The Project Gutenberg eBook of Pääskysen liverryksiä lapsille, by Minna Krohn

Tekijältä.
Matka.
Lasisilmät.
Elli.
Vuohi.
Tyttö ja lintu.
Pieni koulutyttö.
Pikku Pekka.
Niilo isän polvella.
Kylpy.
Lasten leikki.
Pienet teaterinharrastajat.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Pienokaiset.
Hanna.
Äiti lapsineen.
Lähteen lirinä.
Eeva ja Matti.
Kotiinpäin.
Suomen kaarti.
Lillin terveiset pääskyselle.
Pienokaisen tulo.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Kissa kokkina.
Tytön kiehkura.
Puu ja vesat.
Lampi ja koski.
Lapsi ja äiti.
Aamuhuokaus.
Koto.
Väinämöisen soitto.
Schweiz.
Kevään voitto.
Lähde ja virta.
Haudan partaalla.
Tähdet.
Äiti.
Hämärä.
Jalovalko.
Ehtoo-virsi.
Tytön rukous.
Emman tähti.
Tanssikarhu.
Haltijain laulu vetten päällä.
Postiljooni.
Syys-ilta.
Joulusatu nälkävuotena.
Köyhä kalastajan poika.
Antti ja hänen Ystävänsä.
Väinämöinen.
Kana, joka hautoi ankanpoka.
Tyhmä Jens Kristian.
Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.

Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen" nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja "Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan kirjoittamat.

    Minne aikoo pikku mies?
    Lasten-tarhaan kukaties? —
    Ei, vaan ulos maailmaan
    Ympärilleen katsomaan.

    Hän on pannut isänsä
    Juhlahatun päähänsä,
    Kädessä on sauvakin,
    Isän keppi parahin.

    Astuskelee vähäisen,
    Tulee aita etehen,
    Ja sen taakse metsää vaan,
    Kuka sinne tahtoiskaan!

    Jopa äiti huolissaan
    Ruvennut on huutamaan!
    "Pekka, Pekka, lapseni,
    Missäs olet, armaani?"

    "Tässä olen äitini,
    Älä toru Pekkaasi!
    Pekka meni vähän vaan
    Ympärilleen katsomaan."

    Vieden Pekkaa kotihin
    Äiti puhkee sanoihin:
    "Koti lasten maailma on,
    Onpa maailma verraton."

    Pohjanmaalla kaukaisella
    Asui vanha eukkonen
    Tilallansa rauhaisella
    Kanssa pienen tyttösen.

    Stiina oli tytön nimi,
    Viisi kesää nähnyt vaan,
    Vielä peukaloaan imi
    Eikä surrut tapojaan.

    Töistä mailman ikävintä
    Oli Stiinall' aapinen;
    Lukuhetket ankarinta
    Nuhdetta toi mummosen.

    Lelut, kanat, kukot, muuta
    Oli mieless' ainiaan,
    Mutta kirjan oppii uutta
    Stiina yhä kammoi vaan.

    Kerran mummon vieraisilla
    Ollessa vaan hetkisen,
    Istuu Stiina kotosella
    Mummon "lasit" koittaen.

    Aapiskirja kädessänsä
    Lukea hän koettaa;
    Kova onni! — hädässänsä
    Stiina "silmät" pudottaa.

    "Rikki! voi, se oli pahaa —
    Mitä mummo sanoopi? —
    Eikä ole mulla rahaa —
    Varmaan hän nyt toruvi".

    Pieni sydän suruissansa
    Oli vallan katketa;
    Kyyneleitä murheissansa
    Silmät vuosi tulvana.

    Mummo tuli surumielin,
    Tapaturman havaitsee,
    Vaan ei sentään sanoin, kielin
    Käpyänsä toruile.

    Vaan hän otti lempeästi
    Syliin oman kultansa,
    Itkein puhui suloisesti,
    Lohduttaen armasta.

    Vaan ei enää Raamattua
    Mummo voinut lukea,
    Senpä Stiina huomattua
    Tuntee syvää surua.

    Stiina alkoi mietiskellä,
    Pientä päätään vaivata,
    Eikö hän vois huojennella
    Rakkaan mummon huolia.

    Työhön ryhtyi hartahasti,
    Koko syksyn tutkien;
    Joulu tuli, sujuvasti
    Luki Stiina mummollen.

    Nyt ei mummo "lasiansa"
    Enää yhtään tarvinnut,
    Hänen lasisilmiksensä
    Oli Stiina muuttunut.

    "Tule nyt tänne, Ellini kulta,
    Vaattehet tahdon riisua sulta,
    Arkia varten on puku tuo!
    Kasvosi pesen, silitän tukkas,
    Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas;
    Myös punaiset kengät sä vielä saat.
    Hamehes uusi aivan on sorja! —
    Kas miten tyttöni onkin korja!
    Annappas suuta nyt mammallesi" —
    Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää.
    Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää,
    Istuu hän iloisna mielessään.
    Eipä nyt muista Eilinen muuta,
    Vaan punakenkää likelle suuta
    Armahtamatta jo nostetaan.

    Ällistellen vuohinen
    Katsoo eteens' kotvasen:
    Kuttu parka! kyllä nyt
    Lienet varmaan eksynyt?
    Mietti vuohi.

    Mutta tuossa seura lie,
    Joka perille mun vie:
    Kaksi tyttöhattaraa
    Vastaan tulla sipsuttaa,
    Mietti vuohi.

    Tytöt astui, lepäsi,
    Samaten myös vuohiki,
    Mutta onpa hauska tää,
    Ehkä puhun heille: "mää".
    Sanoi vuohi.

    "Tule, tule, partamies!
    Vuohilaumalle kenties
    Voimme sua johdattaa,
    Yksin tänn' et jäädä saa",
    Sanoi tytöt.

    Ja he vuohen mukanaan
    Veivät umpimähkään vaan.
    Ikäväks tää seura käy,
    Kun ei omaisia näy,
    Mietti vuohi.

    Jopa tuolla määkittiin,
    Nyt jo vastaan riennettiin:
    Onhan tuo se veli mun,
    Annan sulle suutelun,
    Mietti vuohi.

    Riemu nousi mahtava
    Pian koko laumassa;
    Kadonnut taas löytty on.
    Onpa syytä ilohon,
    Mietti kaikki.

    Sulo, soma lintunen,
    Miksi oot niin suruinen.
    Ett'et huoli pyynnöstäni:
    "Laula vähän mielikseni?"
    Miks' en sua ensinkään
    Luonani saa viihtymään?

    Siksi että sydämein
    Suree, armas tyttösein:
    Riistettiinhän koto multa;
    Armoa siis pyydän sulta:
    Vie mua pesään rakkaasen,
    Kyllä sitten laulelen.

    Katso pikku Nannaa vaan,
    Kuin hän nyt on iloissaan!
    Silmät loistaa, posket hohtaa.
    Mikä syy on? sanon kohta.

    Äiti hyvä Nannalleen
    Puhunut on armaalleen
    Koulusta ja kumppaneista,
    Toimist' opin rakkahista.

    Nanna hartaast' odottaa,
    Että kouluun mennä saa;
    Hattu päässä, nuttu päällä,
    Menee vaikka talvisäällä.

    Kädest' äiti taluttaa,
    Koulun pian saavuttaa,
    Jossa toiveet' suloisimmat
    Toteentuvat hartahimmat.

    Nanna siivo, nöyrä on,
    Suora, aina peloton;
    Varttuu sangen viisahaksi,
    Tulee koulun kunniaksi.

    Tästä Nannan vanhemmat
    Kiitoksensa antavat.
    Enkelitkin mielissänsä
    Hymyy Nannan nähdessänsä.

    "Älkää äiti rangaisko!
    Älkää äiti kulta!
    Rikostain ma kadun jo,
    Pyydän anteeks sulta.
    En ois suonut tosiaan,
    Mut pallo lensi ikkunaan."

    Vitsa oven rakohon
    Pääsi koreasti,
    Äiti rauhoittunut on,
    Lausuu suopeasti:
    "Totuus lasta kaunistaa,
    Ja katuvainen anteeks saa."

    Hei Soina,
    Hoi Soina,
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Nyt me kylään menemme,
    Sieltä Ainon löydämme,
    Kättä sitten paiskataan
    Suuta kauniist' annetaan.
    No, no, ptruu, ptruu!
    Katso, lintu puussa,
    Mesi-marja suussa!
    Tuolla peippo laulelee,
    Pieni lähde lirisee.
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Jo on matka kuljettu,
    Jo on kyllin keinuttu,
    Kehtohonsa kukaties
    Pyrkii pikku matkamies?
    Hei Soina,
    Hoi Soina,
    Hopeti, hopsis, hoo!

    "Hyväpä on, että lauantai tuli,
    Että myös lumi katolta suli,
    Ja Maija kylpyä toimitti,
    Sillä sen äiti jo lupasi.

    Minnekä mennyt lieneekin Maija? —
    Vai enkö mä itse kylpeä tai'a?
    Voisin kuin veljeni kylpeä,
    Josta hän aina on ylpeä."

    Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu,
    Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu,
    Lumelta kasvot jo näyttävi,
    Saipua silmäiset täyttävi.

    "Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo?
    Sienet ja saipuat käsihin saiko?
    Tuskin käänsin mä selkäni,
    Kun se jo toimehen kerkesi!"

    Maija hän toruu nyt ankarasti,
    Ja Lilli itkevi katkerasti,
    Mut taistelun jälkeen vuoteellaan
    Lilli jo vaipuvi nukkumaan.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella:
    Hän taisi soittaa nenällään
    Ja luki kirjat mielellään;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella;
    Hän taisi soittaa nenällään
    Ja luki kirjat mielellään;
    Hän taisi myöskin nukkua
    Ja unestansa tointua;
    Ja monta konstia hän ties.

    Kaarlo: Teateria leikkikäämme,
            Vaan pian jo se päättäkäämme.
    Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan
            Mun nukkein vaatteet sopimaan.
    Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on,
            Ja mieless' olen peloton.
    Anna: Niin minäkin; jos hattuni
            Vaan olis vähän pienempi.
    Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat
            Ne ovat liian avarat.
    Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait',
            Ja muista neuvot, jotka sait.
    Kaarlo: No niin.
      Anna: Nyt hiljaa.
    Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.)
            Oi tyttösein, mi kumma saatti sun
            Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein.
    Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään
            Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne.
    Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin
            On mulle suotu, suuri arvoltansa.
    Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili
            Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki.
    Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait',
            Ei täällä sillä lailla neuvota.
            (Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.)
            Se outo vaan, ett' ääni rinnassain
            Ei soimaamatta salli puhettani.
            (Ääneen:)
            No kerro nyt, mi maa sun synnytti,
            Joss' outo oppisi on saarnattuna.
    Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin,
            Ja Herra taivahan on Jumalamme.
    Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät,
            Se maa on mulle tuttu ollut muinoin.
            Ma siellä synnyin. Himo kunnian,
            Se saatti mun tän maani jättämään.
    Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan
            Ja lähti maille vento vierahille.
            Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi,
            Ja nousseen aivan suureen kunniahan.
    Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki,
            Mun armas, rakas sisareni?
    Anna: Juur Salon Annikki ma oon.
            Olisko totta? Heikki veljeni! —
            (He syleilevät toisiansa.)
  Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme,
            Ja maamme onnea vaan etsikäämme.

    Jää hyvästi, mun metsäni,
    Nyt kanssa pienten lintuisi!
    Ja laaksot armaat, vihannat,
    Myös honkapuiset kukkulat.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää hyvästi, — mun lähteeni,
    Sä ynnä kirkas pintasi!
    Sun rantas, nurmes suloiset
    Ja ulpukkasi pienoiset.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää, paimeneni, hyvästi,
    Niin myös sun sulotorvesi!
    Ja lehmäin kelloin tiukunta,
    Ja puussa käen kukunta.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää, aamurusko, hyvästi,
    Jää, armas suvi-iltani!
    Ja kaikki leikkikumppanit,
    Myös leppäkertut kaunihit.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Kun työssä talven olla saan,
    Ma sua muistan ainiaan;
    Mun suveni, sä suloinen,
    Sä mua muista samaten!
    Oi, terve taas, oi terve taas!

    Kas joulu lahjoinensa
    Jo jälleen lähenee.
    Ja isät, äidit puotiin
    Miehissä tulvailee;
    Mut pienet lapsukaiset
    Vai nekö kotiin jää?
    Ei suinkaan. Kiiruhtaapi
    Myös ulos joukko tää.

    Vaan lapsille ken rahaa
    Ja neuvojansa suo?
    Sen tietävät he kyllä,
    Ne menee vaarin luo;
    Tääll' kukkaro jo heltyy,
    Ei puutetta nyt lie,
    Ja neuvon mukaan suoraan
    Tie "Ekberg'ille" vie.

    Mut vaari vakaa, vanha,
    Hän jääpi kotihin,
    Hän polttaa piippuansa
    Ja katsoo "lehtihin".
    Ja lapset, sydämmessään
    Vaaria kiittäen,
    On joulupuuhissansa,
    Kyll' ymmärtänet sen.

    Hanna oli sievä keijukainen,
    Äidin ilo, kodon kirkas tähti,
    Mutta lyhyt oli onnen päivä,
    Sillä täältä varhain pois hän lähti.

    Miks' niin pian leivon laulu lakkaa?
    Miksi hiljainen on puron juoksu?
    Miks' ei aamun rusko kauvan kestä?
    Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?

    Vastaus on meidän povessamme,
    Kuiskaa lohdutusta suloisesti:
    "Mitä täällä onpi katoovaista,
    Siellä pysyy ijankaikkisesti."

    Äidin pieni keijukainen
    Vielä syliss' astuu vaan,
    Eikä liioin siellä pysy
    Avutt' äidin jaloillaan.

    Mutta aika vierii, kuluu,
    Luota äidin karkailee
    Pienokainen kasvanunna,
    Ulos mailmaan astelee.

    Silloin äiti hartahasti
    Rukoileepi ainiaan,
    Askeleet ett' olis pojan
    Suodut hyväks isänmaan.

    Vaikka olen pienoinen,
    Onnea ei puutu;
    Yöt ja päivät lirisen,
    Eikä mielein muutu.

    Taivaan valo suloinen
    Onpi mulle suotu;
    Kedon nurmi armainen
    Mulle majaks luotu.

    Kukat Suomen lukuisat
    Puolelleni taipuu:
    Ilman linnut armahat
    Helmoihini vaipuu.

    Kyllä talvi raivokas
    Mua sorteleepi:
    Kevät sentään armias
    Mua muisteleepi.

    Vapahana juosta saan,
    Mikä mua estää?
    Kauvan nautin, nautin vaan,
    Kyllä kesä kestää.

    Silloin Suomen pienoiset
    Luoksein tulla voivat,
    Heille aaltoin vienoiset
    Tervehdystä soivat.

    Äiti riensi leipomaan,
    Pienet rupes huutamaan,
    Isä heijas, rallasi,
    Kaksoisille lauleli:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Kuka teidän käski tänne tulla".

    Nukkui vihdoin molemmat,
    Silmät umpeen painoivat,
    Isä pöydän äärehen
    Istuu kohta miettien:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Jopa Nukku-Matti taisi tulla".

    Vieläpäs! kas veitikat
    Jälleen silmät avaavat,
    Eeva laulaa vallaton,
    Rientänyt kun syliin on:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Kas ei Matti huoli luokses tulla".

    Hepo, hevosein,
    Nopsajalkani,
    Näytä taitosi,
    Riennä kotiinpäin!
    Siellä lepoa
    Saamme nauttia.

    Siellä armaani
    Vartoo tuloain
    Askaroiten vain.
    Siellä veljesi
    Sua kaipailee,
    Potkii, hirnuilee.

    Siellä leimuaa
    Tuli iloinen;
    Ruoka kultasen
    Pöytää koristaa;
    Sinä seimestäs
    Löydät heiniäs.

    Saanpa kallistaa
    Pääni väsyneen
    Lepoon suloiseen;
    Ira, la, la, la, laa.
    Sinä samaten
    Vaivut unehen.

    Kuu jo kumottaa,
    Yö on joutunut,
    Luonto nukkunut.
    Tra, la, la, la, laa.
    Hepo hevosein,
    Joudu kotiinpäin.

    Hepo hevosein,
    Nopsajalkani,
    Näytä taitosi,
    Riennä kotiinpäin;
    Siellä lepoa
    Saamme nauttia.

    Kun sota Turkinmaalla
    Jo riehui parhaillaan,
    Ja viattomain veri
    Vuos' siellä tulvanaan,
    Niin silloin miehet meidän
    Myös riensi rivihin,
    Ja moni isä jätti
    Nyt vaimon, lapsetkin.

    Laps' kotinurkassansa
    Vuodatti kyyneleen;
    Pois läksi isä armas
    Kentiesi ijäkseen.
    Mut povehensa painoi
    Nyt äiti surunsa,
    Ja hiljemmin kuin ennen
    Hän kätki kaipuunsa.

    Sodasta kuului sana:
    "Teidänpä kaartikin
    Muassa ottelossa
    Ol' Gorny Dubniakin,
    Kun vankka Suomalainen
    Se hakkas päälle vaan; —
    Mut moni sentään kaatui
    Sotahan ankaraan".

    Ja toinen sana kertoi:
    "Kun yli Balkanin
    Kovassa pakkasessa
    Miehissä mentihin,
    Ei ollut leipää tarpeeks',
    Ei myöskään vaatteita,
    Vaan nälän, kylmän vaiheet
    Nyt saatiin kokea".

    Sanoma kuului kolmas:
    "Miehenne joukottain
    Uhriksi taudin joutuu,
    Mink' ennättävät vain;
    Ja hiljallensa hiipii
    Jo kuolo monen luo,
    Ikuista rauhaa tarjoo
    Ja väsyneelle suo".

    Sill'aikaa rauha tehtiin
    Ja sota lakkasi,
    Ja harventuneet rivit
    Kotihin palasi;
    Myös joukko meidän pieni
    Läks' paluumatkallen,
    Ja uupuneena saapui
    Se kotimäellen.

    Ja Suomi armas jälleen
    Tervehti miehiään
    Ja tarjos kotilieden
    Palkaksi vaivan tään;
    Nyt vaimot, lapset sulki
    Syliinsä armaisen,
    Ja haavat sydämmitten
    Taas meni umpehen.

    Oi, mitä kuulin!
    Oliko, armas,
    Suloista ääntäs,
    Pääskyseni?
    Kauvan sä viivyit
    Etelä-mailla;
    Kuitenkin kiitän,
    Että sä muistit
    Ystäväsi.
    Täällä on talvi,
    Pakkasen viima,
    Suvia sentään
    Odotetaan!

    Silloin sä kiidät
    Veljies kanssa
    Pohjolan maille
    Lillisi luo!
    Rakennat täällä
    Pesäsi pienen,
    Laulelet laulus
    Riemukseni!
    Mutta mä täällä
    Rukoilen Herraa,
    Ystävä, sua
    Varjelemaan.

    Kun oli talven valta
    Tuo jäinen särkynyt,
    Ja pitkän unen alta
    Taas kevät elpynyt:
    Niin nyykäytti päätään
    Jo rannan kukatkin,
    Ja heille suutelonsa
    Soi puro armahin.

    Ja kukkasille rannan
    Pien' joki lausui näin:
    Ma lainan teille annan,
    Mun pienet ystäväin!
    Se kasvoi helmastani,
    Se onpi lapsi maan,
    Vaan taivahasen kuuluu
    Sen henki ainiaan.

    Ja eteenpäin se juoksi,
    Tuo valpas puronen;
    Mut rantaan kukkain luoksi
    Jäi lapsi armainen.
    Ja kukkasesta kukkaan
    Ol' riemukulkunsa,
    Ja äidin helmaan viimein
    Se päätti matkansa.

    Oi, riemu taivahinen!
    Oi, autuus verraton!
    Tuo vaimo onnellinen,
    Mi äidiks tullut on! —
    Ja vasten rintaa sulki
    Hän aarteen kaivatun
    Ja silmä silmään taipui
    Ja sielu sieluhun.

    Vai vuoden vanhako olet nyt?
    Oi, lastansa armahaista
    On äiti hellästi holhonut;
    Ja siipeins' alla hän suojellut
    On käpyä pienokaista.

    Ja "mamma" lapsensa lausumaan
    Saa äidin rakkaus varhain;
    Ja pienet jalatkin taipumaan,
    Kun pitkin tuoleja johtaa vaan
    Saa äiti lempeä parhain.

    Tuo ruusun-hohtava pieni suu,
    Se armaasti hymyileepi;
    Kentiesi nauruunkin asettuu,
    Kun veli, sisar tai joku muu
    Sun kanssasi leikitseepi.

    Mut lapsuus vierivi suloinen,
    Ja "pikku" mieheksi varttuu,
    Ja isänmaa, tuo armainen,
    Työn vaatii lastensa kaikkien;
    Siit' onnea sille karttuu.

    Kyll' ääntä rakkahan isänmaan
    On "pieno" kuuleva varhain;
    Kun pari kymmentä kuluu vaan,
    Hän seisoo vahtina Suomenmaan
    Ja on sen pojista parhain.

    Riens' aamulla Liisa torillen,
    Mutt kotona kissa poloinen
    Nyt herää aamu-unestansa
    Ja luulee seurassa olevansa:
    "Miu, miau, hyvää huomenta!
    Muistatkos, Liisa, suurusta?
    Ma nälkään näännyn, usko se vain,
    Kun eilen ruuatta olla sain".

    Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,
    Ja kovin on Missinen onneton.
    Mut silmät kun oikein auki saa,
    Hän padan liedellä oivaltaa,
    Ja aate jättiläis-suuruinen
    Nyt valtaa mielen Missisen:
    "Ma pukeun Liisaksi paikalla
    Ja häärin emännän toimissa".

    Ja neitsyn huiviin ja hameesen
    Nyt pukeutuu herra Missinen,
    Ja padan etehen asettuu
    Niin arvokkaana kuin joku muu:
    "Mut täytyyhän kokin maistella
    Eik' ateriaansa pilata".
    Vaan kova onni! — jo kolkuttaa,
    Siis täytyy meidänkin lopettaa.

    Sitoo seppelettä impi,
    Siihen kiertäin laakson liljat,
    Nurmen ruusut kaunihisti
    Yhdistäen sitoelmaan.
    Varsin sievään ruusut taipuu
    Liljain vieress' ollaksensa,
    Suloisesti levitellen
    Kumpaisetkin tuoksuansa.

    Tuli poika tytön luokse
    Kyselevi neitoselta:
    "Mikä aatos onpi siinä,
    Mikä johti päätöksesi,
    Ettäs olet laakson liljat
    Ynnä nurmen sorjat ruusut
    Seppeleeksi sommitellut?"

    Vastaten nyt tyttö lausuu:
    "Pelko Jumalan on liljat,
    Ruusut ovat rakkautta
    Kallihisen isänmaahan.
    Niissä onpi esinettä
    Hartauden, toimen mulle
    Koko elin-ajakseni,
    Vielä hautaan vaipuessa."

    Käsin hellin siemen oivallinen
    Pantiin maahan, peitettihin.
    Ehti tuskin päivä paistaa,
    Kaste-kyynel kylvetellä
    Maata, missä siemen piili,
    Ennenkuin jo vesa kaunis
    Ihasteli valon ihanuutta.

    Tuli taimi puuksi vähitellen,
    Oli kaunis kuni neito,
    Ihana kuin metsän impi,
    Muita oli puita suloisempi.
    Jo sen siimehessä käki kukkui,
    Linnut lauloi lemmestänsä,
    Paimen siellä suudelmansa
    Punastuen antoi armaallensa.
    Tuli vaihetellen kesät, talvet,
    Nopeasti vieri vuodet,
    Jopa myrsky monta kertaa
    Oli puuta säälimättä lyönyt.

    Iski kerran ukkonen sen kylkeen,
    Repi oksat, särki varren.
    Puu jo päätään kallistavi
    Hiljaan odottaen kuolemaansa.
    Mutta kumma! — vesoja nyt nousee
    Kaunihia, tuuheoita —
    Emäpuuta ympäröimään,
    Aivan kuni lapset äitiänsä.

    Kansat suuret, polvikunnat kuolee,
    Tuonelaan ne kutsutahan,
    Jättää heidän täytyy kaikki,
    Mutta uusi suku kasvaa,
    Häärii heidän rinnallansa,
    Herättäen toiveet suloisimmat,
    Vanhempien vaipuessa hautaan.

    Syvistä aatteista
    On lampi meluton
    Kuvaus hiljainen,
    Opiksi nuorison.

    Ja koski pauhaten
    Kuin myrsky ainaki
    Se puhuu neuvoen:
    Oo valmis työhösi!

    Kun ensin hartaasti
    Sä mietit asiaa,
    Niin sitten vakaasti
    Voit työsi aloittaa.

    Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta,
           Kyllä jo arvaan:
           Jumala tahtoo minusta miehen
           Tueksi sulle.

    Kun aamutähti kirkkahasti loistaa,
    Ja päivä armainen yön sumut poistaa,
    Ma puolees käännyn, rakas Isäni,
    Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!

    Ma olen rauhan unta jälleen maannut,
    Ja armaan valosi taas nähdä saanut;
    Se ansiosi on; oi, Herrani,
    Mun sydämeni Sua kiittävi.

    Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu,
    Ja voimaa sua seurata jo puuttuu,
    Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan
    Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.

    Kyll' olen kurja ansioita vailla,
    Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla
    Sun luokses tulla, Totuus, Elämä,
    Sä sentään et voi mua hyljätä.

    Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä
    On sydän hukkumaisillansa täällä,
    Sä mua tue, neuvo, ojenna,
    Ja tietä oikeata osoita!

    Oi, että Sulle uhrata ma voisin
    Mun elämäni kokonaan, niin oisin
    Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla
    Elämän lyhykäisen tuolla puolla.

    Kun sitten joutuu illan kultahetki,
    Ja päättyneet on päivän puuhasetki,
    Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa
    Ja voimaa taivaallista povessa.

    Oi, koto armas, suloinen,
    Ma sydämessä laulelen
    Niin usein ylistystäsi, —
    Miks' en mä sitä sanoisi?

    Sä annoit mulle elämän,
    Mull' olit suoja lapsuuden,
    Ens' askeleeni johdatit,
    Mua siipeis alla varjelit.

    Kun äidin helmaan pakenin,
    Ol' siellä turva parahin;
    Hän poisti surut haikeat
    Ja silmäin taasen loistivat.

    Ken oli isän vertainen,
    Niin ylevä, niin herttainen,
    Niin jalo, suora, vakava?
    En miestä moista tiennyt ma.

    Mun sisarein ja veljeni,
    He kyllä kanssain riiteli;
    Mut kiista, sopu olivat
    Meill' aivan yhtä rakkahat.

    Vaan päivät ovat lapsuuden
    Jo multa menneet maillehen;
    Nyt myrsky usein raivoilee
    Ja kodon rauhaa häiritsee.

    Edestä kodon eläisin
    Ma mielelläni kauankin,
    Vaan isänmaa on kalliimpi,
    Sen eestä kuolla kelpaisi.

    Hongikossa sulo-ääni kaikkuu
    Väinön kaunihin kantelen.
    Kauvas soitto-säveleensä raikkuu
    Yli vuorien, vesien.
    Laulu voimallansa luonnon lumoaa,
    Surun, huolen, murheen yli voiton saa,
    Sointuisuutta se synnyttää
    Ja sydämiä kaikkein miellyttää.

    Järven laineet hiljaan aaltoellen
    Esiin Vellamon kantavat.
    Tapiolan immet kainostellen
    Joka oksalle istuvat.
    Ilman sankaritkin alas laskeutuu,
    Pienet laululinnut myöskin kokoontuu,
    Eivät pedot nyt puutukkaan,
    Soittoa Väinämöisen kuullessaan.

    Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli
    Yli rakkahan isänmaan!
    Voittaos sä Suomen kansan mieli,
    Puoleks' ei, mutta kokonaan!
    Juurru kiinteästi joka sydämeen,
    Kasva siellä tammen lailla vitkalleen,
    Ole vapaa ja peloton,
    Sun voittos kerran loistavainen on!

    Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin
    Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin?
    Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa,
    Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset
    Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet,
    Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee,
    Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa,
    Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa?
    Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin,
    Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee
    Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee?
    Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi?
    Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi?
    Sa muistat sen?

    On kevät, talvi kauan taistellut —
    Kuin sotasankarit niin hartaat,
    Ja voittoon kumpikin on uhrannut
    Voimansa ylevät ja parhaat.
    Vaan talvi uupuneena nyt
    On vallastansa erinnyt.

    Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu
    Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää;
    Jo kukat maasta kohta puhkeutuu
    Ja kaste timantteina kiiltää:
    On puutkin hiirenkorvallaan,
    Ja linnut kotomatkallaan.

    Sä sulokevät, joudu luokseni
    Ja särje talven jäinen valta!
    Mua virvoittakoon vienot tuulesi
    Ja nostakoot mun tuskain alta.
    Tuo jälleen mulle enkeli,
    Mi sydämestäin pakeni!

    Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa,
    Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa
    Sen pintaan aallottaret vienot painaa,
    Kun valon sille päivän säteet lainaa.

    Vaan virta koskinensa kohiseepi
    Ja rajutuulten kanssa raivoileepi,
    Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu,
    Se on kuin taisteluita varten luotu.

    Ja minä! miks'en ole lähteenlainen?
    Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen?
    Ma miksi oon kuin virta koskinensa,
    Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?

    Sä olet taistelua varten luotu,
    Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu,
    Vaan katso lähteesen! se alkus ompi,
    Se sulle onnen jälleen antaa voipi.

    Kevään vieno hengähdys virvoitusta
    Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa,
    Mulle jälleen kuiskata lohdutusta
    Vieressä haudan.

    Rauhan löysit, taattoni armahainen,
    Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa
    Toivotonna; maailman myrskysäistä
    Nukkuos poies!

    Haudallesi, keskelle kukkasien,
    Länsituuli lempeä vaipukohon,
    Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle
    Ikuisen rauhan!

    Iloissansa Fannynen
    Katsoi tähtiin, lausuen:
    "Monin silmin Jumala
    Katsoo Fannyä!"

    "Jumala on täälläkin,
    Fanny! katso kukkihin!
    Niistä silmäin Jumalan
    Näemme loistavan".

    "Äiti, nytpä Jumala
    Eessäin seisoo kirkkaana;
    Silmistäs Hän katselee
    Mua, hymyilee".

    Lapseni, sulje,
    Sulje silmäsi vaan;
    Hiljaa aivan
    Laulan sun nukkumaan.

    Kyllä mä valvon:
    Nuku mun Helmini;
    Kaukana kerran
    On ehkä äitisi.

    Sitten kun itket,
    Muistele valvojaa,
    Mi nukkumahan
    Sinua tuudittaa.

    Hämärä onpi kolkko,
    Ja myrsky se riehuvi;
    Kuin siivet merilintuin
    Nyt laineet liehuvi.

    Vaan mökissä kalamiehen
    On valo vienoinen,
    Ja ruutuun painettuna
    On kasvot pienoisen.

    Lähellä lasia aivan
    Sen silmät tuijottaa,
    Kuin näkisivät hahmon,
    Mi esiin pujahtaa.

    Ja väikkyen varjo äidin
    Mökissä liikkuvi,
    Se kohoo kattoon asti
    Ja taasen laskeupi.

    Mitä pienoiselle kertoo
    Tää myrsky ja musta yö?
    Mitä meren kertovi aalto,
    Kun rantaa vastaan lyö?

    Ja miksi meri tuima
    Ja tuuli, kun raivoaa,
    Sydäntä koskevat äidin
    Ja posket kalventaa?

[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]

    Kukkuloille Alppien
    Sijas sait sä Jumalalta,
    Jalovalko; lumen alta,
    Yksin, kevät-ilmatta
    Lepäät vuoren helmassa.

    Siellä, missä salamat
    Leimahtelee taivahilla,
    Missä vuohet iloisat
    Hyppii vuorten laitehilla,
    Missä väijyy kuolema,
    Kukoistat sä puhtaana.

    Näin sun kerran illalla —
    Ihanamp' et ollut milloin,
    Jyrkän paikan reunalta
    Sinut tempasin ma silloin,
    Sinut, kaino kukkanen,
    Koristus sä Alppien!

    Kuten sinä, ihminen
    Taistelunsa taistelevi,
    Katsoo ylös taivaasen,
    Yksin Herraan luottelevi,
    Jättäin Hänen haltuunsa
    Oman mielivaltansa.

    Jo päivä laskee, kuitenki
    Luonamme olet alati,
    Ja nukkuissamme, Jumala,
    Sä olet yömme vartia!

    Ja Herran siipein varjossa
    On maat ja kylät levossa,
    Myös hyväin lasten turvaksi
    On enkelit ain' avuksi.

    Ken Herran käskyt noudattaa,
    Hän suloisesti maata saa;
    Hän nousee jälleen iloissaan
    Ja kiittää Isää ainiaan.

    Ma lankean sun ristis juurehen,
    Ja nostan silmäin tykös rukoillen:
    Oi, Herra, älä hyljää lastasi,
    Suo rukouksein nousta luoksesi!

    Niin kirkas onpi tähtiloistosi,
    Ja orjantappurat on kruunusi.
    Suo, että sua oikein rakastan,
    Jok' armos annoit mulle runsahan!

    Mun itse ostit synninvelasta,
    Et antanut mun eestäin hopeaa,
    Sä henkes annoit, lahjan kalliimman,
    Elämän mulle lupaat voittoisan.

    Kas, pelossa kun tulen eteesi,
    Niin köyhä, kurja kuin ma olenki,
    Sä avaat sylisi, ja minä saan
    Sun luonas armon, rauhan armiaan.

    Sun oma veres puhdistaapi mun,
    Ja haavojesi puoleen kallistun, —
    Mun Jumalain, en päästä sinua,
    Jos et sä vielä siunaa minua.

    Oi, tutki, olenko sun omasi!
    Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni,
    Oi, että hiljaan voisin rukoilla,
    Ja aina silmäis eessä seisoa!

    Mit' onpi mailma, mitä kultansa,
    Jos sinä vaan voit mua rakastaa?
    Itsessäin tunnen rakkautesi,
    Siit' antaa vakuutuksen sieluni.

    On maasi rikas, suloistapa ois,
    Jos onnellisna siinä elää vois,
    Vaan verrattoman suloisempana
    On elämä sun luonas. Jumala.

    Eloni olkoon palvelustas vaan!
    Sä siihen anna Henkes ainiaan!
    Mun sieluin majailla suo taivaassa,
    Sielt' onpi voima, voitto joutuva.

    Ja tyyni, pyhä silloin olisi
    Mun elämäni kuni sabbathi,
    Mun yhä paremmaksi huomaisit,
    Ja tekos mielelläsi näkisit.

    Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen
    Ja tuuli lauloi surusävelen,
    Vaan rauhaa oli tytön rinnassa
    Ja taivaan ovi hälle avoinna.

    Taivasta kohti katselen,
    Kun päivä laskee jällehen,
    Minulla tähti siellä on,
    Niin kirkas ja niin nuhteeton.

    Se ompi katse isäni,
    Ei nähnyt häntä silmäni,
    Hän täällä viipyi ajan vain,
    Ja lähti, mailmaan tullessain.

    Hän seuraa mua ainian,
    Ja viittaustaan tajuan,
    Kun tähti välist' ainaki
    On tavallista kirkkaampi.

    Taas sanani ja tekoni
    Jos olleet ei, kuin pitäisi,
    Jo silmästä sen tähtösen
    Ma keksin surukyynelen.

    Kun tähti oli suruissaan,
    Ma mietin itsekseni vaan:
    Mun tähteni en salli, en,
    Ett' onpi taivas murheinen.

    Se toki leppyi jällehen,
    Sill' illalla, kun hartaasen
    Ma rukoukseen turvasin,
    Sen hymyä taas oivalsin.

    Oi, tähti! suo, ett' kuvastan
    Sun kirkkauttas ainian,
    Jos sitten hymyyt minulle,
    En punastua tarvitse.

    Kun elämäni aurinko
    On rauhan maille mennyt jo,
    Sä johdat mua luokse sen,
    Mi ystävä on orpojen.

    Kun karhu, päässyt kahleistansa,
    Jo metsään palas jällehen,
    Hän tanssitaitoansa veljillen
    Nyt näytti takajaloillansa.
    "Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!

    Jos lystääpi, niin matkikaa.
    Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi,
    "Se konsti, joskin olisi
    Se harvinainen, vaikea,
    Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."

    Kuin vesi onpi
    Ihmishenki:
    Taivaasen nousee,
    Ja alas maahan
    Se jälleen vaipuu
    Iäti vaihtuin.

    Kallioseinän
    Korkeudelta
    Kun virta vierii,
    Se vuorta vastaan
    Niin ihanasti
    Utulainein lyö;
    Ja suudeltuansa,
    Se piillen, hiljaa
    Nyt lankee
    Syvyyden helmaan.

    Putousta
    Jos kohtaa paasi,
    Se vierii äissään
    Astehittain
    Manalaan.

    Jo tyyntyneenä
    Se nurmilaaksoa kiertää,
    Ja järven peilihin
    Katsovi tähdet
    Muotoansa.

    Tuuli on laineen
    Lemmikki armas;
    Se vaahto-aallot
    Pohjasta nostaa.

    Ihmisen henki.
    Sa oot kuni vesi!
    Ihmisen onni,
    Kuin tuuli sa oot!

    Kevät-yö ol' suloinen;
    Pilvet hopeaiset
    Heitti kukkakummuillen
    Varjot liehuvaiset.

    Metsä oli levollaan;
    Autiolla tiellä
    Kuutama se yksin vaan
    Valveell' oli vielä.

    Hiljaa kuiskas tuulonen,
    Kun se kevätlasten
    Kulki makuuhuoneesen,
    Noiden armiasten.

    Tyyni oli laaksossa
    Puron pienen juoksu;
    Sillä ylen ihana
    Oli kukkain tuoksu.

    Mutta postiljoonini,
    Ruoskaa heilutellen,
    Vuoret laaksot kulkevi
    Torveen puhallen.

    Neljän hevon uljahan
    Kaviot ne kaikui
    Läpi metsän vihannan,
    Että vuoret raikkui.

    Vainioiden ohitse
    Joutuin jouduttihin,
    Unelmina taaksemme
    Kylät jätettihin.

    Tuolla oli kirkkomaa
    Keskell' ihanuutta,
    Sepä mieleen vakavaa
    Tuotti totisuutta.

    Kirkonseinään nojaten
    Seisoi soma risti,
    Jossa kuva Kristuksen
    Kohos kaunihisti.

    Mies näin kulki kulkuaan,
    Vihdoin vaipui huoleen;
    Pidättipä hepojaan,
    Katsoi ristin puoleen:

    "Hengähtäkööt heponi
    Hetken kukkulalla!
    Tuolla virkaveljeni
    Lepää turpeen alla.

    Se ol' oiva kumppani!
    Muistanpa ma aina,
    Kuinka torveen puhalsi
    Kelpo veikko vainaa.

    Tähän aina seisahdan,
    Maassa lepääjälle
    Mielilauluns' puhallan,
    Tervehdykseks' hälle".

    Sävelet hän lähetti
    Tuonne torvellansa,
    Että niitä kuulisi
    Veli haudassansa.

    Vuoren kaiku ihana
    Hälle toi ne jälleen;
    Vastasiko vainaja
    Näin nyt ystävälleen?

    Edespäin nyt mentiin vain
    Pitkin seudun teitä,
    Kauvan kuulin korvissain
    Torven säveleitä.

    On ilta pimeä, valju
    Ja ankara myrskysää.
    Kuin siivet valkean allin
    On aallon vaahtopää.

    Vaan majassa kalamiehen
    On valo, mi tuikkivi,
    Ja lapsonen ikkunasta
    Merelle katsovi.

    Hän likemmin ikkunata
    Vaan painavi kasvonsa,
    Kuin etsisi silmä kaukaa
    Kaivatun haahmoa.

    Ja liikkuvan vaimon varjo
    Se huoneessa kuvautuu.
    Nyt levotonna se nousee,
    Taas istumaan laskeutuu.

    Oi mitä raivosa myrsky
    Yön tullessa kertoilee,
    Kun kurjan ikkunan läpi
    Se lapselle haastelee?

    Ja mitä raivosa myrsky
    Nyt äidille ennustaa,
    Kun puna poskilta poistuu
    Ja askeleet horjahtaa?

Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen, kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään, sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.

Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko, keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.

"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.

Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa, pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää, niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."

Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai nauramaan.

Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti — poltti niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja suuteli häntä.

— Mitä se oli? — äidin suutelokin poltti! — Helmi säikähtyi, pisti pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta — kuinka julmaa! — peitto poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! — Ei Helmi parka saanut unta!

"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka armahtivat meitä!" — Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät! Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.

Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä joulu on meille tuonut!" — "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on ruokaa, syö, armas äitini." — Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut, tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään kuollut".

Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa. Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla vehnärinkeli kädessä — aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin tee-pöydällä olivat olleet — ja lapset näyttivät niin onnellisilta, että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä, omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.

Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? — Niin, kaikki nämä makeiset olivat aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat — ja katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat samanlaiset kuin isän antamat.

Helmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset panivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut. Hän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset suinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että joulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja sanoi: "Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja mitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat, olisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?"

"Mutta nyt olemme kotona", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä kiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä lapsia tuvassa. — "Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi ovat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että sydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!" lisäsi hän vielä ja suuteli Helmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi, että tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä — mutta ukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla ja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. "Äiti, äiti", sanoi Helmi, halaten äitiänsä. "Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen säästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?"

Surullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen kyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: "Minä luulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti pienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä unohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa".

Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu metsässä? — Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa niin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja kirjoja? — mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan, eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä onkia ja syödäkin — mutta aapista oppia — ei puustaviakaan.

Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä. Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.

"Saarna on liian pyhä siksi", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän kerran isältänsä että pääsisi kouluun.

"Kouluun", sanoi isä, "onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän tarvitse lukea osata."

Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä, ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä, sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.

Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen, ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko kouluajan.

Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle, Wittenberg nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli tohtori Luther par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori Melanchtonilta. — Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta. Sentähden alkoi hän jo Wittenbergissä kääntää tätä pyhää kirjaa Suomeksi, että kaikki Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, Kustaa, oli jo silloin ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki painettavaksi. — Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun. Sentähden kirjoitti hän ensiksi suomalaisen aapiskirjan. Helppo on ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät aan ja been, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin virren tai Isämeidän selvästi lukea. — Vielä toimitti Mikael toisen kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan, mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. — Lopuksi tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre tässä maailmassa.

Tahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä sitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä myöskin, että jok'ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja lukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli, joka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. — Onhan moni muukin tehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia heitä muistaa; mutta jos joku kysyy: "Kuka opetti Aapis-kukon Suomessa munimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa Jesuksen syntymisestä?" — niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan osata vastata: "Sen teki Piispa Mikael Agricola, köyhä kalastajan poika".

Jos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai kylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista Ystävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä, sillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen saanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse pienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään muuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää syöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja opetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei toista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli kuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös asui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta tuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat nenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti opettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin hyvin, ett'ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi, oli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat jäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett'ei siellä nyt ollut lasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut ajoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun, katselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle päin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti itse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita kiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan hänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen ja huusi kovalla äänellä: "Ystävä! Ptruu! ptruu!" — Ystävä laski turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki muut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon. Kyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä olivat ylpeät kuin kuninkaat.

Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? — se oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan, niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Ystävä, hei!" — Ystävä kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti piiskaansa ja huusi myöskin: "Hei, hei!" — mutta Ystävä, joka käsitti kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä kotiin taas.

Kerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse viedä sen kaupunkiin ja "alla päin, pahoilla mielin", kävi mies matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi talon-isäntä, "se on hyvä hevonen". Antti pyysi että saisi edes sitä katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui, raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi. Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: "hyvästi, Ystävä, mene nyt talliin!" — Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin perästä. "Mitä se on", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa. Anttikin vielä kerran sanoi: "mene talliin, Ystävä, mene talliin"; mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin rahat ja antoi Ystävän mennä.

Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli onnellinen.

Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on, ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu, vaikka Antti huutaa Ptruu!

"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt", sanoi auringon-säde eräänä aamuna. "Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi syvää viisautta honkain nuorille sydämille".

"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet tytöt, — "ja Väinö-ukosta", sanoivat pojat.

"Lähdetään vaan, eikö niin?" sanoi Hymy. "No, vieläkö sitä miettisimme, lähdetään vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan honkain juhla-saliin.

"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. — "Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo vanha puu, — muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita? — tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan auringon-säde muistaisi häntä suudella". Mutta samassa antoikin auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka hän silloin oli paljon suuteloita saanut, — olipa hän saanut muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi, jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyllä lapsuuden päivät kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli minulle kuitenkin ukko Väinämöinen", ajatteli vanha puu, ja pari kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän sanoi: "Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?" — "Tahtoisimme, tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. "No, mitäpä tuosta, juttelen siis", sanoi vanha puu.

Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja vanha puu aloitti:

"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo oli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en ole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka juuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja koko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin olen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte nähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat alas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? — En taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. — Paljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme, hedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat, rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa ainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä sitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua hänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi sentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei löytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi."

"Kyllä minä kanteleen tunnen", sanoi Aino. "Semmoinen riippuu seinässä vanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi; sillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä sanonut". — "Kyllä mekin sen tunnemme", sanoivat kaikki muut lapset. — "Hyvä, hyvä", sanoi vanha puu ja jatkoi:

"Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?" — "Tiedän minä sen", sanoi Matti ja kertoi: "'Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti mulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa". — "Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?" kysyivät lapset epäillen. — "On niin", sanoi vanha puu. "Mutta olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista, joita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa salissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt istutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi soittaa".

"Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen paadellansa", kuiskuttivat lapset keskenänsä.

Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: "Väinämöisen sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä soitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei olisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet, ilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä konserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua. Rakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle saliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen kajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja

    "Korkealta kokko lenti,
    Halki pilvien havukka,
    Allit aalloilta syviltä,
    Joutsenet sulilta soilta;
    Pieniäkin peipposia,
    Lintuja livertäviä,
    Sirkkuja satalukuisin,
    Leivoja liki tuhatta
    Ilmassa ihastelivat
    Hartioilla haastelivat,
    Tehessä isän iloa,
    Soitellessa Väinämöisen".

"Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli vielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto, aaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein sydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain silmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja, kirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen, sieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet koristuksina. — Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen soittajaisensa".

Tähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin jo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa puuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu. He eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet Väinämöisen kanssa. Urho ajatteli: "Väinämöisen tekoja mielelläni tekisin", ja Matti arveli: "Väinämöisen muistan ijäti", ja Hymy ja Aino kuiskuttivat: "Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!" — "Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi", sanoi Hymy. — "Niin, tehkäämme niin", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki lapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas näytti tyyneeltä ja iloiselta. "Jääkäät hyvästi", sanoi hän, "ja muistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!" Lasten silmät etsivät nyt matkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.

— — Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen tuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.

Oli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva Sulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui suorastaan Cursorien mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi niin suloinen, ett'ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä. Hän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra Sakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi vielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo maankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs kanajoukko voisi haluta.

Ei juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain niin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli kukon, herra Kukeliku'n erityisessä suosiossa, sätelevien silmiensä, kiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden, joka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka, joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli tyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei ollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta kuin omia kauniita sulkiansa.

"Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia", sanoi rouva Terävänokka, "silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan kymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia — oikea kunnia meidän sukupolvellemme — minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana vai eikö; mutta minä ennustan, ett'ei hänestä milloinkaan tule kelpo äiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa! Niinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt matoja, jotka joku muu on koonnut hänelle".

Mutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti, niinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva Terävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat pyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön näköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka olivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi puuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti viileän suloisena kesä-iltana.

Olipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät kauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille kopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa, että hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.

Päivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän pienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi ikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille lintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja pani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot, valkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän otti pois munan, etteivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä pieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä muodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.

Tämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville esittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.

"Kuules, Sakari", sanoi Tuomas, "Sinun pitäisi toimittaman itsellesi ankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille".

"Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa puhua siitä asiasta", sanoi Sakari. — "Eikö maksaisi vaivaa? Miks'ei? Niinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi että joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle ankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa vaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla alhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia".

Sakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa. Seuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana joulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti ihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: "kyllä äiti saapi nähdä", eikä sen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan seurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän ankanmunaa kuluneesta puukosta.

Samuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asu lähisyydessä, lammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se oli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari tiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja palasi iloisena kotiin.

Harmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö kiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä kävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella, raskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin harjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä. Herra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka näytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla kaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi jälleen.

"Herra varjelkoon, Monsieur Kukeliku", sanoi vanha rouva Kierotöyhtö, joka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse, "oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä, kuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa hänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori Pippuri on! Jok'ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää tuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja sanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo; siinä on kaikki, mitä vaaditaan".

Kun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen rouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli juhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa ja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva Kierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä väliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa koetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos liehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka hiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.

"Hyvä rouvaseni", sanoi hän, "te ette voi arvata, kuinka ikävä minun vaimoni on".

"Voi teitä kukkoja", sanoi rouva Punaterä, "kuinka vähän te käsitätte meitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!"

"Kunnian-sanallani", sanoi Kukeliku, "te arvostelette minua väärin, jalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää edes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä, jolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!"

"Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät tulleeksi suorastaan Turkinmaalta".

Ja rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli juoksevinansa tiehensä.

Rouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva
Kierotöyhtöä.

"Katsoppas", sanoi hän, "kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken suosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokka viisaaksi?"

"Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona", sanoi rouva
Kierotöyhtö, "mutta semmoisia ne kaikki ovat".

"Niin, niin", sanoi rouva Terävänokka, "nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä elämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella pää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat kasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia".

"Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?" ihmetteli
Kierotöyhtö.

"Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?" sanoi rouva Terävänokka. "Minä olen vakuutettu siitä, ett'ei hän osaa hautoa ainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa, 'fiini' ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät tehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan, ymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava — vanha Pitkäkannus raukka! hän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa, että meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi olla".

Päivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein ainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta ja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä vettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa, varovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien kävi.

Vihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni untuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli ympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki munat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena äitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka vaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli pienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden vanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien huomiota.

Herra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa ja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta haudottua kananpoika-parvea: "erittäin kauniita, erittäin suloisia!" Rouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin jo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja Kierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.

"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?" huudahti rouva Terävänokka. "Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia. Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat hirmuisiksi".

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti hämmästyneenä.

"Sitä ei voi niin tyystin tietää", sanoi rouva Terävänokka, "kun ette kysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan. Minä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat seikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee koko heidän elin-ajaksensa".

Lörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan sydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen rakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan eriäväiset hänen omasta nokastansa.

"Ystäväiseni", sanoi hän miehellensä, "meneppäs tohtori Pippurille ja pyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan, onko apua vielä saatavana". Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot lasisilmät nenällensä ja sanoi: "Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen seikka — peräti outo!"

"Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?" kysyivät molemmat vanhemmat hämmästyneinä.

"Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys henkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi", sanoi tohtori.

"Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella, joka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään olisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee muistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä juoda vettä".

"Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he näyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä", sanoi äiti. — "Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun syntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa suun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu siitä".

Samassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä ankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien alta.

Tästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista elämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin suinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa tahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen käyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan suinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin muutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui heikontumistaan äidin valta. "Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen teette", sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. "Te menette kadotukseen, ettekö te kuule?" sanoi herra Kukeliku.

"Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa", sanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. "Heistä kaikista, nimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea hulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla litteillä nokillaan".

"He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat", sanoi rouva Kierotöyhtö; "heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä ottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä surkeammaksi".

"Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa, niin ett'eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu kasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti raukalle".

"Se on oikein hänelle", sanoi rouva Terävänokka. "Miksi hän ei tullut minun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia hautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa tapauksissa on minun nyt häntä sääli".

Ankanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa rupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin kaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin määräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli heistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen säätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan. Päivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen, samassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden latvoissa.

"Tiedättekö jotakin?" sanoi isoin ankanpojista; "vaikka tohtori Pippuri on varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen halajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa — koetanpa kumminkin".

Hän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne levittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet uimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja ulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse, onnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian ne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.

"Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi päiviksi", sanoi rouva Terävänokka; "kaikki teidän pienokaisenne ovat uponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja, tirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän kaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei ymmärrä kasvattaa lapsiansa".

Rouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin tainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku'lle, joka par'aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.

"Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne" sanoi rouva Kierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, "teidän täytyy pysyä kotonanne ja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!"

Koska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri apulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti saapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa ja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin tullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja parannuksia.

Kun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän jalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että kaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö tointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. "Mitä te, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?"

"Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun syytä", sanoi vieras tohtori. "Suokaatte minun toivottaa onnea teille", sanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän naapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun ovat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä rouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varma". Samassa kuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla lenkutti kotia päin.

Heidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat parhaimmalla tuulella.

"Mikä hauska päivä meillä on ollut!" huusivat kaikki yht'aikaa. "Me tiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat vanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä".

"Hyvä rouva", sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin todellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; "suokaatte minun toivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän toimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia ankkoja kuin juuri nämät".

"Anna minulle jalkaasi, ystäväni", sanoi hän vanhimmalle ankanpojalle; "ankat kartanossamme pidetään etevimpinä koko siipikarjasta".

Koko asia päättyi suureksi kunniaksi rouva Sulkatöyhdölle, ja kun ankat sitten uiskentelivat ylös ja alas jokea myöden ihastelevien kanojen läsnä-ollessa, katseli heitä myös herra Pippuri ja sanoi:

"Minä hoidin heitä, kun olivat pienet". Herra ja rouva Kukeliku kuiskuttelivat: "Meidän kasvatustapamme se on, joka on tehnyt heistä, mitä he nyt ovat".

On eräs satama kaukana lännessä Norjanmaalla. Se ei suinkaan ole mikään tunnettu paikka, sillä luonto ei houkuttele sinne matkustajaa, eikä siellä löydy maanteitä, paitsi vuonon leveä ura, joka viepi kalaveneet ulos merenselälle. Lapsuuteni aikana kävin usein siellä, se oli minulle suvimatka kesä-luvalla, josta iloitsin joka vuosi kauvan edeltäkäsin. Köyhä ilo! Rannasta vähän matkaa korkealla, paljaalla mäellä, jossa ikuinen tuuli humisi, seisoi valkoinen huone, jossa maakauppias asui; lähisyydessä kasvoi pari surkastunutta harvalehtistä puuta, laiha nurmi ympäröi huonetta ja vähän ylempänä kävivät muutamat laihat lampaat laitumella. Etäämpänä oli maa paljasta kalliota vaan, jolla oli omituinen nimi "ulkohaka"; se oli turhaa kerskaamista vaan, siellä ei ollut enemmän ruohoa kuin kädenselässäni. Mimmoista siellä lienee ollutkaan talvella? Kun mäki oli lumella peitetty ja meri oli jäässä — silloin siellä epäilemättä olisi ollut kammottavaa olla. Ja kuitenkin oli siellä jotakin, jota ikävöitsin, kun kevät rupesi koittamaan kaupungin ja kouluhuoneen ympäri, sillä keskellä tätä alastomuutta ja yksinäisyyttä kallioiden ja luotojen, laineiden ja taivaan välillä eli ihmishenki, joka ansaitsi rakkautta.

Tämä olento oli "tyhmä Jens Kristian", niin häntä oli esitetty oppineelle koulupojalle kaupungista, muistutuksella olla rupeamatta hänen seuraansa, sillä Jens Kristian oli muka tyhmä ja laiska poika. Ei hän pahaa tehnyt, vaan hän ei tehnyt hyvääkään ja siinäpä vika olikin. Mutta tämä muistutus se ehkä kuitenkin oli, joka veti minun hänen puoleensa.

Tyhmä Jens Kristian oli noin kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon pitempi sekä voimakkaampi, vaan ei kumminkaan voinut ylläpitää väkevämmän valtaa nuoremman ja heikomman ylitse; hänellä ei ollut rohkeutta siihen eikä luullakseni haluakaan. Kun ensi kerran olimme yhdessä, ei hän paljon mitään puhunut. Olimmepa ongella. Yhdessä olimme soutaneet vanhaa ruuhta. Meri oli kirkas kuin peili, vene kiikkui hiljaisilla lainehilla ja kaukana ulapalla oli laiva purjeet höllällään ja kuvasti kauneuttansa meren pintaan. Kalalokki lensi kaakattaen veden yli ja kala räpsähteli: minä vedin ylös toisen toisensa perästä. Tyhmä Jens ei saanut mitään eikä se ollut kummakaan, sillä hän vaan katsoa tuijotteli merelle päin katsannolla semmoisella, kuin olisi hän tahtonut niellä siniset taivaat, kirkkaat laineet ja laivat kaikkineen päivineen. Minä tarkastelin sill'aikaa hänen kasvojansa: ne eivät olleet tyhmät, sen kohta näin, mutta niiden yli lepäsi joku huoli; pitkä tukka peitti osaksi hänen vilkkaita silmiään, jotka kuitenkin kadottivat voimansa kahden veltosti alaspäin rippuvan silmäluomen kautta. Nämät antoivat hänen kasvoillensa jotakin uneksivaa, raskasta eikä juuri tuo leveä suu ja nuo isot korvat koroittaneet hänen kauneuttansa.

Mutta omituista elämää oli niissä silmissä, jotka nyt olivat kiintyneet mereen ja laivaan; suun ympärillä oli eriskummainen mytistys, joka kuitenkin vaan ani harvoin tuli näkyviin, mutta joka oli erittäin henkistä; sitä en kumminkaan tuolla kertaa nähnyt.

Kun häntä katselin, juohtui mieleeni, että hän nukkui; mainitsinpa hänen nimensä ja samalla hän säpsähti niinkuin unesta herääjä.

"Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso perään!"

Hänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri ja oli poikki leikattava.

"Nyt saan selkään, kun tulen kotia", sanoi Jens Kristian. Minä, muka oppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan itseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. "Ei en voi valehdella".

Ja kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut. He kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett'ei hän siimaansa valvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä kerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.

Vanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän luoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi mailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat Jens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä; seuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä hän juuri vanhasta Marista pitänyt.

Mari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani. "Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa", sanoi hän; "Jumal' armahtakoon meitä, — siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa niitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal' auttakoon meidän paimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää lampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on! Äitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea vaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on kuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan".

"Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?" kysyin minä, oppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.

"Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä hävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne hän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt sitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän hakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja kelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi".

Tämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin — turhaan — en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion huipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi vaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni; mutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi lammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei löytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski vuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut paimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin; Mari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa seisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli enemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta. Minä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun pyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill'aikaa kuin tämä meni Marin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan puodissa kävijöiltä.

"Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti sormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois", sanoi eräs kauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.

"Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle muorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen järveen", sanoi toinen.

Silloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä. Vihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja saada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka tiehensä.

Seuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä laitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin päivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia; kumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin. Oliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen silmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin, mutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen kätensä meni edes takaisin.

"Mitäs siellä teet?" Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio, jonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä maakauppiaan talo — kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän istui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli ehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.

Samaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue tuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk'ei hän ollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla luonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli? He näkivät, ett'ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt takoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he olivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän katseli rukoilevin silmin minun puoleeni. "Ei pidä sitä sanoman kenellekään!" seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin ennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä: kaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se sali, jota hän oli koristellut fresko'illansa, "tämä on minun maailmani", sanoi taas hänen tumma silmänsä: "tässä minä elän", Uteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia kuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, — autiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli lukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen karheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin häneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta ja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli selville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän oli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett'ei hän milloinkaan tyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa perästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta saatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti, naurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut puhua tyhmästä taipumuksestaan.

Sillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei kelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä hän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.

Seuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä pitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen kunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän; mutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko sydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata kaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä lampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän yläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili Simsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti kuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan pidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa. Cimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.

Olipa eräänä päivänä kauhea ilma, meri lainehti mustana ja valkoisena ja myrsky ratsasti aaltopäillä; meillä lapsilla ei ollut lupa mennä ulos. Mutta luotsit olivat täydessä työssä, sillä mereltä kuului hätälaukauksia toinen toisensa perästä ja moni merimies vaipui varmaankin sinä päivänä kuoleman uneen veden kylmässä kuohussa.

Eräs norjalainen priki, joka tuli Hamburgista, oli kauvan ulapalla, uskaltamatta uhkaavien karien väliin; hätälippu liehui alinomaa, — ah, jospa olisi tietty, mikä kallis lasti oli laivassa! Vihdoin viimein illempana saapui kaksi rohkeata luotsia laivaan ja veivät sen onnellisesti saaristoon. Myrsky oli silloin vähän asettunut ja me olimme taas ulkona ja seisoimme rannalla. Jens Kristian, joka tänä vuonna oli vielä hiljempana ja totisempana kuin viime vuonna, ja joka nyt sai enemmän selkään kuin ennen, siitä syystä, että hän, vaikka jo työ-ijässä, ei vieläkään voinut kodon askareita toimittaa, seisoi vieressäni ja piti kätensä ristissä olkapäälläni. Uhkea, priki, pahasti revitty myrskyssä, oli laskenut ankkurinsa, ja muutamat laivaväestä ynnä luotsit soutivat nyt maalle päin luotsiveneessä, jonka kokassa istui eräs vanhempi mies miellyttävällä ulkonäöllä. Valkeat hiukset riippuivat arvokkaasti hänen päänsä ympäri, terävät silmänsä vilkuttivat ja vähän ylöspäin viittaava nenä antoi koko hänen kasvoillensa vilkkaan muodon. Väki astui veneestä ja auttoi sitten kunnioituksella vanhusta maalle. Hän astui reippaasti rannalle ja meni, yksi luotseista seurassansa, pappilaan, joka oli ruotsin virstan päässä. Kansa kumarsi syvästi, kun hän meni ohitse.

"Kuka se oli?" kysyi yksi meikäläisistä, kun muutamat merimiehet, jotka kantoivat hänen kapineitansa, jäivät meidän luoksemme.

"Sanotkos eikö muuta, sinä? Jos hän seisoisi kuninkaan edessä, niin kuningas antaisi kättä hänelle ja kumartaisi hänen eteensä".

"Hän oli köyhä poika Eivindvikistä, niinkuin joku teistä; nyt hän on
kuuluisa monessa maassa; nyt hän asuu Saksanmaalla ja on professori.
Kussa hän on kulkenut, siellä on juhlia pidetty, ja nyt hän menee
Bergen'iin". Tämä soi kummalliselta talonpoikien korvissa.

Silloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota hän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen; siinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; — ne olivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he eivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä näki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi olkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa silmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta kun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti. Muut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi niitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi hajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen, voimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja talonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.

"Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä", sanoi hän hyvin matalalla äänellä. "Ja minä, joka luulin sen synniksi.".

"Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten, jotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. — Niin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä".

"Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä pelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä minä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin piirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä sitä — oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!"

"Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen ympärilläni!"

Minäkin huomasin sen hulluksi, mutta Kristian oli muuttunut. Hänen käytöksensä ei ollut enää sama. Hän seisoi rohkeana, jalona edessäni ja katseli syvin silmin heijastavaista iltataivasta.

Hän meni kotia. Muori seisoi ovella. "Vai tuletkos nyt, sinä kelvoton luontokappale?" Tämmöisellä iltasiunauksella hän vastaan-otettiin, ja sitä seurasi aika korvapuusti. Hän oli nyt niin kauvan kiusannut "tyhmää" Jens Kristiania, että tältä vihdoin loppui kärsivällisyytensä, ja kun eukko taas kohotti kätensä, antaaksensa isolle pojalle vielä toisenkin korvapuustin ja odotti, että hän tapansa mukaan pitäisi kädet korviensa edessä, hämmästyi hän kovasti, kun Jens otti kiinni hänen kädestänsä ja sanoi: "Älkää, muori, minä olen liian iso saadakseni selkään ja te liian vanha ja heikko lyömään!"

Ja vanha Mari, joka todellakin oli viime vuotena heikontunut, huomasi nyt ensi kerran olevansa vanha ja riutunut vaimo; mutta tunto siitä valloitti hänen niin kovasti, että hän hyrähti itkuun, pitäen esiliinansa silmien edessä.

Jens Kristian ei liikkunut. "Niin, niin, muori", sanoi hän, "en ole koskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun rupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette tehneet lapsuuteni pimeäksi". Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan katsonut hänen sydämmeensä.

Oi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon maailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens olisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.

"Tyhmä olet aina ollut", sanoi hän, pidättäen vihaansa, "mutta paha olet vasta tänäpäivänä!"

Niin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia ihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens Kristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri melu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee tuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan rikkaalle kauppamiehelle Boss'iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa, taikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad'issa, mutta lähettää tuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä, ennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun Jens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä, varrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin, mutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka nyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.

Kun hän astui sisään, istui pappi perheinensä, vierainensa pöydässä, ja professorin vieressä — uskoisiko hän silmiänsä? — istui hänen oma kasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla siitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä; se tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut nuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli suruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa ilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty; professori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli sanonut: "Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen tullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni kalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni, jos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni. Pojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne". Ja hän oli antanut Jens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa hänen mukaansa vieraalle maalle Dresden'iin, jossa hän asui, ja tehdä hänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli hurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista — iloisempi ei ole taideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä hetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki voittamaan. Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian, vaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi saada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.

"Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani", kuultiin hänen sanovan. Hetki kului, — ei mitään kuulunut tuvasta. Jens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.

Mutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari palasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.

Mitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja, joka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan taidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.

Jens Kristian lähetti joka vuosi "vanhalle muorillensa" soman rahasumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin vanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.

Neiti Heinäsirkka istui kukkivassa ruusupensaassa puettuna hienoimpaan, viheriään hopeatäplikkääsen leninkiin, ja varustettuna läpikuultavilla pitsi-siivillä Luonnon parhaasta tehtaasta. Hän oli niin iloinen kuin suinkin mahdollista, sillä hänen kohtelias serkkunsa, eversti Heinäsirkka oli vast'ikään tullut hänen luoksensa aamupäivän-visiitille.

Aamu oli kaunis, oli suviaamu semmoinen, jota hyönteiset yhtä paljon kun ihmisetkin suosittelevat. Neiti Heinäsirkan mielestä oli tämä aamu niinkuin vasta varten luotu hänen huviksensa. Yöllä oli satanut vettä, joka oli pitänyt lehdet hereillä ja liikkeellä aamuun asti, jolloin tuuli oli poistanut pilvet ja jäljellä oli vaan sekä lehdissä että maassa nuo tuhannet pienet, kirkkaat kasteenpisarat, jotka olivat niinkuin peilejä, joiden välkkyvässä pinnassa neiti Heinäsirkka taisi ihastella itseänsä.

Hän pitikin itseänsä hyvin suloisena, ja kun tuo kohtelias eversti sanoi muutamat sanat hänen ihastuttavasta kauneudestansa, ojensi hän vaan vähäisen päätänsä, ajatellen sydämessänsä, että semmoinen kohteliaisuus oli aivan paikallansa.

"Tahdon ilmoittaa sinulle, eversti kulta, että aion pitää suuret pidot — sinun täytyy auttaa minua kutsumusluettelon laittamisessa".

"Katsokaamme, ketä kutsumme", sanoi neiti Heinäsirkka, keinuen kukkaslehdellä. "Kiiltomadot, se on selvä, niitä rakastetaan joka paikassa, ne ovat niin loistavat… vähän huikentelevaiset, se on tosi, mutta suuressa arvossa".

"Hyvä, ja Perhoset ja Koimadot; mutta harmittava on, että Koit ovat niin ijankaikkisesti lukuisaa sukua, ja kun kutsuu sellaista perhekästä väkeä, niin voipi olla varma siitä, että ne kaikki tulevat. Kuitenkin, jos kerran kutsuu Perhoset, niin ei voi olla Koitakaan kutsumatta".

"Vanha rouva Koi sairastaa vatsakuumetta", sanoi eversti, "se pidättää ainakin kaksi taikka kolme hänen tyttäristänsä kotona".

"Mitä eukolle nyt on tullut?" sanoi neiti Heinäsirkka; "enhän ole ikinä kuullut hänen ennen olleen kipeän".

"Hän on epäilemättä syönyt liian paljon, Huhu kertoo, että hän ja hänen sukunsa ovat syöneet kokonaisen kärpännahkaisen turkin viime kuussa, eikä se tietysti hyvää vaikuttanut".

"En ymmärrä, kuinka Koit voivat olla niin ahneita, kuin ovat", sanoi neiti Heinäsirkka jonkummoisella ylenkatseella, "Minä en voisi koskaan syödä vanhoja turkiksia, niinkuin ne tekevät".

"Se huomataan kyllä koko sinun hienosta olennostasi", sanoi eversti; "sen näkee selvästi, ett'ei mitään niin sivistymätöntä ja aineellista ole milloinkaan ollut sinun aistisi mukaista!"

"Äiti sanoo myöskin", arveli neiti Heinäsirkka, "ett'ei hän ymmärrä, mistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen ruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta — me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja — ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?"

"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia", tuumasi neiti Heinäsirkka; "ne eivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä, mutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen".

"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan kenraali Surina päivän etevimpiä miehiä".

"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö", arveli eversti, joka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; "eikö niin sinunkin mielestäsi?"

"En juuri tiedä sanoa", vastasi neiti Heinäsirkka, "hän on todellakin vähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on jotakin sotaisaa ja uljasta".

"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki; hirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja tekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. — Kirjoita heidät kuitenkin luetteloon!"

"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan kansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?"

"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni. Meillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon viime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on erään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä on juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta".

"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua hänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä sukunsa?"

"Onhan se ikävä", sanoi eversti, "mutta meidän täytyy maksaa veromme yhteiskunnalle".

Samassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän astui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle muurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun laitettiin uusi käytävä puutarhaan.

"Kuinka tyhmää", sanoi neiti Heinäsirkka, "kun asettaa pesänsä sisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista".

"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä", arveli rouva Sirkka, "koko heidän omaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki kuokalla".

"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä kuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole mitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa rätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden viheriäisen silkkileningin".

Neiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan everstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun tahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä pois.

Pieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä ottanut aikaa suuttuaksensakaan.

"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä", ajatteli hän itsekseen.

"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs ajattelet?"

"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja Sudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää olla raja kaikissa, ja Sirkat — voi! Tekee jo ilkeätä niitä ajatellessakin."

"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki eroituksen!…"

"Tarkastelepas edes heidän väriänsä. Yksin tämä seikka jo ilmoittaa heidät".

"No", sanoi eversti, "kyllä nyt jo ymmärrän tarkoituksesi. Mutta suo minulle anteeksi, minä olen elänyt ulkona maailmassa enkä vielä ole omistanut teikäläisten mielipiteitä".

"Tahdon siis ilmoittaa sinulle", vastasi neiti Heinäsirkka, "ett'emme tunnusta muita rajamerkkejä paitsi niitä, jotka luonto itse on antanut s.o. värin; ja sehän on Luojan oma määräämä. Ymmärrätkös?"

"Sehän on omituinen kysymys! Eihän lie toki epäilyksen alaista, että meidän se paras on. Kaunis, ruohonpäinen väri, semmoinen kuin heinäsirkoilla, on juuri se, joka ilmoittaa aristokraatillista (ylhäissukuista) alkuperää. Mutta me olemme kuitenkin liberaaleja (vapaamielisiä). Me pidämme kanssakäymistä Koimatojen kanssa, jotka ovat harmaita, Perhosien kanssa, jotka ovat kirjavia, Kuoriaisten kanssa, jotka ovat keltaisia ja ruskeita; mutta seura-elämä muuttuisi liian kirjavaksi, jos rakentaisimme tuttavuutta Sirkkojen kanssa, jotka ovat niin ilkeän loankeltaisia. Asia on se, että korkeasukuiset tarvitsevat säätyluokan, jota voivat arvostella korkeasta asemastansa, ja ell'ei Sirkkojen väri olisi niin ruma, emme heitä sortaisi, sillä jokainen tietää, että ne monessa kohdin ovat taitavammat kuin me. Heillä on paljon taipumusta soitantoon ja tanssiin, heillä on hyvä käsitysvoima, he oppivat helposti ja he pääsisivät pian yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille, jos vaan päästäisi heidät kiipeemään, mutta väri on heille esteenä. Niinkauvan kun me olemme viheriäiset, on meillä etu-oikeus, jota ei voi riistää meiltä. Ymmärrätkös?"

"Tuo rouva Sirkka, joka äsken oli täällä, soittaa kuitenkin erin-omaisen hyvin ja samaten hänen miehensä; voisimme siis käyttää heidät orkesterissamme".

Neiti Heinäsirkan paali pantiin toimeen ja osanottajat tanssivat auringon laskusta sen nousuun asti; mutta Heinäsirkat, Hyttyset, Kuoriaiset, ja lukuisa Sirkkaorkesteri pitivät semmoista melua, että pastori Kottarainen, joka samassa piti saarnaa muutamille kuuntelijoille, julisti, että hän seuraavaa kokousta varten kirjoittaa ankaran esitelmän tanssia ja melua vastaan.

Kelpo pappi piti sanansa, mutta oli mahdoton hillitä Heinäsirkkain ja heidän ystäviensä rajatonta iloa, joka pitkitettiin joka yö siksi, kun ukko Halla, syyskuun alussa, rupesi valtaansa.

Neiti Heinäsirkka raukka hopeatäplikkäässä, viheriäisessä silkkileningissään oli Hallan ensimmäisiä uhreja ja putosi maahan useampien kumppaniensa kanssa, jotka kaikki haudattiin lakastuneen lehtiläjän alle. Kelpo Sirkkaperhe pääsi kuitenkin ukko Hallan kourista, se kun pakeni hyvissä ajoin uunin taakse erääsen sievään mökkiin, joka suven kuluessa oli kokoon kyhätty.

Siellä saivat vanha herra ja rouva Sirkka poikineen, tyttärineen lämpimän ja miellyttävän kodin, ja kun tuuli vinkui ulkona ja suhisi puiden latvoissa, silloin Sirkkojen oli tapana viserryksellänsä tervehtiä mökin isäntää, kun hän illalla, päivän työstä väsyneenä, lumisena astui sisään, taikka emäntää, kun hän tuli, vasu täynnä ruokavaroja käsivarrellansa.

"Se on pieni, siivo sirkkamme", vastasi silloin äiti, "joka tarkoittaa parastamme ja laulaa meille silloin, kun ulkona on kylmä ja sataa lunta". —

Siis, kun jo aikaa sitten neiti Heinäsirkasta ja hänen viheriäisestä leningistänsä ei enää ollut jälkiäkään jäljellä, oli tuo huolekas Sirkka luonut itselleen hauskan kodon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pääskysen liverryksiä lapsille

PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE

MINNA KROHN

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE