäkään.

    Ellet ankarimman taistelun pyörtehess
    Löydä meitäkin — niin vieressä varmahan
    Sankarunta jo näämme
    Urhoin kanss iki-totuuden.

    Silloin viel sana soi voittomme kunnian!
    Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa!
    Sulle liiaksi monta
    Kuollut ei ole koskonkaan. —

Oksaselle.

    Kuusi kasosi mäellä,
    Kukkalatva kunnahalla,
    Harjulla satahavunen.
    Siinä Oksanen yleni,
    Kasvoi virpi kultavarsi,
    Kultalehväinen levisi.
    Oksaselle lintu lenti,
    Lintu lenti ja asettu.
    Ei se ollut lemmon lintu,
    Eikä hiien herhiläinen

    Tahi tuonelan havukka,
    Olipahan onnen lintu,
    Käki kultainen sorea.
    Käki siinä kääntelihe,
    Kääntelihe, sääntelihe,
    Laululuontohon panihe,
    Kumahutti kurkustansa,
    Laati suustahan sävelen:
    "Säkeninä" sanat lenti,
    Kiiti laulut kipinöinä.

    Huhui kerran, kuusi huojui,
    Kuusi huojui ja humisi —
    Huhui tuosta toisen kerran,
    Kansi taivahan kumisi,
    Manner alla aaltoeli,
    Vavahteli Suomen vaarat,
    Lapin tunturit tutisi.
    Huhui vielä huijahutti,
    Kerran kolmannen kukahti.
    Kuuli miehet miel'hyvällä,
    Kuuli poiat polvillahan,
    Naiset kuuli naurusuulla,
    Tyttäret käsi posella —
    Käki kukkui ääni kaikui,
    Kauas kaikui ja pakeni —
    Tuli pilvien pihoihin,
    Taivahan sinitaloihin
    Luokse vanhan Väinämöisen,
    Laulajan ijänikuisen.
    Virkki vanha Väinämöinen,
    Kaiken soiton suuri luoja,
    Kaiken kantelon tekijä:
    Yks on kuusi kultiani,
    Toinen oksa tuttujani,
    Kolmas Oksasen käkönen.
    Kuku, kuku kultarinta,
    Laula Suomelle sorea!
    Soita syntyjä syviä,
    Vanhojen väkisanoja!
    Kuku kulta, noin nimeä:
    "Sitä kuusta kuuleminen,
    Jonka juurella asunto."

Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.

    Lauloi sulle lasna liehuessas
    Kotikieltä kannel kotimetsän.
    Siellä missä ikihongat huojui,
    Kuuset kuului, koivut kohinoitsi,
    Missä linnut liverteli kilvan,
    Salo-kaarta käki kumahutti,
    Koko luonto lumoovainen lauloi;
    Siellä kuulit, haaveksien kuulit
    Kotimetsän kanteloisen ääntä.
    Eikä jäänyt soitto sormihisi
    Tahi huultes huvilauleloiksi;
    Sydämeesi sylvähti ne kaikki
    Sävelkullat luonnon lumosoiton.

    Puhui sulle lasna liehuessas
    Kotikieltä kylän tuttu kansa.
    Siellä missä kultakutri-naiset,
    Kaukomieli kaihovartaloiset,
    Tuumaeli tuvan karsinassa;
    Missä miehet vanhain kieltä kertoi,
    Vanhain kieltä, viisautta vanhain;
    Siellä kuulit kultasanat, kuulit
    Kotikieltä kaiken kyläkunnan.
    Eikä kieli karsinahan jäänyt,
    Kadonnut ei edes kartanolle —
    Eikä sanat tielle tipahelleet,
    Maailmaan kun majastasi läksit.
    Sydämeesi sanat kaikki saivat,
    Poves alle painui kotikieli,
    Alle kultapeiton puhtahimman.
    Sinne painui sydämeen ja sieluun —

    Sydän syttyi, heräs hengen valta,
    Uljas nero unestansa nousi,
    Levostansa lemmen suuri voima —
    Sydän syttyi helkkimähän hellin,
    Uusin kielin, hehkuvaisin mielin:
    Syvin sointu piti ilmi saada.
    Heräs henki, Suomen suuri henki,
    Otti olentosi orjaksensa:
    Ihantehet piti ilmi luoda.
    Nousi nero, syttyi lemmen liekki,
    Salamahti, suuri taikavoima:
    Taide piti Pohjolaankin luoda.

    Soinnun saa jo ihmiskunta kuulla,
    Ihanteet jo näyttämölle nousee,
    Taide tarttuu taikasauvallansa,
    Uutta luoden, uutta unelmoiden.

    Ja kun uusi, aaveksittu aika
    Tullut on ja toivomme on totta,
    Sunkin nimes silloin, sulo neito,
    Kaikukohon kahta kallihimmin,
    Kaikukohon kauas kaiun lailla
    Maasta maahan, sydämestä toiseen!
    Silloin vielä pojat Pohjanmaalta
    Kohottakoot korkealle maljan,
    Korkeamma kolminkertaisesti
    Kohottakoot kuulumahan kauan:
    Eläköhön Iida Aalbergimme!
               Eläköön!!!

Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.

I.

    Viel kannel Väinön meillä on
    Ja siin on kaiku verraton
    Ja verrattomat kielet —
    Ja konsa kansa haastelee,
    Se kannel vastaan kaikuilee
    Ja kertoo kansan mielet.

    Ja mitä kansa omistaa,
    Sen ihanteina ilmi saa
    Ne kielet kanteloisen,
    Ne kansan tuumat julki tuo,
    Kuin marmoriin ne maamme luo
    Etehen kansan toisen.

    Ja sivistyksen saleihin
    Käy itse kansan kielikin
    Sen kanteloisen kautta,
    Ja yhä sievemmäksi saa
    Ja maailmoita valloittaa
    Jo sointujensa tautta.

    Niin Väinön kannel kaikuileis,
    Kun kansa sitä soitteleis,
    Vaan vait on vielä kansa,
    Ja kannelkin se verraton
    On kulkumielel koditon,
    Ja pois on puoltajansa.

    Ja kolkutellen sydämiin
    Käy kaupungista kaupunkiin
    Nyt kantelomme kallis,
    Etteikö kansa polvilleen
    Taas ottais oman kanteleen
    ja kaikua sen sallis.

II.

    Muinaiset laulut kantelon
    Ja soitot suuret koossa on
    Lönnrot ne koota tiesi.
    Vaan kanteleesta itsestään
    Ei tiennyt vielä yksikään,
    Ennenkuin nousi miesi,

    Ja kaivoi esiin soittimen,
    Teaterimme kultasen,
    Vaienneen kanteleemme.
    Ja kannel kaikuu jällehen
    Ja innon uuden soitto sen
    Sytyttää sydämeemme.

    Ja mielet melkein eronneet
    Jo yhdistää, ja säveleet
    Sen kaukana jo kaikuu,
    Ja elon erämaihin luo
    Ja itse salon kansa tuo
    Jo kuulemahan taipuu.

    Ja miehet miettii: muodoltaan
    On kannel muuttununna: vaan
    Viel sama on sen kieli,
    Ja into myös on entinen,
    Ja sydänpäivän lämpönen
    Ja kansallinen mieli.

    Vaan aarnupuhtohessa maa
    Ei taida oikein eroittaa
    Viel vanhaa kanneltansa;
    Mut kumminkin se haamuaa
    Soitintaan, sille ojentaa
    Jo käsiänsä kanssa. —

    Ja kämmenillään kannella
    Se tahtois taasen kannelta,
    Kuin ennen aikoinansa;
    Mut tuost on vielä kummissaan,
    Kun muuttunut on muodoltaan
    Se kannel kokonansa.

III.

    Terve sä temppeli taiteen,
    Kunnia kansan ja maan!
    Kantelon mahdin ja maineen
    Temppeli, terve sä vaan!

    Rakkaus suuri sun nosti,
    Keksi ja kuntohon loi;
    Hengellään moni osti
    Henkes ja ilmi sen toi.

    Rakkaus viel sua johtaa,
    Etsien mielt' kotimaan.
    Maltas! Jo kansasi kohta
    Saa sua varjelemaan.

    Kas, kätöset sulavimmat
    Suo jo sull kannatustaan!
    Ylhäiset, maan matalimmat
    Saat sä jo liittoutumaan!

    Kohta sun ympäri muuri
    Vahva ja valtava on;
    Silloin sun työs jalo, suuri
    Kansamme kirkastakoon.

    Niin että mahdin ja maineen
    Muinaisen kantelo saa,
    Saa sanan orjaksi aineen
    Taas sulo Suomemme maa!

    Terve sä siis, jalo laitos!
    Terve sun tärkeä työs!
    Nouskohon tenhosi, taitos!
    Nouskohon kansasi myös!

Leppäkoski.

    Niinkuin temppelihin tänne mä astun ain.
    Juhlatunteissa taas tässä mä seison nyt.
    Terve seutu sä kallis,
    Kahta kalliimpi kerran viel!

    Sillä suojan sä oot helmahas kätkenyt,
    Jolle suo koko maa kunnian kerran viel.
    Nyt se tuntematonna
    Syliis suljettu hellin on.

    Niin se kätketty on, kuin salometsähän
    Ruusu koskematon raitis ja riemuinen,
    Ettei maine ja maire
    Puhuis päälle sen myrkkyjään.

    Kaukaa vaan minäkin kotia katselen,
    Alanteessa mi tuoll hempeenä hymyää,
    Enkä ees nimeänsä
    Raahdi kuiskata kellekään.

    Kaukaa katson mä vaan, nään miten puronen
    Sille aaltosiaan viileitä tarjoaa,
    Kukkarantaset luoden
    Kodin kynnyksen etehen.

    Kuinka vieressä sen kunniavahti on
    Koivuin joukko — mi öin tähtiä oksillaan
    Kantaa, lintuja päivin
    Laulattaa — nekin kaikki nään.

    Näänpä neitosen myös keskellä kukkien
    Kotikoivusilleen haastavan halujaan,
    Tunnen kuinka sen mieli
    Nousee, korkealentoinen.

    Täältä tahtovi hän syömmestä synnyinmaan
    Ilmi loihtea tään kansamme kultasen
    Luonteet lempeän hienot,
    Puhtaat, pontevat ilmoittaa.

    Täältä terveyden uhkuvat lähtehet
    Heittää heikontuneen Euroopan etehen,
    Maita uudistavaiset
    Luotteet lovesta nostaltaa.

    Ah, en häiritä siis tahdo ma milläkään
    Tyyntä tienohon tään, impeä ihantein —
    Terve vaan, koti kallis,
    Kahta kalliimpi kerran viel!

Ida Basilier Magelsenille.

(Hänen laulajaisissaan Hämeenlinnassa 1/10 1883.)

    Ain rakkahin se lintu on,
    Mi ensin laulahtaapi:
    Nyt suvi Suomeen tulkohon,
    Mi luonnon uudistaapi!
    Se laulu meille kesän tuo
    Ja lauluparvet ilmi luo.

    Ja aamun alkaessa on
    Myös rakas lintu ratki,
    Mi laulaa uuden auringon
    Ja uudet laulajatki,
    Mi koko luonnon kohottaa
    Ja lauluhun sen lumoaa. —

    Vaan kuka kansan suvikoin
    Ja aamun aloittaapi
    Ja tuhansitten lauleloin
    Ens tunteet arvajaapi
    Ja sanan viepi maailmaan:
    Nyt Suomi nousee laulamaan!

    Se rakkahista rakkahin,
    Se kansan kultarinta!
    Se alkaa saapi sävelin
    Aamua armahinta!
    Se onni, Ida, sulla on
    Ja onni tuo on verraton.

    Sä ensin aamun kotimaan
    Aloitit mesimielin
    Ja sanan siitä maailmaan
    Veit sitte satakielin.
    Niin säveleillä Suomenmaan
    Sä nostit kansain kunniaan.

    Vaan aamuäänes sävelet
    On Suomen suussa aina.
    Niit laulajamme tuhannet
    Jo kertoo onnekkaina.
    Ne säveleesi loihtevat
    Viel kerran laulut suuremmat.

Munkascy.

    Hän istui istuimella,
    Oli taitehen kuningas.
    Ken sai hymyn, lauseen hältä,
    Oli ainiaks onnekas.

    Hän istui ja vastaan otti
    Jumaloivien suosion —
    Ja maailman ääret kaikui:
    Munkascy on verraton!

    Ja vihdoin päätti hän tehdä,
    Mi tehty on kerta vaan:
    Hän päätti Kristuksen luoda
    Ristillehen uudestaan.

    Ja ristinpuussa jo rippui
    Rakas Herramme tuskissaan,
    Kyljestään verta jo tippui;
    Vaan vait Hän oi yhä vaan.

    Ja pääkin jo kallistuupi
    Ja kuollo jo lähenee —
    Vaan Kristus se ristin päällä
    Yhä vieläkin vaikenee.

    Munkascy se silloin sieppaa
    Taas pensselin pivohon —
    "Mun Herrani täytyy myöskin
    Sanoman: Se täytetty on!"

    Ja huulet jo liikkuu, liikkuu
    "Nyt huuda jos milloinkaan!"
    Munkascy niin kiljahtaapi;
    Ja vaipuvi lattiaan.

    Ja päivät ja yöt Munkascy
    Nyt valvoo ja vuottelee —
    Munkascyn Kristus se ain vaan
    Ja ijäti vaikenee. —

Pääskyselle.

    Et silloin, pieni pääsky,
    Sä laula riemuiten,
    Kun meill on kylmä talvi
    Ja maa on valkonen —

    — — Vaan silloin Niilin luona
    Sä surren oksalla,
    Siipeesi peität pääs ja
    — Näät unta Suomesta.

Rantakadulla.

    Paan ympäri istuvi immet
    Paan ympäri poiatkin
    Ja nuotion liekit himmeet
    Ne hohtavi hellemmin.

    Ja syödessä rantakalaa
    Puhe sujuu sukkelakin
    Ja vilkasta saapi salaa
    Tytön sievimmän silmihin.

    Tuoss istuvi Hämeen impi,
    Se kaino ja kaunoinen,
    Vaan Karjalan kaunihimpi
    Ja vilkkaampi vieressä sen.

    Toki kaunihin tuoss on tyttö
    Tulen polttava Pohjanmaan,
    Mi Väinönkin elähytti,
    Lumos Lemminkin kerrassaan

    Sulosilmänen, tyyni ja vieno
    Savon tyttö on tuossa taas.
    Sen sointuva kiel, äly hieno
    Saa kunnian Suomenmaass.

    Sitä silmäävi Pohjan miesi,
    Tuo ryhdikäs, rajupää —:
    Tuost vaimon sais kukatiesi,
    Hyvä tyttö on tyynempää.

    Savon poikakin siihen liittää
    Syvämielisen lausehen —
    Vaan suunsa hän kiinni pitää
    Tuo mies jalo Hämehen.

    Mut Karjalan poiat pyörii
    Vaan ympäri pohjattaren,
    Sanat sukkelat suustaan vyörii,
    Koko seuraa naurattaen.

    Niin hohteessa himmeässä
    Ilo, riemu on rajaton,
    Sill ympäri paan nyt tässä
    Kaikk kuppikumppanit on.

    On ystävät, sisarukset
    Ja siksipä lopulla
    Viel liitot ja lupaukset
    Lujat tehdähän riemulla.

    Ja kalasta kotiansa
    Jo seurue soutelee
    Ja rannalle tultuansa
    Viel taaksensa katselee.

    Siell kaukana liekit himmeet
    Yhä hohtavi hellemmin.
    Siell istui poiat ja immet,
    Siell liitotkin tehtihin.

Laulu tuuloselle.

    Tuuli taivahinen, luokseni liitele!
    Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie!
    Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut
    Nimes et sano milloinkaan.

    Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean,
    Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan
    Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat,
    Suuta suikkaat ja lennät pois.

    Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät,
    Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin —
    Silloin riemutahan, kantele kajahtaa.
    Laiva laskevi satamaan.

    Tai kun murheessa mies maatansa katselee,
    Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee;
    Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset.
    Haihtuu halla ja murehet.

    Elon henkäys oi, tuulonen taivahan!
    Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin,
    Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä,
    Eikä kuoleman kättä käy.

    Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun!
    Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin,
    Kuollon yö lähenee. — Tuulonen taivahan,
    Siivin sieluni maasta vie!

Päivälle.

    Kirkas kultanen koi, kannella taivahan,
    Uskollisna sä ain loistat ja lämmität,
    Jotta lämpenis kerran
    Ihmisyönkin ja kirkastuis.

    Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin
    Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin,
    Jättää uskollisimman
    Ystävänsä ja lemmen sen.

    Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa,
    Silloin ystävät jää, silloin me jätämme
    Sunkin, kultanen koitto,
    Taivon korkea kulkijan.

    Mutta hautoja viel lempesi lämmittää,
    Jotta kuollo ja yö haihtuisi, jotta viel
    Kerran kuollehienkin
    Povi syttyisi sykkimään. —

Aalto.

    Näätkö merellä sä laivan!
    Tyynt on aivan.
    Mutta tuolla toivon ranta
    Ois vihanta!
    Silloin aalto, vaahtopää
    Heräjää.

    Laine vyöryy, laivaa myöntää,
    Rantaan työntää.
    Aallollekin armo aukee:
    Raukka raukee —
    Ja nyt aalto, vaahtopää
    Levähtää.

Mökkini.

    Suoja ois minunkin mökki,
    Pirtti lämpimän pitävä,
    Kun ei katto kylmä oisi,
    Seinät kylmemmät sitäi,
    Permanto perin viluinen,
    Silta hallan huurtehinen:
    Pilvi pään on kattehena,
    Suojana salo sumuinen,
    Mätäs muina lattioina.

Pimeässä.

    Pimeässä pitkän korven,
    Salon sankean sisässä
    Äiti pientähän piteli,
    Nunneroistahan nukutti,
    Tuuti tuota enkeliksi,
    Siiven kahen kantajaksi,
    Helmahan hyvän Jumalan,
    Hyvän Herran hulpilohon.

    Pimeässä pitkän korven,
    Salon sankean sisässä
    Kasvoi lapsi kauheaksi,
    Korven kolkoksi yleni:
    Kaas enskymmenellä kasken,
    Karhun toisella kaotti,
    Kolmannella miehen murhas.

    Pimeässä pitkän korven,
    Salon sankean sisässä
    Emo vielä on elossa,
    Vanhusparka valvehilla.
    Emo syöntähän pitävi,
    Mieltähän nukuttelevi —
    Syön on surusta haleta,
    Mieli murheesta mureta,
    Musta on sälöinen sauna,
    Synkkä saunassa elämä:
    Ei ole päivästä puhetta,
    Huolta huomen koittehesta.

Piian poika.

    Minkäs luulet, minkäs luulet
    Piian poiasta tulevan?
    Se on saatu saunan alta,
    Kiven alta, kannon alta,
    Alta olkien otettu:
    Saunahan sanattomaksi,
    Kivelle kivuttomaksi,
    Kannolle katottomaksi,
    Muitten orjaksi olille.
    Minkäs luulet, minkäs luulet
    Piian poiasta tulevan.

Onkijan luku.

    Anna akka ahvenia,
    Ukko uhventa lujasti!
    Anna tulla tuntemahan,
    Siimoa silittämähän,
    Painon puolta painamahan.
    En minä pahoin pitele,
    Enkä pieksä pieniäsi:
    Suuta vähän siivoelen,
    Vähän kutkutan kuvetta,
    Kulmaluita kuihuttelen.

    Sitte nostan silkkinuorin,
    Kultalangoin lapsiasi,
    Nostan nuorimman syliini,
    Vanhimman vasun varahan
    Imanteeksi ilmallisten,
    Maallisten iki-iloksi —
    Anna akka ahvenia,
    Ukko uhventa lujasti!

Morsiusneidoille 29/4 1883.

    Kevätpäivät kirkkahat, kauniit
    Taas tulleet on Pohjolaan.
    Kuin helmivyössä ne siintää
    Yli luonnon ja ympäri maan.

    Niin ympäri morsiamemme
    Kevätpäiviä meillä on myös
    Ja ne on nuo morsiusneidot
    Tuoss seisten kuin helmivyöss.

    Ja näin kevätpäivistä kansa
    Ilomielin miettinyt on:
    Nuo kun kesäpäiviksi muuttuu,
    Suvi meillä on verraton.

    Ja turha se toivo ei ookaan:
    Kevätpäivät jo hiljalleen —
    Likilämpeevi kesäpäiviks,
    Hääpäiviksi omilleen.

    Vaan vastapa sais sanoamme:
    Toki nyt kesä on ihanin!
    Kun muuttuis nuo morsiusneidot
    Kesäpäiviksi kohtakin.

    Palajais itse Väinökin sitte
    Ja kantelo taas kajahtais
    Ja laululintuset kaikki
    Kadonneet kotiaan palajais.

    Siis toivo se ainoa, armas,
    Toki kohta jo täyttäkää!
    Kesäpäiviksi, kevätpäivät
    Te kirkkahat, lämmetkää!

Joutsen.

    Palomaihin valkorinta,
    Jalo joutsen entänyt,
    Yli-ilmoissa pilvien päällä
    Kohti kirkkautta lentänyt.

    Vaan koiviston kultarantaan
    Toki viikoksi viehtynyt,
    Ja lempeänsä siinä
    Kesätyynessä kylpenyt.

    Ja siinä se kirkkautta
    Sulo-Suomen nauttinut —
    Ja se kirkkaus ihmeenlainen
    Sinisilmiinsä sulanut.

    Ja kukille kaisloille suuta
    Supukaistahan antanut,
    Ja suunsa niin laulavaiseks,
    Myheväiseksi muuntunut.

    Ja eestähän aallot armaat
    Povellensa painanut,
    Ja aavaksi, aaltoavaksi,
    Kuin meri, se paisunut.

    Ja lempehen maan matalaisen
    Niin ihmeesti vaipunut —
    Ja seurahan meidän miltei
    Ikipäiviksi taipunut.

    Vaan kerran kun valon kirkkaan
    Taas taivaasta huomannut,
    Poveaan punastellen silloin
    Korkeutehen kohonnut.

Koivulle tien poskessa.

    Halpa koivu, harva sullen
    Suopi silmäystäkään;
    Mutta kaukomailta tullen
    Tuuli lähtee lentämään;
    Oksillasi lauleleepi,
    Sua suuteleepi.

    Halpa koivu, harva sullen
    Suopi silmäystäkään;
    Mutta kultamailta tullen
    Pilvi kohtaa koivun tään,
    Kultaheiniin kaunistaapi,
    Viljon virvoittaapi.

    Halpa koivu, harva sullen
    Suopi silmäystäkään;
    Mutta kultamailta tullen
    Päivä nousee suvi sään,
    Sädetulvan sulle tuopi,
    Sydämmeesi luopi.

    Halpa koivu, harva sullen
    Suopi silmäystäkään;
    Mutta kesämailta tullen
    Linnun lentävän mä nään,
    Ja se oksillesi jääpi,
    Sulle visertääpi.

    Halpa koivu, harva sullen
    Suopi silmäystäkään:
    Mutta päivän toisen tullen
    Laulajan mä vielä nään,
    Kantelona hällä koitat,
    Muistojasi soitat.

Talvi yössä.

    Kuuhut kulkee taivahalla,
    Hopeoiden metsät maan —
    — Metsänvilja oksan alla
    Asettuupi nukkumaan.

    Kertomaan ei luotu kielin
    Metsävilja mieliään,
    Vait se katsoo kaukomielin
    Yöhön suureen, välkkyvään.

    Äärettömän etähällä,
    Siell on kultatähtönen,
    Yksinäinen, ikävällä
    Maata kauvan katsellen

    Vaan se alenee jo hiljaa
    Pilven päälle istahtaa —
    Siitä vielä metsän viljaa
    Yhä lähemmäksi saa.

    Oksaselle viljan viereen
    Aivan asettuupi tuo;
    Tuossa metsänviljan mieleen
    Kuvat kultasimmat luo.

    On kuin ois se turvan tuoja
    Enkel, siivet hajallaan;
    Tai kuin oisi sulosuoja,
    Oma äiti turvanaan.

    Kuni lapselleen hän loisi
    Lämmön, levon siivillään —
    Toisen vuoron on kuin oisi
    Oma kulta vieressään.

    Oma kulta, oma kulta!
    Ah kun kaikk on ihanaa!
    On kuin oisi lemmen tulta
    Täynnä taivas sekä maa.

    Kaikki kultaselta tuntuu —
    Metsänvilja uneksuu —
    Uinuu hopeaiseen huntuun
    Joka oksa, joka puu.

Punkaharjulla.

    Sä oot kuin vesilintu
    Laineella lapsines,
    Niin oot sä Punkaharju
    Suloine saarines.

    Ja kantelosi soipi,
    Ja lapses laulelee,
    Ja aallot hopeaiset
    Riemusta hyppelee.

    Ja silloin kun sun kohtaa
    Maan kautta kulkijan
    Ja taivon rannat hohtaa
    Ja ääret maailman,

    Hän pysähtyy ja muistaa
    Muinoista onneaan
    Ja lapsuutensa puhtaan
    Ja Eedeninkin maan.

    Ja kuinka kaikki siellä
    Oil ihmeen ihanaa
    Ja kuinka kerran vielä
    Se meille aukeaa —

    Ja Punkaharju silloin
    Ui matalampana,
    Kuin ukkosnuolen jälkeen
    Veslintu lakea.

Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.

    Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut,
    Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut,
    Missä tääll on voima suuri, joka sua johdattaa,
    Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?

    Moni käypi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan,
    Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan.
    Mutta useasti toki repaleiss on kulta syön,
    Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.

    Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa,
    Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa.
    Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy,
    Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.

    Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo,
    Kahlehisin kansammekin moni mahtavampi luo.
    Kahleet kätkee — kesän tullen maakin nousee elohon,
    Sorron alta Suomenmaakin monesti jo noussut on.

    Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan,
    Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan;
    Mutta usein korvostakin kultamaita keksitään,
    Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.

    Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa,
    Vaikka vielä vangittuna — Herra sua kannattaa.
    Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet,
    Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.

        Ja tuskan tunti tullut on
        Ja kansat alla ahdingon
        Jo hoiperrellen huokaa,
        Ja nautinnoistaan, paastoistaan,
        Puutteistaan, parannuksistaan
        Ne etsii hengen ruokaa.

        Ja toiset lailla leijonan
        Rutistaa — toiset hekuman
        Ja synnin helmaan heittyy,
        Ja toiset maata kiroaa,
        Ja toiset herruutehen saa,
        Orjuuteen toiset peittyy.

        Näin tuskissansa temmeltää
        Ja aaltoo koko aika tää,
        On synnyintuskissansa;
        Vaan synnyt, syntysanat myös
        On kätkettynä kuni yöss,
        Ja niitä kaipaa kansa.

        Ja kerran kansa kumminkin
        On löytynyt, mi sanoihin
        On luonnon synnyt saanut,
        Mi näistä syntysanoistaan
        Loi kielen, kantelon ja maan.
        — Tuo kansa viel ei laannut.

        Tuo kansa, Suomen kansa on,
        On kansa soiton, kantelon
        Ja syntysanojenkin.
        Vaan kuka luonnon synnyt loi,
        Se syntysanat luoda voi
        Viel hengen, sydämenkin.

        Kun kannel viel sen kajahtaa,
        Niin luottehet lovesta saa
        Ja uuden ajan alkeet.
        Taas lähempänä Jumalaa
        Maat miestyy, kukkii, kohoaa
        Riemusta rinnan palkeet.

    Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs!
    Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss.
    Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan,
    Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.

    Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut!
    Usein aate, sana suurin korvesta on kaikunut.
    Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin,
    Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.

    Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat,
    Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat —
    Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa,
    Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa.

    Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien,
    Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen,
    Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi:
    Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.

Oravaisten kentällä.

    Yö peitti Oravaisten maan,
    Yö tappion ja tuonen.
    Ja mennyt oli manalaan
    Jo moni poika Suomen —
    Vaan monta oli vieläkin,
    Mi riutui rinnoin verisin.

    Ja vaikerteli monikin
    Niin vaikealla suulla
    Ja kyllä kiroustakin
    Siell taidettihin kuulla.
    Vaan monet eivät kuitenkaan
    Nyt joutanehet valittaan.

    Ei valitellut muudankaan;
    Vaan kärsimykset kesti
    Ja otti kirjan povestaan
    Ja aukas kiirehesti
    Ja sormin auttoi silmiään
    Ja luki kuutamossa tään:

    "Ei rakkautta suurempaa
    Oo kellään missäkänsä,
    Kuin että henkens uhrajaa
    Edestä lähimpänsä".
    Ne rauhan sanat huulillaan
    Hän taipui tyynnä kuolemaan.

    Ja silloin yli seutujen
    Yön hallat haihtui hiljaa
    Ja ensi säteet aamusen
    Valaisi kuollon viljaa.
    Ja tantereelle monikin
    Nyt kulki huolin, kyynelin.

    Vaan yksi siellä nähtihin
    Niin kylmänä kuin koskaan.
    Hän katseen heitti kuolleihin,
    Kuin raatoihin ja roskaan
    Ja kulki, kulki eellehen;
    Vaan kohtasi nyt kuollehen.

    Se kuollut siinä ikäskuin
    Viel katsoi kirjanansa
    Ja kohtaan yhteen ihastuin
    Viel viittas sormellansa.
    Sen nähtyänsä herra tuo
    Jo kirjaan katsehensa luo.

    "Ei rakkautta suurempaa
    Oo kellään missäkänsä,
    Kuin että henkens uhrajaa
    Edestä lähimpänsä".
    Ja herra päänsä paljastaa
    Ja silmäns ristii, kumartaa.

    Ja nousee — näkee tantereen
    Uudessa valossansa,
    Hän näkee kuinka taistelee
    Ja kaatuu Suomen kansa.
    Ja vihdoin korkeutehen
    Hän silmäns luopi, lausuen:

    "Kun henkes, Herra korkehin,
    Saa matalinkin kansa,
    Se voittaa tappiossakin,
    Se voittaa kuolemansa —
    Ja ken nyt kärsi tappion,
    Se voittanunna on".

Lävistetty raamattu.

(Vöyrin kirkossa.)

    "Ei tässä auta asehet,
    Ei kuulat eikä kalvat!
    Nyt kaataa meitä katehet
    Ja hiiden koirat halvat.
    Tuo suomalainen lauma on
    Vaan velhojoukko kelvoton!

    Vaan yhden taikakapineen
    Mä tiedän kaikkivoivan,
    Mi nostaa maasta kaatuneen
    Ja antaa hengen, hoivan,
    Ja miehestä mi saapi viis
    Ja naisestakin miehen, hiis!

    Mi loihdullansa lauman on
    Tuon vihattuin ja vääräin
    Ennenkin vienyt voittohon
    Ja surmaks satamääräin,
    Mi nytkin surm on siunattuin,
    Vaan voitto Luojan kirottuin.

    Se kirja on — sisältäen
    Taikoja kauheoita,
    On lemmon kielet lehdet sen
    Ja sanat saatanoita!
    Ja kirja tuo on tässä tää.
    Mies ken sen ensin lävistää!"

    Niin kasakoista muudan huus
    Ja kirjan maahan mätkäs
    Ja sylki, polki. — Peistä kuus
    Sen läpi pistää sätkäs.
    Ja kiroellen kirjan tuon
    He työnti sitte suuhun suon.

    Vaan kuka voipi totuuden
    Ja Herran sanan peittää?
    Ja voiko hävittäjät sen
    Kostotta Herra heittää?
    Ei! Suosta kirja kohottiin
    Ja kirkkoon sieltä kannettiin.

    Vaan nimetöinnä, haudattai
    On raastajat sen ratki —
    Niist raiskalinnut ruuan sai
    Ja sutten penikatki.
    Sill Herra tuhontekijän
    Pyyhkäisee kirjast elämän.

Heikinpäivänä.

    Heikki on meidän miehiämme,
    Heikki hauska ja hupanen:
    Puhtehet puhuvi kaikki,
    Illat pitkät pilpattavi
    Noita lasten laulupäitä,
    Nuorten saamia sanoja,
    Vanhojen iki-runoja,
    Ijän kaiken kaskuloita —
    Niin ne laulut laukeavi,
    Sanat suustahan tulevi.
    Kuin on säihkyen säkenet,
    Takasta tulikipunat!

    Heikki on meidän miehiämme,
    Talon vartia vakanen:
    Tasan Heikki heinät lyöpi,
    Konnut kahtia jakavi,
    Jotta karja kaikellainen
    Erkin päivihin eläisi;
    Tasan talvenkin jakavi
    Taitaltavi talven seljan,
    Kylmän kynnet poikki lyöpi,
    Pahoin pakkasen panevi:
    Tukan tuulehen ajavi,
    Hampahat hajottelevi.

    Heikki on meidän miehiämme,
    Heikki veljistä väkevin:
    Karhunkin se kallistavi,
    Kääntää toiselle kylelle;
    Taikka nostavi neneä
    Tasakärseä taluvi
    Oksan alta, oksan päälle
    Honkahan havun sisästä
    Ihmisten ihattavaksi,
    Kansan katsaheltavaksi;
    Itsenkin iki-iloksi,
    Ijän kaiken kauneheksi.

    Heikki on meidän miehiämme,
    Heikki poiista parahin —
    Varsinkin vakanen poika,
    Itse Heikki Heikkalassa:
    Heikki ei herrana elele,
    Eikä katso kakkuloilla
    Yli olkansa oloja;
    Eik ole tuota turhamaista
    Sivukulkijan sukua.
    Ain on hällä antamista,
    Ainap on avun varoa —
    Viljon vierahat pitävi,
    Tarjoten talossa käyvät,
    Tuopi köyhätkin tupahan,
    Lämpimähän läylemmätkin,
    Suopi leivän suuttomalle,
    Palan paljo tahtovalle,
    Siihen kaljat, petran taljat,
    Levon lempeän lisäksi.

    "Heikki on meidän miehiämme,
    Poika poiista parahin!"
    Niin jo huonotki hokevi,
    Tunnustavi tuhmemmatki;
    Vaan ei myönnä meidän neiot,
    Immet tunnusta ikänä,
    Vanhat piiat varsinkana,
    Noin ne neitoset nimevi,
    Vanhat piiat pistelevi:
    Yksin tuppelo tuhersi;
    Itseksensä ijän kaiken.
    Yksin söi, makasi yksin,
    Yksin vanheni varatta —
    Yksin kurja kuolkohonki
    Saunahan savun sekahan
    Kuiva vasta kainalohon!

    Vaan mikäpä meidän olla,
    Mikä poikana eleä
    Valmihissa maailmassa
    Valmihin elon varalla.
    Niin on poian oleskella,
    Kera impien eleä,
    Niinkuin päivän taivahalla
    Tähtien tuhanten kanssa,
    Tai kuin kuusen kunnahalla
    Sulo koivujen kesellä —
    Kenpä silloin kehtoaisi
    Yhen ottaa omaksi,
    Kun on kullekin käelle,
    Joka sormelle satoja!

Tukkipoika.

    Soi kutsut kaukoa metsiin maan
    Ja latvoissa honkain huiski
    Ja honkain latvoista lattiaan
    Mont tietoa kummaa kuiski.
    Ja oksien alta nyt innoissaan
    Nous miehiä matkaan ja maailmaan.

    Vaan tukkipoika se hongan kaas
    Ja hongalle itse nousi
    Ja poikaa ei koko Pohjanmaass,
    Mi niin hyvin virrat sousi.
    Niin hongalla huilas nyt poikanen,
    Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.

    Ja tukkipoika se lauloi vaan,
    Vaikk veet kuni vuoret vyöri —
    Vaikk lenti koskissa koppinaan,
    Vaikk honkakin alla pyöri,
    Ja kivissä pirstoja puusta lens,
    Mut laulaen poika vaan eelleen ens.

    Vaan Pällin korvassa kuitenkin
    Se lakkasi poian laulu:
    Puu pystyyn lensi ja aaltoihin
    Jo poikasen paiskas pauhu.
    Ei Pällistä päästynä ennenkään,
    Siis poiankin peitti se vyöryillään.

    Vaan pauhun pohjassa kumminkin
    Se poika ja honka yhtyi,
    Ja kohta nousi ne ilmoihin
    Ja poika taas lauluun ryhtyi —
    Ja matka se taas meni laulain vaan,
    Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.

    Mut poian laulaissa kerran niin,
    Mies hongalle nous, lylyhammas
    Ja siinä tuimasti taisteltiin;
    Vaan poika sen koskeen ampas.
    Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis!
    Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!

    Ei poikaa kaatanut mahtavat
    Maan loihtijat, lylyhampaat.
    Ja aallot hyppeli vaahtoisat
    Vaan ympärillään kuin lampaat.
    Jos koskessa käytihin toisinaan,
    Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.

    Niin matka ain yhä laskeutuu.
    Jo tultihin virran suuhun.
    Siin laivan mastoksi nousi puu,
    Mermieheksi poika puuhun —
    Ja laiva jo purjehti laulaen,
    Vaan ään oli ylinnä poikasen.

    Ja laiva ehti jo kauaskin,
    Kun nous meri vimmahansa.
    Se maston matkasi aaltoihin
    Ja pyyhkäsi poian kanssa.
    Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas;
    Mut poik oli honkansa päällä taas.

    Ja vuoroin aalloissa Atlantin
    Nyt poika ja honka peittyi
    Ja vuoroin nousi ne ilmoihin
    Ja koppina hyrskyn heittyi —
    Ja vihdoin he rantahan viskattiin
    Ja kuolleena poikanen korjattiin.

    Ja huone hongasta Pohjolan
    Jo tehtihin tumma tuonen
    Ja kaikki tyttäret Hispanian
    Nyt itkivät poikaa Suomen.
    Mut kuolleena poika ei ollutkaan,
    Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.

    Ja laulun helkkeestä heräten
    Hän katsahti ympärilleen
    Ja parven huomasi neitosten
    Ja hautaus jäikin silleen.
    "Ei", kuiskasi, "hautahan lähtäkään!
    Vaan häitä nyt tästlähin vietetään!"

    Ja hongan laudoista lattian
    Hän veisteli varten häitä
    Ja sillä tanssitti Hispanian
    Hiushienoja kassapäitä.
    Ja tanssi ja lempi ja lauloi vaan
    Ja häistä ei loppua tullutkaan.

    Ja neidot tanssi hän miehelään
    Vaan itse hän ilman riehui
    Ja impein parvessa yhtenään.
    Kuin perhonen lämmin liehui —
    Nuolt ukkosen perhokin pelkää ain;
    Mut poika ei pelkää — hän lempii vain.

    Niin koston tunti ja kuollon yö
    Yhtäkkiä päälle hyökkää
    Ja permannollehen poian lyö
    Ja tikarin rintaan työkkää —
    Vaan viel vihamiehens hän suin ja päin
    Lyö maahan ja lausuvi kuollen näin:

    "Nyt tukkipoika jo kuolkohon,
    Kun maassa on vastustajansa
    Ja kaikki tyttäret Hispanian
    Niin hehkuvat omanansa,
    Kun honkansa laudat on allaan viel
    Ja talless on Pohja ja poiat siell!"

Noista Kekkolan kemuista,
Jumalisten juomingeista.

    Jo otan kynän käteeni,
    Pännän peukalon etehen,
    Piirteäkseni hyviä,
    Parahia pannakseni
    Noista Kekkolan kemuista,
    Jumalisten juomingeista.

    Hyvä viljon veljyeni,
    Kaunis kasvinkumppalini!
    Jo on päästy pään menoista,
    Vatsan vaaroista eritty,
    Päästy piispan tutkinnosta,
    Piispan eineistä eritty.

    Kyllä täällä kysyttihin,
    Tutkittihin tuhmemmatki;
    Onko Aata ahkeroittu,
    Onko Ootakin opittu,
    Onko mieltä miehen päässä,
    Suussa hammasta hyveä.

    Tuli näet tuonnempata
    Piispa tutkinnon pitohon;
    Tuo on tuomiorovasti,
    Hippakunnan kuulu herra.
    Tuli vaunuissa ajaen,
    Tuli keisin keikutellen —
    Eess oli hepoa kaksi,
    Ohjissa oma ajaja,
    Oma passari perissä;
    Rinnalla ripeä herra,
    Assessori aivan virkku.

    Tultihin tuvan etehen,
    Porras päähän päädyttihin:
    Pappi portailla pokaten,
    Papin rouva rappusilla.

    Siinäpä jo tutkittihin,
    Keksittihin, kysyttihin
    Papin niskan niveleitä,
    Selkärangon rakennusta;
    Sekä rouvan notkeutta,
    Naisen niiausmenoja.

    Tultihin tupahan tuosta,
    Saatihin salin perähän,
    Silloin sikarit etehen,
    Piiput, rassit, paperossit,
    Kaikki Kekkolan tupakat!

    Hyvin, jos hyvät olivat,
    Muuten suuta murrettihin.
    Sittekös sisähän ruoka,
    Pöytä etehen pönäkkä!
    Siin oli sian lihoa,
    Linnun, lampahan lihoa,
    Härän lihavan lapoa,
    Oli ryypyt ryhtyäksi,
    Palan painoksi olutta;
    Oli keittoa hyveä,
    Senkin seitsemän lajia,
    Oli suun sulatus vettä,
    "Ruokaviinejä" nimellä,
    Oli marjat, vehnässarjat,
    Rääpiäistä puitten päistä,
    He'elmää hyvän makuista,
    Siihen monta siunausta,
    Monta kiitosta lisäksi;
    Vaan ei puuroa pietty,
    Tarjottuna talkkunata
    Noissa Kekkolan kemuissa,
    Jumalisten juomingeissa.

    Tuli sitte toinen aika,
    Toinen tutkimus tapahtu,
    Kellot kun kehoitti soien,
    Vasket vankuen kumisi,
    Ilmi ihmisten julisti,
    Sanan kerto Kekkolalle:
    Nyt on kirkossa keräjät,
    Piispan luvut Luojan eessä,
    Eessä Jumalan jutelmat.

    Astui piispa alttarille,
    Pyhän pöyän pyörtehelle —
    Evankeljumist esitti,
    Raamatun lopusta lausu;
    Ei se laista lausununna,
    Herran päivästä puhunut.

    Tuli sitte tutkimahan,
    Tietämään tilasta kansan.
    Kysyi kinkeriluvusta,
    Rippilasten laskennasta;
    Kysyi paljokin papilta,
    Kirkkoraadilta enemmän.
    Kysyi kyllä kirkon seinät,
    Hirret huonehen Jumalan,
    Sisus jäi kyselemättä,
    Templin henki tietämättä,
    Vaikk ois ollut tuulta täynnä,
    Tahi kuolleitten romua.

    Sitte taas pian takasin,
    Heti herkuille hyville!
    Otettihin oiva ryyppy,
    Sitte syötihin lujasti,
    Juotihin jotakin taasen,
    Taasen syötihin tavasta,
    Syötihin syänlihoja,
    Aivan maksan maimenia.
    Oli herkkuja ololta,
    Ratki paljo rasvaksia,
    Pullot pulputti olutta,
    "Karahviinit" viinivettä.

    Jo piispa pikarin otti,
    Pullon sormihin sovitti,
    Lausueli lasin luota,
    Pullon äärestä puheli:
    "Hyvin on, hyvä isäntä,
    Menot teiän tienohilla!
    Tulin tänne tutkimahan,
    Tilastanne tietämähän.
    Oon nyt tuota tutkinunna,
    Tismallehen tietänynnä.
    Hyvin on, hyvä isäntä.
    Menot teiän tienohilla!"

    Siinä se keräjän kärki,
    Päätös piispan tutkintojen,
    Loppu herrojen lukusten!
    Hyvä viljon veljyeni,
    Kaunis kasvinkumppalini,
    Jo on päästy pään menoista
    Vatsan naaroista eritty!

II.

Kesämatkoilta 1883.

I. Käkisalmi.

    Käkisalmi, Käkisalmi,
    Itäilman vankka vahti,
    Vanhastaan jo sulla seisoi
    Suomalainen sotamahti.

    Kohos tornit, vallit varttui,
    Sotasankareita nousi —
    Pitkin itäilman äärtä
    Tottui torjumahan jousi.

    Voiton kieltä Vuoksi huusi,
    Kunniata kuulan ääni,
    Kannel soitti, laulu raikui,
    Kaikui kaukanenkin ääri.

    Niin sä nousit rautarinta,
    Vankka vihamiestä vasten —
    Nostit sankarinnon, kunnon,
    Kantelonkin Väinön lasten.

    Käkisalmi, Käkisalmi,
    Miss on miehuus mainehikas?
    Missä itä, missä länsi?
    Missä kannel kielirikas?

    Missä sankarisi suuret,
    Voitot, vahvat voiton suojat,
    Laulut sekä laulun luojat?
    Mitäs Vuoksesta sä kuulet?

    Vuoksen voiton ääni lakkaa,
    Naakat naukuu, muurit maatuu,
    Tornit kahdenpnolen kaatuu —
    — Itätuul sun nurin nakkaa.

    Itätuuli, itkun tuoja,
    Sokea ja synkkä valat,
    Sun on vuoros! Älä säästä!
    Porota vaan pohjemmalta!

    Ken ei täällä muuta tunne,
    Tuntekohon tuskiansa!
    Olkoon herra, miss on orja!
    Missä raato, kotka kanssa!

II. Kurkijoella.

    "Sun maasi kukkatarhain
    Ja onnen olkohon!
    Ja kotis koti parhain
    Ja vieno, viaton!

    Vaan kansallesi korvet
    Ja kosket pauhatkoot,
    Tuhannet tuulet, torvet
    Ja huilut huutakoot:

    Ei Kalevalan kansa
    Nyt jouda maatakaan!
    Sen täytyy voimiansa
    Jo käydä koittamaan!"

    Niin huusin kukkulalla
    Mä kauno-Karjalan. —
    Vaan silloin alahalla
    Mä kuulin soitannan.

    Ja laaksohon mä astuin,
    Sen soiton soidessa;
    Ja ensikerta kastui
    Mun silmän riemusta. —

    Ja "Nouse, riennä!" kaikui
    Ja täytti maailman,
    Ja taivon rannat raikui
    Ja tuntui kertovan:

    "Ja sointuu Suomen kieli,
    Ja kannel heläjää
    Ja Karjalankin mieli
    Ja kansa heräjää!"

III. Sortavalassa.

1. Maalla.

    Ryysyisenä kulki miesi
         kumartaen ohitsein:
    Silloin silmihinsä katsoin
         ja mä kysymyksen tein:

    Turvemökki, olkikatto, kansa
         myöskin ryysyissään!
    Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän
         mä totta nään?

    Tyynehesti miesi työnsi kätens
         laihan kätehein —
    Totta siis! Ja sillä kertaa
         kuohahti mun sydämmein.

    Mutta mies sen huomasi ja
         huoahti ja lausui nyt:
    "Tiedon puute, pulskat herrat
         meitä näin on nylkenyt.

    Maatonna me oltihin jo
         tuskin oli taivastai —
    Pamppu heilui, ryysyt siitä
         selkähänsä kansa sai.

    Majojamme maata vasten
         alas aivan painettiin,
    'Turpeen alta tulematta mies on!'
         sananparsi soi —

    Mutta turpehenkin alta tämä
         kansa nousta voi.
    Huoneemmekin vihdoin vietiin,
         siitä tultiin turpeisiin.

    Ja se nousee, uus on aika, kaikki
         vielä paranee:
    Herrain huoneiden ja meidän
         harjat näät jo lähenee.

    Ryysyistämme paikka paikan
         perästä jo putoaa.
    Kansa varttuu, vilja karttuu,
         kohoaapi koko maa!"

2. Kaupungissa.

    Tääll toisella puolen salmen
    Osa uusi on kaupungin,
    Vaan vanha on toisella puolen
    Ja huonehet vanhatkin.

    Niin toisella puolen myöskin
    Uus aate ja aika on,
    Vaan toisella puolen vanhuus
    Ja puolue ponneton.

    Tääll uudet ja vanhat miehet
    Ja aikakin vanha ja uus
    Kahen puolen aatetta riehuu
    Ja se aate on: kansallisuus.

    Se aate on niinkuin salmi,
    Syvä salmi se taivahinen,
    Mi rantojen ahtaudesta
    Mereks aukevi väikkyen.

    Ja rannat ne silloin haipuu,
    Ei esteitä missään näy —
    Mekin poistumme rantojen lailla,
    Vaan suurra se aatteemme käy.

    Kuin meri se aarteita kantaa
    Tai taakkansa musertaa,
    Kuin meri se aarteita antaa
    Tai vimmassa kaikk upottaa.

IV. Pötsövaaralla.

    On Karjalan taivas yllä
    Ja allamme Karjalan maa,
    Vaan välillä kumpaisenkin
    Tääll olla on lumoavaa.

    Kun taivohon silmän luopi,
    Niin sinne jo miel halajaa,
    Vaan maan tämän nähtyänsä,
    Jo taivahan taas unohtaa.

    Sini lomassa pilvien tuolla,
    Sini lomassa saarien tääll,
    Veslintujen lailla saaret
    Tääll väikkyvi vetten pääll.

    Tuoll pilvien kultaset kunnaat,
    Tääll päiväset kukkulat myös.
    Kuin vihreät smaragdi-helmet,
    Nää vuoret on, — helmivyöss.

    Ja tuolla on päivä yksi,
    Tääll päiviä tuhansin:
    Joka paikassa pinnalla vetten
    On aurinko hohtoisin.

    Jokapaikassa päiviä päilyy,
    Jokapaikassa taivas ja koi,
    Jokapaikassa Karjala koittaa,
    Ja Karjalan kannel soi.

    Jokapaikassa riemun ääni,
    Hymysuu, sydän lämpöinen,
    Suvimieli ja tuntehet taivaan
    Tääll keskellä korkeuden.

V. "Andra sjön".

1. Iltasonetti.

    On ihanainen kultameri tässä,
    Kun lainehilla laulun hyminässä
    Ui vesilinnut venosien kanssa
    Ja päivä paistaa korkeudessansa!

    Vaan illan tullen vast on ihanainen
    Tää Ahden linna, suur ja sointuvainen,
    Kun koko taivas pinnallansa päilyy
    Ja ruusunhohde rantehilla häilyy!

    Ah, silloin aalto rantahansa raukee
    Ja veno löytää lempi valkamansa
    Ja vesilintu ruusupensahansa. —

    Ja illan kultaan, öiseen hopeahan
    Jo mesimielin vallan vaivutahan
    Ja uusi maa ja uusi taivas aukee.

2. Juuttaan tantereella.

    Kuules, hei, hyvä mies, joka jälkiä vanhojen poljet,
    Näytä nyt jäljet nuo kiitetyt sankaries!
    Missä ne Suomenmaan urohot jalot taisteli, voitti?
    Muistopatsahiaan en minä missänä nää.

    "Missä mun jalkani vaan oman maan sulopintahan koskee,
    Urhomme taistelleet siell on ja voittanehet.
    Muistopatsahiaan on muokattu maa sekä kansa,
    On joka mies sanan, työn; eessäskin yhden sä näät!"

3. Meren ranta.

    Muut sisämaata suuresti kiittäköön,
    Sen vetten kultaa, kuusien huminaa,
    Vaan merenrantaa kernahammin
    Lempeni, lauluni nostakohon!

    Sä ranta runsas ruusuja kasvava
    Ja kulta-aaltoin aartteista hyllyvä,
    Ah, mainingit kun nostaa rintaas,
    Rintasi alla on maa ja taivas.

    Ja rintas alle silloin sä kokoat
    Sun levotonten lastesi parven taas:
    Sun helmaas hellin tuulet nukkuu
    Nauttien povesi pehmeyttä.

    Ja järvet, lammet, lähtehet, kaikki nuo
    Nyt ikävöiden virtoina vierivi
    Ja äidillisten rintais alle
    Taipuvi taivahan unelmihin.

    Ja konsa lemmen sylisi levität
    Etäiset aallot lauhtuen lähenee
    Ja, peittyen sun povehesi,
    Kullalla lastatut laivat tuopi.

    Vaan konsa rintas aartehet aukaset
    Ja ihmislasten nauttia niitä suot,
    Niin rikkahiksi köyhät kääntyy,
    Terveeksi surkeat, sairahatki.

    Ja munkin hurjan hyllyvä rintas tuo
    Jo tuutii lemmen mielehen viehkeään,
    Niin on kuin hellin povelleni
    Sulkisin impeni ihanaisen.

    Ah haihtuvainen huumaava hetki tuo,
    Kun kullan rinnan rintaansa painaltaa
    Ja rinta onkin meren pinta,
    Pohjaton nielu se pettäväinen!

    Niin onkin rintas, ranta sä rakkahin,
    Kuin äidin runsas, armas kuin impyen —
    Vaan köyhäkin ja julma on se,
    Kuin suden raatelevainen rinta. —

    Kun meri kuohuu, murskaksi hieraltaa
    Sen ranta kaikki. — Rannasta tuosta, oi,
    Sä hirmumyrskyjenkin Herra,
    Varjele merellä kulkijoita!

4. "Nouse riennä".

    Me lauloimme: "nouse riennä!"
    Siell vesillä veljien
    Ja he kuunteli rantoja pitkin,
    Vaan ken heistä ymmärsi sen?

    "Yks mieli, yksi kieli!"
    Me lauloimme riemulla taas
    Ja miljoonain sydän sykki
    Tuhatjärvien kultamaass.

    Ja me lauloimme: "siin on mahti,
    Jok ei ole kenenkään muun!"
    Ja lapsetkin paatissamme
    Ne yhtyivät laulelmin.

    Sen sattui laivakin muudan
    Sivukulkien kuulemaan,
    Ja kaikki kannella laivan
    Ne nostivat lakkiaan.

    Ja paattimme ui kuin joutsen,
    Mi suvea ennustaa —
    Ja laulumme soi kuin kiurun,
    Mi hangetkin sulattaa.

III.

Hää-lauluja.

Kosjomiehen puoli:

    Terve, terve tervehyttäjälle!
    Terve sulle kaason kanavarsi!
    Suur on sukus, heimosi heleä
    Niinkuin ympy kukassa ylinnä,
    Niin sä olet suvussasi neito.

Kaason puoli:

    Terve, terve tervehyttäjälle!
    Terve sulle suoravarsi sulho!
    Niin sä nouset kuni vankka vaara,
    Jonka päälle päivä kohoaapi;
    Tai kuin kuusi kauas kuuluvainen
    Tyvin maahan taivahasen latvoin.

Kosjomiehen puoli:

    Silmiesi sinehen sä suljet
    Ihanuuden ilman alla kaiken.
    Vartalosi viehkeän suloinen
    Veistelemä onkin luonnotarten.
    Eikä löydy neiompata neittä,
    Immempätä ilman alla toista.

Kaason puoli:

    Miehet ei sun niittoasi täytä,
    Eikä pääse pääs tasalle poiat:
    Kuuhut sinun kulmillasi loistaa,
    Olkapääsi otavata kantaa,
    Kultapilvi poskiasi verhoo,
    Siintelevi silmistäsi tähdet.

Kosjomiehen puoli:

    Huules puna on kuin sukkanauha,
    Jolla suuhus sitonut sä olet
    Ihanimmat sanat ilman alla.
    Kultakäädyt kauloasi kiertää.
    Lumen puhtahimman, pehmeimmän
    Niillä kenokaulallesi köytit.

Kaason puoli:

    Puuhka päässä sullon majavalta,
    Veran nukka varrellasi kuultaa.
    Jalassasi koppakengät kolkkaa,
    Naulassa on metsän nenän turkki,
    Punavyö ja karhun tappokintaat.
    Monella ei mointa vaatetusta.

Kosjomiehen puoli:

    Kun sä astut armas kantokenkä,
    Kulta silloin jälkehesi jääpi.
    Kun sä katsot, on kuin päivä nousis.
    Ja kun nouset nuorten kanss kisahan,
    Nouset kuni kuu keselle tähtein
    Tai kuin ruusu orjantappuroihin.

Kaason puoli:

    Kuinkas itse oot parissa poikain?
    Niinkuin lohi veden väen luona,
    Niinkuin honka katajain kesellä,
    Niinkuin sammalissa saraheinä,
    Tai kuin kirves kalsojen seassa,
    Niin sä olet poikien parissa.

Sulho:

    Ah, mun ruusu! Kiharasi kuultaa.
    Vallan niillä vangitsit mun, immyt.
    Silmäs loistaa — Lemmen nuolen niillä
    Lähetit sä läpi sydämeni —
    Ja mun mieleni on sairaloinen
    Sinun tähtes, sulo impyeni!

Morsian:

    Tuhat mullakin on tuskan mieltä,
    Tuhat mieltä tumman kuun valossa,
    Tuhat mieltä päivän paistehessa,
    Kaikki kultaseni sinun tähtes.
    Ah, sun tahdon lemmelläni kattaa,
    Jolla äiti minut kruunasi!

Sulho:

    Oi, on henkes hehkuvaisin juoma!
    Ututukkas unikahleheni!
    Virvoittavin lumi käsivartes!
    Joudu, joudu, sairas sua huutaa!
    Juota henkes hehkuvainen mulle,
    Kiharasi hajoita ja heitä
    Käsivartes valkea mun kaulaan!

Sulhoa karkoittaessa.

Pojat:

    Ha, haa, ha, haa,
    Nyt hakatkaa
    Ja poikki pojan jalka!
    Ett kanssamme
    Ei koskaan se
    Tyttöimme luona kalka!

    Ja joutukaa!
    Ja nostakaa
    Nyt kynnys korkeamma!
    Ja kuunnelkaa,
    Jos purra saa
    Tallissa orit, tamma!

    Ja viskatkaa
    Jo olan taa
    Tuo pojan puuhkalakki!
    Ja katsokaa
    Jo Otavaa
    Ja miss on miehen takki!

    Ja mimmoinen
    On kirvehen
    Ja muunkin kalun laita!
    Ja kyntiköön
    Tai kiertiköön
    Sen aura peltomaita!

    Jos kirjakaan
    On vakassaan
    Te katsokaatte kanssa!
    Ja nälissään
    Jos luota tään
    Sai mennä köyhä kansa!

    Jos tavoissans
    Ja kaiken kanss
    Viisautta vanhain noutaa.
    Jos malttaen
    Hän myötäsen
    Ja vastasenkin soutaa!

    Kas niin! ja nyt
    Hän pettänyt
    On koko poika joukon!
    Vaan palkakseen
    Hän turvakseen
    Saa sauvan sekä — loukon!

Morsianta hunnuttaissa.

    Kattakaamme kaunosemme,
    Peittäkäämme pienosemme
    Alle uutimen utuisen,
    Haljakan halunalaisen.
    Alle vaipan valjumaihin,

    Sijoihin sumuperihin,
    Ettei kuulu kullan kenkä,
    Eikä hiepsi hienohelma,
    Paista palmikko sorea
    Meidän impien iloissa,
    Kassapäitten karkeloissa!

    Kattakaamme kaunosemme,
    Peittäkäämme pienosemme
    Kunniaksi kuulun sulhon,
    Sulhon suureksi suloksi,
    Urohon ututytöksi,
    Miehen mielitiettyseksi.

    Kattakaamme kaunosemme,
    Peittäkäämme pienosemme
    Karjan suuren kaitsijaksi,
    Saajaksi satalukusen,
    Talon suuren taitajaksi,
    Kaiken kartanon eloksi!

    Kattakaamme kaunosemme,
    Peittäkäämme pienosemme,
    Painakaamme palttinahan,
    Huntuhun hukuttakaamme!
    Ei sinne emo erota,
    Eikä taatto taida nähdä,
    Silmä ystävän ylety,
    Vaikk ois neiti nääntymässä,
    Kananen katoamassa
    Alle suurien surujen,
    Apeitten mielalojen.

Morsian.

    Kuin kukkanen halaa taivastaan,
    Hän halaavi sulhoansa —
    Niin sulhonsa puhtaana taivaanaan
    Hän painavi rintahansa.
    Näin tehdä hän tahtoo päivät, yöt,
    Ja kesken jää ijän työt.

    Ja vaikka sulhonsa musta ois
    Ja syömmensä kuin pikipallo,
    Ja vaikka rinnoilla kullervois
    Vaan ontto- ja irvi-kallo,
    Hän ain sitä halaa päivät, yöt
    Ja kesken jää ijän työt.

    Ja kaikki aarteet, aatteet maan
    Muut ottakoot omaksensa,
    Kun sulhonsa omana omimpanaan
    Vaan sulkea saa povehensa.
    Ja mennä saa ikä unhottuen,
    Kun sulho on morsiamen.

IV.

Pohjatar.

    Kun tuossa, tumma neito,
    Sä seisot hymysuin,
    Niin puolellesi katson
    Mä aina ihastuin. —

    Ja tuntuu niinkuin lasna
    Mä oisin jällehen
    Ja katseleisin yöhön
    Ja tarhaan tähtien.

    Ikäänkuin ikävöisin
    Yön korkeutehen
    Ja tuhansien tähtein
    Ikuiseen onnehen. —

Matkalla.

    Hepo, hei! nyt juokse vaan
    Juokse, jotta joudutaan
    Minne?
    Henki huokaa hongiston,
    Jossa Marin mökki on —
    Sinne!

    — — Sydän, syki hiljempaan,
    Ettei immyt kuule!
    Ettei tulevatakaan
    Tulevaksi luule!
    — — — — —

    Hepo, hei, siis juokse vaan!
    Juokse, jotta joudutaan;
    Minne!
    Henki huokaa hongiston,
    Jossa Marian mökki on —
    Sinne!

Kultaseni asia.

    Oispa mulla sulle pikkusen
    Vaan pientä asiaa —
    Oi tullos mulle joutuen,
    Äl anna odottaa!
    Niin, niin ja sitten asian
    Ma suullisesti ilmoitan.

Kotimetsä.

    Istuu impi viiakossa,
    Kultarinta kuusikossa,
    Kotimetsässä komea.
    Kuuset kuului, koivut lauloi,
    Hongat korkeat humisi.
    Nosti impi nuorta päätä,
    Nosti silmeä sinistä:
    Koivut kullassa kuhisi,
    Hopeassa hongat seiso,
    Puut kaikki pyhäasussa,
    Metsät jnhlamiettehissä.

    Ihastuksin impi lausu,
    Tulituntehin saneli:
    Terve teille kotikuuset,
    Korkeat kotipetäjät!
    Terve hongat hopeassa,
    Koivut kullan koltuskoissa,
    Viidakot veran nukassa!
    Terve, terve kotimetsä,
    Puisto korkea kotoinen!
    Terve sulle, terve mulle,
    Terve tervehyttäjille!

    Vastasi salo sininen,
    Kumahutti kultametsä:
    Terve sulle, terve mulle,
    Terve tervehyttäjille!

Etsijä.

    Ja kaukoa täytyi mun tulla
    Ja näin minä mietiskelin:
    Kuvanskaan kun näkisin vielä,
    Tai äänens kun kuulisin!

    Ja mä katselin kaivot ja lähteet
    Ja tyynehet rantaset,
    Vaan kuvoansa en löynnyt,
    Ne oli sen kadottaneet.

    Ja mä kuuntelin puut sekä pensaat
    Ja heikotkin huokaukset,
    Vaan ääntänsä en minä kuullut,
    Ne oli sen kadottaneet.

    Ja taivahat maailmat kaikki
    Mä etsin ja harhaelin,
    Mä kyselin päivältä, kuulta
    Ja pieniltä tähdiltäkin.

    Ja ne oli niin kauniit ja kylmät
    Ja vaiti ne oli myös;
    Mut Koiviston enkelt ei ollut,
    Oli etsijä vaan kuin yöss!

    Ja mä olin se etsijäpoika
    Ja mä turhaan etseilin.
    Ja maailman markkinoille
    Taas tuimana palasin.

Minne lenti meidän lintu?

    Lauloi ennen lintu mulle,
    Lauloi mulle, lauloi muille,
    Lauloi kaikelle kylälle.
    Minne lenti meidän lintu,
    Kunne joutui kultarinta,
    Kun ei aamua aiota,
    Iltoa ilohon saata
    Virsillä viattomilla,
    Äänen soinnulla sorean?

    Hongat vaan on huokaamassa,
    Männyt kaihon on pidossa
    Noilla kotokankahilla,
    Linnun laulamasijoilla.

Kultani.

    Niinkuin viehkeä vuo, hopea otsainen
    Kuljet kultani vaan, metsissä harhaillen,
    Kussa kannel ja päivä
    Poves liehtovi hehkumaan.

    Vaan kun kangastelee Onnela kaukainen,
    Virtaan yhtyvi vuo, sulhoonsa neitonen,
    Onnen rannalle rientää
    Kera kultansa lintukin.

    Linnun laill pesimään meidätkin Luoja loi
    Mutta impeni viel metsissä hyppelee
    Kauriin kaltaisna, kutsut
    Kultasimmatkin hyljäten.

Yksin yössä.

    Kun yöhön päivä peittyy
    Ja unten vaippa heittyy
    Mieluinen, yli maan,
    Ei sydäntäni voita,
    Sen sielun taisteloita,
    Yön rauha kumminkaan.

    Vaan kaikki sielun vallat,
    Sen lämpimät ja hallat,
    Povessani pauhoaa.
    Ja maa ja taivas haipuu
    Ja yltyy, yltyy kaipuu
    Ja kaiken vallan saa.

    Ei unt ei päivän töitä,
    Ei päiviä, ei öitä,
    Ei mulla muutakaan.
    Kun poiss on oma kulta,
    Niin poiss on kaikki multa
    Ja tyhjää kaikki vaan.

Mun onni on kuin tuomen,
Mi kukkii joka huomen!

    Hän lähestyy kuin aamun koi —
    Ja poskipäänsä purppuroi,
    Kuin aamunrusko vainen,
    Ja rintasensa liike on,
    Kuin kauriin vilkas, vallaton,
    Ja suunsa sulavainen —
    Ja konsa koiton lainen
    On kokonaan mun impyein,
    Hän istahtaapi vierehein.

    Hän lähestyy kuin suviyö,
    Kuin rauha, riemu, konsa työ
    On loppunut ja valmis —
    Ja olentonsa uinuaa
    Ja kaipaa onnen satamaa
    Ja povensa on altis —
    Kun povensa on altis
    Ja suviöinen impyein,
    Hän istahtaapi vierehein.

    Kun alkaa ja kun loppuu työ,
    Näin aamunkoi ja suviyö
    On mulla maassa Suomen —
    Ja konsa hellin helakoi
    Mun illan rusko, aamun koi,
    Mun onni on kuin tuomen,
    Mi kukkii joka huomen — —
    — — — — —

Vuoret surkoon!

    Surun päiviä viettämään
    Me oomme liika nuoret.
    Surkoon suuret kalliot
    Ja surkoon suuret vuoret!

    Sydän niill on kivestä,
    Se surra kyllä kestää.
    Surra saa se, surkohon
    Ja meidänkin edestä!

    Meill on sydän lemmestä
    Ja hempeä ja hellä —
    Ei se tahdo itkeä,
    Se tahtoo hymyellä.

    Tahtoo, tahtoo povestaan
    Kuin lintu lehtipuusta
    Nousta, nousta laulamaan
    Ja eikä huoli muusta.

    Ei se huoli surust, ei,
    Vaan surkoon suuret vuoret!
    Surun päiviä viettämään
    Me oomme liika nuoret.

Mitä mä tahtoisin?

    Mä tahtoisin sun talohon,
    Miss ilo, riemu, onni on
    Ja valpas, puhdas henki.
    Ja konsa siihen Selma jäis
    Hän sulhon mielen lämmittäis,
    Kirkastais sydämenkin.

    Mä tahtoisin sun talohon,
    Miss enkelit ja hurskaat on
    Ja armas Herrasesi.
    Ja siellä kun sä olisit
    Mä tahtoisin, ett nostaisit
    Myös munkin vierehesi.

Anova aate.

    Kirkkautta asuntoni loisi,
    Selmani kun sisässä sen oisi —
    Huoneheni kirkkahasti hohtais,
    Katsehen kun Selman siellä kohtais!

    Syömmessäni suvi, laulu, soitto,
    Kasvoillani korkeampi koitto,
    Konsa Selma tänne astahtaisi;
    Taivon enkelitkin tänne saisi.

    Päivä, koitto, suvi, soitto elkää
    Peljätkö! Ah ällös taivas pelkää
    Kotiani! Yöhön hukkumasta
    Estä, auta, Herra, nyt ja vasta!

Elon tiellä.

    Kun kyyneleesi kirkkahat,
    Mun armahani, vuotavat,
    Ne säilyköhön kaikki!
    Ja virta niistä tulkahan
    Ja teitä virran reunahan
    Ja siltoja sen poikki!

    Kun ruusus poskipaikoiltaan
    Putoopi — niistä kohotkaan
    Kukkainen kunnas kallis!
    Vieritse silloin kunnahan
    Tiet käykään kaiken maailman!
    — En polkee sitä sallis.

    Kun vihdoin vaivut multihin,
    Siin rauha olkoon ihanin!
    Niin että ihmisrinta,
    Mi tunsi ruusus, kyynelvuos,
    Ihaillen lausuu: vasta tuoss
    On olla ihaninta.

Taistohon.

    Niinkuin virtava vuo aikakin eellehen
    Rientää, riistäen pois, mistä ei luopuiskaan,
    Vieden kaikk käsistämme,
    Vihdoin meidätkin mennessään.

    Aikaa vastustamaan emmepä liitykään.
    Aika kuitenkin vie, vaikkemme salliskaan —
    Mutta syy toki toinen
    Meidät toisiimme liittelee.

    Ajan katoavan keskellä taistelee
    Elo kuolematon, jatkaen oloaan
    Maassa polvesta polveen,
    Mutta taivaassa täydelleen.

    Meidän kautta se myös kahtaanne halajaa:
    Taivoon tai sukuaan maan yli etsimään,
    Jotta aika kun päättyy,
    Luoja lapsensa kaikki sais.

    Taivoon pyrkimys siis polvesta polveen käy
    Taivoon pyrkimys myös taistonkin synnyttää,
    Sillä suur osa tahtoo
    Täällä luopua Luojastaan.

    Kieltää taivahan työt, kansoja kasvattaa
    Synnin synkeän yön orjina olemaan —
    Kenpä tään edes sallii,
    Synnin orja se ompi myös.

    Siispä taistelohon! Kilpemme Luoja on.
    Hänpä voimia suo, henkensä meihin luo —
    Jotta polvesta polveen
    Löytyis lapsia totuuden.

Kehtolauluja.

I.

    Ja äiti lapsosen nostaa
    Unosen vierestä
    Ja itkun muiskuilla kostaa.

    Ja povens pehmeään peittää
    Pulmunsa puhtahan
    Ja katseen taivohon heittää:

    "Äsen äitisi mielen nähnet
    Helmassa taivahan —
    Ja paistavat taivahan tähdet."

II.

    Pai, pai paitaressu,
    Kääry pieni kätkyessä,
    Tukku tuutussa tupukka!
    Sua souan suositellen,
    Sylitellen sylkyttelen;
    Vaan en susien suloksi,
    Enkä ilvesten iloksi,
    Kontion kotihyväksi,
    Souan Suomeni suloksi,
    Itseni iki-iloksi,
    Koko maani maireheksi.
    Pai, pai paitaressu,
    Tukku tuutussa tupukka!

III.

    Liekku liiku,
    Kätky kiiku
    Keveästi mulla!
    Unten taika
    Levon aika
    Alkaa — Tuuti lulla!

    Oi jos aina,
    Herran laina,
    Onnes kestää voisi!
    Oi jos sitten
    Enkelitten
    Sulosoitto soisi:

    "Lapsikulta,
    Nyt on sulta
    Surun hetket poissa!
    Nyt sä vasta
    Maailmasta
    Olet onnen koissa!"

    Liekku liiku,
    Kätky kiiku
    Hellin hetken mulla!
    Kyllä taika
    Unten aika
    Loppuu — Tuuti lulla!

IV.

    En minä lastani liekuttele
    Yöllä kulkijaksi;
    Lapseni yöllä lankeais ja
    Saisi ontuvaksi —

    Saisi kauan katumaan ja
    Murtuis mielen rauha.
    Äitikin sitte kalpeneis ja
    Lakastuisi lauha.

    Onhan unta kotonakin
    Päivin vireällä;
    Petturit toisen peiton alla
    Kulkevat kylällä.

    Monta ne siellä tyttöparkaa
    Vievät kunnialta,
    Vievät siten viime ilon
    Äitiltä surevalta.

    Yö on monta viehätellyt
    Vielä pahemmaksi. —
    En minä lastani liekuttele
    Yöllä kulkijaksi.

V.

    Kotkan siivet, äänen
         satakielen,
    Sydämeni, isäs
         sankarmielen
    Soisin sulle
         sylilintuseni.
    Lentää saisit sitte
         Suomelleni.

    Kannatusta kansallesi
         soisi
    Siellä siipes, satakieles
         oisi
    Kansan kiel ja konsa
         janoaisi
    Sulo-Suomi, sydänveres
         saisi!

    Vaan kun kurjat,
         kunnottomat raukat
    Iskis Suomehen, kuin
         hurjat haukat,
    Niinkuin koski mieles
         vyöryäisi,
    Vyöryn alle häijyt
         häviäisi.

VI.

    Uni ukselta puhuvi,
    Kyselevi kynnykseltä:
    Saanko tullani tupahan,
    Katon alle astuani?
    Ukko uunilta urahti,
    Myrähytti myrryksissä:
    Oisit tullut, tarvittaissa,
    Kysyttäissä kyyätellyt,
    Oisin antanut oluet,
    Simatuopit tuotattanna!

    Äiti lauloi lapsen luota,
    Pilpatteli pienen luota,
    Luota kultasen kujerti:
    Tullos tuutuhun unonen,
    Simasuu, hunajahuuli!
    Tääll on sulle kullan kulta,
    Sylini sydänhopea!
    Sille kättä käpsähytä,
    Suuta pistä pikkuruista,
    Sitte siirräte sivulle!

    Lapsi liekussa lepävi,
    Itkeä tihuttelevi:
    Älä kutsu äitikulta,
    Älä ehtoisa emoni!
    Ei täällä emoni kulta,
    Lapsen kulta, liekun kulta,
    Simasuun siperryskulta!
    Äsken tuolla kullan kulta,
    Tuolla toisessa talossa,
    Poikki pellon naapurissa!
    Siell on pantuna oluet,
    Kaikki kannut täytettynä;
    Siellä muut jo mettä juopi,
    Simoa sipertelevi!

VII.

    Voi kun meill on sentään lysti elo!
    Parahinna pöytänä on rahi —
    Ja kun istut, isän polvi tahi
    Äitin helma hyv on istuasi,
    Karhuna kun lattiall on kasi.

    Permannoll on väliin lysti peli:
    Väliin on se pelto, niitty eli
    Meri laajin, vaahtosa, ja veno
    Kätkyesi, siin on huima meno.

    Sotisopa paras paita paha,
    Suuri sota-ase isän saha,
    Suurin toki uljas uunin koukku,
    Sotaratsu virjä liinaloukku.

    Penkin alus paras pahna sian;
    Siellä olet pieni porsas pian.
    Saavi sitte kaivo suur ja syvä,
    Mutta maitopytty hetet hyvä.

    Tervahauta piippu isän oma,
    Uunin pankko paja varsin soma,
    Pöytäloota eloaitta paras;
    Eipä sinne tohi tulla varas.

    Pirtissä on meillä vaikka mitä
    Ja me siksi rakastamme sitä.
    Pirtti on sun pieni valtakuntas,
    Jossa valvot, jossa näet untas.

    Isäs siin on kuningas ja jalo,
    Silmänsä on valtakunnan valo —
    Kuningatar jospa sitte minä
    Olisin ja — perijämme sinä!
    Voi kun meill on sentään lysti elo!

VIII.

    Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
    Taivas tummeneepi,
    Luonto tyyntyy lepohon,
    Maa jo himmeneepi.

    Haukottava hämäryys
    Pirtin pienen täyttää,
    Pärekin jo pihdissään
    Pienemmästi näyttää.

    Tuutusessa tummemmin
    Keinuu leino lapsi,
    Alkaa armas äitikin
    Tulla tummemmaksi.

    Sitte saapuu unonen,
    Päreen sammuttaapi,
    Pitkin pirtin penkkejä
    Hiljaa hamuaapi.

    Istuvaiset nujertaa
    Vitkon vuotehelle,
    Pitkälleen jo äidinkin
    Kaataa kätkyelle.

    Yö jo on ja hämynen
    Pirtti unelmoipi.
    Sirkka uunin korvassa
    Tyytyväisnä soipi. —

IX.

Poika:

    Kiuru kulta, kiuru kulta,
    Taiat taivohon kohota,
    Ilmoihin iloiten nousta,
    Vaan et taia taivahassa,
    Päällä pilvien pysyä.
    Kerran sinne saatuani,
    Sielt en sinuna tulisi.

Kiuru:

    Taian taivaassa asua,
    Oleskella onnen maissa;
    Vaan mun pakko on palata,
    Tulla taivahan talosta
    Tietä teille näyttämähän,
    Onnehen opastamahan;
    Kuinka kohti korkeutta
    Meidän pyrkiä pitäisi,
    Luoksi Luojamme kohota,
    Ikuisen suven ilohon,
    Armon suojahan avaran.

Pikku siskolleni.

    Puut valkovaattehissa on
    Ja metsät vaiti vallan,
    Maat luotu lumipeittohon
    Ja järvet jäihin hallan;
    Ja talvi taivahan ja maan
    Erottaa toisistaan.

    Vaan kun mä muistan Annasen
    Ja Annan päivän kanssa,
    Niin kaikki metsät jällehen
    On kesäpuvussansa
    Ja nurmen nukka vihottaa
    Ja taivas ruskottaa.

    Ja omenoita oksillaan
    Puut kiikutellen kantaa
    Ja kultakalasia vaan
    Vellamo veestä antaa
    Ja vesilinnut laulaen
    Ui aivan vierehen.

    Ja silitellä siipiään
    Pääskytkin pienet suopi
    Ja havukatkin kynsissään
    Meill marjasia tuopi
    Ja kukkia on täynnä maa
    Ja mettä, hunajaa.

    Oi nythän vasta yhtenään
    On lysti leikitellä,
    Ja joukkohomme leikkimään
    Käy äitimmekin hellä.
    Ja enkelitkin tulevat
    Ja meille laulavat.

    Ja silloin näämme Jumalan,
    Mi lausuu: "riemuitkaatte!
    Tää taivas on ja ainian
    Te täällä olla saatte!"
    Ah! että taivahassa me
    Jo, Anna, oisimme!

Pääskyn hautajaisissa.

    Ohi kulkevainen,
    Hetkeks tähän jää!
    Pääsky pienokainen
    Tässä levähtää.

    Koti pääskysellä
    Oli tälläkin,
    Kumppanikin hellä,
    Monta lastakin.

    Koko pohjan puoli
    Tälle helakoi,
    Koko sulo-Suomi
    Lauleloista soi. —

    Jopa lapsensakin
    Alkoi lentämään,
    Oppi laulujakin
    Yhä yhtenään.

    Silloin — voipas sentään!
    Kuoli pääsky tää —
    Muut kun linnut lentää,
    Tää vaan levähtää.

    Uneksii, ett vielä
    Laulaa lapsilleen,
    Soittaa sulomiellä
    Koko kodilleen.

    Ohi kulkevainen,
    Hetkeks tähän jää,
    Pääsky-pienokaisen
    Unta näkemään!

Ilokivellä.

    Istuimme ilokivellä,
    Päiväsellä paaterolla,
    Ääntä kuulimme kevähän,
    Suloa suvisen laulun,
    Ilman lintujen iloa.
    Kiuru ilmassa iloitsi:
    Kuu on kiurusta kesähän!
    Peippo vastahan puheli:
    Puoli kuuta peipposesta!
    Rastas riemuiten sanovi:
    Kohta on kesä käsissä,
    Viikon päästä vissihinki!
    Västäräkki väittelevi:
    Västäräkistä vähäsen,
    Tuskin tuntia tusina!
    Pääsky päätöksen tekevi:
    Minä tiedän, tien osotan:
    Päivä pääskystä kesähän!
    Kuusesta käki kukahti,
    Soitalti sorea lintu,
    Ei se ehtoja laellut,
    Eikä väitellyt väheä:
    Ilon laati ihmisille,
    Suven Suomelle suloisen.